Mikä pointti?

Mistä kirjoittaa? Kun koko viime vuosi oli – paradoksaalisesti osittaisesta jumituksesta ja tapahtumaköyhyydestä huolimatta – hyvin tapahtumarikas, tämä kohtalaisen normaalisti ja arkisesti alkanut uusi vuosi tuntuu kummallisen epäinspiroivalta. Ihan kuin olisin ensin käsikirjoittanut käänteidentäyteisen Netflix-toimintasarjan, ja nyt tämä kakkoskausi onkin paikallaanpysyvää puhuvien päiden jankuttamaa saippuaoopperaa. Ridge, oletko se sinä vai veljesi vai isäsi?

Välillä mieleen tulee aiheentaimia, parhaimmillaan ne kasvavat jonkinlaiseen varpukokoon saakka mielessä ja blogiluonnoksissa, mutta kokonaista mielenkiintoista tarinapuuta alkuineen, draamankaarineen ja loppuineen en tunnu saavan aikaan. Toisaalta, olen ilmeisesti nostanut omaa rimaani (ihan turhaan) tässä asiassa ja voihan sitä rupatella niitänäitä, tarinoida pieniä juttuja, ripotellen avata päivän tapahtumia, ilman suurta pointtia, mullistusta tai loppuhuipennusta. 

Koko viime vuodesta, tai pikemminkin tästä edelleen jatkuvasta koronaepävarmuudesta ja rajoituksista johtuen mieleni pinnalle on pulpahtanut jatkuva merkityksen kaipuu. Olemme päivittäin elämän ja kuoleman kysymysten kanssa tekemisissä, uutisten kautta siis, kun koronan leviämisestä raportoidaan. Kun elämän arvaamattomuus, tulevaisuuden epäselvyys ja oman elämän ulkoistettu kontrolli (valtio, rajoitukset, säännöt, matkustuskiellot) ovat päivittäisiä teemoja, olen alkanut enemmän ja enemmän miettiä, mikä ihmeen pointti on jatkaa kuten aina ennenkin? Siis eikö meidän kaikkien pitäisi koittaa tehdä enemmän, vaikuttaa enemmän, muuttaa enemmän, jotta pääsemme aloittamaan jonkinlaisen uuden normaalin, paremman maailman? Mutta mitä, miten, millä keinoin tarkalleen? 

Tämä asia vaivaa minua niin paljon, että menin peräti terapiaan. En tosin alunperin tai pelkästään merkityksenhaun vuoksi, vaan käsittelemään patoutunutta epäuskoista raivoani siitä, että meidät ”lukittiin” oman kotimme, kotimaamme ulkopuolelle Australian valtion toimesta, eikä se kenenkään kanssakansalaisen silmissä ole edes ongelma. Työpaikkani tarjoaa työetuna mielenterveyspalveluja ja tajusin kolme vuotta sitten burn outin partaalla, että mielenterveydenhuolto on ihan yhtä tärkeää kuin fyysisen terveyden huolto. Kun kerran urheilen viikottain ja vahdin mitä syön, onhan loogista myös pitää omaa psyykeään arvossa: toisinsanoen tunnistaa, milloin tarvitsee purkaa asioita sydämeltään ja saada ulkopuolista asiantuntija-apua. Suosittelen ihan kaikille, jos minkäänlaista tarvetta tai väylää tällaisiin apupalveluihin on.

Terapiasta oli se apu, että jo kahden juttelukerran jälkeen olen pystynyt suhtautumaan paljon normaalimmin kaikkeen. Paluuseemme, Perthin elämän uudelleenkäynnistykseen, sopeutumiseen tähän kulttuuriin ja sosiaalisiin piireihimme, sekä töiden aloitukseen. En jumita enää pienissä ja isoissa ongelmissa tai ”epäonnistumisissa”, joita viime vuonna koimme, vaan olen pystynyt näkemään asiat uusin, positiivisin silmin ja arvostamaan kaikkea sitä kaunista, mahtavaa, tärkeää, jännittävää, muistorikasta, jota koimme perheidemme ja ystäviemme kera viime reissuvuoden/paluumuuttovuoden mittaan. 

Terapeutti myös sai minut tajuamaan, että on ihan normaalia tuntea olevansa hieman eksyksissä tai hukassa tällaisen vuoden jälkeen, etenkin, kun emme tarkalleen ottaen palanneet entiseen. Muutimme uuteen kaupunginosaan ja kotiin, E aloitti uuden työn, N aloitti päivähoidon oltuaan meidän vanhempien kanssa 24/7 pitkälti yli puolitoista vuotta. Eli jo pelkkä kotiinpaluu onkin ollut täynnä uutta opittavaa sen sijaan, että olisimme vain solahtaneet takaisin siihen, mistä lähdimme. 

Tänään vietän ”itsehoitopäivää” ja vietyäni N:n päivähoitoon teen kaikkea sellaista, mistä nautin. Bloggaan. Juon kahvia rauhassa. Käyn kirjastossa (missä tätäkin kirjoitan). Menen upouuteen Perthin museoon kierrokselle ensimmäistä kertaa. Tapaan ystävän. Käyn kävelylenkillä. 

Elämässä on isoja ja pieniä merkityksiä: isot ovat niitä, joihin oma elämänkatsomus tai maailmankuva perustuu, ja joita haluaa edistää jokapäiväisessä elämässä isommilla vaihteilla esimerkiksi uran tai hyväntekeväisyystyön kautta. Pienet taas ovat näitä pieniä mielenloksahduksia, että juuri näin, juuri nyt, kaikki on hyvin. 

Perthissä on taas mukava kierrellä katselemassa maisemia vuoden poissaolon jälkeen. Tosin tämä pseudohistoriallinen "London Court" lähinnä huvittaa, Ranskan linnojen jälkeen. Perthissä ei ole oikeaa vanhaakaupunkia (paitsi ehkä Fremantlen rantakaupunki 20km keskustasta lounaaseen), joten tämä vuonna 1937 rakennettu "keskiaikainen" kortteli palvelee siinä roolissa. 

Pilvenpiirtäjä putkahti historiallisen rakennuksen sisälle. Uusi hotelli/toimistokompleksi.

Kotona. Pikkukokki kolmonen keittiöapulaisena.

Viidentoista tonnin lasku, avot

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee. Ja jos jokin voi mennä vielä huonommin kuin tähän saakka, se menee.

Oikeasti yritän muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, että olemme onnekkaita: olemme terveitä, yhdessä, peräti matkailemassa, eli moni juttu on meillä erinomaisen hyvin. Meillä on yhä tulonlähde eli minun virkani Australiassa, josta saan elokuun loppuun saakka lomarahoja. Meillä on vuokralainen eli joku muu maksaa asuntomme kulut, jos ei aivan täysimääräisesti niin enimmäkseen kuitenkin.

Järjellä ja tunteella ei kuitenkaan aina tule samaan lopputulokseen ja juuri tänään on ollut vähemmän hauska päivä.

Olemme Heraklionissa Kreetalla. Kaupunki on pieni, kompakti, eläväinen, mutta myös käsittämättömän meluisa etenkin öisin. Meillä on asunto vuokrattuna erään pääkadun varrelta ja sitä pitkin ajelee joka helkutin yö Bollywood-musiikkia täysillä kaiuttavia motoristeja. Iltayöstä, keskiyöllä, aamuyöstä. Lapsi nukkuu miten nukkuu, enimmäkseen täysiä öitä, mutta heräilee ja itkahtelee välillä. Minä herään joka inahdukseen korvatulppienkin läpi, noiden Bolly-rallaajien lisäksi. Joka aamu herään päänsäryn tykytykseen.

Tänä aamuna meillä oli edessä siirtymä Heraklionista Kreetan itäosiin. E lähti aamuyhdeksältä jalkapatikalla hakemaan vuokra-autoa ilmoitetusta osoitteesta. Puoli kymmeneltä hän soittaa, että autovuokraamo ei ole saamassamme osoitteessa. Osoitteessa ei ole kerrassa mitään. Hän on jo soittanut vuokraamoon, jonka henkilökunta on luvannut tulla häntä puolimatkaan vastaan vuokraamallamme autolla. Se on voivoi, että Googlen kartta ei ole ohjannut häntä lähimainkaan oikeaan paikkaan. Ilmeisesti kartalla on vaikeuksia tunnistaa kreikankielisiä kirjaimia, vaikka osoite on kopioitu suoraan saamastamme varausvahvistuksesta.

Olemme jo pakanneet kaikki lapsen lelut, huoneistossa ei ole jäljellä muuta kuin korillinen pyykkipoikia ja kännykkäni. Vuoroin katsomme videoita taaperon kanssa, vuoroin leikimme pyykkipojilla. Kuluu tunti. Kuluu toinen. Autovuokraamo on vartin matkan päässä, silti E:tä ei näy, ei kuulu. Yritän soittaa. Turhaan. Löydän sentään pallon lapsen repusta ja leikimme sillä. Kunnes taapero kyllästyy siihenkin.

Yritän saada lapsen aamupäiväunille, eihän tämä tietenkään tänäänkään nukahda sänkyyn, vain liikkuviin vaunuihin. En voi lähteä työntelemään, koska asunnon avaimet ovat E:llä, enkä voi lukita saati avata ovea ilman niitä. Emme ennakoineet, että puolen tunnin reissu paisuisi paisumistaan. Ramppaan parvekkeella kurkkimassa, missä mies kuppaa, missä auto? N ei jaksa enää katsoa Cocomelon-lastenkanavaa ja minulla on huono omatunto siitä, että 16-kuukautisen lapsen ruutuaika on jo aamupäivästä ylittynyt varmaan kolminkertaisesti. Lapsi juoksee parvekkeelle perässäni, liukastuu ilmastointilaitteesta tippuneeseen kondenssiveteen ja läiskähtää selälleen laatoitukselle. Parku.

Juuri kun tyynnyttelen hysteeristä lasta, E soittaa. Hän on alhaalla odottamassa auton kanssa, kiire, tulkaa, kapealla sivukadulla ei voi parkkeerata hätävilkuillakaan kauaa. Yritän toisella kädellä vanuttaa kastunutta shortsipukua lapsen päältä, toisella näpelöin puhelinta, joojoo tullaan! Vaatteidenvaihto ja ulos.

Suuntaamme auton kohti Agios Nikolaosta, monille suomalaisille hyvinkin tuttua lomakohdetta (on muuten käymisen arvoinen). N kitisee väsyneenä, muttei suostu/saa nukahdettua. Kännykkäni pimpahtaa. Kaveri Australiasta kertoo, että paluukaranteenista Perthiin on tehty maksullista ja maksu pätee kaikkiin, riippumatta siitä, milloin on ostanut lipun. Luen infon osavaltion nettisivulta ja selviää, että meitä odottaa $3000-5000 lasku palatessamme, riippuen laskukaavasta eli lapsen osuudesta summassa. No voi helvitpersaa.

Tämä lasku tulee jo menettämämme rahan päälle: maailmanympärimatkamme lennoista viisi kuudesta on peruttu tai ei muuten onnistunut, koska emme koronan takia olisi edes saaneet viisumia niihin maihin, joista lennot olisivat lähteneet. Penniäkään rahoista emme ole vielä saaneet takaisin, vaan väännämme aiheesta STA Travelin kanssa. Matkatoimisto on saanut lentoyhtiöiltä joitain rahapalautuksia, joitain krediittejä eli käytännössä matkustuskuponkeja. Palautetuistakaan rahoista matkatoimisto ei ole luopunut,  ilmoitti vain meille lainvastaisesti(?), että maksavat jos jaksavat. Eli meidän pitää vain tyynesti odotella, voimmeko käyttää yhtään noista matkustuskupongeista palataksemme Perthiin, vai meneekö kaikki kankkulan kaivoon. Rahojen palauttamattomuuden aion riitauttaa tietenkin Perthiin päästyämme, mutta juuri nyt en voi asialle mitään, koska en voi edes soitella läpi valitusnumeroita ja -portaita ulkomailta käsin.

Tällä hetkellä menomittari raksuttaa siis $15 000 miinuksella siitä, mitä olimme varautuneet tähän reissaamiseen käyttämään. Ja kaikki tuo on rahaa, jolle emme käytännössä saa vastinetta = menetettyjä lentoja sekä se paluukaranteeni. Voitte uskoa, että RAIVOSTUTTAA.

Paluukaranteenin maksuun saa sentään kuukauden korotonta maksuaikaa tai voi tehdä puolen vuoden maksusuunnitelman. Kiva kiitti.

Ymmärrän karanteenin tarpeellisuuden, mutta en sitä, että sen suorittamiseen on vain yksi vaihtoehto. Ei ole mahdollista olla karanteenissa kotona, edes jonkun helkutin jalkapannan tai valvontaohjelman avulla. Pitää olla osavaltion määräämässä karanteenihotellissa - tämä kuulostaa minusta ihan siltä, että koska turismi on Australiassa ajettu aivan nollaan, on bisneksille pitänyt neuvotella jokin muu mahdollisuus tehdä rahaa ja se on oman maan kansalaisten lompakoiden nyhtäminen.

Tuo paluukaranteeni ahdistaa sen verran jo ilman maksujakin, että pelkästään sitä välttääksemme olemme siirtäneet paluumme heinäkuulta lokakuulle. Ajatus ja toive oli, että hätätilalaki olisi Australiassa jo silloin ohi ja karanteeni olisi lieventynyt, mahdollisesti muutettu kotikaranteeniksi. Mutta ei. Juuri nyt ei näytä siltä, että odottelu tuo yhtään lievennystä asiaan, päinvastoin. Takaisin emme enää pääse maksamatta, sillä karanteeni tulee voimaan 17. heinäkuuta ja alkuperäiset lippumme Etelä-Korean Seoulin kautta (jonne emme joka tapauksessa nyt pysty pääsemään) Perthiin olivat 20. heinäkuuta.

Tällä hetkellä elämämme keskittyy tähän päivään, tähän hetkeen. Olemme Kreetalla lomalla kuten suunniteltua. Lennämme Ranskaan ensi viikolla. Kauanko olemme Ranskassa, ei tietoa. Olen jo alkanut pyöritellä sitäkin mahdollisuutta, että jäämme Ranskaan joksikin kuukausiksi, jos E saisi sieltä töitä. Omaa virkaani pystyn säilyttelemään Perthissä ensi vuoden puolelle, sillä minulla on palkatonta vanhempainvapaata jäljellä. Mikä alkoi yhdeksän kuukautta sitten selkeäsuunnitelmaisena, selkeärajaisena irtiottona, alkaa yhä enemmän tuntua ankkurin irtautumiselta, tuuliajolta. Mitä ihmettä tästä kaikesta oikein tulee? Jäämme ihmettelemään.

Onneksi pikku-N ei rahahuolista tiedä mitään eikä tarvitsekaan tietää. Yritämme parhaamme mukaan elää normaalisti ja neutraalisti. 

Pitkän vapaan psykologia

Oletko koskaan haaveillut välivuodesta, irtiotosta, virkavapaasta, varhaisesta eläkkeelle pääsystä, lottovoitosta? Jolloin voisi olla vain, ei töitä, ei kalenteria, ei aikatauluja, ei ulkoa tulevia paineita? Mitä sellainen elämä oikeasti on? Tässä yksi näkökulma.

Kun aloitin työt Australiassa julkissektorilla, tiesin alusta asti, että osavaltion virassa seitsemän vuotta pakerrettuani minulla on oikeus pitää pitkän palveluksen vapaa. Se on kolme kuukautta lomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla. Aivan järkyttävän hyvä etu siis. Australiassa edun saa käsittääkseni jokainen, mutta saantiajankohta vaihtelee työnantajan mukaan. Valtiolla ja yksityisellä vapaa koittaa kymmenen yhtäjaksoisen palvelusvuoden jälkeen.

Omassa tapauksessani sattui niin, että jäin äitiysvapaalle juuri ennen tätä palvelusvapaata. Yhteensä minulla on siis puolitoista vuotta palkallista vapaata. Palkan suuruus on vapaatyypistä riippuen vaihdellut Aussilan minimipalkasta oman normipalkkani puolikkaaseen, mutta jotain tuloja on elokuun puoliväliin saakka. Tilanne on selkeästi eri kuin vapaa, joka olisi työttömyyden aiheuttamaa omine kommervenkkeineen ja stresseineen.

Millaista on olla pitkällä vapaalla?

No, miltä vapaalla olo tuntuu? Nimensä mukaisesti vapauttavalta. Olen kahdesti elämässäni lähtenyt työpaikasta niin, että tiedossa on ollut piiiiitkä loma. Ensimmäisellä kerralla irtisanouduin vailla tietoa seuraavasta pestistä, hyppäsin lennolle ja päädyin Australiaan. Toinen kerta on tämä.

Tietenkin juuri  nyt monella todennäköisesti on mielen päällä ennemminkin työpaikan säilyttäminen kuin siitä irtautuminen. Lomautus, työttömyys, epävarmuus, ei siinä ehdi mitään hupilomia miettimään. Mutta kun tilanne taas joskus tasaantuu, aihe ehkä nousee uudestaan haaveeksi.

Pitkälle vapaalle jääminen on aivan omanlaisensa voimauttava, nostattava, ilahduttava, vapauttava tunne. Suosittelen kaikille kiinnostuneille - en sentään irtisanoutumista, vaan - jonkinsortin katkoa, breikkiä, irtiottoa, poissaoloa. Jos aihe on koskaan kutkutellut mieltäsi, tee se. Käytä kaikki keinot löytää jokin väylä, oli se opintovapaa, virkavapaa, vuorotteluvapaa tai ihan raa´asti palkaton loma.

Vapaalla olon vapaus ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Tai pikemminkin, myös lomalla alkaa ennemmin tai myöhemmin kaivata jonkinlaista struktuuria. Itse emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä lomalla lainkaan, koska kotiäitinä ja -isänä on käytännön tasolla töissä 24/7 firmassa nimeltä Perhe, ankarana toimarina boss baby. Eli tietyt rutiinit ja aikataulut on meillä ollut jatkuvasti tästä syystä.

Itseni on kuitenkin yllättänyt, miten paljon kaipaan työntekoa. Halusin töistä pois työuupumuksen jo uhatessa ja viimeiset pari vuotta tsemppasinkin sillä ajatuksella, että palvelusvapaa siintelee nurkan takana. En ikävöi työtehtäviäni tai työpaikkaani varsinaisesti, mutta ikävöin työkavereita, tiettyjä työrutiineja (lounas, kahvitauko) sekä tunnetta, että saan aikaan. Kotiäidin aikaansaaminen on tietyllä tavalla näkymätöntä, koska samat tehtävät toistuvat päivästä toiseen ja tunti sitten siivottu olohuone on kuin pommin jäljiltä taas.

Aloinkin aika varhaisessa vaiheessa vapaata simuloida työntekoa (mikä on mielestäni jopa tragikoomista, haikailtuani vapaalle niin kauan). Ennen koronaa lähdin onnellisena, läppäri kainalossa kaupungille, muutamaksi tunniksi kirjoittamaan kahvilaan. Milloin faktaa, milloin fiktiota - artikkeliaihioita lehtiin, akateemista tutkimusluonnostelua, novelleja, blogia, sähköposteja, diibadaabaa. Nyt sama jatkuu kotioloissa lapsen nukkuessa.

Ero varsinaiseen töissäkäyntiin on tietenkin se, että tekeminen on kaikinpuolin omaehtoista. Päätän itse työajat (no, taapero ne päättää), työtehtävät, tavoitteet sekä tekemisen tahdin. Vapaallakaan ei jaksa loputtomiin vain tuijottaa kattoon tai pilvilampaita taivaalla, tarvitaan jotain, mikä motivoi ja kiinnostaa. Meillä sen piti olla matkustelu, sattuneesta syystä päiväjärjestyksen on nyt löydyttävä muualta.

Pitkän vapaan plussat

Suurin etu on ehdottomasti omaehtoisuus. Uskon, että suurin osa ihmisistä on hyvinkin itseohjautuvia ja vapaata kaipaavia. Eivät kaikki tietenkään haikaile lekottelua, täyttä aikatauluttomuutta tai edes pomon puutetta, vaan sitä, että saa itse päättää mitä, miten ja milloin tekee asiat. Kaikenlaista käytännöllistä ja taiteellistakin luovuutta saa ihan eri lailla toteuttaa, kun joku ei hengitä koko ajan niskaan, olipa se hengittäjä työnantaja, asuntolainapankki tai muu velvollisuus.

Mutta. Olisi kiinnostavaa nähdä tutkimus siitä, moniko lottovoittaja oikeasti lopettaa työt pysyvästi. En nimittäin usko, että kovin moni pitkän päälle jaksaa sellaista elämää, jossa ei ole mitään rutiineja, raameja, suuntaa tai tavoitteellista tekemistä.

Kuitenkin näitä voi tottakai elämäänsä löytää muualtakin kuin palkkatöistä ja oma lottovoittajahaaveni onkin yleishyödyllisen säätiön tai järjestön perustaminen ja johtaminen, "työnvälttelyn" sijasta. Toiset löytävät elämänsisällön harrastuksista tai ehkä pienimuotoisen yritystoiminnan käynnistelystä. Harva varmaan haikaileekaan vapaalle ollakseen täysin ilman mitään tekemistä, vaan saadakseen lisää aikaa sitä omaa juttuaan varten, oli se sitten kesämökin kunnostusta, kirjan kirjoittamista tai kuntoilua.

Pitkän vapaan miinukset

Voiko vapaan ottaminen kaduttaa tai ahdistaa? Varmasti. Edessä voi olla taloudellista venymistä, etenkin, jos maailmantilanne pukkaa vaikkapa toisen puolison työttömäksi tai oman työpaikan vaakalaudalle vapaan aikana. Jos vapaalla vain stressaa rahasta, eihän se mikään vapaa olekaan, vaan samaa oravanpyörää, jota pakeni.

Vapaan "hukkaan kuluminen" voi myös ahdistaa. Suunnitelmat, joita pitkälle vapaalleen haali, saattavat osoittautua kestämättömiksi monestakin syystä. Ei ehkä itse jaksakaan saada aikaan, mitä kuvitteli (esim se kirjan kirjoittaminen), tai ulkoiset syyt "pilaavat" pläänit. Kuten meillä.

Jos vapaata tai irtiottoa suunnittelee, kannattaa pohdiskella ennakkoon sitäkin, mikä olisi tyydyttävä varasuunnitelma, jos alkuperäinen lässähtää. Tai miten sietää ja käsitellä sitä, että omat toiveet ja odotukset eivät ehkä täyty, kun sitä aikaa vihdoin on. Useimmilla meistä on vahvoja sitku-taipumuksia, eli kaikki asiat ja unelmat, jotka ajatteli tekevänsä jollain pitkällä lomalla, voivat silloinkin siirtyä jonnekin sitkuun, huomiseen, hamaan tulevaisuteen. Ja se voi olla kovakin pettymys tai katumuksen aihe itselle myöhemmin.

Entä jos ei pysty ottamaan pitkiä vapaita?

Pikaisen googlauksen perusteella suomalaiset työpsykologit suosittelevat, että lomia kannattaisi jakaa pätkiin pitkin vuotta sen sijaan, että tähtää yhteen pitkään vapaaseen kesällä. Tämä siksi, että loman vaikutus jaksamiseen hiipuu noin kuukauden sisällä töihin paluusta ja toisaalta loman rentouttava vaikutus tutkitusti kasvaa vain kahdeksan ensimmäisen lomapäivän aikana, jonka jälkeen se tasaantuu. Eli vaikkapa kaksi kaksiviikkoista lomaa on jaksamiselle parempi kuin kuukauden tauko.

Itse ajattelen, että miksei voi tehdä kumpaakin? Tietenkin työpaikka vaikuttaa ja kaikkialla lomia ei kertakaikkiaan voi pitää enempää kuin nippanappa sallitut. Omakohtaisesti olen jo vuosia lomaillut niin, että otan pitkin vuotta lyhyitä pätkiä siellä täällä ja vähintään yhden pidemmän pätkän. Tämän on mahdollistanut, että työnantajani ovat sallineet vaihtaa rahapalkkaa vapaapäiviksi, mihin olen hanakasti tarttunut. Tietty riippuu itsekunkin taloudellisesta tilanteesta, tiimistä, työnkuvasta sekä siitä, miten kuormittavana tai motivoivana itse työnsä kokee. Jos oma työni olisi inspiroivempaa, enpä noita lyhyitä lomia varmaan tarvitsisi lainkaan.

Harmittaako minua, että otin pitkän vapaan tähän katastrofaaliseen saumaan? Ei. Vaikka suunnitelmamme matkalle ovatkin menneet monin tavoin viemäristä alas, ei vapaalla olo sinällään ole kaduttanut hetkeäkään. Olisin Perthissä ollessakin pitänyt saman määrän vapaata ollakseni kotona lapsen kanssa, kunnes tämä on vähintään puolitoistavuotias. Tämä ei ole periaatteellinen kannanotto päivähoitoon, vaan omalle perheellemme parhaiten sopiva "aikaraja".

Toivottavasti kaikkien kesälomat tulevat sujumaan parhain päin, tai ainakin ilman suuria koronakieltoja!

Vapaalla on aikaa vaikka lounastaa Caprilla.
Matka tuonne muuten oli elämäni karmein, siitä lisää toiste. Onneksi itse saarella oleilu oli mukavaa.

Vapaalla voi myös nauttia lasillisen rosea suomalaisen raikkaassa +12 alkukesäsäässä.

Lumikenttien sankari, aussilapsi napajäätiköllä.

Vapaalla tietenkin myös tuijotellaan pilviä.

Väliaikaisesta paluumuutosta kulttuurishokki?

Viime postauksessani pohdin, että emme oikeastaan ole paluumuuttajia, koska emme ole tulleet Suomeen tai Eurooppaan jäädäksemme. Toisaalta voihan sitä olla myös väliaikainen paluumuuttaja ja siitäpä loihe pohtimaan, mitä haasteita (takaisin)sopeutumisessa on ollut. Meillä on ollut kummallakin omat ällistelymme ja manailumme sekä Suomessa että Ranskassa.

E:n paluu Ranskaan, mitkä fiilikset?

Vietimme ennen joulua Ranskassa puolitoista kuukautta eli pidempään kuin ns. peruslomalla. Siinä ajassa ehti taas moni tuttu juttu tulla mieleen ranskalaiselle sekä hyvässä että pahassa. 

Kulttuurishokki seurasi siitä, että joka asia on jotenkin hankala, byrokraattinen, ei toimi tai on pois käytöstä - E:n sanojen mukaan. E ei ollut muistanut tätä puolta Ranskasta tai ranskalaisuudesta ja useammin kuin kerran suunnilleen karjui varikset taivaalle, kun odottamattomasta kulmasta iskeytyi jakoavain pinnaväliin.

Esimerkkejä:

- huoltoasemalla ei toimi kuin yksi bensapumppu, muita pumppuja ei korjata päiviin, ehkä viikkoihin, kun toimiihan se yksi.

- saman huoltoaseman rengasilmapumppu ei puhalla ilmaa, vaan imee sitä renkaasta. 

- rautakauppa vuokrasi viallisen moottorisahan ja yritti sitten syyttää viasta E:tä - asia ratkesi vasta tämän sisukkaasti intettyä olevansa ammattilainen, ja rautakaupan mekaanikon todettua vian jo olleen laitteessa.

- lapsen kansalaisuutta voi anoa vasta monenmoisen mutkan, paperihässäkän ja virastovisiitin jälkeen ja silloinkin on todennäköistä, että virkailijoilta löytyy joku (teko)syy, miksei kansalaisuutta voi myöntää.

En tiedä, onko monimutkaisuus, saamattomuus, byrokraattisuus tai korjausten viivyttely erityisen gallialaista, mutta E:lle se sellaisena näyttäytyy. Hän puhisi noin kerran päivässä, että ainiin tämän takia muutin täältä pois.

Toisaalta hän pesusienen lailla, onnellisena, imi itseensä kaikki sosiaaliset mahdollisuudet. Tapasimme noin sata E:n ystävää ja sukulaista Ranskan-aikanamme, vaikka tosiaan olimme maassa vain kuutisen viikkoa. Paikalliseen tapaan kaikkien kanssa piti tietenkin syödä ja yleensä myös juoda. Olen aikaa sitten oppinut vain kostuttamaan huulia kun ranskisten illanvietto alkaa, vetkutellen saman juoman kanssa. Lasi täytetään välittömästi sen tyhjennyttyä ja sellaiseen tahtiin en kykene. Ei ole tavatonta, että minulla on moukkamaisesti aperitiivi vielä kesken, kun siirrytään jälkiruokaviineihin. 

Oma paluuni Suomeen

Huomasin E:n kaverikierroksen jälkeen, että meillä on hyvin erilainen ajattelutapa sosiaalisuudesta. Olemme kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja vietämme mielellään aikaa seurassa, mutta E on aivan omassa kategoriassaan minuun verrattuna. Hän on useaan otteeseen ihmetellyt Suomessa, että miksen halua tavata tai järjestä tapaamisia suunnilleen kaikkien kanssa, jotka olen joskus tuntenut. Ranskassa tapasimme mm. E:n ala-astekavereita tai vanhoja työkavereita jostain opiskeluaikaisista kesätöistä. Hän ei ole näiden kanssa pitänyt muuta kuin satunnaista facebook-yhteyttä, se ei kuitenkaan estänyt iloisia jälleennäkemisiä. 

Olemme Suomessa keskittyneet lähisukulaisiin ja muutamiin hyviin ystäviini, tosin nyt korona-ajan vuoksi emme ole nähneet edes näitä. Kun E:n perhe on yhtä aikaa samassa maassa ja kaupungissa, he ovat yhdessä suunnilleen 24/7. Suomi-aikanamme olemme tavanneet kahta samassa kaupungissa asuvaa veljeäni säännöllisesti ehkä kerran kuussa, mikä on E:n mittapuulla sama kuin "ei juuri ikinä". Meillä oli ideanpoikasena lähteä kiertämään Suomea autolla ja tavata muualla asuvia kavereitani, mutta se tyssäsi poikkeustilaan. Vaikka minustakin on mukava vaihtaa kuulumisia ja erityisesti harmittaa, ettemme ole päässeet Ouluun serkkujani tapaamaan tällä reissulla, en lainkaan kaipaa samanlaista sosiaalista ilotulitusta kuin E. 

Toisaalta on myönnettävä, että suomalaiset eivät samalla lailla arvosta suhteiden kiinteää ylläpitoa ja hyvin usein jo sovittu tapaaminen perutaan työkiireiden/lasten/jumpan/saunavuoron takia. Ranskassa puolestaan eräskin E:n kaveri matkasi kokonaisen päivän lakko-Pariisista maaseudulle harvalukuisilla busseilla ja rekkaliftaten vain nähdäkseen meitä viikonlopun ajan. Huom, en syyllistä, vain havainnoin. 

Suomalaiset tavat tai suomalaisuus eivät sinällään ole olleet kulttuurishokin paikka minulle, olenhan käynyt Suomessa vähintään vuosittain sitten Australiaan muuton. Eli en ole mitenkään "unohtanut" millaista maassa on. Tottakai täällä on erilaista kuin Australiassa tai Ranskassa, mutta ei minua ärsyttävällä tai oudoksuttavalla tavalla. Itse asiassa tietty suomalainen jämptiys ja suorasukaisuus on ollut taas mukava asia kaikessa kanssakäymisessä, Aussilassa yleisemmän ylilupailun tai lepsunlaiskan unohtelumokailun sijasta. 

E on bongannut muutamia outouksia Suomessa, kuten:

Kerran junamatkalla edessämme istuva nainen roiskautti vissypullon sisällön päälleen. Siitä seurasi tapahtumasarja, joka ihmetytti E:tä kaikkineen. Ensinnäkin, minä olin ainut, joka riensi tarjoamaan naiselle paperia ja auttamaan siivouksessa, muut istuivat penkeillään kuin lahottajasienet, teeskennellen etteivät huomanneet (ilmeisesti, jotteivät nolaisi naista enempää). Toisekseen, nainen lähti paikaltaan ja puoli tuntia myöhemmin vaunuumme ilmestyi konnari puhelimeen puhuen. Puhelusta kuulimme, että nainen oli lähtenyt/jäänyt junasta ja jättänyt kaikki tavaransa sinne ulkovaatteita ja matkakassia myöten. Konnari availi kassia, kuvaillen sen sisältöä puhelimeen. 

E ei voinut käsittää, miten a) vähän yksityisyydensuojaa tilanteessa oli, eli koko vaununpuolikas kuuli, mitä kassissa on (vaikkei ollutkaan mitään salaista) ja b) kassia ei tuhottu saman tien, kun sen omistaja jätti sen. Ranskassa terroriuhka otetaan todella tosissaan eikä konnari edes unelmoisi avaavansa hylättyä laukkua. Sen tulisi ottamaan talteen pommiryhmä. Enpä osannut tuohon muuta vastata kuin suomalaiset ehkä yhä elävät aika lintukodossa ja varmaan täällä ollaan peräti naiivejakin yksityisuudensuojan rikkoutumisen saati terroriuhan suhteen. 

Toinen E:tä ihmetyttävä asia on suomalaisen musiikin mollivoittoisuus. Olen itsekin kiinnittänyt samaan huomiota ja kieltämättä suomalaiset iskelmät, poppi, räppi ja mitä näitä on, ovat erittäin usein melodiansa ja sanoitustensa puolesta aika ankeita alakuloisia. Radion tai television tarjonnasta ei ulkopuolinen aina erota, onko siellä itkuvirsi vai viimeisin jättihitti. Kerran E kysyi, miksi tietokoneelta tulee hautajaismusiikkia. Kyseessä oli lastenlaulu Kolme Varista, vain hieman tavallistakin mollahtavampana versiona.

Perusarki ja kielimuuri

Ehkä haastavinta arjessamme on, että E ei puhu suomea. Hän on oppinut paljon sanoja ja pystyy joskus keskustelusta bongaamaan, mitä aihe koskee. Mutta minkäänlaista ajatustenvaihtoa hän ei pysty suomeksi käymään. Vanhempani puhuvat käypää englantia eli pystyvät kommunikoimaan E:n kanssa ilman minuakin, mutta välillä tarvitaan sanasto- ja käännösapua puolin ja toisin. Minua pommitetaan välillä joka suunnasta suomeksi ja englanniksi, kaikkien selittäessä asiaansa, ja yritän siinä lennosta reagoida, toimia tai kääntää. Kun E:lle asiasta mainitsin, hän ei pitänyt kielimuuria itselleen hankalana ja pelkästään ihmetteli tajutessaan, että minä tunnen kääntämisen vaivalloiseksi. 

Kinkkisimpiä ovat sellaiset tilanteet, joissa joku ei puhu lainkaan englantia - vaikkapa vierailu mummolassani. Monta tuntia tai päivää jatkuva tulkkaus on yllättävän raskasta, eikä se ole hauskaa myöskään niille osapuolille, joita tulkataan. Viive ja käännöksen odottaminen eivät vaan tee kommunikoinnista kovin luontevaa saati jouhevaa. Kuitenkin tulkkaus on kivempi kuin ei visiittiä ollenkaan, joten mielellään käymme heitäkin tapaamassa, joilla ei ole yhteistä kieltä E:n kanssa.

E on onneksi itse kaksikielinen ja asunut ja matkustellut useissa eri maissa elämässään, joten hän on hyvin taitava ymmärtämään erilaisia aksentteja ja puolinaista englantia. Toisin kuin monet enkun natiivipuhujat, jotka hölmistyvät tai jopa suuttuvat, jos vastapuolella on hieman erilainen murre, aukkoja sanastossa tai omaperäinen kielioppi.

Kaiken kaikkiaan olen vaikuttunut ja yllättynytkin, miten helposti kuitenkin olemme tänne suomiarkeen sujahtaneet, vieläpä "kimppakämpässä". E:n joustavuutta en voi kuin ylistää. Jos tilanne olisi toisinpäin ja olisimme jumahtaneet anopille asumaan, enpä tiedä, miten jaksaisin. Välimme ovat hyvät, mutta vierailu on kuitenkin vierailu ja toisen luona oleilu ihan muuta kuin oma tupa, oma lupa.

Miten joulusta tuli pääsiäinen

Kun saavuimme Suomeen joulua edeltävällä viikolla, emme suunnitelleet saati arvanneet, että majailisimme vanhempieni luona vielä pääsiäisenäkin. Tarkoitus oli viettää täällä joulunpyhät ja alkutalvea, sitten matkustella sekä Suomen että Euroopan sisällä huhtikuuhun saakka, jolloin jatkaisimme matkaa jo ostamillamme lennoilla Costa Ricaan. Noh.

Jos ja kun tämän koronakaaoksen piti levähtää käsiin, niin kannaltamme on luojan lykky, että se tapahtui juuri silloin kun tapahtui. Maaliskuussa olimme vielä Suomessa, Ranskan, Viron ja Italian visiittien jälkeen. Jos olisimme ehtineet Costa Ricaan saakka, olisimme nyt jumissa jossain viidakossa, mahdollisesti hotellikaranteenissa ilman mitään tietoa paluulipuista Suomeen tai Australiaan.

Vaikka suunnitelmien täydellinen keikahtaminen harmittaa, en voi kuin kiitellä tuuriamme siitä, etteivät asiat ole oikeasti huonosti. Meillä on turvallinen katto pään päällä, seuraa ja apua taaperon kanssa, mahdollisuus elää hyvinkin normaalia elämää ilman, että maksumittari tikittää koko ajan: hotelliöiden, ruokakauppakuljetusten, lääkärin tms.

Hankalinta tilanteessamme on - kuten varmaan kaikille muillekin - tulevaisuuden epävarmuus. Mihin tämä etenee, mitä kannattaisi seuraavaksi tehdä? Ennakkoon maksetuista lennoistamme on tähän saakka peruttu vasta ensimmäinen, eikä siitäkään ole vielä kuulunut rahoja takaisin. Muista emme saa palautuksia, elleivät lentoyhtiöt itse peru, tai ellei matkavakuutuksemme osoittaudu ihmeelliseksi jokeri-rahasammoksi.

Lentoyhtiöt operoivat tällä hetkellä kuukauden aikaikkunoissa ja/tai maiden matkustusrajoituksia noudattaen, eli toukokuun puolivälin jälkeen olevien lentojen kohtalosta ei ole vielä mitään tietoa. Perutaanko, siirretäänkö, lennetäänkö normaalisti? Kuka tietää. Ja vaikka lennettäisiin, voimmeko me lentää mukana, on erittäin kyseenalaista. Matkakohteistamme Kanadaan ei tällä hetkellä myönnetä ollenkaan viisumeita ja Etelä-Korea tietääkseni pistää matkaajat kahden viikon karanteeniin. Meksikoon yhä pääsisi, mutta kuka uskaltaa lähteä reissuun, tuskin moni - eikä tietenkään kannata tai ole suositeltavaa.

Jumitamme Kuopiossa, ihmetellen, mitäs nyt. Jotkut Euroopan maat harkitsevat sisäisten rajoitusten asteittaista purkua ja Suomikin ilmeisesti seuraa silmä kovana, miten tilanne kehittyy. Mutta vaikka maiden sisäiset bisnekset alkaisivat pyöriä normaalisti, on erittäin epätodennäköistä, että rajat avataan tai saapumiskaranteenit puretaan aivan hetkeen.

Milloin palaamme Australiaan? En tiedä. Meidän piti palata heinäkuussa ja minun aloittaa taas työt elokuussa. E:hän irtisanoutui, joten hänen puolestaan täytyy aloittaa työnhakurumba palattuamme. Heinäkuuta aiemmin ei oikein ole järkeä lähteä Down Underia kohti, koska kotimme on vuokrattu määräajaksi, meillä ei ole Aussilassa nyt muita tuloja kuin lomarahani, ja kuluja kuitenkin kertyisi elosta enemmän kuin nyt jaetusti asuessamme. E:n työnhaku tuskin etenisi minnekään, kun työpaikkoja ja yrityksiä suljetaan oikealla ja vasemmalla.

En edes tiedä, miten lennot liikkuvat Suomen ja Australian välillä. Ja kannattaako meidän ostaa uusi suorempi lento, vai koittaa luottaa, että reittimme Kanadan ja Etelä-Korean kautta vielä lutviutuisi kesä-heinäkuussa? Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia.

Henkisesti ihme kyllä voimme hyvin, eli alkushokin ja rajunkin manailun jälkeen olemme sopeutuneet siihen, että näin tällä kertaa. Rahat koitamme saada takaisin valitusreitit loppuunkuluttamalla, jos niikseen tulee. Mutta palautuksissa voi mennä kuukausia aikaa. Onneksi emme missään vaiheessa mitoittaneet niukille, eli emme ole käyttäneet kaikkia säästöjä, ja tuloja on tiedossa minun uudelleenalkavan työni kautta.

Silmälläpitäen töiden epävarmaa alkua, olemme myös hyväksikäyttäneet kaikki säästömahdollisuudet. Hyödynsimme pankin kädenojennuksen ja anoimme lainanlyhennysvapaata, koska paluumme töihin on ajallisesti vaakalaudalla. Peruin muutamia online-kauppoja, esimerkiksi lähetin takaisin matkarattaat, koska emme välttämättä niitä pääse edes käyttämään. Lisäksi teen mahdollisuuksien mukaan pieniä hommia netitse, eli käännöstöitä ja lyhyitä artikkeleita, joista saa kympin sieltä, muutaman täältä. Ruokaostokset ovat tarjoushaukka-matalaliitoa Lidlissä. Näin säästyy jopa parikymmentä prosenttia rahulia K- ja S-markettiin verrattuna, omien kuittisilmäilyjeni perusteella.

Meistä E elättelee vahvemmin toivetta, että voisimme vielä reissata ainakin jossain. Itse olen katsantokannasta riippuen zen tai luovuttanut asian suhteen. Katsotaan miten käy, mutta en aio menettää yöuniani siitä, jos matka jääkin tyngäksi. Elämässä on varmasti mahdollisuuksia muulloinkin, jos sellaisia järjestää. Meillä on kuitenkin kaikki muu hyvin, joten keskitytään siihen.

Kaikesta huolimatta.

Epämääräinen eristysväsymys

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat sitä energisempiä, mitä enemmän tapahtuu. Sen sijaan, että väsyisin kiireestä, tuntuu, että saan siitä virtaa. Paitsi tietenkin nyt pikkulapsen äitinä, kun koko ajan on kiire - leikittämään, vaihtamaan vaippaa, siivoamaan jotain kaatunutta, estämään vahinkoa, lohduttamaan parkuvaa. Äitikiire on ihan erilaista kuin muu kiire, koska sitä höystetään korviaraastavalla rääkynällä, jos asia ei tapahdu Taaperon mielestä oikeassa aikataulussa eli nyt eli eilen.

Lapsettomana kiire oli toisenlaista ja tosiaan kummallisesti akkuja lataavaa. Tuntui, että kiireisenä olo ja monen asian hoito yhtäaikaa olivat palkitsevia sinällään - olen hyödyksi, tarpeellinen, saan aikaan. Äitikiire toistuu joka päivä ja minuutti samanlaisena ja vaikka miten paljon tekee, toimii ja häärää, mitään ei saa aikaan; samat hommat on tehtävä pian uudestaan. Tähän kun yhdistää sen, että normaali elämä on totaalisesti paussilla, puhumattakaan tämän meidän maailmankiertueemme paussista, olo on kumman nuutunut ja motivoitumaton, päämäärätön.

Etenkin poikkeusolojen alussa kolme viikkoa sitten somessa kiersi paljon "tsemppimeemejä", sisällöltään variaatioita tästä: 1500-luvulla Lontoon ollessa karanteenissa ruton vuoksi, Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Kuningas Lear. Eli teepä sinäkin elämälläsi jotain hyödyllistä nyt, kun kerrankin on (pakotetusti) aikaa. Ihan kannatettava idea tietenkin, mutta toteutus ei läheskään aina ole tuumasta toimeen-pyrähtelyä.

Ainakin omalla kohdallani tuntuu, että jos olen jo muiden asioiden vuoksi kiireinen, siihen samaan kiireeseen on tavallaan mahdollista/helpohkoa yhdistää jotain muutakin, kas näin. Vuosien ajan pakersin kokopäivätöissä, kirjoitin romaanikäsikirjoituksia (pöytälaatikossa yhä tosin) ja puskin eteenpäin väitöskirjaa. Samalla häärin siellä ja täällä vapaaehtoistoiminnassa ja harrastuksissa. Loogista olisi, että nyt, kun aikaa on runsaasti, olisi mahdollista tehdä vähintään sama, tai ainakin palata aiemman lempiharrastukseni luovan kirjoittamisen pariin. Joo mutta ei. Kun aikaa on runsaasti, on myös kaikenlaisia harhautuksia ja huvituksia runsaasti, alkaen Netflixistä ja somesta ties mihin pääsiäiskorttinäpertelyyn. Jotenkin näyttää, että minusta ei tule sitä MeNaistenSankaria, joka kertoo kirjoittaneensa esikoisromaaninsa koronaeristyksessä.

Ihan oikeasti en käsitä, miten kukaan saa kotona tehtyä töitä. Olen omallakin työurallani toki tehnyt etätöitä, mutta olen aina lähtenyt tekemään niitä kirjastoon tai kahvilaan. Väikkäristäkin suuren osan tutkin ja kirjoitin kirjastossa tai työpaikalla työajan jälkeen, koska kotiin meno tarkoittaa minulle vapaa-aikaa, vaikka miten koittaisin asennettani jumpata ja mieltäni niksauttaa. Eli kaikki te etätyön tekijät kotona, etenkin jos teillä on lapsia tai riehuvia lemmikkejä, olette heittämällä Arjen Sankareita.

Hämmästelen ja ihailen sitäkin, että ainakaan vielä ei ole kuulunut pahempia uutisia mielenterveysongelmien räjähtämisestä käsiin. Suomessa toki saa vielä liikkua asioilla melko vapaasti, vaikka monet kaupat ruokakauppoja ja apteekkeja lukuunottamatta ovatkin sulkeneet ovensa. Ravintolat ja kahvilat menivät ihan kiellon kanssa lukkoon toukokuun loppuun saakka. Mutta monissa muissa maissa on voimassa ulkonaliikkumiskielto, mukaanlukien veljeni tämänhetkisessä kotimaassa Kolumbiassa. Hän ei ole käynyt oman asuintalonsa kattoterassia kauempana kolmeen viikkoon sakon ja vankilan uhalla. Ulkonaliikkumiskieltoa on siellä pidennetty huhtikuun loppuun eli pitäisi vielä jaksaa tsempata kolme lisäviikkoa. En voi muuta kuin toivottaa sydämestäni jaksamista hänelle ja muille samassa veneessä oleville. Itselleni tekee tiukkaa jo tämä kohtuullisen lepsu eristäytyminen, saati aivan totaalinen mökkihöperyys.

Mitä tästä jää käteen? Äkkiseltään tuntuu, että eipä juuri muuta kuin helpotuksen tunne, kun tilanne viimein päättyy. Tulimme Suomeen tavataksemme läheisiämme, mutta tämäkään ei nyt vanhempiani lukuunottamatta onnistu. Lähimetsät ulkoilumaastoina on jo koluttu useaan kertaan joulusta lähtien, joten siihen alkaa mielenkiinto huveta. Suomea emme pääse kiertämään emmekä tutustumaan paikkoihin ja nähtävyyksiin, joita emme ole aiemmin kokeneet.

Mutta jos oikein pohtimalla pohtii, niin ajasta jää taatusti omanlaisensa positiivisetkin muistot. Olemme nyt saaneet runsaasti yhteistä perhe-elämää Taaperon isovanhempien kanssa, sillä juuri heidän kanssaan halusinkin vauvavuotta jakaa. Uskon, että N:lle kehittyy hyvä suhde isovanhempiin ja toisinpäin tämän yhteiselon pohjalta. Tuskin on N:n kielenkehityksellekään huono juttu, että nyt sanojen opettelun aikaan hän kuulee jatkuvasti ympärillään suomea sen sijaan, että sitä tulisi vain äidiltä ja telkkarista kotona Perthissä. Toisaalta myös E ja vanhempani ovat päässeet kunnolla tutustumaan, kun vierailu kestää pidempään kuin aiemmat muutamat viikot.

Monikin journalisti ja ajattelija on jo raportoinut ideoitaan siitä, miten nämä poikkeusolot tulevat muuttamaan ihmiskuntaa tai ainakin kollektiivista käyttäytymistämme. Kuka povaa vähentyviä bisneslentoja, kuka etätyön massiivista kasvua, kuka puolestaan kulutuskäyttäytymisen muutosta, kun shoppailemaan ei ole päässyt ja ehkä tajutaan, ettei sitä niin kaivatakaan. Yksi asia, mitä itse toivon, on muutos taide- ja kulttuurialojen arvostukseen ja palkkaukseen, vaikka se varmaan onkin kaukainen haave. Tuskin on montaa ihmistä, joka ei ole eristyksen aikana lainkaan katsonut tv:tä, elokuvia, dokumentteja; tai lukenut kirjoja, kuunnellut podcasteja tai radiota; tai askarrellut ja väkerrellyt itse jotain luovaa, mahdollisesti siihen netistä ohjeita ja inspistä hakien. Kaikki nämä kumpuavat tavalla tai toisella taiteilijoilta ja muilta luovan alan ammattilaisilta. Eli mitä meille jää, kun markkinayhteiskunta kaatuu - luonto ja luovuus. Ei välttämättä huono saldo.

Mutta syntyjen syvien pohdinnasta takaisin omaan napaan. Millä ihmeellä sitä tsemppaisi itsensä jonkinlaiseen tuotteliaaseen moodiin eristyksessäkin? Vai/tai tarvitseeko edes? Ehkä sen myöntäminen ja opettelu, että ei aina tarvitse saada aikaan, on tämän poikkeusajan suurin opetus itselleni.

Että näin.

Aaveita Venetsiassa

Matkustelu on tuskin kellään nyt päällimmäisenä mielessä, paitsi enintään tietona, että pääsiäisloma jossain pitää perua. Kirjoitan silti muistiin Venetsian "valloituksemme", oli sen verran koomisen karmiva reissu koronan varjossa.

Päivää ennen lentoamme Venetsiaan, helmikuun 24. päivä, alkoi Suomen media tiedottaa, että Pohjois-Italiassa on koronapiikki. Yritin välittömästi perua tai edes siirtää matkamme, mutta lentoyhtön edustaja ei ollut edes kuullut koronatilanteesta ja suunnilleen nauroi huolelleni puhelimessa. Kuulemma niin kauan, kun rajoja ei ole suljettu, lennot lennetään ja matkustajat maksavat, olivatpa kyydissä tai eivät. Tässä vaiheessa Italian hurjaksi äityvä tilanne ei ollut tiedossa, joten rahojenmenetyksen pelossa lähdimme matkaan, käsidesipulloin ja desinfiointiliinoin varustautuneina.

Saavuimme Venetsiaan auringonlaskun aikaan, piiiiitkän matkustuspäivän jälkeen. Todellisuudessa lennot välilaskuineen veivät ehkä viisi tuntia, mutta kaikki taaperon kanssa matkustaneet tietävät, että jokainen tunti kertautuu eksponentiaalisesti kulkuneuvossa. Otimme lentokentältä vesibussin, joka oli hieman hitaampi kuin normibussi, mutta huikeasti mielenkiintoisempi kokemus. Paitsi minulle, koska nukutin taaperoa iltatorkuille, jotta kerubista ei kuoriutuisi kirkuva demoni pimeän tultua. E pongahteli tyhjähkön matkustajalautan puolelta toiselle, räpsien kuvia kuin eläköitymistä pelkäävä paparazzi. Juuri kun taapero oli nukahtamassa, lautan ainoat toiset matkustajat, keski-ikäiset britit, soittivat kiekuvankailottavan videopuhelun kotiinsa: pitäähän kaikkien sukulaisten nähdä ja kuulla, millaista on saapua Venetsiaan. Se niistä torkuista.

Saavuimme Grand Canalin pohjoismutkaan. Tarkoitus oli navigoida majoitukseen noin puoli kilometriä. Tutkiessamme karttaa taapero nukahti vaunuihin, vaikka tässä vaiheessa iltaunet olivat jo auttamattoman myöhässä ja tulisivat pilaamaan yöunet. Vesibussipysäkin vieressä oli pieni ruokakauppa/kulmakioski, josta E lähti ostamaan iltaruokaa. Huikkasin perään, että ota pullovettä ja banaaneja, koska emme tienneet, voiko Venetsiassa juoda hanavettä. E katosi yllättävän täyteen putiikkiin ja vartin odottelun jälkeen putkahti takaisin, heilutellen innoissaan punaviiniä ja pussillista pizzasämpylöitä. "Missä banaanit ja vesi?" "Häh, mitkä banaanit ja vesi?" Mies ei ollut kuullut halaistua sanaa toiveestani eikä ollut hoksannut, että suolapaakkelsit ja viini eivät juuri taaperomme iltapalaa auttaisi. Naamapalmu, mies uudelleen kioskiin, minä peittelemään väsymyskiukkua kanaalin ääreen. Upeat iltanäkymät helpottivat oloa hieman.

Suunnistimme navigaattorin avulla majoituksen osoitteeseen. Nuoli osoitti kapealle, säkkipimeälle kujalle kanaalinreunalta kääntyen. Ei hotellin hotellia, motellia, hostellia tai reppureissausrastia missään. Varauksemme oli booking.comista ja paikan piti olla ihan vastaanottotiskillä varustettu hotelli. Palloilimme samaa korttelia ympäri, yksin Venetsian varjoissa, ohikulkijoita, edes kulkukissaa näkemättä. Lopulta soitin hotellin numeroon, sillä ihme ja ylistys, DNA:n liittymä toimi Italiassakin, vaikka Ranskassa se ei vingahtanutkaan. Puhelimeen vastattiin paksulla murteella ja hetken pohdinnan jälkeen respa lupasi tulla meitä vastaan kadulle. Hotelli löytyi viimein siltä ensimmäiseltä murhakujalta, neljännestä kerroksesta, ei hissiä, ei kylttiä, ei infoa kadulla.

Raahattuamme maallisen omaisuutemme plus vauvan ylimpään kerrokseen, respan leidi infosi, että olemme ainoat vieraat koronaperumisten takia. Hotellissa ei siksi tulisi olemaan luvattua aamupalatarjoilua, saati ketään töissä. Hän kuitenkin toi meille valtavan tarjottimellisen aamiaistarpeita, mukaanlukien puoli kiloa keksejä sekä vedenkeittimen, johon oli laittanut aamun kahvin valmiiksi - meidän tulisi vain lämmittää se. Leidi lähti, ovet lukittiin, jäimme kolmistaan kaikuvaan laattakäytävään. E alkoi raivata pienestä huoneesta tilaa tavaroillemme ja vauvan matkasängylle, joka oli hotellin toimesta avuliaasti laitettu valmiiksi, mutta aivan keskelle lattiaa.

Ollaksemme pois jaloista, vein N:n tutkimaan hotellia. Pimeät aulatilat oli lattiasta kattoon sisustettu paikallisella taiteella, höyhenkoristeisilla naamioilla ja käsinpuhalletulla lasilla. Hämärät kivikäytävät huokuivat samaa tunnelmaa, jota tapaa renessanssiajan Medicit-tv-sarjassa. Piileksiikö mutkan takana joku? Mitä kuiskaillaan ovikongeissa? Jos puiset ikkunaluukut avaa, livahtaako sieltä yöllä sisään assassiini? Koko rakennus oli kuitenkin hiljainen, ihan kuin olisimme ainoat ihmiset tässä kaupungin kolkassa.

Huoneeseen palattuamme tajusimme, että lämmitys paahtoi aivan liian kovalla. E alkoi säätää ilmastointilaitteen nappuloita ja tilanne levisi samantien käsiin. Digitaalinen näyttö jumittui ja vilkutti lukuja +246, siis ei 24 pilkku 6, vaan yli kahtasataa astetta. Eiper.... Taoimme kumpikin vuorollamme näyttöä samalla kun katonrajan ritiläsuutin puhalsi uuninkuumaa ilmaa huoneeseen. Vauva parkui taustalla, epätoivomme aistien. E yritti soittaa lankapuhelimen vieressä oleviin henkilökunnan numeroihin, saamatta vastausta mistään. Puolen tunnin taiston jälkeen oli pakko myöntää tappio, mukaanlukien hotellin järkyttävä lämmityslasku, ja avata ikkuna. Nukkumaan kävimme ristivedossa, hiustenkuivaaja vastaan jääkaappi. Vauva piti ottaa suosiolla viereen, koska maanrajassa matkasängyssä ei lämpötila tulisi olemaan koskaan oikea minkäänsortin yöunille.

Yö sujui ihme kyllä jotenkin, ehkä vain puolella tusinalla heräilyllä, ja aamu alkoi toiveikkaana. E alkoi asetella aamupalaa esille - lämmittimen yhä tohottaessa - samalla kun minä vaihdoin vaatteet ja vaipat taaperolle. Siitäpä se sitten lähtikin alamäkeen. Jokainen lapsiperheen tavannut on varmasti kuullut kuuluisista niskakakoista, eli eeppisesti kaikkialle valuvasta "siitä itestään". Tällainen löytyi pyjamasta. Koko poika ammeeseen suihkutettavaksi, pyjama jälkikäteen perään. Samalla, kun painin liukkaan muikun eli pyyhekuivattavan pikkulapsen kanssa kylppärissä, huoneesta kuului karjaistu kiroussarja. Kahvit kiehuivat yli vedenkeittimen suuaukosta, suoraan rapatuille seinille ampuen. Italialainen Lavazza ei muuten lähde pyyhkimällä seinän huokosista, voin kertoa. "Onko tämä peevelin hotelli kirottu?", E manaili hiki otsallaan.

Kun olimme hinkanneet puhtaaksi jälkikasvumme, itsemme, seinät ja elektroniikan, joka kahvisuihkun alle jäi, pääsimme aamupalalle. Eilisiltaiseen puheluummekin peräti vastattiin, ja hotellin leidi lupasi tulla korjaamaan lämmityksen. Pääsimme liikkeelle. Kunnianhimoiseen suunnitelmaamme kuului kävellä koko vanhan Venetsian ympäri, jotta näemme mahdollisimman paljon sen yhden päivän aikana, jonka uskalsimme kaupungissa viettää koronauhan alla. Tässä vaiheessa emme tajunneet, miten paljon niitä kuuluisia kanaaleja, siltoja, portaita ja nousuja vanhassakaupungissa on, ja miten epäkiitolliset nosteltavat ovat lava-autoluokan vaunumme. Optimisti ei opi vai miten se meni.

Pitkän urheilusuorituspäivän ja toinen toistaan upeampien nähtävyyksien jälkeen palasimme yhä tyhjään hotelliimme, jatkaaksemme matkaa aamujunalla Firenzeen. Lämmitys oli säädetty inhimilliseksi ja uusi aamiaistarjotin odotti meitä. Jokin huoneessa (edellisillan traumat?) sai kuitenkin N:n tolaltaan. Hän kieltäytyi syömästä iltaruokaa, parkui vain, äitiäiti-moodissa eli isi ei kelpaa. Hotkin oman annokseni supermarketin valkosipuliperunakanaa ja tyrkkäsin E:n osuuden pahvipaketissa tämän kouraan. Mies "pois tieltä" jonnekin hotellin käytäville ja minä rauhoittelemaan äksyväsynyttä lasta. Vaippa, pyjama, maitopullo, viereen sänkyyn, iltalaulut.

Makasimme pimeässä, minä sadannetta kertaa pientä nokipoikaa hyräillen, kun huoneessa alkoi kuulua outo narina. Vilkaisin ovea. Ei liikettä. Kylppärinkin ovi näytti olevan paikallaan. Jatkoin laulua. Narina palasi. Kuin askeleita ikivanhalla lankkulattialla. "Oletko siellä?" huikkasin E:lle. Ei vastausta. Hän oli todenäköisesti mennyt aamiaishuoneeseen syödäkseen rauhassa. Aivan hotellikerroksen toiseen päähän. Vauva aisti epävarmuuteni ja alkoi itkeä uudelleen. Hyssyttelin, hyräilin, pidin lähellä. Taustalla, hiljaa, jatkui askeltenomainen, keinahteleva narahtelu.

Nousin ylös, suljin kylppärin oven, samoin huoneen oven, vaikka tiesin, että E:llä ei ole avainta. Toivottavasti koputtaa hiljaa, ajattelin. Äkkiä takaisin vauvan viereen, ennenkuin tämä aloittaisi parkurallinsa uudelleen. Asetuin makuulle, huone oli hiljainen, viimeinkin.
Kunnes narina palasi. Kohottauduin nähdäkseni, liikkuiko lattialla mitään. Tajusin tuijottavani kivilaatoitusta. Missä täällä oli nitisevää puuta? Oliko katolla joku? En voinut mitään sille, että sydän alkoi pamppailla nopeammin. Lapsen vuoksi, sisulla, jatkoin tuutulaulua. Minua et pelottele.

Kun E palasi, narina oli loppunut. Yö sujui taas jollain lailla, enemmän tai vähemmän epämukavasti kolmen hengen perhepedissä. Aamulla, ollessani suihkussa, kuulin taas - en narinaa, vaan - kirousryöpyn. E oli kiehuttanut uudestaan kahvit seinille. Rynnistin hakemaan N:n makuuhuoneesta, ettei tämä kahlaisi kuumaan kahviin. Päästyämme viimein aamiaiselle pikkupöydän ääreen ikkunan alle, tajusin, että ikkuna oli yhä raollaan. Kun työnsin ruutua, kuului tuttu narahtelu.

Muutama yö myöhemmin, olimme jälleen hylätyn hotellin ainoat vieraat vuosisatoja vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa, tällä kertaa Napolissa. Olen käynyt Napolissa ennenkin, vieraillessani Pompeijissa. Sieltä päällimmäisiksi muistoiksi jäivät kaksi vuosituhatta sitten tulivuorenpurkauksessa hautautuneiden kipsivalokset. Miehet, naiset, lapset, kyyryssä, lyhistyineinä, kokonaiset perheet toisiaan suojaten.

Taapero levitteli tavaroita innoissaan hujan hajan ja E nappasi kuvan muistoksi/todistusaineistoksi, millaista pikkulapsen kanssa matkustaminen on. Laitoin kuvan someen, huumorimielessä. Ensimmäiset kommentit kuitenkin pysäyttivät.
"Miten tässä kuvassa on toinenkin lapsi?" "Minäkin katsoin, että huoneessa on kaksi lasta!"

Katsoin kuvaa ja tosiaan, taustalla näkyy jotain aavemaista. Entä sinusta?

Irtiotosta tynkä?

Jaahas ja voihan korona. Irtiotostamme uhkaa tulla aika tynkä verrattuna siihen, mikä oli alkuperäinen ideamme. Tämän postauksen tarkoitus ei ole olla koronasta sinällään, mutta tuskin juuri mitään voi tällä hetkellä kirjoittaa sivuamatta pandemiaa. Sen verran isot vaikutukset viruksella on kaikkiin ja kaikkialle, tuntuu.

Olemme edelleen Suomessa ja alkuperäinen tarkoituksemme oli jatkaa huhtikuun alussa Portugaliin ja Espanjaan, sieltä Costa Ricaan ja Meksikoon, sitten Kanadan kierroksen ja Etelä-Korean kautta kotiin Australiaan. No.

Jokainen uutisia seuraava tietää, että a) Suomi ei suosittele mitään ulkomaanmatkustusta ainakaan kuukauteen, b) Espanja on tautitilastoissa seuraava Italia, c) Espanjan rajat ovat kiinni ja d) niin ovat jotakuinkin kaikkien muidenkin matkakohteidemme. Osa rajoitustoimista on julistettu huhtikuun puoliväliin, jotkut maat ovat suoraan hyppänneet toukokuuhun. Esimerkiksi veljeni on nyt jumissa Kolumbiassa, jonka rajat on suljettu 30. toukokuuta saakka. Suomen viranomaiset puhuvat, että tautipiikki saattaa täällä meilläpäin kestää kolme kuukautta, eli ehkä kesä-heinäkuulla tilanne voisi palata normaaliin. Meidän paluupäivämme Perthiin on heinäkuussa ja töihinpaluu elokuussa.

Ymmärrän, että reissumme peruuntuminen tai raju muuttuminen on #firstworldproblem. En missään tapauksessa täällä ruikuta, että voijuuriminua. Mutta eipä ihan tunteettomastikaan voi sitä ottaa, että vuosikymmenen säästöt ja monta kuukautta kestänyt suunnittelu lorisevat, jos ei kaivosta alas, niin ainakin tipoittain ja osittain menemään.

Urheasti ja sinnikkäästi jatkan kuitenkin matkustusteemalla. Ehdimme kierrellä Ranskaa, Suomea ja (nyt pahamaineiseksi muuttunutta) Italiaa. Näillä ja aiemmilla reissuilla olen havainnoinut seuraavaa matkustuksesta ylipäätään:

Kengät. Kenkiin tiivistyy kaikki matkailu, sekä symbolisesti että käytännössä. Oma suosikkitekemiseni ihan arjessakin on vaellus, oli se kaupunkivaellusta eli urbaanissa ympäristössä kiertelyä, tai luonnon helmassa seikkailua. Mikään ei vaeltaessa ole yhtä tärkeää kuin hiertämättömät kengät. Kenkien merkitys korostuu jo ennen matkaa. Montako paria tarvitaan, montako mahtuu mukaan? Onko oltava siistimmät kengät, ehkä peräti korkkarit? Entä sandaalit? Talvikengät? Lenkkarit? Vaelluskengät? Lyhyemmät matkat teen yleensä yksillä, max. kaksilla kengillä.

Tälle yli puolen vuoden reissulle mukaan otin kolme paria, joista kahdet ovat jo osoittautuneet aivan fiaskoksi. Siistit korolliset kaupunkikävelykenkäni ovat käytöstä niin kuluneet, että pohjien läpi/saumoista vuotaa vettä. Matkatessani kohti väitöstilaisuuttani Jyväskylän yliopistolle en juuri voinut keskittyä väittelyyn valmistautumiseen, koska tuntemukseni pyörivät kenkien sopimattomuudessa. Liian ohuet talvikeliin, vuotavat räntäsäällä, soran pistellessä jalkapohjia. Vedin kuitenkin väitöksen kunnialla läpi märissä sukissa. Kengät saivat potkut palveluksesta välittömästi jälkikäteen. Mukaan pakkaamani lenkkarit osoittautuivat nekin huonoksi hankinnaksi, sillä ne tuntuivat isoilta ja paksuilta kompuroilta. Nyt matkaan kevyesti tekonahkatennareissa.

Suihku. Ehkä kenkiäkin tärkeämpää reissun päällä on mahdollisuus suihkuun. Koska olemme budjettimatkaajia, ihan jokaisen majoituspaikan suihku ei ole ollut priimaa laatua - vaikka todellisia helmihostellejakin olemme bonganneet pikkurahalla. Joskus vettä tulee loropaineella (paineetta), joskus koppi on muuten epäkäytännöllinen tai kuumaa vettä tulee vain hetkonen. Olen nyt kuitenkin oppinut, että suihku kannattaa aina hyödyntää, koska seuraavan majoituksen suihkuratkaisu voi olla vieläkin huonompi.

Itsensähän pesaisee vaikka bideesuihkulla ja vauvan voi pakon edessä putsata lavuaarissa, mutta tukanpesuun oikea suihku on minulle tärkeä. Toki suomalainen kesämökkeilevä vatipesijä pärjää suihkuttakin, jos vaihtoehdot uupuvat. Mutta. Etenkin pitkien lentojen tai muuten raskaiden päivien jälkeen kuuma suihku on minulle henkireikä ja latautumispaikka, jossa fyysisen lian ja hien lisäksi peseytyvät pois henkiset kuonat ja paha mieli. Siksi ihmettelenkin, miksi niin harvat lentokentät tarjoavat mahdollisuutta suihkuun. Suihkuista voisi melkein kirjoittaa oman postauksensa, niin ihmeellisiä virityksiä on välillä näkynyt, vaihdellen suoraan wc-pöntön päälle asennetusta suihkusta aina kökötyskokoiseen istuma-ammeeseen ilman suihkua.

Lahjat ja hankinnat. Pidempään reissatessa pakostikin huomaa, että jotain on jäänyt ottamatta matkaan, ja se täytyy ostaa. Tai, tavaroita unohtuu eri majapaikkoihin, etenkin jos a) mukana on salakätköilyä rakastava piilottajataapero ja b) majoitus on usein toisten kotona, missä omat kamat sekoittuvat iloisesti muiden kamoihin ja katoavat kaaokseen. Ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi ostos vie tilaa laukuista ja oikeastaan mitään ei voi hankkia, jos ei samalla jätä pois jotain muuta pakaaseista. Emme yhdeksään kuukauteen voi ostaa mitään vain siksi, että huvittaa tai jokin tavara olisi kiva, ei välttämätön. Se saa kyllä miettimään yhteiskuntaamme, kapitalismia ja kulutusta. Olisikin enemmän tarjolla kaikkea lainauspalvelua - kun et enää tarvitse, palauta tai anna eteenpäin!

Nyt vuoden täyttävä pikku-N on saanut reissun mittaan runsaasti lahjoja, ja vaikka jokainen antaja on selvästi miettinyt tavaran kannettavuutta, tusina pientä pakettia vie matkalaukusta yhtä paljon tilaa kuin pari isoa lahjaa. Osan leluista päädyimme jättämään Ranskan-mummolaan, osa jäänee Suomen-isovanhemmille, osan ehkä yritämme postittaa itsellemme Australiaan tai tuoda mukana seuraavalla käyntikerralla. Vinkkinä muille pitkän matkan suunnittelijoille - älä missään nimessä pakkaa laukkua liian täyteen jo kotona, koska takaisin et pääse ihan samoilla spekseillä kuin lähditkin. Meillä pakkauspuserrus jo aiheutti sen, että E:n käsimatkavararepun vetoketju paukahti ja täytyy korjauttaa.

Kotivara. Kotivaran, säilykkeiden ja mausteiden merkitys on yhtäkkiä näynomaisesti avautunut minulle. En itse tykkää kauheasti säilöä ruokia kotona ja meillä onkin vain pieni pakastin ja melko pikkuinen pantry, kuivaruokakaappi. Kotivara on nyt korona-aikaan arvossa arvaamattomassa kaikilla, enkä edes aloita siitä, että Perthissä on kuulemma jouduttu ottamaamaan käyttöön erilliset ostostunnit vanhuksille ja vammaisille, jotta nämä saisivat kaiken tarvitsemansa muiden tönimättä ja tappelematta, mukaanlukien vessapaperit.

Kotivara on ilman epidemiaakin yllättävän tärkeä arjen hiljainen kannattelija. Nyt, kun majoitumme 2-7 päivää paikassaan (mummoloissa toki reilusti pidempään), ruoka on suurin "ongelmamme". Vaikka mielelläni varaan aamupalallisia majoituksia ja syömme normaalia enemmän ulkona, väli- ja iltapalaa tarvitaan kotiin. Kokkaamme aina mahdollisuuksien mukaan, mutta tässä kotivara juuri osoittaa merkityksensä.

Airbnb-asunnoissa erittäin harvoin on kovin kattavaa kokkausarsenaalia. Ruokaöljy, suola, pippuri, sokeri, kattila ja paistinpannu saattavat löytyä, siinäpä se - ja aika harvoin nämä kaikki yhdestä ja samasta asunnosta! Joskus puuttuu kauha, joskus kuorimaveitsi, joskus tölkinavaaja, lähes aina uupuvat sakset. Jotakuinkin joka kerta ostaessamme viinipullon tajuamme majoituksessa, että korkinavaajaa ei ole. Tärkeimpänä, on melkeinpä mahdotonta mitoittaa kaupassakäynnit niin, että aina siirtymän koittaessa meillä ei olisi paljoa mukanaraahattavaa ruokaa, viinietikasta, oliiviöljystä, banaaneista ja kauramaidoista lähtien.

Näillä (kirjaimellisilla) eväillä tänään. Mitä ensi bloggauskerralla, saa nähdä tilanteen kehittyessä.

Ai miksi meillä katoaa hiusharja sinne, bussikortti tänne, aurinkolasit jonnekin toisaalle?

Töttöröö, reissussa tärähtää.

Pariskuntana pidempään reissuun - miten ongelmien yli?

Kirjoitin aiemmin samankaltaisesta aiheesta, vauvan kanssa pidempään reissuun - eli oletteko hulluja..? Tuli kuitenkin mieleen, että myös pariskuntana reissaamisessa on omat haasteensa, olipa muuta perhettä mukana tai ei.

Moni pohtii pidempää matkustamista tai peräti muuttoa ulkomaille kumppanin kanssa, joten ehkä tästä kokemusasiantuntijuudestani on jollekulle hyötyä. Vajaa vuosikymmen sitten muutin Australiaan silloisen suomalaisen siippani kanssa - se liitto päättyi eroon alle vuoden Aussilassa asumisen jälkeen. Sittemmin olen reissannut sinne ja tänne E:n rinnalla, tällä hetkellä olemme pisimmällä yhteisellä ulkomaanmatkalla yhdeksän kuukautta.

Australiaan muuttaa paljon nuoria suomalaispareja working holiday-vuodelle, ja kaikenikäisiä erilaisille työkomennuksille. Ei ole lainkaan tavatonta, että parisuhde ikävä kyllä karahtaa ulkomailla. Näin kävi itsellenikin, tosin ei missään tapauksessa vain Australian vuoksi; tuskin niin yksinkertaista on kenenkään parisuhteessa tai sen ongelmapuolissa. Mutta mitkä kaikki tekijät saattavat suhdetta kiristää, tässäpä itse huomioimaani listaa omasta ja muiden elämästä.

Tyystin erilaiset odotukset

Vaikka reissusta puhuisi päivät pääksytysten ennen sille lähtöä, voi kuitenkin matkalla ollessa huomata, että odotukset eivät kohtaakaan. Toinen saattaa kaivata paljon hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, kun taas toinen buukkaisi kaikki ekstremelajit ja -kokemukset. Tai toinen haluaakin lisätä tai poistaa matkakohteita ja nähtävyyksiä, kun toinen tahtoo pitäytyä laaditussa listassa ja suunnitelmassa.

Ylipäätään tien päällä odottaa monenmonta päätöstä, joita ei kotioloissa samalla lailla vyöry eteen. Mitä tehdään tänään? Minne mennään, millä, milloin, miten paljon se saa maksaa, missä syödään, mitä, minkä hintaista, jne. Normiarjessahan pariskunnatkin yleensä elävät myös erillistä elämää, eli kummallakin on omat työt ja/tai harrastukset, järjestötoiminta, kaverit ja mielenkiinnon kohteet. Suomalaisparien osapuolilla on hyvin usein myös omat tulot ja omat rahat.

Pidemmällä matkalla, oli kyseessä maailman ympäri reissaus tai uuteen maahan asettuminen, kaikesta tulee puoliväkisin yhteistä ainakin väliaikaisesti. Asutaan ahtaammin, mahdollisesti hostellihuoneessa tai kimppakämpässä. Joudutaan ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen tilanteen eteen, että ollaan yhdessä 24/7 ja kaikki pitäisi tehdä, päättää, neuvotella ja toteuttaa yhteistyössä. Tämähän on peräti luonnoton tilanne normiarkeen verrattuna eikä ihme, että painetta voi puskea kummankin pääkoppaan. Jos luonteet, tavoitteet ja tavat ovat kovasti erilaisia, päädytään väkisinkin konfliktiin.

Etenkin Aussilaan muuttavien osalta olen pannut merkille, että usein matka on enemmän toisen puolison haave kuin toisen. Tottakai yleensä kumpikin on asiasta innoissaan, mutta muutto on huomattavasti tärkeämpi yhdelle ja/tai yksi rakastuu Australiaan palavammin, kun taas toinen potee koti-ikävää tai ei ainakaan näe Australiaa yhtä ihanassa valossa kuin se aussifani. Tällöin päädytään vaikeiden neuvottelujen eteen: lähdetäänkö koti-Suomeen milloin, jos ollenkaan. Working holiday-vuodelle tulevien alkumotiivi usein on pysyä maassa vuosi-kaksi, jonka jälkeen "asetutaan aloilleen" Suomeen. Kun toinen ei enää haluakaan palata, tai innostuu useammasta vuodesta pallon toisella puolen, voi suunnitelmien muutos tuntua epäreilulta koti-ikävöivästä osapuolesta - ja toisinpäin.

Prioriteetit eivät kohtaa

Tämä aiheuttaa ehkä eniten kitkaa omassa arjessani nyt, vaikka elämän suurten linjojen osalta prioriteettimme ovatkin samat.

Päivätasolla meillä on jokseenkin erilainen tapa hahmottaa asioiden tärkeysjärjestys. Englanniksi on olemassa termi triage, asioiden (erityisesti potilaiden) kiireellisyyden arviointi ja kiireellisyysjärjestyksen luominen. E:llä ja minulla on erilainen arki-triage, ja pikkulapsen vanhemmille tämä on omiaan lyömään löylyjä stressikiukaalle. Esimerkki: jos vauva itkee, minun ensimmäinen reaktioni on koittaa saada lapsi rauhoittumaan keinolla millä hyvänsä. Jos se ei onnistu nopeahkosti, ikävä kyllä turhaudun ja pahimmillaan saatan itsekin alkaa äksyillä ja/tai itkeä. E puolestaan ajattelee, että vauva itkee jo, turha ottaa siitä enää stressiä, paras tehdä se homma loppuun jota oli tekemässäkin ja sitten rauhoitella lapsi. Minulle tämä näyttäytyy hitautena toimia, kun taas E:lle minun tapani on tarpeetonta nollasta sataan-kiihdyttelyä.

Pienten tekojen osalta voi aina joustaa ja koittaa nähdä toisenkin näkökulma, mutta jos toiselle tärkeät asiat ovat aivan muita kuin itselle, ollaan helposti suossa. Reissun päällä tällaisia ovat erityisesti rahan- ja ajankäyttö. Meillä on onneksi hyvin samanlainen käsitys kohtuullisesta hintatasosta, joten raha-asioista ei suuresti tarvitse vääntää. Mutta olen tavannut niitäkin pariskuntia, joilla on joko täysin erilliset rahat aina erillisiin jääkaapin hyllyihin saakka, tai liiankin yhteiset, eli toinen vinguttaa toisen korttia ilman huolta huomisesta. Jos nämä saa toimimaan, kaikki propsit siitä. Mutta matkaillessa, matkan lisäämän stressin ja rahankulutuksen takia, voivat raha ja aika olla murheenkryynilauman pääpukarit.

Kulttuurishokki

Reagoimme kaikki eri tavoin uusiin tilanteisiin ja kulttuurishokki on hyvin tunnettu ja ymmärretty ilmiö - paitsi silloin, kun sen kourissa painii itse. Kulttuurishokkiin määritelmällisesti kuuluvat kuherruskuukausi, kriisivaihe, toipuminen ja sopeutumisvaihe. Oman huomioni mukaan tuohon kriisiaikaan usein kuuluu uuden maan tapojen ja systeemien jatkuva arvostelu ja niistä turhautuminen.

Jos uutta voi ihmetellä, pähkäillä ja manaillakin yhdessä, mieluiten huumorin kautta, hyvä. Mutta tilanteen on helppo lipsahtaa siihen, että vain toista ärsyttää (tai ärsyttää huomattavasti enemmän kuin toista), jolloin siippaa alkaa ärsyttää toisen ärtyminen. Etenkin, jos jommallekummalle tai kummallekaan ei ole selvää, miksi ärsyttää, on riitelyn kierre hienosti pamautettu lähtölaukalle.

Vaikka kulttuurishokista tokenisi, matkustaminen tuo esiin uusia puolia ihmisistä. Aina ei itsekään voi ennustaa, miten uusiin käänteisiin ja etenkin odottamattomiin vastoinkäymisiin tulee reagoimaan. Vielä vähemmän voi tietää, miten toinen niistä selviää. Joskus puoliso yllättää resursseillaan, joskus tähän pettyy, kun toiminta onkin jollain lailla negatiivista, vaikkapa saamatonta. Silloin joudutaan pohtimaan, onko käsillä yksittäistapaus, vai niin suuresti suhdetta haittaava luonteenpiirre/olemisen tapa, että eihän tästä mitään tulekaan.

Pelisääntöjen puute

Seurailen mielenkiinnosta erilaisia matkailupalstoja somessa ja joskus niissä esitetään jopa huolestuttavia kysymyksiä, kuten "sovitteko ennakkoon matkabudjetista matkakumppanin kanssa, vai onko epäkohteliasta ottaa raha puheeksi?" Häh? Tottakai rahasta on puhuttava ja nimenomaan sovittava. Ei varmaan ole yhtään niin riitaherkkää asiaa matkustaessa kuin raha. Jos toisen käsitys päiväbudjetista on vaikkapa kaksinkertainen toisen maksukykyyn nähden, ei tarvitse olla liikkeellä edes kolmea päivää, kun tilanne tulee kiehumaan yli.

Tässä kertautuvat odotukset ja prioriteetit, mutta luonnollisesti suuntaviivoista on sovittava ennakkoon, edes suunnilleen-tarkkuudella. Minne mennään, miten, milloin, paljonko saa maksaa. Erityisen fiksua olisi miettiä ennakkoon myös erilaisia poikkeustilanteita, kuten toisen sairastuminen, budjetin ylittyminen tai yllättävät isot muut muutokset matkaan. Esimerkiksi meillä on parhaillaan keskustelun alla, mitä teemme, jos koronatilanne pahenee maailmalla. Perutaanko - saammeko edes peruttua? Muutetaanko kohteita? Jatketaanko vain? Päätökset ovat vielä auki, koska tilanne elää päivä päivältä. Kiinassa sairastumiset ovat jo laskussa, joten hyvällä tuurilla pandemia laantuu piakkoin maailmallakin. Huonolla tuurilla ei. Kaikkia skenaarioita ei tietenkään voi ennakkoon harjoitella, mutta jotain yhteistä hajua niistä olisi hyvä olla.

Mikä avuksi?

Omakohtaisesti olen huomannut, että paras keino välttää isompia riitoja ja räjähdyksiä on - neuvottelutaidon lisäksi tietenkin - ettei kanna kaunaa. Mitä enemmän toisen mokia ja vikoja hautoo, sitä vaikeampaa niistä on päästä yli. Joskus luin, että tärkein ennusmerkki parisuhteen kestävyyttä ajatellen on, pelataanko siinä "pistepeliä": montako mokaa toinen tekee vs montako hyvää tekoa minä teen (tähän kuuluu, että taktisesti ohittaa toisen hyvät teot itsestäänselvyyksinä ja omat mokat pikkuvahinkoina). Kun suhdettaan pisteyttää näin, tien kiveäminen eroa kohti on reippaassa vauhdissa.

Toisen hyviin puoliin keskittyminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun puolison kännykänhukkaamisen takia myöhästyy jatkoyhteydeltä, joutuu maksamaan konnarin tarkastusmaksun junassa siipan ostaman vääränlaisen lipun takia, tai ei saa nukuttua öitään, koska partneri ei raaski käyttää enempää rahaa laadukkaampiin ho(s)telleihin. Huom, näistä kaikki paitsi yksi ovat keksittyjä esimerkkejä :D

Kypsä ihminen luonnollisesti myös itsereflektoi, eli miettii, mitä minä voisin tehdä toisin, jotta elo olisi sopusointuisempaa. Esimerkiksi meidän tapauksessamme minä jouduin myöntämään, että minun italiantaidoillani ei voikaan olla satavarma, pääseekö keskustan metrolipulla lentokentälle. Ei pääse. Sakot tulee.

Jokainen eurooppalaiskaupunki karttana. Alla jokainen amerikkalaiskaupunki. (c) Itchy Feet Comic

Mitä meille kuuluu? Irtiottokuukausi viisi

Monet ovat kyselleet, mitä meille kuuluu. Laitetaanpa tänne kootusti tiedot kaikille kiinnostuneille :)

Viimeksi kirjoitin kuulumisistamme vajaa kuukausi sitten, ja toisaalta tässä ajassa on tapahtunut paljon, toisaalta asiat pysyneet ennallaan. Olemme yhä ja jälleen Suomessa, epäonnisesti ajoitetun Italian-loman jälkeen. Matkasta nyt vain sen verran, että itse loma osui koronan alkurynnistykseen maassa, emme saaneet sitä peruttua, joten lähdimme kuitenkin: kyseessä oli "palkkio" itselleni, kun vihdoin ja viimein sain tohtorinväitökseni tehtyä ja tutkinto odottaa postissa, hurraah! Oloa olemme kuulostelleet jatkuvasti, käsidesiä ja saippuaa meni lotraten, terveen kirjoissa olemme ja tahdomme pysyäkin (puunkoputus).

Maaliskuu on viides kuukautemme irtiottoa. Tällä hetkellä vietämme hiljaiseloa veljeni tyhjässä asunnossa, kun hän on itse pidempään ulkomailla. Nähtävyyksientäyteisten kymmenen päivän jälkeen viikko rauhoittumista on paikallaan. Reissussa kävelimme päivittäin jopa viisitoista kilometriä, nyt olla möllötämme. Parhaillaan päivät täyttyvät hyvinkin normaaleista lapsiperheen rutiineista. Aamupala, leikkiä, puuhailua, aamupäikkärit, lounas, lisää leikkiä ja arjen askareita, iltapäiväunet (vauvalle, joskus vanhemmillekin), normioleilua, illallinen ja iltapuuhat. Välissä juodaan kahvia, selataan puhelinta, napostellaan, hoidetaan asioita. Peräti tapahtumaköyhää, mutta erittäin tarpeellista vastapainoa irtiottokuukaudelle neljä, jolloin tuntui, että koko ajan tapahtui tai oli saatava aikaan.

Helmikuu meni suurimmaksi osaksi väitöstilaisuuttani valmistellen. Valmisteluihin kuuluivat yleisölle tarkoitetun luennon laatiminen, henkinen valmistautuminen vastaväittäjän mahdollisiin kysymyksiin, sekä karonkan eli juhlaillallistilaisuuden järjestäminen vastaväittäjälle, ohjaajilleni ja parille läheiselle. Helmikuussa lähdin lähes joka aamu läppäri kainalossa puoleksi päiväksi kaupungille, lapsesta huolehtivat E ja isovanhemmat. Näin sain keskityttyä rauhassa sekä intellektuelliin puoleen että käytännön järjestelyihin, kuten tarjoilujen tilaamiseen. Yhdentoista kuukauden kotiäitiyden jälkeen - vaikka kotiäitiyttä onkin tullut vietettyä monien muiden kuin omassa kodissani! - "töihin" lähtö arkisin tuntui aivan mahtavalta ja stimuloi aivoja kuin pari pönikkää energiajuomaa. Toisaalta kotiinpaluu ilahtuvan lapsen luo on jotain vaikeastikuvailtavan onnellista.

Näin paperille pantuna elämämme kuulostaa oikein menestyksekkäältä ja onnelliselta, mitä se enimmäkseen onkin. Riidoitta ei kuitenkaan arjesta selviä ja kyllä on myönnettävä, että mitä enemmän reissaamme, sitä enemmän myös ärräpäitä ärähdellään. Etenkin Italiassa koronavaara lietsoi lisästressiä ja vaikka toisaalta matka oli mahtava kohteineen - Venetsia, Firenze, Rooma, Napoli - toisaalta on hienoa olla rauhallisesti takaisin kotona, stressin "ulottumattomissa".

Matkustaessa ja vauvasta huolta pidettäessä toisen vanhemman toimet, tavat, prioriteetit, olemus ja naamataulu alkavat välillä ärsyttää, etenkin kököttäessämme pienessä hotellihuoneessa ja vauvan parkuessa väsymystä/nälkää/pitkästymistä/päivän liikoja virikkeitä. En missään nimessä itse ole puhdas pulmunen ja oma meininkini varmasti ärsyttää yhtä lailla, kun niikseen tulee. Minulla on itsekin tunnistamani raivostuttava tapa olla liian ripeä ja suora, eli en odottele, että toinen ehtii itse älytä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Alan marttyyrinä vääntää jokaista hommaa, joka vastaan tulee, ja tasan minun tavallani tietenkin. Ja hyväähän siitä ei seuraa noin niinkuin yleiselle leppoisalle ilmapiirille...

Suomen-aikamme lähenee loppuaan, sillä meillä on ennakkoon ostetut maailmanympäriliput huhtikuun puolivälistä eteenpäin. Seuraavien kohteidemme pitäisi olla Espanja, Costa Rica, Meksiko, Kanada ja Etelä-Korea. Mutta nyt, maailmankirjojen ollessa mullin mallin pandemian vuoksi, ei vielä ole tietoa, mitä voimme ja mitä emme voi tehdä. Lisäksi aussidollarin arvo on alimmillaan sitten meidän Australiaan-muuttomme, eli matkabudjettimme on ottanut pienoisen kolauksen. Kirjoitan raha-asioista, budjetista ja yllättävistä menoista erillisen postauksen tuonnempana.

Saa nähdä, millaiseksi irtiotto tästä muokkautuu, missä käymme, mitä on jätettävä väliin - jos siis matkoja voi edes muuttaa. Italian-matkaamme ei voinut perua "vain" huolen vuoksi, nythän kaikkialle maahan ei enää saa matkustaa ja ainakin Finnair on perunut liudan lentoja. Minne reissumme vie seuraavaksi ja milloin, ei ole itsellemmekään juuri nyt selvää.
Siispä keskitymme nauttimaan Netflixin antimista ja perusarjesta.

Rooma <3

Rooman parhaita muistoja: kun puoliso ottaa vauvan mukaansa nähtävyyskierrokselle - itsehoitosetti äidille.

Paluumuutto Suomeen talveksi - kannattaako?

Oleskelumme Suomessa on nyt puolivälissä: miten on mennyt, mitä kuuluu? Pääsääntöisesti hyvin, vaikka elämään mahtuu aina pieniä vastoinkäymisiäkin. Eikun asiaan.

MENEE NAPPIIN

Isovanhemmat

Suurin syymme oleilla Suomessa näin kauan ovat isovanhemmat. Ennakkoon aavistuksen mietitytti, mitähän tästäkin tulee - muutto "takaisin kotiin" näin aikuisella iällä ei välttämättä ole mutkattominta maailmassa. No, todellisuudessa kaikki on sujunut oikein hyvin. Vauvaperheenä eläminen on aivan erilaista neljän aikuisen kokoonpanolla kahteen verrattuna!

Olemme ilmeisesti kaikki sen verran joustavia, että pikkuasioista ei kitistä ja sopu sijaa antaa - kirjaimellisesti jopa saunan eteiseen, jonne olemme joutuneet tekemään tilapäisen nukkumasopen E:n ja minun vuorotella, kun pikku-N ei juuri ikinä aina nuku öitään rauhallisesti. Pitää lie aupair hommata jollain poppakonstilla Australiaan. On se vaan niin paljon helpompaa, rennompaa ja stressittömämpää, kun ei ole yksin tai kaksin jatkuvasti vastuussa vilkkaasta ja seuraa vaativasta vauvasta, vaan apukäsiä on.

Ihan kitkatta ei tietenkään mikään koskaan suju, tosin meillä kitka on ollut hyvin pientä. Lähinnä haittaa ovat tuottaneet perheessä kiertävät sydäntalven taudit, sekä se, että E:n puolen suku ei ole ollut pelkästään ihastunut siitä, että olemme Suomessa kaksi kertaa kauemmin kuin Ranskassa. No, koskaan ei voi kaikkia miellyttää, tällä mennään.

Joulu

Olen viettänyt Suomessa viimeksi joulun vuonna 2011 ja odotukset olivat korkealla, tosin jännityskin, koska juhlimme ensimmäistä kertaa yhdessä minun perheeni ja E:n äidin kanssa. Joulua edeltävästä leudosta säästä huolimatta saimme kuin saimmekin valkoisen joulun, kaikkien riemuksi.

Anoppi painalsi takapihalle pyörittämään lumiukon ja muut jatkoivat lumirakentamista erinäisinä projekteina aina lumilyhdyistä niiden megaversioihin. N ei vielä osannut joulusta nauttia sen kummemmin, klassisesti kaikkein hauskinta taisivat olla rapisevat käärepaperit, vaikka itse joulupukkikin vieraili. Onneksi sopimus piti ja saimme (ja jaoimme) hyvin maltillisesti lahjoja. Nyt ei tarvitse huolehtia tai harmitella, miten saisimme kaiken matkaan jatkoreissuun tai kotiin Australiaan.

Kulttuurienvälinen joulunviettomme onnistui oikein hyvin ilman suurempia hämminkejä. Ainoana taisi olla anopin ihmettely, miten joka välissä on kahvitauko ja joka päivä saunotaan.

Vanhat kotikulmat

On ollut yllättävän helppoa minulle sujahtaa vanhaan tuttuun suomielämään. Itse asiassa paluu juurille on ollut hyvää terapiaa univajeen zombiuttamille vauva-aivoille. Ymmärrän nyt, miksi vauvat niin kaipaavat rutiineja ja toistoa. Kaiken kaaoksen ja uuden oppimisen keskellä on turvallista ja rentouttavaa, kun jotkut asiat ovat aina samalla tavalla. Entinen kotikaupunkini on nyt minulle tällainen perälauta, jossa ei tarvitse ajatella mitään tai tsempata mitenkään, kaikki hoituu kuin lihasmuistista.

N:n ensimmäinen synttäripäivä lähestyy ensi kuussa ja pojan kasvun myötä myös elämä on helpottanut, univaje lientyy pikkuhiljaa ja olemme kaikki löytämässä uudet luontevat roolit kolmihenkisessä perheessä kahden sijaan. Emmekä enää ole pikkuvauvan vanhempia, vaan taaperouteen valmistautuvan uteliaan seikkailijan vahteja. Omat haasteensa siinäkin, mutta pienen kanssa touhuaminen on myös mielekkäämpää nyt, kun hän leikkii, liikkuu, syö lähes samaa ruokaa kanssamme ja on oma pieni persoonansa. Pojan kanssa on mukavaa tavata sukulaisia ja suomikavereita.

Talviaktiviteetit

Vaikka talvi on ollut leuto ja paikoin aivan onneton, olemme onneksi löytäneet talvifiiliksen lumentulon myötä. E on päässyt lumilautailemaan, hiihtämään ja korkkaamaan Kuopion Ice Marathonin jääradan, kymmenen kilometrin luistelulla. Urheilulliselle tyypille lumi- ja talvilajeihin laajentaminen on ollut eksoottinen lisä aiempaan repertuaariin.

Oma huippuhetkensä oli, kun E sai ankaran jahtaamisen jälkeen napattua kuvia ja videota revontulista. Hän on toivonut näkevänsä niitä vuosia, ja ajoimme Rukalle asti moisia etsimään - tuloksetta. Koillismaalla oli sen verran pilvistä, että emme nähneet tähtiäkään, saati muita taivaanvaloja. Revontulet räpsähtivät taivaalle heti paluumme jälkeisenä yönä, ihan täältä Kallaveden jäältä nähtynä. E:n revontulisovellus hälyytti ja mies rynnisti pihalle iltayöstä järjestelmäkameran ja kännykän kanssa. Ja tulosta tuli! Revontulet olivat niin hienot, että pääsivät uutisiin asti.

MENEE NAPIN VIEREEN

Säät

Kuten todettua, talvi on ollut leuto koko maassa ja nytkin kirjoitan tätä sohjon ympäröimänä. Olemme jonkun verran liikkuneet Suomessa pituussuunnassa, eli olemme ehtineet nähdä sekä mustaa maata että korkeita kinoksia. Tammi-helmikuun taite on ollut aidosti talvinen, mutta nyt taas näyttää, että laskiainenkin menee ennemmin sulavettä katsellessa kuin pulkkamäessä.

Suomeen ei näköjään voi (enää nykyään?) tulla talveksi ajatellen, että pääsee valkoiseen pakkasihmemaahan. Ehkä pääsee, ehkä ei. Onneksi sitäkin on koettu ja kuviin tallennettu, mutta tammikuun totutut pakkaset olivat muisto vain eikä helmikuussakaan ole - vielä - pakkasmittari paukkunut. Toisaalta leuto talvi helpottaa lapsen kanssa eloa, koska vaunulenkit ja ulkona nukutus ovat iisimpiä järjestää. Toisaalta sorapeitteiset, lillivät jääkentät eivät hivele esteettistä silmää saati kohenna hämärässä kärsivää mielialaa.

Kaamosväsymys

Kun yhdestä väsymyksestä pääsee, toinen alkaa. Olen jo moneen kertaan maininnut pikkuvauva-arjen univajeesta, joka onneksi (kai?) alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Väsymystä vastaan on taisteltu niin rutiinein, kahvikupein, ulkoillen kuin vitamiinilisienkin voimin. Ulkoilu parantaakin fiilistä heti, kun ulkona kimmeltää pakkasaurinko ja hanget hohtavat.

Tätä ihanuutta on saatu kokea hyvin rajallisesti tänä vuonna, muuten on ollut tyytyminen hämäränhyssyyn. Toisaalta talvihorrosjakso on ihan tervetullutkin, koska väsyneelle lyhyet päivät ovat jotenkin armollisia. Ei tarvitse edes yrittää kauheasti mitään, kun heti lounaan jälkeen on ilta eli "ei tässä kerkee enää". Saa olla vaan, ottaa rennommin. Itse olen sietänyt sydäntalven pimeyttä yllättävänkin hyvin, vanhasta muistista ehkä, kun taas E:lle tilanne on ollut vaikeampi. Hän silminnähden latautuu auringossa, eikä koe pääsevänsä hereille oikein ollenkaan, kun aurinkoa ei näy pilvimassan takaa päivä- tai viikkokausiin.

Sekalaiset takapakit

Aina kun matkustaa, myös sattuu ja tapahtuu, rapatessa roiskuu. Olemme tähän saakka päässeet hyvin helpolla (puunkoputus). Lähinnä vastoinkäymiset liittyvät mainittuun sairasteluun, mikä on hidastanut ja vähentänyt sitä, mitä ehdimme ja jaksamme tehdä. Kolme kuukautta kestäneellä reissullamme N on ollut nuhassa kahdesti ja vauvarokossa kerran. Nuha on kiertänyt meilläkin. E on juuri toipumassa jostain ärhäkästä pöpöstä, joka kellisti hänet kuumeeseen useaksi päiväksi.

Takapakkeihin lukeutuu, että emme päässeet terveyskeskukseen E:n tilaa tutkimaan. Tai olisimme päässeet, muttemme menneet, koska laskutus oli niin epäselvää. Kuulemma suomalaisen hinnan saisi eurooppalaisella sairausvakutuuskortilla, jota kummallakaan meistä ei ole. Ilman korttia hinta voi olla jopa 190 euroa. Kummitteleva hinta sai meidät perumaan käynnin. EU-kansalaisuutta ei voi kuulemma todistaa pelkällä passilla ja aussien maksuton sairaanhoito on taattu vain opiskelijoille, Kelan sivujen mukaan.

Koska oleskelemme Suomessa yli kolme kuukautta, olen tehnyt muuttoilmoituksen väestörekisteriin. En kuitenkaan tiennyt, että ulkomaalainen ei voi vain lomakkeella ilmoittaa muuttaneensa, vaan tulee rekisteröityä henkilökohtaisesti maistraatissa, jotta kotikunnaksi merkitään suomalainen paikka ja saa käyttöönsä suomalaisen henkilötunnuksen mm. sitä terveyskeskusasiointia varten. Menimme vaaditusti maistraattiin, jossa odottikin paljon olettamaani "tiukempi" kuulustelu. Miksi olette Suomessa? Millä perusteella kotikunta tulisi olla Suomessa, miksi E:lle tulisi antaa suomalainen henkilötunnus? Ensin meiltä kysyttiin avioliittotodistusta, mitä emme tietenkään kanniskele mukanamme. Onneksi liitto on solmittu Suomessa, joten asia vahvistui maistraatin tietokannasta. Sen jälkeen E:n piti täyttää henkilötietolomake, jossa oli mm. kysymyksiä minusta ja lapsestamme.

En tiedä miksi, mutta tietojen kysely sai minut kummallisen hihittelyhermostuneeksi, ihan kuin olisimme jäämässä kiinni jostain rikkomuksesta. Tilannetta pahensi, kun virkailijan valvovan silmän alla E alkoi kysellä perusasioita minulta, kuten hääpäiväämme, miten toinen nimeni kirjoitetaan, ja N:n syntymäpäivää. Hänelläkin varmaan aivot raksuttivat tyhjää ja halusi varmistaa, että laittaa kaiken oikein. Emme olisi enempää voineet näyttää feikkipariskunnalta, joka yrittää vippaskonstein hyötyä Suomesta. Hikoilimme kuin emme olisi edes koskaan ennen tavanneet, vaikka liittomme on maistraatin kansiin kirjattu vuonna 2015 ja yhteinen lapsikin on rekisteröity suomalaiseksi v. 2019... :D

No, kannattiko lähteä Suomeen? Mielestäni ehdottomasti kyllä. On ollut mukavaa elää perusarkea oman perheen, suvun ja kavereiden lähellä. Olemme voineet seurata N:n samanikäisen pikkuserkun kasvua ja jakaa pikkulapsiarkea meistä kovasti välittävien kanssa. Jos kukaan ulkomailla asuva vanhempi pohtii samanlaista vetoa, oma suositukseni on sataprosenttisesti lähteä matkaan, jos se vain millään järjestelyillä onnistuu. Toiseen kotimaahan pääsee takaisin aina, lapsen vauva-aika on vain kerran.

Pääsimme Kuopion kaupungin kampanjaan mukaan, aitojen talvien puolesta tulevaisuudessakin.

Näitä on syöty. Paljon. Kuvasta puuttuvat irtokarkit ja salmiakki. Ne aina katoavat ennen kuvaan pääsyä.

Luonnonjäällä luistelemassa, upeaa.

Ruka ja kerrospukeutuminen. Rukalla oli ihan riittävä pakkanen ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen sietokyvylle.