12 h autossa - roadtrip Monkey Miaan

Meno- eli matkustusjalkaa kutkuttaa meillä kummallakin, mutta ulkomaille ei ole yhdessä asiaa, koska E:n passi on enää voimassa pari kuukautta ja uutta ei järkevästi saa, ennenkuin hänelläkin on plakkarissa Australian kansalaisuus tämän vuoden loppuun mennessä. Ranskan konsulaatin kanssa asiointi oli sen verran nihkeää aviopapereita hakiessa, että passitappelu ei jaksa innostaa, kun aussipassin saa haettua minkä tahansa postin kautta, kunhan kansalaisuus on. 

Seikkailuhinkua voi toki sammuttaa kotimaanmatkoillakin. Siispä road tripille. Kävimme pitkän viikonlopun verran Monkey Mia - rannalla, joka on Perthistä reilut 850km pohjoiseen (12 h pysähdyksineen). Rantoja on toki Perthissäkin ja Perthin ympärillä vaikka muille jakaa, mutta Monkey Mian erikoisuus ovat rannassa päivittäin vierailevat delfiinit, joita yleisö saa ruokkia. Lisäksi tämä Francois Peron- kansallispuiston eräs niemennypykkä on todella luonnonkaunis ja leireilijöiden suosiossa. Emme ole siellä ennen käyneet, joten auto täyteen retkeilyyn sopivaa kamaa ja konepelti kohti kohdetta. 

Kun Perthistä lähtee ajamaan etelään Margaret Riverin viininviljelyaluetta kohti, matkalla on pari kaupunkia (Busselton, Bunbury) sekä Margsin alueella viinitiloja, olutpanimoita, oliiviöljytuotemyymälöitä ym. nähtävää ja käyntikohdetta. Kun lähtee pohjoiseen, matkalla ei ole juuri mitään, bushin eli puskan lisäksi. Ainoa kaupunki reitillä on Geraldton, 35 000 asukasta; muuten matkalla on jotakuinkin yksi kyläpahanen per sata kilometriä. 

Huomasimme reissulla, että Monkey Miaan kannattaa lähteä aivan ensi töikseen Perthiin saavuttuaan, jotta siitä saa eniten irti. Reitin erämaamaisemat ja eristyineisyys ovat oma nähtävyytensä, mutta vain silloin, kun se ei vielä ole tuttua Perthissä asumisen ja monien muiden autoreissujen vuoksi. Samoin jylhät rantakalliot, turkoosi meri, sitkeäntuuhea rantakasvillisuus ja vaaleat hiekkarannat tekevät aivan eri lailla vaikutuksen, kun ne eivät jo ole osa jokapäiväistä elämää monen vuoden ajalta. 

Ajoimme Geraldtoniin torstai-iltana, pysähdyimme yöksi AirBnb:n kautta löytyneeseen taloon, ja jatkoimme Monkey  Miaan perjantaina. Takaisin kotiin ajoimme yhtä soittoa sunnuntain mittaan: alkuperäinen idea oli jakaa tämäkin ajo kahteen osaan Geraldtonin-pysähdyksellä, mutta "vain" viiden tunnin päässä kotoa tuntui, että no ajetaan samaan syssyyn ja päästään kotisänkyyn nukkumaan.

Yllä ja alla: Monkey Mian ja Perthin välimatka, ei näytä paljolta Australian kartalla. Alakuva paljastaa, että etäisyys on suunnilleen luokkaa Helsinki-Rovaniemi. Mukava viikonloppuajo. 

Jos AirBnb ei jo ole kaikille tuttu, kyseessä on "virtuaalimajatalo", eli ihmiset tarjoavat omia kotejaan (yleisimmin yhtä huonetta) yöpaikaksi netin kautta. Sekä isäntä että vieras arvioivat toisensa jälkikäteen ja arvostelu menee julkiseksi nettiin: näin taataan, että kokemukset ovat hyviä eikä kukaan joudu sietämään epäasiallista tai siivotonta kotia tai vierasta. Testasimme palvelua ensi kertaa ja hyvin toimi!

Saavuimme Geraldtoniin klo 23 aikaan ja emäntämme oli lupauksensa mukaan jättänyt avaimen sähkökaappiin ulko-oven viereen. Sisään avaimilla vieraaseen tupaan, oikea makuuhuone löytyi merkattuna, ja asetuimme taloksi koskaan tapaamatta talon asukasta. Hän oli jo nukkumassa kun saavuimme, ja lähti töihin ennenkuin heräsimme. Keitimme puurot ja kahvit kuten kotonakin, siistimme jälkemme ja jatkoimme matkaa, ovi lukkoon perässä. $40 eli kolme eurokymppiä pulitimme tästä pit stopista ja mahdollisuudesta nähdä (jälleen yksi) ehta aussikoti.

Tällainen rent a friend eli vuokraa tuttava on luottavaisuudessaan peräti koskettavaa ja ihmisten parhaita puolia korostavaa: me uskoimme, että saamme mitä tilaamme, ja emäntämme uskoi, että olemme kunnon ihmisiä vailla yösijaa (kirvesmurhaajien sijasta). AirBnb:n bonuksena saa nähdä aitoa elämää ja koteja ympäri maailman sieluttomien hotellien sijasta.

Eritoten 12 tuntia kestäneellä paluumatkalla (pysähdyksineen) oli aikaa paitsi laulaa ääneen - E yritti pitää tunnelmaa yllä radiotaajuuksien ulottumattomissa lallattamalla the Flight of the Concords- sketsiryhmän lauluja, joista kylläkin muisti vain muutamia pätkiä sieltä täältä... Aikaa jäi myös pohtia syntyjä syviä ja mm. muistella kaikkia aiempia autoreissuja. Tälläviisiin:

Vaikka olen arkielämässä vannoutunut julkisliikenteen käyttäjä, edustaa auto minulle vapautta ja seikkailuja.

Olen ajanut halki Skandinavian heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Norjan vuonoja, Ruotsin nypitynsiistejä pihoja ja Tanskan hiekkarantoja ihaillessa tajusin lopullisesti, että veri vetää muualle kuin Suomeen. Maailma on täynnä kaunista, ihmeellistä ja erilaista nähtävää ja paras elämä (itselleni) on sellainen, jossa tätä aarrearkkua saa tutkia mahdollisimman vapaasti.

Olen ajanut halki Euroopan: Baltian maiden, Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Saksan, ja varmaan muutaman muun joita en muista tai joiden kohdalla nukuin, kun muut ajoivat. Tajusin, miten iso ja monipuolinen manner Eurooppa on, mutta toisaalta yhtenäinen ja ystävällinen: rajoilla ei tarvinnut pysähtyä, ja kaikkialla ihmiset suhtautuivat avomielisesti ulkomaalaisiin - onhan useimmilla keskieurooppalaisilla sukulaisia tai ystäviä muissa maissa.

Ranskalaisten perheenjäsenet saattavat työskennellä Belgiassa tai Sveitsissä, saksalaisten Alankomaissa, ja niin päin pois. On todella harmi, jos Iso-Britannian EU-ero saa aikaan dominoefektin, jossa tämä vaivalla luotu ja verellä maksettu (monissa sodissa ennen ja aikana toista maailmansotaa) yhtenäisyys vaarantuu.

Olen ajanut halki Kanadan preerian, keskilännen Saskatchewan-osavaltiosta Kalliovuorille kristallinkirkkaita turkoosijärviä ja kuulasta vuori-ilmaa ihailemaan. Preerian tasaisuudessa, viivasuorilla teillä tulee miettineeksi intiaanien tai korrektimmin first nations (ensimmäiset kansat) kohtaloa. He elivät vuosituhansia harmoniassa luonnon kanssa, pitkin preeriaa vaeltaen, ja nyt alue on pelkkää vehnäpeltoa, teitä ja rekkoja, jotka palvelevat pääasiassa öljyteollisuutta ja kulutushuumaa. Onko kehitys aina edistystä?

Vaikka en haikaile takaisin historian hämäriin, jolloin moni asia oli huonommin (lääketiede, tiede ylipäätään, naisten ja vähemmistöjen asema jne.), useinkin mietin, että nykymeno on vähintään päätöntä tietystä näkökulmista: rahan, tavaran ja kuuluisuuden palvonnan osalta. Donald Trump on tästä hyvä esimerkki.

Olen ajanut aavikon halki Egyptissä kahteenkin otteeseen: ensin Niilin varrella ja toisen kerran Siinain niemimaan kärjen poikki. Kolmen tunnin matkan Luxorista Assuaniin saa matkustaa vain convoy´ssa eli letkassa tai kulkueessa, jota saattaa poliisi. Toisaalta siksi, ettei kukaan jää haaksirikkoon rengaspuhkiautoon aavikolle, toisaalta siksi, että turisteja halutaan varjella mahdolliselta terrorismilta ja maata maineen menetykseltä.

Siinain kärjessä sen sijaan saa ajaa aivan kuten lystää, koska poliiseja on harvaanasutulla alueella vähän, ja todennäköisyys esim. tutkaan jäämisestä on mitätön. Tämä ei ole välttämättä ilon asia, koska kuskisi posottaa kahtasataa, kun on kiire lentokentälle.

Egyptissä opin, millaista on elää leimattuna kansana. Egyptiläiset (muiden arabien lailla) eivät esimerkiksi voi saada Working Holiday-viisumia eli nuorten suosimaa pätkätyö- ja reppureissausviisumia länsimaihin 9/11 tapahtumien jälkeen. Niinpä esimerkiksi nuori kuskimme, 19v. poika, ei pysty muuttamaan isosiskonsa luo Amerikkaan englantia opiskelemaan taatakseen itselleen turistioppaan uran Egyptissä.

Oma etuoikeutettu asema huimaa päätä, kun tajuaa, miten monella ei ole läheskään samoja mahdollisuuksia elämässä kuin meillä E:n kanssa, ja me olemme länsimaalaisittain ihan keskikastia! Eli aika onnekkaita ja rikkaita me suomalaiset, aussit ja eurooppalaiset ylipäätään olemme maailman mittapuulla.

Entäs se Monkey Mia? Oliko visiitin ja maineensa veroinen?

Monkey Mia on Department of Parks and Wildlifen eli ympäristöviraston delfiinitutkimusasema, mutta samassa pisteessä on myös RAC:n eli paikallisen autoliiton luksusleirintäalue, resort. Resortissa vierailusta tulee maksaa ympäristövirastolle luonnonpuistojen pääsymaksu $10/hlö, majoitusmaksun lisäksi siis, jos resortissa yöpyy. Rahalle saa kyllä vastinetta. Alue on pieni paratiisi, jossa ihmiset ja eläimet elelevät sulassa sovussa: delfiinit vierailevat rannassa joka päivä, ja pelikaaneja ja muita lintuja on tientukkeeksi asti.

Delfiiniruokinta tapahtuu niin, että ympäristöviraston oppaat tulevat rantaan kertomaan delfiineistä pienen tietoiskun kolme kertaa aamun mittaan, ja jokaisen varttituokion päätteeksi delfiinit saavat kalan, pari per pullonokka. Kaikki ruokittavat delfiinit ovat villejä aikuisia naaraita, jotka on valittu sillä perusteella, että niiden "delfiiniystaidot" ovat riittävän kypsät: ne etsivät ja saalistavat itse ruokansa, ruokkivat myös poikasiaan, eivät luota vain näihin ympäristöviraston almuihin eivätkä ole alkaneet kerjätä ruokaa turistiveneistä. Jos ruokintaan hyväksymättömät delfiinit yrittävät paikalle, näille ei vain anneta mitään. Oppaat tunnistavat delfiinit ulkonäöstä.

Ennen vuotta 1995 delfiinejä ruokittiin paljon auliimmin ja silloin jopa 90% niiden poikasista kuoli, koska emot eivät oppineet pitämään niistä huolta eivätkä poikaset oppineet pärjäämään itse. Delfiinin päiväannos on 10 kiloa kalaa, joten kala-pari ei vielä tätä rytmiä ja ruokahalua sotke. Eli jos matkustat Monkey Miaan ja haluaisit nakella ämpärikaupalla kaloja delffareille, muista, että se ei ole niille palvelus.

Jos ei ole koskaan nähnyt delfiiniä läheltä, Monkey Mia on mahtava paikka, jossa delfiinit tulevat metrin päähän ja niitä näkee laumoittain. Jos sen sijaan on tällainen hemmoteltu perthiläinen ja näkee delfiinejä jopa korttelikahvilan terassilta joessa leikkimässä, ei se ole aivan yhtä satumainen elämys.

Alla kuvia reitin varrelta ja Monkey Miasta. Monkey- eli apina-nimen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta epäilyksenä on, että olisiko se laivan nimestä 1700-luvulta, vaiko aussislangista 1800-luvulta: lammas - apina...

Lounastauko. Eväät esiin ja piknikille peräkonttiin. 

Tällaisia tennispallon näköisiä villejä kurpitsoja kasvaa teiden laidoilla.

Shell Beach eli simpukkaranta. Koko ranta koostuu simipukankuorista hiekan sijaan.

Majoitus. "Vain" $140 huone/yö, ei edes omaa kylppäriä vaan jaettu. Aikas hintava.. vaikka Monkey Mia hieno paikka onkin! 

Shown päätähdet saapuvat. Delfiiniemo ja delfiini-isoäiti poikasen kanssa, eli kolme sukupolvea. Ikää näillä oli muistaakseni 36 vuotta, 18 vuotta ja vuosi - opas tiesi kertoa.

Kaikilla oli  kiire delfiinejä katsomaan, kun ruokintatuokio alkoi.

Ympäristöviraston opas työssään.

Yleistöstä valittiin aina yksi henkilö antamaan yksi kala. Kukin delfiini sai max. kolme kalaa.

Katsoin, että jännästi ovat laittaneet kuivatun hämähäkin tuohon ilmoitustauluun. Kunnes hämähäkki lähti kipittämään. Urhean E:n käsi ja "ystävämme" huntsman, hyppäävä metsästäjähämähäkki.

E toivoo löytävänsä thorny devilin eli piikkiliskon. 

Muistutustaulu, että kissat ovat tuhoisia villipetoja Australian luonnolle eikä niitä saisi päästää irti.

Tyypillinen sää elokuussa Länsi-Australiassa.

Kävimme vierailulla vanhimpien esi-isien luona. Stromatoliitit ovat bakteerien muodostamia yhdyskuntia (nuo kivennäköiset möykyt), ensimmäisiä elollisia maan päällä. Ikää niillä on jopa kolme miljardia vuotta eli moninkerroin enemmän kuin dinosauruksilla. 

Huono sää, aika palata kotiin. 12 tunnin päähän.

Elämänmuutoksen ovi auki

Mainitsin Bali-tarinoinnin yhteydessä, että kalastajakylä Amed Balin pohjoisrannikolla muutti elämäämme odottamattomalla tavalla. Nimittäin niin, että E lensi tänään aamuvarhaisella Kambodzaan ainakin kuukaudeksi ja minä jään pakertamaan raportteja toimistoon (tylsääää-ääh!!).

Miten Bali ja Kambodza, kaksi täysin eri maata, toisiinsa liittyvät? No tällä tavalla...

Yllä ja alla: Amedin rannoilta.

E on jo kauan haaveillut urasta ammattisukeltajana tai sukellusopettajana. Tahitilla asuessaan hän sukelsi työn takia viikottain, koska oli töissä merentutkimuslaitoksella. Perthissäkin tavoite oli ammatti joko ympäristökonsulttina tai kenttätutkijana, mutta ei tärppää, ei. Australia nimittäin leikkaa kaikkea luonnontutkimusta ja -suojelua nyt rankalla kädellä mm. lakkauttamalla tutkimuslaitoksia ja potkimalla tieteentekijöitä pihalle ovista ja ikkunoista.

Vuoden vallassa ollut, posliinikaupassa rynnistävän norsun eleganttiudella toimiva oikeistohallitus uskoo pelkkään hiilenpolttoon, lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun ja ympäristön lynkkaamiseen, jos sillä tehdään joku tuhatlappunen lisää rikkaimpien lompakkoon. Ei-niin-mainio ajoitus meribiologille liittyä tämän maan työvoimaan. Jos muuten olet aikeissa tulla sukeltamaan tai snorklaamaan Suurelle Valliriutalle, tule äkkiä. Ennenkuin menee hiilikaivosrytäkässä ja merten jo etenevän lämpiämisen takia pilalle koko paikka = korallit kuolevat.

Mutta takaisin Kambodzaan. E sai yllättäen työtarjouksen sukelluskoulusta Amedista, kun sielläpäin palloilimme. Olisi kuulemma riittänyt hommia määräämättömäksi ajaksi eteenpäin E:n kokemuksella ja monipuolisella kielitaidolla. Minä tyrkin miestä jäämään saman tien (vaikken tietenkään haluaisi pitkään erossa olla), kun kerran kohtalo ojentaa tarjottimella kultaista tilaisuutta. Koska E on varovaisempi ja harkitsevampi tyyppi kuin minä, halusi hän kuitenkin matkustaa yhtä matkaa kotiin tutkimaan kaikki vaihtoehdot ja ajattelemaan seuraavat siirrot läpi.

Hän alkoi seuloa sukelluskouluja netitse ja otti yhteyttä paikkoihin Thaimaassa, Filippiineillä, Indonesiassa ja Kambodzassa, joissa enemmistö turistisukeltajista pyörii (ja siinä samassa työpaikat). E:n Divemaster-tutkinnon päälle tehtävästä Dive Instructor-kurssista pitää itse maksaa ennen pidempiaikaista työllistymistä, mutta toisaalta...

TAFE eli australialainen amiska/AMK laskuttaisi enemmän rahaa mistä tahansa tutkinnosta, mikä olisi ollut E:lle vaihtoehto B näin uranvaihtoon pakotettuna. Tukkijätkäfirmasta nimittäin loppuvat työt joululomaan mennessä, eikä jatkosta ole epävarmassa taloustilanteessa tietoa. Seikkailufirmaankaan ei pääse takaisin satunnaisia keikkoja lukuunottamatta, koska laskuun kääntynyt talous on heiltäkin vienyt asiakkaat. Nyt jos koskaan kannattaa hypätä uuteen kelkkaan ja mikäs sen parempi kelkka kuin vuosia kasvatetuista haaveista veistetty.

Yllä ja alla: Amedin suosituimpia snorklaus- ja laitesukelluspaikkoja, japanilaisen kalastusaluksen haaksirikkopaikka Banyuning-rannalla. Yläkuvassa sukeltajat parhaillaan vetämässä kamppeita päälle.

Kambodzan Sihanoukville valikoitui kurssitus- ja työpaikaksi, koska E:n isä asuu ja pitää majataloa Sihanoukvillessä, ja paikallinen koulu Scuba Nation iski pöytään parhaan oppimispaketin. Pappa E:n terveys on viime aikoina reistaillut, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun E voi samalla tsekata isänsä voinnin ja auttaa päivän töissä sen minkä ehtii. Majoitus ja ruoka tulevat ilmaiseksi.

Kun E soitti isälleen ja varmisti tulonsa, pappa E kuuli luurin toisessa päässä, että E aikoo jäädä kolmeksi kuukaudeksi kuukauden sijasta. Eli vissiin odottaa visiittiä. Töitä sukelluksen parissa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa, muttamutta...

Mamma E Ranskasta on puolestaan tulossa Perthiin kylään taas jouluksi, eikä madame ilahtunut ollenkaan kuullessaan, että juuri hänen käyntinsä aikana yksi kolmesta pojasta aikoo huidella Kambodzassa ja toinen Pilbarassa (kaivosalue WA:n trooppisessa, kaukaisessa pohjoisnurkassa) - E:n keskimmäinen veli sai juuri töitä Pilbarasta.

Rauhan maassa pitääkseen E lupasi äidilleen, että tulee kotiin joulua viettämään. Salaa olen tietysti onnellinen pikaisemmasta jälleennäkemisestä, vaikka toisaalta kannatan ajatusta, että kun lähdetään uutta työkokemusta hankkimaan, niin kerralla kunnolla sitten, eikä viikon parin pätkissä.

Tammikuu näyttää huteralta Perthissä työllistymisen suhteen, koska kaikki ovat joululomalla kuun puoliväliin. Helmikuuksi lennämme Suomeen ensimmäiselle yhteiselle keikalle. Kukkaronnyörien kiristyksiä on luvassa yhden palkansaajan perheessä... Iloisesti myös ATO eli Australian Tax Office muisti minua mätky-viisisatasen joulutervehdyksellä, notta kiitos! No, jospa maaliskuu alkaa paremmissa rahallisissa merkeissä ja E pääsee unelmiensa alalle töhin.

Yhteisen elämänmuutoksen tästä tekee se kaukainen mahdollisuus, että lähdetään jahtaamaan sukellusopetettavia ympäri maailman. Visioissani E työskentelee osan vuodesta milloin missäkin eksoottisessa paikassa Filippiineiltä Salomon-saarille tai Vanuatulle, ja itsehän lyöttäydyn matkaan mukaan tavalla tai toisella. Kehittelen parhaillaan vedenpitävää metodia, miten esittelisin töissä pomolle osa-aikaisuussuunnitelman, jossa teen töitä vaikkapa 8kk vuodesta ja loput 4kk bloggaan palmun alta turkoosin veden ääreltä snorklausten välissä.

Ehkä voisin itsekin pitää jotain kursseja turistiresorteissa; kuvataiteesta joogaan tai pilatekseen tai mitä keksinkään. Ainahan sitä haaveilla saa :) Repullinen sitkeää sissiasennetta sekä kourallinen hyvää tuuria, ja ehkä nämä haaveet vuosien mittaan toteutuvat. Pysykää kanavalla!

Alla: apinat eivät liity tarinaan mitenkään, mutta olivat hauskoja otuksia seurata Ubudin Secret Monkey Forest'issa eli Salaisessa Apinametsässä. Meinasivat peijakkaat pölliä meiltä avaimet repun sivutaskusta, kun avain niin kauniisti välkehti auringossa. Alimmaisena meikäläinen minibussin takapenkillä matkalla kohti odottamatonta elämänmuutosta eli Amedia.

Yllä: poikanen tutkii, söikö emo tosiaan jo kaiken banaanin.

Yllä: siellä se avain kiiltelee...

Amed, Bali - miltä tuntuu laitesukeltaa?

Matkustamisen idea on nähdä ja kokea uusia asioita, joten tuumasta toimeen oikein isolla vaihteella. Viikon toisen puolikkaan vietimme Amedissa, uneliaassa kalastajakylässä Balin pohjoisrannikolla.

Amed on scuba diving - eli laitesukellusmekka, koska matala rantavesistö on täynnä korallia ja jos jonkinlaista kirjavaa merenelävää. Erityisesti naapurikylä Tulambenin ranta vetää sukelluksesta kiinnostunutta porukkaa läheltä ja kaukaa, kaikista ikäluokista. Erikoisuus on pinnan alla piilevä Liberty-rahtilaivahylky, joka mahtavalla 120 metrin pituudellaan on maailman suurin turistisukeltajien saavutettavissa oleva hylky.

Liberty makaa veden alla syvyyksissä 5-20 metriä, ja koska näkyvyys kirkkaissa trooppisissa vesissä on mainio 12 metriä, iso osa siitä on näkyvissä jo snorklaajille sekä aloitteleville sukeltajille. Muille maailman hylyille eli yli 20 metrin syvyyteen on asiaa vain kokeneilla sukeltajilla ja ammattilaisilla.

Itselläni ei ollut Amedista sen kummempaa mielikuvaa ennen sinne saapumista, koska kohde oli E:n valitsema. Hankkiuduimme sinne Ubudista minibussilla (joka piti vaihtaa satunnaisessa tienristeyksessä ulos hypäten ja seuraavaa odottaen, kuten Kiinan reissullakin). Amed on kalastajakylä, joka vasta hiljattain on alkanut kiinnostaa turisteja. Se on käytännössä talonauha mutkaisen, nippanappa asfaltoidun tien molemmin puolin.

Tie kiemurtelee Balin pohjoisrannikkoa mukaillen kolmen tulivuoren ja merenrannan väliin jäävällä kaistalla, parisataa metriä rannasta. Kyliä on tien varrella muutaman kilometrin välein ja silloin tienvarresta löytyy paikallisten taloja, erilaisia pieniä kauppakojuja ja -puoteja, satunnaisia ravintoloita sekä majataloja. Kaikki yritykset ovat luonnollisesti perheputiikkeja, joita pyöritetään extended family'n eli suvun ja ystävien voimin. Ketjuja on täältä turha etsiä.

Välillä näkyy pelkkää palmumetsää, kuivia vuorenrinteitä, kynnettyjä porraspeltoja vuorenrinteiden puolella ja suolantekokenttiä meren puolella, kunnes tie taas saavuttaa seuraavan kylän, joskus jopa hivenen isomman hotellin. Hotellit ovat kuitenkin harvassa ja majoitus on pääasiassa mallia homestay eli paikallisten kotonaan pitämä majatalo, hyvällä tuurilla aamupalan sisältäen. Meillä oli tuuria.

Maksoimme yöpymisestä Bali Sari'n kauniissa siistissä huoneessa $20/yö eli kympin (7€) per nenu. Saimme päälle aamukahvit sekä aamupaloiksi banaanilettuja, munakas-paahtoleipiä ja paikallista sitäsuntätä eli grillipossua riisillä, chilillä ja mausteilla. Yksinkertaista ja hyvää. Ilmastointia majoitus ei sisältänyt, vaan pelkän tuulettimen. Jos en olisi tottunut kuumuuteen jo Perthissä, olisin kärsinyt tropiikin helteissä. Nyt meni vanhasta muistista.

Ikkunoita emme voineet pitää auki moskiittojen pelossa, mutta yhtään emme kylläkään nähneet tai kokeneet. Sadekausi on tänä vuonna - taas - myöhässä Balilla ja lokakuun sateita toivotaan nyt marraskuulle. Ilmastonmuutos vai sattumaa, ihan sama paikallisille, jotka kärsimättöminä odottavat viljelysten kastelemista ja jokien ja juomavesivarantojen täyttymistä. Kuivuus oli Amedissa käsinkosketeltavaa. Kivikoiksi kuivuneita joenuomia näki kaikkialla.

Perhe, jonka majatalossa yövyimme, osoittautui todella vieraanvaraiseksi ja lämminsydämiseksi. Saimme ekstrahedelmiä ja riisitaikina-banaanikakkusia kahvin kanssa, ja isäntä kyyditsi meitä ilmaiseksi parhaille snorklaus- ja auringonlaskunkatselupaikoille. Kävimme myös kylässä isännän vanhempien kotitalossa, jota asuttivat lisäksi siskojen ja veljien perheet lapsineen.

En tiedä miksi, mutta oli kummallisen koskettavaa käydä kylässä paikassa, jossa neljä kouluikäistä lasta ryntää ihmettelemään ulkomaalaisia vieraita, ujostelee ensin ja sitten, kuten lapset kaikkialla, haluavat esitellä ihmeellisintä omaisuuttaan: punaruskeaa lemmikkikania nimeltä Kenguru. Liikutuksen kyynel silmässä ihailin lasten kalleinta aarretta ja sain palkkioksi leveimpiä hymyjä ikinä.

Jotenkin Amedissa tuli tunne, että oli toisessa maailmassa tai ehkä toisella vuosisadalla. Turisteja paikka vetää, mutta ei samoissa massoissa kuin etelä-Balin rannat. Pääasiassa paikalla oli ranskalaisia sukellusharrastajia ja matkailijoiden keskinäinen kieli ranska: kun muita valkonaamoja kohtasi, ensinsanat olivat oletusarvoisesti bonjour. E oli ensin yhtä yllättynyt kuin minäkin ranskalaisten määrästä, mutta totesi sitten, että ranskalaiset tyypillisesti tykkäävät matkailla paikkoihin, joista vielä löytää aitoja maisemia, ihmisiä ja kokemuksia pelkän turistihuminan ja muovikrääsäkojujen sijasta. Allekirjoitan kuvauksen Amedista.

E oli myös sitä mieltä, että Balin pohjoisosat ovat aidointa ja elävintä alkuperäiskulttuuria, mitä hän on Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren reissuillaan tavannut, mukaanlukien sellaisia maita kuin Vietnam, Kambodza, Laos, Thaimaa ja Tahiti.

Balilla ihmiset elävät ja hengittävät taidetta, perinnetanssia, musiikkia, kuvanveistoa ja hengellisyyttä. Auto ei liiku ennenkuin siinä on suojelus-uhrilahja eli bambunlehvistä tehty koriste. Bisnes ei kannata ennenkuin oven edessä on joka aamu uusi uhrilahja eli pieni bambukori täynnä kukkia, riisiä, hedelmiä, kolikoita tai kurkkupastilleja.

Koti ei kukoista, jos ei esi-isien alttarille laita joka aamu ja ilta suitsukkeita ja pieniä ruokalahjoja. Rakennus ei ole minkään arvoinen, jos sitä eivät kaikkialla korista kivipatsaat, puusta veistetyt koristeet ja maalaukset, ja jos ei sisällä soi paikallinen musiikki: xylofonilta tai calypsolta kuulostava pimpahtelu. Paikalliset tarinat ja myytit kerrotaan esittämällä erityislaatuista tanssia, jossa käsien, sormien, jalkaterien ja varpaiden asennot sekä silmien liikkeet ovat keskeisessä asemassa.

Amedin ranta, kuten koko Balin pohjoisrannikko, on mustaa laavakiveä, ei valkoista hiekkaa. Terveisiä Balin yhä aktiivisilta tulivuorilta. Mount Agung-vuori etualalla, kaksi sisarusvuortaan horisontissa.

Paikallinen kulttuuri, maisemien lisäksi, on syy tulla kaikkialle muualle Balille paitsi etelän rannoille. Niille eli Kuta- ja Sanur-rannoille puolestaan tullaan samasta syystä kuin Espanjan Aurinkorannikolle tai Bulgarian Sunny Beachille, joten niitä en laske aidoksi Baliksi.

Omaan lapsuuteeni kuului järvissä pulikointi ja koska perheeni ei tehnyt etelänmatkoja, en ole koskaan snorklannut saati laitesukeltanut. Hyvä että olen meressä uinut. Siispä uutta oppimaan. Ostin snorklausmaskin ja räpylät majapaikkaa vastapäätä sijaitsevasta upouudesta sukelluskoulusta, ja testasimme niitä Jemeluk-rannalla upeiden korallien tyyssijoilla.

Helpommin sanottu kuin tehty. Räpylät jalkaan ranta-aalloissa, maski naamalle ja... ei mitään. En kertakaikkiaan uskaltanut painaa naamaa veden alle! En todellakaan ole vesipeto ja tässä se nähtiin. Meni monta pitkää minuuttia E:n suostutellessa minua testaamaan uutta ostosta. Olin varma, että snorkkelin putkesta syöksyy koko meri suoraan keuhkoihin. Täysin mahdollinen skenaario.

Rauhoituttuani uskalsin sentään vähän kurkata ja kun sitten tajusin, että putki on riittävän pitkä ja happea tulee, merenalainen maailma veti niin puoleensa, että tajunnan reunamilla häilyvä paniikki melkein unohtui. Melkein.

E varoitteli polttavasta auringosta ja kehotti menemään veteen vain pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päällä, mutta itse "tiesin paremmin" eli uskoin pärjääväni vedenpitävällä aurinkorasvalla suojakerroin 50. Parin päivän mittaan ottauduin snorklaukseen niin, että selkähän siinä kärähti ja sain myös omat joulukinkut kotiinviemisiksi pahasti palaneiden pakaroiden muodossa.
Ei näin.

Koska olin mielestäni täysin pätevä snorklaaja kahden päivän kokemuksella, ilmoittauduin hetken mielijohteesta laitesukellus-introon. E buukkasi toivomansa sukellusretken Liberty-hylylle ja minullakin oli nyt optio päästä mukaan, kun uima-altaassa harjoittelun jälkeen saisin lähteä hylylle sukeltamaan oppaan kanssa. No tottamaar!

Introon kuului lyhyt teoriavideo, sukellusvarusteisiin tutustuminen kuivalla maalla, ja sen jälkeen laitteisiin tutustuminen uima-altaassa veden alla. Video opetti aivan alkeet ja vaarat (älä koskaan ponkaise pinnalle yllättäen, muista aina tasata paine korvissa nenäpuhalluksella, älä tee mitään omia stuntteja, seuraa aina opastasi, opettele nämä käsimerkit, luota varusteisiisi, sillä yksikään onnettomuus ei ole johtunut varusteista vaan inhimillisestä virheestä, ja ennenkaikkea, pysy tyynenä). Sen jälkeen vedettiinkin jo vermeet päälle altaan reunalla.

Miltäkö sukeltaminen tuntuu? Testaa helposti itse kotona:
Tarvikkeet

• kumiset hammassuojat tai paremman puutteessa tutti
• metrin pätkä puutarhaletkua (jos tarkkoja ollaan, kolme pätkää)
• reppu
• 8 kiloa tiiliskiviä
• ilmastointiteippiä
• vyö
• luontodokkari merenalaisesta elämästä, mieluiten BBC:n tai muu lempparisi
• snorklaus- tai hiihtomaski tai uimalasit; jos ei ole, isot kekkosmalliset silmälasit käyvät hätätapauksessa. Olennaista on, että maski/lasit painavat korvilta ja nenältä
• kaksi settiä korvatulppia
• avustaja ja vesikannu/suihku/vesiletku.

Ohjeet

Teippaa neljä kiloa tiiliskiviä vyöhön ja laita toiset neljä kiloa reppuun. Tässä on lyijyvyö ja happipulloliivi. Pue vyö ylle, ota reppu selkään ja pujota kumiletkun pätkä repusta etupuolellesi. Lisäautenttisuuden takia pujota kaksi muuta letkunpätkää reppuun, vedä ne olkiesi yli ja pujota päät repun olkahihnojen alle. Nämä markkeeraavat vararegulaattoria (varahengitysletku) sekä happimäärä- ja syvyysmittaria. 

Laita hammassuojat/tutti sekä yhden letkun pää suuhusi niin, että puret siitä hammassuojilla kiinni. Jos sinulla on tutti, pure letkusta hampailla kiinni ja ujuta huulet tutin muovireunojen yli niin, että tuntuu epämukavalta ja ikeniä hankaa. Tadaa: regulaattorisi eli hengitysletku ja suukappale. 

Tunge korvatulpat niin syvälle korviin, että ahdistaa. Tunge toinen setti korvatulppia sieraimiin niin, ettet varmasti saa henkeä - oikea maski tukkii nenäsi kiinni kumikotelolla ja vedenpaine painaa tärykalvoja. Laita maski naamalle, mutta sitä ennen hönkäise hieman toiseen lasiin, jotta se huurtuu. Tositilanteessa tavoite on, ettei maski huurru, mutta huurtuu se silti. 

Nyt itse testiin. Kuvittele, että olet jähmeässä vellovassa nesteessä: huojahtele paikallasi hitaasti oikealta vasemmalle sydämenlyöntien tahtiin vähintään 45 minuuttia luontodokkaria katsoen. Ajattele, että ylläsi on metritolkulla vettä ja ympärilläsi hehtolitroittain lisää koko valtameren täydeltä. Hengitä letkun avulla suun kautta vaikka kurkkusi kuivuu ja yskittää, ja järjestä avustaja kaatamaan päähäsi vettä koko ajan niin, että naamasi on märkä ja osa valuu maskin alle. Jälleen tositilanteessa tavoite on, ettei vettä mene maskin alle, mutta menee sitä silti. 

Jos lasit huurtuvat, kumarru eteenpäin niin, että valuva vesi huuhtelee huurteen puhtaaksi, sen jälkeen "tyhjennä" lasit pitämällä yläreunasta tiukasti kiinni ja puhaltamalla nenästä niin kovaa kuin lähtee. Jos korvatulpat lentävät sieraimista, tunge ne välittömästi takaisin vetämättä henkeä nenän kautta. 

Jos kaikesta tästä huolimatta pystyit seuraamaan luontodokkaria ja nautit näkymistä ajatellen, että tätä lisää, onnittelut. Olet syntynyt sukeltajaksi. 

Laitesukeltaminen on ihan muuta kuin snorklaus, opin. En entuudestaan tiennyt, että minulla on kaksi fobiaa tai ainakin ahdistuksen aihetta. Toinen on tukehtumisen pelko. Tämän tiesin jo ennakkoon, koska vahdin hysteerisesti ihmisiä, jotka syövät pihviä. En halua olla se, jonka on yritettävä epätoivoista heimlich-otetta pihviravintolassa. Kävi ilmi, että tukehtumisen pelko on itse asiassa sama kuin hukkumisen pelko. Pää veden alle minuuttitolkulla? Ei, älkää pakottako, ette voi pakottaa, ei ei ei!!! Avulias viesti aivoiltani, kun yritin kastautua laitteet päällä uima-altaaseen. 

Toinen fobia on muunnelma suljetun tilan kammosta. En tykkää lentokoneista enkä muista ahtaista tiloista, koska en pidä tunteesta, etten pääse ulos vaikka haluaisin. Olen oppinut elämään tämän kanssa ja pystyn kyllä lentämään Suomeen asti ja takaisin, mutta en erityisesti asiasta nauti. 

Nyt kävi ilmi, että sukeltajalle meri on suljettu tila, koska kun sukeltamaan lähtee, sieltä ei pääse turvallisesti pois milloin haluaa sen jälkeen, kun on syvemmällä kuin viidessä metrissä. Muuten saattaa käydä kinkkisesti ja iskeä painetauti: happipullosta hengitetyt typpikuplat rikkovat kudosta kehossa, jos paine muuttuu liian nopeasti. 

Puolen tunnin panikoinnin jälkeen uima-altaassa opin kuin opinkin hengittämään epämukavan suukappaleen kautta, kestämään uloshengityksen aiheuttamaa voimakasta kuplintaa, joka tönii maskia ja omaa naamaa ja blokkaa näkyvyyyttä, ja ylipäätään sietämään ajatusta, että ehkä, ehkä, tähän ei kuolekaan.

Kurssikavereinani olleen ranskalaispariskunnan toinen puolikas, tyttö, lähti kesken kurssin lätkimään. Hän ei päässyt samaan vaiheeseen kuin minä viimein, eli uskomaan, että ei tähän kuolekaan. Kuulemma kohtuullisen yleistä, että ensikertalaisilla jää leikki kesken. En ihmettele. Tuli täysin yllätyksenä itselleni, miten vahva psykologinen muuri omissa aivoissa on sen suhteen, että laita nyt vaan se pää veden alle ja usko, että letkusta tulee riittävästi ilmaa. Miten h%#¤"*:ä muka voisi tulla, huutavat avuliaat aivot. On vain pakko kokeilla ja uskoa ja painaa asia lihasmuistiin.

Lopulta makasin mahallani altaan pohjalla veden alla kolmen metrin syvyydessä ohjaajan kanssa harjoittelemassa paineentasausta ja hengittämässä sisään - ulos - sisään - ulos - sisään - ulos...
Rohkea rokan syö ja kuuseen kurkottaa. Parin tunnin allastreenailun jälkeen uskoin, että kyllä tämä tästä. Seuraavana aamuna mereen mars.

Edellisen päivän rohkeat ajatukset meren valloittamisesta karisivat ranta-aalloissa, kun piti iskeä maski eli nenäntukkija taas päähän, pujottaa räpylät jalkaan ja pusertaa suukapula suuhun. EIEIEIEIEIEIEIEIIEIEIEEEEEEIIIIII! tuli taas vaistoista viestiä kroppaan ja adrenaliinia perään. Kiitos. Ei helpota asiaa.

Kuulemma paniikki on normaali tila sukellusharrastuksen aloittamisessa, koska ihmisille nyt vaan on epänormaalia olla kokonaan veden alla ja hukkumisen pelko on ihan oikeutettu. Kun killuu aalloissa muun porukan odottaessa, että saa itsensä kasaan, tämä tilan normaalius ei kuitenkaan tunnu normaalilta vaan kaikelta muulta. Lopulta kärsivällisen ohjaajan avulla sain kuin sainkin sen verran zeniä tilanteeseen, että uskalsin laskeutua aaltojen alle ja lähteä etenemään - tiukasti käsi kädessä ohjaajan kanssa - pohjan tuntumassa korallien ja kalojen suuntaan.

Harmi kyllä tämä saitti ei ollut yhtä kiinnostava kuin paikat, joissa aiemmin snorklasimme, ja hiekkapohjan tuijottelun lomassa oli ihan liikaa aikaa panikoida ja käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, miten vesi kohta tunkee suoraan suuhun ja happipullossani ei taatusti olekaan ilmaa vaan vettä. Eli vaikka aikani ihmettelin muutamia mereneläviä ja katselin rauskua kaivautumassa hiekkaan, lopulta hermo petti ja oli päästävä pois. Ylös, ylös, ylös, hoin ohjaajalle käsimerkein (peukku ylös) vaikka tämä puisteli päätä ja yritti kärsivällisesti näyttää, että calm down and relax.

Ohjaaja sääti kanssani aikansa, yrittäen taivutella minua pysymään paikallani ja pitämään pintani, mutta kaiken epämukavuus oli liikaa. Hankaava suukappale, kuivuva kurkku, korvia pusertava maski, räkänenä puristettuna maskin kumisuojaan, jatkuvasti huurtuva maski (koska paniikissa hengitin siihen nenälläni vaikka piti hengittää pelkästään suun kautta). Olo oli kuin olisin merenpohjassa pesukoneen sisällä pikku luukusta ulos kurkkimassa, haluamassa epätoivoisesti pois.

Lopulta toinen opas otti minut mukaansa ja johdatti pintaan ja rantaan, kun muu seurue, E mukaanlukien, jäi jatkamaan matkaa. Kun odotin ohjaajani lupaa päästä pintaan hänen pitäessä puvustani kiinni, sain juuri ja juuri pidettyä paniikin aisoissa. Tajusin vasta pari päivää jälkikäteen, että hän viivytteli tarkoituksella saadakseen paineen tasaantumaan ja typpikuplavaaran pois elimistöstäni.

Hylky olisi ollut päivän toinen sukellus, mutta sen päädyin snorklaamaan eli näkemään vain yläviistosta. Mahtava oli silti. E kehui jälkikäteen, että oli isoin hylky, jonka hän on vuosien sukellusuransa mittaan nähnyt. Eli reissu kannatti.

Luulin, että mokasin sukelluksen kovastikin, mutta kuulin sukelluskoululle palattuamme, että olin itse asiassa sukeltanut 25 minuuttia ja syvimmillään 8 metrissä. Ei paha vesipelkoiselta panikoijalta. Jos suunnittelet sukeltamisen testausta: pidä pää kylmänä, hengitä hiiiiittttaaaaassttii ulos ja sisään (tahdilla 10 sekuntia sisään, 10s ulos), luota varusteisiin ja ohjaajaan, ja siitä se lähtee.

Alla todistusaineistoa. Merikuvissa typerästi päiväykset, koska sukelluskoulun kamera ne siihen laittoi.

Kaikki ok - ainakin just nyt. Peukku ylös-merkki olisi "haluan ylös". 

Ankeriasmetsä. Ankeriaita huojumassa pohja-aalloissa.