Eräs arkipäivä Australiassa

Hyvää uutta vuotta, vaikka vuosi onkin jo "pitkällä". Kirjoittelin joululomalla jouluaiheista postausta, mutta nyt se tuntuu auttamattomasti myöhästyneeltä, joten jatketaanpa suoraan ihan muuhun. Kuluneen viikon torstai oli poikkeuksellisen takkuinen päivä. Näin jälkikäteen pohtien päivään tiivistyy kiinnostavaa vertailua (taas/edelleen), miten arki rullaa tahi pätkii Australiassa vrt Suomessa. Eikun tarinoimaan.

Aloitimme aamun puuhat muksun kanssa klo 7:30. E lähtee töihin jo seitsemän aikaan, sillä hänellä on pitkä ajomatka työpaikalle, ruuhkista riippuen 30-45 minuuttia. Itse yleensä herään puoli seitsemältä, jotta ehdin rauhassa havahtua, juoda aamuteen ja laittaa lapselle kouluun eväät valmiiksi. Meillä on tämä suuri muutos aivan edessä, eli nelivuotias aloittaa peruskoulun, tarkalleen sanoen esikoulun, ensi viikolla. Itse en ollenkaan allekirjoita aikaista aloitusikää, mutta minkäs teet. Lapsen täyttäessä 5v saman kalenterivuoden heinäkuuhun mennessä on kouluun lähdettävä. Hän on ollut jo koko tammikuun koulun kesälomakerhossa (vacation care): vien hänet aamulla 8.30 ja E noutaa illalla klo 17.30. Pitkiä päiviä, mutta onneksi lapsi viihtyy hyvin. 

Lomakerhoon on pitänyt pakata lounaslaatikko mukaan kuten kouluunkin, eli tämä käytäntö tulee sekä äidille että lapselle tutuksi ennen varsinaisen koulun alkua. Nimenomaan äidille, koska meillä kuten useimmilla muillakin äiti hoitaa evästyksen. Meillä käytännön syistä siksi, että isällä on suurempi kiire kellokorttitoimistoon kuin minulla joustavaan etätyöhöni, ja haluan laittaa tuoreet eväät aamulla laukkuun, en illalla jääkaappiin. Monissa muissa perheissä syy on sama, mutta on myös rutkasti niitä kotitalouksia, joissa ei edes neuvotella, koska Länsi-Australia laahaa ainakin pohjoismaita jäljessä sukupuoliroolien vanhanaikaisuudessa ja tottakai äiti hoitaa lapsiin liittyvät asiat, huoh. 

Yhtäkkiä lapsi sanoi, että jalkoja kutittaa kovasti. Hän raapi nilkkoja ja sääriä ja toiseen nilkkaan pullahti paukama. Ajattelin, että kyseessä on ärhäkkä itikanpisto ja laitoin pattiin aloe veraa liennytykseksi. Pian paukama kuitenkin paisui entisestään, n. euron kolikon kokoiseksi, jolloin ajattelin kyseessä olevan hämähäkinpurema. Niitä ei voi täällä täysin välttää. Pääasia on koittaa eliminoida myrkkyhämähäkit omasta pihapiiristä, mutta myrkyttömämpiä kömpii kuitenkin sisään vaikka mistä tuuletuskanavista. Ajattelin, että tarkkailen tilannetta; jo parin minuutin sisällä lapsen oikea jalka oli nilkasta nivusiin paukamien peittämä. Juuri viime viikolla hyvä ystävämme joutui kiidättämään koiranpentunsa eläinsairaalaan mehiläisenpiston aiheuttaman anafylaktisen shokin vuoksi, ja koiraparka selvisi pelkästään adrenaliinipiikin ansiosta. Tämän muistaen aloin hieman säikähtää, pakkasin lapsen autoon ja kaahasin vartin lähimpään urgent care centreen eli yleislääkärin päivystykseen. 

Urgent care, "pikalääkäri", on täällä uusi konsepti. Australiassa ei tunneta terveyskeskuksia, vaan terveysasioissa mennään joko yksityislääkärille, tai julkiseen (tai yksityiseen) sairaalaan. Yksityislääkärille varataan aina aika, tosin jotkut suostuvat ottamaan myös walk-in eli paikalla jonottavia asiakkaita. Sairaalan päivystys on, kuten Suomessakin, hätätapauksia varten ja jonotusajat voivat venyä puoleen vuorokauteen. Urgent caren on tarkoitus paikata väliin jäävää aukkoa, eli kun tarvitaan pikaista hoitoa, muttei kuitenkaan hengenhätään. Sen pitäisi myös olla bulk billed eli paikallisen Kela-systeemin Medicaren korvaama. 

Saavuimme pikalääkäriin ja ensimmäiseksi tietysti jonottamaan. Jonotettuani tovin huomasin, että minun jononi johti luukulle, jossa lukee check in, kun taas toisella puolen odotusaulaa oli urgent care-luukku. Jonotin siis väärään paikkaan. Vaihdoin nopeasti jonoa ja pääsinkin virkailijan puheille. Hän sanoi, että pikalääkäriin pääsisi aikaisintaan kymmeneltä (kello oli kahdeksan), mutta voisin varata normisti ajan lääkärille sieltä check in-luukulta puolen tunnin päähän. Virkailijaa ei kiinnostanut ollenkaan, että lapsellani on ehkä vakava allerginen reaktio -- tosin tässä kohti lapsi ei näyttänyt lainkaan hätätapaukselta vaan pelasi kännykällä... Pienen säädön jälkeen pääsin toisen virkailijan puheille, joka varasi ajan täytettyämme uuden potilaan lomakkeen. Tämä lääkäri ei tietenkään ollut bulk billing vaan jouduimme maksamaan omavastuuosuuden, joka tällä hetkellä on n. $40 eli 24€. Ei kynnyskysymys. 

Lääkäriin päästyämme lapsen oireet olivat kokonaan hävinneet, koska tajusin jo kotona antaa hänelle antihistamiinia. Lääkäri selitti, että nokkosrokkoa nyt vaan menee ja tulee eikä se ole syy paniikkiin. Lapsella ei ole (tiedossa olevia) vakavia allergioita eikä nokkosrokon syytä voi tietää, eli ehkä puri jokin, ehkä ei. Jahas. Ajoimme takaisin kotiin, pakkasin ne eväät loppuun ja suuntasimme lomakerhoon, jonne lapsen tiputin, selittäen hoitajalle aamun selkkauksesta. Hoitaja ei asiasta hätkähtänyt eikä onneksi kieltänyt kerhoon tuloa allergiareaktion vuoksi. 

Palasin kotiin ja ajattelin, että ennen työpäivän aloittamista käyn hoitamassa lapsen passin kuntoon. Naperolla on ollut passi kolmikuukautisesta asti, mutta se on voimassa viisi vuotta ja tulee umpeutumaan juuri pahimmoillaan seuraavan Suomen-matkamme aikana. Kun viimeksi anoin itselleni Suomen-käynnillä passin, sen saanti oli erinomaisen helppoa. Täytetään lomake poliisin nettisivulla ja varataan aika noutoa varten, voila. Täällä askeleet lapsen passin uusimiseen ovat:

- tulosta Postin nettisivulta paperinen lomake

- täytä lomake

- otata passikuvat Postissa

- etsi "virallinen tunnistaja" eli kuka tahansa Australian aikuinen kansalainen, joka on tuntenut lapsen joko syntymästä tai ainakin vuoden, muttei ole sukulainen. 

- pyydä virallista tunnistajaa allekirjoittamaan lapsen kuvat sanoin "tämä kuva on todellinen kuva N:stä, päiväys, allekirjoitus"

- pyydä virallista tunnistajaa todistamaan myös oma ja toisen vanhemman allekirjoitus lomakkeessa. Toisin sanoen lomakkeen saa allekirjoittaa vain tämän tunnistajan nähden. 

- vie lomake Postiin kuvien kera ja jätä passihakemus. 

Paitsi että. En lukenut lomaketta riittävän tarkasti, sillä saavuin postiin ilman olennaista dokumenttia. Virkailija kysyi, missä on lapsen syntymätodistus. Ällistyin, koska lapsella on jo Australian passi (joka oli minulla mukana oman passini lisäksi), eli hän on todistettavasti Australian kansalainen. Ei riitä, pitää olla myös syntymätodistus. Ajoin kolme kilometriä takaisin kotiin, pengoin tärkeät paperit, löysin syntymätodistuksen sekä kopion sen toisesta versiosta ja ajoin takaisin. Postin jonossa tajusin, että passini unohtui autoon. Hain sen ja palasin tuhannen pitkään jonoon kolmatta kertaa. 

Seuraava virkailija sanoi, että minulla on väärä versio syntymätodistuksesta, ei kelpaa. Taas ällistyin, sillä meillä tosiaan on kaksi versiota, koristeellinen ja virallinen, mutta niissä on täysin samat tiedot. Sillä koristeellisella ei toisin sanoen tee mitään. Tässä vaiheessa lähdin itku kurkussa uudestaan kotiin, koska en ole koskaan saanut hoidettua mitään virastoasiaa postissa sujuvasti ja taas kerran tämä "ennustus" toteutui. Esim kerran posti ei hyväksynyt allekirjoitustani, koska millin verran mustetta oli mennyt laatikon ulkopuolelle.

Kotona etsin virallista versiota apinan raivolla ja eihän sitä meinannut mistään löytyä. Lopulta E:n dokumenttien joukosta löytyi oikea paperi ja suuntasin jälleen lähiöostarille postiin. (Tässä vaiheessa olin ajanut esikaupunkeja ympäri yhteensä yli tunnin kun ottaa huomioon sen lääkärireissunkin). Jonotin. Pääsin vuoroon. Taas eri virkailija -- joka sanoi, että nämä passikuvat (samassa toimipaikassa otetut) eivät kelpaa, koska niistä on reunat taittuneet. Olisin voinut räjäyttää koko helkutin postin. Aloin inttää vastaan (kohteliaalla äänellä kuitenkin), että eihän se reunojen lievä taittuminen kuljetuksessa haittaa, koska taite on valkoisella reunaosalla, ei itse kuvassa. Täti syynäsi kuvia tarkkaan joka kulmasta ja eri valoissa, kunnes lopulta suostui hyväksymään kahdeksasta kuvasta kaksi. Tässä vaiheessa oli olo, että minut on teleportattu Neuvostoliittoon, Asterixin ja Obelixin byrokratialinnaan tai peräti Kafkan romaaniin. Hän kävi läpi koko lomakkeen kuin hidastetussa filmissä, ja lopulta tuskanhien noustua otsalleni leimasi paperin ja otti maksun. $175 eli 105€ viiden vuoden passista. Suomessa näköjään passin hinta on sähköisesti haettuna 44€. 

Työpäivästäni oli jo koko aamu kulunut kaikkeen turhaan säätöön ja iltapäivästä olisi kahden tunnin zoom-kokous, joten päätin tuhlata loputkin hyötyajat ja käydä ruokakaupassa. Käyn lähes pelkästään Aldissa, joka on Lidlin kaltainen säästöruokakauppa. Länsi-Australiassa 70% ruokakauppabisneksestä on keskittynyt kahdelle ketjulle, Coles ja Woolworths, ja loppu on jaettu mukana roikkuvien pienempien ketjujen Aldi ja IGA kesken (kuin Sale), joitain prosentteja myynnistä menee paikallishaastaja Spudshedille sekä muutamille yksityisille ruokatoreille (yleensä aasialaisia). Aldissa käy vain yksi kymmenestä täällä, koska monille sen tuotemerkit tuntuvat vierailta ja valikoima liian pieneltä. Aldeissa on tyypillisesti 1600:n tuotteen valikoima, kun isommissa marketeissa liikutaan kymmenessä tuhannessa. Mielestäni Aldien kompakti koko ja valikoiman suhteellinen pienuus ovat pelkästään etu, koska en halua haahuilla hehtaarimarketissa puolta päivää, kun yritän saada viikko-ostokset tehtyä. Aldissa menee yleensä puoli tuntia, nappaan lähes samat ainekset, ja heräteostosten vaara on pieni, koska tutkittavaa ei ole niin paljoa. Kauppalaskumme on tilastollisesti noin viidenneksen pienempi kuin muiden samankokoisten talouksien tämän taktiikan ansiosta.

Minua yleisesti ottaen ahdistaa Länsi-Australiassa tyypillinen tuhlaileva elämäntapa ja kulutuskulttuuri. Australiassa talot ovat maailman suurimpia USA:n rinnalla, osavaltiossamme on viidesosa kaikista Australian teistä vaikka WA:n väkiluku on alle kymmenys koko maan väestöstä, ja asenne täällä on aika huithapeli kierrätyksen ja kestävän kehityksen suhteen (toisin sanoen näitä ei oikeasti tunneta, vaikka jotain kierrätysyritystä jokainen kunta yrittääkin järjestää). Länsi-Australiassa ei esimerkiksi ole yhtään isompaa kierrätyslaitosta, vaan täältä lähetetään lähes kaikki kierrätykseen kelpaava (jos se siis saadaan talteen ylipäätään eikä mene suoraan kaatopaikalle) joko itärannikolle tai suoraan ulkomaille (yleensä kehittyviin/kehitysmaihin). 

Minulle Aldin kompaktius tuo jonkinlaista lohdun tunnetta, että ihan kaikki tässä kolkassa ei perustu suuruuden, mässäilyn ja ylikulutuksen logiikalle. Aldit käyttävät pelkästään uusiutuvaa sähköä (osa tuotettu omilla aurinkopaneeleilla) ja hävikin määrä on minimoitu, koska koko kaupan kannattavuus perustuu äärimmäisiin säästötoimiin eli omien merkkien myyntiin, hyllytyksen nopeuttamiseen (tavarat nostellaan sinne laatikoissaan, ei irrallisina) ja henkilökunnan vähyyteen. Aldissa pitää - gulp ja kauhistus - itse viedä oma ostoskärry paikalleen saadakseen pantin takaisin, kun muissa kaupoissa kärryt vain jätetään minne sattuu, yleensä keskelle parkkipaikkaa, tietä, tienpiennarta tai puskaa. Sieltä saa sitten "kärrypoika" niitä etsiä ja keräillä, päivästä toiseen. 

Päivä jatkui zoomiin ja siitä pulkkaan, töiden osalta siis. Illaksi ajoimme anopin luo syömään ja siellä onneksi murheet unohtuivat. E:n äiti on taas perinteiseen tapaan käymässä Perthissä, Ranskan talvella/Australian kesällä, ja heti ensi töikseen kokkasi ison padallisen Thai-curryä. Maistui ja mieli keveni. 

Satsi herkkuja. Ostin nämä eräältä australiansuomalaiselta, ja vien arpajaispalkinnoiksi Suomi-kirkon laskiaislounaalle. 

Etätyöpiste. Hommasin jäsenyyden coworking-tilaan ja siellä saakin ihmeesti enemmän aikaan, kuin lähimmässä (meluisassa) kunnankirjastossa. 

Täysikuu anopin Airbnbn:n parvekkeelta. Ei kylläkään kuvassa näytä yhtään samalta kuin silmin. 

Pullaa. Leivoimme nelivuotiaan kanssa. Raesokeria ei ollut (sitä ei edes myydä kaikissa kaupoissa), joten pilkoin päälle rusinoita. 

Haikaran tuoma eli synnytys Australiassa

Esikoisemme, poika N syntyi reilut kaksi viikkoa sitten ja nyt totuttelemme elämään kolmihenkisenä perheenä. Alku on ollut hankalaa siksi, että olen kerännyt koko sarjan vastoinkäymisiä oman terveyteni suhteen. N sen sijaan voi mainiosti ja porskuttaa kuin onnellinen vastasyntynyt ainakin. Isä-E puolestaan palasi tänään töihin (mielestäni varsin niukan standardi-)kaksiviikkoisen isyysvapaan jälkeen. Eli tänään olemme ensimmäistä päivää kaksin pärjäilemässä N:n kanssa.

Itse synnytystapahtumista sen verran, että poikamme tuli maailmaan kiireellä, kaksi viikkoa etuajassa. Synnytyksen ensioireista ponnistusvaiheeseen meni vain nelisen tuntia eli erittäin vähän ensisynnyttäjälle, ja tästä yllättävyydestä johtuen en ehtinyt saada minkäänlaista kipulääkitystä pyynnöistäni huolimatta. En ollut ollenkaan varautunut naturelliin synnytykseen ja olikin raakaa tajuta, että ennakkoon sovittua/luvattua epiduraalia ei tule. Ilokaasuputelista oli kaasut loppu ja imuuttelin sitä turhaan reilut puoli tuntia, kunnes tajuttiin, että eihän siellä edes ole ainetta. Seuraava pullo, jonka sain eteeni synnytyssalissa, sai lähinnä pyörryksiin. Siksi päädyin sisäänhengittämisen sijaan puhaltamaan kaasusuuttimeen, koska se auttoi edes jotenkuten keskittymään - taisin kehittää vahingossa omanlaiseni hypnobirthing- eli hypnoosisynnytys-metodin.

Poikarassumme jäi kylkiasennosta johtuen jumiin lantioluuni alle ja hänet jouduttiin vetämään ulos pihdeillä. Suoraan sanoen edes helvetin portit eivät kuvaa sitä tunnetta, kun lapsi runnotaan ulos nippanappa paikallispuudutuksen avulla. Viime metreillä annettu suonensisäinen kipulääkitys ja verenhukan estoon tarkoitettu lääkitys meni sekin poskelleen, sillä se täysin poikkeuksellisesti vuosi suonen sijasta käsivarteni kudokseen aiheuttaen massiivisen turvotuksen, eikä vaikuttanut kuten piti. Tästä kauhutarinasta huolimatta siinä vaiheessa, kun uunituore vauva nostettiin rinnalle, en enää välittänyt kivusta. Kaipa hormonit ja adrenaliini olivat elimistössä jo niin piikissä, että vauvaa lukuunottamatta kaikki muu huoneessa, myös oma keho ja sen kokema kidutus, hämärtyivät.

Julkissektorilla synnyttäjät pyritään kotiuttamaan hyvin nopeasti, jopa neljä tuntia synnytyksen jälkeen, jos kyseessä on kokenut äiti ja kaikki sujuu ongelmitta. Kaikki muut pyritään lähettämään kotiin 1-2 vuorokauden sisällä synnytyksestä. Me olimme vauvan kanssa sairaalassa kaksi yötä, koska minulle tehtiin verenhukan vuoksi verensiirto. Jossain vaiheessa laskin, että minulla oli yhdeksän reikää käsivarsien suonissa, kun niihin oli tökitty kanyyleja, jotka irtoilivat, tai eivät menneet kunnolla paikalleen, sekä otettu verikokeita. Lääkärit ehdottivat kolmatta yötä, mutta halusin itse kotiin lepäämään kunnolla. Minulla oli yksityishuone, mutta huoneessa ramppaa joku vartin välein - hoitajia, lääkäreitä, kätilöitä, siivoojia, ruuantuojia, remppamiehiä, fyssareita, jopa sairaalan omien tuotteiden kaupustelijoita (valokuvaus, muistoesineitä). Lopulta E asettui ovelle passiin ja päästi sisään vain sellaiset, joilla oli jotain relevanttia asiaa, kuten tsekata minun tai vauvan hyvinvointi.

Nyt parin viikon jälkeen minulla on sairaalajaksosta hiukan sumuiset mielikuvat väsymyksen, shokin ja verenhukan vuoksi, enkä tarkkaan muista, mitä kukakin ammattilainen puuhasi noin niinkuin tähän raportointia varten. Päällimmäisiksi tuntemuksiksi jäivät, että vaikka henkilökunta pääsääntöisesti vaikutti ammattitaitoiselta, ystävälliseltä ja tehokkaalta, oli heillä myös jatkuva kiire ja kaikilta sateli toisiaan kumoavia neuvoja. Oma synnytykseni lähti dominoefektinä menemään pieleen siksi, että vallitseva oletus oli, että ensisynnyttäjällä kestää ainakin tuplasti pidempään. Pyyntöjäni kivunlievitykseen ei otettu vakavasti riittävän ajoissa ja kun sitten tajuttiin, että on tosi kyseessä, oli liian myöhäistä.

Ärsyttävin piirre sairaalassa (jos kauhusynnytystarinaa ei oteta lukuun) olivat hoitajien ristiriitaiset käytännöt. Esim yksi hoitaja avusti meitä mukisematta antamaan tilkkasen korviketta N:lle, kun selvisi, että verenhukan vuoksi maidontuloni on viivästynyt. Seuraava parivaljakko työvuorossa, kätilö ja erityisen rasittava nuori besserwisser-kätilöopiskelija, suunnilleen repivät pullon käsistäni ja läksyttivät pullon käytöstä, koska vauvan pitää heti oppia imemään rintaa, ei pulloa, olipa äiti puolikuollut tai ei. Kolmas, oma kätilöni kätilöohjelmasta, puolestaan rohkaisi, että vauvat oppivat kyllä jopa viikkojenkin pulloruokinnan jälkeen rintaruokintaan, etenkin ammattimaisen lactation consultantin eli imetysspesialistin avulla. Olen tähän mennessä tavannut yhden spesialistin, ja tällä viikolla tapaan toisen, sillä ensimmäisen neuvot ja tulkinta tilanteestani eivät mielestäni olleet oikeat.

Ennen sairaalasta lähtöä kävimme imetysopastustunnilla E:n kanssa ja tapasin oman kätilöni, jonka juttusilla olen käynyt kerran kuussa raskauden puolivälistä asti. Oma kätilöni ei loppujen lopuksi edes osallistunut synnytykseen, sillä se sattui hänen vapaapäivänään. Lisäksi tapasin liudan lääkäreitä ja hoitajia, jotka tarkistivat kuntoni monta kertaa; sekä fysioterapeutin, joka puhui vatsalihasten ja lantionpohjan kuntoutuksesta. Fyssari antoi päällä pidettäväksi tiukan elastisen vyötäröputkilon, joka auttaa lihaksia ja kohtua palautumaan - ja onkin auttanut merkittävästi. Muita tarvittuja terveyspalveluja olivat ikävä kyllä after hours- eli kotikäyntilääkäri (tulee ilmaiseksi kotiin toimistoajan ulkopuolella ja tuo ensihätälääkkeet), kun sairastuin rintatulehdukseen kahdesti kahden viikon aikana; sekä rintatulehdukseen tarkoitettua ultraäänihoitoa antava fyssari. Näistä kaikki sairaalan palvelut olivat ilmaisia eli verovaroin/paikallisen Kelan kustantamia, ultraäänihoito ja imetyskonsultti yksityisiä.

Suhtautuminen isiin synnytyksen yhteydessä näyttää vaihtelevan. Meidän sairaalassamme - Perthin suurin ja tunnetuin julkinen synnytys- ja opetussairaala - isä ei saanut jäädä sairaalahuoneeseen yöksi, kuulemma turvallisuuskäytäntösyistä. Sairaala kun painii myös kotiväkivaltaongelman kanssa eli osa partnereista on kaikkea muuta kuin turvallista seuraa. Toisaalta hoitajat ja kätilöt rohkaisivat isän osallistumista ja E toimi niin aktiivisesti kuin pystyi synnytyssalissa ja jälkikäteen. Toisaalta osalla hoitohenkilökuntaa asenteet ovat jumahtaneet jonnekin 50-luvulle siinä, että äiti hoitaa vauvan, isä enintään hieman jelppii. Tämä oli erityisen läpinäkyvää, kun saimme child health nursen eli neuvolantädin kotiimme ensivisiitille. Hän käy muutaman kuukauden välein kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Jo harmaantunut topakka rouva puhui jatkuvasti "äidin keittiöstä" ja "äidin pyykkivuoresta" ja miten isäkin niin "reippaasti auttelee". Olisi tehnyt mieli kivahtaa, että meillä keittiö ja pyykit ovat yhteisiä, ja E oli sitäpaitsi hoitanut lähes kaikki yösyötöt ensimmäisellä viikolla, koska itse olin käytännössä petipotilas ja zombi verenhukan ja rintatulehduksen vuoksi.

Blogin otsikko on taas sikäli harhaanjohtavan laaja, että a) synnytykset lähtökohtaisesti ovat kaikki erilaisia ja b) Australiassa voi synnyttää monella eri sektorilla, mm julkisessa sairaalassa julkisena potilaana, julkisessa sairaalassa yksityispotilaana, yksityissairaalassa, tai kätilöohjelmassa eli kotona tai kodinomaisessa keskuksessa. Itse olin kätilöohjelmassa, mutta synnytyksen oli alusta saakka tarkoitus tapahtua paikallisessa julkisessa opetussairaalassa. Lähes samaan aikaan yksityissairaalassa synnyttäneen ystäväni kokemus oli aivan erilainen ja positiivinen levon ja toipumisen, palvelujen, huolenpidon, opastuksen, tuen ym osalta, eli ehkäpä se aiemmin kritisoimani yksityinen äitiyskomponentti terveysvakuutuksessa on sittenkin hintansa väärti. Itse ensi töikseni toinnuttuani kilpailutin vakuutuksemme, jotta uudessa nyt on tuo  yksityispotilasmahdollisuus ja suunniteltu keisarinleikkaus yhtenä vaihtoehtona tarjolla, just in case. 

Nyt elämämme alkaa asettua uusiin uomiinsa ja itsellänikin on sen verran virtaa (Berocan ja kahvin voimalla), että sain vielä muistaessani tämän bloggauksen tuutattua ulos ennenkuin vauva taas herää.

Lie sanomattakin selvää, että elämämme on täysin mullistunut. Perheellistyminen ei ollut meille itsestäänselvä asia; itse pohdin sitä noin vuosikymmenen - haluanko lapsia vai en - sillä askel tuntui niin suurelta ja kaiken muuttavalta.

Jos olisin tiennyt, että meille tulee juuri N, en olisi epäröinyt.

Ensimmäinen (ja tähän saakka ainoa) ulkoilu reilun viikon iässä.

Lääkärissä soten jälkeen

Australiaan muuttajalle saattaa tulla yllätyksenä, että täällä ei ole ollenkaan terveyskeskuksia eikä neuvoloita.* Kaikki lääkäriasemat ja lääkärit ovat yksityisiä, paitsi julkisissa sairaaloissa työskentelevät. Täällä ei varata aikaa omalääkärille asuinalueen mukaan, vaan itse valitaan mistä tahansa paikasta lääkäri, jolle haluaa. Australia siis elää "sotenjälkeistä" aikaa. Miten homma täällä toimii?

*[Edit: neuvolaa paikkana ei ole, mutta kätilö tai sairaanhoitaja tekee kotikäyntejä tai ottaa vastaan apteekin tiloissa ja takaa käytännössä saman palvelun - näin minua ohjeistettiin Suomalaiset Australiassa-ryhmässä.]

Lääkärin taksa on joko kokonaan Medicaren eli täkäläisen kelakorvauksen piirissä (jos ko. Lääkäri on ”bulk-billing” medicarelaskuttaja), mutta ei aina: potilas maksaa omasta pussista, ja medicare-korvaus annetaan joko alennuksena saman tien, tai se haetaan rahanpalautuksena Medicarelta jälkikäteen. Saman tien annettava alennus on nykyään mielestäni yleisin systeemi. Täällä Perthissä normihinta lääkärille on n. $80 ja siitä saa takaisin vajaat puolet, euroiksi muunnettuna maksettavaksi jää n. 30-35e eli jonkin verran enemmän kuin suomalaisessa terveyskeskuksessa – ja täällä ei ole mitään vuosirajaa käyntimäärissä, jonka jälkeen ei enää makseta.

Valinnaisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta, lääkäreitä on runsaasti ja valinnanvaraa piisaa. Ajan saa useimmiten samalle päivälle, tietenkin riippuen, onko valmis joustamaan ja käymään jollakulla muulla kuin aina samalla lääkärillä tai samassa keskuksessa. Täällä myös toimii kotikäyntipalvelu, jossa lääkärin voi soittaa kotiin illalla tai viikonloppuna, mutten ole tätä koskaan testannut. Toisaalta, koska lääkäriys on enemmän pisnestä, on myös potilaana hieman enemmän varuillaan, että tarvitaankohan tuota tai tätä hoitoa.

Esimerkki. Sattui jalispelissä yhteentörmäys minun varpaani ja vastustajan pelikengän pohjan kanssa, ja pelkäsin kivuista johtuen, että isovarpaani murtui. Kävin lääkärissä. Lääkäri sanoi, ettei pysty päältäpäin arvioimaan, onko hiusmurtuma vai ei. Hän antoi lähetteen röntgeniin sanoen: päätä itse, miltä tuntuu, ja jos kuvissa näkyy murtuma, tule takaisin hoidettavaksi. Koska kuvaus maksaa ekstraa, hän jätti potilaan päätettäväksi, tarvitsenko sitä ja raaskinko maksaa. Lääkärin ”määräysvaltaan” tottuneelle tämä oli kummallista ja jopa hermostuttavaa. Päätin lopulta käydä kuvissa (maksoi muistaakseni $80 medicarekorvauksen jälkeen), eikä niissä näkynyt murtumaa. Kokonaishintaa varvasvaivalle tuli noin $120 / 85e, vaikkei mitään hoitoa loppupeleissä saanut/tarvittu.

Esimerkki 2. E kärsii tenniskyynärpään kuuloisesta vammasta, mutta hän ei halua mennä lääkäriin, koska on varma, että siellä vain määrätään turhia hoitoja tai turhia fysioterapiakäyntejä. Hän ei ollenkaan luota siihen, että lääkärillä olisi potilaan etu mielessään, kun potilasta voi laskuttaa niin paljon kuin lystää. Tämä ei tarkoita, että lääkärit oikeasti tekevät niin. Mutta se tarkoittaa, että potilaita voi jäädä hoitamatta luottamuspulan takia. Kun terveydestä tulee bisnestä, monen on vaikea uskoa, että lääkäri varmasti aina ajattelisi ensimmäisenä potilaan kokonaishyvinvointia eikä lainkaan omaa elinkeinoaan ja tilipussiaan.

Töistä poissaoloon tarvitaan täälläkin lääkärintodistus yleensä 1-2 päivän jälkeen. Sen saa lääkärin lisäksi apteekista, mikä on toisaalta fiksua, toisaalta outoa. Kun vain kiltisti pulittaa $30, saa farmaseutilta huolellisen lakiteknisesti muotoillun todistuksen, että ”minulle esitettyjen oireiden perusteella potilas vaikuttaa olevan työkyvytön.” Apteekissa on nopeampi ja halvempi piipahtaa kuin lääkärissä, mutta ei siellä kyllä mitenkään tutkita, tiskin yli vilkaistaan ja kun vaan maksaa, se on siinä.

Hammaslääkärit ovat asiakkaan kannalta hankalia mielestäni. Täällä hammaslääkäri ei yleisesti ota uutta potilasta, ellei potilas otata röntgenkuvia hampaista ennen hoitoon tuloa, vaikka kyseessä olisi pelkkä hammaskiven poisto. En periaatteesta halua säteilyttää naamaani, jos ei ole pakko, enkä myöskään maksaa ekstraa mielestäni turhasta toimenpiteestä. Jos lääkäriä vaihtaa esim. kerran vuodessa, tulisi röntgenkuvatkin ottaa kerran vuodessa, jos sattuvat menemään hukkaan.

Tuttu hammaslääkäriopiskelija kertoi, että tapa on hammaslääkärien vakuutusvastuun kattamiseksi. Jos potilaalla on jokin piilevä vaiva, jota hammaslääkäri tietämättään pahentaa tai ei löydä ajoissa, siitä voi tulla iso korvausvaatimus. Tajuan, tavallaan, mutta silti röntgen on mielestäni yliampuvaa. Olemme nyt E:n kanssa käyneet samalla hammaslääkärillä tarkastuksessa jo vuosien ajan, koska hän ei vaatinut kuvia. Pelkkä vuositarkastus ja hammaskiven poisto maksaa $120-140, jonka vakuutuksemme kattaa melkein kokonaan. Mikään isompi remontti maksaakin sitten helposti tuhansia. Vakuutuksemme kattaa viisaudenhampaan poistot, muttei muita, koska vakutuusmaksu pomppaisi jopa 50% kuussa, jos siihen haluaisi sisällyttää isompia hammashoitoja.

Tavallaan on hyvä juttu, että potilas voi kilpailuttaa ja on valinnanvaraa. Toisaalta mietityttää, että jos tulee jokin vakavampi vakavampi vamma tai sairaus, paljonko siinä jätettäisiin potilaan vastuulle, pitääkö sitä hoitaa ja miten kattavasti? Kuulemma julkissairaalahoito on täällä hyvää eikä ketään jätetä heitteille. Toisaalta, tiettyjä operaatioita ei kuulemma tehdä helposti tai niissä käytetään ns. vanhanaikaisia menetelmiä uusien kalliimpien sijasta, koska julkisilla ei ole varaa kalleimpiin metodeihin. En tiedä, onko tämä kaukanakaan Suomen mallista, toisaalta.

Sote-keskustelua seuranneena mietin, että miten paljon suomalaisille tuossa uudessa mallissa aletaan myydä ns. turhia hoitoja, tai jätetään potilaan varaan päättää, tarvitseeko tämä tai raaskiko kustantaa jotain toimenpidettä. Mielestäni ei ole hyvä juttu, että erityisasiantuntijuutta vaativasta, jopa elämän ja kuoleman asiasta tulee markkinavoimien alaista toimintaa. Potilas ei mitenkään ole tasaveroinen lääkärin kanssa päättämään, mitä hoitoa tarvitsee ja mitä ei. Vapaiden markkinoiden kannattajat unohtavat, että pitkän yliopistokoulutuksen saanut lääketieteen asiantuntija ja vaikkapa Googleen diagnoosissa luottava kokki eivät mitenkään kohtaa siinä, mitä kukakin tietää ja pystyy päättämään terveysasioista informoidusti.

Onko hyvä vai huono juttu, että potilas saa päättää hoidostaan? En vieläkään tiedä.

Uusia näkökulmia

Asioita, joita oivaltaa Australiassa (ja varmaankin missä tahansa ulkomailla asuessa): omassa päässä on valtavasti oletuksia ja uskomuksia, joiden kuvittelee olevan yleismaailmallisia. Niin kauan kun elää yhdessä ja samassa paikassa ja kulttuurissa, ei ehkä koskaan huomaa, että totuttu ei välttämättä olekaan luonnonlaki ja ainoa oikea tapa olla ja elää.

Kyseessä on pelkkä mielen rakennelma: näin nyt vaan on aina tehty.

Etenkin monien eri kansojen kotimaassa kuten Australiassa näitä ”näin me on aina tehty” oletuksia on jokaisella kulttuurilla omansa, eli kuka sitten on oikeassa ja kuka väärässä – vai onko kaikilla joku pointti, josta muut voisivat oppia?

En sano, että jokainen perinteinen tapa on oikein (ei todellakaan), mutta on myös paljon kilpailevia näkökulmia, joista muillekin olisi oppia ja hyötyä. Otetaan nyt vaikka Suomea viime aikoina ravistelleet byrokratian kourat. Ei saa myydä kahvilassa itseleivottua pullaa - pitää tulla teollisesta ketjusta - koska muuten voi joku saada mahataudin. Ei saa myydä jäähtynyttä kouluruokaa työttömille ja eläkeläisille, koska kylmäketju on voinut katketa, taas voi tulla tauti.

Ei saa pitää kirpputoria hallissa, joka on asemakaavassa merkitty varastoksi, koska varasto ei täytä kokoontumistilan määritelmää. Ei saa tehdä talkootöitä, koska niistä ei makseta oikealla tavalla veroja. Ei saa myydä pesuainejauhetta irtomyyntinä asiakkaan omaan kippoon, koska joku voi unohtaa, mitä osti, ja käyttää tuotetta väärin.

Melkein ei saanut myydä Venäjän tuontikieltotuotteita, koska niissä oli ainesosaluettelo vain venäjäksi. Ihme kyllä järki voitti ja näitä sai kuin saikin myydä, kun luettelo oli tuotteen vieressä kaupassa näytillä. Ravintolapäivän kieltoa odotellen... Ai niin, ja ei saa hurahtaa uskomushoitoihin kuten akupunktioon; kemikaaleja, lääkkeitä ja tiedettä sen olla pitää.

Perthissä suosituimmat ravintolat ja kahvilat ovat niitä, jotka tarjoilevat lähituotteita, luomua ja itse leivottua. Ketjut, kuten Dome (täkäläinen Rosso) ovat vain hätätilanteisiin, jossa parempaa eli omaperäistä pienkahvilaa ei löydy vaikkapa vieraassa kaupungissa.

Pop up-myymälöitä on joka paikka pullollaan ja nykyään peräti pien-kahvipaahtimoita ja pienpanimoita tupsahtelee hylättyihin tiloihin (tosin kuulemma byrokraattisen prosessin päätteeksi täälläkin). Kujien seiniä maalautetaan kaupungin toimesta taitavin graffitein, että saadaan elävämpää näköä kuin tylsiä tiilimuureja ja rapistuneita betoniseiniä.

Aasialaisissa ja lähi-itä-ruokakaupoissa tuotteiden kylkeen on lätkäisty tarra, jossa on hoonolla englannilla lueteltu ainekset. Aina ei ole tarraakaan. On itsestä eikä viranomaisesta kiinni, haluaako ostaa jotain, jonka kaikkea sisältöä ei takuuvarmasti ymmärrä. Aasialaisissa ravintoloissa ruokalista on hoonolla englannilla, jossa herkulliseksi osoittautuvan annoksen tunnistaa lähinnä kuvasta, ei todellakaan selityksestä.

Terveyspuolelta sen verran, että uskoni lääkkeisiin tai pikemminkin hoitotapaan, jossa lääkitään pelkkää oiretta, on aika lailla kolissut pois Suomesta muutettuani. En lähtisi tarjoamaan homeopatiaa syöpään tai muuta yhtä radikaalia, mutta näköalani ovat kyllä Perthissä muiden kulttuurien oppien äärellä laajentuneet. Pari vuotta sitten potemani sitkeä vaiva katosi kiinalaisen akupunktiolääkärin tapaamisen jälkeen. Hyvin todennäköisesti ei itse akupunktion seurauksena, vaan lääkärin asenteen.

Hän nimittäin ensin kartoitti tarkkaan, millaiset elämäntavat minulla on, onko elämässäni viime aikoina tapahtunut isoja muutoksia, sekä mitä syön. Sen jälkeen hän kehotti itse pitämään silmällä, mikä näyttää pahentavan tai helpottavan vaivaani, ja muokkaamaan elämääni sen mukaan. Lääkäri oli vakuuttunut, että stressi on avaintekijä vaivan puhkeamisessa. Purskahdin vastaanotolla itkuun, koska elin stressaavinta aikaa elämässäni ikinä (ero, sekä tarpeetonta draamaa uuden kämppiksen kanssa), ja kaikki lääkärin empaattiset kysymykset olivat aivan nappitulkinta.

Vastaanoton jälkeen aloin tarkkailla elämääni ja seurata tilannetta aktiivisesti. Ja kas kummaa. Lopulta maito – tuo viaton, luustolle ehdottoman tarpeellinen kalsiumpommi Valion mukaan – paljastui stressin ohella syypääksi. Kun näistä kahdesta tekijästä pääsin eroon, vaiva katosi eikä ole palannut.

Aiemmin samaa vaivaa potiessani – vaikeassa työilmapiirissä työskennellessäni - Suomessa lääkäri määräsi lääkityksen sanoen, ettei vaivaani ole selkeää syytä, tällaista nyt vaan joskus tapahtuu ja lääke hillitsee oirehtimista. Muttei poistanut vaivaa. Ei kai, jos stressiä ja maitoa kippaa kehoon kaksin käsin.

Samanlainen muutos tapahtui pitkäaikaisen riivaajani, migreenin kanssa. Suomessa sain lääkekuureja buranasta migreeninestolääkkeisiin. Lopulta Perthissä älysin sporttisemman elämäntavan sekä joogan aloittamisen myötä, että niskahartiavaivoista ja samasta vanhasta stressistä tässä onkin kyse, joita voi ehkäistä liikunnalla ja meditaatiolla. Oi onnea ja huoletonta oloa.

En sano, että vika on Suomessa ja pelastus odottaa Australiassa. Pointti on, että kun vanhat totutut kuviot ja käsitykset haastaa vaikka huomaamattaan – eli tässä tapauksessa päätymällä uuteen ympäristöön uusien tapojen luo – vanhat ongelmat saattavat ratketa. Ja aiemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat saattavat kääntyä outouksiksi, tai ainakin perustelua vaativiksi ilmiöiksi.

Kun muutin Perthiin, juhlin totuttuun tapaan nimipäivääni viemällä keksipaketin töihin. Nimipäivä aiheutti kovasti ällistystä. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Onko se sama kuin syntymäpäivä, mutta erikoisella nimellä? Mistä sen tietää, milloin nimeä juhlitaan? Ai kalenterista? Saako Suomessa antaa vain sellaisen nimen, joka on kalenterissa? Miten kaikki nimet voivat olla kalenterissa? Mistä kalenterintekijä tietää, mitä nimiä siihen pitää printata? Eiväthän kaikki maailman nimet mahdu kalenteriin mitenkään? Juhlitaanko jokaista nimeä, vai pelkkää etunimeä? Saako nimipäivänä lahjoja? Miksi nimeä pitää juhlia? No öööööh... annas kun mietin.

Kun kävin koti-Suomessa lomalla ja palasin Perthiin, toin mukana muumimukini, jotka eivät olleet mahtuneet alkuperäiseen laukkuun. E ei voi käsittää muumibuumia. Miksi haluan lasten tavaraa, eli piirretyillä mielikuvitushahmoilla koristeltuja esineitä? Miksi jokaisella suomalaisella, jotka tunnemme täällä, on muumimukeja? Mikä niissä virtahevoissa kiehtoo? Miksei vain osteta mukeja, jotka ovat muuten vaan kauniita ja käytännöllisiä, miksi juuri muumimukeja?

Yritin selittää, että se on nostalginen yhdistelmä lapsuutta ja Tove Janssonin upeaa grafiikkaa. Muumien maailma on yksinkertaisella tavalla filosofinen ja yhteisöllinen, mikä näyttää kolahtavan sisäänpäinkääntyneeseen suomalaiseen mentaliteettiin. E vaikutti ymmärtävän ja halusi vastineeksi näyttää netistä oman lapsuutensa suosikkisarjaa.

En muista sarjan nimeä, mutta siinä keksittyä siansaksaa puhuvat, kolmionmuotoiset linnut puuhailevat kaikenlaista kovasti fysiikanopetukseen haiskahtavaa, muunmuassa pohtivat entropian lakia. Siis sitä, miten kaikki (lämpötila, kaasut, kaikki hiukkaset) jakaantuvat aina tasaisesti kohti tasapainoa – vaikkapa lämpö karkaa saunasta kylmään ulkotilaan, koska lämpötilat hakeutuvat kohti samaa eli tasapainoa. Aijaa.

Ranskalaiset näköjään olettavan lasten olevan intellektuelleja suoraan syntymästä. Hahmot eivät sitäpaitsi olleet esteettisesti mistään kotoisin, vaan abstrakteja geometrisia otuksia ehdalla 70-luvun tunkkaisella värimaailmalla.
E intoili sarjasta silmät loistaen.
Nähtävästi minä muumeineni näytän ihan yhtä ymmärrettävältä hänen näkökulmastaan

Jotakuinkin tältä tuntui, kun luin, ettei pesuainetta saa myydä ympäristöä säästäen eli irtomyyntinä.