19.12.2022

Joulukirkko Tongan malliin

Kävin pitkästä aikaa, varmaan vuosikymmenen tauon jälkeen, joulukirkossa. Tosin en tiennyt meneväni joulukirkkoon, luulin osallistuvani joululaulutapahtumaan. Semanttinen ero ehkä, mutta Suomessa olin tottunut siihen, että kirkoissa järjestetään erikseen kauneimmat joululaulut, ja sitten varsinainen joulukirkko jumalanpalveluksineen. En ole kirkon jäsen, mutta mielestäni kirkoissa usein on kaunis, harras tunnelma ja joulun tienoilla etenkin tulee jonkinlainen tarve pohtia syntyjä syviä ja arkea syvempiä mietteitä. 

Matkasin keskustaan erääseen United Church-kirkkoon eli protestanttis-ekumeeniseen kirkkoon. Googlesta opin, että United Church tai Yhdistynyt/Yhdistävä kirkko on metodistitaustainen, mutta tunnustaa ja hyväksyy kaikki protestanttiset suunnat (käsittääkseni). Riittävän lähellä evlut-kasvuympäristöäni siis. 

Heti kärkeen tajusin erheeni, koska naispappi, joka toimi myös seremoniamestarina, ilmoitti tilaisuuteen kuuluvan myös roolileikkiä tai oikeastaan interaktiivista improteatteria. Oujee, näitähän suomalainen tyypillisesti rakastaa. Päätin kuitenkin pysyä penkissä (toistaiseksi), koska käsiohjelmassa oli niitä kaipaamiani joululauluja ja -hymnejä. 

Suoraan sanoen koko tilaisuus oli kotikutoisella ja hurmaavan absurdilla tavalla kaoottinen. Kirkossa oli monta vakiokävijäryhmää, mukaanlukien tongalaiset, fijiläiset, sierra leonelaiset, karenit (Myanmarin, Vietnamin ja Thaimaan alueilla asuva sino-tiibetiläinen kielivähemmistö) ja olikohan myös muita Tyynenmeren saarelaisia. Muutamia valkoisiakin naamoja oli lisäkseni, hyvin eklektinen ja ekumeeninen porukka siis. Tilaisuutta veti kaksi pappia, angloaussi mies ja tongalainen nainen. Jokainen vakioryhmä esitti kuorolaulua, mutta ensimmäinen kuoro eli fijiläiset olivat myöhässä liikennruuhkan vuoksi, ja tämä sotki pappien pasmat. He kuitenkin yrittivät lennosta edetä ohjelman kanssa niin, että mennään seuraavaan ohjelmanumeroon eli pianosooloon. Sooloilija pisti parastaan, mutta mahdollisesti esitysten vuorojen vaihtumisen vuoksi hermoili ja hieman sotkeutui nuoteissaan. No, ei se haittaa. 

Osa käsiohjelman esityksistä oli sooloinstrumenttiesityksiä, osa kuoroesityksiä, osa luettuja tarinoita, osa taustamusiikin kanssa katsottavia kuva-teksti-diaesityksiä. Ja välillä lauloimme kaikki. 

Yllättäin liikutuin niin paljon yhteislaulun alkaessa, etten saanut nuottiakaan suusta ensimmäisen virren aikana. Kirkko, kynttilät, laulu, hartaus ja ihmisjoukko toivat mieleen viimeisen kerran, kun osallistuin äitini kanssa kauneimpiin joululauluihin Suomessa; tilaisuus, joihin hän ei enää (ainakaan toistaiseksi) terveydentilansa vuoksi pääse. Vaikka en ole eilisen teeren tyttö, jotenkin tänä jouluna "lapsuuden loppu" on iskenyt tajuntaan rajuimmin, eli asiat, jotka olivat lapsena ja nuorena, myös nuorena aikuisena, tavallisia ja normaaleja, eivät enää voi toteutua, kuten luminen mummolajoulu suvun kesken, tai juurikin ne kauneimmat joululaulut perinteenä äidin kanssa. Koti-ikävä ja ihmisten ikävä pyyhki ylitseni vahvemmin kuin odotinkaan, vaikka en yleisesti ottaen kaipaile Suomeen - jouluisin tosin aina. 

Eli tavallaan tilaisuuden hassuhko takkuilu auttoi, koska se veti murheen alhosta takaisin tarkkailijaksi. Kuorolaiset eivät läheskään aina tienneet, minne ja milloin mennä, ja papit myös putosivat itse kärryiltä ohjelman kulusta ja joko hyppivät yli tai yrittivät toistaa jo tapahtunutta. Sitten päästiin improteatteriin. 

Sen sijaan, että impro eli jouluseiminäytelmä olisi vain aloitettu esiintyjien valinnan jälkeen, valinta venyi/venytettiin monenmonen esityksen yli. Eli ensin valittiin Maria ja Joosef, sitten kuorolaulua. Sen jälkeen enkeleitä, kuorolaulua. Sitten viisaat tietäjät, kuorolaulua. Sitten seimitallin eläimet eli kaikki yleisön lapset, kuorolaulua. Esiintyjät vain istuivat ja odottivat kirkon etualalla jokaisen esityksen ajan, mikä omakohtaisesti olisi ollut aika vaivaannuttavaa, vaikka alkuun ajattelinkin, että kai nyt yhden enkelin tai aasin roolin vetää jos pakko on. 

Seiminäytelmästä oli kehitetty tongalainen versio (tongalainen naispappi ilmaisi näin) eli loogisesti Joosefin alkuperäkaupungissa Betlehemissä olisi hänellä ollut sukulaisia paljonkin, joten myös seimen ääreen tarvittiin paljon extended family eli tädit, sedät, serkut, isovanhemmat jne. Näytelmän valmistelu oli tahallisesti humoristista eli tarkoitus ei ollut kirjoittaa Raamattua uusiksi. Puolet tongalaisista imuroitiin näytelmään kuka mitäkin sukulaista esittämään. 

Kun nämäkään eivät näytelmän kaikkia hahmoja täyttäneet eli vielä tarvittiin yleisesti ystäviä ja kylänmiehiä, ja papit alkoivat haalia osallistujia myös kirkon takapenkeiltä, kaappasin ruokakassini ja pakenin hiljaisuudessa. Tässä vaiheessa oltiin nimittäin edetty vasta kolmasosa käsiohjelmasta ja aikaa oli kulunut lähemmäs puolitoista tuntia. Järkeilin, että tulen nakittamaan seimitallin naapuri-ohikulkijana numero 9 aika kauan, jos en ota hatkoja. Harmi tavallaan, koska sitä varsinaista yhteislaulua ei ollut juuri lainkaan eli Christmas carols tässä yhteydessä tarkoitti kuoroesityksiä - moniakaan kappaleita en tunnistanut kulttuurierojen vuoksi. 

Perthissä on myös suomalainen kirkko, joka järjestää kauneimmat joululaulut, mutten itse silloin päässyt. Harkitsin myös pohjoismaista jumalanpalvelusta, mutta toisaalta oli kiinnostavaa ja hauskaa kokea jotain hyvin erilaista. Minua ylipäätään kiehtoo Australiassa se, miten monet eri kansat, kulttuurit ja kieliryhmät elävät (pääsääntöisesti) sulassa sovussa rinta rinnan. Se tunne ja tunnelma kiteytyivät tässä tilaisuudessa. 

Vaikka olen tavallaan sopeutunut hyvin Australiaan ja viihdymme täällä elintavan ja elintason sekä ilmaston vuoksi, en ehkä koskaan pysty tuntemaan tätä mannerta kokonaan kodiksi luonnonolojen erilaisuuden vuoksi. Juurikin jouluisin minulle iskee kova kaipuu jonnekin lumisiin kaamosmaisemiin, nimenomaan siihen talviunitunnelmaan, jota kaamos aiheuttaa: rauhoittumiseen, hiljentymiseen, hämäränhyssyyn. Vaikka Suomessa asuessa juurikin talvi/räntä/pimeys kypsyttivät joka vuosi. Luonto on kaikkineen niin erilaista täällä Perthin seudulla - kuivaa aavikonlaitaa, rannan hiekkadyynejä, kahisevalehtisiä oliivinvihreitä eukalyptuspuita - etttä suomalaista kuusimetsää tai keväänvihreää tuomilehtoa kaipaava sieluni tuskin koskaan täysin juurtuu; mikä onkin maahan/maastamuuttajille yleistä. 

Olen nyttemmin alkanut enemmän miettiä, millainen shokki, järkytys ja murhe se aikoinaan oli - ja edelleen syvästi ja kipeästi on - Aboriginaaleille, kun heidän maansa otettiin. Aboriginaaleilla on erityisen vahva side kotipaikkaan, sillä luonto ja ympäristö nähdään heimolle tärkeiden henkien ja esi-isien asuinsijana sekä luojaolentojen toimien ilmaisuna.  

Valkoisten silmissä täällä riitti lääniä, joten mikseivät vain lähde muualle, jos valkonaamat "tarvitsevat" jonkun tiluksen maanviljelyyn, asuttamiseen, kaivoksille jne. Aboriginaalikulttuurin mukaan kukin on turvallisesti tervetullut vain omalle eli sukunsa ja heimonsa maalle ja muualle mennäkseen tarvitsee sen alueen jäsenen suorittaman tervetulotoivotuksen eli hengille ja esi-isille osoitetun ilmoituksen. Näin tulokas pystyy liikkumaan uudella alueella turvallisesti eikä joudu henkien kanssa ongelmiin. Näin ollen Aboriginaalit eivät pystyneet vain väistämään tieltä, väärälle seudulle ja väärien henkien alle joutumisen pelossa, toisaalta oliko sekään enemmän oikein, että yhden ryhmän joutuessa väistymään myös toinen joutui alta pois tai ainakin jakamaan niukkoja resursseja entisestään. 

Luonnollisesti Australian karulla mantereella on ollut turvallisinta liikkua tuttuja reittejä, koska aavikolla selviytyminen on todella haastavaa ja Aboriginaalit seurasivatkin songlines eli laululinjoja, jotka periytyvät Uniajalta eli myyttiseltä maailman luomisen ajalta (joka tosin on ajan ja paikan ulkopuolella eli jatkuu edelleen käsittääkseni):

Wikipedian mukaan "asiantunteva henkilö pystyi navigoimaan maastossa toistamalla laulun sanoja, jotka kuvailevat maamerkkejä, veden lähteitä ja muita luonnonilmiöitä. Usein Uniajan luojaolentojen liikkeiden ja tekojen merkkien ajatellaan näkyvän maastossa, vaikkapa hiekkakuoppina, jotka ovat luojaolentojen jalanjälkiä".  

Valkoaussit ovat nykyään alkaneet ymmärtää maan, luonnon, ympäristön ja aboriginaalien välisen kytköksen paremmin ja ainakin valtio/virastotasolla sitä yritetään jollain tasolla paikata ja tukea, tosin usein byrokraattisen tehottomasti. Kuitenkin viralliseenkin kielenkäyttöön on ilmestynyt ilmaisuja kuten "on country" ja "speak language" eli olla oman sukunsa ja heimonsa maalla ja puhua alkuperäiskieltään, ja että näihin on ihmisillä ainakin periaatteellinen oikeus, vaikka ei läheskään aina lakitekninen (esim kaivosyhtiöt voivat ostaa maata valtiolta, vaikka se olisikin Aboriginaalien perinneseutua). Huom, aboriginaaliheimoja on ainakin 250 ja kieliä 150, eli ei ole vain yhtä aboriginaalimaata, -kulttuuria, tai -kieltä.

No, tarina polveili nyt kauas tongalaisesta joulukirkosta, palataanpa joulukuviin ja -tunnelmiin. Hyvää joulunodotusta kaikille!

Kirkossa ennenkuin tilaisuuden kulku selvisi minulle.

Täällä tykätään huumorikoristeista, mm. juoma-aiheisista.


Aussiseppeleitä banksian ja eukalyptuksen kukin.

Jouluöverit on parempi kuin vajarit. Perthin naapurikaupungissa Mandurahissa jouluvaloristeilyltä kuvattua.



Jouluostoksilla.