Onko bloggaus kuollut?

Satuin muualla näkemään keskustelua siitä, että bloggauksen kulta-aika on jo takanapäin. Harva perustaa enää uusia blogeja, koska nykyään on paljon suositumpaa ja trendikkäämpää näkyä Instagramissa, Snapchatissa, TikTokissa ja missä lie. Videobloggaus ja podcastien eli nauhoitettujen kuunnelmien teko on paljon perinteistä tekstibloggausta yleisempää, ainakin siltä tuntuu, kun sosiaalista mediaa selailee.

Itse olen jo aikaa sitten jäänyt vehkeestä nimeltä kehityksen kelkka, jos siinä koskaan mukana olinkaan. Olen sekä muodin että teknologian suhteen myöhäisherännäinen eli minua alkaa yleensä miellyttää se tyyli, joka meni muodista vähintään kaksi vuotta sitten, ellei kaksi vuosikymmentä sitten. Kännykän uusin vain silloin, kun entinen rikkoutuu, sama pätee tietokoneeseen. En suoraan sanoen käsitä, mihin tarvitsen uutta laitetta, jos entinenkin toimii. E:n ja pikkuveljensä hifistely uusimpien kännyspeksien suhteen on minulle yhtä aikaa hepreaa ja mongoliaa. Gigapikselit, RAMmit ja jammit, niiden suuruus, syvyys, taajuus, laajuus ei kuitenkaan omaa lompakkoani liikauta, ellei pakko ole.

Aloitin elämäni ensimmäisen blogin, tämän, Blogger-alustalla ja sillä olen pysynyt. Alkuaikoina, innokkaampana, tutkailin muitakin alustoja, mutta koska olin jo yhden oppinut, pysytään sillä. En missään vaiheessa tosissaan ajatellut, että bloggauksesta tulisi minulle työ (eikä siitä ole tullutkaan), joten en nähnyt tarpeelliseksi hioa alustaa, brändätä blogin nimeä ja itseäni, perustaa erillisiä somekanavia Twitteriin, Pinterestiin ja minne lie. Instagram-tili minulla on ja sitä käytin jonkun aikaa, nyttemmin se on hiipunut, koska postailen valokuvat mieluiten vanhaan tuttuun Facebookkiin jonka käytön aloitin 2007 eli kun olin vielä nuori ja teknologiavetreä.

Milloinhan alan olla blogidinosaurus? Varmaankin suunnilleen tänä vuonna. Seuraamieni blogien perusteella näyttää, että blogin elinkaari yleensä liikkuu jossain viiden vuoden tienoilla, muutama sissi jaksaa kymmenenkin. Tosin kauhean montaa tätä vanhempaa blogia ei ole, koska bloggaus virallisesti syntyi vuonna 1999 ja yleistyi 2000-2010-lukujen mittaan.

En blogia aloittaessani ajatellut mitään ajanjaksoa, miten kauan jatkaisin. Niin kauan kun huvittaa. Välillä huvittaa vähemmän, välillä enemmän. Minulla ei ole mitään julkaisuaikataulua, koska ei ole kaupallista yhteistyötäkään, eli ei sikäli tarvitse välittää kenenkään odotuksista blogin aktiivisuuden suhteen. Ja hyvä niin. Tämä on juuri siksi mukava harrastus, että se on täysin vapaata. Kirjoita siitä, mikä inspiroi. Siitä, mikä juuri nyt mietityttää tai puhuttelee. Josta haluat avautua tai saada taakan pois sydämeltä. Josta toivot neuvoja tai vertaistukea. Ei siinä sen kummempia suuntaviivoja.

Toki pienoinen pettymys on ollut tämä vuosi 2020, kun kuvittelin vuoden alkaessa, että minulla olisi paljonkin huimaa kerrottavaa maailmanympärimatkalta. Kaikkihan tiedämme, miten siinä kävi, ja toisaalta kaikille kävi ihan samalla lailla - tälle vuodelle asetetut odotukset, oletukset tai ihan perusrutiinit ja arki ovat mullistuneet, joillain jopa romahtaneet.

Toisaalta olemme nyt jälkikäteen tulleet tulokseen, että koko matkasuunnitelmamme oli aivan epärealistisen kunnianhimoinen ja emme olisi voineet aikatauluamme noudattaa pienen lapsen kanssa, ainakaan oman energisen, vahvatahtoisen ja liikkuvaisen taaperomme kera. Siirtymiä ja pitkiä lentoja oli liikaa ja liian usein, ja olisimme päätyneet burn outiin moista tahtia. No, kaikesta oppii ja ehkäpä tämä korona on ollut meille, kuten varmaan monille muillekin, yhtäaikaa takaisku ja blessing in disguise.

Mutta palatakseni otsikon kysymykseen, onko bloggaus kuollut? Joiltain osin varmasti on. Moni suosittukin bloggari on lopettanut, tai siirtynyt lyhyisiin video- ja Insta-päivityksiin. Oma blogini vielä sitkuttaa, vahvastikin. Kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja ajattelukeino enkä itse näe mielekkääksi sitä, että koittaisin tarjota mietteitäni napakassa uutissähkepituudessa Twitterissä tai pelkkinä kuvina Instassa. Podcasteihin tuskin lähden koskaan, koska tykkään enemmän luetusta kuin kuunnellusta tekstistä. Minusta on kivaa ja hyödyllistä voida palata johonkin osuvaan tai epäselvään kohtaan ja lukea uudestaan, pohdiskellen. Kuunnellessa tämä mahdollisuus on vaikeampi, kun pitää kelata taaksepäin ja osuttaa, mihin haluaa. Tekstin/viestin konkreettisuus jotenkin kärsii, kun se on vain kuullussa muodossa - tämähän on mielipidekysymys aivan puhtaasti ja monelle nimenomaan se kuunteleminen auttaa ymmärtämään tai painamaan mieleen.

Itse toivon, että blogit ja bloggaajat vielä jaksavat, ja että uusiakin perustettaisiin. Emme me kaikki ole videokansaa eivätkä tuntemattomien ihmisten ottamat kuvat ilman mitään saatetekstejä tai tarinoita niin kolahda. Aina tarvitaan lisää kiinnostavaa (tai ihan vaan viihdyttävää) lukemista, ajattelen.

Ranska, maaseutu, heinäkuu, aurinko. Voisi huonomminkin olla :D

Ystävyyden evoluutio

Luin toisesta ulkosuomalaisblogista juttua, jossa kirjoittaja harmitteli ikävöivänsä itseään ulkomailla asuessaan. Kotimaassa on tietynlainen persoona, ulkomailla toisenlainen, ja kirjoittaja koki, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla ylipäätään on valtava vaikutus siihen, missä on minkäkinlainen.

Jäin pohtimaan asiaa ja ymmärrän hyvin ajatuksen, että erilaisissa ympäristöissä eri puolet omasta itsestä ja käytöksestä korostuvat. Omalla kohdallani sattuu olemaan niin, että pidän itsestäni ja elämästäni enemmän Australiassa kuin Suomessa. Mielestäni omat hyvät puoleni - sosiaalisuus, optimistisuus ja leikkimielisyys - pääsevät oikeuksiinsa Australiassa, kun taas Suomessa niitä on astetta hankalampi toteuttaa. No eikö Suomessakin voi olla juuri niin sosiaalinen ja hupaisa kuin lystää? Tavallaan voi, tavallaan ei.

On aina helpompaa mennä virran mukana kuin sitä vastaan, vaikka miten itsenäinen tyyppi olisikin. Australiassa arvostetaan letkeyttä, rentoutta ja ystävällismielistä huumorintajua, kun taas Suomessa mielestäni korostuvat enemmän vakavamielisyys vakavastiotettavuuden merkkinä, sekä huumorinkukkana sarkasmi ja jopa kettuilu. Kun vastakkain ovat no worries- ja itku pitkästä ilosta- mentaliteetit, lähden mieluummin optimistijollalla surffaamaan kuin varomaan katajaan kapsahtamista.

Tämän postauksen idea ei kuitenkaan ole ruotia tai suomia Suomea. Ympäristön vaikutusta miettiessäni pohdiskelin myös ystävyyden evoluutiota, eli miten ystävyyssuhteet elävät elämän mittaan ylipäätään ja etenkin ulkomaille muuton myötä.

Olen itse lapsesta saakka muuttanut suhteellisen usein, joten minulla ei ole samassa mielessä vanhoja ystäviä kuten niillä, joiden paras ystävä löytyi jo synnäriltä, päiväkodista tai ekaluokalta. Toki minullakin on vanhoja tuttuja ja pitkän ajan takaa löytyviä kavereita muutoista huolimatta, mutta varsinaiset nykyiset parhaat ystäväni löytyvät yliopistoajoilta, sukulaisista sekä Perthin-tuttavuuksista. Omassa tapauksessani ystävyyssuhteet ovat eläneet ulkomaille muuton myötä näin:

1) Innostus muiden suomalaisten seurasta

Vaikka Australiaan muuttaessani tahdoin jo alusta saakka sopeutua uuteen maahan ja tutustua paikallisiin, oli lähtökohtaisesti helpointa tutustua muihin suomalaisiin: tähän vaikuttivat kielitaito, englannin puhumisen väsyttävyys, sekä sama elämäntilanne. Kaikkein nopeiten ja luontevimmin tutustuin omanikäisiin vastatulleisiin, koska yllätyksettömästi näiden kanssa löytyi eniten asiaa.

Meille muodostuikin (sittemmin hajaantunut) noin tusinan tytön porukka, jotka kaikki kohtasimme toisemme joko paikallisten suomalaisten tapahtumissa tai kaverinkaverien kautta. Tässä porukassa vietimme usein suomalaisia juhlia, kuten vappua ja pikkujoulua. Jälkikäteen ajateltuna en varmaankaan olisi samoihin ihmisiin tutustunut Suomessa, koska olimme kaikki eri puolilta maata, eri aloilta, eri arvomaailmoista ja muutenkin erilaisissa elämäntilanteissa, lukuunottamatta Perthissä asumista.

2) Työkaverit

Oltuani riittävän kauan samassa työpaikassa - oikeastaan saatuani vakipaikan rekrytoimiston sopimuksen sijasta - aloin tutustua myös työkavereihini. Ennen vakiintumistani kollegat eivät kauheasti kiinnittäneet huomiota minuun, enkä itsekään yrittänyt varsinaisesti ystävystyä, koska työsuhteen jatko oli epävarma. En yleisesti kannata ajattelua, ettei kannata panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka eivät ehkä kestä (mistäs sen tietää, mikä kestää ja mikä ei), mutta vastamuuttaneena olin muutenkin tuulisessa tilanteessa eli minne asettuisin tarkalleen asumaan, mihin urasuuntaan hakeutuisin jne.

Noin parin vuoden työuran jälkeen, viisi vuotta sitten, aloin löytää kollegoista porukan, joka hitsautui mukavasti yhteen ja on yhä yksi tärkeimpiä sosiaalisia ympyröitäni Perthissä. Paradoksaalisesti olemme ja emme ole läheisiä. Meitä on viisi ex-kollegaa ja näiden puolisot. Toiset tunnen paremmin kuin toiset, mutta meitä yhdistää eniten samanlainen huumorintaju ja kiinnostus matkusteluun. Tavatessamme juttelemme ummet ja lammet matkailuasioista, sekä entisen työpaikan toimistopolitiikasta, mutta emme varsinaisesti pui sen henkilökohtaisempia.

Tiedän raapaisun verran itse kunkin terveys-, parisuhde- ym asioita, mutta niistä ei yleensä suuresti haluta puhua. En vieläkään tiedä, onko tämä kulttuuriero (minua ja E:tä lukuunottamatta kaikki ovat ausseja), vaiko sattumaa tässä porukassa. Toisaalta syvällisyyden puute joskus haittaa, toisaalta on mukava tietää, että tavatessamme meillä on aina hauskaa.

3) Harrastuskaverit

Olen pelannut kuusi vuotta futsalia enemmän tai vähemmän samalla porukalla puulaakiseurassa. Tämä sakki kokoontuu yhteen vain yhtä tarkoitusta varten ja se on pelaaminen tai pelaamisesta puhuminen. En itse asiassa ole kovinkaan kiinnostunut penkkiurheilija, ja yhteiset stadionkeikat liigajalista katsomaan jätän väliin. Harrastuskavereista on kuitenkin se ilo - harrastamisen mahdollistamisen lisäksi - että melko pian uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen saa tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön.

Vaikkei harrastuskavereista ole tullut hyviä ystäviä muutoin, harrastus luo rutiinia ja mielekästä arkea sinällään. Jos Suomeen vertaa, Perthissä harrastaminen on sosiaalisempaa sikälikin, että kokoonnumme pari kertaa vuodessa tapaamisiin pelien ulkopuolella: syömään ja juomaan. Ainakaan en itse onnistunut löytämään aikuisena sellaista harrastusporukkaa, jossa tavattaisiin muulloin kuin jumppasalilla tai urheilukentällä.

4) Kirjoittajapiirit

Olen muutamaan otteeseen maininnut, että harrastan kirjoittamista (faktan ja fiktion) ja toiveeni on jossain kohti tulevaisuutta saada romaani/romaaneja julkaistua. Tätä kautta onkin löytynyt ehkä itselleni "mätsäävimmät" uudet ystävät, koska meitä yhdistää yhteinen intohimo kirjoittamiseen ja lukemiseen. Itselläni on suomalainen kynäilijäpiiri ja aussipiiri, joista suomalainen kokoontuu kolmen viikon välein ja näemme toisiamme muutenkin. Aussipiiri on vähemmän virallinen eli kommunikoimme lähinnä facebook-ryhmässä, joskus harvoin tapaamme kasvokkainkin.

5) Sukulaiset ja vanhat ystävät

Ehkä itsestäänselvästi, ehkä ristiriitaisesti, yhä tärkeämmäksi elämässäni ovat nousseet sukulaiset ja vanhat ystävät. Olen aina ollut sikäli sukurakas että olen lapsesta asti visiteerannut ahkerasti mummolassa ja tätini luona, mutta vanhempieni, veljieni ja koko suvun arvo nousee jatkuvasti mielessäni, kun välissä on puoli maapalloa.

Kun enemmän tai vähemmän jatkuvasti on tekemisissä uusien tai ainakin uudehkojen ihmisten kanssa, on jopa hämmästyttävän rentouttavaa olla sellaisten seurassa, jotka tuntevat minut vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ei tarvitse stressata siitä, teenköhän hyvän vaikutuksen ja mitä tuokin minusta ajattelee - vaikken näistä olekaan erityisen kova stressaamaan. Senkun on vaan, mökkivaatteissa, tukkakin kampaamatta, ketään ei haittaa.

Yhteenkuuluvuuden tunteesta

Vaikka tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ajattelen, että uuteen maahan muuttaessa on tärkeää löytää sellaisia sosiaalisia ympyröitä, jotka oikeasti "resonoivat". Kavereita löytänee helpoiten juuri toisista suomalaisista ja työkavereista, mutta niissä pooli ja valinnanvapaus on kuitenkin rajoitettua. Ei ole annettua, että muut ulkosuomalaiset tahi kollegat ympärilläsi ovat juuri kaltaisiasi tyyppejä, ja yhteydentunne saattaa jäädä muutaman langan, kuten yhteisen kielen tai yhteisen työn varaan. Ei sekään huono juttu ole, mutta omimman oman itsen löytämisen kannalta voi olla fiksua ihan etsimällä etsiä itselle sopivia ympyröitä.

Joskus oikeiden tyyppien löytäminen voi viedä vuosiakin. Jos välillä tuntuu, ettei itselle löydy mieleistä seuraa, ei kannata lannistua, vaan kartoittaa uusia suuntia, joista sitä voisi löytyä. Harrastus, työ, naapurustopiiri, hyväntekeväisyysjärjestö, vanhempainryhmä, matkailusta innostuneet, jne. Ulkosuomalaisena ikävä kyllä joutuu tottumaan myös siihen, että ihmisiä tulee ja menee ihan eri tavalla kuin kohtuuvakaasti Suomessa asuessa. Australiassa eritoten on paljon populaa, joka käy ja lähtee: reppureissaamassa, irtiottovuodella, turistina, työkomennuksella... Aina kun johonkuhun uuteen tutustuu, ottaa riskin, että tämä ei olekaan saapuvilla kauaa. Riski on myös niin päin, että itse muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin tai maahan.

Toisaalta ulkosuomalaisuuden etu on - ainakin omalla kohdallani - että oppii löytämään yhteistä, sekä tekemään tikusta asiaa. Kun ei voi tukeutua johonkin aina lähellä olleeseen seuraan, vaihtoehdot ovat joko käpertyä yksinäisyyteen (tai tottua siihen terveellä tavalla), tai kiskaista itsensä kuoresta kohti muita, tavalla tai toisella.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa painiskeleville; jospa pian jostain suunnasta löytyy joku mukava tyyppi arkea jakamaan ja juhlista iloitsemaan.

Kuva (c) familyfriendpoems.com 

Suunnitelma vuodelle 2016

Hyvää alkavaa väliviikkoa kaikille; ja leppoisaa joululomaa niille, joilla loma on!

Vuodenvaihde lähestyy ja on taas aika tutkistella, miten vuosi meni noin niinku omasta mielestä. Ja mitä voisi jatkaa samoin tai tehdä toisin ensi vuonna. Löysin kätevän vuosisuunnitelmapohjan eräästä mikoyrityksiä tsemppaavasta blogista (englanniksi), ja vastailin kysymyksiin nähdäkseni, mikä toimi ja mikä ei v. 2015 elämässäni.

Tästä blogista on varmaan tullut jo ilmi, että uskon vahvasti kunkin omiin kykyihin muuttaa elämäänsä sellaiseen suuntaan, joka on antoisampi, miellyttävämpi ja palkitsevampi kuin nykytyyli - jos siis ei nykymenostaan tykkää. Ja tämä yearly planner antaa hyvää osviittaa, missä kohtaa voisi hioa turhia pois ja lisätä uutta virtaa.

2015...

Mikä toimi? Tänä vuonna minulla oli rutkasti enemmän tsäänssejä kuin aiemmin olla luova ja toteuttaa itseäni. Sain vihdoin toden tedolla aloitettua väitöskirjani ja ensimmäinen artikkeli kolmesta on nyt viimehiomisia myöten julkaisuvalmis (kunhan se siis hyväksytään julkaisuun...).

Tämä blogi jatkoi elämäänsä ja on mielestäni kehittynyt "ammattimaisempaan" eli jouhevammin luettavampaan suuntaan. Pääsin luennoimaan itselleni tärkeästä aiheesta ihan kutsuvieraana ja asiantuntijaksi tituleerattuna jännittävässä kaupunkisuunnitteluprojektissa. Sain käydä Suomessa kahdesti vuoden mittaan ja kumpikin reissu onnistui viimeistä piirtoa myöten nappiin. Sain sovittua turhan riidan rakkaan vanhan ystävän kanssa, ja uudet ystävyyssuhteet puolestaan vahvistuivat vuoden mittaan monien kivojen sosiaalisten tapahtumien myötä.

Menin naimisiin sielunkumppanini kanssa ja sain sellaiset häät ja häämatkan, kuin haaveilinkin (Bonnie & Clyde - henkiset karkumatkahäät).

Mikä ei toiminut? Työni on niin järkyttävän tylsää, että hukkasin satoja tunteja haaveillen kotiinlähdöstä, tuijottaen puolihalvaantuneessa tylsyyden tilassa tietokoneen ruutua ja laskien tunteja ja juotuja kahvikuppeja.

Mikä sai sydämen laulamaan (eli oli palkitsevinta)? Jotakuinkin kaikki "tämä toimii" listassa mainittu. Lisäksi tietenkin se fakta, että saan asua Australiassa, jossa vaan moni asia rullaa loistavasti minun mittapuullani: ilmasto, luonto, kaupunkikulttuuri, rentous, rannat, ihmiset, palkkataso, lomien määrä...

Opin, mitkä asiat todella tekevät minut onnelliseksi, eli vihdoin tiedän, mitä kannattaa elämässäni tavoitella ja mitä ei päättömän ajelehtimisen ja odottelun (kaipa se kohtalo jotain tiputtaa tielleni) sijasta. Esimerkki: olin vapaaehtoisena Oxfam Trailwalker - tapahtumassa ja tehtäväni oli sekä kirjata saapuneiden joukkueiden maalintuloaika, että kannustaa heidät maaliin viimeisten sadan metrin ajan. Harva asia on ollut hauskempaa vuoden mittaan kuin aamuneljältä cheerleedaus: JAKSAA JAKSAA, MUUTAMA METRI ENÄÄ, PYSTYT SIIHEN! ja nähdä ne ilmeet, kun sata kilometriä kävelleet, jumiin uupuneet tsemppaavat viimeiset metrit jopa hölkkään asti kannustuksen saattelemina.
Toisen kykyihin uskomisella on ihmeellinen voima, opin.

Mitä voisi karsia pois? Jos saisin vielä entisestään karsittua työtunteja tuossa em. tylsyyteentukehduttavassa työssä niin olisipa mannaa. Työpaikan vaihto voisi olla tähän vastaus, mutta entäs jos päädyn johonkin yhtä tylsään, mutta stressaavampaan paikkaan? Tästä lisää kohta.

Lisäksi pitää opetella sovittelevampi kommunikointityyli, sillä käytän turhan paljon aikaa tappelemalla milloin mistäkin somessa. Hyökkäyksillä tietenkin vain lietson vastapuolen poterointia, ja tästähän seuraa vain paha mieli kaikille. Eli aika kasvaa aikuiseksi siinä, miten muiden kanssa asioidaan.

Mistä asiasta kannattaisi luopua kokonaan? Kaikesta siitä elämässäni, joka on tarkoituksetonta, tylsää, epäinspiroivaa ja aikaavievää, eritoten jos nämä kaikki ovat samassa paketissa. Eli monikin tehtävä työpaikallani, jotka pitää jotenkin ratkoa niin, että turhuuksista pääsisi eroon ja voisi keskittyä vain tarpeelliseen.

2016...

Koska tämä suunnitelmapohja on mikroyrityksille ja start-upeille tarkoitettu, kysymykset ovat hyvin business-painotteisia, mutta toimivat mielestäni ihan normielämäänkin. Nämä bisneshenkiset kysymykset voisi skipata, mutta halusin esitellä ne, jos lukijoissa on yrittäjiä tai yrittäjyysharkitsijoita. Itse sovelsin kysymyksiä sekä yleisesti elämääni että tähän blogiin. Kas näin.

Paljonko rahaa haluan ansaita? Saman kuin tänäkin vuonna, en vähempää.(Tähän tulisi vastata ihan numerosumma, koska ideana on asettaa konkreettinen tavoite firmalle. Koska oma suunnitelmani ei ole yritystä varten, vastasin ympäripyöreämmin).

Keitä palvelet, ketkä ovat kohderyhmääsi? Tällä blogillani haluan tavoittaa ihan tavallisia ihmisiä kaikkialta, joita kiinnostaa laajentaa näkökulmaansa eli tutustua uusiin kulttuureihin ja ajatuksiin, ja joita kiinnostaa muuttaa elämäänsä joltain kulmalta.

Mitä tarjoat kohderyhmällesi? Aitoja punnittuja ajatuksia; uusia ideoita; tavallista arkipäivää eli kulttuurieroja Australiasta; päiväkirjan eli oman elämäni ja siinä tapahtuvien muutosten rehellistä seurantaa; sekä Australiaan muuttaville käytännön neuvoja alkuunpääsyn suhteen. Ja toivon mukaan inspiraatiota kaikille lukijoille tavoitella omia unelmia, olivatpa ne pieniä tai suuria.

Paljonko palveluksesi maksavat? Tämä blogi ei maksa mitään, koskaan, mutta toivon mukaan saan pian käynnistettyä erinomaisen pisnisideani (josta lisää tuonnempana, kunhan saan palvelut tarjolle ja ensimmäiset asiakkaat) ja tienaankin sillä jotain, jotta voin suuntautua poispäin toimisto-orjan arjesta ja tehdä sellaista työtä, jolla koen olevan mielekkään tarkoituksen.

Mitkä palvelusi ovat helpoimpia järjestää eli vaativat vähiten interaktiota puoleltani? Tämä blogi ei vaadi suuriakaan ponnistuksia minulta, vaikka se onkin aikaavievää, mutta rakastan kirjoittamista. Ulkoasun hiominen, valokuvien valinta ym. ottavat tuntikausia aikaa, mutta tämä on harrastus, joka inspiroi ja palkitsee.

Miten helppoa kohderyhmäni on löytää minut? Tämä blogi löytyy nykyään helposti Googlesta, koska meitä Perthistä pysyvästi bloggaavia ei taida lisäkseni olla muita tällä hetkellä. Lisäksi mainostan aktiivisesti Ulkosuomalaisten Blogit - sivulla facebookissa, joten uskoisin, että ne joita kiinnostaa, löytävät minut helposti.

Mistä minut löytää vuonna 2016? Täältä Perthistä, Suomesta, Ranskasta, Italiasta sekä maista, joihin satumme ajamaan matkalla Ranskasta Italiaan ja takaisin. Toivon mukaan myös Australian itärannikolta ainakin satunnaisesti (haluaisin nähdä Queenslandin maisemia sekä Tasmanian näin Melbournen ja Sydneyn jälkeen), ja jos jää aikaa ja rahaa, ehkäpä pyrähdykseltä jostain Kaakkois-Aasiasta. Ja täältä internetskusta löytää aina.

Mitä asioita vastustelen tai en anna tapahtua elämässäni? Hmm. Vaikka olen työhöni jotakuinkin tyytymätön, en ole vielä tehnyt kaikkeani muuttaakseni asiaa, koska pelkään, että joudun jonnekin huonompaan ratkaisuun. Nykytyössä on kuitenkin niin paljon etuja, kuten ekstralomat, hyvä palkka, joustavat työajat, niskaanhengittämätön pomo, kivat työkaverit ja vapaus tehdä hommat siinä tahdissa kuin haluaa (deadlinen puitteissa tietenkin), että entäs jos menetän nämä vaihtamalla työtä?

Eli olen jämähtänyt better the devil you know / tuttu paha on pienempi paha - ajatteluun, vaikka teoriassa voisin saada kaiken, jos yrittäisin: luovan, hauskan, palkitsevan työn hyvillä eduilla ja tiimillä. Jos joku tietää tällaisen, saa vinkata :D

Minkä täytyy muuttua ollakseni onnellisempi? Vähemmän tunteja tuossa monestimainitussa tylsyyden vankilassa ja enemmän tunteja tehden sellaisia asioita, joista oikeasti nautin ja jotka inspiroivat minua. Jos ja kun saan käynnistettyä em. bisnesideani, tämä tulee muuttumaan parempaan suuntaan. Jos päälle saisi vielä lisää matkustelua ja säännöllisiä mahdollisuuksia oppia uutta, kokea uutta ja kasvaa ihmisenä, niin johan passaa!

Missä olen jumissa? Tämä on jo moneen kertaan käsitelty, eli työssäni jankutijaa.

Mitä uusia asioita olen valmis kokeilemaan? Yrittäjyyttä, palkkatyön rinnalla. Innovoimaan palveluja, joita ei vielä tarjoa kukaan, mutta joita mielestäni tarvitaan. Oppimaan uutta kaikilla elämänalueilla. Matkustelemaan enemmän ja paikkoihin, jotka ovat minulle uusia. Sanalla sanoen: elämään rohkeasti omana itsenäni :)

Tästäpä hop ja kop pallo sinulle, lukija: millainen olisi oma vuosisuunnitelmasi? Missä meni nappiin, missä ei, mitä voisi muuttaa, miten, ja kuka muutoksissa voisi auttaa ja tukea? Siitä se lähtee!

Valon- ja ilontäyteiset terveiset Cottesloen rannalta vuodelle 2016!

Kas näin parkkeerataan Australian kesässä: tuulilasi suojataan vakiovaruste-foliosuojalla, jotta +40 helle ei sulata kojepeltiä ja sisään palaavia autoilijoita. 

Lopeta se jahkailu

Suomalaiset Australiassa - facebook-ryhmässä on käyty viime päivinä keskustelua aiheesta miten toteuttaa unelma, pitäisikö se ylipäätään toteuttaa, kenen ehdoilla elämää elää ja mitäs sitten, jos unelmaa ei ole mahdollista toteuttaa. Keskustelu ei tapahtunut näillä sanoilla, mutta muodostuivat huomaamatta teemoiksi.

Keskustelun aloitti postaus: "olen tajunnut, että haluan muuttaa Australiaan, mutta en/emme pysty, koska on tämä sukutila Suomessa pyöritettävänä." Tästähän luonnollisesti versoo monta mielipidettä. Yhdet ovat sitä mieltä, että arki on arkea Australiassakin, turha tänne on haikailla omassa mielessä kehitellyn saippuakuplautopian takia. Toiset puolestaan kommentoivat, että paras asia, mikä heille on tapahtunut, on ollut muutto Australiaan ja tänne asettuminen - ruusuiset unelmat ovat totta ainakin tietyssä mittakaavassa.

Kolmannet kommentoivat, että no miksei sitä sukutilaa voi myydä tai vuokrata? Jos haave Australiasta on todellinen, sen perään kannattaa lähteä, eikä antaa minkään ankkurin pidätellä paikallaan. Neljäs kanta (omani) oli, että kannattaa seuloa tarkkaan, mitä oikeasti haluaa. Haluaako juuri Australiaan, vai vain talvea pakoon aurinkoon?

Australiaan on vaikea päästä, mutta kyllä sekin onnistuu, jos sisua ja tahtoa riittää. Mutta jos ei oikeasti halua tai tie näyttää jo valmiiksi liian kiviseltä, ehkä on olemassa jokin kolmas vaihtoehto. Sukutilalle voisi etsiä lomittajan talveksi (vaatii tietysti pitkäjänteistä raha-asioiden järjestelyä) ja muuttaa pariksi kuukaudeksi vaikka Portugaliin, Suomea reilusti halvempaan etelänhetelmään.

Ymmärrän hyvin alkuperäisen viestin kirjoittajan turhautumisen siitä, että unelma tuntuu karkaavan päivä päivältä kauemmas. Toisaalta en ihan tajunnut, mitä aloitusviestillä haettiin. Tukea? Neuvoja? Voivottelua? Tsemppausta? Australian vähättelyä? Jo muuttaneiden vakuutteluja siitä, miten he kaipaavat takaisin Suomeen, joka kuitenkin on se maailman paras maa? Jos aloitus kuuluu "haluan niin kovasti asiaa x, mutta se on mahdotonta saada syystä y", vastausvaihtoehdot väkisinkin rajautuvat luokkiin a) 'hei kyllä se saattaa kumminkin onnistua kun kovasti yrität, mäkin onnistuin!', tai b) 'joo oot oikeassa, se on mahdotonta, ei siitä mitään tuu'.

Itse olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jos ihmisellä on unelma, unelman aitouden mittaa juuri se, miten paljon sen toteuttamisen eteen on valmis näkemään vaivaa.

Säästin vuosia rahaa sitä unelmaa varten, että muutan ulkomaille väliaikaisesti tai pysyvästi. Seuloin netistä tietoa eri maista, kontaktoin ihmisiä eri maissa (tutuntuttuja, yliopistojen opintovastaavia, harrastusseuroja ym.), opiskelin viisumibyrokratiaa, hankin tarvittavia papereita ennakkoon paksuksi mapiksi. Luin sää- ja ilmastotietoja. Luin palkka- ja työpaikkatilastoja. Hioin ansioluetteloa englanniksi kanadalaisen tutun avulla. Sitkutin läpi englanninkielisiä romaaneja sanavarastoa kasvattaakseni. Vaikka unelmani ei alunperin ollut Australia (mielessä oli pitkään vaihto-opiskeluvuoteni kohdemaa Kanada), toteutin kuitenkin lopulta sen, mitä aioinkin tehdä. Lähdin.
Kulttuurishokin kourissakaan en katunut.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat hakeneet lääkikseen tai Teatterikorkeakouluun vuosi vuoden jälkeen, pettymyksen niellen ja aina uudestaan tsempaten. Lopulta onnistuu!

Tai ei onnistu. Jossain vaiheessa on pakko analysoida, miten kauan tätä pään takomista petäjään voi jatkaa. Siinä vaiheessa olen vankkumaton kolmannen tien eli vaihtoehto C:n kannattaja. Jos optio A on toteuttaa unelma ja optio B on jatkaa kuten ennenkin, aina löytyy jostain rako, joka johtaa aivan muualle kuin A tai B, tai johtaa niiden puoliväliin. Havainnollistan:

Olin koko viime vuoden kurkkuani myöten täynnä työnkuvaani, joka on päivästä toiseen samaa pöydälleni vyöryvien raporttien vertailua lakipykäliin löytääkseni, onko jotakin pykälää rikottu vai ei. Kaikki tietävät, miten Valvira, Evira ynnä muut antavat jatkuvasti kummallisia kieltotiedotteita ja estävät sitä ja tätä ja tuota maalaisjärkevää toimintaa. No, meidän virasto pahimmillaan tällainen, jo lakisääteisen toimeksiantonsa puolesta. Byrokratialakia ja järjestystä on vahdittava, ja poliisiksi olen joutunut minä.

Lakiteksti on lähtökohtaisesti puuduttavaa ja vaikealukuista: "jos tilanteessa x on y, niin silloin z. Jos tilanteessa x ei ole y, silloin g. Jos tilanteessa x on y, mutta myös d vaikuttaa, silloin b, h, j ja k." Jaa että mitä? En ole luonteeltani pätkääkään pilkunviilaaja, vaan nimenomaan suurten linjojen ihminen. Minua ei henkkoht voisi vähempää kiinnostaa, milloin x, y, z, d, b, j ja h kohtaavat vai kohtaavatko lainkaan. Ja entäs sitten, jos viemäröintifirma Putkosen Lieju ei tänä vuonna muistanut lähettää meille raporttia kesäkuussa, vaan lähetti sen vasta heinäkuussa? Kaatuuko maailma? Kaatuuko, hä?

*syväänhengitys*

Öhöm, siis takaisin asiaan. Yritin viime vuonna aktiivisesti päästä loukusta vaihtaa työpaikkaa, mutta onni ei suosinut. Varmaan osittain siksi, että Perthin kadut tulvivat nyt työttömiä professionaaleja, joiden työpaikat katosivat alta, kun kaivosalalla lyötiin jarrut pohjaan ja puolet porukasta heivattiin kyydistä. Kun vuoden yrittämisen jälkeen tajusin, että 1) saatavilla olevat julkissektorin työpaikat ovat yhtä tylsiä kuin omani, 2) en uskalla vaihtaa osavaltion virasta epävarmalle yksityissektorille nyt, kun asuntolainan saanti polttelee ajankohtaisuudellaan ja 3) en ole etenemässä mihinkään, joten... antaa olla.

Mutta.
Ei ole mitään järkeä palata siihen vuodentakaiseen samaan, ankeaan, kuristavaan tunteeseen, että elämäni valuu hukkaan syynätessäni Putkosen Liejun raporttia kuin piru raamattua. Jonkin on muututtava. Mitä jää jäljelle? Oma asenne.

Aloin aktiivisesti rakentaa elämääni työn ympärille niin, että jos ei työ voi olla elämän kohokohta tai edes satunnainen valopilkku, niin mahdollisimman moni muu asia on. Ihmissuhteet ovat loistavalla tolalla E:n, perheen ja ystävien kanssa. Asun maassa, jossa paistaa aurinko kolme neljäsosaa vuodesta. Luonto on aina kesäasussa oman ikkunan ja kotioven takana. Linnut laulavat. Laineet liplattavat. Delfiinit polskivat joessa. Ihmiset nauravat ja rupattelevat ravintoloiden ja kahviloiden terasseilla. Perth on vihdoin saamassa Melbournea kiinni värikkyydessä ja tapahtumarikkaudessa. Tekemistä, katseltavaa, maisteltavaa, aistittavaa, koettavaa riittää. Työpaikkakin on tarkemmin katsoen ihan ok, jos työkavereiden mukavuudella ja pomon joustavuudella mittaa.

Positiivinen ajattelu ei kuitenkaan yksin pelasta ankeuden ja ahdistuksen alholta, jonka Putkosen Liejun vuosiraportti ja sen sata kaveria väistämättä aiheuttavat. Tarvitaan käytännön tekoja. Anoin ja sain 2,5 kuukautta (palkatonta) virkavapaata laskettuani tarkkaan, että jos leikkaan päivittäisiä menoja tuomalla aina omat eväät ostolounaan sijasta ja ostamalla tukkumäärät ruokaa tukkuhinnalla viikonloppuisin (kiitos Spudshed, kaikki sinne!) pystyn/pystymme elämään palkanleikkauksen kanssa.

Virkavapaan käytän omiin projekteihin, kuten elvyttämäni väikkärin tekemiseen ja yleiseen latautumiseen ja virkistymiseen. Tällä hetkellä väikkärihankkeessa on meneillään materiaalin hankinta ja artikkelien pohjustaminen. Sen sijaan, että käyttäisin virkavapaan yhteen syssyyn, otan muutamia pari-kolmeviikkoisia pätkiä pitkin vuotta, ja sen lisäksi yksittäisiä päiviä vapaaksi tasaisin välein, jotta työkuorma tuntuu pienemmältä ja rutiini siedettävämmältä. Tämä tietysti on mahdollista vain, jos omalle kohdalle sattuu kiitettävän joustava työnantaja kuten omani. Oma valttikorttini on myös se, että tiimiimme on häkellyttävän vaikea löytää sopivia uusia työntekijöitä, joten meitä 'vanhoja' kohdellaan kuin kukkaa kämmennellä lomatoiveidemme suhteen.

Koska joudun silti tekemään töitä 9 kk vuodesta, täytyy siitä ajasta tehdä jotenkin siedettävää. Yritän ideoida parempia tapoja tehdä töitä ja välttää turhaa rutiinia. Pusken ideoita väsymättä pomolleni, joka puolestaan tyrkkii niitä eteenpäin yläportaisiin. Pieniä parannuksia olen jo saanut läpi, ja vähän suurempi remontti on nyt pomoni tuella vireillä siihen, mitä turhauttavaa säätöä voisimme byrokratiapuolella jättää turvallisesti pois (niin, että kukaan ei saa kolibakteerimyrkytystä Putkosen Liejun mellastaessa vapaana).

Käyn lounastauolla kävelyllä, tai kävelen edes osan työmatkasta, jotta ehdin joka päivä nauttia auringosta ja puistojen vehreydestä. Tutkitusti jo 20 minuuttia ulkosalla luonnon äärellä (olkoon se vaikka rivi ruukkupuita villin luonnon sijasta) tekee olosta paremman. Töissä tungen jokaiseen mahdolliseen koulutukseen ja sisäiseen infohetkeen, jotta saan katkaistua puuduttavan luku- ja raportointirutiinin. Jostain kumman syystä olen ainoa tiimissäni, joka suostuu pitämään esitelmiä aina kun pyydetään, joten tälle syksylle (Suomen keväälle) on tulossa kolme erilaista julkisen puhumisen ja vaikuttamisen koulutusta. Hyödyllistä jos mikä!

Näillä eväillä ei toki sitä ristiriitaa ratkaista, että miten pitää sukutila toiminnassa, jos itse haluaa asua toisella puolen maapalloa. Mutta tavoite onkin yrittää rohkaista miettimään vaihtoehtoa C. Onko tilanteessa yhtään sellaista puolta, josta oikeasti nautin tai voisin oppia nauttimaan, ja jota voisin vahvistaa ja tehdä isommaksi palaseksi elämääni? Jos ei, mikä olisi se helpoin/mahdollisin keino löytää tällainen palanen ja ottaa se käyttöön? Miten saan pienennettyä elämäni haittapuolet siedettävän kokoisiksi välttämättömyyksiksi isoiksi pumppaamieni kiitollisuudenaiheiden reunamille?

Hyvä ystäväni sanoi kerran, että hänen uransa terapeuttina romahti siihen, että ihmiset eivät halunneet voida paremmin. Liian moni ripustautuu sitku-ajatteluun, haluamatta/uskaltamatta/viitsimättä ottaa ensimmäistä askelta parempaan. Ystävän sanoin: "on helpompaa ajatella, että oma ankea elämä on olosuhteiden pakko. Tilanteelle ei voi mitään ja sillä selvä."

Kukapa ei olisi ajatellut, että jos voittaisi lotossa, jos olisi laihempi ja kauniimpi, jos olisi ollut koulussa suositumpi, jos olisi enemmän lomia, jos olisi isompi talo, jos olisi uudempi auto, jos olisi kivemmat (puolison) sukulaiset... sitten olisi kaikki paremmin.

Mutta olisiko oikeasti? Mitä sellaista rahalla saa, mitä oikeasti haluat? Ystäviä? Parisuhteen? Lapsia? Vapaa-aikaa? Itsemääräämisoikeutta? Luvan tehdä juuri niitä asioita, joista nautit, oli se sitten leipomista tai Ikeassa kuurupiilon leikkimistä? Koska lottovoittoa ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule, miksi heität aikaa hukkaan surkuttelemalla näiden puutetta, kun aina voi edes yrittää jollain muulla keinolla?

Muutoksen pelosta on kirjoitettu miljoonia sivuja, googlesta löytyi heti vaikkapa tämä osuva vertaus:
http://elaparemmin.fi/blogi/miksi-muutos-on-vaikeaa-ja-kuinka-tehd-siita-helpompaa/

Suurin este muutokselle on aina oma asenne: "ei se ole mahdollista, koska...". Totta, ei aina olekaan. Mutta jokin toinen, pienempi askelmuutos parempaan on aina mahdollinen. Ainakin meille etuoikeutetuille länsimaiden asukkaille, joiden ei tarvitse hankkia elantoa kerjäämällä tai lajittelemalla roskia kaatopaikalla.

En tiedä, onko tämä Suomessa hitti, mutta pitäisi olla. Aussibändi Sheppard: Geronimo. We can make this leap, through the curtains of the waterfall. So say Geronimo! 

Hyppää jo, huuda Geronimo!

https://www.youtube.com/watch?v=ozsmSlvGHv4

(c) Sheppard.

Pystyt siihen! Amerikanneuvot suominäkökulmalla

Luin kiinnostavan jutun Forbes-lehdestä ja ajattelin suomentaa ja tiivistää sen tähän. Oletko edelleen tyytymätön elämääsi - kahdeksan vahingollisinta tekosyytä, miksi tilanne jatkuu.

Amerikkalaisen self-help-messun makua tottakai, mutta hyviäkin pointteja kirjoittaja Cathy Kaprino'lla on. Hän on pitkän linjan bisnesnainen ja aikuiskouluttaja, ja oli jossain uransa vaiheessa myös parisuhdeterapeutti. Alkuperäinen juttu http://www.forbes.com/sites/kathycaprino/2012/12/28/the-8-most-damaging-excuses-people-make-for-their-unhappiness/

#8. Olen millainen olen, en tästä muuksi muutu.
Cathy: "kaiken mitä ajattelet ja tunnet, voit muuttaa. Et ole sama asia kuin ajattelutapasi: et ole yhtä kuin ajatuksesi ja tunteesi. Vapautuaksesi negatiivisen ajattelun ja tunteiden kierteestä ne pitää ensin tunnistaa. Olen nähnyt satojen ihmisten elämän muuttuvan, kun he ovat tajunneet, miten muokata omaa ajattelutapaansa. Olen itse elävä esimerkki siitä, miten lukkiutunut, samaa uraa paarustava ajattelu rajoittaa vaihtoehtoja [kunnes sen huomaa ja muuttaa asiaa]. Jos olet kroonisesti alamaissa, tyytymätön tai pahantuulinen, et ole sinä. Olet versio itsestäsi, joka kaipaa muutosta. Jos olet oikeasti masentunut, hanki apua, jos suinkin mahdollista."

No, helppo toki sanoa, että muuta itseäsi, mutta neuvoja ei sitten tässä lyhyessä artikkelissa tule, että miten. Myös masentuneen avunhaku on helpommin sanottu kuin tehty. Ymmärrän kuitenkin tämän niin, että jos itse syöttää itselleen jatkuvasti negatiivista mielikuvaa (en kuitenkaan onnistu, en ole riittävän hyvä, kaikki on peestä, kaikki tämä on muiden syytä jne.), niin siitähän tulee itseään toteuttava profetia. Koska jos menee pieleen, on liian helppo todeta, että mitä minä sanoin ja tiesin, että tässä käy näin.

#7. Ei se kuitenkaan onnistu.
Cathy: "kroonisesti tyytymättömillä ja kykyjään kehittämättömillä ihmisillä on usein vankka, mutta väärä käsitys, että millaista muutosta he ikinä haluavatkin, se ei kuitenkaan onnistu. Jos olet yksi tämän harhakäsityksen vaalijoista, muistele lapsuuttasi ja sitä, millaisia jälkiä lapsuudenperheesi sinuun jätti. Uskomus, ettet kuitenkaan onnistu, ei tule sinun itsesi sisältä. Se on liimattu sinuun ulkoapäin. Emme synny uskoen, että maailma on kylmä, julma, hylkivä paikka. Opimme sen. Se, mitä tavoittelet, on todennäköisesti täysin mahdollista, mutta ei, jos et itse usko siihen."

Tietenkin ensimmäinen vasta-argumentti on, että entäs lottovoitto? Ei se pelkästään haluamalla tule. Varmaankin tässä puhutaan enemmän oman vaikutuspiirin alaisista asioista, kuten a) haluaisin uudelleenkouluttautua, b) haluaisin pitää sapattivapaan, c) haluaisin mielekkäämmän työn, d) haluaisin toimivamman parisuhteen, e) mitä ikinä.

Mikään näistäkään ei tietenkään pelkällä toiveikkaalla law of attraction-systeemillä tule (eli universumi mystisesti järjestää sinulle sen, mitä haluat). Mutta kaikkein varmimmin näitä ei saa, jos ei edes yritä. Yrittämättä jättäminen kaduttaa taatusti kiikkutuolissa enemmän kuin se, että edes yritti. Ja saavutti ehkä puolet tavoitteesta, vaikkei täysin napakymppiin menisikään.

#6. Pitää jatkaa tätä samaa perheeni takia.
Cathy: "Ei. Perheesi tarvitsee sinulta vain yhtä asiaa - sinun olevan paras versio itsestäsi. Et syntynyt tähän maailmaan asuntolainaa maksamaan. Tietenkin kaikilla on taloushuolia ja -velvoitteita. Mutta samalla kun kannat taloudellista vastuuta, yritä aina istuttaa siemeniä huomisen parempaa maailmaa varten: kohti sitä elämää, jota haluat elää, ja sitä versiota itsestäsi, joka haluat olla. Perhe vaatii paljon, mutta älä huijaa itseäsi väittämällä, että ollaksesi hyvä perheenäiti tai -isä, sinun täytyy haudata koko muu elämäsi ja mahdollisuudet olla muilla tavoin iloksi ja hyödyksi itsellesi ja maailmalle."

Jaan Cathyn mielipiteen, että kenenkään ei pitäisi kärsiä, sietää, uhrata, olla onneton toisten ihmisten takia, ei edes oman perheen. Tietenkin perhe ja lasten kasvattaminen vie paljon aikaa, rahaa, jaksamista ja yöunia. Mutta jos ei siitä saa niin paljon takaisin, että kaikki onni, yhdessäolo, yhteenkuuluvuuden tunne ja arjen ilonaiheet peittoavat huonot puolet, niin miksi sinnitellä ilman minkään muuttamista? Lähinnä tarkoitan rahan jahtaamista siinä uskossa, että lapsille pitää hankkia sitä, tätä ja tuota uutta.

Jokainen suomalainen aloittaa taipaleensa pahvilaatikossa nukkuen, kiitos Kelan, ja kovin paljon kummempia hienouksia ei lapsena edes tarvitse (sanoo lapseton kokemuksen syvällä rintaäänellä ;) ). Itse olen nuukista oloista kotoisin materiaalisessa mielessä, eikä minulla silti ole yhtään traumaattista muistoa siitä, miten en asunut hienossa talossa tai en taaskaan saanut jotain uutta lelua/vaatetta/tuotetta.

Toisaalta, olen niin kyydistäpudonnut tekniikan suhteen, että ensimmäinen kännykin tuli ylioppilaslahjaksi. Siitä eteenpäin olen ostanut uuden vasta, kun entinen hajoaa eli n. neljän vuoden välein. Okei, paras siirtyä eteenpäin ennenkuin lapsiperheet hyökkäävät päälle kuittinipuilla sivallellen: "tämäkin tarvitaan senkin nuija, lapsi ei pärjää ilman turvaistuinta ja kunnon rattaita ja vaunuja, jne jne".

#5. Mitä ihmisetkin sanovat, jos teen asian x?
Cathy: "Ei auta, tässä maailmassa kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat tuomitsevia, negatiivisia, kritisoivia ja ein hokijoita; he eivät usko omiin tai sinun kykyihisi. Mutta miksi antaa heidän määritellä, mikä sinun elämässäsi kaipaa muutosta? Tämän lauma-ajattelun mukaan meidän kaikkien pitää jatkaa samalla kaavalla, vaikka se tekisi meistä onnettomia. Uskalla ottaa yksilöllisempi linja ja luota omaan arvostelukykyysi. Sinulla on kaikki oikeus elää oma elämäsi niinkuin haaveilet. Älä anna nipottajien pidätellä sinua."

Tämä on oma suosikki-inhokki-tekosyyni. Mitä naapuritkin sanovat? Mitä sukulaiset sanovat? Mitä kaverit ja työkaverit ja kadunkulman mummon koira sanovat? MITÄ VÄLIÄ? Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja jos yrittää, jää omine ajatuksineen taatusti kaikkien muiden äänten yliajamaksi.

Muistelen joskus lukeneeni Hesarista, että suomalaisten yleisin unelma on vaihtaa alaa tai pitää sapattivapaa. Jäi jostain syystä mieleen, että naisten yleisin alanvaihtohaave on ryhtyä kukkakaupan pitäjäksi. Näitä ei kuitenkaan usein rahallisista syistä uskalleta toteuttaa. Etenkin sapattivapaan arvostelijoita (yleensä työnantajajärjestöjen ja oikeistopolitiikan edustajia) pursuaa mediassa ovista ja ikkunoista, mikä varmaan on omiaan hillitsemään leppoistamishaluja.

Mielestäni yhteiskunta, jossa on pakko koko ajan suorittaa ja tuottaa enemmän - vaikka miten turhaa, kunhan se tekee voittoa-, jotta rahamylly pyörii, on rakennettu väärin. Miten sen korjataan, en tiedä. Mutta ei ainakaan niin, että jokainen heitetään armotta myllyyn jauhautumaan talouskasvun henkien lepyttelemiseksi.

#4. Mitä jos en onnistu?
Tämä on käytännössä sama kuin seiska. Oma vastaukseni on myös jotakuinkin sama. Ei voi tietää, jos ei kokeile. Onni suosii rohkeaa, joka rokan syö, vaikka samalla kuusen kurkottaisi ja katajaan kapsahtaisi. Pääsee sieltä ylös.

Cathy sanoo: "Jos et onnistu, sitten vain nielet pettymyksen. Mutta samalla tulet vahvemmaksi, itsevarmemmaksi ja kyvykkäämääksi kuin olit ennen tämä kokeilun tekemistä. Koin itse saman. Vaihdoin alaa 18 vuoden yritysjohdon tehtävien jälkeen. Kouluttauduin parisuhde- ja perheterapeutiksi. Viiden vuoden terapiasessioiden jälkeen totesin, ettei minusta ole siihen loppuelämäkseni. En vain sopinut ammattiin. Joku voisi sanoa, että alanvaihtoni meni pieleen. Itse uskon, että tein oikein. Kaikki taidot, joita opin terapeuttikoulutuksessa ja -työssä, olen pystynyt hyödyntämään nykyisessä työssäni koulutusyrittäjänä. Eli loppujen lopuksi: onnistuin."

#3. Tuntematon tulevaisuus pelottaa.
Cathy: "Tervetuloa kokemaan, mitä on olla ihminen. Kaikki tietävät sanonnan: better the devil you know than the devil you don't [parempi tuttu kuin tuntematon paha]. Todellisuudessa tämä on vain tekosyy pysyä jumissa. Ainoa tapa elää innostavaa, henkisesti rikasta elämää on astua ulos mukavuusalueeltaan. Tämä haaste saa pelkäämään epäonnistumisia ja nolatuksi tulemista. Kun teet peloistasi jokapäivätuttuja elämässäsi, huomaat, että "devil" on vain oma egosi kolausten pelossa. Toisin sanoen pelkäät kuollaksesi virheiden tekemistä, tuntemattomaan kävelemistä, ja sitä, että sinua ei muutoksen jälkeen arvosteta. Mutta tätä on elämä: tuntematonta, kontrolloimatonta, rajoittamatonta. Löydä suunta, joka sinua eniten inspiroi, ja sukella siihen."

Mitäpä tähän lisäisi. Tietenkin järkevä ihminen varautuu taloudellisesti vaikkapa alanvaihtoon tai opiskelemaan paluuseen, tai siihen sapattivapaaseen. Jos perustoimeentulon saa turvattua, niin mitä pelkäämistä muutoksessa loppupeleissä on? Etenkin Australiasta käsin huomaa, miten hyvää huolta Suomessa kansalaisista pidetään turvaverkkomielessä. Asumista, opiskelua ja työttömyysjaksoja tuetaan taloudellisesti. Tiukkaa toki on. Matti on tuttu vieras kukkarossa, mutta kerjuulle tai pelkkien hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan ei sentään joudu, toisin kuin täällä huonoimmassa tapauksessa. Suomi, olet järjestänyt tämän homman hyvin.

#2. En ole valmis muutokseen, etenkin, jos se vaatii paljon vaivannäköä.
Cathy: "Sadat tyytymättömät ihmiset ovat tänäkin vuonna tunnustaneet minulle: 'en vain ole valmis muutokseen'. Tässäpä raaka totuus: kukaan ei ole valmis muutokseen. Vastustamme vaistomaisesti muutoksia. Teemme muutoksen vasta, kun elämästä tulee sietämätöntä ja lopulta huomaamme, ettei ole muuta tietä eteenpäin kuin puskea läpi vanhasta. Tämä vaatii voimia ja rohkeutta. Jos todella haluat jotain kipeästi, koskaan ei tule parempaa aikaa kuin nykyhetki yrittää saavuttaa se. Riippumatta siitä, miten valmiiksi itsesi tunnet."

Tämähän on tuttu pulma kaikille. Otetaan nyt vaikka työpaikan vaihto. Harmillisesti työnantajat eivät soittele minulle, vaan minun pitää kirjoittaa heille. Pitkiä vuodatuksia. Ampua tuurilla sinne tänne ja katsoa, tuleeko tästä suunnasta mitään vastauksesi. Yleensä ei. Austaliassa julkissektorille haettaessa pitää aina sepustaa monta sivua vastauksia tämäntyyppisiin kysymyksiin: "miten olet osoittanut korkeatasoisia analysointikykyjä ja projektinhallintataitoja käytännössä?".

Tietenkin joka työnantaja kysyy eri kysymykset, eli samaa hakukirjettä ei voi pommittaa moneen paikkaan. Yksityispuolelle voi lähetellä pelkkiä ansioluetteloita, mutta ei niistäkään paljoa perään kuulu. Sinnikkyyttä, sinnikkyyttä, sinnikkyyttä... mutta kyllähän se kypsyttää, että taas pitäisi viikonloppu käyttää johonkin tylsään ja mahdollisesti tuloksettomaan sen sijaan, että lähtee ulos elämään elämäänsä. Ei auta. Muutos ei tule kotoa hakemaan, näköjään. Saisi kyllä tulla. Terveisiä vaan universumille ja sen law of attraction-kirjan kirjoittajalle.

#1. Minulla ei ole rahaa tehdä haluamaani muutosta. 
Cathy: "Olen seonnut laskuissani, montako kertaa joku on pyytänyt minulta apua [terapiaa, ammattivalmennusta tms.] ilmaiseksi. Sillä perusteella, ettei heillä ole rahaa maksaa avusta, vaikka ovat huomanneet, että ulkopuolinen apu olisi todella tarpeen. Tämä taatusti ärsyttää monia lukijoita, mutta totuus on: jos uskot, ettei ole olemassa yhtään keinoa, jolla voit hankkia tarvittavan summan, vaikkapa vain $250 avunhankintaa varten, olet jumissa pahimmassa tekosyyssä. Että raha on ongelmasi, ja syypää kaikkeen niukkuuteen elämässäsi. Tämä on harhaluulo.

Mitä sinulta todellisuudessa puuttuu, on sen keksiminen, miten käyttää lahjojasi, taitojasi ja kykyjäsi hyödyksi niin, että joku maksaa siitä. Jos raha on keskeinen syy, mikset ole tehnyt elämänmuutosta josta haaveilet, päästä haaveesta irti. Keskity sen sijaan siihen, miten pystyt hyödyntämään nykyisiä kykyjäsi rahanhankinnassa ja hallitsemaan rahankäyttöäsi paremmin. Älä suostu olemaan uhri."

Hmm. Tämä on suomalaiskorviin vaikea neuvo. Toisaalta Suomessa on taloudellinen minimitoimeentulo tarjolla kaikille. Mutta, lisärahan hankinta onkin sitten tehty vaikeaksi. Verottajan, työkkärin ja puuttuvien vakuutusten ja lupien pelossa monikaan ei uskalla pistää pystyyn ex tempore - bisnestä, vaikka tarjoamalla ruohonleikkuuta hintaan kaksikymppiä nurmikko ja viidelläkympillä kolme kertaa.

Epäilemättä jenkkiläinen "lapsuudesta asti limpparikoju pystyssä"-yrittäjähenki toimii amerikkalaisessa ympäristössä. Tämä on mielestäni Suomen suurimpia kompastuskiviä. Ihmisten ei anneta yrittää ja hankkia lisätienestejä ilman, että verottaja tai joku muu byrokraatti pelottelee mediassa, että talkootyömaat ratsataan ja aikapankistakin joutuu verollepantavaksi. Miksi ihmeessä? Miten tämä palvelee yhtään ketään? Tukihuijausten ja veronkierron pelko vain halvaannuttaa koko maan.

Cathyn ykkösvinkissä piilee kuitenkin totuuden siemen. Moniko meistä on ajatellut, että "jos saisin lottovoiton niin vihdoin tekisin x, y ja z"? Entäs jos x, y ja z on mahdollista toteuttaa edes pienissä määrin jo nykyisillä rahoilla, jos oikein hyvin suunnittelee ja luopuu jostain muusta?

Suomalaiset kaverit kysyvät minulta usein, miten minulla on varaa matkustella niin paljon, mm. käydä Suomessa säännöllisesti. Tällä tavalla: suunnittelen menot ja säästän kaiken minkä pystyn. En shoppaile juuri ollenkaan. Vaatteet ostan melkein pelkästään Suomesta H&M:ltä, kun siellä kerran vuodessa käyn.  (Koska en edelleenkään pidä aussiketjujen hinta-laatu-suhteesta eikä Perthissä ole henkkamaukkaa. H&M:n vaatteita ei myöskään pysty tilaamaan Perthiin). Inhoan turhaa sälää, joten en koskaan hanki tavaroita pelkästään koristeeksi. Käytän kolmea meikkituotetta, joista jokainen kestää puoli vuotta. Epäilemättä sekin auttaa, että ei ole niitä kalliiksi käyviä lapsia :)

En yritä saarnata, että kaikkien pitää elää samalla askeettisella tavalla. Mutta olen huomannut, että rahaa säästyy melkein huomaamatta isompiin elämyksiin - eli näihin matkoihin -, kun lompakosta ei päivittäin tai viikoittain vuoda kaksikymppiä sinne, viisikymppiä tänne. Vaikka onkin klisee, on myös totta, että pienistä puroista kasvaa yllättävän iso virta vuositasolla.

Cathyn blogi löytyy osoitteesta: http://kathycaprino.com/blog/

Kuva muuten vaan piristykseksi. Tapiirinpoikainen.

Kielipuolesta kokonaiseksi

"Italialaista ja ranskalaista viiniä kiiwille Australiassa", tervehti viinikaupan myyjä, kun latelin ostokseni tiskille. Kiiwille? Ensimmäinen kerta, kun minua luullaan uusiseelantilaiseksi. Liekö aksentissa tapahtunut jotain muutosta siitä perinteisestä irlantilaisesta, jota minulle yleensä tarjotaan alkuperämaaksi. Tai sitten toisten irkku on toisten kiiwi.

Euroopassa, erityisesti pohjois-Euroopassa matkustelleet aussit yleensä tunnistavat helposti, että aksenttini on jonkinsorttista pohjoista alkuperää. Ei irlantilainen, mahdollisesti skandinaavi? Kun paljastan lähtömaakseni Suomen, vastaus on aina ilahtunut: "no niinpä tietysti! Olisin arvannut sen seuraavaksi!" Moniko oikeasti olisi arvannut, jää pimentoon, mutta suomalaisaksentti ei ole mikään aivan helppo tunnistettava keskivertoaussille. Ihmekös tuo, jos meitä suomalaisia on alle promille koko maailman väestöstä.

Pomoni oli kerran Perthissä kaupassa kuullut virolaisten juttelua, ja oli luullut näitä suomalaisiksi. Mikä ei ole kovin kaukaa haettua. Hän on työn takia aikoinaan matkustellut sekä Suomessa että Ruotsissa, joten suomen tunnistaminen onnistuu melko hyvin. Itse alan vasta nyt erottaa aussien ja kiiwien puheen toisistaan, sillä vaikka ausseilla selvästi on erilainen tapa ääntää kuin uusiseelantilaisilla, ei kiiwien aksentti ole omaan korvaani mikään ilmiselvä. Ausseja se sen sijaan huvittaa ja on jatkuvan irvailun aihe. Kiiwit ovat aussien turkulaiset.

Mainitsin viimeksi, että vasta tänne muuton jälkeen olen huomannut, millainen ilon ja ylpeyden aihe on tajuta, että osaa muuta kuin omaa äidinkieltään sujuvasti. Olen viimeisen kuukauden tehnyt eri töitä kuin normaalisti ja nykytyönkuvaan kuuluu pöytäkirjan pito johtokunnan kokouksissa. Viime viikolla oli ekstratuhti kuukausikokous, jossa kaikki työpaikkani osastot esittelivät senhetkisten projektiensa tilanteen johtokunnalle.

Minulle kokous oli triplahaaste ja kerrostettu kielenymmärryksen koe, sillä piti pystyä ottamaan muistiinpanot ylös, kun
- ekonomit selittävät omalla jargonillaan
- energia-alan lainsäädännön käänteitä
- englanniksi.

Naputtelinkin siksi varmuuden vuoksi kaiken sanotun ylös kuin oikeuden pikakirjoittaja, vimmattua tahtia. Jälkikäteen kuulin, että näppiksen hullu takominen näytti siltä, että tiedän mitä teen. Hyvä. Totuus oli juuri päinvastainen. Nyt pitäisi vielä puhtaaksikirjoittaa samainen pöytäkirja ja saada siitä aikaan koherentti eli yhtenäinen paketti. Mmmhhh....

Kielen sujuva hallitseminen on ollut kivinen tie. Alussa hyydyin usein kesken lauseen, kun yhtäkkiä en muistanutkaan, mikä kielioppisääntö seuraa sitä koukkausta, jonka juuri lauseessa tein. Monesti aloitin lauseen väärästä päästä ja ajauduin umpikujaan tajutessani, että en kertakaikkiaan osaa lopettaa lausettani oikein. "Pakko puhua täydellisesti"-ajattelu latisti yritykset kommunikoida, vaikka todellisuudessa olisin pärjännyt vaikka latelemalla sanoja putkeen.

Olen nyttemmin päässyt tästä kriisistä yli ja selostan vaan: olen tajunnut, että ihmiset yleensä ymmärtävät sanotun, vaikka joka kolmas sana olisi vain sinnepäin. Ihmisaivot ovat siitä kummat, että ne oletusarvoisesti suodattavat jotain järjellistä toisen ihmisen pölinästä. Moni keskustelukumppani on muutenkin niin syvällä omissa ajatuksissaan eli sen miettimisessä, mitä itse aikoo vastata, että muutama huti sinne tänne ei näy missään.

Kiinteä katsekontakti on silti yhä vaikea. Suomalaiset eivät tunnetusti katso toisiaan pitkään silmiin, jos katsovat ollenkaan, keskustelun kuluessa. Suomalaisilla on myös kulttuurisesti isompi henkilökohtainen tila, eli ihan toisen naamalle ei haluta tulla keskustelussa. Monesti esimerkiksi seisten jutellessa suomalaiset seisovat aavistuksen rinnakkain tai "v-muodostelmassa" sen sijaan, että olisivat aivan vastakkain. Aussitkaan eivät ole lähilatinoja tässä sosiaalisessa etäisyydessä, eli eivät hekään ihan iholle työnny. Astetta lähemmäs kuitenkin keskimäärin kuin suomalaiset.

Itselläni on myös tapana tuijotella jonnekin katsekumppanin ohi ja yläviistoon, kun puhuessani haen sanoja ja kaivelen muistia. Tämä on kuulemma täysin normaali ilmiö, eli silmät suuntautuvat vaistomaisesti sinnepäin, missä tieto on: aivoihin. Kuvista itseni nähtyäni voin todeta, että muljauttelu näyttää siltä, että yhtäkkiä unodin kuka olen, missä ja miksi. Ja tätä tapaa taatusti karsitaan jatkossa esiintymis- ja puheenpitotaitokursseilla pois... no, kukaan ei ole täydellinen.

Ehkä hankalin sosiaalinen tilanne vieraalla kielellä on juttelu tilassa, jossa on taustamelua. Baarissa, ravintolassa, kahvilassa. Jostain syystä Perthissä ei ymmärretä pätkääkään akustisen suunnittelun päälle ja kahviloissa huutavat kahvikoneet, baareissa musiikki ja ravintoloissa toisten ihmisten kälätys, joka ei huku mihinkään pehmeisiin seinämateriaaleihin. Kivikovia pintoja, betonia, marmoria, metallia sen olla pitää.

Kahvilat etenkin yllättävät meluisuudellaan suomalaisen, sillä kahvia ei Australiassa myydä kahvinkeittimessä seisseenä, vaan se tehdään kuppi kerrallaan tilauksesta. Kahvimasiina jauhaa pavut ja kiehattaa maidon jokaiselle erikseen, ja kaikki tämä kuulostaa suihkuturbiineilta. En tajua, miten baristat eli kahvikoneen käyttäjät pystyvät työskentelemään ilman kuulosuojaimia.

Olen muutenkin legendaarinen väärinkuulija, mutta erityisesti vieraalla kielellä toisten juttelusta kiinnisaanti taustamelun hukuttaessa kolme neljäsosaa sanotusta on lievästi sanottuna haaste. Siksi itse valitsen aina mahdollisimman hiljaisia paikkoja kaikkeen sosiaaliseeraamiseen, jos saan valita illanvietto- tai brunssipaikan. Valitettavasti hiljaista ei ole juuri missään. Lähinnä aavistuksen hiljaisempaa kuin metallityöpajassa.

Liekö vain oma kieroutunut onnenaiheeni, mutta aidosti nautin siitä, että vieraskielisessä ympäristössä elämä on kuin videopelien level up. Kaikki samat asiat, jotka teki koti-Suomessa, pitää pystyä suorittamaan astetta vaikeammalla tasolla: eri kielellä. Kauppa-asiointi, vuokralaisasiat, työnteko, kaveruussuhteet, minun ja monen muun tapauksessa parisuhdekin. Vieraassa maassa ei pääse sieltä mistä aita on matalin, vaan on pakko jaksaa yrittää ja petrata.

Mahtavaa.

Joku joskus kysyi, ottaisinko baabelin kala -tyyppisen kääntäjän käyttöön, jos sellainen olisi tarjolla. Se on Linnunradan käsikirja liftareille - kirjasta tuttu olio, joka sujautetaan korvaan ja joka kääntää kaikki maailman kielet omalle kielellesi. Jaa-a, toisaalta olisi aika houkutteleva idea. Ei enää koskaan kielimuuria, kenenkään kanssa! Toisaalta, siinä menettäisi kaikki toisten kielten omat vivahteet ja sen riemun, kun tajuaa, että on oppinut riittävästi pärjätäkseen.

Eipähän onneksi tarvitse valita, kun moista baabelin kalaa ei ole kukaan vielä keksinyt.

Kuvitukseksi arkisia kuvia kotiympyröistä.

Yllä ja alla. Talvi-iltapäivä Perthissä. Kahvikuppia kahvilan terassilla odotellessa.

Yllä ja alla. Talvi-ilta Perthissä. Kuumaa kaakaota kahvilan pöydässä odotellessa (kyllä, käyn usein kahvilla kahviloissa).

Juna-aseman ylikulkusillalla matkalla kotiin töistä. Perjantai-iltaa. 

Blogin 3v-synttärit - miten paremmaksi bloggaajaksi?

Tämä blogi täyttää huomenna kolme vuotta, hip hip hip!

En aloittaessani tiennyt, miten kauan bloggausintoa riittää, mutta näköjään asiaa piisaa. En aloittaessani tiennyt sitäkään, montako vuotta Australiassa tulee mittariin: yksi, kaksi, kolme vai enemmän? Tähän mennessä on jo paljastunut, että vaihtoehdolla "enemmän" mennään.

Nyt kun olen kolme vuotta sooloillut omiani, tuli vihdoin mieleen, että voisiko tätä blogia parantaa "näin kirjoitat menestyvää blogia"-ohjeilla. Googlaamallahan niitä vinkkejä saa.

1. Vastaa kaikkiin kommentteihin välittömästi.
Ermh, jaa-a... ajatukseni on ollut vastata kaikkiin kommentteihin, mutta kummasti blogia takaisinpäin selatessa aina huomaan, että tuohonkin unohtui vastata!

Kommentti-ilmoitukset kilahtavat sähköpostiini ja julkaisen ne heti kun ne näen. Jos en kuitenkaan välittömästi vastaa, vastaaminen helposti unohtuu, ja kommentti jää tahattomasti yksikseen tekstin laitaan odottamaan. Toisaalta, jokainen kommentti ei ole kysymys. Minulla on ilmeisen miesmäinen asenne sikäli, että jos perässä ei ollut kysymysmerkkiä, ei siihen varmaan odotettu mitään sanottavan... Kai?

Ilahdun joka kommentista ja otan niitä mielellään vastaan, vaikken niihin älyäisi näkyvästi reagoidakaan. Hoksasin vasta äskettäin, että joka tekstin alalaidassa on facebook-tykkäysnappula, ja niitä on näköjään kohtuullisen ahkerasti paineltu. Ohoh, kiitos! En nimittäin ollut ikinä ennen ajatellut, että muutkin kuin omat facebook-kaverini saattaisivat joistain teksteistäni tykätä niin paljon, että jakaisivat niitä eteenpäin.

2. Julkaise pelkästään hyvälaatuisia kuvia.
Tähän ruutuun check, sen jälkeen, kun ostin uuden kameran ja ymmärsin muuttaa blogiasetuksia niin, että ei tarvitse enää postimerkin kokoisia kuvia tihrustaa.

3. Tee blogista riittävän henkilökohtainen, jotta se kiinnostaa.
Tämä onkin kinkkinen pala. Pelkät faktablogit eivät ole kovin kiinnostavia, ja toisaalta, en halua miksikään seiskajulkkikseksi, jota kiikkustuolissa kaduttaa, että mitä kaikkea tulikaan paljastettua. Eli kultaisella keskitiellä yritän astella.

Minulla oli pitkään asenne, että en julkaise henkilökuvia läheisistä enkä edes itsestäni - ainakaan sellaisia, joista minut tunnistaa.

Tämä ei ole siksi, että häpeilisin ajatuksiani tai piilottelisin sitä, kuka olen. Syynä on vainoharha, että jos läväytän eetteriin naamakuvia, pian pärstäni on jonkun terroristin passissa tulostettuna. Olen nimittäin törmännyt passiväärennökseen/identiteettivarkauteen, ja itse en sellaisen uhriksi halua tietenkään.

Toinen syy on, että minua itseäni eivät kiinnosta blogirintamalla suositut "päivän asu"-blogit. En siis ole halunnut antaa sellaista kuvaa, että tämä olisi yksi niistä. Mieluummin vuodatan kaikenkarvaista asiaa ja mielipiteitäni, sekä näytän maisemia ja täkäläisiä näkymiä, kuin pelkästään omaa naamaani.

Nyttemmin olen ajatellut, että passikuviksi kelpaavia väärennöksiä on minun lomakuvistani kohtuullisen vaikea tehdä. Ja toisaalta, onhan se aina kiva nähdä, minkänäköisen tyypin selostuksia ja elämää seuraa. Joten olen uskaltanut laittaa enemmän kuvia näkyviin. Tähän liittyen, tein uuden esittelysivun: blogin yläpalkissa on nykyään Kuka, mitä, missä? otsikko, jota klikkaamalla näkee bloggariesittelyni kuvien kera.

4. Vaihtele kappalepituuksia ja vuorottele kuvia ja tekstiä.
Tämä on ihan järkeenkäypä ohje sikäli, että selkeästi jäsenneltyä tekstiä on helpompi lukea kuin pitkiä tekstiblokkeja. Huomaan blogia taaksepäin selatessa, että en alkuun ajatellut pätkääkään asettelua, vaan syydin settiä tulemaan ilman hengenvetoja, välejä tai tyhjää tilaa. Nyttemmin olen yrittänyt jäsennellä tekstiä helpommin luettavaksi.

Kuvat olen edelleen pitänyt jutun lopussa, koska minusta itsestäni on kiva lukea koko tarina ensin, ja sitten katsoa kuvat.

5. Blogilla tulee olla teema, muuten kirjoitusaiheet loppuvat helposti, ja blogin seuraajat eivät tiedä, mitä odottaa (eli ei muodostu "kanta-asiakas-lukijoita").
Teemani oli alusta asti selvä, eli Australian arjen tutkailua ulkopuolisen silmin, ja sen vertaamista Suomeen. Ja mahdollisuuksien mukaan myös vinkkien ja neuvojen jakoa, että miten tänne pääsee - viisumeista, asumisesta ja työnhausta lähtien.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, en tiedä, miten kauan tämä teema pystyy kantamaan. Ulkopuolisesta kun alkaa vuosien mittaan muuttua sisäpiiriläiseksi. Niitä alkuajan ihmetyksiä ei enää huomaa tai pidä ihmettelemisen arvoisina. Toisaalta, jokapäiväisen elämän tuntemus Suomessa alkaa minulta hiipua, eli en ole enää ajan hermolla siitä, mihin vertailla!

Blogista on ajan mittaan muodostunut yleinen ulkosuomalaisen elämän päiväkirja. Ja on varmasti vain terveellistä, ettei alkuteemaansa takerru liikaa, vaan blogi(kin) elää, muuttuu ja kasvaa sitä mukaa kuin itse ihmisenä.

Toiveenani oli muutama kuukausi sitten, kun kävijälaskurin tietoja seurasin, että kolmevuotispäivään mennessä mittari löisi sadantuhannen rajan rikki. Ihan siihen ei päästy, mutta lähelle kuitenkin. Ehkäpä seuraava tavoite on jatkaa kahteensataantuhanteen - ja yli, niin kauan kuin asiaa riittää. Ja pulputustahan tuntuu riittävän tässä mielipideautomaatissa. Toivon, että pysyt kanavalla!

Toteuta unelma

Mietiskelen silloin tällöin, että onkohan näistä kirjoituksistani hyötyä, eli onko teksteistä saanut vähintään alkuinfoa ja -intoa tiedonetsintään - tai sen parhaan toivomani tuloksen: onko joku uskaltanut toteuttaa (minkä tahansa) unelmansa siksi, että sai omasta esimerkistäni inspiraation. Toivon todellakin näin käyneen, tai käyvän jatkossa!

Tällä kertaa kännykän netin varassa vain lyhyt, Sarasvuohenkinen päivitys ihanasta mummolastani maalta. Mene ja toteuta unelma. Pieni tai suuri. Sellainen, jonka tekemättä jättäminen mietityttää öisin, ja tulee kaduttamaan kiikkutuolissa. Tämän blogin ja australialaistumistarinani voisi tiivistää yhteen kuvaan ja ohjeeseen:

Jätä työsi,
osta menolippu,
nauti auringosta,
rakastu päättömästi,

älä koskaan palaa entiseen.

Selviytymisopas Perth, osa 4 - Työnhaku

On tehtävä heti alkuun selväksi, että en pysty kenellekään järjestämään töitä tai antamaan tyhjentävää neuvolistaa, jonka avulla työpaikan varmasti saa. Kun itse etsin täällä töitä v. 2011 kesäkuussa, elettiin kaivosbuumin piikkiä ja työnsaanti oli kuulemma naurettavan helppoa, ainakin joillain aloilla.

Olen siitä asti pysytellyt samassa hommassa ja alkanut vasta viime aikoina tiirailla uusia tuulia, mutta varsinaista massiivista hakua en ole aloittanut. Mutta uskoisin, että tietopankkini aiheesta on kuitenkin tyhjää parempi, ja antaa suuntimaa, miten lähteä liikkeelle.

Työnhakua aloittaessa kannattaa karaista mieli ja varautua pettymyksiin. Vastaan tulee ihan varmasti byrokratiaa, kielimuuria, aussien ennakkoluuloja tai suoranaista rasismia, sekä epäilyksiä siitä, että tutkintosi ja taitosi eivät ole yhtä hyviä kuin täkäläisten. Itsellä kesti aikaa niellä katkeruus siitä, että aksentillisen englannin puhuja ilman paikallista työkokemusta ei ole kaikille työnantajille samanarvoinen kuin true blue aussie eli ehta täkäläinen, ellei ihan valtavasta työvoimapulasta ole kyse. 

Yritin kuitenkin muistaa, että (ikävä kyllä) a) pääsen helpommalla kuin moni muunvärinen, menenhän sentään ulkonäköni puolesta (valkoihoisesta) aussista ja b) Suomeen töihin hakeva mamu tuskin saisi tämän lämpimämpää vastaanottoa. Mitä matalammin koulutetusta alasta on kyse, sitä todennäköisempää on, että kuulet erinäisten aussien urputusta, miten "kaiken maailman kinukit ja intialaiset vievät meidän työt", ja pahimmillaan sinut niputetaan samaan työvaras-kategoriaan. Toisaalta, jos hyvä tuuri käy, löytyy työpaikka, jonne soljahtaa mukavasti rentoon ilmapiiriin ja kaverustuu uusien työkavereiden kanssa muitta mutkitta. Eli ihmisiä ja työpaikkoja on moneen junaan!

Monella alalla täällä tarvitaan rekisteröinti eli täkäläinen "toimilupa", jonka saa alan ammattijärjestöstä maksua ja paperitöitä tai jatkokurssin suorittamista vastaan. Jos haluat tehdä töitä omalla 'suomalaisella' alallasi - sen sijaan, että teet mitä vaan vastaantulevia hanttihommia -, kannattaa ottaa selvää jo hyvissä ajoin Suomesta käsin, tarvitsetko rekisteröintiä, miten sen saa, paljonko maksaa ja kauanko sen saaminen kestää. Hyvä ensiapu on Dundernewsin keskustelupalsta, jossa on moneen kertaan jauhettu esim. sairaanhoitajien rekisteröinti. 

On jälleen kerran täysin ok kysellä täkäläissuomalaisten apua esim. Suomalaiset Perthissä - facebook-ryhmän kautta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että iso osa meistä on jo moneen kertaan antanut samat neuvot Dunderissa, facebookissa ja yksityisviesteinä, joten ihan peruskysymyksiin vastailu alkaa välillä väsyttää. Tiedän, että esimerkiksi Immin eli maahanmuuttoviraston sivujen lukeminen on hankalaa ja aikaavievää, samoin kuin rekisteröintisivujen, mutta kannattaa jaksaa vääntää ihan eng.kielisen termistön oppimisen nimissä. 

Ja suoraan sanoen ei anna hirveän hyvää kuvaa työnhakijasta, jos viestit esim. fb-ryhmässä ovat tällaisia: "moikka, etsin töitä! oon sairaanhoitaja, mitä mun pitää tehdä!". Vastaus: "moi, käy tutkimassa APHRAn (Australian Health Practitioner Regulation Agency) sivulta rekisteröintiprosessi". Aloittaja: "joo mut voisko joku kertoo mitä mun pitää tehdä?"

Valitettavasti rekisteröinti vie usein paljon aikaa ja vaatii paksuja paperinippuja, ja jos kärsivällisyys/viitseliäisyys ei tahdo riittää alkutiedon hankintaan, on rekisteröinti todennäköisesti vähän liian iso kakunpala - saati sitten se varsinainen työnhaku loputtomine hakukirjeiden kirjoituksineen ja perään soitteluineen, puhumattakaan itse työn tekemisestä vieraalla kielellä, vieraassa kulttuurissa. Yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä peliin.

Töitä mainostetaan täällä sanomalehdissä, Gumtree-nettisivulla ja työpaikkojen ovessa, jos työpaikka on kahvila/ravintola/pubi/lounaspuoti. Gumtreessä ja ovissa mainostettaviin paikkoihin riittää usein pelkkä ansioluettelo tai peräti sisällä juttelemassa piipahtaminen tai puhelinsoitto. "Virallisempiin" ilmoituksiin sen sijaan vastataan hakukirjeellä ja ansioluettelolla. Gumtree elää yhden päivän tahdilla eli usein paikat, joita on mainostettu eilen, ovat tänään menneet. Mutta toisaalta liikehdintä sivulla on reipasta, eli uusia mainoksia tulee päivittäin. 

Perthissä ja varmasti muissakin kaupungeissa toimii myös reppureissaajiin erikoistuneita työnvälitystoimistoja. Nämä löytää netistä haulla backpacker jobs, tai ihan tsekkaamalla hostellin ilmoitustaulun, kun tänne on jo saapunut. Yksi tällainen putiikki, jota itse kokeilin, toimi huutokauppasysteemillä. Paikalle tullaan aamulla, ja mitä hanttihommia sille päivälle on ilmoitettu, jaetaan odottajien kesken sen mukaan, miten kauas he ovat valmiita lähtemään, miten pitkäksi aikaa, onko aiempaa kokemusta esim. farmityöstä, ja onko oma kulkupeli alla.

Yhden aamun kokemuksella en ko. paikkaa Barrack Streetillä suosittele. Kaoottinen systeemi ei vakuuttanut, sillä työpaikat kirjaimellisesti huudettiin sitä mukaa, kun joku soitti toimistoon hanttihommantekijää etsien. Parhaat työt jaettiin tyypeille, jotka olivat jo aiemmin tehneet töitä välitysfirman kautta, eli me ulkopuoliset pysyimme sellaisina - ulkopuolisina. Itse olisin saanut tunnin odotuksen jälkeen töitä jostain outbackista iäkkään miehen kotihoitajana tai pikemminkin jonkinlaisena sisäkkö-kokki-siivoojana. 

Tämä duuni vaikutti kuitenkin kyseenalaiselta, tai ainakin dramatiikkaan taipuvaiset aivoni syöttivät minulle mielikuvia, joissa päädyn jonkun Australian-psykon uhriksi sadan asukkaan kyläpahasessa heppoisen "tule kotiavustajakseni"-juonen tuloksena. En lähtenyt, eikä kaduta. 

Moniin töihin, etenkin raksalle, edellytyksenä on ajokortti ja yleensä myös oma auto, koska työmaat sijaitsevat ympäri Perthin ja työntekijän odotetaan hankkiutuvan oma-aloitteisesti paikalle työkaluineen. Bussiin tai junaan luottaminen ei kerta kaikkiaan toimi. Raksalle tarvitaan myös ns. white card eli työturvallisuuskurssin todistus. White card suoritetaan nettikoulutuksena ja viimeksi kun tarkistin, hintaa sillä oli $39 eli noin 25 euroa. Usein vaaditaan muunkinlaisia koulutuksia, kuten elevated work platform ticket eli saksinosturissa työskentelylupa, tai trukkiajokortti. 

Oma ansioluetteloni (resume) meni tänne tullessa täysin uuteen uskoon, sillä aussit tykkäävät paljon yksityiskohtaisemmasta ansioluettelosta kuin suomalaiset. Suomessa rutistin koulutuksen, kielitaidon, työkokemuksen ja harrastukset yhdelle sivulle. Täällä ansioluetteloni on neljä sivua, koska työkokemus pitää avata tarkemmin (mitkä olivat vastuualueeni ja tehtäväni), eikä koulutukseksi riitä pelkkä maininta Master of Arts (filosofian maisteri), vaan tärkeimmät opiskellut aineet on oltava myös. 

Lisäksi ansioluettelossani on IT-osaaminen omana palasenaan, Saavutukset-osio, ja ekstrakoulutus eli kaikki käymäni kurssit, seminaarit ym. tutkinnon ulkopuolinen oppiminen. Kielitaidon tiputin vähin äänin pois, kun älysin, että ausseja ei suuremmin kiinnosta, mitä muita kieliä kuin (sujuvaa tai ainakin ymmärrettävää) englantia hakija puhuu. 

Kuvaa ei ole tapana laittaa, eikä myöskään henkilökohtaisia tietoja, kuten syntymäaikaa ja siviilisäätyä. Nimi, puhelinnumero, sähköposti ja osoite riittävät henkilötiedoiksi. Itse löysin netitse australialaisen ilmaisen ansioluettelon tsekkauspalvelun, johon paperini lähetin jo Suomesta käsin. Rouva palvelusta vastasi pian, hyvin ylimalkaisesti, mutta kuitenkin pari hyvää vinkkiä antaen. Mm. sain tietää, että suomesta englanniksi kääntämilleni työtehtäville oli paremmin sopivat englanninkieliset nimet. 

Tarkempaa syyniä olisi saanut maksua vastaan, mutta itselleni riitti tuo ilmainen pikatsekkaus. Lisäksi luetutin ansioluetteloni kanadalaisella tutulla, ennen kuin lähdin sitä jakelemaan joka ikiseen rekry- ja vuokratyöfirmaan, jonka googlesta löysin. Näin varmistui järkevä kieliasu ja typerien kirjoitusvirheiden eliminointi. 

Ansioluettelo tehdään tietenkin haetun työtehtävän mukaan, eli jos hakisin Subway'hin myyjäksi, karsisin ansioluettelon takaisin yhteen sivuun ja kertoisin pelkät opiskeluaikaiset sesonkihommat ym., turha selostaa tässä yhteydessä olleensa neljä vuotta suunnittelijana kaupunkisuunnittelutoimistossa.

Suosittelijat ovat lähestulkoon ansioluettelon tärkein osio. Laita mukaan ainakin kahden ihmiset yhteystiedot, joilla on sinusta pelkkää hyvää sanottavaa. Suosittelijoille todellakin soitetaan kokemusteni mukaan aina, eli englannintaitojen on oltava heillä kohdillaan. Kannattaa yrittää hankkia niin pian kuin mahdollista täkäläisiä suosittelijoita, joille aussityönantajan on helpompaa soittaa kuin ulkomaalaisille.

 Jos virallista suosittelijaa eli ystävällistä ex-esimiestä ei ole, personal reference eli henkilökohtainen suosittelijakin käy. Joukkuekaveri, entinen työkaveri, asiakas tai kuka tahansa järkevistä ympyröistä tuttu ihminen menee paremman puutteessa, kunhan ei ole perheenjäsen - tai ei ainakaan tunnusta olevansa. 

Onnea työnhakuun!

Reppureissaajille töitä välittää mm. Job Shop. En ole kokeillut, eli tämä ei ole mainos, pelkästään havainnollistus.

Mensa

Kävin tänään pitkän harkinnan jälkeen Mensa-testissä (lähinnä pitkä harkinta koski sitä, kannattaako tällaisesta maksaa). Harrastan kaikenlaista pulmaratkontaa, kuten ristikoita, sudokua, kryptoja, Tieteen Kuvalehden älypelejä ja vastaavia, ja ajattelin, että jos tarpeeksi korkea IQ eli ÄO napsahtaa, niin jospa sitä vaikka ansioluettelossa hyödyntäisi. Ja mitä testissä opin: se mittaa lähinnä sitä, miten nopeasti koehenkilö oivaltaa, mitä häneltä odotetaan, ja mitä testintekijä on ajatellut testiä laatiessaan.

Itseäni on alakoulusta lähtien jurppinut kieltenopetuksessa yleinen tapa, jossa tehtäväkirjaan pitää osata täyttää oikea sana lauseessa ammottavaan tyhjään aukkoon. Tämä ei minusta mittaa millään tavalla loogisia kykyjä saati älykkyyttä (mitä on älykkyys: palataan tähän pian), vaan pelkästään kykyä ymmärtää, mitä lauseen kirjoittanut henkilö ajatteli tekstin kirjoittaessaan. Tällainen "arvaa mitä ajattelin"-telepatiatestaus ei oikein vakuuta älykkyyden mittarina.

Mensa-testissä oli odotuksieni vastaisesti pitkä kielenosaamisosio, jossa piti osata mm. löytää synonyymi eli samaa tarkoittava sana; löytää sanajoukosta sana, joka ei joukkoon kuulu; yhdistää sanoja tavalla, joka on samankaltainen esimerkin kanssa ("vesipisara on merelle sama asia kuin ____ on vuorelle"), sekä täyttää niitä pelättyjä lauseaukkoja.

Sanasto-osuuden jälkeen piti ratkoa logiikkatehtäviä, eli niitä: "Kuinka vanha Bill on, kun hän on yhtä vanha kuin isänsä oli silloin, kuin Bill oli ollessaan kaksi kertaa isäänsä nuorempi" sekä "jos juna lähtee asemalta kello kaksi ja toinen juna lähtee sitä vastaan sadan kilometrin päästä täydenkuun aikaan, missä radanvarren kaupungissa sataa?". Vastaukset ruksitaan monivalintapaperille kuin YO-kokeissa konsanaan (vai oliko siellä monivalintaa, en muista enää!).

Testin tekee vaikeaksi se, että aikaa on naurettavan vähän. Kukin tehtävärypäs pitää saada loppuun sekuntikellolla mitatussa ajassa 8-11 minuuttia, tehtäväsatsista riippuen. Yhteensä yli tunnin mittaisen sanastotestin jälkeen tehtiin kuviopäättelytesti, juuri se, joita netistäkin helposti löytää: mikä kuvio tulee sarjassa seuraavana. Yhdellä aukeamalla oli noin 20 kuviojonoa, ja aukeama piti ratkoa kolmessa minuutissa - eli saada 20 vastausta paperiin. Aukeamallisia ratkottiin kuusi kappaletta, siis 120 kuviosarjaa.

Mensa vakuttaa mittaavansa loogista ajattelua tavalla, joka ei ole kulttuurisidonnainen - eli Mensa uskoo mittaavansa jonkinlaista puhdasta pohjimmaista älykkyyttä, tai ainakin loogista päättelykykyä, joka kiteytyy kaikista ihmisistä esiin samanlaisena. Kiteen koko määrittää ÄÖ-numeron. Öhöm, näinköhän? Itselleni jäi lähinnä mieleen koko parin tunnin rykäisystä se, että a) testi on hämmentävän vanhanaikainen ja kotikutoisen oloinen käsinpiirrettyine kuvioineen sekä kesämökiltä löytyneiden Valittujen Palojen pulmakikkailuja muistuttavine tehtävineen; ja b) se ei ole kulttuurisesti vääristymätöntä nähnytkään.

Testivihkon kannesta huomasin, että testiversio eli kysymykset ja kuvasarjat ovat vuodelta 1963. Kun kysyin jälkikäteen tästä testin iäkkyydestä kokeen valvojalta, hän vain totesi, että mitä sitä muuttamaan kun kerran toimii. Mmm, itse kyllä kuvittelisin että älykkyydestä, sen eri muodoista ja näiden muotojen jotenkin uskottavasta määrällisestä ja laadullisesta mittaamisesta olisi saatu uutta tutkimustietoa viimeisten 50 vuoden aikana, jota ehkä olisi syytä testiin päivittää?

Iso osa pulmapähkinöistä piti selvästikin ratkoa tavalla, joka perustui poissulkemiseen: mikä vastaus ei ainakaan ole oikein. Sama metodi toimii sudokussa (mikä numero ei ainakaan tule ruutuun), joten tämän ongelmanratkaisupolun huomasin kyllä äkkiä. Metodin ymmärtäminen ei silti auta ymmärtämään, että mitä testin laatija kuvitteli painottavansa tehtävää kirjoittaessaan. Eräs mieleen jäänyt tehtävä kuuluu näin:

"Aavikolta löytyy kuolleen miehen luuranko, jonka vieressä retkottavat kaksi täyteen ladattua asetta sekä päiväkirja, jonka kaksi viimeistä merkintää kuuluvat:
14. elokuuta: en tiedä miten kauan jaksan. Ihmissyöjäheimolaiset ovat kannoillani, ja näen leijonien piirittävän minua. En ole syönyt enkä juonut päiväkausiin. En jaksa enää seistä.
16. elokuuta: saan varmasti leijonat peloteltua pois laukauksilla. Olen enemmän huolissani siitä, että kannibaalit yllättävät minut."
Kysymys. Miten mies kuoli?
a) leijonat tappoivat ja söivät miehen
b) kannibaalit tappoivat, mutta leijonat söivät miehen
c) mies kuoli janoon, jonka jälkeen kannibaalit söivät miehen
d) leijonat tappoivat, mutta kannibaalit söivät miehen.

Että jotta mitä? Järkeilin kyllä, että leijonat eivät hyökänneet, koska miehellä oli vielä kaikki luodit tallella, eli kuoli varmaan janoon, ja siitä nappasin vastauksen c). Mutta olisihan voinut käydä esim. niin, että mies nukkui ja leijonat yllättivät, tai mies nukkui ja kannibaalit yllättivät. Kannibaalit varmaankin söisivät miehen jos kerran tappoivatkin, ja leijonat tekisivät saman. Mutta entäs jos kannibaalit ajoivat leijonat karkuun ennen kuin elukat ehtivät vetää miehen kitusiinsa, tai vastaavasti toisinpäin?

Tällainen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen järkeilisi, että älykkyyden mittari on, miten monta mahdollista uskottavaa vaihtoehtoista tarinaa tästäkin kehittää, eikä se, miten kylmän insinöörimäisesti pystyy poissulkemaan tarinassa vähiten alleviivatut mahdolliset kuolintavat.

Feministinä meinasi kynän lyijy katketa siinä kohtaa, kun eräs sanastotehtävä kysyi "hame on tytölle sama kuin ____ pojalle". Vastaus oli housut. Niinpä niin, tytöt ja housut eivät sovi yhteen. Muut kysymykset olivat mallia: "väärän (wrong) vastakohta on a) laillinen, b) eettinen, c) oikea, d) hyvä". Oletettavasti vastaus on oikea, mutta tämäkinhän riippuu täysin asiayhteydestä ja siitä, missä tarkoituksessa koko sanaa ja termiä käytetään/tarvitaan. Puhutaanko matematiikasta, rikollisuudesta, korttipelihuijarista vai mistä. Samaa tyyliä oli kysymys:"perfect (täydellinen) tarkoittaa a) kokonainen b) ylivoimainen c) hyvä, d) erinomainen." Riippuu sanotaanko perfect circle vai perfect weather, vai joku muu perfect asia...

Mielestäni ja tutkitustikin jokaisen tapa hahmottaa maailmaa ja käyttää kieltä riippuu miljoonasta eri muuttujasta, kuten ikä, sukupuoli, tausta, kasvatus, kulttuuri, koulutustaso, miten paljon harrastaa lukemista/elokuvia/pelaamista ja minkätyylistä tekstiä, jne. Humanististen tieteiden alalta valmistuneena omaan maailmaani ei edes mahdu suoraviivainen se on joko nolla tai ykkönen-tietokonelogiikka sekä oletus, että jokainen kokisi ja jäsentäisi ympäristöään samalla tavalla.

Historiaa opiskelleena en myöskään saanut nieleksimättä ruksittua vastausta kysymykseen: "historia ja fakta ovat samalla tavalla yhteydessä toisiinsa kuin kertomus ja ___ (oikea vastaus fiktio)". Voi apua, historia on aina voittajien historiaa, sekin on omanlaisensa kertomus eli kirjoitettu jonkun näkökulmasta, ja siitä tarinasta on jäänyt aika monta faktaa puuttumaan! Siksi historiaa tutkitaan yhä uudelleen ja uudelleen, että puuttuvia palasia saataisiin niin paljon, että edes jonkinlainen pikselöitynyt palapeli kertoisi, mikä versio oli lähimpänä totuutta ja miten eri ryhmät/henkilöt tapahtumat kokivat omalta osaltaan.

Lisäksi englanniksi tehty testi saattoi mennä ei-natiivina kielenpuhujana metsään siinäkin, että sanavarastoni ei välttämättä kata 1960-luvun englantia. Ainakin itselleni oli täysin uusi sana esim. dunce, "aasi", se nurkkaan lähetettävä koululainen joka vastaa väärin eli on tollo (1960-luvun koulussa).

Toisessa tehtävässä piti löytää synonyymi sanalle entice, houkuttaa. Vastauksissa olivat mukana mm. attract, vetää puoleensa, sekä lure, houkutella. Kun entice-sanan heittää googleen, tulee vastaukseksi: entice = attract, lure. Aha, kiitti. Vastasin itse neutraalimman sanan attract, mutta mistäs sen tiedän, jos kokeen laatijan mielestä entice-sanalla on enemmän lure-ominaisuuksia (lure = houkutella ansaan, herättää turhia toiveita).

Tällainen sanojen konnotaatiotestaus (eli mitä mielikuvia sana herättää tai millainen sävy sanalla on) on aika kaukana älykkyyden testaamisesta, koska konnotaatio riippuu jälleen samoista asioista kuin sanavarasto ylipäätään (ikä, kasvatus, kulttuuri jne.). Varmaan tähän mennessä on käynyt selväksi, miksi en kyseistä testiä todellakaan pidä arvovapaana tai ei-kulttuurisidonnaisena.

Ei ihme, että 1950-70-luvuilla tehtyjen testien tuloksena afrikkalaisilla on maine huonojen IQ-testitulosten saajina (ja tätähän rasistit jaksavat paukuttaa "totuutena"). Itse taatusti feilaisin minkä tahansa muun kuin valkoisen länsimaisen kulttuurin tuottaman testin, koska ei minulla ole aavistustakaan, mitä asiayhteyksiä mitkäkin sanat herättävät (tai mitä kunkin oma kulttuuri niiden olettaa herättävän) vaikkapa japanilaiselle, brasilialaiselle, kongolaiselle tai aboriginaalille.

Alleviivataan nyt vielä, että ylipäätään loogisten kykyjen ja älynväläysten nopeuden testaaminen ei mielestäni kerro läheskään koko tarinaa älykkyydestä. Tähän ikään mennessä olen huomannut myös, että vähäiselläkin koulutuksella mutta avoimella sydämellä kerryttää enemmän elämänviisautta kuin moni kirjanoppinut tai matemaattisesti ylivoimainen elämässään ehtii.

Itse olen etevä kuviopäättelijä, mutta tämäkin johtuu osittain treenaamisesta: kun kuvasarjojen logiikan oppii, sitä voi käyttää aina uudestaan ja uudestaan, oli kyse millaisesta kuvasta vain (yleensä sarjoissa jokin kuvion osa kääntyy toiseen suuntaan ja toinen osa vastakkaiseen suuntaan, kun kuvissa edetään eteenpäin). Eli enpä tätä ulkoaopittua temppua menisi vielä älykkyydeksi väittämään.

Saan tulokset neljän viikon päästä, joten nähtäväksi jää, pärjäsinkö tässä aikakonekokeessa eli ymmärsinkö 1960-luvun testaajia vai en!

Älykkyyttä on monenlaista ja älyä voi aina verrytellä - lukemalla, oppimalla, pohtimalla, hakeutumalla uusiin ympäristöihin ja tilanteisiin.