Eräs arkipäivä Australiassa

Hyvää uutta vuotta, vaikka vuosi onkin jo "pitkällä". Kirjoittelin joululomalla jouluaiheista postausta, mutta nyt se tuntuu auttamattomasti myöhästyneeltä, joten jatketaanpa suoraan ihan muuhun. Kuluneen viikon torstai oli poikkeuksellisen takkuinen päivä. Näin jälkikäteen pohtien päivään tiivistyy kiinnostavaa vertailua (taas/edelleen), miten arki rullaa tahi pätkii Australiassa vrt Suomessa. Eikun tarinoimaan.

Aloitimme aamun puuhat muksun kanssa klo 7:30. E lähtee töihin jo seitsemän aikaan, sillä hänellä on pitkä ajomatka työpaikalle, ruuhkista riippuen 30-45 minuuttia. Itse yleensä herään puoli seitsemältä, jotta ehdin rauhassa havahtua, juoda aamuteen ja laittaa lapselle kouluun eväät valmiiksi. Meillä on tämä suuri muutos aivan edessä, eli nelivuotias aloittaa peruskoulun, tarkalleen sanoen esikoulun, ensi viikolla. Itse en ollenkaan allekirjoita aikaista aloitusikää, mutta minkäs teet. Lapsen täyttäessä 5v saman kalenterivuoden heinäkuuhun mennessä on kouluun lähdettävä. Hän on ollut jo koko tammikuun koulun kesälomakerhossa (vacation care): vien hänet aamulla 8.30 ja E noutaa illalla klo 17.30. Pitkiä päiviä, mutta onneksi lapsi viihtyy hyvin. 

Lomakerhoon on pitänyt pakata lounaslaatikko mukaan kuten kouluunkin, eli tämä käytäntö tulee sekä äidille että lapselle tutuksi ennen varsinaisen koulun alkua. Nimenomaan äidille, koska meillä kuten useimmilla muillakin äiti hoitaa evästyksen. Meillä käytännön syistä siksi, että isällä on suurempi kiire kellokorttitoimistoon kuin minulla joustavaan etätyöhöni, ja haluan laittaa tuoreet eväät aamulla laukkuun, en illalla jääkaappiin. Monissa muissa perheissä syy on sama, mutta on myös rutkasti niitä kotitalouksia, joissa ei edes neuvotella, koska Länsi-Australia laahaa ainakin pohjoismaita jäljessä sukupuoliroolien vanhanaikaisuudessa ja tottakai äiti hoitaa lapsiin liittyvät asiat, huoh. 

Yhtäkkiä lapsi sanoi, että jalkoja kutittaa kovasti. Hän raapi nilkkoja ja sääriä ja toiseen nilkkaan pullahti paukama. Ajattelin, että kyseessä on ärhäkkä itikanpisto ja laitoin pattiin aloe veraa liennytykseksi. Pian paukama kuitenkin paisui entisestään, n. euron kolikon kokoiseksi, jolloin ajattelin kyseessä olevan hämähäkinpurema. Niitä ei voi täällä täysin välttää. Pääasia on koittaa eliminoida myrkkyhämähäkit omasta pihapiiristä, mutta myrkyttömämpiä kömpii kuitenkin sisään vaikka mistä tuuletuskanavista. Ajattelin, että tarkkailen tilannetta; jo parin minuutin sisällä lapsen oikea jalka oli nilkasta nivusiin paukamien peittämä. Juuri viime viikolla hyvä ystävämme joutui kiidättämään koiranpentunsa eläinsairaalaan mehiläisenpiston aiheuttaman anafylaktisen shokin vuoksi, ja koiraparka selvisi pelkästään adrenaliinipiikin ansiosta. Tämän muistaen aloin hieman säikähtää, pakkasin lapsen autoon ja kaahasin vartin lähimpään urgent care centreen eli yleislääkärin päivystykseen. 

Urgent care, "pikalääkäri", on täällä uusi konsepti. Australiassa ei tunneta terveyskeskuksia, vaan terveysasioissa mennään joko yksityislääkärille, tai julkiseen (tai yksityiseen) sairaalaan. Yksityislääkärille varataan aina aika, tosin jotkut suostuvat ottamaan myös walk-in eli paikalla jonottavia asiakkaita. Sairaalan päivystys on, kuten Suomessakin, hätätapauksia varten ja jonotusajat voivat venyä puoleen vuorokauteen. Urgent caren on tarkoitus paikata väliin jäävää aukkoa, eli kun tarvitaan pikaista hoitoa, muttei kuitenkaan hengenhätään. Sen pitäisi myös olla bulk billed eli paikallisen Kela-systeemin Medicaren korvaama. 

Saavuimme pikalääkäriin ja ensimmäiseksi tietysti jonottamaan. Jonotettuani tovin huomasin, että minun jononi johti luukulle, jossa lukee check in, kun taas toisella puolen odotusaulaa oli urgent care-luukku. Jonotin siis väärään paikkaan. Vaihdoin nopeasti jonoa ja pääsinkin virkailijan puheille. Hän sanoi, että pikalääkäriin pääsisi aikaisintaan kymmeneltä (kello oli kahdeksan), mutta voisin varata normisti ajan lääkärille sieltä check in-luukulta puolen tunnin päähän. Virkailijaa ei kiinnostanut ollenkaan, että lapsellani on ehkä vakava allerginen reaktio -- tosin tässä kohti lapsi ei näyttänyt lainkaan hätätapaukselta vaan pelasi kännykällä... Pienen säädön jälkeen pääsin toisen virkailijan puheille, joka varasi ajan täytettyämme uuden potilaan lomakkeen. Tämä lääkäri ei tietenkään ollut bulk billing vaan jouduimme maksamaan omavastuuosuuden, joka tällä hetkellä on n. $40 eli 24€. Ei kynnyskysymys. 

Lääkäriin päästyämme lapsen oireet olivat kokonaan hävinneet, koska tajusin jo kotona antaa hänelle antihistamiinia. Lääkäri selitti, että nokkosrokkoa nyt vaan menee ja tulee eikä se ole syy paniikkiin. Lapsella ei ole (tiedossa olevia) vakavia allergioita eikä nokkosrokon syytä voi tietää, eli ehkä puri jokin, ehkä ei. Jahas. Ajoimme takaisin kotiin, pakkasin ne eväät loppuun ja suuntasimme lomakerhoon, jonne lapsen tiputin, selittäen hoitajalle aamun selkkauksesta. Hoitaja ei asiasta hätkähtänyt eikä onneksi kieltänyt kerhoon tuloa allergiareaktion vuoksi. 

Palasin kotiin ja ajattelin, että ennen työpäivän aloittamista käyn hoitamassa lapsen passin kuntoon. Naperolla on ollut passi kolmikuukautisesta asti, mutta se on voimassa viisi vuotta ja tulee umpeutumaan juuri pahimmoillaan seuraavan Suomen-matkamme aikana. Kun viimeksi anoin itselleni Suomen-käynnillä passin, sen saanti oli erinomaisen helppoa. Täytetään lomake poliisin nettisivulla ja varataan aika noutoa varten, voila. Täällä askeleet lapsen passin uusimiseen ovat:

- tulosta Postin nettisivulta paperinen lomake

- täytä lomake

- otata passikuvat Postissa

- etsi "virallinen tunnistaja" eli kuka tahansa Australian aikuinen kansalainen, joka on tuntenut lapsen joko syntymästä tai ainakin vuoden, muttei ole sukulainen. 

- pyydä virallista tunnistajaa allekirjoittamaan lapsen kuvat sanoin "tämä kuva on todellinen kuva N:stä, päiväys, allekirjoitus"

- pyydä virallista tunnistajaa todistamaan myös oma ja toisen vanhemman allekirjoitus lomakkeessa. Toisin sanoen lomakkeen saa allekirjoittaa vain tämän tunnistajan nähden. 

- vie lomake Postiin kuvien kera ja jätä passihakemus. 

Paitsi että. En lukenut lomaketta riittävän tarkasti, sillä saavuin postiin ilman olennaista dokumenttia. Virkailija kysyi, missä on lapsen syntymätodistus. Ällistyin, koska lapsella on jo Australian passi (joka oli minulla mukana oman passini lisäksi), eli hän on todistettavasti Australian kansalainen. Ei riitä, pitää olla myös syntymätodistus. Ajoin kolme kilometriä takaisin kotiin, pengoin tärkeät paperit, löysin syntymätodistuksen sekä kopion sen toisesta versiosta ja ajoin takaisin. Postin jonossa tajusin, että passini unohtui autoon. Hain sen ja palasin tuhannen pitkään jonoon kolmatta kertaa. 

Seuraava virkailija sanoi, että minulla on väärä versio syntymätodistuksesta, ei kelpaa. Taas ällistyin, sillä meillä tosiaan on kaksi versiota, koristeellinen ja virallinen, mutta niissä on täysin samat tiedot. Sillä koristeellisella ei toisin sanoen tee mitään. Tässä vaiheessa lähdin itku kurkussa uudestaan kotiin, koska en ole koskaan saanut hoidettua mitään virastoasiaa postissa sujuvasti ja taas kerran tämä "ennustus" toteutui. Esim kerran posti ei hyväksynyt allekirjoitustani, koska millin verran mustetta oli mennyt laatikon ulkopuolelle.

Kotona etsin virallista versiota apinan raivolla ja eihän sitä meinannut mistään löytyä. Lopulta E:n dokumenttien joukosta löytyi oikea paperi ja suuntasin jälleen lähiöostarille postiin. (Tässä vaiheessa olin ajanut esikaupunkeja ympäri yhteensä yli tunnin kun ottaa huomioon sen lääkärireissunkin). Jonotin. Pääsin vuoroon. Taas eri virkailija -- joka sanoi, että nämä passikuvat (samassa toimipaikassa otetut) eivät kelpaa, koska niistä on reunat taittuneet. Olisin voinut räjäyttää koko helkutin postin. Aloin inttää vastaan (kohteliaalla äänellä kuitenkin), että eihän se reunojen lievä taittuminen kuljetuksessa haittaa, koska taite on valkoisella reunaosalla, ei itse kuvassa. Täti syynäsi kuvia tarkkaan joka kulmasta ja eri valoissa, kunnes lopulta suostui hyväksymään kahdeksasta kuvasta kaksi. Tässä vaiheessa oli olo, että minut on teleportattu Neuvostoliittoon, Asterixin ja Obelixin byrokratialinnaan tai peräti Kafkan romaaniin. Hän kävi läpi koko lomakkeen kuin hidastetussa filmissä, ja lopulta tuskanhien noustua otsalleni leimasi paperin ja otti maksun. $175 eli 105€ viiden vuoden passista. Suomessa näköjään passin hinta on sähköisesti haettuna 44€. 

Työpäivästäni oli jo koko aamu kulunut kaikkeen turhaan säätöön ja iltapäivästä olisi kahden tunnin zoom-kokous, joten päätin tuhlata loputkin hyötyajat ja käydä ruokakaupassa. Käyn lähes pelkästään Aldissa, joka on Lidlin kaltainen säästöruokakauppa. Länsi-Australiassa 70% ruokakauppabisneksestä on keskittynyt kahdelle ketjulle, Coles ja Woolworths, ja loppu on jaettu mukana roikkuvien pienempien ketjujen Aldi ja IGA kesken (kuin Sale), joitain prosentteja myynnistä menee paikallishaastaja Spudshedille sekä muutamille yksityisille ruokatoreille (yleensä aasialaisia). Aldissa käy vain yksi kymmenestä täällä, koska monille sen tuotemerkit tuntuvat vierailta ja valikoima liian pieneltä. Aldeissa on tyypillisesti 1600:n tuotteen valikoima, kun isommissa marketeissa liikutaan kymmenessä tuhannessa. Mielestäni Aldien kompakti koko ja valikoiman suhteellinen pienuus ovat pelkästään etu, koska en halua haahuilla hehtaarimarketissa puolta päivää, kun yritän saada viikko-ostokset tehtyä. Aldissa menee yleensä puoli tuntia, nappaan lähes samat ainekset, ja heräteostosten vaara on pieni, koska tutkittavaa ei ole niin paljoa. Kauppalaskumme on tilastollisesti noin viidenneksen pienempi kuin muiden samankokoisten talouksien tämän taktiikan ansiosta.

Minua yleisesti ottaen ahdistaa Länsi-Australiassa tyypillinen tuhlaileva elämäntapa ja kulutuskulttuuri. Australiassa talot ovat maailman suurimpia USA:n rinnalla, osavaltiossamme on viidesosa kaikista Australian teistä vaikka WA:n väkiluku on alle kymmenys koko maan väestöstä, ja asenne täällä on aika huithapeli kierrätyksen ja kestävän kehityksen suhteen (toisin sanoen näitä ei oikeasti tunneta, vaikka jotain kierrätysyritystä jokainen kunta yrittääkin järjestää). Länsi-Australiassa ei esimerkiksi ole yhtään isompaa kierrätyslaitosta, vaan täältä lähetetään lähes kaikki kierrätykseen kelpaava (jos se siis saadaan talteen ylipäätään eikä mene suoraan kaatopaikalle) joko itärannikolle tai suoraan ulkomaille (yleensä kehittyviin/kehitysmaihin). 

Minulle Aldin kompaktius tuo jonkinlaista lohdun tunnetta, että ihan kaikki tässä kolkassa ei perustu suuruuden, mässäilyn ja ylikulutuksen logiikalle. Aldit käyttävät pelkästään uusiutuvaa sähköä (osa tuotettu omilla aurinkopaneeleilla) ja hävikin määrä on minimoitu, koska koko kaupan kannattavuus perustuu äärimmäisiin säästötoimiin eli omien merkkien myyntiin, hyllytyksen nopeuttamiseen (tavarat nostellaan sinne laatikoissaan, ei irrallisina) ja henkilökunnan vähyyteen. Aldissa pitää - gulp ja kauhistus - itse viedä oma ostoskärry paikalleen saadakseen pantin takaisin, kun muissa kaupoissa kärryt vain jätetään minne sattuu, yleensä keskelle parkkipaikkaa, tietä, tienpiennarta tai puskaa. Sieltä saa sitten "kärrypoika" niitä etsiä ja keräillä, päivästä toiseen. 

Päivä jatkui zoomiin ja siitä pulkkaan, töiden osalta siis. Illaksi ajoimme anopin luo syömään ja siellä onneksi murheet unohtuivat. E:n äiti on taas perinteiseen tapaan käymässä Perthissä, Ranskan talvella/Australian kesällä, ja heti ensi töikseen kokkasi ison padallisen Thai-curryä. Maistui ja mieli keveni. 

Satsi herkkuja. Ostin nämä eräältä australiansuomalaiselta, ja vien arpajaispalkinnoiksi Suomi-kirkon laskiaislounaalle. 

Etätyöpiste. Hommasin jäsenyyden coworking-tilaan ja siellä saakin ihmeesti enemmän aikaan, kuin lähimmässä (meluisassa) kunnankirjastossa. 

Täysikuu anopin Airbnbn:n parvekkeelta. Ei kylläkään kuvassa näytä yhtään samalta kuin silmin. 

Pullaa. Leivoimme nelivuotiaan kanssa. Raesokeria ei ollut (sitä ei edes myydä kaikissa kaupoissa), joten pilkoin päälle rusinoita. 

Rehellistä raporttia Mexico Citystä

Kaikkien länsi-expattien luvattu maa, vai jotain muuta? Olemme tällä hetkellä Mexico Cityssä kymmenen päivän pysähdyksellä ennen Kolumbian Medelliniin tutustumista. Mietteitä Meksikosta on paljon, sekaisin ja päällekkäin, joten järjestelen niitä haastattelun muotoon. Anu kysyy Anulta. Tai oikeastaan, mitä minulta on kysytty Meksikoon liittyen sekä mitä pitäisi kysyä!

1. Millainen on Mexico City?

Ristiriitainen, montaa asiaa yhtä aikaa yhtä vahvasti. Kaoottinen ja persoonallinen, historiallinen ja moderni, kaunis ja karu, köyhä ja rikas, turvallinen ja vaarallinen, päivisin ruuhkainen ja öisin tyhjä, kiinnostava, mutta hieman pelottava. Olemme olleet täällä vasta vajaan viikon, eli mitään kattavaa kokonaiskuvaa minulla ei ole. Mutta ehkä nämä anekdootit kuitenkin kuvailevat paikkaa: 

Hostellimme (mukava, turvallinen, siisti) on kaupungin katolisen pääkatedraalin vieressä. Katedraalissa on aina satoja ihmisiä. Katedraalin ympärillä on perinne- ja vaihtoehtouskontojen ja uskomusten leiri: kirkon itäpuolta miehittävät modernit atsteekkipapit, jotka luurangoiksi maalattuina karkottavat pahoja henkiä maksavista asiakkaista palavien suitsutuslehvien heiluttelulla. Kirkon länsipuolelta voi ostaa kämmenviivojen tai tarotkorttien luennan. Mexico Cityssä sijaitsee myös maailman toisiksi suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, Guadalupen Neitsyen basilika (Neitsyt Maria, jonka uskotaan ilmeistyneen Meksikon Guadalupessa v. 1531). Eli usko, uskonto, uskomukset, taikausko elävät kaikki rinta rinnan, vahvoina, näkyvinä, määräävinä, niin katukuvassa kuin ihmisten arjessakin. 

Kun saavuimme lentokentälle keskiyöllä, ennakkoon tilaamamme taksi vei meidät hostellille (tosin yritti jättää tiesululle hieman kauemmas, väittäen, ettei lähemmäs pääse, kävelkää. Ei kävelty). Mexico City eli täkäläisittäin CDMX on öisin autio ja tiesulkuja ja poliiseja on kaikkialla. Aluksi tämä järkytti -- mahtaa olla vaarallista, jos tällaista partiointia tarvitaan? Tämäkin on totta, mutta ilmeisesti partioinnin suurin syy on ennaltaehkäisy ja voimannäyttö. Huumejengien välienselvittelyt halutaan pitää ihan muualla kuin kaupunkilaisten ikkunoiden alla. Lisäksi poliiseja sijoitellaan sinne tänne turvaamaan mielenosoituksia. Perustyöläisten olot ovat ankeat: työaika kuusi päivää viikossa, työmatkoineen helposti 10-12h päivässä. Ammattiliittoja, parempia ehtoja ja parempia palkkoja vaaditaan nyt urakalla ja hyvä niin. 

Pääkalloja on ihan kaikkialla, siis kuvia ja patsaita, museoissa myös aitoja. Meksikolaisten suhde kuolemaan on hyvin erilainen kuin mihin olen itse tottunut. Kuolema on ainoa varma asia elämässä, sen kanssa on tehtävä rauha, ja kuolema on vain välivaihe matkalla tuonpuoleiseen. Kuolemaa on (epäilemättä sen jatkuvan uhan vuoksi) Meksikon historiassa palvottu jopa pakkomielteisesti (minun mielestäni) ja nykyään täällä rajuimmin kasvava uususkonto on Santa Muerten eli pyhän kuoleman kultti: kuoleman personifikaatiota rukoillaan, siltä pyydetään apua ja suojelusta, sekä turvallista matkaa tuonpuoleiseen. Kuitenkin esimerkiksi eilinen oppaamme atsteekkitemppeleillä ei halunnut puhua Santa Muertesta ollenkaan ja kuittasi sen sanoilla "ei se ole mikään uskonto vaan kuoleman hyväksymistä osana elämää". Santa Muerten kultilla on huono maine valtavirrassa, koska se on tullut tunnetuksi jengiläisten ja rikollisten asiana -- eli niiden, jotka elävät kuoleman välittömimmän uhan alla. 

Tajuan, että Suomessa ja muualla länsimaissa kuolema on kätketty silmistä sairaaloihin, laitoksiin, terveydenhuollon ammattilaisten käsiin. Ja kulttuurissa, jossa tuonpuoleisen koetaan olevan täyttä faktaa, ei uskonasia, kuolema menettää järkyttävyyttään. Silti, ulkopuolinen väistämättä vähän järkyttyy. 

2. Millainen on Meksiko?

Mahdotonta tiivistää yhteen kappaleeseen, ja vielä mahdottomampaa kuvailla valtavaa maata yhden kaupungin ja sen lähiympäristön perusteella. Meksiko on maa-alueena Länsi-Euroopan kokoinen (Ranska, Espanja, Saksa) ja väestöltään reilu kolmasosa EU:sta, 120 miljoonaa asukasta. 

Kävimme antropologisessa museossa, jossa maan eri historiallisten ja nykyheimojen ja kulttuurien elämää kuvataan. Paikkaan menee koko päivä, ja siinä ehtii nähdä vain pintaraapaisun noin tusinasta kulttuurista. Vanhimmat alkuperäissivilisaatiot olmeekit, atsteekit ja mayat ovat jo kadonneet tai sulautuneet nykykansaan. Kuitenkin maassa yhä elää monia keskenään erilaisia kansoja ja kulttuureja, vaikka kaikki(?) nykyään puhuvatkin espanjaa. 

Myös Meksikolla on kolonialistinen historia, kuten Australialla ja Kanadalla. Kuuluisasti espanjalaiset konkistadorit valloittivat Meksikon väellä, verellä ja voimalla (sekä kulkutaudeilla) atsteekeilta ja mayoilta 1500-luvun kuluessa. Kuitenkin meksikolaisten suhtautuminen historiaansa on hyvin erilaista kuin esim. aussien tai kanadalaisten, varmaankin kuluneen ajan ja omien kulttuuristen piirteiden säilyttämisen vuoksi. Esimerkki: Kanadassa emme päässeet yhdessäkään museossa katsomaan alkuperäiskansojen esineistöä, koska Kanadassa on tällä hetkellä menossa kulttuurinen herääminen siihen, että esineistö on todellisuudessa varastettua. Näyttelyitä on suljettu ja ne avataan vasta sitten, kun museot saavat neuvoteltua alkuperäiskansojen edustajien kanssa, mitä voi/saa laittaa näytille ja millä tavalla. Samanlaista heräämistä tapahtuu Suomessakin, jossa neuvotellaan parhaillaan saamelaiskäräjistä. 

En osaa sanoa Meksikon alkuperäiskansojen tämänhetkisestä poliittisesta asemasta, mutta historiasta, kulttuurista ja perinnetaiteista ollaan täällä näkyvästi ylpeitä. Espanjalaisten, atsteekkien, mayojen ja muiden sulautuminen on tapahtunut jo niin monta sukupolvea sitten, että haavat ovat umpeutuneet, ja ihmiset näyttävät juhlistavan kaikkia sukupuunsa haaroja. TOSIN on sanottava, että kuulemma Etelä-Amerikassa esiintyy rasismia metsäläisiksi ja köyhiksi koettuja alkuperäiskansoja kohtaan, eli ongelmatonta ei ole täälläkään. 

3. Onko siellä turvallista?

Vaikuttaa olevan, jos tietää, mitä tekee ja missä liikkuu. Mexico Cityssä on alueita, joilla voi melko huoletta liikkua yölläkin (Polanco, Roma Norte, Condesa) ja sitten niitä, joilla on fiksumpaa pysyä kotosalla pimeän tullen. Itse majailemme Centro Historicossa ja täällä on toisaalta iltaisinkin vipinää, toisaalta kaupat menevät kiinni klo 19. Me parkkeeraamme itsemme sisätiloihin kauppojen kiinnimenoaikaan, toisaalta ihan varmuuden varalta, toisaalta lapsen iltapuuhien vuoksi. Nukkumaan hän menee vasta klo 21, mutta iltapesut, iltaruuat, leikit, piirrettyjen katselut ja rauhoittumiset vievät oman aikansa. 

Meksikossa keskipalkka on 700 euroa kuussa ja esimerkiksi poliisit tienaavat 9000 euroa vuodessa. Paikallisella kulutus- ja hintatasolla näillä nippanappa pärjää, mutta rikastumaan ei pääse. Köyhyyttä on sekä suhteellista että absoluuttista. Eilen ajoimme oppaan kanssa bussilla paikallisen favelan eli slummin läheltä, pikkuisia kyhättyjä rinnetaloja silmänkantamattomiin. Eli kannattaa tietää ennakkoon, missä liikkuu, miten, milloin ja kenen kanssa (paikallinen opas on hyvä valinta). 

Kuten melkeinpä kaikkialla E-Amerikassa kuulemma, suurimmat riskit liittyvät huumekauppaan ja huumejengeihin: kumpikin asioita, joihin meillä ei ole syitä sotkeutua, eli riski minimoituu jo sillä. 

4. Voiko Meksikoon matkustaa lapsen kanssa?

Tottakai voi, kun valitsee alueen ja tekemisensä. Kokemuksemme Mexico Citystä olisi varmaankin vailla mitään riskimielikuvia, jos pyörisimme pelkästään expat-alueilla ja luksuksemmilla seuduilla. Esimerkiksi mainitsemistani Polanco-Condesa-Roma Norte-kaupunginosista löytyy paljon kauniita, siistejä puistoja ja eloisia leikkipuistoja, leppoisista kahviloista ja artesaaniputiikeista puhumattakaan. Tulemme tällä reissulla käymään myös Yucatanilla ja Cancunin seudulla ihan perus-perhe-rantalomalla, sen ennakoin olevan lähellä Balin-kokemuksia. 

Aina kun alan itse arpoa, voiko maahan X matkustaa lapsen kanssa, muistutan itseäni siitä, että kaikissa maissa elää lapsia ja heille kaikki paikallinen on perusarkea. Tottakai on olemassa turvallisempia ja riskialttiimpia seutuja, ei pidä kieltää tosiasioita. Ruokamyrkytys, ripuli ym ovat ihan olemassaoleva riski, joista olemme koko ajan tietoisia ja vahdimme mukelon syömisiä haukkana. Mutta monia riskejä voi kuitenkin ennakoida ja välttää. Meillä tottakai on aina matkustaessa matkavakuutus, ja tutkimme ennakkoon, mikä on järkevää, mikä ei. 

E:llä puolestaan on melko huoleton suhtautuminen matkusteluun, koska hän on reissannut minua enemmän -- vaikken itsekään mikään matkailun eilisen teeren kevätkananen ole -- ja hänen isänsä asui eläessään pari vuosikymmentä Kambodzassa, joka tästä syystä on E:llekin hyvin tuttu käyntikohde. Minulle Kambodza on viimeinen paikka, minne uskaltaisin lapsen viedä, sotatoimialueita lukuunottamatta. E:lle kaksi paikallista pikkusiskopuolta ovat opettaneet, että lapsista pidetään huolta kaikkialla ja lapsuus vauraissa länsimaissa ei suinkaan ole ainoa tapa elää elämää. 

5. Huijataanko Meksikossa?

Epäilemättä jonkin verran. Kaikkeen matkailuun sisältyy "vallan epätasapaino", jossa toisaalta ovat vastakkain tulokkaan/turistin tietämättömyys ja naiivius vrt. paikallisten sisäpiiritieto ja varmuus asioista, toisaalta matkaajan kukkaron paksuus vrt. paikallisten rahantarve. Me englantia puhuvat länkkärit näytämme väistämättä rikkailta amerikkalaisilta, vaikka yritämmekin pitää matalaa profiilia. Espanjan osaamattomuus paljastaa meidät välittömästi. 

Nämä viisi päivää olemme päässeet hyvin pienillä osumilla: parissa paikassa on pokalla väitetty, että vähintään 10% tippi on pakollinen, vaikkei sen tietämämme mukaan pitäisi kuulua meksikolaiseen palvelukulttuuriin. Taksikuski kentältä yritti vaatia lisää rahaa käteisenä, vaikka olimme maksaneet matkan ennakkoon tilauspalvelun kautta (emme antaneet kun ei ollut, hän antoi sitten periksi). Jos näin pienillä ongelmilla sujuu koko reissu, niin nappiin meni.

Paras keino olla tulematta huijatuksi on osata espanjaa. Täällä kadun, miksi käytin koulussa aikaa johonkin saksan opiskeluun, tai edes italiaan, kun espanja ja ranska olisivat olleet maailman mittakaavassa selkeästi tarpeellisemmat! 

6. Suositteletko Meksikoa matkakohteena?

Turvallisia alueita kyllä, ihan mitä tahansa paikkoja en. Pohjoisessa USA:n vastaisella rajalla on kuulemma väkivaltaisinta, USA:n ja huumejengien käymän sodan vuoksi. Meksikon presidentti ymmärtääkseni on kohtalaisen turhautunut USA:n voimankäyttöön Meksikon maaperällä, mutta ulkopuolisen on todella vaikea sanoa, ovatko toimet oikeutettuja vai väärin. Kuka vähättelee, kuka liioittelee, kuka kertoo totuuden, kuka edes tietää totuuden? 

Myös muut raja-alueet Guatemalaan ja Belizeen päin voivat kuulemma olla jengisotaseutua, ja Meksikon sisällä on myös taskuja, jonne ei ehkä ole ihan pakko työntyä. Mutta matkailijoiden suosimat seudut pidetään pääsääntöisesti turvallisina ihan maan maineenkin vuoksi. Kun pitää silmänsä auki taskuvarkaiden ja huijareiden varalta (Euroopastakin tutut pakkomyyntikikat, joissa annetaan käteen jotain ja vaaditaan maksua), pärjännee melkoisen hyvin. 

7. Mitä muuta Meksikosta tai Mexico Citystä pitäisi tietää ennen matkaa? 

YouTube on täynnä tietoa pursuavia, kiinnostavia, tiivistettyjä opasvideoita, ja ainakin itse katsomani vaikuttavat paikkansapitäviltä. Sieltä vain selaamaan! Itse en tosin ole ainakaan vielä niin maan lumoissa, että suunnittelisin tänne muuttoa, vaikka Meksiko tunnetaankin nomadipiireissä hyvänä asettumiskohteena. Varmaan riippuu siitä, mitä tekee työkseen, millaista elämäntapaa kaipaa ja mille alueelle olisi varaa. Biletysiässä olisi voinut houkutella enemmän, mutta perheellisenä uraäitinä ei enää samalla tavalla :D 

Roma Nortessa voi luulla olevansa Madridissa, vaikka Pikku-Rooma onkin. 

Artesaani- ja kansantaiteen museo, ehdottomasti parhaita museoita Mexico Cityssä ja ehkä koko maailmassa.

Maya-toteemi antropologisen museon puutarhassa. 

Keskiaikainen (Euroopan ajanlaskulla) Teotihuacan-temppelikaupunki. Tästä lisää toiste!

Hostellimme aamupalakahvio. Mellakkapoliisi kasuaalisti ulkopuolella. Aluksi säikähdin, mutta poliisien läsnäolo on tarkoitettu pelotteeksi niin jengeille kuin mielenosoittajillekin. Eilisen oppaamme sanoin: "retken aikataulu riippuu säästä, ruuhkista ja mielenosoituksista, protesteja kun on Mexico Cityssä joka päivä". Emme onneksi ole nähneet kuin hyvin rauhallisia mielenilmauksia. 

Pidempään reissuun lapsen kanssa?

Olemme nyt kahdesti lähteneet tien päälle muksun kanssa pidemmäksi aikaa kuin perus-kuukaudeksi Suomeen (ulkosuomalaisilla vaikuttaa olevan yleisesti tapana matkata vuosittain Suomeen muutamaksi viikoksi). 

Vuonna 2020 kompastelimme halki Eurooppaa kokonaisen vuoden, kolme neljäsosaa ajasta Suomessa ja Ranskassa. Nyt olemme reissussa yhteensä neljä kuukautta, tosin näistäkin reilu kuukausi sujuu Suomessa, loput Kanadassa, ekstrana kierros Meksikossa sekä veljeni luona Kolumbiassa.  Meillä on siis kohtalaisesti kokemusta tien päällä olosta lapsen kanssa eri kulkuvälineissä, sekä majoittumisesta milloin missäkin. Ajattelin kerätä alle plussat ja miinukset, jos moinen lapsiperhe-nomadius kiehtoo. Ensin miinukset, jotta voidaan päättää juttu plussiin. (On a high note, tätä sanontaa ei oikeastaan Suomessa olekaan - päätetään positiivisiin?)

Miinukset

1. Kodittomuus. 

Daa, itsestäänselvästi, pidemmällä reissulla voi iskeä kodittomuuden tunne. Tietysti tämä riippuu reissun luonteesta. Esimerkiksi täällä Kanadassa asumme aloillamme aina kuukauden putkeen, kunnes täytyy kulu- ja saatavuussyistä vaihtaa asuntoa. Kuukaudessa ehtii kotiutua ihan ok:sti, toisaalta AirBnB-tyyppisessä majoituksessa on aina osittain tyhjän päällä: milloin puuttuu keittiövälineitä, milloin mausteita, milloin pesuaineita, milloin leluja. Itse ei viitsisi/raaskisi kaikkea hommata, ettei joudu heittämään pois, koska mukaankaan ei yleensä pysty kaikkea ottamaan. 

Olemme tehneet myös useita automatkoja pituudeltaan 4-10 päivää, ja tuolloin yleensä pysähdymme vain yhdeksi yöksi per paikka. Itse nautin fiiliksestä, että ollaan menossa ja sattuu ja tapahtuu. Mutta, matkalaukkuelämä ei todellakaan sovi kaikille eikä ole aina/pelkästään hauskaa. Aina uusi vuokrahuone, hotelli, motelli tai peräti teltta alkavat lopulta jurppia, ja sitä haluaa vain valahtaa sohvannurkkaan jossain teekupposen ääreen illalla - ilman, että joutuu pakkaamaan kaiken pois taas aamulla. 

2. Leluttomuus

Kun ei pysty kantamaan lastenhuoneellista leluja matkassa, joutuu tyytymään muutamiin perusjuttuihin. Meillä ne ovat erilaiset rakentelupalikat eli legot ja muut vastaavat. Lapsi ei kuitenkaan jaksa samoilla leikkiä illasta toiseen, ja rehellisesti sanoen olemme reissussa lepsuja ruutuajan kanssa: nelivuotias on juuri oppinut pelaamaan lasten pelejä, ja Angry Birds tai dinodigger-pelit viihdyttävät kätevästi puolituntisen kerrallaan. Itse suhtaudun ruutuaikaan sikäli sallivasti, että mielestäni lapsilta ei kannata sitä kokonaan kieltää: ruutuaika "korvaa" entivanhaista sukulaisten tarinoiden kuuntelua, ja muiden lasten kanssa pelaamista/leikkimistä, nykyään kun turisevia sukulaissetiä ja -tätejä tai serkkuja ei asu saman katon alla tai naapurissa. 

Toisaalta poden asiasta pientä syyllisyyttä, sillä olen minäkin imenyt itseeni lapsipsykologien, teho-nannyjen ym. varoitukset, että ohjelmia tuijottava lapsi kärsii tavalla tai toisella kehityksessä (tätä tosin ei ole voitu aukottomasti osoittaa, koska psyk. tutkimuksissa ei ole saatu selkoa, johtuvatko kehitysongelmat liiallisesta ruutuajasta, vai siitä, että ns. ongelmaperheissä eivät vanhemmat jaksa mitään ruutuajan lisäksi, eli ruutu on vain oire, ei syy). 

3. Kyllästyminen

Kyllä, pidemmällä reissulla voi myös kyllästyä. Olemme täällä Kanadassa työni takia, mutta myös katselemassa nähtävyyksiä ja kokemassa uutta maata ja kaupunkia. Nyt kahden kuukauden jälkeen olemme kiertäneet ns. kaikki pakolliset, eli alkaa olla vaikeaa löytää uutta nähtävää, siis erikoisjuttuja. Uuttahan on ihan vain kadulla kävely, koska kaupunki ja ihmiset vaikuttavat erilaisilta Australiaan tai Suomeen verrattuna. Välillä väkisinkin tulee olo, että olisipa kiva olla omassa kotona, omissa ympyröissä: olemme täällä kaukana kavereista, suvusta ja muista seura-, tuki-, ja apupiireistä, ja kolmen koplana/kuplana elely on välillä hapetonta, vaikka me aikuiset vuorottelemmekin lapsenvahdintaa ja teemme myös omia juttuja, sekä työ- että vapaa-ajan. 

Onneksi pidempään paikallaan pysyessään pystyy etsimään esimerkiksi lasten toimintaa kuten lapsiparkkeja, ilmaisia sisäleikkipaikkoja ja muita huvituksia, joissa lapsi pääsee muiden kanssa touhuilemaan. Mekin olemme löytäneet ihan kiittettävästi tekemistä mukelolle kunnan monitoimitalolta ja kirjastosta. Näin vanhemmatkin jaksavat paremmin: itse olen harjaannuttanut kykyäni lukea kirjoja leikkikentän laidalla, nyt kun ei tarvitse enää joka askelta vahtia. 

4. Liika tavara

Vaikka pidämme jatkuvasti silmällä matkalaukkujen kapasiteettia, olemme myös jatkuvasti sen äärirajoilla. Neljään kuukauteen mahtuu erilaisia käänteitä, tarpeita ja säätiloja. Jouduimme pakkaamaan mukaan niin talveen kuin hellekesäänkin sopivaa tavaraa, ja siinähän alkavat laukun saumat soimaan. Meillä on mukana kaksi isoa matkalaukkua sekä isohkot reput kaikille, eli minimi, jolla pärjää, silti liikaa, kun sitä pitää siirrellä paikasta toiseen. Itse olen hyvin minimalistinen pakkaaja, ja pyrin käyttämään samoja kamoja monissa eri tilanteissa, pesukone kuitenkin on saatavilla vuokra-asunnoissa. En myöskään pidä shoppailusta, koska en yleensä löydä mitään sopivaa hinnan, laadun, istuvuuden, materiaalien, värien tai etenkään näiden kombon suhteen. 

Silti tavaraa vain kertyy: lapselle on "pakko" ostaa välillä uutta ja E on innokas matkamuisto-ostelija, tosin hän ostaa käyttöön, eli esim. t-paitoja tai muita vaate- tai sisustustuotteita. Itse yritän jatkuvasti jarrutella kartutusta, koska omin kätösin on kaikki kannettava ja lentokentillä raijattava. Kun lähdemme Kanadasta eteenpäin, jätämme ison ostoskassillisen verran tavaraa kirpparilahjoituksena. Karsinta on kuitenkin yllättävän vaikeaa ja väkisinkin iskee "entäs jos tätä vielä tarvii"-kierre. 

5. Hitaus

Faktaa on, että mikään, yhtään mikään, ei ole lapsen kanssa nopeampaa, helpompaa, vaivattomampaa tai joustavampaa kuin ilman. No, itsepä läksimme, tämän kyllä tiedostaen. Silti välillä meinaa käpy kärähtää, kun bussiin pitäisi ehtiä ja lapsi jahkailee kenkienlaiton kanssa tai lippis on hukassa. Vaikka vauvan ja taaperon kanssa matkustaminen oli sekin omien kommervenkkiensä takana, pienemmän lapsen pystyi kääräisemään mukaan enemmän vanhemman aikataululla. Leikki-ikäistä ei pysty enää ripeästi pukemaan ja nostamaan kulkupeliin, jos tämä ei sitä itse halua. Kävelytahti on luonnollisesti hitaampaa ja N rakastaa leikkiä 1-2-3-4-leikkiä, jossa hän kävellessä pitää kumpaakin vanhempaa kädestä ja kiskaisee itsensä yläilmoihin aina lasketun numeron 4 kohdalla, siis heittäytyy väliimme roikkumaan. Lapselle hauskaa, vanhemmalle vähemmän. Kuitenkin nopeuttaa ja jouhevoittaa kävelyreissuja hieman, kun lapsi keskittyy leikkiin, ei matkasta marisemiseen. 

Plussat

1. Vapaus

Vapaus olla ja elää omaehtoisesti on arvoni numero yksi. En tällä tarkoita libertaaria "minä saan tehdä ihan mitä haluan, välittämättä muista, yhteiskunnasta tai ympäristöstä"-mentaliteettia. Pikemminkin joustavuutta tehdä omia valintoja omien arvojen, tarpeiden ja toiveiden mukaan, sekä itsensä luovaa toteuttamista mahdollisuuksien rajoissa. Haluan tarjota tätä samaa vapautta myös lapselleni enkä siksi ole ollut innostunut ajatuksesta, että hänen pitäisi lähteä kouluputkeen jo nelivuotiaana (Länsi-Australian kindy) ja esikoulukin alkaa jo viisivuotiaana (Länsi-Australian preprimary). Kindy toki on vapaaehtoinen, preprimary sitten pakollinen (tarkemmin sanoen, oppivelvollisuus on pakollinen viisivuotiaasta lähtien). 

Omasta lapsuudestani muistan parhaina hetkinä ne, kun sai olla ja leikkiä vapaasti ennen kouluikää, sekä viikonloppuisin ja lomilla, vaikka koulustakin oikeasti nautin. Perhereissussa saamme rytmittää päivät itse oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan, eikä kenenkään tarvitse sykkiä työ- tai kouluaikataulujen kellonlyömillä. Toki tällainen elämäntapa voi onnistua vain tietyin reunaehdoin, eli jostain on tultava rahoitusta, joka moisen kattaa. Koronapandemian ainoa plussapuoli onkin ollut henkkoht se, että etätyöt ja joustavat työajat ovat tulleet jäädäkseen ja pystyn työskentelemään toiseen maahan vaikka ulkomailta käsin. 

2. Leluttomuus 

Vaikka leluttomuus on miinuslistallakin, täytyy se ottaa myös positiivisena. Yritämme leikkiä mahdollisimman paljon ulkona eli kiertää eri leikkikenttiä. Käymme myös lapsiystävällisissä nähtävyyksissä, kuten Science World eli Vancouverin Heureka (tosin kooltaan moninkertainen verrattuna Heurekaan). Monet muutkin nähtävyydet taipuvat koko perheen kohteiksi: omia suosikkejani ovat erilaiset puistot ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi leikimme kotona aika simppeleitä, lapselle hauskoja juttuja, kuten ilmapallo-lentopalloa tai hyrrämaalia (hyrrä pitää saada torjuttua jalalla, kun toinen lähettää sen). Näihin ei vaadita paljoa materiaa, mutta iloa niistä saa irti -- vaikka vanhempi niihin aina kyllästyykin ennen lasta :D 

Liikumme myös mahdollisimman paljon luonnossa. Tosin tällä hetkellä ja aiemminkin liikkuminen on ollut työlästä vanhemmille, koska lasta pitää kantaa melko paljon. Nelivuotiaan jalat väsyvät yhä nopeasti, vaikka rattaat olemmekin jättäneet pois jo puoli vuotta sitten. Reppuselkään tai olkapäille siis. Hienoisesta rasittavuudestaan huolimatta on tärkeää opettaa lapselle luonnossa liikkumisen mielekkyyttä, ei pelkästään luonnon itsensä vuoksi, mutta myös navigointitaitojen ja maailmaan tutustumisen: tutkitusti aivosolujen terveeseen uusiutumiseen tarvitaan kiinnostavissa ympäristöissä liikkumista, toteaa lääkäri Anders Hansen. 

3. Ruoka

Arvoin, kuuluuko tämä miinuksiin vai plussiin, koska ruuanlaitto, ruuanhankinta ja ulkona syöminen voivat olla aikamoinen haaste tai ainakin hidaste reissun päällä. Meidän muksu on valmiiksi nirso, ja syö vain tuttuja makuja ja ruokia; nyt ollaan sentään päästy maistamisvaiheeseen, eli hän suostuu/uskaltaa maistaa uuttakin ainakin ajoittain. Omien kouluruokailumuistojeni takia en halua koskaan pakottaa tai vaatia ruuan syömistä (opin koulussa piilottamaan syömättömän ruuan lautasliinoihin, jotta sain heitettyä roskiin sellaista, mikä ei vain mene alas. Opettaja ja keittäjä vahtivat, että lautaset syödään tyhjiksi). Silti kyllä reissussa välillä kirskututtaa hampaita, kun napero huutaa nuudeleita sadannetta kertaa, vaikka tarjolla olisi vaikka mitä hyvää, uutta, maukasta ja tuoretta. 

Kuitenkin matkustelun yksi anti ovat uudet ruuat ja ruokakulttuurit ja tämä menee ehkä eniten kategoriaan: vanhemmat nauttivat vaikkei lapsi innostukaan, ja silloin tehdään kompromisseja, missä, milloin ja mitä syödään. Mielestäni lapsiperhe-elämää ei voi eikä tule elää pelkästään lapsen ehdoilla, ja on myös lapsille tervettä oppia, että jokainen päätös tai tehtävä asia ei ole ensisijaisesti heille. N osaa harjaantumisen myötä istua ravintoloissa kiitettävän kärsivällisesti (yleensä lelujen, värityskirjan tai viimeisenä oljenkortena, kännykän viihdyttämänä), jotta vanhemmat voivat testailla uutta taco-paikkaa, merenrantaravintolaa tai näköalabistroa. Elämä ei lopu perheellistymiseen ja tämän tietävät eritoten ranskalaiset asenteella jokainen ravintola on perheravintola, koska lapsillakin on oikeus oppia yhteiskunnan sivistyneiksi jäseniksi. 

4. Joustavuus ja mielikuvitus

Lapsen kanssa reissatessa oppii väkisinkin mielikuvituksen käyttöä ja joustavuutta, puolin ja toisin. Kun naperolta meinaa loppua mielenkiinto puolityhjässä AirBnB:ssä, vanhempi kehittää tälle tekemistä vaikka hengareista: asettelin niistä laita-aidat marmorikuularadalle ja päätyyn tyynyn, jotta lapsi sai testailla, minkävärinen kuula kulkee nopeimmin. Leikimme usein erilaisten pahvipakkausten, vessapaperirullien ym. leikkuuta, väritystä ja askartelua: tämänikäiselle pelkkä saksien käyttö on jännää ja haastavaa puuhaa sinällään ja teippirullalla pahvi muuntuu dinosaurukseksi tai vaikka miksi. Tosin aina äidin tai isin taidot eivät riitä toteuttamaan muksun mielikuvitusrikkaita toiveita! 

Paras matkalelu pidempään reissuun mielestäni on jonkinlainen pieni askartelusetti sekä väritystarpeita, etenkin vesivärit. On kuitenkin kiinnostavaa ja palkitsevaa huomata, että erittäin pienillä materiaalisilla tarpeilla lapsi on tyytyväinen, kun hänellä on leikkiseuraa ja huomioiva aikuinen lähellä. Muttamutta, tottakai meilläkin vanhemmat uuvahtavat aika ajoin ja silloin näpytelköön kännykkäpelejä. Joustavuus on hyvä taito kaikkiaan, niin vanhemmille kuin lapsillekin: liian tiukat rajat ruutuajassa, ruuan laadussa/määrässä, nukkuma-ajoissa ym. aiheuttavat pelkkää ahdistusta ainakin minulle ja siinä stressissä on vaikeampaa jaksaa vanhemmuuden vastuita. 

5. Ihmissuhteet

Mikäli kaikki osapuolet osaavat olla kypsästi reissussa -- eli toisiinsa empaattisesti ja kannustavasti suhtautuen -- väittäisinpä, että matkat vahvistavat perhesuhteita ja lujittavat keskinäistä "heimoutumista". Me pärjätään, kestetään ja hoidetaan mitä vaan-fiiliksellä. Omilla reissuillamme yleensä hakeudumme tarkoituksella myös oman suvun ja kavereiden seuraan, eli emme lähde pelkästään muille maille vierahille, vaan yhdistämme pidempiä reissuja sukulointiin, tai pyydämme sukulaisia tai kavereita matkaan mukaan. Nytkin Vancouveriin liittyi seuraamme veljistäni yksi ja käymme tällä samalla vaelluksella toisen veljeni luona Kolumbiassa. Kolmas veli tavattiin Suomessa, muiden lähisukulaisten ja kavereiden muassa. Meksikon-osiolle puolestaan tulee mukaan E:n äiti miesystävineen. 

Meillä matkustus on mahdollistanut etenkin vanhempien ja lapsen välistä läheisyyttä; sanoisinpa, että isä-poika-suhde on erityisesti hyötynyt asiasta. Kotiarjessa on ihan liian helppoa luiskahtaa päiväkotiin-töihin-markettiin-kuntosalille-kotiin syömään, telkun ääreen ja nukkumaan-rutiiniin (tai vaikkei siihen edes haluaisi, siihen päätyy työtuntien ja väsymyksen myötä). Elämme ns. aktiivisesti myös Australiassa eli tapaamme läheisiä, käymme uusissa paikoissa, vietämme aikaa metsävaelluksilla ja rannalla, mutta ne ovat pelkästään viikonloppuaktiviteetteja, eivät arkiviikon kauraa. Tosin täytyy myöntää, että loputon 24-7 lapsen kanssa/seurassa uuvuttaisi sekin (emme pysty keskittymään aivotyöhön, jota kumpikin tekee), ja odotamme ihan innolla kotiinpaluutakin, päiväkodin jatkumisineen!

Korttelifestivaali ja kaikenikäisten disko Vancouverissa eilen. Hyvää pöhinää! 

Vancouverin ja BC:n parasta antia ovat olleet upeat luonnonmaisemat sekä luonnossa seikkailun ja leikkimisen mahdollisuus. 

Herra 4v oppi kuvaamaan kännykällä tällä matkalla, tässä potretti.

Lapsille ja perheille suunnattuja nähtävyyksiä on eri maissa pilvin pimein, niin täälläkin. Satumetsä.

Muksu meriakvaariossa. "Mitä teet?" kysyin. "Otan kuvan jokaisesta meduusasta, yksitellen".

Nurinpäin Australiassa

Hellurei ja terveiset Suomesta! Olemme kolmatta viikkoa lomalla Suomessa herra 4veen kanssa. E on vielä kierroksella Ranskassa, josta liittyy seuraamme äitienpäivänä. Loma on tosin ollut enemmän mallia työloma, koska nelivuotiaalle on jatkuvaa onnenpäivää tajuta, ettei enää mennäkään päiväkotiin, vaan hillutaan kotona äidin ja sukulaisten kanssa aamusta iltaan ja leikkiä ja leikittäjää piisaa - jos ei, sitä vaaditaan kärkkäästi ja kovaan ääneen. Lomasuoraan saatiin mukaan sairaslomakin, koska varotoimista huolimatta en koskaan selviä pitkistä lennoista sairastumatta nuhaan. No, nyt onneksi alkaa elämä voittaa, vaikka kirjaimellisessa mielessä elämä eli luonto vielä kangerteleekin lumisohjon ja räntäkuurojen alla. Oli jouluisin vappu naismuistiin! 

Maanvaihto kirvoittaa aina vertailuja, niin tälläkin kertaa. Tässä muutamia huomioita, joita olen haalinut blogin luonnoskansioon julkaisua odottelemaan. Joten miksipä ei tuutata tätä ulos nyt. Australian kutsumanimi on Down Under ja kulunut vitsi on, miten kaikki on siellä nurinpäin. No, ehkä kirjaimellisesti ei, mutta jotkut asiat kuitenkin. 

Uimahalli ja sauna

Aussit tunnetaan surffikansana, ja väestöstä 80% asuu rannikkoalueilla, koska mantereen keskusta on hiekka-aavikkoa. Meri kuuluu elämään, elämäntapaan ja kulttuuriin vahvasti, silti tai ehkä juuri sen vuoksi uimahallejakin on runsaasti. Melkeinpä jokaisella kunnalla on oma urheilu- tai monitoimihallinsa uima-altaineen. Uimahallissa käynti on kuitenkin erilainen kokemus kuin Suomessa, ei välttämättä parempaan suuntaan. 

Suomessa allasalueelle ei pääse ulkovaatteissa eikä ainakaan ulkokengissä. Perthissä pukuhuoneisiin kuljetaan allasalueen kautta, hiekkakengillä tallaten, eivätkä läheskään kaikki edes käy vaihtamassa uikkareihin. Monet vanhemmat vahtivat lastenaltaassa polskivia muksujaan sisävaatteissa, ja vanhemmat täyttävät myös katsomot ja altaanvieruspenkit, kun uimakouluja pidetään. Läheskään kaikki eivät myöskään käy suihkussa ennen tai jälkeen kloorialtaassa pulikoinnin (varmaan käyvät sitten kotona..?), vaan lapset saatetaan pakata autoon suoraan uikkareissa ja kylpytakissa, mennen tullen. Näin ollen yksi allasvahti on lähes koko ajan työllistetty siinä, että ajelee lattioita pesuri-kuivurilla. 

Saunaan mennään uikkarit päällä, suihku taktisesti (vaikkakin ohjeistuksen vastaisesti) ohittaen. Sauna on allasalueella ja jaettu, eli saunoja ei ole erillisiä miehille ja naisille. Itseäni suuresti nyppivä asia on, että osa porukasta lappaa saunaan suoraan kuntosalilta lycrassa, eli saunaan mennään "nesteenpoistoon", hikoilemaan kiloja pois. Tämä on aivan älytön trendi. Joku viikko sitten höyrysaunassa eräs nuorimies kuntoiluvaatteissaan laskeutui lattialle ähkimään, kun ei jaksanut enää kuumuutta, muttei suostunut lähtemään pois, vaikka eräs toinen ja minä sitä ehdotimme. Hän sanoi, että tavoittelee puolta tuntia, ja oli ollut vasta vartin. Kävin sitten vaivihkaa vinkkaamassa allasvahtia tsekkaamaan saunan, ettei mies ainakaan pyörry sinne. Vähemmän rentouttavaa kaikille. 

Saunoja yleensä on joko turkkilainen höyrysauna tai kuivasauna, tai molemmat. Kuivasauna on siis suomalainen sauna ilman löylyä. Kiuas löytyy, mutta vedenheitto on ehdottomasti kielletty, etteivät "vastukset mene oikosulkuun". En itse käy enää kuivasaunassa, koska ei se leivänpaahtimessa istuminen aja asiaansa ollenkaan. Turkkilainen nyt jotenkin toimii, vaikka laatoilla istuminen trooppisessa lämpösumussa ei ole sama kuin puulauteilla löylyn heitto. Saunojen, samoin kuin porealtaiden, edustalla on aina litania varoituksia: ethän mene, jos kärsit siitä tai tuosta terveysongelmasta tai olet raskaana. Myöskään lapsia ei päästetä saunaan, vaan ikäraja yleensä on 16v. Suomalainen vauvaansa vadissa saunassa kylvettävä ehkä hymähtelee tälle, mutta aussien kehno ymmärrys saunoista auttaa ymmärtämään kiellot. Ajatellen niitä saunaan lähes pökrääviä nesteenpoistajia. 

En ole itse aiemmin suuresti tykännyt aussiuimahalleista, koska niissä on mielestäni liian meluista ja likaistakin (hiekka ym. kengistä). Kuntoilumielessä ja työkunnon ylläpidoksi hankin kuitenkin monitoimihalliin jäsenyyden ja olen totutellut uimaan kerran-pari viikossa jo vuoden ajan. Kyllähän siihenkin tottuu, mutta suomalainen hygieenisempi ja kylpylämäisempi meno sopii omaan mielenmaisemaani huomattavasti paremmin. 

Koulupolun aloitus

Länsi-Australiassa peruskoulu alkaa pakollisella esikoululla sen kalenterivuoden alussa, jolloin lapsi täyttää viisi vuotta vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Suomentaen: naperomme N täyttää viisi vuotta maaliskuussa 2024, joten hän aloittaa eskarin helmikuussa 2024, kun kouluvuosi alkaa. Hän on siis vasta 4v., kun eskariuniformu vedetään päälle ensi kertaa. Suomessa eskari on aloitettava sen kalenterivuoden syksynä, jolloin lapsi täyttää kuusi vuotta, eli lapsikohtaisesti jopa puolitoista vuotta myöhemmin kuin Aussilassa. Ja pikkulasten vanhemmat tietävät varsin hyvin, miten ison eron kehityksessä tekevät vuosi saati kaksi. 

Esikoulua edeltäisi peruskouluun niinikään kuuluva kindy eli esi-esikoulu tai leikkikoulu, joka ei ole pakollinen. Emme kuitenkaan itse ilmoittaneet pikkujeppeä kindyyn helmikuussa 2023, koska käytännön tasolla se lähinnä vaikeuttaisi elämäämme. Kindyä on 15 tuntia viikossa, eli koulusta riippuen esim. kaksi kuuden tunnin päivää ja yksi aamupäivä per viikko, tai vuoroviikoin kaksi ja kolme kuuden tunnin päivää. No, harva työpaikka tarjoaa vanhemmille viiden tunnin työpäiviä, jotka mahdollistaisivat kouluun viennit ja haut plus työmatkat. 

Koulut usein järjestävät aamu- ja iltapäiväkerhoja, mutta omalla kohdallamme niitä ei ollut tarjolla ja lapsi  menisi myös päiväkotiin silloin, kun ei ole kindypäivä. Tämä logistinen pallottelu ei houkutellut ollenkaan eikä myöskään ollut selvää, mitä sellaista lapsi koulun kindyssä oppisi, mitä ei päiväkodin kindystä saa. Etuna olisi, että koulun kindy on ilmainen, päiväkoti maksaa meille $55 eli 33€ per päivä (maksut riippuvat vanhempien tulo- ja "työaktiivisuus"tasosta, jotka paikallinen Kela Centrelink määrittää). Toisaalta aamu- ja iltapäiväkerhot maksavat, eli koulun kindyn ilmaisuus pyyhkiytyy näiden maksujen myötä pois. 

HUOM: Peruskoulusta minulla ei ole vielä omakohtaista kokemusta, eli kaikki "tietämäni" perustuu muilta kuultuun ja netistä luettuun. Siksipä minulla varmaan on jokseenkin puolueellinen ja nihkeä asenne, koska suomalaisessa peruskoulussa arvostamani puolet - säännölliset välitunnit, vapaa leikki, pienet luokkakoot, opettajien korkea koulutus ja ilmainen kouluruokailu - eivät Auslandiassa ole lainkaan itsestäänselviä. Eivätkä kuulemma nykyään enää Suomessakaan... Todennäköisesti kirjoitan kouluun liittyen päivityspostauksen vuoden 2024 lopussa, kun sitä oikeaa kokemusta on, ja julistan kaikki nykyiset pelkoni turhiksi :D 

Netin pohjalta tutkien perthiläisissä peruskouluissa on vain yksi välitunti aamupäivästä, eli aussien rakastama morning tea. Koulupäivä kestää noin yhdeksästä kolmeen ja puoliltapäivin on puolen tunnin lounastauko. Yhden välkän ja yhden ruokatauon lisäksi ei siis muita taukoja näy, mikä ei suomalaisen logiikkaan istu yhtään. Ei aikuinenkaan jaksa koko päivää tauotta, miten pikkuvekarat, joiden työtä oikeasti on leikki? Ilmeisesti jonkinlaisia taukoja ja tekemisen vaihteluita on leivottu päivään sinne tänne, koska eiväthän opettajatkaan jaksa vetää sata lasissa kuutta tuntia. 

Toinen omakohtaisesti kammoamani asia on kouluruokailun puute. Tyypillisesti kouluun pakataan lapselle mukaan eväät, eli ainakin meikämannen mielikuvituksettomassa keittiössä lounaat tulevat typistymään linjalle voileipää/piirakkaa/pizzaa, hedelmiä ja vihanneksia kylkeen. Tuntemani aussiäidit pitävät hyvänä, että kukin perhe ruokkii oman muksunsa, niin varmasti tietää, mitä tämä syö ja millaisilla terveys/ravintoarvoilla. Itse olen aika päinvastaista mieltä eli nimenomaan "joukkoruokailu" opettaisi erilaisten ruokien ja makujen ääreen ja ammattimainen keittiöhenkilökunta osaa kyllä laittaa ravitsevaa ruokaa. (Syökö lapsi sitten sitä, on toinen kysymys, minkä ääressä Suomessakin painitaan). Kuulemma kouluissa on usein myös kanttiini, josta voi ostaa välipalaa. En tosin tässä vaiheessa tiedä, millaista ruoka siellä on, eli onko tarjolla oikeaa ruokaa vai settiä ranskikset-nugetit-sipsipussi kuten kanadalaisissa yliopistoissa. 

Mielestäni ironisesti Australiassa(kin) usein ihaillaan suomalaista koulua, etenkin ilmaista kouluruokailua ja ulkona vietettyjä säännöllisiä välitunteja. Kuitenkaan tänne niitä ei ole laajassa mitassa tuotu, yksittäisten koulujen rehtorien kokeilujen lisäksi. 

Toisaalta, aussikouluissa ilmeisestikin käytetään paljon aikaa, vaivaa ja intoa vuorovaikutus- ja esiintymistaitojen harjoitteluun. Lapset oppivat hyvin nuoresta olemaan assertive eli terveen itsevarmoja ja suorapuheisia, tai ainakin se on tavoite. Esimerkiksi meidän kindyssä on pienenä ongelmana kiusaaminen, tarkemmin sanoen yhden ongelmalapsen käytös muita, myös meidän N:ää kohtaan. Toki ohjaajat siellä pyrkivät puuttumaan rajuun käytökseen, mutta kaikki lapset opetetaan myös sanomaan ääneen ja reippaasti, ei, en tykkää tuosta, lopeta. 

Tämä käytösmalli jatkuu aikuisuuteen eli olen useinkin todistanut vierestä esim. asiakaspalvelutilannetta, jossa aspaa pommittaa joku rasittava, jopa aggressiivinen tyyppi ja aspa osaa sanoa hyvin tehokkaasti, itsevarmasti, kuitenkin kohteliaasti: tuo ei käy päinsä, lopeta. Silloin mielessä usein käy, että suomalaisten kansallistunne ketutus varmaan vähenisi rajusti, jos kaikki olisi opetettu jo lapsena kommunikoimaan omat rajansa selkeästi, silti vihatta, eikä tarvitsisi vain kyräillä, harmitella ja hiljaa hiiltyä, kun ei kehtaa tai osaa sanoa etenkään vieraammalle, miltä oikeasti tuntuu tai mitä toiselta tarvitsee. (Ajattelen nyt vaikkapa niitä  hetkiä, jolloin suomalainen jumittaa toisen takana marketissa eikä kehtaa pyytää tilaa päästäkseen ohi kärryjen kanssa...).

Suhtautuminen säähän ja luontoon

Havahduin tässä vappuviikon lumisateessa ja kuuraisilla teillä ajaessa, miten erilainen käsitys ausseilla ja suomalaisilla on asioiden vaarallisuudesta. Alkaen auringosta, joka Suomessa kuitenkin on harvinainen valoilmiö aussiarkeen verrattuna. Suomalaiset yleensä ottavat aurinkosuojatoimet hyvinkin vakavasti ja esim. itse en Australian-alkuvuosinani mennyt minnekään vaikkapa hihattomissa vaatteissa, jotta olisin paremmin suojattu UV:tä vastaan. 

Viime joulun tienoilla näin Perthin-naapurustomme someryhmässä motkotuksen Nivean aurinkorasvan tehottomuudesta. Henkilö oli kuulemma palanut pahasti uintireissulla, vaikka oli aurinkorasvaa. Moni muu tuli samaan ketjuun kommentoimaan, että joo on tehotonta litkua tuo uintihommiin, tehdään valitus Nivealle! Muttamutta. Kyseisenä päivänä UV-indeksiarvo oli 13 eli extreme, sitä vastaan ei auta mikään aurinkorasva, etenkään vedessä lilliessä. Suojausta tarvitaan UV-indeksiarvon ollessa yli 3. Suomessa keskikesällä keskipäivällä indeksi nousee 5-7:ään. Kuvittele meneväsi tuntikausiksi uimaan avoveteen UV-arvon ollessa kaksinkertainen... kinkku käristyy, ei siihen auta mikään!

Lapsiaan aussit suojaavat yleensä hyvin eli Down Under-kestokampanja slip slop slap (sujauta päälle pitkähihaista, lätkäise ihoon aurinkorasvaa, lämpsäytä päähän hattu) on tehonnut. Samoin päiväkodit ja koulut ovat tarkkoja ihon peittämisestä auringossa. Meillä hatun pysyminen taaperon päässä oli alkuun haaste, sen kun saa niin helposti revittyä pois itse. Nyt päiväkoti-ryhmäpaineen jälkeen - ja tajuttuaan, miten hyvin lierihattu auttaa häikäisyssä - lapsi ei suostu ulkoilemaan ilman hattua. Hyvä. 

Tottakai suomalaisetkin usein/helposti kärähtävät etelänlomilla, eli ei aurinkosuojaus mikään finskien erityislahjakkuus ole. Kuitenkin yleisellä tasolla näyttää, että me pohjoisen kasvatit kunnoitamme auringon pelottavaa voimaa hieman enemmän kuin siihen lapsuudesta tottuneet.

Muutamat suomalaisten usein pelkäämät asiat kuitenkin alkavat vaikuttaa aavistuksen huvittavilta tai ainakin ylimitoitetuilta Auslandiasta käsin. Luonnonläheisiksi ihmisiksi suomalaiset karsastavat ötököitä, etenkin sisällä, jopa kohtuuttomasti. Tällainen olin itsekin ja toki nirhin kärpäset ja öttiäiset edelleen, jos ne tunkevat sisälle ärsyttämään. Mutta en enää hätkähdä jokaista hämähäkinverkkoa aidassa tai etenkään ulkona juoksentelevia kuusi- tai kahdeksanjalkaisia epeleitä, vaikka olisivat isojakin. Jopa redbackit eli mustaleskisukuun kuuluvat myrkkyhämähäkit tapan kätevästi kärpäslätkällä, kun niitä terassillemme ilmaantuu. Tosin sisältä löytyvät torakat, isot (peukalonpään kokoiset) hämähäkit ja niveljalkapistiäiset päätyvät E:n poistamiksi, koska niihin en uskalla koskea. Biologin mielestä tällaisten ottaminen käteen ei ole mitenkään inhottavaa -- minun silmissäni kyseessä on supervoima. 

Suomalaiset suhtautuvat myös ruokamyrkytys- ja vatsatautiriskiin aivan eri vakavuudella kuin aussit. Suomessa puhutaan paljon kylmäketjusta, ruokaloilla on tiukat määräykset kuljetuksesta ja käsittelystä, ihmisillä on kesäisin jopa kylmäkasseja peräkonteissa kaupasta kotiinkuljetusta varten. En ole vuosikymmenessä Länsi-Australiassa nähnyt yhtään kampanjaa kylmäketjusta. Vaikka kesällä asteluvut ovat rutiinisti +35-40 jopa pari kuukautta ja ylipäätään Suomen kesän lämpötiloissa liikutaan kolme neljäsosaa vuodesta.

Juttelin joskus tätini kanssa kouluruokailusta Australiassa. Tätini, suomalaisen päiväkodin ruokavastaava, oli totaalijärkyttynyt ajatuksesta, että pakkaisin lapsellemme päiväksi mukaan vaikkapa Perthissä tavallisia juusto-kinkku-voileipiä. Eihän niitä voi laukkuun laittaa -- edes kylmälaukkuun -- muutamaksi tunniksi, pilalle menevät lounasaikaan mennessä! Mikä on ihan perusteltu huoli. Toisaalta. Jotenkin kaikki muutkin pärjäävät, ja piknik-tyyppisiä (lapselle kelpaavia) eväitä on vain rajallinen määrä keksittävissä, eli jotenkin vain pitää sekin sutvia. 

Ausseja ei myöskään yleisesti pelota meri, vesi, eivätkä juuri haitkaan tai muut vaaralliset/myrkylliset/haitalliset eläimet. Suomalaisena itse suhtaudun esimerkiksi aallokkoon syvällä kunnoituksella enkä mereen mene, jos olot ovat kuin pesukoneessa. 

Aussien pelottomuus ehkä osin johtuu siitä, että monilla on oma uima-allas ja lapset usein laitetaan jo vauvana uimakouluun, eli uimataito on ilmeisesti keskimäärin aika hyvä. Australiassa hukkuu tapaturmaisesti vuosittain 200-300 ihmistä, Suomessa 100-150, eli asukaslukuun suhteutettuna hukkumiskuolemia on Suomessa jopa kolminkertainen määrä Australiaan verrattuna. Pilkkimiskulttuuri (heikoilla jäillä) sekä juhannuksen vietto järvellä päissään lienevät suuret syyt Suomen hurjiin lukuihin. Lisäksi ainakin Länsi-Australiassa on lailla määrätty, että uima-altaan tulee olla tarkastajan hyväksymällä tavalla aidattu, kun taas Suomessa saa olla vaikka minkälaisia piha-allas-virityksiä ilman lapsiturvallisia suojauksia. 

Omituiset riskit

Toisaalta Länsi-Australiassa on vaaroja, joita ei oikeastaan koskaan kohtaa Suomessa. Näistä mielestäni kummallisin ovat auto-onnettomuudet, joissa joku rysäyttää yöllä talon seinästä läpi asukkaiden makuuhuoneeseen. Tässä yhdistyy muutama täkäläinen tyypillisyys. 1) WA:ssa on paljon omakotitaloalueita, joissa talojen etupihoja ei ole aidattu tieltä katsoen. 2) Juuri ajokortin saaneet rallittelevat joskus öisin hiljaisilla lähiöteillä. 3) Talot eivät aina ole kovin järeää tekoa, esim raudoitettua betonia tai betoniharkkoa, vaan kaksinkertaista tiiltä ilman vahvistuksia. 4) Täkäläisissä omakotitaloissa on usein keittiö ja olkkari takapihan puolella, koska terassi/takapiha on olohuoneen ulkojatke. Makuuhuoneet ovat kadulle päin, etenkin vierashuone.

Jossain vaiheessa ajattelin, lukiessani näistä onnettomuuksista kerran kuussa, etten ikinä itse haluaisi taloa, jossa on makuuhuoneet kadulle päin. No, nykyisessä talossamme näin on, mutta onneksi piha on porrastettu niin, että emme ole katutasossa ja kadun ja talon välissä on matala muuri. Emme myöskään ole kulmatontilla - ne tuntuvat olevan kärsivin kohde, kun (känniseltä) kuskilta pettää ohjaus mutkassa. 

Jos ajattelee toisinpäin, suomalaiset ovat mielestäni rohkeita luonnonolojen suhteen, eritoten kylmän. Suomessa yhtään kukaan ei arkioloissa pelkää hypotermiaa, vaan ulos uskalletaan mennä säällä kuin säällä. Varustus sen mukaan, tietenkin. Ihmiset liikkuvat myös paljon metsissä, aika erämaisemissakin, pelkäämättä eksymistä, villieläimiä, tai ison oksan tippumista päähän (mikä ihme kyllä on aika yleinen pelko maailmalla, minulta on nimittäin tästä usein huolestuneena kyselty). Toisaalta Suomessa satunnaisesti kuolee ihmisiä jääpuikon tippumiseen päähän (kadulla räystäästä), tätä riskiä ei varmasti ole missään päin Australiaa -- edes Tasmaniassa, jossa sataa vuosittain lunta. 

Jouluvappu 2023. Taustalla jäinen Kallavesi.

Hypotermiariski? Perusvappu, ehkä myös juhannus.

Kun australialaistunut äiti ei kestä kylmää, vietetään päivä museossa. 

Paleolapsuus myös aikuisille?

Hyvää uutta vuotta! Taas on aika totutella kirjoittamaan uusi vuosi asiakirjoihin ja ties minne. Ehkä 2023 alkaa maaliskuussa tulla numerona luontevasti 2022:n sijasta. 

Uuden vuoden alkaessa on tavanmukaista aloittaa elämäntaparemontti. Tämä teksti ei kuitenkaan ole uudenvuodenlupauksista, vaan mitä opin viime vuonna eli miten vuoden 2022 hiljaisuudessa toteuttamani elämäntaparemontti meni niinku omasta mielestä. Ensin pieni kiertotie tai taustatarina. 

Aloitin toukokuussa 2022 apurahatutkijana hankkeessa, jossa tutkitaan teemaa "hyvä elämä". Kullakin ryhmämme tutkijalla on oma palastellumpi aihealueensa, minulla se on kodin, kodikkuuden, kotoilun ja kotiin liittyvien harrastusten ja ajanvietteiden merkitys ulkosuomalaisten elämässä. Kuitenkin käsitteeseen "hyvä elämä" mahtuu valtavasti muutakin, ja olen sekä yleisestä mielenkiinnosta että taustamateriaalia hankkiakseni lukenut laajasti fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista kaikista mahdollisista näkökulmista. 

Koska olen taustaltani historian- ja kaupunkitutkija, minua eritoten kiinnostaa ympäristön (sekä ympäröivän yhteiskunnan) merkitys ja vaikutus elämänlaatuun ja hyvinvointiin. Viime vuoden mittaan ahmin kirjoja, jotka tutkailivat ja kritisoivat etenkin digilaitteita tai digipalveluissa viettämäämme aikaa monenmoisten haittojen ja riskien lähteinä. Sosiaalinen media tutkitusti koukuttaa ja pahimmillaan aiheuttaa ahdistusta tai syventää masennusta sekä aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Ja jatkuvat uutisvirrat ja maailman murheiden paino vievät helposti epätoivon alhoon, jos selaus on liiallista eli ns doomscrolling, tuomiopäivän odotusta. Ruutuajasta ovat varmaan kaikki kuulleet eikä tämä teksti ala siitä paahtaa suoraan. Mutta, palaan tähän. 

Lisäksi luin sekä populäärimpää että tieteellisempää tekstiä muista terveyshaitoista ja yhteiskunnallisen tason terveysongelmista, aina ahdistuksesta ja masennuksesta vakavaan ylipainoon, diabetekseen jne. Tähänkin palaan, hetkinen, koukataan takaisin omaan elämääni hetkeksi. 

Olen aina ollut liikunnallinen, urheilullinen, aktiivinen ja seikkailunhaluinen. Äitini kertoman mukaan jossain lapsuuden neuvolakortissani on terveydenhoitajan kuvailu "reipas". Kuitenkin perheellistymisen sekä istumatyön myötä kunto oli karissut (lopetin futsalin peluun raskausaikana) ja pari vuotta sitten N:n taaperoaikaan olin elämäni huonoimmassa kunnossa fyysisesti ja henkisesti - toki en missään pohjamudissa, mutta BMI ylipainon puolella ja olo jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, aivosumussa. Tavanomainen tuoreen äidin/vanhemman kokemus epäilemättä. Kuitenkin vuosi sitten kypsähdin asiaan ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloitin laihdutuskuurin - en pelkästään kilojen karistamisen vuoksi, vaan aktiivisemman ja energisemmän olon perässä. 

Käytin apuna sovellusta nimeltä Noom, joka mielestäni toimi yllättävän hyvin. Nuukailin ja käytin sitä vain ilmaisen tutustumisjakson ajan, mutta sovellus antoi hyvän alkusysäyksen kiinnittää tarkempaa huomiota syömisen laatuun (perusjutut, eli nesteytystä, kasviksia, vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja proteiineja jauho-sokeri-hiilarimätön sijaan...). Lisäksi tunnustin tosiasiat eli etten KOSKAAN saa aikaiseksi joogailla yksin kotona YouTuben ääressä, vaan tarvitsen ryhmiä tai aikatauluja ja ostin edelleen jatkuvan jäsenyyden kunnan kuntokeskukseen. 

Tiedostin, että mikään laihdutuskuuri ei tilannetta muuta pysyvästi, vaan nimenomaan tarvitaan sitä kliseistä elämäntaparemonttia eli uusien tapojen iskostamista (lihas)muistiin.¤¤¤ Aloin harrastaa "pakkouintia" kuten täkäläinen tuttuni asiaa kuvaa: en aiemmin suuresti pitänyt uimisesta, mutta nyt harrastukseen totuttuani käyn uimassa kahdesti viikossa. Uinti valikoitui siksi, että olin jo kokeillut joogat, pilatekset, aerobicit, zumbat, sambat jne ja olin kaikkiin hieman kyllästynyt vuosien harrastamisen jälkeen. Lisäksi - ja nyt viimein päästään otsikon asiaan eli paleolapsuuteen - halusin löytää jotain ns autenttista, en sijaistoimintoa. Uinti on mielestäni lähinnä hyötyliikuntaa eli ns luonnonmukaista liikkumista, kun kuntokeskuksen tarjontaa syynää. 

Kaikkia vuoden mittaan lukemiani kirjoja yhdistää se pohjavire (vaikkakaan tätä ei kirjoissa osata näin sanoittaa), että iso osa nykyajan kaupunkielämästä on täynnä sijaistoimintoja. Sijaistominnolla tarkoitan eläinten käyttäytymistä tutkivien huomiota, jossa häkkiin lukittu eläin alkaa toistaa jotain pakkoliikettä, koska ei pysty toteuttamaan vaistotoimintojaan kuten vapaata vaeltamista. Tietenkään en väitä, että ruuhkabussissa istuvat pureskelevat selkänojaa tai heijaavat kehoaan puolelta toiselle kuten tylsistyneet koirat tai hevoset. Mutta. Matkaamme töihin liikkuvalla tuolilla luonnollisen toiminnon kävelyn sijasta. Tuijotamme puhelinta tai kirjaa luonnollisen toiminnon, juttelun (tai ajattelun) sijasta. Taomme tietokoneen näyttöä luonnollisen toiminnon eli elannon etsimisen ympäristöstä sijasta. Illalla käymme kuntosalilla luonnollisen toiminnon eli hyötyliikunnan, vaeltelun tai fyysisen työnteon sijasta. Lopuksi tuijotamme telkkaria luonnollisen toiminnon eli tarinoiden kertomisen toisillemme sijasta. (Huom: tiedostan, että "luonnollisuus" on suhteellista enkä väitä, että on olemassa jokin yksi ainoa oikea tapa elää luonnollisesti tai luonnonmukaisesti).

Tässä kohti haluan painottaa, että otsikon paleo-sanasta huolimatta en romantisoi kivikautta, metsästäjä-keräilijä-aikakautta tai muita "vanhoja hyviä aikoja". Tuskin kukaan ihmiskunnasta ikävöi aikoihin, jolloin onnettomuudet, sairaudet, vammautumiset ja lapsikuolleisuus olivat tapissaan. 

En etenkään ihannoi nykyajan paleohömpötyksiä kuten paleoruokavaliota, jossa hehkutetaan lihansyöntiä ja yhdistellään ympäri maailman hankittavia "luonnollisia" ruoka-aineita kuten kookosöljyä ja kvinoaa, joita yhdelläkään oikealla metsästäjä-keräilijällä ei olisi ollut mahdollista hankkia yhtä aikaa elinaikanaan käsiinsä maantieteellisen sijaintinsa takia. En myöskään usko wellness-liikkeisiin, joissa kuvitellaan, että kaikki kehon krempat, sairaudet ja ongelmat voi parantaa pelkillä elämäntavoilla, ruokavalioilla tai positiivisella asenteella lääketieteellisten interventioiden sijaan. Mutta, taas mutta. 

Näin neljänkympin vuosimittarin saavuttaneena olen henkkoht huomannut, että kehoni ei kestä nykyajan länsi-australialaista elämäntapaa, jossa istutaan paikallaan tolkuttomia aikoja. Autossa, ruuhkassa, junassa, toimistossa, kotona tietokoneen tai tv:n ääressä. Meistä kenenkään anatomiaa ja biologiaa ei ole tarkoitettu näihin. Vuosituhansia ja vain vuosisatoja sitten ihmislaji hankki ruokansa kävelemällä päivittäin keskimäärin 10km. Onnekkaasti tämänhetkisessä työssäni on itseohjautuvat ja joustavat työajat, eli minun ei ole pakko kököttää toimistotuolissa (tai edes seisomatyöpöydän ääressä) 8h putkeen, vaan paloittelen työajan taukojen, lenkkien, uinnin, levon ja sosiaalisten suhteiden ympärille. 

Tämä selvä, mutta miten mikään näistä liittyy lapsuuteen saati paleolapsuuteen - mitä se edes tarkoittaa?

Keskeisimmät opit lukemistani kirjoista ovat olleet seuraavat:

- ihmismielen tai tarkemmin aivojen perusasetus on "foraging" eli vaeltelu-keräilymoodi. Ihminen, joka on elämäänsä perustyytyväinen ja ahdistumaton, mielellään tutkailee ympäristöään vähintään silmillään, huomioi uutta, noteeraa ja ehkä arvostaa vanhaa, imee vaikutteita ja aistimuksia, ehkäpä fyysisesti keräilee asioita kuten kukkia, luonnonmateriaaleja tai muuta tarpeellista löytyvää (tietenkin keräily nykyään tapahtuu pääasiassa kaupoissa ja rahan omistamisen vaatimus keräilyvietin toteuttamiseen on oma filosofis-psykologis-sosiaalinen kysymyksensä). Ja kääntäen, ympäristön kiinnostunut tutkailu tai vähintään huomiointi vähentää tyytymättömyyttä ja ahdistuneisuutta. Kaupunkitutkijan logiikalla heti huomaa, että kiinnostuneeseen tutkailuun vaaditaan kiinnostavaa vapaasti käytettävää ympäristöä, mitä Perthin lukuisat moottoritiet, avoparkkipaikat ja muut 1960-luvun kaupunkisuunnittelun "betoni-ihmeet" eivät valitettavasti tarjoa ja tämä mielestäni osaltaan ruokkiikin täällä tavallista ahdistuneisuus- ja keskittymishäiriöongelmaa. Lisäksi vaeltelu-keräilyvietti mielestäni nykyään kohdistuu liikaa digilaitteisiin eli selaamme niistä sisältöä, aivojen vaatiessa jatkuvasti lisää nähtävää, mikä mielestäni aiheuttaa alitajuista turhautumista. 

- lapsena on äärimmäisen tärkeää saada vapaasti vaellella ympäristössä. Tämä auttaa kehittämään tilallista hahmotuskykyä, mutta se myös ohjelmoi ja rakentaa niitä aivojen neuroverkkoja, jotka osallistuvat muistin, ongelmanratkaisukyvyn ja itsetunnon kehittymiseen. Kun lapsi ratkoo tilallisia ongelmia eli koittaa omin päin tai lapsiporukassa löytää parhaita reittejä, salaisia nurkkauksia, jännittäviä ihmeitä ja hyödyllisiä paikkoja, hän luo samalla perustuksia itseluottamukselle: minä pystyn, minä osaan, minä kykenen. Tämä tutkitusti vähentää keskittymishäiriöden ja ahdistuneisuuden kehittymistä/kokemuksia.  

- lapsen luonnollinen tapa oppia on vapaan leikin kautta ja leikki, vaeltelu, tutkailu, seikkailu sekä vanhempien lasten ja aikuisten tekemisten matkiminen olivatkin ainoat tavat lapsille oppia asioita ennen järjestäytyneen koululaitoksen syntyä parisataa vuotta sitten (joka Euroopassa alunperin luotiin armeijan tarpeisiin eli ryhmäkurin ja tottelevaisuuden takaamiseksi, sittemmin siirtyi kirkon haltuun ja siitä lopulta julkishallinnolle). 

- kävely ja ylipäätään kehon käyttäminen ja liikkuminen pitävät kunnossa myös mielen. Motoristen liikeratojen ylläpito ja laajentaminen ruokkivat myös aikuisilla muistiin, ongelmanratkaisukykyyn ja itsetuntoon liittyviä neuroverkkoja, ja tutkitusti kävely auttaa puskemaan kauemmas tai ainakin lieventämään niin masennusta, dementiaa kuin Parkinsonin tautiakin. 

Luin mielenkiinnosta Maria Montessorin kirjoittaman kirjan 1900-luvun alusta (Montessori-pedagogiikan perustaja siis) ja siinä hän kuvailee, kuinka 1800-1900-lukujen taitteen kasvatus- ja opetusihanteisiin kuului lasten pakottaminen hiljaisiksi paikoilleen pulpettipenkkeihin, jotka oli naulattu kiinni lattiaan. Tavoitteena oli mahdollisimman liikkumaton, jäykkä, hiljainen, hyväryhtinen lapsi. Tätä Montessori kovin sanoin kritisoi ja olikin ensimmäisiä, jotka kannustivat vapaaseen leikkiin, liikuntaan, luonnonmukaisuuteen ja aikuisten toimien matkimisen kautta oppimiseen ulkoa pänttäyksen sijasta. 

Toki nykyään vapaa leikki ja liike ymmärretään laajasti tarpeellisiksi, silti täällä Perthissä tapaa yllättävän paljon hiljaisen, paikallaanistuvan lapsen ihannetta päiväkodeissa, kouluissa ja muiden vanhempien kasvatusmetodeissa. Toivottavasti N:n tuleva koulu - joka alkaa ensi vuonna! - on valveutuneempi. 

Itse 1980-luvun suomalaislasten tapaan elin "paleolapsuuden" eli sain liikkua hyvinkin vapaasti lähimaastossa, metsissä, rannoilla, hevostalleilla, jopa 10km säteellä alakouluikäisestä saakka. Kävelin, pyöräilin, uin, juoksin, kiipeilin, kaivelin, rakentelin. Luonnosta löytyi aina jotain uutta jännää touhuttavaa kavereiden kanssa. Nyt nelivuotissynttäreitään lähestyvää omaa lastani katsoessani ihmettelen, miten voin ikinä päästää hänestä samalla tavalla irti, ja kuitenkin pitäisi tavalla tai toisella, jotta hän saa kasvaa ja kehittyä rohkeaksi, itsenäiseksi, pystyväksi, liikunnalliseksi, terveesti. 

Nyt tavoitteenani on palauttaa paleolapsuus sekä itselleni että perheelleni. Miten saisimme liikuttua enemmän luonnossa, maastossa, seikkaillen, kehoa ja mieltä vapaasti ja monipuolisesti käyttäen; sen sijaan, että jumitamme paikallaan erinäisissä kulkuvälineissä, sisätiloissa, ruutujen ääressä? Edeltävä kun tutkitusti tukee mielen ja kehon hyvinvointia, jälkimmäinen puolestaan haittaa sitä. Ensimmäinen askel on tänään(kin) suuntaaminen Intian Valtameren rantamatalikkoon hiekka- ja vesileikkeihin työpäivän jälkeen ilta-aurinkoon. 

¤¤¤Miten elämäntaparemontti onnistui? Mielestäni hyvin, sillä painoa tippui 10kg (huom, tässä ei ole tarkoitus kritisoida kenenkään toisen kroppaa eikä ihannoida laihduttamista) ja päätavoitteeni eli energiatasojen nosto onnistui. Minimoin vehnän, sokerin ja maitotuotteet, jotka eivät minulle sovi, ja panostin liikuntaan, eli erittäin tavanomaisilla keinoilla olo koheni.

Parempaa, terveempää, vapaampaa ja liikkuvaisempaa vuotta 2023 toivottaen!

Sonic-siiliä ihailevaa lähes nelivuotiasta ei tarvitse hoputtaa juoksemaan, jalat vievät ihan itsestään.

Näissä maisemissa todentotta kelpaa liikkua, tosin vain aamuisin ja iltaisin, koska päivällä kärähtää +35-40-helteissä.

Terveisiin elämäntapoihin toki kuuluu myös gin-tonic tai viinilasi silloin tällöin, uutenavuotena rosmariinipuskassa nautittuna :D

Lähteet: 

Bond, Michael. Wayfinding (2020) - vaeltelun ja navigointitaitojen tärkeys psyykelle

Gabor, Mate. When the Body Says No (2021) - keho varastoi traumoja, mikä voi laukaista sairauksia

Gabor, Mate. Scattered Minds (2019) - keskittymishäiriöiden stressiperäisistä syistä

Gray, Peter. Free to Learn (2015) - vapaan leikin merkitys oppimiselle

Hari, Johann. Stolen Focus (2022) - sosiaalisen median tahallinen koukuttavuus

Odell, Jenny. How to Do Nothing (2019) - vapaa-ajan ja vapauden merkitys luovuudelle

Solms, Mark. The Hidden Spring (2021) - foraging-keräilymoodi aivojen perusasetuksena

Tallis, Frank. The Act of Living (2021) - tarinallisuuden merkitys identiteetin muodostumiselle

Walker, Peter. The Miracle Pill (2021) - kävely psyykis-fyysisenä sairauksien torjuntakeinona

Kuka apua antaa ja saa

Aloitan nyt postauksen sanoilla, joilla ei peruskoulun muinoisen äidinkielenopettajani mukaan saisi koskaan aloittaa mitään tekstejä. Äikkämaikka aina painotti, ettei tylsempää avausta olekaan, kuin "viime aikoina on puhuttu", "viime aikona on ollut esillä" jne. No, tästä huolimatta. 

Viime aikoina olen pohtinut paljon avunantoa ja avunsaamista. Asia on ajankohtainen sekä itselle, että laajemmin lähipiirissäni. Useammilla Suomen-sukulaisillani on elämäntilanne, jossa mielestäni tarvittaisiin paljon enemmän (ulkopuolista) apua kuin saatavilla on. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole otettavissa. Milloin esim. omaishoitajuuden ehdot sanelevat, ettei omaishoidon palkkion lisäksi voi saada käytännön kotiapua kunnalta, tai syrjäseuduille ei ole lainkaan kotihoitoon tai kodin hoitoon liittyvää apua saatavilla. Ideoin täältä käsin vaihtoehtoja, mutta ne on yleensä vaikeaa tai kallista tai muuten ongelmallista panna täytäntöön. 

Omassa elämässä, lapsiperhearjessa, avuntarve on toisenlaista, kuitenkin jatkuvaa. Vaikka meitä on kaksi vanhempaa yhtä lasta kohden, ei työssäkäynnistä tai arjessa latautumisesta tule oikein mitään, jos ei ole lisäkäsipareja. Olemme onneksi löytäneet kolmannella yrittämällä mukavan päiväkodin, jonne lapsi menee mielellään, ja lähiömme kirjaston ja liikuntahallin lapsiparkit ovat myös kovassa käytössä - lapsen omasta pyynnöstä, koska niissä on paljon vapaata leikkitilaa ja hauskaa tekemistä. Lisäksi olen kohtuullisen sinnikkäällä verkostoitumisella löytänyt naapurustostamme kolme muuta lapsiperhettä, joiden kanssa meillä on YYA-sopimus. Kun E sairasti pahaa koronaa minun Suomen-reissuni aikana, yksi perheistä hoiti hänelle flunssalääkkeitä ja ruokaa. Kun minua haastateltiin radioon lyhyellä varoitusajalla, teemana suomalaisuus, yksi perheistä otti N:n huomaansa puoleksi tunniksi, jotta sain vastailla kysymyksiin taustahälyttä. Ja vastaavasti jelpimme itse aina tarvittaessa. 

Muttamutta. Miten onkin suomalaisen kulttuuriseen DNA:han iskostettu ajatus, että apua on jotenkin noloa tai väärin tai vaivaannuttavaa pyytää? Silloin, kun olisin itse tarvinnut apua ihan eniten eli N:n pikkuvauva-aikaan, kun tämä heräsi 6-8 kertaa yössä, en sitä saanut mistään kysyttyä, en edes parhailta ystäviltäni. Jotenkin tuntui, että en kehtaa keltään pyytää mitään ekstraa, kun kaikilla on omatkin elämänsä. Toisaalta, univajeisessa hormonimyrskyssä myös tuntui mahdottomalta olla imeväisestä erossa, eli vaikka parin tunnin lapsenvahti säännöllisesti olisi ollut todella fiksua - E:n osallistumisen lisäksi tietenkin - en vaan saanut sitä aikaan. Rutkasti apua saimme - ts oman lähisuvun piiristä - vasta palattuamme Eurooppaan N:n ollessa 9kk. Sinne sitten jäimmekin koronajumiin vuodeksi, eli muutaman kuukauden sukulointi Suomessa ja Ranskassa venyi käytännön pakosta. Mikä jälkikäteen ajatellen oli tosi hyvä juttu, perhesiteiden kannalta. 

Jos meille joskus vielä toinen lapsi syntyy, niin ainakin olen nyt paremmin varautunut siihen, mistä ja miten apua hankitaan. Esimerkiksi nuo liikuntahallin ja kirjaston lapsiparkit ottavat hoiviinsa jopa 8-viikkoisia vauvoja, jotta univajeäiti (tai isä) saa hengähtää rauhassa kahvikupin ääressä. Ja niissä on aina samat tutut, kiltit ja kivat hoitajat. Kannatan, aplodit!

Avuntarve ja -anto mietitytti sikälikin, kun männäviikolla ilmoitin N:n esi-esikouluun eli peruskoulun kindyyn. Hän voisi aloittaa helmikuussa 2023, mutta ensi vuoden työmatkojeni vuoksi siirsimme aloitusta syyskuulle 2023. Nimi piti kuitenkin laittaa jonotuslistalle jo nyt. 

Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin mielestäni melko tunkeilevia ja epärelevantteja kysymyksiä, kuten: mikä on vanhempien korkein koulutustaso, ammatti ja ammattiluokka (ylempi johto, keskijohto, ammattikoulutaso, jotain muuta?). Tavallaan tajuan, että koulun täytyy hieman kartoittaa oppilaiden sosioekonomista taustaa, jotta tiedetään esimerkiksi tukiopetuksen ja tukipalvelujen tarve. Mutta suomalaiselle kalskahtaa todella pahasti korvaan tämä kastijärjestelmän oletus, että ns. matalasti koulutettujen lapset tuottanevat ongelmia. Tosin E:llä oli asiasta ihan eri tulkinta. Hänen mielestään koulu kysyy vanhempien yhteiskuntaluokkaa siksi, että osaa varautua vanhempien taholta tulevaan pomotukseen ja mahdollisiin oikeusjuttuihin, joita hyväosaiset ja hyvätuloiset herkemmin nostavat. Mielenkiintoinen tulkintaero.

Lomakkeessa kaikkein pysäyttävin oli ruksi, joka piti laittaa kohtaan "onko oppilaalla ambulanssivakuutus ja saako tarvittaessa kutsua ambulanssin". Australiassa ambulanssi on maksullinen yksityispalvelu lähes kaikissa osavaltioissa. Täällä Länsi-Australiassa ambulanssin kutsuminen tuottaa tonnin laskun potilaalle, ellei ole ambulanssivakuutusta. Meillä tämä on, on ollut alusta saakka. Jäin miettimään, että mitäs niiden oppilaiden kohdalla, joilla ei sitä ole? Eikö ambulanssia kutsuta? Jätetään opettajien ensiaputaitojen varaan? Tai odotetaan, että vanhempi hakee ja kiidättää ensiapuun? Australia ei ehkä ole USA:n tasolla yhteiskunnallisessa eriarvoisuudessa, mutta tällaisissa tilanteissa ei kyllä kauaskaan jäädä. 

Itselleni ambulanssivakuutusasia tuli hyvinkin ajankohtaiseksi jokunen viikko sitten. 

Olin palaamassa lounastauolla autolle, hieman syrjäiselle lähiökadulle, kun yhtäkkiä huomasin tien vieressä korkealla puskapenkereellä miehen makaamassa naamallaan maassa. Mies oli puolipukeissa, jalassaan vain housut, kengätkin irrallaan pusikossa. Hetken rekisteröin, mitä katson, ja tajutessani, että kyseessä ei ole ns normisammunut (Perthissä näkee harmillisen usein kodittomia tai alkon/aineiden vaikutuksen alaisia nukkumassa puistoissa), soitin välittömästi hätäkeskukseen. Yritin samalla huudella miehelle ja näin herätellä tätä. Hätäkeskuspäivystäjä käski tutkia miehen elonmerkit ja kääntää tämän selälleen. Mies oli kuitenkin liian painava ja jäykkä, eli en saanut häntä puskettua edes kyljelleen. Hänen kasvonsa olivat painuneet hiekkaan eikä hän taatusti ollut saanut hengitettyä hetkeen. Aloin hieman panikoitua, mutta onneksi juuri silloin ohi käveli muita ihmisiä, jotka huusin apuun. Kun saimme potilaan yhteistuumin puskettua selälleen, näimme tämän kasvoista - ja jäykistä raajoista - että peli on 99.5% varmuudella menetetty. Mitään elonmerkkejä ei ollut. 

Päivystäjä käski meitä hakemaan lähimmän defibrillaattorin (sydäniskurin). Mistä, miten, ajotien varrella, pusikon ympäröimänä? Yksi ohikulkijoista keksi, että hän voi juosta hakemaan sen muutaman sadan metrin päästä liikuntahallilta. Ennenkuin hän ehti lähteä, ambulanssi kuitenkin kurvasi paikalle, ja luovutimme tilanteen ensihoitajille. He aloittivat välittömästi paineluelvytyksen ja sydäniskurin käytön. On kuitenkin vaikea uskoa, että noin pahasta jamasta potilas vielä saataisiin elävien kirjoihin - tosin en ole lääketieteen ammattilainen. Kuulemma ensihoitajat kuitenkin aina yrittävät elvytystä vähintään 20 minuuttia, jos yhtään toivonkipinää on. 

Järkytykseni tapahtuneesta oli aluksi aikamoinen, mutta E:n ja lähiystävien sekä oman lapsuudenperheen kanssa debriiffaus onneksi purki tilanteen sydämeltä. 

[Juuri tätä kirjoittaessani tuli soitto poliisilta, joka tutkii kyseistä kuolemantapahtumaa, eli mies oli menehtynyt].

Minulle selvisi jälkikäteen, että joissain Australian osavaltioissa ambulanssilasku karhutaan soittajalta, jos sitä ei saada perittyä potilaalta. 

Ilmeisesti näin ei tehdä Länsi-Australiassa ja meillä on se mainittu ambulanssivakuutus, joten olisin varautunut, jos näin kävisi. Mutta. Miten ihmeessä voi olla fiksua yhteiskunnallisessa mielessä sälyttää vastuu tuntemattoman hoidosta toiselle tuntemattomalle, sen sijaan, että se katettaisiin verovaroin?? Kun pysäytin ohikulkijat auttamaan, eräs heistä sanoi minulle ambulanssin saavuttua: "teit oikein, moni olisi vain kävellyt ohi". Siis häh? Moni olisi kävellyt ohi, kun joku makaa henkitoreissaan? Tottakai tätä tapahtuu kaikkialla, pulassa olevia ei auteta. Tuntuu kuitenkin aika karmealta sellainen politiikka, jossa ei edes yritetä rohkaista auttamaan, vaan ambulanssiin suhtaudutaan varakkaampien ylellisyytenä, ei kaikille ihmisarvoisesti kuuluvana perusoikeutena. 

Jos ulkomaille muutto on jotain perustavanlaatuista opettanut ihmisyydestä, se on juurikin avunpyynnön, avunsaannin ja  avunannon voima. En ja emme ole täällä voineet nojautua perinteisimpään turvaverkkoon, eli lapsuudenperheeseen, lähisukuun tai vuosikymmenten takaisiin ystäviin. Siksi apua on osattava ja uskallettava pyytää kaikkeen ja kaikkialta silloin, kun sitä tarvitsee. 

En missään nimessä kannata sellaista kansalaisyhteiskuntaa, jota esim Suomen oikeisto taannoin lukkarinrakkaudella ajoi, eli että naapurusto, suku tai kolmas sektori ottaisivat hoitoonsa monet sellaiset tehtävät, jotka nyt kuuluvat julkissektorille (esim. jotkut lasten ja vanhusten hoito- ja hoivapalvelut). Mutta ehkä Suomessakin olisi enemmän tilausta ja tilaa sille, että ystävät, tuttavat ja naapurit auttavat toinen toisiaan. Tietenkin tämä riippuu ihmisestä, ja monilla varmasti on hyvinkin kattavia apuverkostoja. Toisilla ei sitten ollenkaan, ja yksinäisyys niittää ihmiselämiä masennuksen ja lyhentyneen elinajan kautta. 

Teemaan sopivasti, kuitenkin mukavan iloisesti, pääsin viikonloppuna viettämään Suomi-tyttöjen pikkujouluja, nekin omanlaistaan YYA-verkostoa. Tästä yli vuosikymmenen kasassa olleesta seurueesta löytyy yleensä aina leikkiseuraa lapsille, vertaistukea äidille/vanhemmille, sekä yleistä kaveruutta ja tarinaniskentää. Muutamia on lähtenyt, uusia tullut tilalle, Suomi-kylä tavallaan. Mielestäni oman kylänsä tarvitsee ja ansaitsee jokainen. 

Jos elämä tuntuu usein näin hektiseltä, on hyvä pysähtyä ja pyytää apua. Seinämaalaus erään kahvilan seinässä Perthissä.