Seuraa vuodatusta. Otsikko on kohtalaisen laaja ja provosoiva, vaikka tarkennettuna aihe koskee asuntorakentamista ja asuntotuotantoa Länsi-Australiassa, eritoten Perthin seudulla, sekä sen vaikutusta hyvinvointiin. Aluerakentamislogiikka on aihe, joka itseäni kummastuttaa täällä joka päivä kaikkinaisessa tehottomuudessaan ja jälkeenjääneisyydessään.
Suomalaisia yleisesti järkyttää Australian asunnoissa tavallinen huono laatu, eristeiden ja/tai lämmityksen ja viilennyksen puute, kummalliset "tein ite ja säästin"-ratkaisut, sekä dokumentoinnin olemattomuus. Täällä omistajalla ei ole mitään velvollisuutta pitää kirjaa kaikista remonteista, se on enemmän suositus kuin edellytys. Jos on itse vetänyt sähkötöitä tai putkia sinne tänne, eihän se nyt mittään.
Tietenkin, jos kaupantekohetkellä rakennustarkastaja huomaa ongelmat ja niistä raportoi, ostaja voi vaatia hinnanalennusta tai vikojen korjaamista. Niitä ei kuitenkaan ole mikään pakko myöntää ja on ostajan vastuulla, haluaako edetä mahdollisen ongelmakimpputalon kanssa. Kaupanpurusta minulla ei ole kokemusta, mutta yleensä täällä on kuluttajansuoja aika heikko ja valvovilta viranomaisilta tulee lähinnä ohje viedä asia oikeuteen (olen työskennellyt rinnakkaisella alalla 7 vuotta eli tämän tiedän).
Mutta hypätäänpä laajempaan kontekstiin esimerkin kautta. Muutimme uudehkoon lähiöön jouluna 2020 ja olen siitä asti ällistellyt, voiko aluerakentamisen logiikka tosiaan olla tämä. Perthissä rakennetaan ulkokehiltä sisään eli aloitetaan mistä lie hornantuutista sen perusteella, mistä grynderi on saanut halvimmalla maata. Lopulta ehkä osutaan johonkin liikennesolmukohtaan kuten juna-asemaan tai moottoritien ramppiin, ehkä ei.
Meidän lähiömme on voittanut palkintoja "käveltävyytensä" ansiosta ja perthiläiseksi uuslähiöksi se onkin yllättävän toimiva: meidän talolta on matkaa 500 metriä lähijunalle sekä lähimpään pikku liikekeskukseen, eli ruokakauppaan, kebab-paikkaan, pubiin jne. Tähän esteettömyys sitten jääkin. Asema-liikekeskuksen ympärillä ammottaa 500 metriä tyhjää joka suuntaan. Eli tosiaankin kävelemme tyhjän kentän poikki sinne päästäksemme. Tyhjä ympyrä on jätetty odottamaan aikaa, jolloin kerrostalorakentaminen on alueella kannattavaa -- maanomistajatahon mukaan näin ei ole ollut koko sen 20 vuoden aikana, kun lähiö on ollut olemassa, mikä on aivan kukkua.
Nyt lähiömme edelleen muodostuu kompaktista käveltävästä liikekeskuksesta, rikkaruohoja puskevasta autiotonttiympyrästä, ja kaikkialle levittäytyvästä omakotitalomatosta, joka alkaa pitkälti tyhjän maan jälkeen kuin kauppoja ympäröisi jokin tauti. Käveltävyys kaikkoaa siihen, että omakotitaloilta on melkein pakko ajaa ostarille ja sitten onkin helppo hurauttaa kauemmas isompiin liikkeisiin, eli pikku liikekeskus kärsii koko ajan asiakaspulasta.
Kuvaannollisesti revin joka päivä hiuksia siitä, miten Perthissä eletään 1960-lukua kaavoituksen ja aluesuunnittelun suhteen, eli joka asia tehdään yksityisten rahoittajien/lobbarien sekä liikennesuunnittelun (mitä asfalttisempi moottoritieprojekti, sen parempi) ehdoilla. Etenkin Vancouverista palattuamme kärvistelin tätä asiaa, koska siellä onnistuimme asumaan erittäin viihtyisällä ja kävelijäystävällisellä alueella (alkuun, jouduimme sitten muuttamaan vielä aussimokiakin rumempaan kaukolähiöön matkabudjetin paukkumisen vuoksi).
Oma "transit oriented" eli joukkoliikennelähtöinen (hehe salli mun nauraa) lähiömme on kuitenkin Perthin mittapuulla yllättävän eurooppalainen eli meidän on henkkoht mahdollista elää niin, että kävelemme junalle ja sillä keskustaan -- sen sijaan, että ajamme aina väistämättä ruuhkautuvaa moottoritietä pitkin ja käytämme tunnin per suunta matkaan, jonka tulisi viedä puoli tuntia. Mutta. Tällä hetkellä Perthissä paikataan ammottavaa asuntopulaa niin, että vähän jokaikistä puskaa ja peltoa raivataan omakotitalolähiöksi (estate). Niitä ripotellaan sinne tänne, täysin maan halpuuteen perustuen, ei mihinkään keskitettyyn strategiaan. Jokainen uudisalueen tontti myydään erikseen ja kukin kotitalous rakennuttaa yksin oman talonsa, kilpaillen samoista rajallisista rakentajaresursseista. Yhtään minkäänlaista yhteiskoordinointia ei ole, eli näissä uusissa hankkeissa ei tunneta kerrostalo-, rivitalo- tai kommuunimuotoista rakentamista. Oma huvila se olla pitää. Alueella, jolla ei ole minkäänlaisia palveluja, paitsi enintään huoltoasema ja pikaruokapaikka. Uusia kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja mainostetaan kaikkialla, mutta osa toteutuu, osa ei, osa viivästyy määrittelemättömästi. Ja näiden alueiden asukkaat käyttävät sitten tunnin per suunta moottoriteillä päästäkseen töihin, kouluun, kauppoihin, palveluihin, ja ruuhka- ja saastekierre vain pahenee.
Mikä tässä on ongelma? Eikö pidä rakentaa sitä, mistä ihmiset tykkäävät ja ovat valmiita maksamaan? Yleensä omakotitalot ovat suosittuja, ja jos sellaisen saadakseen pitää ajaa hieman enemmän, mitäpä siitä mussuttamaan? No. Ensinnäkin, ok-talon osto tai rakennuttaminen on täällä tällä hetkellä ainoita tapoja hankkia koti, koska vapaiden vuokra-asuntojen määrä on alle prosentin, kerrostaloja on lähtökohtaisesti verrattain vähän, niiden rakennuttaminen on jäissä korkojennousun vuoksi, ja rivareita ei melkeinpä edes tunneta Perthissä. Eli oikeaa valinnanvaraa ei ole ja on epärehellistä väittää, että "kaikki" haluavat asian x, jos asia x on ainoa tarjolla oleva.
Mutta sitäkin tärkeämmin: maailman on pullollaan tutkimusta, joka osoittaa hyvin monin eri tavoin, kuinka epäterveellistä tällainen hajarakentaminen on, fyysisistä ja henkisistä syistä. Autoilu itsessään saastuttaa ja jatkuva autoissa/ruuhkissa istuminen on paitsi stressaavaa, myös keholle rasittavaa jumitusta, joka vie aikaa liikuntamahdollisuuksilta saati hyötyliikunnalta. Mitä harvemmassa talot ovat, sitä vähemmän yleensä muodostuu yhteisöllisyysmahdollisuuksia, eli naapurusto ei asioi samoissa liikkeissä ja palveluissa vaan hajaantuu vähän kaikkialle. Lisäksi ok-lähiöiden rakentaminen on joka näkökulmasta kalliimpaa kuin tiiviimpi muoto (kerrostalot tai rivarit): samalle alueelle mahtuu vähemmän kotitalouksia, mutta vaaditaan enemmän infraa ihan tienpintojen, sähköjohtojen, viemäreiden ym muodossa.
Eniten itseäni huolestuttaa, millaista maailmaa rakennamme lapsille -- kyllä vain, vedin juuri esiin "eikö kukaan ajattele lapsia?" kortin. Näitä lähiöitä markkoidaan lapsiystävällisinä, ja osa toki sitä onkin. Mutta hyvin monilla uusilla alueilla lapsilla, etenkin isommilla eli alakouluikäisillä ja teineillä, ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun se yksi leikkipuisto on koluttu eskari-ikään mennessä, minnekään ei pääse, koska ei ole kävely- tai pyöräteitä tai jos on, ne eivät johda minnekään, pelkästään ympäri sitä omaa talopeltoa kuin Truman Showssa. Vanhempien on pakko kuskata kaikkialle ja jos vanhemmat eivät ehdi/pysty/jaksa, siinähän nökötät kotona. Usein näillä uusimmilla alueilla taloissa ei ole edes omaa pihaa, koska täällä on buumi rakentaa niin iso kartano kuin tontille mahtuu, ja pihaksi jää silloin pieni laatoitettu grillausterassi (jollainen meilläkin on, tosin eri syystä: talomme on aussilaisittain pikkuinen ok-talo, rivariksi naamioitunut, eikä tontilla kerta kaikkiaan ole tilaa enempää. Nyt koitamme viherryttää vankilapihaa kaikin eri urban gardening-keinoin).
Mutta lapsethan voivat ihan hyvin osallistua ohjattuihin harrastuksiin tai hoitaa sosiaaliset suhteet koulussa, mitä väliä sillä on, liikkuvatko he kodin ympäristössä omatoimisesti? Tämä on Aussilassa yleinen ajatus ja kumpuaa mielestäni jostain brittiarmeija- tai luokkahierarkiaperinteestä, jossa kaikkien toimien on oltava ohjattuja, valvottuja, säänneltyjä ja hyvin aikaisin kurinalaisesti opittuja. Sävystäni ei varmaan ole vaikea erottaa, etten itse kannata tätä. Kaupunkitutkijana olen lukenut liudan tutkimuksia siitä, miten tärkeää on vapaa liikkuminen eri tiloissa, siis sekä luonnossa että rakennetussa ympäristössä: keho kaipaa liikuntaa, mutta aivot kaipaavat virikkeitä, nimenomaan navigoinnin muodossa.
On näyttöä siitä, että juuri tilanhahmottaminen, reittien löytäminen, ympäristön tutkiminen ja uusien alueiden haltuunotto ruokkivat aivoja kaikkein tehokkaimmin ja näin estävät mm. stressin, ahdistuksen, alakuloisuuden ja jopa masennuksen syntyä. Tämä on iso syy siihen, miksi luonnossa liikkumista aina suositellaan stressinpoistoon ja mielenterveyden hoitoon. Se auttaa niin monin eri tavoin: luonnon läsnäolon kautta ihan suoraan hormoneihimme vaikuttaen, mutta myös aivoterveyteen navigoinnin, tutkailun, löytämisenriemun kautta.
Kun tämä mahdollisuus karsitaan pois lapsilta jo alkuunsa, ei ihme, että meillä on vuosiluokittain seinille hyppiviä tenavia ja teinejä, joilla ei riitä keskittymiskyky mihinkään. Ei se pelkkä ruutuaika, roskaruoka, liikunnan ja vapaan leikin puute, tai luontosuhteen puute, jotka kaikki nämäkin esiintyvät ylenpalttisina Perthin uuslähiöissä (kirjoitan tätä juuri sellaisessa ympäristössä). Vaan vaeltelun, oleilun, kävelyn, pyöräilyn, kiipeilyn, ympäristöntutkimisen, seikkailun, oman kehon kykyjen kehittämisen puute.
Luen juuri kirjaa Overprescribing Madness, jossa entinen kouluopettaja ja poliitikko, nykyinen tutkija, kyseenalaistaa Australiassa räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmatilastot. Kirja on kontroversaali enkä itse usko ihan joka väitettä. Kirjoittaja Martin Whitelyn mukaan suurimmat syyt mielenterveysongelmien kasvuun ovat diagnostiikan ylilaventuminen amerikkalaismalliin, lääkeyhtiöiden lobbausvallan kasvu, poliitikkojen asiantuntemattomuus eli suositaan lääkehoitoja muiden terapiamuotojen sijaan, sekä epärealistiset odotukset esi- ja alakoululaisten käytöstä kohtaan: hänen mukaansa Australiassa edellytetään hiljaista keskittyvää työskentelyä aivan liian aikaisin ja tämä on johtanut mm. ADHD-diagnoosien räjähdysmäiseen kasvuun. Huom, itse en väitä, että ADHD diagnoisoidaan väärin (en tiedä asiasta läheskään riittävästi), mutta allekirjoitan täysillä sen kohdan, että aussikasvatuksessa kurinalaisuus ja ohjatusti ja valvotusti toimiminen ovat ihan eri arvo kuin suomalaisessa. Täällä vapaaseen leikkiin ja vapaampaan rytmiin, mm. välitunteihin, perustuva opetusmetodi on vaihtoehtoinen tapa, jota esi- ja alakoulut perustelevat erikseen vanhemmille!
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten Perthissä ei tunneta lähimetsiä, vaan kaikki luontosuhde rakentuu joko oman pihan tai hoidettujen puistojen kautta, eli valvotuissa, turvatuissa oloissa. Tämän toisaalta ymmärtää, koska Australiassa on oikeasti vaarallisia eläimiä, ml. hämähäkkejä ja käärmeitä, joilta lapsia on suojeltava. Toki vanhemmat voivat kuljettaa lapsia kauemmas luontoon eli luonnonpuistoihin, rannalle tai leirintäalueille, ja juuri näin mekin toimimme monien muiden tavoin. Se kuitenkin vaatii erilaista panostusta, tietämystä ja mielenkiinnon tasoa kuin lapsen päivittäinen päästäminen lähimetsään temuamaan kavereiden kanssa, mikä on Suomessa yhä yleistä ja miten oman lapsuuteni vietin. Suomalaisia vanhempia usein hämmentää myös aussitapa pitää lapset rattaissa tai kärryissä melkoisen vanhoiksi, eli 4-6-vuotiaita työnnellään ihan yleisesti erilaisissa värkeissä, koska se on kaikille nopeinta. Mutta. Tässä ne vähätkin hyötyliikunta- ja reitinlöytömahdollisuudet karisevat entisestään, kun lapsi ei saa vaellella tai edes verrytellä jalkojaan normiarjen matkoilla.
Odotin joku viikko sitten omaa muksuani leikkikerhosta kunnan liikuntakeskuksessa ja viereeni kahvioon istui perhe kahden lapsen kanssa, ikää ehkä 3 ja 4v. Kolmevuotias oli rattaissa valjaissa ja nelivuotias äidin jalan vieressä tiiviisti. Kumpikaan lapsi ei saanut liikahtaakaan sillä aikaa, kun vanhemmat joivat kahvit ja juttelivat keskuksen työntekijöiden kanssa. Kun tyttö rattaissa yritti hieman kokeilla kahvion tiskin paneelireunaa, äiti ärähti välittömästi, kädet sisään, älä koske, älä touhua. Kun poika koitti hiljakseen vaellella metrin kauemmas tutkimaan jotain kiinnostavaa, isä murahti, takaisin heti, et mene. Koska perhe alkoi jutella minullekin, mainitsin, että ehkä lapset haluaisivat hieman tutkia ympäristöään. Vanhemmat torppasivat minut välittömästi sanoen, että perhe aikoo mennä pian rannalle ja tutkikoon siellä. Ei ole sopivaa tässä liikkua. Ainoa lapsille sallittu asia oli välipalojen syönti: niitä siinä upposikin monta odottaessa.
Tiedän, ettei ole okei tuomita vanhempia näin lyhyen pätkän pohjalta, ja jokaisella on omat kasvatusmetodinsa. En silti pysty unohtamaan perhettä, jossa lapset saavat liikkua vapaasti vain rajatun ajan ja tilan kehikossa. (En tietty tiedä, miten he saavat leikkiä kotona, mutta aika hiljennetyn oloisia muksuja olivat harmi kyllä). Tietenkin tämä on yksittäistapaus eikä kenestäkään voi vetää koko kansaan yltäviä johtopäätöksiä. Mutta: vastaava asenne ei ole ainutkertainen, eikä ensimmäinen näkemäni tapaus Australiassa, kun lasten odotetaan vain istua nököttävän, kun voisi leikkiä, tutkia, liikkua, hyppiä, kiipeillä... käyttää kehoa monin eri tavoin ja tutustua sekä omiin kykyihin että maailmaan. Millähän ilveellä tätä Suomessa täysin tavallista olemisen tapaa -- vapaata leikkiä ja liikkumista -- saisi Perthiin muilutettua? Jos sama aihe kiinnostaa, tässä aiempi tekstini: Paleolapsuus myös aikuisille?
Lähteet:
Bond, Michael (2020): Wayfinding
Dunn, Claire (2021): Rewilding the urban soul
Gray, Peter (2015): Free to learn
Walker, Peter (2021): The Miracle Pill
 |
| Perthissä on Australian kaupungeista vähiten puita (canopy cover) ja eniten hallitsemattomasti leviävää omakotitalomattoa (urban crawl). Ja sen alkaa huomata negatiivisena viihtyvyystekijänä. Kuva: ABC |
