Evakkoon

Olen alkanut pohtia, pitäisikö kirjoittaa omasta elämästämme Netflix-sarja. Dokudraamakomedia.

Vuosi 2020 saatiin juuri pakettiin, hetken huokaus.

Vuoden kolmantena päivänä, parin polttavankuuman viikon päätteeksi, asuinalueemme laidalla syttyi maastopalo, joka äityi muutaman tunnin sisällä hallitsemattomaksi.

Olin tulossa junalla kotiin keskustasta alkuiltapäivästä, kun E tekstasi minulle maastopalosta. Astuessani ulos junasta näin heti tummanpuhuvat savupatsaat horisontissa. Kävelin kotiin mahdollisten uhkien raksuttaessa aivoissani. Kotona neuvottelimme pikaisesti E:n kanssa. Tilanne elää, mitä tehdään?

Kaupunkimme tervetuloesitteessä kerrotaan kaikki tavalliset asiat kuten kirjaston ja uimahallin sijainnit, sekä lista asioista, joita jokaisessa kodissa tulisi olla: 10 litraa vettä per henki, jotain säilykeruokaa, sekä mahdollisuus suojautua kohtuuturvallisessa tilassa kuten kylpyhuoneessa, jos luonnonkatastrofi käy päälle. Aikamoinen hyppäys kirjaston lapsiparkista selviytymistaisteluun. Emme ole keskusta-asujina ennen kohdanneet tätä todellisuutta Australiassa asumisesta, koska keskustassa palavan materiaalin eli kuivien eukalyptuspuiden määrä on puistoista huolimatta ihan toista kuin luonnonläheisemmillä seuduilla.

Emme olleet vielä ehtineet miettiä tuomiopäivän varusteita Ikean tavarantoimitusten ja sohvan kasaamisen välimaastossa. Nyt E lähti lähimpään ruokakauppaan ostamaan varmuusvarastot. Minä loggauduin nettiin ja otin kotivakutuuksen – tätäkään emme olleet vielä ehtineet tehdä. Seuraavaksi laitoin palo- ja pelastuslaitos DFES:n hälytykset päälle tai tarkemmin sanoen nettisivun kännykän kirjanmerkkeihin, jotta pystyn katsomaan päivityksiä helposti. Kolmanneksi etsin netistä muutaman majoitusvaihtoehdon noin puolen tunnin ajomatkan päässä poispäin tulen suunnasta. Ihan varuulta.

E tuli takaisin, kolmen vesitonkan sekä ruokakassillisen kanssa. Porkkanoita, sipuleita, säilykemakrilleja, nuudeleita, papuja. Tuijotin pussin sisältöä ja tajusin olla kommentoimatta. Parikymppisenä E asui lapsuudenperheensä kanssa purjeveneessä Karibianmerellä ja heillä oli aina tällainen satsi veneessä siltä varalta, jos vene haaksirikkoutuu. Sipulit etenkin säilyvät pitkään ja niistä saa minimivitamiinit, jottei kuole keripukkiin pelastajia odottaessaan. Makrillit tosin eivät tule menemään alas minulle tai taaperolle.

Meidät oli kutsuttu naapuriin tutustumiskäynnille klo 16 ja ajattelimme, että käymme siellä jutustelemassa hetken ja katsomme tilannetta uudestaan. Täällä DFES luokittelee palovaroitukset neljään kategoriaan: 1) ei vaaraa, mutta pidä tilanteen kehitystä silmällä. 2) Vaara on mahdollinen – jos et ole valmistautunut hyvin, lähde turvallisemmalle alueelle pian. 3) Vaara on välitön – lukitse ovet ja ikkunat ja lähde turvallisemmalle alueelle heti. 4) Vaara on kuolettava – et voi enää lähteä. Lukitse ovet ja ikkunat ja odota pelastajia.

Olen lukenut ja katsonut riittävästi maastopalodokumentteja tietääkseni, että yleisin henkilövahinkojen syy on, että kotoaan ei enää pääsekään mihinkään siinä vaiheessa, kun palo tulee liian lähelle. Tiet ovat tukossa ja pakoreittiä ei enää löydy. Silloin vaihtoehdoksi jää vain avun odottaminen, toivominen, rukoilu. Ei ole tilanne, jota toivoisi kenellekään. 

Iltapäivästä kotimme oli alueella 1, ei vaaraa ainakaan vielä. 

Tapasimme uudet naapurimme ja vietimme pari hauskaa tuntia toisen lapsiperheen kanssa. E pällisteli silmät pyöreinä naapurin Tesla-autoa ja lapset puolestaan vesipommitushelikoptereita, joita lensi säännöllisesti ylitsemme. Palo oli rannikolla ja lähin vesipiste olisi Intian valtameri, mutta suolavettä ei voi käyttää vesipommitukseen, koska se tuhoaa kasvillisuuden uudentumismahdollisuuden. Siksi vesipommittajat ottavat vettä mieluummin vaikka klorinoiduista uima-altaista, jos järveä, jokea tai juomavesi-tekojärveä ei ole lähellä. Savupatsas eukalyptusmetsän takana jatkoi kasvuaan.

Palattuamme kotiin tarkistimme taas hälytykset, olimme edelleen alueella 1, mutta vain kilometrin päässä alueesta 2 eli evakuoi, jos et ole valmistautunut taistelemaan kotisi pelastamiseksi itse. Emme todellakaan yrittäisi estellä metrien korkuisia lieskoja vain puutarhaletku ja sadetin aseinamme, etenkään taaperon kanssa.

Laitoimme iltaruokaa, valmistauduimme yöpuulle. Olin jo ennen naapuriin menoa pakannut varuulta pienen lentolaukun valmiiksi, jos sattuisi, että pitäisi lähteä. Neuvottelimme taas E:n kanssa. Laittaisimme herätyksen päälle kolmen tunnin välein, jotta voimme tarkistaa tilanteen.

Iltayhdeksältä, taaperon nukkumaanmenoaikaan, tutkin taas hälytyksiä. Olimme yhä alueen 2 rajan turvallisella puolen, mutta alue 3 alkoi vain kolmen kilometrin päästä ja viiden kilometrin päähän oli ilmestynyt alue 4 – et voi enää lähteä. Ei hyvä.

Seurasi kinastelua. Onko järkevää lähteä, onko se hätiköintiä vai fiksua? Minä kannatin lähtöä, E epäröi, koska naapurimme eivät olleet kovinkaan huolissaan: kuulemma sama puska-alue palaa joka vuosi. Mutta netin tutkiminen osoitti, että tuli oli jo raivonnut läpi kaatopaikan ja oli nyt matkalla kohti jättimäistä teollisuusaluetta ja öljynjalostamoa. Vaikka kaasu- ja kemikaaliräjähdykset eivät sinällään yltäisi meille asti, mahdolliset myrkkykaasut leijuvat kauas. Teimme päätöksen, että nyt ulos.

Katastrofin uhatessa elokuvissa ihmiset rynnistävät tehokkaasti autoon ja alkavat ajaa, samalla kun zombit/alienit/neuvostokommunistit jahtaavat heitä mutta jäävät taa. Todellisuudessa evakuointi on kompastelua, törmäilyä, lapsen häkeltynyttä parkua ja jatkuvaa edessä pyörimistä. Viime vuoden mittaisella pura-pakkaa-pura-matkustuskokemuksellamme itse pakkaaminen oli nopeaa ja meillä oli vartissa mukana vaatelaukku, lapsen tarvikkeet ml vaipat, vaunut ja pikku legokassi, ruokapussi (puuroannospusseja, eväskeksejä, banaaneja, rusinoita, kauramaitoa ja pikakahvia) sekä kaksi vesitonkkaa. Vartissa olin myös varannut meille lähimmän eli ainoan saatavilla olevan majoituksen, motellin pikkukyläsestä 40km päästä. Kun tutkin majoitusvaihtoehtoja päivällä, niitä oli vielä tusinoittain, eli muutkin kuin me päätyivät lähtemään, oletan.  

Jouduimme lähtemään kahdella autolla, koska E ajaa arkiviikkoisin työ-utea eli lava-autoa – seuraava päivä oli työpäivä. Lapsi istuimeen omaan autoomme, tavarat takaluukkuun ja autotallinovi auki. Tajusin, että vaunut oli ahdettu etupenkille niin, että en pysty käyttämään vaihteistoa, eli ulos autosta ja säätämään. Samalla E muisti, ettei ollut pakannut kännykänlaturia ja vara-akkua, ja jotain muutakin pientä oli hukassa. Seurasi parin minuutin verran äkäilyä ja syöksähtelyä sisään ja ulos, kunnes pääsimme matkaan. Moottoritie etelään - palosta poispäin - oli onneksi melko tyhjä ja pääsimme helposti ja nopeasti etenemään. Häslingistä yllättynyt taapero ei pystynyt rauhoittumaan nukkumaan, ennenkuin pysähdyin levikkeelle ja annoin hänelle maitopullon.

Motelliin saapuminen oli kuin suoraan jostain amerikkalaisesta pakoelokuvasta. Motellit täällä ovat juurikin jenkkimallia eli yksikerroksisia huoneiden ketjuja, joissa auto ajetaan oman huoneen eteen. Kaikki oli pimeänä, kun menin kolkuttelemaan respan ovea. Valot syttyivät sisällä ja astuin sisään tupakanhajuiseen, nuukasti muovikalustettuun huoneeseen. Paksulla intialaisaksentilla puhuva omistaja ei ymmärtänyt/uskonut, kun kerroin evakuoinnistamme, luuli varmaan minun vitsailevan. Toivotti mukavaa lomaa(!) ja antoi avaimet. Mennessämme huoneeseemme ohitimme kaksi iäkästä rouvaa, jotka istuivat terassillaan yöpaidoissaan, meitä tuomitsevanuteliaasti tuijottaen. Avasimme oven, löysimme tahraisen kokolattiamaton ja suihkuverhottoman suihkun, mutta kuitenkin kaksi oivallista vuodetta ja riittävästi tilaa kaikille. 

Pääsimme yöpuulle ja päivitin perheenjäsenille, että olemme turvassa ja kunnossa. Lapsi onneksi nukkui läpi autosta sänkyyn siirron ja kohtalaisen hyvin aamuun asti. Itse en saanut paljoakaan unta adrenaliinipiikin jäljiltä, vahvan tuulen paukuttaessa lonksuvaa ulko-oveamme. Vahva tuuli tarkoitti nopeampaa tulen leviämistä ja väkisinkin mietitytti, mihin suuntaan lieskat etenevät.

Seuraavana päivänä E lähti töihin aamuviideltä ja me heräsimme päivään taaperon kanssa kahdeksalta. Kotiin palasimme puoliltapäivin ostariretkeilyn jälkeen, kun hälytykset näyttivät, että tilanne on rauhoittunut. 150 vapaapalokuntalaista oli saanut palon hallintaan ja pysähtymään ennen kuin se ehti teollisuusalueelle tai asuinkaduille. Vaara ohi, toistaiseksi. 

Maastopalokausi jatkuu Australiassa ainakin maaliskuulle ja yleensä päättyy kunnolla vasta kesäkuussa, kun rankkasateet alkavat. Toivotaan viileämpiä ilmoja ja ihmisiltä järkevyyttä, sillä palot hyvin usein alkavat varomattomuudesta (tupakantumppi, lasinsiruheijastus, sähkövika) tai jopa tahallaan sytytettyinä. 

Kuvat uutiskuvia kyseisestä palosta.

Unelman kuolema

Jahas, nyt se sitten tapahtui. Lentoketjumme ensimmäinen lento Euroopasta eteenpäin on peruttu. Tietenkin tapahtumasarja käynnistyi jo aiemmin, kiinalaiselta villieläintorilta, pahamaineisesta virusmutaatiosta. Emme ole enää hetkeen kuvitelleet, että pääsisimme jatkamaan matkaamme aikataulussa huhtikuun puolivälissä.

Mutta nyt alkaa tulla jännät paikat siitä, pääsemmekö jatkamaan ollenkaan. Meidän oli tarkoitus olla kiertomatkallamme aina heinäkuun puoliväliin. Jos poikkeusolot, lentokiellot ja saapumiskaranteenit jatkuvat vaikka kesäkuullekin, on aika epävarmaa, onnistuuko mikään matkasuunnitelmamme etapeista ja onko meidän vain palattava Perthiin töihin, irtiotto lässähtäneenä.

Lentojen peruuntuminen kaikkialla tuntuu monellakin tavalla unelman kuolemalta. Ei vain henkilökohtaisen, vaan ihmiskunnan. Tietenkin ymmärrän täysin, että lentämisen ja muun toiminnan saasteita tulee leikata ja nyt tupruttaminen monestakin lähteestä on radikaalisti tipahtanut. Jos koronasta seuraa jotain hyvää, niin jonkinlainen hengähdystauko luonnolle, ihmisillekin. Globaalisti on uutisoitu ilmanlaadun paranemisesta ja jokien, jopa Venetsian kanaalien kirkastumisesta, sekä villieläinten paluusta ihmisten aiemmin valtaamille asuinsijoille.

Maailmanympärimatkamme oli tarkoitus olla jonkinlainen "viimeinen hurraa" englanninkielistä termiä mukaillen. Arvelemme kumpikin, että lentojen hinnat tulevaisuudessa tulevat rajusti nousemaan ilmastonmuutoksen vaatiman sääntelyn ja lentoverojen myötä. Lentämisestä on tulossa ja jo tullut sosiaalisesti paheksuttua, ainakin omissa piireissämme. Ja vaikkei suuria hinnankorotuksia äkkiä tapahtuisi, lentämisestä tulee meille henkilökohtaisesti kalliimpaa nyt kolmen perheenjäsenen tiiminä aiemman kahden sijaan. Eli näin pitkää ja kokonaisvaltaista reissua emme usko voivamme tehdä ainakaan lähitulevaisuudessa, jos koskaan uudelleen.
Ja nyt matka räpiköi stoppiin kuin kana orreltaan.

Yllättävää kyllä, en ole itse asiasta pahemmin shokissa. Meillä on kuitenkin perusasiat hyvin ja koska asumme nyt vanhempieni luona, toinen unelmani elää kultakauttaan - että voimme jakaa taaperomme kehityksen ilot ja surut sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikkein eniten pikku-N:stä välittävät.

Tietenkin yhä toivon, että edes jonkin pätkän suunnitellusta matkastamme voisimme kokea. Ja kyllä se huolettaa, että jos kaikki tai osa lennoista perutaan, saammeko varmasti rahat takaisin. Ensimmäinen peruttu lento Iberialta antaa osviittaa, että lentoyhtiöt eivät tule luovuttamaan tappelutta. Iberia tarjoaa (EU-lakien vastaisesti?) vain etukuponkia uutta lentoa varten, ei rahojen palautusta, vaikka emme tule tekemään Espanja-Costa Rica-lennolla yhtään mitään Australiaan palattuamme.

Selvästi kovempi isku tämä unelman kuolema on E:lle. Hän on uhrannut paljon enemmän kuin minä, jotta pääsemme matkaan. Hän irtisanoutui työpaikastaan, käyttää prosentuaalisesti isomman osan säästöistään reissuun kuin minä, ja on nyt suostunut sopuisasti asumaan kuukausikaupalla minun perheeni luona, minulle tutuissa ja tärkeissä ympyröissä, minun kavereitani tavaten. Kun tieto tuli, että saatamme joutua jumittamaan Suomessa vielä parikin kuukautta lisää, ei vastaanotto ollut suunnattoman ilahtunut ja ymmärrän sen.

Isommalla tasolla tilanteen tekee kiinnostavaksi se, onko korona kuolinisku ihmiskunnan kuvitelmalle, että voimme, saamme ja meidän tulisi voida liikkua rajoittamatta, missä, milloin ja millä pelillä vain? Itse olen tähän visioon uskonut ja pitänyt sitä ei vain luontevana jatkona lajimme nomadihistorialle, myös henkilökohtaisesti palkitsevana, kiehtovana elämäntapana. Vaikka rajat aukeavatkin aikanaan, ennuisteiden mukaan jopa yli puolet maailman lentoyhtiöistä tulee menemään konkurssiin. Tämähän todennäköisesti tarkoittaa vähemmän kilpailua, kovempia lippuhintoja ja vähemmän matkailua jatkossa, ainakin joksikin aikaa.

Tätä ja muitakin pidemmän ajan ennusteita pohtivana olen alkanut väkisinkin miettiä, onko Australia meille enää sopiva asuinpaikka tulevaisuudessa. Urasuuntautumiseni vuoksi (kaupunkitutkija) parempi olisi ns keskeisempi sijainti, eli Eurooppa tai mahdollisesti jokin maa Aasiassa. Tärkeää olisi kotitanner, josta pääsee liikkumaan laajalti lentämättä - junayhteyksillä mieluiten. Meren ja autiomaan eristämä Perth alkaa vaikuttaa yhä hankalammalta jatkoelämän kannalta, ellei sitten keskity ihan puhtaasti Perthiin ja sen ongelmiin ammatikseen.

Australian jättäminen olisi toinen unelman kuolema E:lle, sillä hän on haaveillut Australiassa asumisesta ihan nuoresta saakka. Toki Down Underissakin on isoja ja kiinnostavia kaupunkeja; kun puhun liikkumisen laajuudesta, tarkoitan mahdollisuuttani esim. osallistua konferensseihin ja kehittämispäiviin eri maissa.

Edessämme on isoja ratkottavia asioita riippumatta siitä, jatkuuko tämänkertainen reissumme ja miten.

Venetsia ennen tilanteen riistäytymistä käsistä.

Italia iloisempina aikoina.

Matkakuvien joukosta löytynyt roomalaisen kirkon veistos lie paras kuvitus tähän juttuun.

Tavarataivas ja taivas tavarana

Uusi vuosi, uusi vuosikymmen, uudet kujeet? Henkilökohtaisessa elämässä ehkä, mutta erityisesti yhteiskunnan tasolla tarvitsemme raastavan kipeästi niitä uusia kujeita.

Olemme olleet Suomessa nyt reilun kuukauden, ja ehdimme nippanappa kokea oikeaa talvea joulun ajan. Sittemmin Kuopion korkeudella asti on ollut nolla- ja plussakeliä koko tammikuun. Ilmiö, jollaista moni ei edes muista aiemmin sattuneen - ei pakkasta lähes ollenkaan koko tammikuussa! Samaan aikaan toinen kotimaani, Australia, on kirjaimellisesti häviämässä tuhkana tuuleen. Onneksi maastopalot ovat sentään hieman hellittäneet, tosin rankkasateiden ja tulvien alle.
Se on hyvin konkreettisesti täällä. Ilmastonmuutos.

Vastaälähdyksenä tähän on aina helppo heittää, että "paikallisilmiö", "sattuma", "viherpiiperöiden panikointia", "YK:n verotussalajuoni" ja muuta hälläväliä-settiä. Faktaa kuitenkin on, että maapallon keskilämpötila on jatkuvasti noussut ja nousussa, eikä sitä voi enää mistään kulmalta kieltää, vaikka miten paljon pitäisi Greta Thunbergiä aivopestynä tai ihailisi Trumpin kulutuskulttuurimiljardeja.

Liekö uusi vuosikymmen, nämä apokalyptisen tuntuiset tapahtumat, vai elämäntilanteemme ja elämänmuutoksemme aiheuttamaa, mutta olen viime kuukauden potenut melkoista maailmantuskaa ja ehkä eksistentiaalista kriisiäkin. Mikä on tärkeää, minkä täytyy muuttua, mikä ei voi jatkua samana? Mikä on itseäni askarruttanut erityisesti, on kulutuskulttuurin läpitunkevuus, kaikessa.

Koska elämme matkalaukkuelämää ja kannamme kaiken mukanamme seuraavat puoli vuotta - kolme kuukauttahan on jo tätä mallia takana - emme oikein voi ostaa mitään uutta. En ole materialistinen ihminen yleisestikään, pikemminkin minimalismiin kallellaan. En kuitenkaan ole immuuni vaihtelunhalulle ja tavaratulvalle, etenkin, kun kaikki ympärilläni siihen kannustaa. Eivät läheiset ihmiset sinällään, mutta mainonta, media, yhteiskunta, kaupunkitila. Meitä yllytetään ostamaan ja kuluttamaan joka tuutista. Talouden kasvu riippuu siitä. Työpaikat riippuvat siitä. Kaikkien meidän hyvinvointi riippuu siitä, paljonko laitamme rahaa kiertoon. Kuulemma, näköalattomien poliitikkojen ja omalehmäojassa-bisnesmaailman mukaan.

On oikeasti yllättävän vaikeaa keksiä sellaista tekemistä pitkään jatkuvalla matkalla, joka ei vaadi jonkin sortin kuluttamista. Ulkona syöminen on oma suosikkini ja koen sen palveluna enemmän kuin tavaraostoksena, joten siitä en pode huonoa omatuntoa. Samoin kulttuurimaailmaan osallistuminen eli museot, näyttelyt, tapahtumat, pääsyliput, nouproblem. Kuitenkin museoidenkin kiertelyssä on rajansa eikä niitä määräänsä enempää jaksa. Kun taas olisi tarjolla vaikkapa Antiikin Rooman ajasta kertova näyttely, jollaisen on nähnyt jo neljästi aiemmin, ei inspis vaan iske. Eritoten talvella kaupungilla oleilu keskittyy paljon sisätiloihin, eli liikkeisiin ja kauppakeskuksiin. Siellä katselemme päivästä toiseen asioita, joita emme voi ostaa, koska a) matkabudjetti ja b) kuka ne raahaa?

Maailmassa tuotetaan aivan törkeät määrät tavaraa ja ajattelen aina vaate-, kenkä-, teknologia-, lahjatavara-, ym. liikkeissä, miten iso osa tästä kaikesta päätyy lopulta kaatopaikalle niin, että sitä ei ole edes kukaan koskaan käyttänyt, tai viimeistään käytön jälkeen. Talouslehti Business Insiderin mukaan maailmassa poltetaan tai viedään kaatopaikalle joka sekunti rekkakontillinen vaatteita. Muotiteollisuus tuottaa jopa kymmenesosan kaikista kasvihuonepäästöistä. Ja muotivaatteista tulee samantien lähes arvottomia, kun ne kantaa kaupasta ulos - niitä jälleenmyymällä ei totisesti tienaa.

Koska meillekin on jo kertynyt kasseihin turhaa tavaraa (lähinnä pieneksi jääneitä vauvanvaatteita), yhdistin voimani perheeni kesken ja pidimme kirpparipöytää viikon. Pöydän vuokra oli 30e, kokonaistuotto 75e, eli käteen jäi 45e. Tavarasta jäi myymättä neljä viidesosaa, joten se päätyi lahjoitukseksi hyväntekeväisyyskirpparille. Kokemus oli jälleen hyvä osoitus siitä, että vähänkäytetty tai lähes uusi tavara ei liiku edes muutaman euron hinnalla, koska netistä saa upouutta jopa halvemmalla.

Amazonin omistaja Jeff Bezos on jo ylivoimaisesti maailman rikkain mies, silti katsoo asialliseksi firmansa kiristää ja kurittaa työntekijöitään mm. vessatauoista nipistämällä. Bezos omistaa 115 miljardia, kaksi kertaa Suomen valtion vuosibudjetin verran. Samalla rahalla siis pidettäisiin huolta 5,5-miljoonaisen kansan kaikista tarpeista, mukaanlukien valtion kaikkien työntekijöiden palkat ja kaikki verovaroin kustannettavat palvelut, kaksi vuotta. Voiko yksi ihminen mitenkään tarvita itselleen niin paljon?

Onko tässä meiningissä yhtään mitään järkeä?

Samaan aikaan mietin sitäkin, aavistuksen huonoa omatuntoa potien, että lennän ja lennämme niin paljon. Australiasta käsin ei pääse Suomeen vuosilomilla millään muulla järkevällä metodilla - takavuosien rahtilaivakyydit eivät nykymaailmassa noin vain toteudu. Tälle reissullemme olemme jo ostaneet maailmanympäriliput, ja matka Suomesta jatkuu Espanjan kautta Costa Ricaan huhtikuussa. Maailman päästöistä henkilölentäminen aihettaa noin 2% , mutta luku on jatkuvassa kasvussa. Teollisuusmaissa, Suomi ja Australia mukaanlukien, yksittäisen henkilön hiilijalanjäljestä jopa kolmannes voi tulla lennoista, etenkin jos lentää paljon.

Tavarasta on tehty taivas ja taivaasta tavaraa, kulutusmateriaa.

Onko matkustelu ihmisoikeus, kysyy Gia blogissaan. Eli onko meillä oikeus lentää vain siksi, että haluamme? Onko meillä ylipäätään oikeus tavaraan ja kamaan vain siksi, että haluamme? Näin meille vakuuttaa aikamme uskonto, markkinatalous, joka mielestäni on övereimmillään jenkkimallin kulutuskulttina. Siinä halut on muutettu tarpeiksi, ikäänkuin taaperomainen "mulle heti" olisi riittävä syy vaatia yhtään mitään itselleen. Meille uskotellaan, että tavara tekee autuaaksi, ostelu parantaa, shoppailu on terapiaa. Näinhän ei tietenkään ole ja jokainen järjellä ajatteleva sen tajuaa, viimeistään siinä vaiheessa, kun luottokorttilasku kolahtaa postiluukusta ja vaatekaappi pursuaa kenkäpareja, joita ei koskaan tule käytettyä.

Mutta voiko matkailu parantaa ja olla terapiaa? Tämä onkin paljon kinkkisempi kysymys mielestäni. Tutkitustikin maisemanvaihto auttaa kokemaan suurempaa subjektiivista hyvinvoinnin tunnetta, ja eiköhän kaikilla ole omakohtaisia kokemuksia siitä, miten loma virkistää ja auttaa jaksamaan. Juuri, kun maailman väestöstä iso osa on pääsemässä taloudelliseen tilanteeseen, jossa matkustelukin on mahdollista, tulisiko se kieltää tai lopettaa?

Matkustaminen on kohtalokasta ennakkoluuloille, kiihkomielisyydelle ja kapeakatseisuudelle, sanoi Mark Twain vuonna 1884 julkaistussa kirjassaan. Avaria, tervehenkisiä, hyväntahtoisia näkemyksiä maailmasta ja asioista ei pysty hankkimaan nököttämällä vain yhdessä maailman kolkassa koko ikäänsä. 

Ei tietenkään voi sanoa, että vain matkustelemalla voi kasvaa hyväksi ihmiseksi -  päinvastoinkin voi käydä. Maailman turismista osa on haitallista, tuhoisaa, jopa ihmiselämiä pilaavaa (eläimistä puhumattakaan). Mutta matkustaminen tuottaa maailmaan myös paljon hyvää. Vähemmän rasismia ja ennakkoluuloisutta, noin alkuun. Ruohonjuuritasolla voi tapahtua vaikkapa näin: Konalla-Anu kertoi blogissaan perheensä matkasta Myanmariin ja kohtaamastaan orpolasten huoltajasta. Muiden lukijoiden tavoin minäkin järkytyin ja liikutuin, miten yksittäinen perhe yrittää huolehtia 26 orvosta, omien lastensa lisäksi. Nyt olen mukana tukemassa perhettä, jotta kaikille riittää ruokaa pöytään ja katto pään päälle. Tätä ei olisi koskaan tapahtunut ilman matkustamista.

EU:n sisällä liikennepäästöistä reilu kymmenys tulee lennoista, kolmasosa rahdin- ja tavarankuljetuksesta, ja kaksi kolmasosaa yksityisautoilusta. Junat tuottavat vain puoli prosenttia kasvihuonekaasuista. Kun näitä lukuja tutkailee, aika äkkiä älyää, että junamatkustus olisi fiksuin siirto jatkossa ja näin aiommekin liikkua aina kun mahdollista. Kuitenkin, lukuihin, omakohtaisiin kokemuksiini ja Twainiin nojaten ajattelen, että jos jotain on pakko lentokoneilla liikuttaa, olkoon se ihmisiä tavaran ja ruuan sijaan. Kunhan kaikki teemme voitavamme, että minimoimme vahingot siellä missä voimme - vaikkapa kotimaan lentoja ja työlentoja vähentämällä aina kun mahdollista!

En muista missä, todistusaineiston perusteella Suomessa. Kuva: E.

Arboristina Australiassa - puut ja metsät, katoava luonnonvara?

Olen kirjoittanut paljon omasta työstäni, mutta vain sivunnut, mitä E puuhaa. Hänellä on mielestäni kiinnostava, ei ihan-tavanomainen työ; mitä tekee arboristi? Suomenkielisestä wikipediasta löytyy, että arboristi on puiden, puistojen ja maisemametsien hoidon ammattilainen.

Ennen Australiaan muuttoaan E opiskeli Ranskassa meri- ja rannikkoaluebiologiaa ja työskenteli neljä vuotta Tahitilla merentutkimuskeskuksessa tutkimusavustajana. Hänellä oli siis tieteellinen ura aluillaan, mutta lapsuuden haave Australiasta vei mukanaan ja hän päätti muuttaa tyhjän päälle uudelle mantereelle, kuten minäkin vuotta aiemmin.

Uran kannalta E:n muutto sattui huonoon saumaan v 2012, koska Perthin seudulla alkoi taloustaantuma juuri samoihin aikoihin, eikä ympäristöalan ammattilaiselle ollut edes murusia tarjolla. Aiemmin Perthissä oli kaivosteollisuuden takia hyvätkin markkinat työllistyä, sillä ympäristöselvityksiä, ympäristövaikutusten arviointeja ja vastaavia raportteja teettettiin paljon kaivoshankkeiden pakollisina osina. Mutta, kun kaivosala sakkasi, lakkasivat myös ympäristökonsulttien pestit.

Hakiessaan paikkaansa uudessa kaupungissa E aloitti kuten muutkin reppureissaajat, eli hanttihomilla. Hän ajoi kuljetusautoa, teki puutarhatöitä ja tarjoilijan keikkoja - ranskalaisella ruokien ja viinien tuntemuksella sekä aiemmalla kesätyökokemuksella hotelleista hän sai helposti töitä hospitality- eli matkailu- ja ravitsemusalalla. Näistä ei kuitenkaan ollut pitkään iloa, koska keikkahommat ovat nimensä mukaisesti keikkaluonteisia, epävarmoja, eivätkä aina palkaltaan ja työoloiltaan hyviä. Mitä tekee tutkijanalku, kun ovet yliopistoihin, konsulttifirmoihin ynnä muihin eivät aukea? Vaihtaa reippaasti alaa.

Jälleen lapsuuden unelmaansa seuraten E hakeutui ja pääsi töihin seikkailufirmaan, jonka toimenkuvaa ovat esimerkiksi kalliokiipeily, köysilaskeutuminen, koskenlasku, erävaellus ja selviytymistaitokurssit. Samaan aikaan hän myös kouluttautui sukellusopettajaksi ja veti sukelluskursseja eri sukellusfirmoille. Vielä v. 2012-13 seikkailuteemalle oli kohtuupaljon kysyntää, sillä kaivosbuumin jälkimainingeissa firmoilla ja kouluilla oli varaa ostaa tykypäivätoimintaa, koululaisleirejä tai päiväkursseja. Parin vuoden sisällä kuitenkin tämäkin ala hyytyi, kun taantuman takia rahavirrat kääntyivät ensimmäisenä pois kaikesta "ylimääräisestä". Perth ei valitettavasti ole myöskään sukeltajien mekka - täällä on vedenalaista nähtävää ja turkoosinkirkkaat vedet, mutta merivirtojen vuoksi sukelluskausi on lyhyt eli kestää vain kesän. Talviaikaan merivesi on liian kylmää muille kuin ultraharrastajille.

Köysikiipeilyyn keskittynyt työpaikka kuitenkin avasi uuden polun eli puunhoidon maailman. Kaupunkioloissa puita trimmataan usein maasta tai nosturista käsin, mutta paljon on myös sellaisia kohteita, joihin ei pääse kumminkaan päin käsiksi, vaan puuhun pitää nousta köysin ja kiipeilyvälinein. Tämä on erityistaito, joka vaatii tiettyjä pätevyyksiä ja kurssituksia. Esimerkiksi köyden heittäminen puuhun oikeaan oksanhaarukkaan on oma kykynsä - täytyy löytää oikea kulma ja oksa, joka kannattelee, ja saada köysi riittävän ylös (esim 5-10 metriä), jotta puuhun pääsee.

Puussa keikutaan moottorisahan kanssa eli turvavaljaat, turvatoimet ja varmuus siitä, ettei aiheuta itselle tai muille haittaa, ovat keskeiset. Kaupungissa puun kaataminen tai isojen oksien karsiminen ovat sinällään riski, koska raskaat puunosat voivat kaatua tai tippua autojen, aitojen, asumusten tai ihmisten päälle. Eli riskinhallinta on keskiössä jatkuvasti.

E:n nykyinen virka on naapurikunnan arboristi eli puuasiantuntija ja puunhoitaja. Hän esimerkiksi kiertää arvoimassa, mitkä puut kadunvarsilla ja puistoissa ovat riski, mitä niille tulee tehdä (tuleeko esim hoitaa tietyin ainein vai pitääkö poistaa kuollutta osuutta) - tavoitteena aina on olla kaatamatta puita ympäristösyistä. Perth on maailman aurinkoisimpia kaupunkeja ja ilman lehvästökatetta lämpötila voi olla jopa 10 astetta enemmän kuin vehreillä varjoisilla alueilla. Kun kesälämpö muutenkin paukkuu +30-40 asteen välillä, ekstra-asteet vaikuttavat todella paljon asumismukavuuteen ja ihan alueen terveellisyyteen. Muita puiden säästämisen syitä ovat ekosysteemit (lintujen, hyönteisten ja muiden öttiäisten asumukset, hapentuotanto) ja maisema-arvot.

Ikävä kyllä ja jopa yllättäen tämä puoli on E:n työssä kaikkein vaikein. Päivittäin E kohtaa asukkaita, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. Kaikki kadunvarsilla olevat puut ovat kunnan omaisuutta, mutta yllättävän moni luulee tai kokee, että jos puu on oman pihan laitamilla vaikkakin kaupungin maalla, se on asukkaan omaisuutta. E:n päivittäiset kohtaamiset asukkaiden kanssa kattavat kaikkea laidasta laitaan. Mukaan mahtuu kiitollisia mummoja, joiden lähipuu on trimmattu kuntoon; vihaisia karjujia, jotka haluavat puut helkattiin, koska niistä tippuu lehtiä; sekä oman käden oikeudella pelaajia, jotka nyrhivät pimeän turvin kaupungin puita niin huonoon kuntoon, että ne lopulta kuolevat oksattomina keloina.

Ympäristönsuojeluun erikoistuneelle ammattilaiselle on jatkuvaa karvasta kalkkia, että kunnan täytyy tasapainoilla kuntaveron maksajien vaatimusten ja ympäristön parhaan välissä. Vihaisimmat puunvastustajat nimittäin valittavat eteenpäin, aina meille Oikeusasiamiehelle asti, ja tässä vaiheessa kiistakapulapuusta on yleensä tullut kunnalle niin tulenarka aihe, että kunta mieluummin kaataa sen kuin antaa asukkaan jankuttaa tippuvista lehdistä ja haravoinnin työläydestä. 

Tämä turhauttaa minua yhtä paljon kuin E:tä, koska periksiantomenolla ei kukaan opi, miksi kaupunkipuut ovat elintärkeitä sekä viihtyvyyden että kaupungin elinvoimaisuuden kannalta. Se, että yksi omakotiasuja ei halua puita lainkaan kotikadulleen, ei saisi riistää muilta varjon, viileyden, tunnelman, ekosysteemin ja ympäristön laadun etuja. Eritoten suomalainen metsien kasvatti ei pysty käsittämään, miten puut voivat herättää tällaisia intohimoja, nimenomaan vastaan.

Onneksi löytyy niitäkin, jotka arvostavat puita ja haluavat huolehtia niistä. Joskus E kertoo koskettavia tarinoita asukkaista, jotka itkien katsovat, kun heille rakas, vanha puu joudutaan kaatamaan pihan tuntumasta.

Ausseilla vaikuttaa olevan peräti viha-rakkaus-suhde puihin. Toiset pelkäävät niitä, ajatellen, että puista tippuu oksia vahingoittaen ihmisiä tai omaisuutta, tai vähintäänkin ne roskaavat ja tuovat pihapiiriin ötököitä kuten hämähäkkejä. Puustoisilla alueilla asuvien täytyy lakisääteisesti pitää lähipuut trimmattuina ja lehti- ja oksaroska maasta poissa metsäpalovaaran minimoimiseksi. Toisaalta täällä on äänekästä aktivistitoimintaa, jolla etenkin luonnonmetsiä yritetään puolustaa; itsekin olin joku kuukausi sitten parlamenttitalon edustalla mielenosoituksessa metsien puolesta.

Länsi-Australiasta on vuosisadan mittaan hakattu enemmistö eukalyptusmetsistä teollisuuden tarpeisiin - täältä muunnmuassa vietiin tukkeja Englantiin sata vuotta sitten Lontoon kadunpäällystysmateriaaliksi (!).  Sitten valkoisten tulon, Australia mantereena on menettänyt 40% luonnonmetsistään, ja kaataminen jatkuu yhä. Siksi jokainen puu, metsässä tai puistossa tai kadunvarressa, on monessa mielessä elintärkeä.

Arboristi työssään. Kuva netistä. 

Perthin ylpeys ja tunnetuimpia turistinähtävyyksiä, Kings Park eli Perthin keskuspuisto ja kasvitieteellinen puutarha.

Autenttista aussimetsää.

Perthin seudun eli Australian lounaiskolkan metsät näyttävät tältä - jykevärunkoisia eukalyptuksia ja pienempää pusikkoa.

Kenen on vastuu? Pussi-gate nro 3

Seuraa tajunnanvirta-avautumista aiheesta vastuu omasta elämästä ja maapallosta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten moni tällä samalla planeetalla haahuilee ilman elettäkään, että ottaisi vastuuta yhteisistä asioista. Huom, en tällä tarkoita etteikö aikaansaavia, empaattisia ja välittäviä ihmisiä ole - heitä on rutkasti, onneksi - mutta liekö täällä Wessilässä enemmän entitled eli etuoikeutusta vaativia ihmisiä, vai missä vika?

Yleistaustoitusta: työssäni valitusten käsittelijänä kohtaan säännöllisesti ihmisiä, jotka syyttävät jotakuta muuta kokemistaan vastoinkäymisistä. Krooninen ajattelu, että on vääryyksien uhri, on englanniksi nimeltään querulent behaviour ja termi on käytössä mm oikeus- ja lakipiireissä. Olen pohtinut paljon, ovatko vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus samaa juurta vai onko kyseessä eri syyt ulkoistaa kokemansa "vääryydet" - tähän lie vaikea saada tyhjentävää vastausta. Vainoharhainen ajattelee, että muut ovat lähtökohtaisesti häntä vastaan tai vähintään epäpäteviä; etuoikeutettu ajattelee, että hänelle kuuluu automaattisesti joitain etuja, helpotuksia tai hyvityksiä; ja laiska ajattelee, että on muiden tehtävä ratkoa ongelmat.

Miksi tämä aihe vaatii avautumaan juuri tänään? Pussi-gaten vuoksi. Täällä Wessilässä on viimein herätty siihen, että loputon ja aivan turha ilmaisten muovipussien tyrkytys ruokakaupoissa on ympäristölle haitallista ja sille pitäisi tehdä jotain. Heinäkuun alusta saakka heppoiset kertakäyttöpussit ovat olleet kiellettyjä, niistä laadittiin oikein laki. Muttamutta.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. Tänään uutisoitiin, että painostuksen alla Coles nolosti peruu pussikieltonsa ja alkaa jakaa noita vahvempia pusseja ilmaiseksi. Lisäksi Coles alkoi jakaa muovisia minikopioita tuotteistaan "keräilyleluina". Sen sijaan, että muovia vähennetään, sitä lisätään. Annamunkaikkikestää.

Jokainen yhtään asioita seuraava on varmaan jo tajunnut, että kirjaimellisesti hukumme muoviin, jos ei sitä pian aktiivisesti vähennetä. Pakkausjätettä ei todellakaan tarvittaisi sellaisia määriä kuin nyt tuotetaan, ja pakkausmateriaalit voisivat aivan hyvin olla ekologisempaa materiaalia - esim biohajoavaa muovia tai bambua - pienellä lisäpanostuksella. Mutta ei. Yleensä pidän länsi-aussien letkeydestä, mutta juuri tällä hetkellä hävettää asua osavaltiossa, jossa ihmiset eivät kykene sen vertaa ottamaan vastuuta omasta päivästään, että ottaisivat kauppakassit autoon tai maksaisivat alle dollarin muutamasta pussista. [naamapalmuja ja irvi-hymiöitä rivi]

Tässä pussikeississä tiivistyvät ongelmat vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus. Vainoharha ilmenee niin, että kuvittelee pussikiellon olevan vihersosialistien juoni, joka jollain lailla kierosti tuottaa kommunismia ja syyllistää turhaan kunnon ausseja, kun todellinen syyllinen maailman muoviongelmaan ovat kehitysmaat (jonne Australian muovi laivataan "kierrätettäväksi" kun omassa maassa ei ole saatu aikan kierrätystä, btw). Etuoikeutus jyllää, kun ajattelee, että minun kuuluu saada ilmaisia pusseja. Laiskuus kukkii, kun ei viitsi kantaa paria muovipussia taskussa, repussa tai käsilaukussa, jotta voisi niillä toimittaa ruokaostokset kotiin työpäivän jälkeen.

Wessilässä ei vieläkään ole käytössä pullopanttisysteemiä ja nyt tämä pussivähennyskin uhkaa kuivahtaa kasaan. Täällä ei myöskään ole toimivaa kierrätystä, sillä kierrätettävä tavara laivataan pääsääntöisesti Kiinaan, mutta Kiina on kieltäytynyt ottamasta enempää roskaa vastaan. Kirppareita käyttävät lähinnä vähävaraiset ja hipit opiskelijat, ne eivät ole mitään koko kansan huvia. Lisäksi täkäläiset myyvät ja ostavat sellaisia polyesterirytkyjä, ettei niitä juuri kirpparilta viitsi käytettynä kantaa, koska ne olivat laaduttomia uutenakin. Maantieteellisesti suuren maan ongelma mielestäni on, että roskaongelman voi helpommin painaa villaisella, koska kaatopaikkoja mahtuu aavikolle eivätkä roskat ala suoraan vyöryä asumuksiin kuten ahtaammissa paikoissa.

Muovin suhteen havahduin itsekin äskettäin siihen, että kylppärissäme ja kaapeissamme pyörii korillinen tuotteita, joita emme koskaan käytä - muovipurkkeja muovipurkkien päälle. Jaoin kaikki pois naapuruston "älä osta mitään" ryhmässä ja aloin testaamaan vuohenmaitosaippuaa shampoon sijasta. Näyttää toimivan hyvin, tosin vaatii omenaviinietikkahuuhtelun ja hoitoaineen (muovipullosta, kunnes löydän jonkin toisen vaihtoehdon). Vaihdoin muovipullotetun pyykinpesunesteen kartonkipakkauksessa tulevaan jauheeseen ja vessapaperit ostan paperipakkaukseen käärittynä muovin sijaan, jne.

No hyvä minä - ja kaikki jotka toimivat samoin - , mutta mitä tällaiselle yleiselle luonnosta piittaamattomalle kulutuskulttuurille tulisi tehdä?

Henkilökohtaisesti toivoisin, että jokainen maapallon kansalainen alkaisi ajatella hieman omaa nenäänsä pidemmälle, ellei jo niin tee. Onko ihan pakko ostaa uusinta uutta tai turhaa sälää, jota käyttää vain hetken? Onko pakko käyttää muovia, löytyisikö tuotteita pahviin, paperiin tai biomuoviin pakattuna? Voisiko tavaraa korjata ja kierrättää, voisiko ostaa käytettynä upouuden sijaan? Suomalaiselle nämä usein ovatkin aika itsenstäänselviä valintoja arvomaailman ja rahankäyttötottumusten vuoksi. Järkyttävää kyllä, omat itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikkialla, etenkään Klondyke-kaivos-kasino-buumia viimeisen vuosikymmenen eläneille uusrikkaille, nyt uusköyhille ex-juppi-perthiläisille.

Pliis, suomalaiset, jatkakaa samaan malliin ensiluokkaisina kierrättäjinä ja kirppareiden ystävinä!

Jokainen ostettu/saatu pussi maatuu sata vuotta, tai päätyy merieläimen vatsaan tai mikromuoviksi ravintoketjuun. Kuva Christine Ren, Project Aware.

"Liian kalliita" Coles-pusseja luonnollisessa ympäristössään. Mihinkään muuhun ympäristöön ne eivät kuulukaan.

Suomalainen kirppari nimeltään Ipanainen. Miksi, oi miksi, laadukas kirppari on niin harvinainen ilmiö Suomen ulkopuolella? Tällaisia yksityisiä kirppareita ei ole olemassakaan Perthissä, ainoastaan SPR:n kirppareita vastaavia muutama.

Hurrikaani Irma ja katastrofivalmius

Miten Australiasta käsin voi olla mitään erityisempää sanottavaa Floridan ja Kuuban välissä riehuvasta Irmasta? Olen seurannut uutisia normaalia tiiviimmin, koska yksi parhaista ystävistäni asuu Floridassa ja on tietenkin huolestuttanut, mitenhän hänelle ja perheelleen käy. K muutti amerikkalaismiehensä kanssa Floridaan täältä Perthistä pari vuotta sitten ja nyt he asuvat miehen perheen naapurustossa.

Sain torstaina K:lta viestin, että he ovat raskaan evakuointimatkan päätteeksi päässeet perille Virginiaan, joka on neljäs osavaltio pohjoiseen Floridasta. Asukkaita on kehotettu hakeutumaan mahdollisimman kauas, koska hurrikaani tavallisesti hyytyy sisämaahan päästyään. K oli perheineen onnistunut vuokraamaan viikoksi asunnon vuoristosta Virginiasta, jossa kokevat olevansa riittävän kaukana vaarasta.

Evakuointi ei ollut helppoa. Bensa ja vesi olivat loppuneet useimmilta tankkausasemilta ja kaupoista, tiet aivan tukossa ja normaalisti 13 tuntia kestävä ajomatka vei reilusti yli vuorokauden. Miehen perheen talo on pahimman tulvariskin alla, mutta piti vain jättää oman onnensa nojaan. K on puolisonsa kanssa remontoinut ostamaansa omakotitaloa viimeisen vuoden ja nyt on mahdollista, että kaikki raskas työ ja rahanpanostus saattaa valua hukkaan, kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Voin vain arvailla, miltä mahtaa tuntua, pakkautuneena autoon kaiken pikaisesti kerättävän omaisuuden kanssa, appivanhemmat takapenkillä, koira takakontissa, kun tiedät, että takaisin palatessa ei välttämättä ole mitään jäljellä omasta kodista.

BBC uutisoi tänään, miten Floridan kuvernööri kehottaa kaikkia evakuoitumaan nyt: kuvernööri väittää, että vielä on aikaa, ja vain itsepäiset ja itsetuhoiset jäävät hurrikaania vastaanottamaan. "Oma moka", jos menee pieleen siis.

Luin myös Floridassa asuvan journalistin kolumnin siitä, miten hän perheineen ei pääse enää pakoon, koska Floridasta johtavat kaksi valtatietä ovat kumpikin niin tukossa, että ne ovat käytännössä satojen kilometrien mittaisia parkkipaikkoja. Kun miljoonat ihmiset yrittävät pakoon yhtä aikaa, eihän siitä hyvää seuraa. Sähköt ovat poikki monista paikoista, pullovesi on ollut loppu jo monta päivää kaupoista ja bensa-asemat myyvät ei-oota. Jos autosta loppuu bensa, sinnehän jäät valtatien laitaan odottamaan hurrikaanin iskua, suojanasi vain auton pelti- ja lasikuori. Kellään ei ole varaa antaa varakanisteriaan juuri sinulle. Journalisti ei saa edes ikkunoitaan naulattua umpeen, koska vaneri on ollut loppu kaupoista jo viikon. Hän odottaa kahden lapsensa kanssa, amme täynnä juomavettä, miten tulee käymään.

Journalistin jutun kärki oli luonnollisesti hänen perheensä ahdinko, mutta myös turvajärjestelyjen avuttomuus. Floridan osavaltio tai USA:n valtio eivät ole järjestäneet minkäänlaista koordinoitua evakuointisysteemiä. Tusina hätämajoituspaikkaa on avattu, mutta esimerkiksi julkisliikennettä, busseja, junia, lentoja pois Floridasta ei ole järjestetty. Jotkut lentoyhtiöt päinvastoin ovat alkaneet rahastaa lennoilla ja myyvät niitä tupla-triplahintan.

Kukin on oman onnensa ja oman autonsa nojassa. Hätämajoituksiin ei enää mahdu, vaan niistä käännytetään väki ovelta. Tuntuu uskomattomalta seurata, että itseään maailman varakkaimmaksi maaksi mainostava valtio ei saa kansalaisiaan turvaan yhdestä osavaltiosta, vaan vain toivotaan ja rukoillaan parasta.

Katastrofiin varautuminen on alkanut tuntua myös omakohtaisemmalta nykyään, koska Australiassa on joka kesä rajuja maastopaloja, jotka saattavat levitä tai peräti alkaa asuinalueilta. Muutama vuosi sitten paloi kokonainen kylä Länsi-Australian lounaiskolkassa ja millä tahansa pidemmällä automatkalla tulee yleensä ajaneeksi halki alueen, jossa on ollut metsäpalo - mustia karrelle palaneita runkoja vain jäljellä. Täkäläisissä virallisissa evakuointiohjeissa ja vaihe, jolloin uutisissa kerrotaan, jos on liian myöhäistä paeta. Sanat kuuluvat: "varaudu taistelemaan tulta vastaan kuolemaan saakka."

Katastrofeja seuratessa ei voi kuin ihmetellä sitä jääräpäistä vimmaa, jolla monet poliitikot yhä vakuuttelevat, ettei ihmisen toimilla ole niihin mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen, ilmastomuutos on kukkua. Kun asuu mantereella, jossa Ilmatieteen laitos joutui lisäämään uuden värin lämpöennusteisiin - yli +50 astetta, katastrofaalinen - tekisi moisilla puheilla lähinnä mieli pyyhkiä peffa.
Joku raja.

Hurrikaani Irma ja muut kutsumattomat kaverit. Kuva (c) Nasa.

Pussi-gate eli miljoona miljoona miljoona pussia

Kirjoitin melko tarkalleen vuosi sitten aiheesta, joka jurppii enemmän tai vähemmän yleisesti ulkosuomalaisia. Nimittäin ruokakaupan pussit, niiden vahvuus, paljonko niitä asiakkaalle tungetaan ja miten ruokakaupassa asioidaan yleensäkin kummallisesti eri maissa. Pussiasia on sen verran kuuma peruna ja loputon kummastelun ja hammastenkiristelyn aihe, että tokihan siitä riittää tarinaa toiseenkin postaukseen vielä vuosi edellisen jälkeen.

Käymme viikko-ostoksilla Spudshedissä (paikallisomistuksessa oleva ns. suoramyyntikauppa, hintatason ja esillepanon puolesta lähellä Lidliä), jossa siis ostamme ruuat koko viikoksi, ellei toiseksikin. Otamme aina mukaan Ikean kassit, ne sinisestä muovista tehdyt supervahvat jättikokoiset kantokahvalliset säkit, joilla hoituu jopa muutto, kuten on useamman kerran todistettu omasta toimestani. Niihin kun latoo viikon soijamaidot, tölkit, vihannekset ja pakasteet niin avot, pärjää. Paitsi niinä kertoina, kun auton takakontissa säilytettävät Ikean kassit ovat jostain syystä jossain muualla kuin kontissa siinä vaiheessa, kun kurvaamme Spudshedin parkkipaikalle. Silloin joudumme turvautumaan kaupan pusseihin ja päähän siinä räjähtää. Koska:

Jokainen ulkomailla reissannut taatusti tietää, että muualla ei harrasteta samanlaisia vahvasta muovista tehtyjä reilunvetoisia muovipusseja kuin Suomessa. Täällä muualla pussit ovat huteraa höttöä, kooltaan puolet Suomen mallista, ja niitä saa ilmaiseksi. Huono juttu. Kun kasseista pitää maksaa, se takaa, että niitä otetaan maltilla ja vain tarpeeseen. Täällä on kassan tehtävä pakata ostokset ja koska pussit eivät kestä juuri hammasharjaa enempää, niihin tavallisesti pakataan max. 2-3 tuotetta ja seuraavat taas uuteen pussiin. Viikko-ostoksilla tämä meinaa jopa tusinaa pussia, ellei pariakymmentä. Raahaa niitä sitten mustekalaksi muuttuen auton takakonttiin??

Yleensä Ikea-idean pettäessä ladomme kaikki tuotteet takaisin kärryyn ja irrallaan auton takakonttiin, ja sitten taioimme jostain ne Ikean pussit kotiparkkihallissa. Ihan siksi, että jurppii moinen muovin tuhlailu ja niiden pussien kantokyvyttömyys - tiedä milloin ovat munat liiskassa betonissa, kun pussista pettää pohja matkalla autolta kotiin.

Kassat eivät täällä yleensä ota kuuleviin korviinsa pyyntöjä, että "pakkaan mielelläni itse, kiitos". Spudshedissä on sen verran kova vipinä, että siellä kassat jopa antavat asiakkaiden pakata, koska se nopeuttaa skannausta. Mutta lähi-IGA:ssa eli täkäläisessä Sparissa tai Alepassa on ihan turha yrittää estellä pussien tuloa. Kassa laittaa mehukanisterin yhteen pussiin, paahtoleivän toiseen ja soijamaidon kolmanteen, halusin eli en. Yleensä nypin itse tuotteet pois pusseista ja ojennan pussit takaisin ällistyneelle kassalle, koska kyllä ne kolme tuotetta nyt yhdelläkin pussilla kiikuttaa, vaikka paahtoleipä ottaisikin vähän osumaa mehun ja maidon välissä.

Eilen ja tänään saatiin taas mainiot exhibit A and B, eli näytekappaleet 1 ja 2 siitä, miten kassa ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, että asiakas ei tahdo pussia. Eilen ostimme IGAsta intialaista take awayta deli-tiskiltä, ja sen paahtoleivän. E pyysi: ei pusseja. Kassa kysyi: niin, siis ei pussia tälle paahtoleivälle, mutta pussi tuolle take away - boksille? Ei, kun ei pussia kummallekaan. Lopulta tämä saatiin jakeluun ja poistuttua pussitta. Tänään hain IGAsta juurikin mehua ja soijamaitoa, vessapaperia sekä quichen eli kinkku-munapiirakan. Jokaiselle tietenkin oma pussi pyynnöstäni huolimatta. Jääräpäisesti otin tuotteet ulos ja kannoin kaiken yhdessä pussissa plus kainalossa.

Kolmas loistava pussiesimerkkitilanne koitti viime viikolla lounasaikaan, kun yritin ostaa take away - keittoa sekä siihen kuuluvan sämpylän. Keitto tuli kannellisessa pahvikupissa ja myyjä tunki sämpylän pussiin. Pyysin sämpylän keiton kannen päälle irrallaan. Myyjä laittoi pussin ja sämpylän pois ja kääntyi palvelemaan toista asiakasta, luullen, etten halua koko sämpylää. Hihkaisin myyjän takaisin ja pyysin sämpylän. Hän alkoi taas työntää sitä muovipussiin. Pyysin pelkkää sämpylää. Myyjä häkeltyi. Minä häkellyin. Ojensin käteni sanattomana, myyjä lykkäsi pussin sämpylöineen käteeni ja siirtyi sutjakasti seuraavan pussikriisittömän asiakkaan tykö.

Ostan myös take away - kahvin ilman muovikantta, koska en koskaan juo kannen nokan läpi ja se on täysin turha muoviroska, joka käy kupin päällä pari sekuntia ja ura oli siinä. Ymmärrän, että kantta tarvitsee, jos kävelee kauas kuppinsa kanssa, mutta itse juon kahvit yleensä kahvilan lähistöllä tai ainakin hörpin siitä sen verran, ettei se läiky kävellessä. Ihme kyllä tämän muovinvälttelyn saa läpi ilman mukinoita: kahvilat varmaan ajattelevat, että säästyypä sekin viisisenttinen, jota ei tarvitse käyttää uuden kannen ostoon. Hyvä.

Muovittomammalla elämäntaipaleella hyvä kumppani on hauska eepos Ekovuosi Manhattanilla (kirjoittaja Colin Beavan), jossa kirjoittaja vaimonsa ja pikkutyttärensä kanssa yrittää elää tuottamatta yhtään jätettä tai päästöjä kokonaisen vuoden ajan New Yorkissa. Tyyppi on sitkeä ja jopa kiihkoilevan jääräpäinen, mutta hauskaa tekstiä aiheesta syntyy ja kirja pistää ajattelemaan, missä kaikkialla aivan turhaa kertakäyttötuhlausta onkaan, myös muualla kuin kulutusjuhlan valtakunnassa Jenkkilässä. Suosittelen!

Jonnekinhan ne kaikki ekstrapussit päätyvät. Kuva zerowasteeurope.eu

Jos joku ei vielä katso Siskonpetiä niin nyt äkkiä katsomaan. Suomalaista komediaa parhaimmillaan.

Muoti on muovia ja toisinpäin

Seuraa vuodatusta.

Kun asuu meren lähellä, meren kauttaaltaan ympäröimässä maassa ja meribiologi-sukellusopettajan kanssa, meri kuuluu elämään ihan eri tavalla kuin järvi-Suomessa. Sekä positiivisen (Australian loputtomat valkoiset rannat ja turkoosi meri) että negatiivisen (merten saastuminen, muoviroska, vesien lämpiäminen yli kalojen kotien eli korallien sietokyvyn) kautta.

Perth sinällään on hyvin siisti kaupunki, ja esimerkiksi ikkunamme alta huristaa joka ilta katupesuauto. Samoin läheinen Wellington Park - puisto imuroidaan puhdistusautolla säännöllisesti, kuten muutkin puistot ja kadut. Mutta. Kierrätys on Perthissä lapsenkengissään. Vaikka kierrätys on teoriassa järjestetty, laskennallisesti vain murto-osa kierrätettävästä kamasta oikeasti kierrättyy landfill'in eli kaatopaikan = maan alle kuoppauksen sijasta.

Balilla, Wessien suosituimmalla pienellä lomasaarella, muoviroskan määrä löi silmille. Jätehuolto varmaan on olemassa, mutta liekö turistien paljous vai jätteenkäsittelyn kalleus/vaikeus syynä siihen, että joka tienpiennar kukki muovia - rumasti. Romuttaa tehokkaasti tropiikkiparatiisin henkeä, kun palmujen ja meren sijaan siirtää katseen asfaltin reunaan, jossa ei ruohonkortta näy roskan seasta.

Samaa muuten ihmettelin vuosia sitten autoreissulla Lappiin, että eivätkö perinteisesti luontorakkaat suomalaiset olekaan niin puhdassydämisiä kuin luullaan. Käärepapereita, mäkkäriroskaa, muovipusseja tienpientareet pilkullaan.

Olen aina ällikällä lyöty siitä, että a) eväät jaksetaan kyllä kantaa paikkaan x, jossa sisältö syödään, mutta käärepaperit painavat liikaa, jotta ne vietäisiin mukana poiskin; sekä b) kyseiset eväät syödään autossa, eli auto kyllä jaksaa kantaa roskatkin! Härreguud että ottaa nuppiin moinen.

E etenkin on huolissaan esimerkiksi merikilpikonnien ja muiden merieläinten hengissä selviämisestä, ja on muovipussien vihollinen numero 1. Pussit kun päätyvät ravintoketjussa vääriin mahoihin (mikä tahansa maha on muovipussille väärä loppusijoituspaikka, luonnollisesti...), tai kuristamaan lokkeja ja muita luontokappaleita.

Kaupassa meillä on 99% kerroista mukana joko reppu tai peräti oma Ikea-säkki, johon mahtuu kuusi kassillista ruokaa. Eipähän lopu kantotila kesken. Aussit käyttävät naurettavan määrän pusseja per kauppareissu, koska hedelmäpussin vahvuiset pussit kantavat max. yhden mehupönikän tai kaksi pakkausta pakasteita kappale. Täällä muovikasseista ei makseta, vaan ne tulevat kaupan päälle lähestulkoon kaikkialla. Suomen oletus, jossa pusseista maksetaan, todennäköisesti hieman hillitsee muovin kanssa tursastelua.

Yritin tässä männäkuukautena osallistua muovittomuushaasteeseen, eli välttää kaikkea mahdollista maatumatonta pakkausjätettä. Ei muuten onnistu ihan noin vaan. Joka ikinen asia on pakattava kaupassa johonkin, ja paperipusseja tai biohajoavia pusseja ei läheskään aina ole tarjolla. Pahimmillaan tuotteet on kääritty ensin muoviin, sitten muovikoteloon, sitten pahvirasiaan (keksit ym.) - eikö nyt yhtään vähemmällä pääsisi?

Muovittomuushaaste sai tosin etsimään ja löytämään uusia tuotteita, kuten täkäläisen luonnontuote-luomu-eläinkokeeton-ihonhoitosarjan nimeltään Australian Pure , joiden purnukatkin on tehty sokeriruo'osta eli ovat biohajoavia. Sarjan kasvojenpesuneste ja kuorintavoide (kuorintarakeet eivät ole muovia vaan jauhettua saksanpähkinää) ovat nyt vakiokäytössä. Löytyy normi-ruokakaupoista.

Viime vuoden reissuilla heräsin miettimään sitä, paljonko kukin meistä oikeasti tuottaa roskaa, sekä muovia että muuta. Suomessa - ja muissa länsimaissa - asia on helppo unohtaa, koska jätehuolto pelaa, eikä roskavuorten kertymistä tarvitse itse omin silmin todistaa. Kiinassa ja Balilla käytössä on perhe- tai korttelikohtainen ruoskakuoppametodi, eli jossain kujan perukoilla, tien varressa tai ihan vaan takapihalla on monttu/aukio, johon roskat kipataan, kuin ennenvanhaan tunkioon.

Maatuvia tuotoksia sisältävästä tunkiosta tämä muoviroskakumpu eroaa siinä, että se ei maadu, elinikänä. Ei edes useampien sukupolvien elinikänä. Kaiken huippu on, että kyseisissä maissa ihmiset kuluttavat paljon länkkäreitä vähemmän jo pienemmän tulotasonsa takia, eli roskakasat heijastelevat vain murto-osaa siitä, paljonko meistä ausseista tai suomalaisista kukin tuuttaa oheisroskaa tulemaan jokapäiväisten ostosten kylkiäisinä.

Kävin äskettäin kuuntelemassa ekomuotiluennon, vaikken muotia suuremmin seuraakaan. Puhujana oli entinen muotisuunnittelija, nykyinen kasvibiologi, joka hyppäsi muotikelkasta muualle tajuttuaan alansa kerskakulutusluonteen. Luennoija ei itse enää osta tuotteita ketjuista ollenkaan, vaan suoraan piensuunnittelijoilta ja käsityöläisiltä (joita Perthissä riittää), op shop'eista eli reilun kaupan liikkeistä tai kirppareilta.

Itsekin tykkään kirppareista enemmän kuin ketjuista, mutta Perthissä näiden tarjonta on todella ankeaa, alkuperäisten ostosten huonon laadun takia - mistäpä sitä kestävää, laadukasta tavaraa löytyisi kierrätykseen, jos kaikki ostavat pelkkää polyesteri- ja nylon(muovi)lumppua "9,90 per tavara" - ketjuista (joissa tosin itsekin asioin, koska nämä ovat ne yleisimmin löytyvät liikkeet).

Suomessa sentään esimerkiksi H&M yrittää hankkia pisteitä kierrättää tekstiilejä antamalla lahjakortteja vanhoja vaatteita vastaan. Suomessa muutenkin kirpparikulttuuri on hienosti hengissä, ja esim. Kontin ja UFFin tarjonta ovat kaikille tuttuja. Perthissä ei ole tietääkseni ollenkaan suomalaistyylisiä kirppareita, joissa omistajat itse myyvät tavaroitaan. Täällä kaikki lahjoitetaan esim. Good Sammy'n tai Pelastusarmeijan vaatekeräyksiin; nämä sitten myyvät tavarat omissa myymälöissään.

Kirppareilla näyttää täällä olevan myös erilainen sosiaalinen stigma. Kasarijuppiliitoa arvostaville perthiläisille kirpparit ovat köyhälistön pakko, eivät keskiluokan huvia. Suomessa sen sijaan "löysin kirpparilta" on melkeinpä kehuskelua: "näin mahtavan löydön tein, ja halvalla!" Täältä ei myöskään löydy Huuto.netin tapaista kaiken kansan huutokauppaa, jossa voisi yrittää päästä tavarasta eroon korvausta vastaan. Gumtree.com on suosittu osto-, myynti-, ja annetaan-palsta, mutta ei sillä samanlaista rahaa tee kuin tiedän Huuto.netin tuottaneen siitä innostuneille kavereille.

Muoviroskan alkupää on tietenkin tuotantoketju sinällään. Ihmettelen nykyään usein kaupoissa sitä, miten keikkuvalla pohjalla peruskapitalismin tehokkaaksi mainostettu, markkinoiden näkymättömän käden ohjaama resurssienkäyttö todellisuudessa on.

Joku keksii, että tätä uutuustavaraa varmaan tarvitaan. Jos ei tarvita, sillä keksitään tarve, vaikkapa väittämällä, että miehet ja naiset eivät voi käyttää samaa shamppoota, syödä samoja sipsejä ja mitä näitä sukupuolitettuja tuotteita nykyään onkaan.

Tavaraan louhitaan/tuotetaan/tapetaan materiaalit, roudataan sitä konttikaupalla ympäri maailman, tyrkätään tuhatmäärin kaupan hyllyyn ja odotetaan, että sitä ostetaan. Mainosmyllyyn käytetään kottikärryittäin rahaa, eihän tuotteesta muuten tule menestystä. Osa tavarasta ostetaan, osa ei. Loput dumpataan kaatopaikalle - pahimmillaan jonnekin kolmansiin maihin, joilla ei ollut osaa eikä arpaa rahantienausvaiheessa - ja sama rumba alkaa alusta. Ei herramunjee miten päätöntä. Ja tämän pitäisi olla sitä markkinavoimien näkymättömän käden tuottamaan hyvinvointia. Kenelle, tarkalleen?

Olen aina ollut törsäilyä vastaan ja etenkin täällä kalliissa, kierrättämättömässä Perthissä minusta on vahingossa tullut maalaisjärkevän nuukuuden ja harkitun kuluttamisen puolestapuhuja - siis siinä mielessä, että mietin tarkkaan, mitä tarvitsen, ja mitä pelkästään haluan, kun kestotavaroista puhutaan. Halu ja tarve eivät ole sama asia, väittivät markkinamiehet ja elinkeinoelämän puhuvat päät mitä tahansa.

Palveluja sen sijaan ostan mielelläni vaikka joka viikko, eli ulkona syöminen/kahvittelu/ulkoilmaleffa/hieronta tms. mahtuvat hyvin budjettiin. Työllistävätkin samalla, varmemmin kuin krääsän tuottaminen.

Koska meillä ei edelleenkään ole telkkaria ja olen sen katselusta ja eritoten mainostaukojen sisällöstä aika lailla jo vieraantunut, mainosten satunnainen näkeminen tai naistenlehdistä lukeminen herättävät lähinnä näränsekaista hilpeyttä. "Tarvitset ehdottomasti tämän uber-ihme-uutuus-kulmakarvankiillottimen! Nämä viisi ostosta tulisi jokaisen itseään kunnioittavan naisen hankkia! Nämä kymmenen meikkituotetta tarvitset tänä kesänä! Nämä kuusi tavaraa määrittelevät, kuka olet! Ole Tosimies, osta tämä älykallis kello/kännykkä/auto/moottoripyörä!"
A n t e e k s i  m i t ä? Älä sinä tv-kasvo / lehden photoshopattu nälkäkurkimalli yritä minulle sanella, mitä minä tarvitsen. Päätän sen itse, piste.

Suomalaiset, te kirpparilöytöjen soihdunkantajat, jatkakaa samaan malliin! Kuva (c) ethicalfashionblog.com

Haluaisitko sinä lomalle tänne? Etkö? Älä sitten osallistu ongelman aiheuttamiseen - kitke muovin kulutusta jos vain suinkin voit. Kuva (c) thesoutheastasiaweekly.com

Elämänmuutoksen ovi auki

Mainitsin Bali-tarinoinnin yhteydessä, että kalastajakylä Amed Balin pohjoisrannikolla muutti elämäämme odottamattomalla tavalla. Nimittäin niin, että E lensi tänään aamuvarhaisella Kambodzaan ainakin kuukaudeksi ja minä jään pakertamaan raportteja toimistoon (tylsääää-ääh!!).

Miten Bali ja Kambodza, kaksi täysin eri maata, toisiinsa liittyvät? No tällä tavalla...

Yllä ja alla: Amedin rannoilta.

E on jo kauan haaveillut urasta ammattisukeltajana tai sukellusopettajana. Tahitilla asuessaan hän sukelsi työn takia viikottain, koska oli töissä merentutkimuslaitoksella. Perthissäkin tavoite oli ammatti joko ympäristökonsulttina tai kenttätutkijana, mutta ei tärppää, ei. Australia nimittäin leikkaa kaikkea luonnontutkimusta ja -suojelua nyt rankalla kädellä mm. lakkauttamalla tutkimuslaitoksia ja potkimalla tieteentekijöitä pihalle ovista ja ikkunoista.

Vuoden vallassa ollut, posliinikaupassa rynnistävän norsun eleganttiudella toimiva oikeistohallitus uskoo pelkkään hiilenpolttoon, lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun ja ympäristön lynkkaamiseen, jos sillä tehdään joku tuhatlappunen lisää rikkaimpien lompakkoon. Ei-niin-mainio ajoitus meribiologille liittyä tämän maan työvoimaan. Jos muuten olet aikeissa tulla sukeltamaan tai snorklaamaan Suurelle Valliriutalle, tule äkkiä. Ennenkuin menee hiilikaivosrytäkässä ja merten jo etenevän lämpiämisen takia pilalle koko paikka = korallit kuolevat.

Mutta takaisin Kambodzaan. E sai yllättäen työtarjouksen sukelluskoulusta Amedista, kun sielläpäin palloilimme. Olisi kuulemma riittänyt hommia määräämättömäksi ajaksi eteenpäin E:n kokemuksella ja monipuolisella kielitaidolla. Minä tyrkin miestä jäämään saman tien (vaikken tietenkään haluaisi pitkään erossa olla), kun kerran kohtalo ojentaa tarjottimella kultaista tilaisuutta. Koska E on varovaisempi ja harkitsevampi tyyppi kuin minä, halusi hän kuitenkin matkustaa yhtä matkaa kotiin tutkimaan kaikki vaihtoehdot ja ajattelemaan seuraavat siirrot läpi.

Hän alkoi seuloa sukelluskouluja netitse ja otti yhteyttä paikkoihin Thaimaassa, Filippiineillä, Indonesiassa ja Kambodzassa, joissa enemmistö turistisukeltajista pyörii (ja siinä samassa työpaikat). E:n Divemaster-tutkinnon päälle tehtävästä Dive Instructor-kurssista pitää itse maksaa ennen pidempiaikaista työllistymistä, mutta toisaalta...

TAFE eli australialainen amiska/AMK laskuttaisi enemmän rahaa mistä tahansa tutkinnosta, mikä olisi ollut E:lle vaihtoehto B näin uranvaihtoon pakotettuna. Tukkijätkäfirmasta nimittäin loppuvat työt joululomaan mennessä, eikä jatkosta ole epävarmassa taloustilanteessa tietoa. Seikkailufirmaankaan ei pääse takaisin satunnaisia keikkoja lukuunottamatta, koska laskuun kääntynyt talous on heiltäkin vienyt asiakkaat. Nyt jos koskaan kannattaa hypätä uuteen kelkkaan ja mikäs sen parempi kelkka kuin vuosia kasvatetuista haaveista veistetty.

Yllä ja alla: Amedin suosituimpia snorklaus- ja laitesukelluspaikkoja, japanilaisen kalastusaluksen haaksirikkopaikka Banyuning-rannalla. Yläkuvassa sukeltajat parhaillaan vetämässä kamppeita päälle.

Kambodzan Sihanoukville valikoitui kurssitus- ja työpaikaksi, koska E:n isä asuu ja pitää majataloa Sihanoukvillessä, ja paikallinen koulu Scuba Nation iski pöytään parhaan oppimispaketin. Pappa E:n terveys on viime aikoina reistaillut, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun E voi samalla tsekata isänsä voinnin ja auttaa päivän töissä sen minkä ehtii. Majoitus ja ruoka tulevat ilmaiseksi.

Kun E soitti isälleen ja varmisti tulonsa, pappa E kuuli luurin toisessa päässä, että E aikoo jäädä kolmeksi kuukaudeksi kuukauden sijasta. Eli vissiin odottaa visiittiä. Töitä sukelluksen parissa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa, muttamutta...

Mamma E Ranskasta on puolestaan tulossa Perthiin kylään taas jouluksi, eikä madame ilahtunut ollenkaan kuullessaan, että juuri hänen käyntinsä aikana yksi kolmesta pojasta aikoo huidella Kambodzassa ja toinen Pilbarassa (kaivosalue WA:n trooppisessa, kaukaisessa pohjoisnurkassa) - E:n keskimmäinen veli sai juuri töitä Pilbarasta.

Rauhan maassa pitääkseen E lupasi äidilleen, että tulee kotiin joulua viettämään. Salaa olen tietysti onnellinen pikaisemmasta jälleennäkemisestä, vaikka toisaalta kannatan ajatusta, että kun lähdetään uutta työkokemusta hankkimaan, niin kerralla kunnolla sitten, eikä viikon parin pätkissä.

Tammikuu näyttää huteralta Perthissä työllistymisen suhteen, koska kaikki ovat joululomalla kuun puoliväliin. Helmikuuksi lennämme Suomeen ensimmäiselle yhteiselle keikalle. Kukkaronnyörien kiristyksiä on luvassa yhden palkansaajan perheessä... Iloisesti myös ATO eli Australian Tax Office muisti minua mätky-viisisatasen joulutervehdyksellä, notta kiitos! No, jospa maaliskuu alkaa paremmissa rahallisissa merkeissä ja E pääsee unelmiensa alalle töhin.

Yhteisen elämänmuutoksen tästä tekee se kaukainen mahdollisuus, että lähdetään jahtaamaan sukellusopetettavia ympäri maailman. Visioissani E työskentelee osan vuodesta milloin missäkin eksoottisessa paikassa Filippiineiltä Salomon-saarille tai Vanuatulle, ja itsehän lyöttäydyn matkaan mukaan tavalla tai toisella. Kehittelen parhaillaan vedenpitävää metodia, miten esittelisin töissä pomolle osa-aikaisuussuunnitelman, jossa teen töitä vaikkapa 8kk vuodesta ja loput 4kk bloggaan palmun alta turkoosin veden ääreltä snorklausten välissä.

Ehkä voisin itsekin pitää jotain kursseja turistiresorteissa; kuvataiteesta joogaan tai pilatekseen tai mitä keksinkään. Ainahan sitä haaveilla saa :) Repullinen sitkeää sissiasennetta sekä kourallinen hyvää tuuria, ja ehkä nämä haaveet vuosien mittaan toteutuvat. Pysykää kanavalla!

Alla: apinat eivät liity tarinaan mitenkään, mutta olivat hauskoja otuksia seurata Ubudin Secret Monkey Forest'issa eli Salaisessa Apinametsässä. Meinasivat peijakkaat pölliä meiltä avaimet repun sivutaskusta, kun avain niin kauniisti välkehti auringossa. Alimmaisena meikäläinen minibussin takapenkillä matkalla kohti odottamatonta elämänmuutosta eli Amedia.

Yllä: poikanen tutkii, söikö emo tosiaan jo kaiken banaanin.

Yllä: siellä se avain kiiltelee...

Paossa pahaa maailmaa

Kirjoitusinto on ollut matalalla pari viime viikkoa. Toisaalta tuntuu, että maailma tulvii nyt ohjuksia, raakuuksia ja hirveitä tapahtumia, joten "tsirp tsirp trallallaa"- kepeä kirjoittelu ei vaikuta soveliaalta. Toisaalta töissä on ollut megakiire ja siten iltaisin olo niin rätti, etteivät koneen avaaminen ja järjellisen selostuksen aikaansaaminen ole olleet ajanviettovaihtoehtoja.

Kiireen lisäksi töissä on jurppinut tavallista enemmän - sori nyt kaikki taloustieteilijät - ekonomien kanssa työskentely. Enemmistö kollegoistani on koulutukseltaan ja katsomukseltaan uusliberalismiuskovaisia, joiden mielestä mikä tahansa maailman ongelma ratkeaa markkinoita entisestään vapauttamalla.

Kuulemma raha kyllä liikkuu itsestään sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Kuulemma jokainen ihmisten välinen kanssakäyminen voidaan typistää transaktioon eli jonkinlaiseen palvelun tai tavaran vaihtokauppaan. Ja kuulemma ihmisillä on loppumaton määrä tarpeita, mutta rajalliset mahdollisuudet toteuttaa niitä - eli se, joka maksaa eniten, haluaa asiaa x eniten ja on siten siihen oikeutettu. Voi huoh.

Ehkä, jos ihmisluonnon lähtökohdaksi ottaa nelivuotiaan "haluun eli tarviin"- logiikan, sekä pseudofreudilaisen "kaikki, mitä ihminen elämässään tekee, on jonkin itsekkään halun tyydyttämistä ja se on ihan oikein: mitäpä luonnosta, muista ihmisistä tai tulevista sukupolvista välittämään". Tällainen masentava ihmiselämän, -tunteiden ja -ajatusten polkumyynti ja arvotyhjiö ottaa ainakin meikäläisestä veronsa. Useinkin tuntuu, ettei keskiverto kukkahattu jaksa näitä keskusteluja kuunnella saati niihin osallistua.

Australian hallitus - oikeistopuolueen ultrakapitalistisiivestä päivää - on tehnyt parhaansa negatiivisten vibojen luomisessa, vaikkei tällä puolen palloa muuten menisikään huonosti. Viime viikkoina saimme poliittikojen suusta kuulla muunmuassa, että aiottu bensaveron nosto ei vaikuta köyhiin, koska "ei heillä muutenkaan ole varaa autoon tai autoiluun". Yliopistotutkinnoilla on arvoa vain, jos ne maksavat niin paljon, ettei niihin ole varaa ilman miljonääri-isin osakesalkkua.

Kaikkien nettisurffausta aiotaan pian valvoa kellon ympäri, koska joku meistä voi olla terroristi. Syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Maapalloa uhkaa kuulemma jäähtyminen, jota vastaan pitää taistella hiilivoimaloita ja päästöjä lisäämällä. Ja niin pois päin, loputtomiin.

Mutta. Mitäs se auttaa, että kun muualla ja muilla menee huonosti, minäkin masennun ja koteloidun pahan mielen kammioon? Joten asiakseen virkistäytymään ja iloisempaa olotilaa etsimään. Luonnostahan se yleensä löytyy, joten päätimme lauantain kunniaksi tehdä mini-roadtripin Yanchep'in luonnonpuistoon, n. 60 kilometriä Perthistä pohjoiseen.

Tarkalleen ottaen Yanchep ja viereinen Two Rocks-kylä ovat Perthin virallisen metropolialueen reunimmaiset kunnat pohjoiseen ajettaessa. Mutta metropoli pilvenpiirtäjineen on kaukana, kun toisella puolen tietä avautuvat valkohiekkaiset rannat ja eksoottisensininen meri, ja toisella puolen vehreä eukalyptusmetsä.

Kunnianhimoinen idea vielä perjantain puolella oli lähteä aikaisin aamusta ajamaan Lancelin'iin, merenranta-kyläpahaseen parin tunnin matkan päässä pohjoisessa. Lancelin on kuuluisa hiekkadyyneistään ja niiden päällä tapahtuvasta tekemisestä, kuten
maastoautoilusta ja hiekkalautailusta.

En kuitenkaan löytänyt netistä yhtään lautavuokraajaa, meillä ei ollut varattuna edes jätesäkkejä liukureiksi, ja muutenkin aamu venyi lauantaina myöhemmäksi kuin oli tarkoitus ("ei vielä, mulla on tässä kahvi kesken...", kun E kiskoi kenkiä jalkaan ja minä lorvin aamupalapöydässä facebookin parissa). Joten lähempänä oleva Yanchep voitti kohdevalinnan. Hyvä valinta olikin.

Monista muista Perthin seudun luonnonpuistoista poiketen Yanchepin puistossa on muutakin kuin metsää, kallioita ja puroja. Ravintola Yanchep Inn'iä vuokrataan mm. häihin, ja ravintolan ja läheisen järven välissä on laaja ruohokenttä piknikkejä ja lasten leikkejä varten. Kivenheiton päässä ravintolasta on villikukkapuutarha ja koala-alue. Kaikkiea ympäröivät tuuheat, korkeat puut. Erilaisia eukalyptuksia, viikunapuita, palmuja ja korallipuita (coral tree, erythrina). Sekä monia muita lajeja, joita en vielä tunnista.

En tiedä, miksi koalat pysyttelevät pläntillään, kun teorissa voisivat liikkua vapaasti minne vain (alue ei ole aidattu). Ehkä ne tykkäävät helposta ruuasta. Tunnelma koala-alueella, ja puistossa ylipäätään, oli uninen. Järveä täplittivät kymmenet nukkuvat sorsat, sama tilanne nurmikentillä. Sorsasiesta. Koalat puolestaan olivat vetäytyneet korkeimpiin mahdollisiin oksanhaarukoihin tupluureille.

Koalat ovat yleensäkin uneliaita ja hitaita otuksia, ja niiden näkee liikkuvan, saati hyppivän oksalta toiselle, erittäin harvoin. Mieluummin nuokkuvat jossain mukavassa oksanmutkassa, silloin tällöin mutustavat laiskasti parit eukalyptuslehdet tai rapsuttavat kutiavia korvantauksia takajalallaan.

Käveleskelimme puistossa auringosta, luonnon tuoksuista sekä alkukevättä kukkivista puista ja pensaista nauttien. Ympärillä hypähteli, syöksähteli ja lepatteli lintuja. Edellämainittuja sorsia on joka paikka pullollaan ja ne myös sitkeästi seuraavat kulkijaa pullapalan toivossa. Nurmikenttien reunoilta löytyy muurattuja grillipaikkoja, jos haluaisi tuoda aussityyliin bbq-eväät. Puistoon on pääsymaksu, kuten aktiivisesti ylläpidettyihin luonnonpuistoihin yleensäkin: $12/auto, riippumatta henkilömäärästä auton sisällä. Hyvinkin visiitin väärti.

Parin tunnin fiilistelyn jälkeen päätimme ajaa katsastamaan sen kauimmaisen metropolinnurkan, Two Rocksin kylän. Se näyttää samalta kuin kaikki muutkin WA:n pikkukylät. Pienenpieni kyläkeskusta. Ympärillä matto matalia omakotitaloja luvuilta 1950-80 merelle päin avautuvassa rinteessä. Upea valkohiekkainen ranta, jolla vain muutamia kulkijoita, uimareita ja auringonottajia. Ei turisteja. Loistopaikka lounaseväiden syöntiin.

Rannan yllä leijuskeli omaperäinen lentohärveli, ainakaan itse en ole ennen moista nähnyt. Tuulettimen näköisellä moottorilla varustettu liitovarjo. Ukkeli viiletti rantaa päästä päähän uudelleen ja uudelleen, n. 50 metrin korkeudessa. Välillä kävi koukkauksen sisämaassa ja purjehti taas takaisin rannan ylle. Aluksi leijailua oli hauska seurata, mutta pian moottorinmökä alkoi ärsyttää. Rento, aurinkoinen ranta ja romanttinen piknik, ja vähän väliä auringon poikki viilettää laskuvarjo tusinan lehtipuhaltimen pörinällä? Rargh. Onneksi liitoniekka suuntasi lopulta rannan toiseen päähän manöövereitään harjoittelemaan. Ah, ihana luonnonrauha.

Meri, hiekka, kaislat, aurinko, rantaan kuohuvat aallot, syvänsininen taivas.
Poissa paha maailma.
Häpeilemätöntä eskapismia. Kiitos Australia.

Tällainen kaunis yllätys odotti viikolla töistä kotiintullessa. Kimppu kukkia, parempi mieli.

Sorsien siesta Yanchepin järvellä.

Please keep off, tiger snake sanctuary eli pliis pysyttele poissa, erään maailman vaarallisimman käärmelajin suojelualue. Joo pysyttelen mielelläni. 

Käkkyräinen eukalyptus.

Tällaisia pukukoodikylttejä näkee joskus ravintoloiden ovissa: "Siisti ja asiallinen asu on edellytys sisäänpääsylle". Kylteissä saattaa lukea myös: "ei paitaa, ei kenkiä, ei palvelua" (eli tänne ei marssita varvastossuissa ja kaljamaha paljaana hyllyen). Tai "no hi viz" (high vizibility) eli tänne ei ole asiaa raksa/tietyö/kaivos/ym. työvaatteissa (jotka ovat neonkeltaiset ja heijastinnauhoin varustetut).

Jokin Australian tuhansista eukalyptuslajeista. Tällä kertaa kauniit vaaleanpunaiset kukat. 

Banksiankukka, yksi 170:n banksialajin joukossa.

Yllä ja alla: koala hereillä, koala puoliunessa. Koala kyllästyneenä turisteihin. 

E yritti vihellellä tälle saadakseen sen katsomaan kameraan. "No mitä nyt taas!" 

Yllä ja alla: kevättä rinnassa. 

Yllä ja alla: korallipuu. Kukinta nyt parhaimmillaan.

Yllä: puunhalailu auttaa stressiin. Alla: stressi helpottaa, kunnes tajuaa, että on halaillut puuta vaaksan päässä tästä etusormen kokoisesta pistiäisestä!

Yllä ja alla: piknikkimme päällä leijaillut potkurikaveri.

Two Rocks ja piknikranta. Alla: kassista pilkistää patonki, luonnollisesti. Huomaa tyylikäs yhdistelmä kukkahattua ja urheilutakkia.

Näillä henkisillä eväillä jaksaa taas.