Evakkoon

Olen alkanut pohtia, pitäisikö kirjoittaa omasta elämästämme Netflix-sarja. Dokudraamakomedia.

Vuosi 2020 saatiin juuri pakettiin, hetken huokaus.

Vuoden kolmantena päivänä, parin polttavankuuman viikon päätteeksi, asuinalueemme laidalla syttyi maastopalo, joka äityi muutaman tunnin sisällä hallitsemattomaksi.

Olin tulossa junalla kotiin keskustasta alkuiltapäivästä, kun E tekstasi minulle maastopalosta. Astuessani ulos junasta näin heti tummanpuhuvat savupatsaat horisontissa. Kävelin kotiin mahdollisten uhkien raksuttaessa aivoissani. Kotona neuvottelimme pikaisesti E:n kanssa. Tilanne elää, mitä tehdään?

Kaupunkimme tervetuloesitteessä kerrotaan kaikki tavalliset asiat kuten kirjaston ja uimahallin sijainnit, sekä lista asioista, joita jokaisessa kodissa tulisi olla: 10 litraa vettä per henki, jotain säilykeruokaa, sekä mahdollisuus suojautua kohtuuturvallisessa tilassa kuten kylpyhuoneessa, jos luonnonkatastrofi käy päälle. Aikamoinen hyppäys kirjaston lapsiparkista selviytymistaisteluun. Emme ole keskusta-asujina ennen kohdanneet tätä todellisuutta Australiassa asumisesta, koska keskustassa palavan materiaalin eli kuivien eukalyptuspuiden määrä on puistoista huolimatta ihan toista kuin luonnonläheisemmillä seuduilla.

Emme olleet vielä ehtineet miettiä tuomiopäivän varusteita Ikean tavarantoimitusten ja sohvan kasaamisen välimaastossa. Nyt E lähti lähimpään ruokakauppaan ostamaan varmuusvarastot. Minä loggauduin nettiin ja otin kotivakutuuksen – tätäkään emme olleet vielä ehtineet tehdä. Seuraavaksi laitoin palo- ja pelastuslaitos DFES:n hälytykset päälle tai tarkemmin sanoen nettisivun kännykän kirjanmerkkeihin, jotta pystyn katsomaan päivityksiä helposti. Kolmanneksi etsin netistä muutaman majoitusvaihtoehdon noin puolen tunnin ajomatkan päässä poispäin tulen suunnasta. Ihan varuulta.

E tuli takaisin, kolmen vesitonkan sekä ruokakassillisen kanssa. Porkkanoita, sipuleita, säilykemakrilleja, nuudeleita, papuja. Tuijotin pussin sisältöä ja tajusin olla kommentoimatta. Parikymppisenä E asui lapsuudenperheensä kanssa purjeveneessä Karibianmerellä ja heillä oli aina tällainen satsi veneessä siltä varalta, jos vene haaksirikkoutuu. Sipulit etenkin säilyvät pitkään ja niistä saa minimivitamiinit, jottei kuole keripukkiin pelastajia odottaessaan. Makrillit tosin eivät tule menemään alas minulle tai taaperolle.

Meidät oli kutsuttu naapuriin tutustumiskäynnille klo 16 ja ajattelimme, että käymme siellä jutustelemassa hetken ja katsomme tilannetta uudestaan. Täällä DFES luokittelee palovaroitukset neljään kategoriaan: 1) ei vaaraa, mutta pidä tilanteen kehitystä silmällä. 2) Vaara on mahdollinen – jos et ole valmistautunut hyvin, lähde turvallisemmalle alueelle pian. 3) Vaara on välitön – lukitse ovet ja ikkunat ja lähde turvallisemmalle alueelle heti. 4) Vaara on kuolettava – et voi enää lähteä. Lukitse ovet ja ikkunat ja odota pelastajia.

Olen lukenut ja katsonut riittävästi maastopalodokumentteja tietääkseni, että yleisin henkilövahinkojen syy on, että kotoaan ei enää pääsekään mihinkään siinä vaiheessa, kun palo tulee liian lähelle. Tiet ovat tukossa ja pakoreittiä ei enää löydy. Silloin vaihtoehdoksi jää vain avun odottaminen, toivominen, rukoilu. Ei ole tilanne, jota toivoisi kenellekään. 

Iltapäivästä kotimme oli alueella 1, ei vaaraa ainakaan vielä. 

Tapasimme uudet naapurimme ja vietimme pari hauskaa tuntia toisen lapsiperheen kanssa. E pällisteli silmät pyöreinä naapurin Tesla-autoa ja lapset puolestaan vesipommitushelikoptereita, joita lensi säännöllisesti ylitsemme. Palo oli rannikolla ja lähin vesipiste olisi Intian valtameri, mutta suolavettä ei voi käyttää vesipommitukseen, koska se tuhoaa kasvillisuuden uudentumismahdollisuuden. Siksi vesipommittajat ottavat vettä mieluummin vaikka klorinoiduista uima-altaista, jos järveä, jokea tai juomavesi-tekojärveä ei ole lähellä. Savupatsas eukalyptusmetsän takana jatkoi kasvuaan.

Palattuamme kotiin tarkistimme taas hälytykset, olimme edelleen alueella 1, mutta vain kilometrin päässä alueesta 2 eli evakuoi, jos et ole valmistautunut taistelemaan kotisi pelastamiseksi itse. Emme todellakaan yrittäisi estellä metrien korkuisia lieskoja vain puutarhaletku ja sadetin aseinamme, etenkään taaperon kanssa.

Laitoimme iltaruokaa, valmistauduimme yöpuulle. Olin jo ennen naapuriin menoa pakannut varuulta pienen lentolaukun valmiiksi, jos sattuisi, että pitäisi lähteä. Neuvottelimme taas E:n kanssa. Laittaisimme herätyksen päälle kolmen tunnin välein, jotta voimme tarkistaa tilanteen.

Iltayhdeksältä, taaperon nukkumaanmenoaikaan, tutkin taas hälytyksiä. Olimme yhä alueen 2 rajan turvallisella puolen, mutta alue 3 alkoi vain kolmen kilometrin päästä ja viiden kilometrin päähän oli ilmestynyt alue 4 – et voi enää lähteä. Ei hyvä.

Seurasi kinastelua. Onko järkevää lähteä, onko se hätiköintiä vai fiksua? Minä kannatin lähtöä, E epäröi, koska naapurimme eivät olleet kovinkaan huolissaan: kuulemma sama puska-alue palaa joka vuosi. Mutta netin tutkiminen osoitti, että tuli oli jo raivonnut läpi kaatopaikan ja oli nyt matkalla kohti jättimäistä teollisuusaluetta ja öljynjalostamoa. Vaikka kaasu- ja kemikaaliräjähdykset eivät sinällään yltäisi meille asti, mahdolliset myrkkykaasut leijuvat kauas. Teimme päätöksen, että nyt ulos.

Katastrofin uhatessa elokuvissa ihmiset rynnistävät tehokkaasti autoon ja alkavat ajaa, samalla kun zombit/alienit/neuvostokommunistit jahtaavat heitä mutta jäävät taa. Todellisuudessa evakuointi on kompastelua, törmäilyä, lapsen häkeltynyttä parkua ja jatkuvaa edessä pyörimistä. Viime vuoden mittaisella pura-pakkaa-pura-matkustuskokemuksellamme itse pakkaaminen oli nopeaa ja meillä oli vartissa mukana vaatelaukku, lapsen tarvikkeet ml vaipat, vaunut ja pikku legokassi, ruokapussi (puuroannospusseja, eväskeksejä, banaaneja, rusinoita, kauramaitoa ja pikakahvia) sekä kaksi vesitonkkaa. Vartissa olin myös varannut meille lähimmän eli ainoan saatavilla olevan majoituksen, motellin pikkukyläsestä 40km päästä. Kun tutkin majoitusvaihtoehtoja päivällä, niitä oli vielä tusinoittain, eli muutkin kuin me päätyivät lähtemään, oletan.  

Jouduimme lähtemään kahdella autolla, koska E ajaa arkiviikkoisin työ-utea eli lava-autoa – seuraava päivä oli työpäivä. Lapsi istuimeen omaan autoomme, tavarat takaluukkuun ja autotallinovi auki. Tajusin, että vaunut oli ahdettu etupenkille niin, että en pysty käyttämään vaihteistoa, eli ulos autosta ja säätämään. Samalla E muisti, ettei ollut pakannut kännykänlaturia ja vara-akkua, ja jotain muutakin pientä oli hukassa. Seurasi parin minuutin verran äkäilyä ja syöksähtelyä sisään ja ulos, kunnes pääsimme matkaan. Moottoritie etelään - palosta poispäin - oli onneksi melko tyhjä ja pääsimme helposti ja nopeasti etenemään. Häslingistä yllättynyt taapero ei pystynyt rauhoittumaan nukkumaan, ennenkuin pysähdyin levikkeelle ja annoin hänelle maitopullon.

Motelliin saapuminen oli kuin suoraan jostain amerikkalaisesta pakoelokuvasta. Motellit täällä ovat juurikin jenkkimallia eli yksikerroksisia huoneiden ketjuja, joissa auto ajetaan oman huoneen eteen. Kaikki oli pimeänä, kun menin kolkuttelemaan respan ovea. Valot syttyivät sisällä ja astuin sisään tupakanhajuiseen, nuukasti muovikalustettuun huoneeseen. Paksulla intialaisaksentilla puhuva omistaja ei ymmärtänyt/uskonut, kun kerroin evakuoinnistamme, luuli varmaan minun vitsailevan. Toivotti mukavaa lomaa(!) ja antoi avaimet. Mennessämme huoneeseemme ohitimme kaksi iäkästä rouvaa, jotka istuivat terassillaan yöpaidoissaan, meitä tuomitsevanuteliaasti tuijottaen. Avasimme oven, löysimme tahraisen kokolattiamaton ja suihkuverhottoman suihkun, mutta kuitenkin kaksi oivallista vuodetta ja riittävästi tilaa kaikille. 

Pääsimme yöpuulle ja päivitin perheenjäsenille, että olemme turvassa ja kunnossa. Lapsi onneksi nukkui läpi autosta sänkyyn siirron ja kohtalaisen hyvin aamuun asti. Itse en saanut paljoakaan unta adrenaliinipiikin jäljiltä, vahvan tuulen paukuttaessa lonksuvaa ulko-oveamme. Vahva tuuli tarkoitti nopeampaa tulen leviämistä ja väkisinkin mietitytti, mihin suuntaan lieskat etenevät.

Seuraavana päivänä E lähti töihin aamuviideltä ja me heräsimme päivään taaperon kanssa kahdeksalta. Kotiin palasimme puoliltapäivin ostariretkeilyn jälkeen, kun hälytykset näyttivät, että tilanne on rauhoittunut. 150 vapaapalokuntalaista oli saanut palon hallintaan ja pysähtymään ennen kuin se ehti teollisuusalueelle tai asuinkaduille. Vaara ohi, toistaiseksi. 

Maastopalokausi jatkuu Australiassa ainakin maaliskuulle ja yleensä päättyy kunnolla vasta kesäkuussa, kun rankkasateet alkavat. Toivotaan viileämpiä ilmoja ja ihmisiltä järkevyyttä, sillä palot hyvin usein alkavat varomattomuudesta (tupakantumppi, lasinsiruheijastus, sähkövika) tai jopa tahallaan sytytettyinä. 

Kuvat uutiskuvia kyseisestä palosta.