Aloilleen asettumisesta - eli taas mennään

Tervetuloa seuraamaan vuoden 2020 irtiottomme jatko-osaa (tulevaisuus näyttää, onko kyseessä draama, jännäri vai tragikomedia). Tuli tilaisuus muuttaa väliaikaisesti Kanadaan, joten tuumasta toimeen. 

Muutto-sana on ehkä liian mahtipontinen kuvaamaan kolmen kuukauden tutkijavaihtojaksoa, jolle lähden University of British Columbiaan Vancouveriin. Toisaalta, jos lähtö edellyttää koko kodin pakkaamista pois ja perheen heivaamista reissuun mukaan, niin ainakin muuton ulkoiset tunnusmerkit täyttyvät. 

Lähtö ei tosin tullut salamana poutataivaalta, vaan on ollut tiedossa jo puolitoista vuotta, kun tutkimusryhmäni apurahansa sai. Tutkijavaihto on osa hankesuunnitelmaa ja taisipa olla rahoituksen reunaehto. Kuitenkin asia on tuntunut kaukaiselta aina tänne asti ja nyt yhtäkkiä ei tunnukaan kaukaiselta vaan hyvin iholletulevalta: pikkujeppe ja minä lähdemme matkaan tämän viikon sunnuntaina, tosin Suomen kautta kuukauden lenkin koukaten, ja E liittyy seuraamme Suomessa toukokuun puolivälissä. Toukokuun lopusta elokuun alkuun asutamme jonkun kanadalaisperheen kellarikaksiota Pohjois-Vancouverin puolella. 

Tapani mukaan olen haalinut samaan syssyyn valtavasti tehtävää, tai jotenkin tehtävät vain löytävät minut. Kun muutamme, jätämme kotimme vuokralle kalustettuna, eli kaikki muu irtaimisto pitää varastoida. Olen kuitenkin matkaamassa Suomeen myös työasioissa, eli siihen liittyvät askelmerkit ja tehtävät pitää saada ennen lähtöä valmiiksi, vaikka pakkausteippi huuteleekin laatikosta. Lisäksi Suomessa odottaa tohtoripromootio omine kommervenkkeineen, joihin lukeutuvat mm. kahdet eri iltajuhlat kaksine eri pukukoodeineen. Miekan ja hatun hankinnasta puhumattakaan. Sitä ennen pitäisi jelppiä myös E:n pikkuveljelle kansalaisuus, paperibyrokratian sain valmiiksi tänään (olen luvannut tässä asiassa auttaa jo vuosia ja erinäisistä syistä haun pitää tapahtua ennen lähtöämme). Ja tietysti pitäisi myös pystyä pakkaamaan helposti liikuteltava matkalaukullinen tavaraa kahteen eri ilmastoon, koska Suomen ja Kanadan lisäksi olemme päätyneet varaamaan paluumatkan Meksikon kautta: E täyttää elokuussa 40 vuotta ja eihän noin mahtavaa juhlistus(teko?)syytä voi jättää käyttämättä nähdä vielä yksi maa lisää. 

En edes aloita siitä, että Suomen verovirasto on muistanut minua omilla vaatimuksillaan ja Suomessa viettämämme aika v. 2020 onkin poikinut verovastuita, joista en tiennyt... niiden setviminen jääköön Suomen päähän. 

No, postauksen pointti ei kuitenkaan ole valitella kiirettä, siitä itse asiassa yritän aktiivisesti opetella eroon. Olen tämän vuoden mittaan lukenut kasan kirjoja, joiden yhteinen teema on "suorita vähemmän, elä enemmän" eli kuinka ihmiskunnan olisi terveellistä kokonaisuudessaan pyrkiä ulos työsuoritusten, kulutuksen, tuottavuuspalvonnan ja voitontavoittelun kehikosta. Postauksen ajatus oli pohdiskella aloilleen asettumista ja hieman myös bloggaamista. Aloitan jälkimmäisestä. 

Olen tänä vuonna kirjoittanut minimimäärän postauksia aiempiin vuosiin verrattuna ja osittain kyseessä lienee luonnollinen kehitys: olen pitänyt tätä blogia miltei 12 vuotta eli olen peräisin varmaan liitukaudelta nettiajanlaskussa. Tusinassa vuodessa ehtii sanoa monta asiaa moneen kertaan, aika lailla samaa jankatenkin. Toisaalta ainahan elämässä tapahtuu uutta ja löytyy myös uusia näkökulmia, eli aiheet sinällään eivät lopu. Motivaatio sen sijaan välillä putputtaa huuruilla. 

Osasyynä ovat välillä saamani negakommentit, vaikka niitä kyllä tulee jopa yllättävänkin vähän. Kuitenkin aika ajoin joku ilmaantuu kommenttikenttään tai someen luettelemaan, miten elän väärin, ajattelen väärin tai sanoitan asioita väärin. No, ei pitäisi antaa hetkauttaa, mahtuuhan maailmaan mekastusta. Ehkä negailu vaikuttaa enimmäkseen/vain siksi, että itsekin välillä mietin bloggaamisen mielekkyyttä ja anonyymit "inhoan tekstejäsi, silti luen ne aina" huutelut horjuttavat jatkamisen mielenkiintoa. 

Toisaalta tiedostan, että vanhemmaksi tultuani olen muuttunut paljon varovaisemmaksi tavassani ilmaista asioita. Pienen ihmisen kasvattaminen ja rinnalla kasvaminen ovat opettaneet, että jokaisella sanalla ja teolla on seuraus ja mielestäni on sivistyksen minimimitta pystyä muotoilemaan sanottavansa niin, ettei ainakaan tahallaan loukkaa, nälvi tai alista. Vaikkei ole kaikkien kanssa samaa mieltä, pitäisi pystyä tulemaan toimeen tässä samassa maailmassa ja yhteiskunnassa. 

Mutta asiaan, eli aloilleenasettumiseen. Olen miettinyt jo vuosia ellei vuosikymmeniä, miksi aloilleen asettumista pidetään jonkinlaisena menestyksen tai aikuistumisen standardina? Toki on minunkin mielestäni sikäli fiksua "edetä" elämässä, ettei jatka kaikkien vuosikymmentensä läpi 10-vuotiaan tai edes parikymppisen meiningillä, mitä se kullekin tarkoittaakin. Tuntuu, että mitä enemmän itselleni tulee vuosia matkamittariin, sitä vähemmän minua kiinnostaa kaikkinainen urautuminen: tiettyyn työpaikkaan, mielenkiinnon kohteisiin tai sijaintipaikkaan. Tämä taas ei tarkoita, että elämä pitäisi elää ikuisena kiertolaisena hanttihommia siellä täällä tehden tai sinkkubileitä kiertäen. Ehkä ennemminkin sitä, että pohdin paljon erilaisia vaihtoehtoisia tapoja asua ja elää: kuten nyt vaikka tämä tutkijavaihto ja perheen kanssa matkustaminen, kun tilaisuus on. Nelivuotiaamme ei vielä jää mistään paitsi, jos ei ole koko lukuvuotta samassa päiväkodissa tai eskarissa, eli ei tarvitse edes järjestellä mitään kotikoulu/kiertokoulusysteemejä, hihhei!

Jos voisin täysin vapaasti päättää, minusta olisi mahtavaa viettää yksi vuosi kierrellen Australiaa (tai jotain muuta mannerta) matkailuautolla, ja yksi vuosi risteillen maailman meriä, perhe matkassa tietenkin. Minne sitten, Antarktikselle, kuuhun, Marsiin...?! Kovin realistisiahan nämä visiot eivät ole, kuten yleensä/muuten seikkailullinen E jaksaa minua muistuttaa (fiksu mies). Eräs unelmani olisi ostaa pala maata, rakentaa sinne minitalo ja päästä eroon asuntolainasta käden käänteessä - tähän ehkä joskus tulevaisuudessa palaamme oikeastikin, koska E puolestaan intoilee mahdollisuudesta harjoittaa pienimuotoista maanviljelyä tai pikemminkin hyötypuutarhanhoitoa: nykyinen pikkuinen terassipihamme ei avokadopuiden istutukseen taivu. 

Palataanpa maanpinnalle. Miten mannertenvälinen väliaikainen muutto hoidetaan? Minimivarustein, taas kerran. Kumpikin meistä, E ja minä, pakkaamme yhden isohkon matkalaukun per henki. Rattaita ym. ei enää tarvita, yksi raijattava tavara vähemmän. Vancouverista oli erittäin tuskallista löytää majoitusta, koska vajaan kolmen kuukauden majapaikkaa ei ole missään järkihintaan tarjolla. Liian pitkä aika hotelli/hostelli/AirBNB-hinnoilla, liian lyhyt aika hankkia ns. oikeaa kotia. Jokainen vuokranantaja kun priorisoi pidemmät, pysyvämmät vuokralaiset. Syynäsin myös kimppakämppiä, mutta yhtään kukaan ei halua pikkulapsiperhettä kämppiksikseen - ymmärrän. Yliopistolta ei apua heru, koska en ole menossa heille pysyvämpään työsuhteeseen vaan oman tutkimusryhmäni rahoituksella lyhytaikaisesti. Hetken jo tuskailin tammikuussa, pitääkö koko vierailu peräti perua, koska kolmen kuukauden vuokrasuhteille alkoi kertyä hintaa kolmekymmentä tuhatta aussidollareissa. Vancouver on varmasti maailman inflaatiopiikkien huipulla asumiskustannuksissaan.

Lopulta onnistuimme löytämään ihan Booking.comista jonkun alakerrastaan vuokraaman asunnon "vain" tuplasti sillä hinnalla, mitä täällä kotonakin maksamme asumisesta. Eli hammasta purren Mastercard moikumaan. 

Tämä onkin hyvä rako muistuttaa, että jos olet haaveillut irtiottomahdollisuuksista, niin tsekkaa hyvä ihminen kaikki mahdolliset väylät. Vuorotteluvapaa, opiskelijavaihto, tutkijavaihto, valtion virkailijavaihto (tämä on oikea mahdollisuus sekä Suomessa että Australiassa, täällä nimeltään secondment), sapattivapaa, oman kodin vuokraus talveksi ja lähtö lämpimään, mitä näitä on. SUOSITTELEN. 

Journalisti-kirjailija Celeste Headleen sanoin, vapaasti suomennettuna:

Kun aivot saavat levätä ja latautua, ne palautuvat niinsanottuun valmiustilaan. Tuolloin aivot järjestelevät uutta, vasta hankittua tietoa ja sovittelevat sitä jo olemassaolevaan kokemukseemme. Valmiustila on ehdoton edellytys oppimiselle, mielikuvitukselle ja viisaudelle. Jos mielemme ei saa koskaan levätä, ei se myöskään koskaan saa tilaisuutta vaellella uusiin hedelmällisiin suuntiin. 

Pohdiskelu on ehkäpä ainutlaatuisin ihmisen toimista; kyky, joka erottaa meidät kädellisserkuistamme. Ei liene liikaa väittää, että kykymme pohtia tekee meistä ihmisiä. Neurotieteilijä Jonathan Smallwoodin mukaan juurikin haaveilu, mietiskely ja pohdinta erottavat meidät muista eläimistä. Ehkä nyt ymmärrät, miten vaarallista on tavoitella jatkuvaa suorittamista ja tuottavuutta, kaikki valveillaolotunnit. 

(Celeste Headlee: Do Nothing, 2020, p. 127)

Pääsiäisen tivolista, hurjaa menoa! Mutta mitäpä elämä olisi pelkällä mukavuusalueella tai samassa karusellissa pyörien. Hyvä välillä hypätä uusin suuntiin (tosin ei noin korkealta..!). E ja N kyydissä.

Vietimme ystävän kanssa yhteissynttäreitä high tealla: se on erityisen fiini brunssi- tai iltapäiväteekattaus, Perthissä menestyvä brittikulttuuritaustainen bisnesidea :)

Njom!

Tarjoiluista oli pakko pakata kolmasosa kotiin, emme jaksaneet kaikkea edes kolmestaan!

Paikannimet - menneisyyden kaiku

Kaksi viikkoa sitten riehunut maastopalo täällä meilläpäin saatiin hallintaan onneksi äkkiä ja olemme nyt asettuneet arjen normaaleihin uomiin. Töitä, päiväkotiin vientiä, kaupassa käyntiä, joogaharrastuksen elvytystä, yleistä olemista ja rutiinien pyöritystä. Saimme viimein peräti valokuitunetin. Ensimmäisen asuinkuukauden ajan meillä oli vain kännyköiden netti ja dataa paloi kuin kuivunutta puskaa joka ilta Netflixin pällistelyyn. 

Yksi tärkeä rutiinini on viikottainen kirjastossa käynti. Olen rakastanut kirjastoja siitä asti, kun ensimmäisen näin alle kouluikäisenä. Kaikki nämä kirjat, tarinat, seikkailut, ihmeellisyydet ulottuvillani, ja vieläpä ilmaiseksi! Täälläkin ensimmäinen toimeni oli etsiä kirjasto ja liittyä asiakkaaksi. Kuntalähiömme pienessä keskustassa on suorastaan unelmien täyttymys eli community centre - monitoimitalo - jossa on iso kirjasto, kahvila ja lapsiparkki.

N on nyt niin tottunut päivähoitoon, että menee mielellään leikkimään lapsiparkkiin sillä aikaa, kun minä käyn kirjastossa ja kahvilla. Tänään olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja N takoi pimeän parkin lasiovia, kaikki lelut ihan siellä lasien takana, muttta niin kaukana... 

Lapsiparkki ei ole vain aidattu lelunurkkaus, vaan käytännössä päiväkodin veroinen hyvin varusteltu tila ammattihoitajineen. Ainoa ero päiväkotiin on, että parkki on auki vain klo 9-12, maksaa $4/tunti (hyvin nimellinen maksu päiväkotiin verrattuna) ja siellä ei tarjoilla ruokaa. Muuten hyvin samat palvelut ja hoito.

Kirjastossa minua alkoi kiinnostaa uuden kotialueemme historia ja ensi töikseni löysin, että Kwinana-sana on aboriginaalikieltä ja tarkoittaa nuorta naista, neitoa. Kuten monet muutkin rannikkoseudut Länsi-Australiassa, tämäkin on nimetty laivan mukaan. Höyrylaiva SS Kwinana haaksirikkoutui näillämain vuonna 1922 ja kaupungin viralliseksi nimeksi Kwinana tuli 1937. 

Olen joskus kertoillut, että Perth muodostuu itse asiassa kymmenistä pikkukaupungeista ja me emme siis virallisesti asu enää Perthin kaupungissa - joka loppupeleissä on melko pieni, vain keskusta ja aivan lähialueet. Mutta asumme Perthin metropolialueella, jolla on 2 miljoonaa asukasta. Sama jos Helsinki muodostuisi pienistä kaupunginosakaupungeista, joilla kaikilla on oma kunnallishallinto. Tässä systeemissä on se etu, että kukin kaupunki vastaa omista lähipalveluistaan ja siksi Perthin metropolialueella on tusinoittain kirjastoja, uimahalleja, kunnallisia kuntosalikeskuksia jne. Ne ovat nimittäin jokaisen osakaupungin kilpailuvaltteja asukkaista ja kunnallisveron maksajista. 

Mutta takaisin historiaan. Tosiaan yleisin tapa nimetä paikkoja täällä on ollut laivan tai ensimmäisen valkoisen asuttajan/talonomistajan nimi. Meidänkin seudullamme kaikki kaupunginosat ovat jompaakumpaa - 1800-luvulla kolonialisteja tuoneiden laivojen nimiä, tai ensimmäisten tilallisten nimiä. Tästä seuraa kylläkin pari ongelmaa näin historiantutkijan - ja feministin - silmiin. Nimittäin paikannimistä hyvin harva juontaa alkuperäisiin aboriginaalinimiin, ja Kwinana-sanan merkityksestä huolimatta naisia ei paikannimissä ja niiden historiassa esiinny juuri ollenkaan. Asuttamatonhan tämä kolkka ei ollut valkoisten eurooppalaisten tänne saapuessa, eli paikallisia paikannimiä oli kyllä. Niiden ymmärtäjiä, kääntäjiä, tai asiasta välittäjiä, sen sijaan ei suuresti löytynyt, kun Perthin alueesta tuli Iso-Britannian siirtomaa/valtausalue 1829. 

Olen tottakai tiennyt tästä jo aiemmin, mutta kirjasto avasi silmiäni edelleen. Nimittäin lainasin elämäkerran, jonka kuvittelin kiinnostavaksi kurkistukseksi Australiaan ja etenkin (yläluokan) naisten elämään 1800-1900-lukujen taitteessa. Päähenkilö Enid Lindeman oli menestyksekkään viinitilapioneerin pojantytär, rikas jo syntyessään, ja tuli kuuluisaksi lempinimellä Lady Killmore - hän nimittäin meni neljästi naimisiin ja jäi neljästi leskeksi, tosin ilmeisesti ei epäilyttävissä olosuhteissa. 

No. Elämäkerran (mies)kirjoittaja avaa tarinan kahden sivun kuvauksella Enidin ulkonäöstä, jota "naiset kadehtivat, miehet himoitsevat". Hän panee erään mieshenkilön tokaisemaan Enidille kasinolla, että "olisit edes syntynyt kunnon muslimiksi, niin olisit päästä varpaisiin peitetty". Kirja jatkuu - ei suinkaan Enidin elämän ja ajatusten avaamisella - vaan hänen ympärillään eläneiden miesten kautta kertomisella. Mitä hänen isoisänsä, isänsä, neljä aviomiestään ja liuta muita miehiä tekivät, saavuttivat, jii än ee. Enidin ajatuksia arvuutellaan tai kerrotaan hänen päiväkirjansa kautta vain muutamaan otteeseen koko kirjassa. Ja ei, elämäkerran idea ei ollut "Enid elämänsä miesten silmin". Ilmeisesti kirjan kirjoittaja, kustantaja ja editoija eivät kukaan panneet merkille, että päähenkilö Edit on itse asiassa vain löyhä liima tarinassa, joka sitoo miesten elämät yhteen. 

En ole riittävästi perehtynyt aboriginaalien "pyyhkimiseen" historiasta, jotta voisin kommentoida siitä valistuneesti, muuta kuin sen, että näin on tapahtunut paljonkin. Historia on aina voittajien historiaa eli niiden, joilla on eniten valtaa panna asiat paperille ja kertoa oma versionsa. Toisaalta nykyään historiantutkimus on enemmän ja enemmän kiinnostunut ns. arjen historiasta eli siitä, mitä syrjityt, väheksytyt, vähemmistöt, tai ylipäätään kaikinpuolin tavalliset ihmiset - ei-valtaa-pitävät - kokivat, ajattelivat ja tunsivat eri aikoina. 

Nimiasiaan tämä kietoutuu sillä, että en voi olla ajattelematta kaikkia niitä naisia, jotka lähtivät miestensä kanssa vaikeakulkuiselle merimatkalle Australiaa asuttamaan, raatoivat uudisraivaustiloilla, synnyttivät ja hoitivat lapset, hautasivat lapsuudessa menehtyneet, turvasivat nykyisenlaisen Australian kansakunnan synnyn, ja edes heidän nimiään ei ole jäänyt historiankirjoihin tai paikannimiin. En edes aloita kaikista niistä aboriginaaleista, jotka kokivat karmeita asuttajien kynsissä - esimerkiksi palkkaorjuus oli ihan yleisesti hyväksytty asia pitkään 1900-luvun puolelle. Tulokkaiden ja aboriginaalien välit eivät ole pääsääntöisesti olleet hyvät ja Australian valtio itse asiassa tunnisti/tunnusti aboriginaalit Australian kansalaisiksi vasta 1967. 

Yrityksiä tallentaa historiaa kokonaisuutena eli muidenkin kuin valkoisten hyvätuloisten/yläluokkaisten miesten kautta on täälläkin toki tehty. Esimerkiksi on nykyään hyvin tunnettu tosiasia, että ensimmäiset botanistit ja kuvittajat - kasvitieteilijät ja kasviluetteloiden piirtäjät - olivat usein naisia ja sitä pidettiin naisille sopivana ammattina/harrastuksena 1800-luvulla. 

Muutamia naisten mukaan nimettyjä julkisia rakennuksia/instituutioita Perthissä on, ml. Edith Cowan - yliopisto, Fiona Stanley - sairaala ja lukuisat kuningattareen liittyvät paikat kuten Elizabeth Quay, Perthin uusi joenranta-ravintola-turistikohde. Vielä nykyäänkin Länsi-Australian osavaltiossa kaikkialla muualla paitsi Perthin metropolialueella miesten lukumäärä verrattuna naisiin on suurempi, koska tänne on tultu kultaryntäysten ja muiden kaivosbuumien perässä jo yli vuosisata. 

Länsi-Australian osavaltiokirjasto on käynnistänyt mielestäni kiinnostavan projektin nimeltään herstory, hänen tarinansa (naisen), viitaten sanaan history (historia, myös ´miehen tarina´). Tavoitteena on kerätä Länsi-Australian merkkinaisten elämäkertoja joko suoraan heiltä itseltään tai menneiden aikojen naisten tapauksessa heidän sukulaisiltaan. 

Niinkuin kaikilla tieteenaloilla, myöskään historia "ei ole valmis", vaan uutta tietoa, uusia näkökulmia ja uusia avauksia tehdään jatkuvasti ja pitääkin tehdä - muutenhan kyseessä ei ole tiede vaan uskomusten ja luulojen kokoelma. 

Australian rannikkoa täplittävät haaksirikkoutuneet laivat, tosin yleensä kaukana pohjassa, veden alla. Meidän asuinalueellemme nimen antanut SS Kwinana on nykyään osa vanhaa teollisuuslaituria - sotienväliseen aikaan kaikki kynnellekykenevät materiaalit uudelleenkäytettiin. Kuvassa joku muu hylky. (C) Australian Traveller.

Elämisen rytmit ja kulttuurierot

Olen suomalaisen tutkijaryhmän mukana hakemassa rahoitusta projektille, joka mm. tutkii, miltä ulkomailla asuminen tuntuu. Siis aistimusten tasolla, ja ajatusten ja tunteiden tasolla. Mietin itse tätä asiaa paljonkin ja olisikin mahtijuttu olla mukana asiaa selvittämässä esimerkiksi kyselyin ja haastatteluin. Muutamia käytännön esimerkkejä pohdinnoista ja kokemuksista omassa elämässäni:

On epäilemättä laajalti tunnettu tosiasia, että eri maissa on erilaiset elämisen rytmit. Suomalainen yllättyy etelänlomalla, kun tuttuun lounasaikaan ei olekaan ravintoloita auki, tai normaaliin päivällisaikaan saa vain kolkutella oville. Lounas hyvin usein on Etelä-Euroopassa myöhemmin kuin Suomessa, ja päivällinen vasta eri aikaan onkin. Suomalaisella kurnii nälkä vatsassa viiden, kuuden maissa, kun vaikkapa ranskalainen alkaa pohtia aperitiivia seitsemältä, illallista vasta aperon jälkeen. Kreikkalainen avaa ravintolan keittiön kahdeksalta ja espanjalaisia alkaa hiukoa ehkäpä yhdeltätoista illalla - niin aikuisia kuin lapsiakin. 

Ruokailun rytmitys vaatii myös totuttelua, ainakin minulle. Olen viettänyt aikaa Ranskassa yhteensä nelisen kuukautta elämästäni ja alan vasta nyt tottua siihen, että illallinen ei ala ennenkuin on nautittu tujaus alkoholia tyhjään vatsaan, eli se apero. Tämä on vastoin kaikkia terveyssuosituksia Suomessa, ranskalainen taas ajattelee, että ruokahalu lisääntyy ja ruuansulatus käynnistyy ruokailua varten. Tietenkin apero voi olla alkoholitonkin, mutta en ole vielä tavannut yhtään ranskalaista, joka joisi esim. mehua tai soodavettä aperoksi. Minä sen sijaan saatan pyytää pelkkää kuplavettä tai vaikkapa cokiksen, kun aina ei maistu gin tonic tai viini. 

Ruokailu on Ranskassa pyhä asia ja sen huomaa eritoten juhlapäivinä tai perhelounaalla sunnuntaisin. Käymme noin kerran viikossa E:n mummon luona ja sieltä ei pois pääse ilman, että on nautittu asiaankuuluva viiden ruokalajin lounas. Lounas. Keskellä päivää ahdetaan napa ruskaen ruokaa niin, että ruokakoomasta herää ehkä viideltä. Sitten aloitetaankin päivällisen pohdinta. Tietenkin töissäkäyvät ihmiset ruokailevat nopeammin työpäivinä, mutta ranskalainen ruokatunti on vähintään sen tunnin, usein kaksi. Suomalainen puolen tunnin tai peräti vartin hotkintatuokio mikroateriaa on aivan käsittämätön konsepti. 

Ruokailuun panostetaan myös kattauksen suhteen ja - karkeasti yleistäen - pöydästä on löydyttävä patonkia, aina. Jos olet kylässä ranskalaisen luona ja patonki puuttuu, isäntäväki saattaa lykätä ruokailua ja rynnistää ostamaan patonkia ennenkuin pöytään päästään. Huomaavainen vieras tuokin patonkia mukanaan tai ainakin kysyy, pitäisikö tuoda. Toki oman perheen kesken säännöistä voi joustaa ja meilläkin on - kauhistus sentään - patongittomia päiviä(!) ja lautasliinoina talouspaperia(!). Tätä ei tapahtuisi vieraiden läsnäollessa. 

E:n äiti usein pahoittelee jotain laittamiaan ruokia, että "anteeksi tässä herkkusienipiirakassa on kaupan valmispohja" - ihan kuin me "vieraina" saattaisimme loukkaantua siitä, että hän ei ole alusta asti vääntänyt taikinaa ja paistanut piirasta monta tuntia meitä varten! Minua lähinnä huvittaa moinen, mutta E muistutti, että Suomessakin perheelläni on pinttyneitä tapoja: ruokapyödässä on aina oltava jotain tuoretta kasvista leivän päälle, kuten tomaattia ja kurkkua. Jos nämä tarjoiltavat ovat unohtuneet ruokailun alkaessa, joku lähtee keittiöön niitä viipaloimaan. 

Huomaan ranskalaistuneeni sikäli, että minulle ateriarytmi on tärkeä ja pidin siitä jopa nipotukseen asti kiinni Suomessakin, kun taas suomiperheeni elelee mieluummin "syödään kun on nälkä ja kukin syö mitä lystää"-metodilla. Vanhempieni luona otin kokkauksen omaksi tehtäväkseni ja useimpina päivinä häärin pöytään lounasta ja illallista "oikeaan ruoka-aikaan" eli klo 12 ja klo 19, olipa ihmisillä nälkä tai ei :D 

Etenkin nyt lapsen saatuani olen muuttunut säntillisemmäksi päivärytmissä ihan muksun hyvinvoinninkin vuoksi. Mutta myös itselleni on rauhoittavaa tietää, että tietyt asiat tapahtuvat tiettyyn aikaan. Ymmärrän nyt paremmin sitäkin, miksi esimerkiksi eläkeläisille on tärkeää, että päivärytmi säilyy, vaikkei kalenterista ja herätyskellosta tarvitsisi välittää. Ja pikkulapsen äitinä olen usein kaivannut sitä, että olisi kellosta katsottava kahvitauko ja lounastauko, joita ei kukaan häiritse! Töihin palatessani pääsen taas tuosta nauttimaan, aah.

En osaa sanoa, onko tämä vain oma kokemukseni vai yleistettävissä suomalaisiin, mutta Suomessa asuessani koin sunnuntain aina jotenkin ankeaksi päiväksi. Perjantai oli kiva, koska viikonloppu oli edessä. Lauantai oli kiva, koska sai tehdä mitä lystää välittämättä työ-deadlineista tai muista paineista. Sunnuntaisin jotenkin tunnelma lässähti, olo oli vähän yksinäinen ja alakuloinen, väsynyt, ja mieli siirtyi edessä kummittelevaan maanantaihin. 

Sen sijaan Perthissä/Australiassa ja täällä Ranskanmaalla sunnuntai on perhe- ja kaverikeskeinen päivä, jolloin hyvin usein mennään yhdessä lounaalle ravintolaan tai jonkun luo, tai Aussilassa kuuluisasti sundownereille eli loppuiltapäivän tuopillisille perhepubiin eli hoteliin. Sekä Aussilassa että Ranskassa perheet, suvut ja kaveriperheet tapaavat toisiaan juurikin ravintoloissa ja pubeissa (Aus) tai bistroissa (Ranska) ja päivä on täynnä puuhaa ja elämää. Ketään ei tunnu painavan seuraavan päivän töihinpaluu. 

Omakohtaisesti tähän voi vaikuttaa sekin, että olen jo pitkään noudattanut Perthissä tavallista työkaavaa eli en käy keskiviikkoisin töissä. Tämä on Ranskassakin käsittäkseni aika normaali tapa, eikä esimerkiksi päivähoito ole täällä aina auki keskiviikkoisin ollenkaan. Perthissä ns. professionaali osa-aikatyö on Suomea selkeästi yleisempää, koska työnantajat ovat ajatukseen tottuneempia ja joustavampia, palkat ovat korkeammat, joten ihmisillä on varaa tehdä nelipäiväistä viikkoa, ja toisaalta pikkulasten vanhemmat hyvin yleisesti tekevät osa-aikatyötä, koska päivähoitoa on niin vaikea tai kallis järjestää. 

Mutta palatakseni viikon rytmitykseen: kun työviikko käytännössä kestää 2x 2 päivää (ma-ti ja to-pe), ei sunnuntaille lataudu mitään erityistä melankoliaa tai ahdistusta edessä siintävästä pakerruspuserruksesta. Suomessa osa-aikatyöllä kuulostaa olevan aika huono kaiku ihan siitä syystä, että se hyvin usein on työnantajan, ei työntekijän valinta, ja tavoitteena on vain säästää palkkakuluissa, ei tukea henkilöstön hyvinvointia. 

Vuodenkierto tuntuu erilaiselta eri maissa ihan siitä syystä, että vuodenajat ja vuodenaikajuhlat ovat erilaiset kuin Suomessa. Olen itse asiassa jo pidempään kaipaillut pääseväni vielä kokemaan rakastamiani vuodenaikajuhlia eli joulu, laskiainen, pääsiäinen, vappu, juhannus Suomessa. Ja tänä vuonna tuo toive toteutui ihan pyytämättä ja yllättäen. Aussilassa en ole vielä koskaan päässyt samaan juhlafiilikseen edellämainittujen suhteen, koska ne ovat ns. väärään aikaan vuotta, eikä kaikkia edes vietetä kuin enintään australiansuomalaisten kesken. 

Olen useinkin kirjoittanut hellejoulusta ja palmukoristeista, jotka eivät vaan vie joulun ihmemaahan millään ilveellä (kaikki jouluaiheiset jutut löytyvät oikealta valikosta, niitä on näköjään 20 vaikka jouluja olen viettänyt Australiassa 8!). Toisaalta olen nyttemmin oppinut kokemaan toisenlaista juhlahumua aussijouluna: se tuntuu enemmän uudenvuoden tai juhannuksen kaltaiselta rillutelulta kuin suomalainen harras joulu - kummassakin on puolensa.

Missä vietämme tulevaa joulua? Tavoitteena yhä on päästä kotiin Australiaan, mutta mistä näitä tietää, tällaisena häränpyllyvuonna kuin 2020. Ehkä koen ensimmäistä kertaa aidon ranskalaisen joulun täällä Loiren laaksossa. 

Kulttuurien mosaiikkia navigoimassa.

Kysely - ulkoilutapojen muutos korona-poikkeusoloissa

Nyt kun olen kaupunkitutkija, FT, kartoitan suomalaisten ulkoilu- ja vapaa-ajanviettotapojen muutoksia korona-poikkeusoloaikaan. Vastaisitko kyselyyni?

Vastaaminen on täysin anonyymia ja vie n. 5min. Tulokset julkaistaan netitse ja mahdollisesti akateemisessa julkaisussa.

KIITOS!

Missä olisit mieluiten?

Mihin mielipaikkaan kuulut?

Vastasitko vuosi sitten väitöstutkimuskyselyyni mielipaikasta? Mielipaikka on määritelmällisesti paikka, jota käytät lievittääksesi stressiä, kokeaksesi olosi eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Tällä hetkellä mielipaikkatutkimusta tehdään paljon luontoon liittyen, koska luonnolla on tutkitusti paljon mieltä ja kehoa lataavia ominaisuuksia. Oma tutkimukseni laajentaa aihetta myös kaupunki- ja sisätiloihin, joita ei ole paljoa tutkittu siinä oletuksessa, että niissä on enemmän stressitekijöitä (melu, saasteet, väkijoukot jne) kuin luonnossa. Kohderyhmänä olivat eritoten suomalaiset ekspatit, ajatuksella, että tutkin samasta kulttuuritaustasta tulevaa joukkoa, joilla on kokemusta muistakin maantieteellisistä ja kulttuurisista seuduista.

Tutkimukseni eräs tavoite oli pohtia esteettisten kokemusten merkitystä stressinpoistoon ja siitä löytyikin paljon merkkejä. Esteettisillä kokemuksilla tarkoitin sekä positiivisia kehollisia tuntemuksia, että kauneuden kokemuksia. Lähes jokainen eli 95% vastaajista sanoi, että valitsevat sellaisia paikkoja, jotka miellyttävät esteettisesti, ja 82% vastasi, että esteettisillä elementeillä on melko tai erittäin tärkeä merkitys rentoutumiselle. Visuaalinen kauneus huomattiin varmimmin, mutta eri ihmiset näkivät sitä eri asioissa. Luonto oli todennäköisin kauneuden lähde, mutta moni koki sitä myös arkkitehtuurissa, tavaroissa, kanssaihmisissä ja eläimissä.

Seuraavaksi tärkein esteettinen elementti oli moniaistisuus eli yleisesti moninaiset positiiviset aistimukset, ja kolmanneksi tärkeintä oli miellyttävä äänimaisema eli joko hiljaisuus tai vaimeat, rauhoittavat luonnon äänet. Myös muita aistimuksia mainittiin, kuten miedot tai miellyttävät tuoksut, sekä mukava asento tai kosketustuntemus, kuten lämmin vesi tai puhtaat lakanat. Olennainen elementti mielipaikassa oli tunnelma, joka muodostuu aistimuksista, ajatuksista, muistoista ja mielleyhtymistä. Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on melko uusi havainto ympäristömieltymystutkimuksissa, jotka usein keskittyvät biologisiin tarpeisiin ja vaistoihin.

Tulosten analysointi on ollut kokopäivätyön ohessa hidasta, mutta akateeminen artikkeli valmistuu hitaan varmasti. Aineistosta "nousi" viisi kokijaprofiilia, eli vastauksia siihen, millaisissa paikoissa latautuu parhaiten ja mikä on lataavassa/voimaannuttavassa ympäristössä tärkeää. Mihin profiiliin itse kuulut, vai kuulutko ehkä useampaan?

1. Näkyvin, yleisin profiili oli lake-loving forest dweller eli järveä rakastava metsän asukki. Tähän profiiliin kuuluva on tyypillisesti tällainen: rakastaa suomalaista järvimaisemaa, eritoten kesämökillä oloa ja kesämökin rantaa. Viihtyy metsän ympäröimänä, mutta metsän tulee olla "suomalainen", "vanha" tai jotenkin muuten aito ja oikeanlainen. Jotkut tähän profiiliin kuuluvat kommentoivat, että järvimaisema metsän rannassa on kaikkein paras, mutta jos se ei ole saatavilla, jokin muukin luontokohde käy, kuten merenranta tai trooppinen metsä. Ei siis kesämökin ja juhannussaunan voittanutta.

Mökkeilyn suosio ei yllätä, koska sillä on vahva kulttuurinen merkitys Suomessa ja suomalaisuudessa ja nostalginen tai ideaalinen kesäloma vietetään mökillä ainakin osittain. On siis mahdollista, että mökin suosioon vaikuttaa paljon siihen liitetyt muistot ja mielikuvat. Tämä on tutkimukseni kannalta tärkeää, koska tämän hetken johtavat teoriat luonnon lataavasta voimasta perustuvat aika puhtaasti evoluutiobiologiaan ja oletukseen, että luonnossa rentoutuu, koska esi-isämme kehittyivät siellä.

Kuitenkin historiantutkimus ja kulttuuriantropologia osoittavat, että luonto (etenkin menneinä vuosisatoina) on pelottanut ja stressannut ihmisiä ja ns hieman kesytetty luonto, josta pääsee helposti ihmisten ilmoille, on oman tutkimukseni perusteella aivan villiä luontoa suositumpaa. Mutta, vain 6% vastaajista ilmoitti suosikkipaikakseen puiston, eli luonnon pitää silti tuntua aidolta.

Kansioistani ei löytynyt äkkiseltään suomalaista järvimaisemaa, joten Southwest Australian eli lounais-aussilainen merenranta paikatkoon puutetta.

2. Toiseksi yleisin profiili oli horizon gazer eli taivaanrannantuijottelija. Tähän profiiliin kuuluville tärkeää oli löytää paikka, josta on kauaskantoiset ja laajat maisemat, kuten vuoristo, kukkula tai merenranta. Myös korkeat rakennukset ja niistä avautuvat maisemat kelpasivat joillekin. Taivaanrantaa rakastavat kommentoivat suorasti ja epäsuorasti, että laajoissa näkymissä miellyttivät nämä: tunne, että on osa laajempaa kokonaisuutta, kuten yhteisöä, luontoa tai universumia; mahdollisuus nähdä kauas ja haaveilla matkustamisesta kauas pois tai ainakin tuntea, että on periaatteessa vapaa; taivaan ja meren katselu ja niiden kauneuden ihailu sinällään.

Tämä profiili linkittyy aiempiin tutkimuksiin, sillä jo 80-luvun lopulla havaittiin, että ihmisiä usein miellyttää maiseman "kauaskantoisuus" eli mahdollisuus kokea, että se jatkuu ja jatkuu. Tätä on perusteltu biologialla eli ajatuksella, että meille on lajina hyödyllistä asuttaa riittävän avaraa plänttiä, jotta siinä riittää ruuankeruumahdollisuuksia. Itse ajattelen, ja pyrin artikkelissani osoittamaan, että tähän on myös muita psykologisia syitä, kuten juuri tuo laajempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunne. Se puolestaan on onnellisuustutkimuksissa todettu tärkeäksi elementiksi tyytyväisyyden ja onnellisuuden saavuttamiseksi: emme halua olla irrallisia, yksinäisiä paloja ja saaria maailmassa, vaan kuulua joukkoon tai henkisessä/hengellisessä mielessä kuulua maailmaan ja maailmankaikkeuden järjestykseen.

Meille on myös tärkeää kokea henkireikiä ja muutoksen tai pakenemisen mahdollisuuksia, vaikka symbolisesti - kun huolet painavat, edes mieli saa liitää vapaana kuin taivaan lintu avarissa maisemissa, kohti horisonttia.

Horisontissa siintää Perth. Perthin kukkuloilla piknikillä eilen.

3. Kolmanneksi nousi profiili nimeltään reflective introvert eli pohdiskeleva introvertti. Tähän ryhmään kuuluville paikan sijaintia ja ominaisuuksia tärkeämpää oli, että siellä saa rauhassa keskittyä pohtimaan oman pään sisältöä ja syntyjä syviä. Ajatusten järjestelyyn, rauhoittumiseen ja stressinpoistoon kaivattiin tilaa, joka on rauhallinen, hiljainen ja takaa yksityisyyden ja häiriöttömyyden. Tämän ryhmän ihmisille kelpasivat sisä- ja ulkotilat yhtälailla, luonnossa tai muualla, kunhan siellä sai olla rauhassa, omaan itseen keskittyen. Kuuma kylpy kynttilöiden valossa oli yhtä hyvä kuin esimerkiksi hiljaisessa museossa kiertely tai lähiluonnossa vaeltelu.

Tämäkin profiili vahvistaa omaa hypoteesiani, että luonnon suosio ei kumpua puhtaasti evoluution ja biologian pohjalta, vaan meillä on myös vankkoja muita tarpeita, henkisistä esteettisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin. Jos luonnossa voi kokea olevansa turvallisesti yksin, se on hyvä vaihtoehto tälle ryhmälle, mutta moni koki olevansa parhaiten rauhassa omassa kodissaan, useimmiten omassa makuuhuoneessaan. Muutamat mainitsivat myös saunan sopivana paikkana, jossa tietenkin rauhoittumista tukevat myös positiiviset fyysiset tuntemukset eli rentouttava hikoilu ja virkistävä suihku.

Kirjastot mainittiin yhtenä latautumispaikkana. Perthin uusi kirjasto on suomihenkinen graniitti- ja puurakenteineen.

4. Yhtä suosittu vastaustyyppi edellisen kanssa oli seeker of order eli järjestyksen kaipaaja. Järjestyksen ystävälle siisti, puhdas ja organisoitu ympäristö oli kaikkein varmin tie rentoutumiseen. Muutama vastaaja kommentoi lähes sanasta sanaan, että "tarvitsen siistin ympäristön, koska epäsiisteys ahdistaa". Siksipä moni tämän ryhmän jäsenistä joko etsi sellaisen paikan ympärilleen, tai siivosi kotona saavuttaakseen rentoutumisen tunteen. Tämä profiili on itse asiassa kiehtovimpien joukossa, koska se saattaa viitata sukupuolirooleihin - tutkimukseeni vastaajista neljä viidestä oli naisia ikäluokassa 25-44v - tai se voi liittyä kulttuuritaustaan.

Suomi on tutkitusti maailman puhtaimpia maita, eli siellä siedetään huonosti saasteita ja roskaa. Koirankakat keväisin ovat yleisöpalstojen kestoaihe, luonnonsuojelu on monelle tärkeää, ja saastutusta pidetään moraalisestikin tuomittavana (tapaus Talvivaara). Suomalainen sisä- ja sisustuskulttuuri on myös yleisellä tasolla puhtauteen ja järjestykseen nojaava, eli kengät otetaan pois sisällä, konmaritus eli turhan tavaran karsiminen on huippusuosittua juuri nyt, ja "Scandi chic" eli skandinaavisen simppeli, hillitty sisustus on sisustusohjelmien, lehtien ja Asuntomessujen antia vuodesta toiseen.

Oma teoriani artikkelissani on, että ihmiset eivät pelkästään pyri heijastamaan mielialojaan ympäristöön (esim laittavat railakasta musiikkia soimaan ollessaan hyvällä tuulella), vaan ottavat ympäristöstä vaikutteita siihen, millaisella tuulella voisi tai tulisi olla. Taidehistoriassa on hieno esimerkki tästä ajattelusta: 1800-1850-luvuilla suosittu maalaustyyli oli romantisismi, luontoa romantisoiva ja sitä symbolisesti käyttävä taidesuuntaus. Maisema- ja eläinaiheita käytettiin runsaasti kuvaamaan sisäisiä tunnetiloja, esimerkiksi myrskyävä meri kuvasi kuohuvaa mieltä ja sen oli tarkoitus myös herättää kuohuvia, voimakkaita tunteita katsojassa. Siisti, puhdas, järjestyksessä oleva ympäristö ei pelkästään tarkoita, että nyt voi rentoutua koska työt on tehty. Se heijastelee myös ajatusta, että ulkoisesta järjestyksestä voi ammentaa sisäistä ja toisinpäin - järjestelemällä tavaroita konkreettisesti myös sisäinen, henkinen maailma loksahtelee kohdilleen.

Hakusanaksi Nordic Design ja tämä tulee eteen. Kuva (C) Freshomes

5. Pienin, mutta näkyvä profiili oli energiser eli energisoija. Energisoija etsii vireyttä aktiivisen tekemisen ja eläväisyyden kautta, joko suoraan tai epäsuorasti. Suoria muotoja ovat enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, kuten luonnossa liikkuminen, golf, moottoripyöräily, ratsastus tai ekstremelajit. Epäsuorasti eloisuutta voi etsiä seurailemalla muiden puuhia: katukahvilassa  tai ostoskadulla oleskelu tai ikkunasta katselu luovat linkin elämän jatkumiseen ympärillä, vaikka ei itse tuntisi oloaan aktiiviseksi sillä hetkellä. Eloisuutta voi koittaa kokea myös luontoa ja eläimiä seuraamalla ja jotkut lähtivätkin koiran kanssa lenkille katsellakseen sen temmellystä ja intoa.

Luonto oli myös energisoijille tärkeä ympäristö, koska luonnossa voi kokea erilaisia "elossaoloa" vahvistavia aistimuksia aina auringosta iholla kylmään tuuleen ja veteen. Myös hiljainen energisoinnin muoto eli erilaisten kauneus- ja miellyttävyyskokemusten hankinta oli osa tätä profiilia: nokipannukahvit nuotiolla virkistävät mieltä ja kehoa. Toisaalta energisoijat viihtyvät myös kaupunkiympäristössä, koska siellä näkee varmimmin muita ihmisiä ja voi seurailla näiden edesottamuksia tai itse osallistua, vaikkapa kaveriporukan tai perheen kesken seurustellen. Tämänkin profiilin olemassaolo haastaa reduktiivisen biologisen selityksen luonnon tärkeydestä, koska ihmiset ovat sosiaalinen laji luonnostaan ja kulttuuritaustasta riippuen sosiaalisilla suhteilla ja muiden kanssa vietetyllä ajalla on pienempi tai suurempi merkitys.

Energisoija vaikka riippuu puusta karkottaakseen stressin.

Kaupungin vipinä ja muiden seura voi antaa energiaa.

Myös kaupungissa voi latautua mainiosti. Katutaidetta löytyy bongattavaksi esimerkiksi Perthin Fremantle-kaupunginosasta.

Kaikki profiilit limittyvät ja linkittyvät, eli jokainen meistä voi kuulua useampaan profiiliin tilanteesta riippuen, tai vaikka kaikkiin samana päivänä, riippuen mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta tavalta latautua. Tutkimukseni tärkein anti on, että kauneuden kokemuksilla on iso merkitys latautumiselle; ja jokaisella on omat syynsä etsiä erilaisia ympäristöjä. Toisin sanoen luonnosta nauttimiseen on monia syitä vaihdellen henkilökohtaisista muistoista kulttuuritaustaan ym; emme koe luontoa pelkästään biologisia organismeina, jotka yhä etsivät merkkejä juomavedestä ja ruuasta kuten esi-isämme ehkä muinoin. Toisaalta kaikki eivät edes koe luontoa erityisen lataavana, vaan viihtyvät paremmin sisätiloissa tai kaupunkiympäristössä, koska sieltä löytyvät heille tärkeät ja lataavat asiat, kuten perhe, ystävät, vipinä, tapahtumat, tai rauhallinen, pehmeä oma sänky siistissä makuuhuoneessa.

Vastaa kyselyyn - mikä on mielipaikkasi?

Vielä puuttuu 14 vastausta 300:sta, jos et ole vielä vastannut niin vastaathan, kiitos! Teen väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon täältä Perthistä käsin aiheesta: millaisista ympäristöistä ihmiset pitävät? Täällä moninaisten lukijoiden keskuudessa voisi saada mielenkiintoisia tuloksia, jotka voin julkistaa blogissa niiden valmistuttua. Kyselyä saa jakaa niin paljon kuin irtoaa! Valitettavasti vain englanniksi, mutta kysymykset ovat lyhyitä ja toivottavasti selkeitä. Vastaukset saa kirjoittaa myös suomeksi. Kyselystä voi voittaa hyvää mieltä ja tiedon siitä, että on edistänyt tiedettä :)

Linkki kyselyyn https://www.surveymonkey.com/r/2ZX673P

Kiitos kaunis!

Feikkiuutiset bloggarin näkökulmasta

Tämänkertainen aihe on ajankohtainen sekä maailmanlaajuisesti että minulle henkilökohtaisesti. Feikkiuutiset, väärän tai puolueellisen tiedon levittäminen, rasismi ja pelonlietsonta.

Itse näin bloggarina hämmästelen joka kerta, kun kuulen jonkun tutun kertovan (tai jakavan facebookissa) juttuja, jotka ovat peräisin tositotuus.com - tyyppisesti nimetyiltä "uutissivuilta". Bloggarina tiedän, miten monenlaisia blogialustoja on tarjolla, miten helppoa kenen tahansa on luoda oma sivusto, tehdä siitä aivan uutissivujen näköinen, ja alkaa suoltaa sivuille sisältöä sen kummemmin lähdeviittaamatta tai faktoja tarkistamatta.

Kun minulle sanotaan, että milloin mikäkin salaliittoteoria, muslimijuoni tai ilmastonmuuttumattomuuspropaganda "on totta, netissä oli ja näyttää todelta", en tiedä itkeäkö vai nauraa.

Olisin itse viimeiset kuusi vuotta voinut suoltaa mitä tahansa tuubaa ja valeita Australiasta, ja joku olisi senkin uskonut sillä perusteella, että "no se Anu kertoo omia henkilökohtaisia kokemuksiaan eli varmasti ne on totta". Uutisanalyytikot ja toimittajat puhuvat totuudenjälkeisestä ajasta, jossa totuus ei paina mittarissa, vaan se, miltä jokin uutinen näyttää ja kuulostaa, ja sopiiko se vastaanottajan maailmankuvaan. Jutuista tekee monelle "totta" se, että ne kuulostavat siltä, mitä itse uskoo jo valmiiksi syystä tai toisesta. Näin nämä asiat koetaan.

Jostain syystä vaihtoehtoisia uutisia lukevat ovat vakuuttuneita, että valtamedialla on agenda vääristellä totuutta, mutta bloggareilla ei voi olla mitään muuta agendaa kuin vain puhtaasti kertoa totuus.

Miksi olisi näin? Itse bloggarina tunnistan, että tavoitteitani ovat a) kertoa oma henkilökohtainen totuuteni siitä, miten asiat koen ja mitä elämässäni tapahtuu, mutta b) tunnistan myös, että tekstini ovat tietystä näkökulmasta, jota värittää persoonani, arvomaailmani ja valintani siitä, mistä haluan puhua. Eli jokainen meistä puhuu AINA jostain tietystä näkökulmasta ja arvoasetelmasta lähtöisin. Pahimmillaan vaihtoehtouutisbloggareilla on agenda, joko rahalla tai muilla sidoksilla ostettu, jossa muiden maailmankuvaa halutaan muuttaa rajusti ja huonompaan suuntaan - esimerkiksi syrjivämmäksi ja pelokkaammaksi.

Filosofian opiskelijana eräs viimeaikainen lause hyvästä elämästä ja hyvästä ihmisyydestä on leimautunut mieleeni:

Eettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaishyvinvointia, ja epäeettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaispahoinvointia. 

Simppeliä. Jos blogiteksti tai "uutinen" pyrkii jonkin ihmisen tai ihmisryhmän maineen mustaamiseen tai ihmisarvon alentamiseen, ei olla kovin eettisillä vesillä. Ammattitoimittajia sitovat eettisen tiedonvälityksen säännöt, eli heillä on kovempi motiivi ammattilaisuutensa säilyttääkseen raportoida vain sellaista, mille on oikeaa todistusaineistoa kuvitellun tai paisutellun sijasta. Huom. tämä ei tarkoita, etteikö väärinkäytöksistä tai rikoksista pitäisi uutisoida. Tietenkin pitää. Ero on siinä, miten uutisoi, ja mitä johtopäätöksiä vetää. Pidetäänkö kaikkia norjalaisia nykyään terroristeina Breivikin hulluuden takia?

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, eli yleistäminen, lokerointi ja rasismi. Onko oikein vai väärin niputtaa ihmisryhmät samanlaisiksi, jotta maailmaa on helpompi hahmottaa ja käsitellä? Näinhän kaikki teemme jossain määrin - suomalaiset ajattelevat olevansa tietynlaisia ja kun kaksi suomalaista juttelee suomalaisuudesta, sieltä löytyy yhteneviä oletuksia (vaikkakin myös eriäviä). Jos suomalaiset voidaan niputtaa yhdeksi porukaksi, miksei sitten somalit, muslimit, saksalaiset ja kaikki?

Täällä Australiassa kun aloittaa työt julkissektorilla toimistotehtävissä, ensimmäisellä viikolla täytyy tehdä kaksi kulttuuriaiheista perehdytystä: aboriginaalikulttuurin perustietous, ja monikulttuurisuuden perustietous. Ideana on, että koska maa on monikulttuurinen ja sisältää alkuperäisväestöä, kaikkien tulee tietää jotain siitä, miten tällaisessa maassa eletään sivistyneesti ja rauhanomaisesti yhdessä.

Koulutuksissa kerrotaan mielestäni fiksusti, että yleistäminen sinällään ei ole väärin (esim. ajatus, että suomalaiset tykkäävät saunoa, on yleistämistä, muttei pahanlaatuista sellaista). Siinä vaiheessa, kun yleistys tehdään ajatuksella "sinun tapasi ovat väärin, joten olet huonompi tai arvottomampi ihminen kuin minä, sinulla ei ole tai tulisi olla samoja oikeuksia kuin minulla", ollaan heilahdettu pahasti rasismin puolelle. Rasismia puolestaan ei toimiva yhteiskunta voi sietää, koska se johtaa syrjintään, väkivaltaan ja sitä kautta katkeruuteen ja koston kierteeseen.

Länsi-Australiassa käytiin eilen osavaltiovaalit ja ennakko-Jytky-hypestä huolimatta Aussilan Persut, Pauline Hanson- nimisen poliitikon One Nation (Yksi Kansa) puolue ei saanut yhtään paikkaa 59:stä alahuoneeseen, ja saattaa saada vain yhden paikan 36:sta ylähuoneeseen. Länsi-Australia ei välttämättä ole monessa mielessä mikään edistyksen mekka, mutta avoimesti rasistisen One Nationin vaalitappio osoittaa, että edes me Australian mittakaavassa hieman takapajuiset länkkärit emme usko hajottavaan, syrjivään ja pelkoa lietsovaan politiikkaan.

Luen nykyään työkseni raportteja ihmisoikeuksista, Australian elintasosta ja hyvinvoinnin kokemuksesta. Australia on monella mittarilla todella onnistunut valtio, mutta se ei syntynyt yhdessä yössä eikä täydellisenä. Nyky-Suomesta nyky-Australian erottaa assimilaatiopolitiikan eri yhdenmukaistamisen vaatimuksen lopettaminen. "Maassa maan tavalla" oli Australian virallinen linja 1950-luvulle asti, tarkoittaen valkoisen anglokulttuurin omaksumista: se oli pakollista myös aboriginaaleille, johtaen syrjintään ja raakoihinkin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Nykyään maan virallinen linja on fair go for all, reilu peli kaikille, kaikki omalla tavallaan, mutta lakeja noudattaen. Yhdenmukaistamisen sijasta eri kulttuuri-identiteettejä tuetaan - esimerkiksi Perthissä on pantu viime aikoina paljon rahaa China Townin eli kiinalaiskorttelien kunnostamiseen, ja paikallinen Veikkaus eli Lotterywest tukee apurahoin eri kulttuurien omaa toimintaa ja yhteisöllistämistä, kuten Suomi-koulua.

Täys-onnela ei silti tämäkään ole. Raporttien mukaan maahanmuuttajanuoret Australiassa kärsivät muita useammin masennuksesta; ja aboriginaalinuorista ja homoseksuaalinuorista jopa 25-50% yrittää itsemurhaa, koska he kokevat, etteivät kuulu joukkoon eikä heitä hyväksytä. Niinkin nuorten kuin 8-9-vuotiaiden syrjimiskokemuksia lukiessa miettii väkisinkin, että miksi, miksi on oltava näin. Joukosta pois jättäminen on pahimpia asioita, joita ihmiselle voi tehdä psykologisena kidutuksena.

Siksi minulla ei riitä mitään ymmärrystä feikkiuutisia tai arvomaailmoja (äärioikeisto, puhun sinulle) kohtaan, jotka pyrkivät lisäämään kahtiajakoa ja pelon lietsomaa juopaa ihmisryhmien välille.

Feikkiuutiset ovat toisaalta muuttaneet ainakin yhden ihmisen elämän - minun. Taas maanaintaina uuteen työhöni sisukkaalla ajatuksella not on my watch. Ei syrjintää, jos minusta riippuu.

Auttaisikohan tällainen "ei totta" - nappi Facebookissa? Toisaalta, sitä varmaan käytettäisiin väärin... ikään kuin totuus olisi huutoäänestys.

2017 ja uudet tuulet

Joulu on ohi ja piparkakkutalo syöty - kohti uutta vuotta 2017!

Joululoma rannan tuntumassa ja vain hieman vinoon päätynyt itselaukaisijakuva.

Joulukissa. Jouluvieraidemme "vauveli".

Joulukuusi, joka kestää Perthin hellejoulun. Omin kätösin ikkunaan teipattu.

Johan alkoi lyyti kirjoittamaan!

Sain tänä aamuna puskista puhelun, että hakemani työpaikka, joka oli jo kertaalleen mennyt sivu suun, on sittenkin minun! Täällä julkissektorilla voi tapahtua sellaista, että jos löytyy kaksi hyvää hakijaa, toiselle hyvälle kandidaatille luodaan paikka jollain kikkakolmosella. Virallista prosedyyriä täytyy silti noudattaa, eli minulle annettiin aiemmin virallinen rejection letter (hylkäyskirje) ja ykköskandidaatille virallinen offer letter (työpaikkatarjous). Nyt, kun prosessi on ohi, virasto voikin yhtäkkiä ilmoittaa minulle, että meillä on sullekin töitä ja lähetetään pian offer letter, vieläkö kiinnostaa?

Tästä kyllä vihjattiin jo hakuvaiheessa ja myös hylkäyssoiton saadessani, mutten uskonut – ajattelin, että yrittävät vain lohduttaa jollain ”meillä saattaa pian aueta jotain muuta sinulle sopivaa” diibadaaballa. Mutta, kerrankin oli puhe totta ja tarjous kyllä kiinnostaa!

Uusi työnantajani on osavaltion oikeusasiamiehen toimisto, joka vastaa myös monopoliasemassa olevien yritysten kuluttajasuojasta – täällä monopolialoja ovat sähkö, kaasu ja vesi. Työnkuvani on nimeltään ylempi tutkija (Senior Research Officer) ja uusi työ alkaa näillä näkymin alku- tai puolimatkassa helmikuuta. Jännittävää nähdä, onko homma yhtä mielekästä ja kiinnostavaa kuin paperilla kuulostaa.

Muitakin jännittäviä muutoksia on toivottasti ilmassa. Pian nähdään, mihin riittää suomalaisen mielikuvitus ja engkuntaito fiktion saralla. Olen tehtaillut kirjan, seikkailuromaanin nääs, ja seuraava pykälä on yrittää löytää kirjallisuusagentti. Opus on tällä hetkellä editorin eli kustannustoimittajan silmäiltävänä (maksullinen palvelu, huom.), että saisiko siitä vielä paremman hiomisella ja oikoluvulla, ennenkuin alan lähetellä mielikuvitukseni hedelmää tyrkylle aussiagenteille ja sitä kautta kustantamoihin.

Englanninkielinen kirja sijoittuu Suomeen Sallan seutuville ja kertoo aussisukeltajan ja suomalaisvoittoisen arkeologitiimin uurastuksesta, tavoitteenaan löytää selitys paikallisesta kraaterijärvestä löytyneelle mystiselle esineelle. Arvasinhan, että voin ratsastaa taidehistorian tutkinnollani vielä joskus kuin Dan Brown ikään! Toivottavasti teos nähdään joskus/pian/tänä tai ensi vuonna julkaistuna, kirjastoissa ja kirjakaupoissa, tai vähintään E-kirjana Amazonissa jos ei muuten. Vuoden 2017 mittaan urkenee uusi – jos ei ura, niin ainakin tietämys siitä, millaista on taistella tietään kohti julkaistun kirjailijan titteliä. Vääntö tullaan dokumentoimaan tähän blogiin, arvatenkin yksityiskohtaisesti. Pysykää kanavalla!

Joulu ja uusivuosi olivat myös uuden värittämiä.

Vuokrasimme jouluksi loma-asunnon Yanchepista, pikkukylästä (tai Perthin kaukaisesta suburbiasta) n. 60km meiltä pohjoiseen. Juhlakansaksi keräsimme E:n perhettä eli meillä lomailevan äidin, sekä veljen tyttöystävineen; ja liudan uudenpuoleisia ranskalais- ja suomalaiskavereita. Ideana oli lomailla biitsin tuntumassa. No, talo ei täkäläiseen tyyliin aivan vastannut mainostekstiään ja rannalle oli ajomatkaa kävelymatkan sijasta, ja merinäköaloista sai vain haaveilla (joita ei tosin tarkkaan ottaen ja toisella lukemalla tekstissä luvattukaan, mutta hieman siihen suuntaan annettiin ymmärtää).

Kaiken lisäksi talon varashälytin räjähti päälle ilta-yhdeltätoista, eikä omistaja ollut jättänyt mitään ohjeita, miten se kytketään pois päältä. Itsekseen sammunut hälytin alkoi uudelleen ulvoa vaille puolenyön, eikä hiljentynyt ennen kuin E:n sähköasentaja-MacGyver-veli kiskoi siitä piuhat irti. Hälyttimiin kuuluu täällä myös talon katolle tai ulko-oven päälle asennettu vilkkuva lamppu, jotta naapurit varmasti heräävät ja järkyttyvät/suuttuvat.

Seuraavana päivänä MacGyver asensi johdot takaisin, kun saimme turvallisesti koodin omistajalta haltuumme.

Tekevälle sattuu ja pieniä takapakkeja laskematta vietimme aattoa talon terassilla rannan sijasta, villahuopiin ja sängynpeittoihin kietoutuneina, kun Perthin normaali +40-joulu ei ilmaantunutkaan. Lämpötila jäi reilusti alle parinkympin iltahämärässä, ja hytinäksihän se olisi mennyt ilman huopia perthiläisissä joulutamineissa eli kesämekoissa ja shortseissa. Asiaankuuluvasti söimme itsemme ähkyyn mm. itse pyydystetyillä hummereilla (lobster tai crayfish, täkäläisittäin) ja muilla herkuilla, klassikkojälkkäri marenki-hedelmä-pavlova mukaanlukien.

Uusivuosi vietettiin samalla ähkylinjalla, tällä kertaa kerrostalomme kattoterassilla. Jälleen vieraina E:n perhettä sekä kokoelma aussi- ja suomalaiskavereita. Aussit tahattomasti huvittivat meitä suomalaisia kyselemällä mm., miten uusivuosi Perthissä poikkeaa suomalaisesta. Lähtökohtaisesti sillä, että lämpötilassa on vähintään 40 astetta eroa ja juhlat pystyy viettämään alusta loppuun ulkotiloissa. Toinen koominen kysymys oli, että osaammeko me kaikki suomalaiset suomea. Tähän tosin saattoi vaikuttaa kysyjän nauttiman juhlajuoman määrä, epäselvyys meidän suomalaisten aussivuosien määrästä (eli onko muutettu ihan lapsena) sekä fakta, että yksi suomalaisvieraista oli alkujaan ruotsinkielinen.

Juhlat onnistuivat mielestäni nappiin hivenen epäkäytännöllisestä vessajuna-järjestelystä huolimatta: kattoterassilla ei ole vessaa, joten E tai minä jouduimme säännöllisin väliajoin kokoamaan vessaan tahtovat samaan joukkoon kuin esikoululaiset konsanaan ja johdattamaan heidät hissillä kotiimme vessaan. Tästä onneksi saatiin huumoria aikaan koko illan mitaksi, eli naurun voimalla siitäkin selvittiin. Onnistuimme bongaamaan myös kasinon ilotulitukset keskiyöllä. Tosin näimme niistä vain puolikkaan – osa räiskeestä jäi piiloon kattoterassin kulmien taakse.

Kaikenkaikkiaan vuosi 2017 näyttää alkavan erittäin optimistisissa merkeissä sen suhteen, miten myönteiset uudet tuulet puhaltavat sekä minulle että E:lle. Hän nimittäin aloittaa parin viikon päästä työpaikan kustantamana arboristin tutkintoon opiskelun – nyt hän siis työskentelee ”epäpätevänä” ja pätevyys tuo mukanaan paremmat ura- ja palkkanäkymät. Onnekasta ja myönteistä vuotta 2017 kaikille täältä Perthin hivenen myöhästyneistä +40 helteistä!

Koala päiväunilla Yanchepin luonnonpuiston koalatarhassa. Kesäkuumalla ramasee. Ja muulloinkin.

Jouluaterian päätähti, hummeri, ja sen ylpeä pyydystäjä E.

Taistelu joulupöydän antimista.

Joulunaapuri. Kenguja löytyi Yanchepin luonnonpuistosta, myös siitä osasta, jossa luki "pidäthän portit kiinni, jotta kengurut eivät pääse tuhoamaan istutuksia". Kenguruita eivät aidat ja portit kiinnosta.

Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Näkökulmana elämyksellisyys

Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Millaisesta kaupunkitilasta amerikkalaiset ja australialaiset pitävät? Miten syntyy elämys, ja voiko elämystä aktiivisesti tuottaa? Mitä merkitystä on elämyksellä, miksi sellaisia edes "tarvitsisi" kokea? Miten arkkitehdit ja muut suunnittelijat - ja itse asiassa ketkä hyvänsä palveluntarjoajat - voisivat käyttää elämyssuunnittelua hyödyksi?

Ja - miksi olin Suomessa?

Ympäristöestetiikasta, ympäristöpsykologiasta ja elämyssuunnittelusta asiaa:

http://cityscapes-australia.blogspot.fi/2015/06/miten-ymparisto-vaikuttaa-ihmiseen.html

(c) Jackie Brookner.

Parisuhde suurennuslasin alla

Otsikko ei tällä kertaa ole omasta elämästä, vaan luin kiinnostavan jutun tutkimuksesta, jossa mitattiin parisuhteiden kestävyyttä. Ajattelin kääntää ja tiivistää sen tähän muillekin opiksi.

Tavanomaisista naistenlehtijutuista teksti poikkesi siinä, että mukana ei ole mitään top 10 - aktiviteettilistaa (keitä kullallesi kahvia, hiero jalkoja, sano että rakastat jne.) joilla lemmen liekkiä ylläpidetään. Viesti tiivistyy vain kahteen olennaisimpaan luonteenpiirteeseen/ajattelutapaan, joilla mistä tahansa ihmissuhteesta saa eniten irti. Ja elämästä yleensä, väittäisin.

Amerikkalaistutkimuksessa havaittiin, että keskimäärin vain kolmessa avioliitossa kymmenestä puolisot ovat suhteeseensa tyytyväisiä läpi elämän. Syyt tulossa tuonnempana. Tutkijat onnistuivat myös ennustamaan, mitkä parit tsemppaavat läpi vaikeuksien ja keiden yhteinen laiva ajaa karille. Kas näin tutkimus tehtiin:

Tutkijat haastattelivat pariskuntia samalla, kun nämä oli kytketty piuhoihin ja koneisiin sydämensykkeen, hikoiluasteen ym. määrittämiseksi. Keskustelun aiheina olivat mm. miten pari aikoinaan tapasi, millaisia onnellisia muistoja heillä on, millaisia ongelmia heillä on, ja millaisen isomman kriisin tai ongelman läpi he olivat parhaillaan menossa tai jo kokeneet.

Osa tutkittavista jutteli tutkijoille rauhallisina, kun taas osalle tutkittavista koneet mittasivat selviä stressin ja fight or flight - eli taistele tai pakene - reaktion merkkejä. Toisin sanoen suhteesta puhuminen oman kumppanin kanssa/läsnäollessa aiheutti osalle ihmisistä saman tunteen, kuin sapelihammastiikerin kohtaaminen arolla nahkaviitassa ilman keihästä. Ei liene yllättävää, että kun samat pariskunnat kartoitettiin kuusi vuotta myöhemmin, stressiä kokeneet olivat todennäköisimmin eronneet tai erittäin tyytymättömiä suhteeseensa.

Tutkijat nimesivät rauhallisten ryhmä master'eiksi eli mestareiksi, ja stressaantuneiden ryhmän disaster'eiksi eli käveliviksi katastrofeiksi.

Katastrofityyppien parisuhteissa oli kolme yhteistä pääpiirrettä, joilla juttu lähti menemään pieleen: contempt eli toisen vähättely tai halveksiminen, cold shoulder eli toisen tunteista piittaamattomuus (tai kyvyttömyys pistää toisen tunteita samalle sijalle omiin nähden); sekä focus on negativity eli kumppanin huonojen ominaisuuksien skannaus ja niihin oikein keskittymällä keskittyminen.

Huom. katastrofityyppejä tarvitaan vain yksi per parisuhde, ja pieleen menee. Jos kumpikin on kävelevä (suhde)katastrofi, sitä nopeammin alamäki alkaa, ellei jompikumpi äkkiä hoksaa tehdä asialle jotain vaikka pariterapian kautta. Harmi kyllä sitä katastrofiosapuolta ei välttämättä koskaan saa järkiinsä, koska vika ei ole minussa, se on sinussa - on katastrofille perusasetus.

Tutkijat tekivät sellaisenkin havainnoin (en oikein tiedä miten tämä prosentti oli laskettu, mutta kumminkin...), että negatiiviseen keskittyjät missasivat jopa 50% kumppanin hyvistä ominaisuuksista ja teoista, koska tuijottivat vain huonoja puolia, suurennellen niitä päässään. Cold shoulder puolestaan ilmeni esimerkiksi siten, että kun toisella oli hyviä uutisia - vaikkapa ylennys tai muu saavutus -, toinen partneri joko mitätöi, ei huomioinut tai ohitti uutiset olankohautuksella tyyliin "jaa, hyvä sulle." Contempt puolestaan tarkoitti, että parhaimmillaan toinen on kuin tapettia tai huonekalu - ainahan se on tossa ollu eikä minnekään lähde/muutu; ja pahimmillaan aktiivista omanarvon pönkitystä toista mollaamalla.

Ei vaadita kummoistakaan einsteinia tajuamaan, että eihän näillä eväillä pitkälle pötkitä, oli kyseessä, parisuhde tai ystävyyssuhde. Elämässä yleisestikin saa kyllä täyslaidallisen onnetonta oloa, jos nämä ominaisuudet tanassa lähtee päivistään selviämään.

Entäs sitten onnelliset parit? Heille riitti kaksi pääominaisuutta, joiden alle kaikki muu positiivinen loksahtelee: appreciation eli arvostaminen ja kiitollisuus, ja respect eli toisen kunnioittaminen. Näistä yhdessä muodostuu ominaisuus tai suhtautuminen nimeltään kindness eli kiltteys, ystävällisyys, mukavuus: "haluan olla sinulle kiva, tuli mitä tuli." Näin kumpikin partneri tuntee, että hänestä välitetään, häntä ymmärretään ja hänellä on arvoa.

Melko itsestäänselvästi tutkijat huomasivat, että melkeinpä tärkeintä on olla toiselle kiltti riidan aikana - vaikka tämä onkin aikamoinen paradoksi. Jos riidellessä kumpi tahansa päästää aggressiot, väheksynnän, halveksunnan ja muut kumppanit täysin irralleen, nämä tappavat suhteen kuin suhteen ajan kanssa. Näistä kun syntyy ajan myötä kaunan kierre, jossa kumpikin osapuoli laskee ja hautoo kokemiaan vääryyksiä kuin ammuttuja nuolia, mutta autuaasti unohtaa, mitä itse tuli lauottua.

Sanoihan jo Doctor Phil telkkarissa aikoinaan, että jos ja kun suhteessasi on ongelmia, katso ensin peiliin ja kysy: olenko minä sellainen tyyppi, jonka seurassa on hyvä olla? Jos sinä et ole ja toinen edes yrittää, niin siinäpä persoonallisuusremontin paikka peilin tälle puolen. Jos taas sinä olet mutta toinen ei, tässäkin on radikaalin muutoksen paikka - joskus se muutos on eri suuntiin lähtö ja lujaa.

Alkuperäinen juttu täällä.

"Mestareilla on tietoinen tapa, jota he käyttävät: he ajattelevat ihmissuhteitaan huomatakseen asioita, joista olla kiitollinen. He rakentavat tätä kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiriä tarkoituksella. Katastrofit puolestaan skannaavat suhdettaan bongatakseen joka ikisen virheen, jonka puoliso tekee."

"Valitse tarkoin, kenen kanssa luot uusia muistoja. Ne kun kestävät eliniän."

Raha kasvaa puissa

Toisen blogini puolella uutta asiaa kaupunkiluonnosta, luonnon stressinlievitysvaikutuksista ja saunomisesta. Muun muassa.

http://cityscapes-australia.blogspot.com.au/2015/01/raha-kasvaa-puissa.html

Central Park, Perth. Ei lähellekään New Yorkin Central Parkin mittakaavaa, silti kaupungin suosituin lounaseväiden syöntipaikka.

Takaisin koulun penkille

Mikäli kaipaat syvällisempää pohdiskeltavaa viikonloppuun kuin ranskalaisen anopin kokkailut (joista mielellään kerron lisääkin), kurkkaa uudistettua toista blogiani: täältä tullaan tohtorinhattu ja -miekka, eli väitöskirjaan sopivaa tai sopimatonta vääntöä, intoa, punnerrusta ja pohdintaa.
http://cityscapes-australia.blogspot.com.au/

Menin siis sulattamaan jäädytetyn väikkäriprojektini ja nyt se olisi tarkoitus oikeasti pusertaa kasaan vuosien 2015-16 kuluessa. Aiheeni on kaupunkitutkimus ja mikäs sen parempi paikka aiheeseen heittäytyä kuin maailman asuttavimpien kaupunkien top kympistä tänä vuonna löytyvä Perth.
Alla tunnelmapaloja.
Perthistä, ei väikkäristä.

Äly(kä)stä asiaa

Kommenttiboksiin tuli kysymys, että miten väitöskirjani jakselee. Suomessa lomaillessa tuli puolestaan vastaan kysymys, että no miten siinä Mensa-testissä kävi. Koska en ole muistanut kummastakaan raportoida, niputan ne yhteen infoksi niille, jotka ehkä suunnittelevat opintojen aloittamista täällä, tahi jostain syystä haluavat Mensa-testiin perthiläisen peruskoulun kirjastoon.

Ei meikäläisen logiikka riittänyt vastaamaan oikein, mikä tappoi kulkijan autiomaassa. Mensasta tuli vastaus, jonka mukaan pisterajani ei ylittynyt, mutta valitettavasti emme voi kertoa, mikä pistesaaliisi oli (eli en tiedä ollenkaan, olinko puolen, puolenkymmenen vai puolensadan pisteen päässä).

Lisäsivät vielä, että testiä ei saa kuulemma uusia, mutta voisin sen sijaan tehdä jonkun muun vastaavan älykkyystestin ja maksaa testimaksun lisäksi Mensalle ekstraa siitä, että he hyväksyvät kyseisen testin tuloksen. Hieman jäi rahastuksen maku touhusta, eli tuskinpa vaivaudun.

Suomessa testin tehneet tutut olivat sitä mieltä, että testi on Suomessa erilainen – pelkästään kuviopäättelyä, eikä siinä ole tuota sanasto-osiota ollenkaan. Kaipa sitä aikamoinen velho saisikin olla, että pärjää 2,5 vuoden englantialtistuksella niille, jotka ovat eläneet koko elämänsä tässä ympäristössä ja oppineet kunkin sanan konnotaatiot eli vivahteet ja mielleyhtymät jo äidinmaidossa.

Väikkäristä: se on pakastimessa eli jäähyllä.* Alkuperäinen ideani keväällä 2011 oli muuttaa Perthiin tutkimaan, miksi kaikki Australian itärannikon kaupungit pärjäävät vuodesta toiseen World´s Livable Cities- eli ”maailman viihtyisimmät/asukasystävällisimmät kaupungit”-listoilla, mutta Perth tulee jälkijunassa. Ajatus siis oli, että viihtyisyyteen eivät selvästikään vaikuta vain ilmasto, maan kulttuuri-ilmapiiri ja valtiotason päätökset, jos kerran saman maan eri kaupungit pärjäävät eri tavalla tilastoissa.

Kysymykseni oli, että mistä se paljonpuhuttu livability eli viihtyisyys/asukasystävällisyys oikein muodostuu, ja voiko sitä tietoisesti suunnitella ja rakentaa kaupunkiin? Jokaisella on tästä oma mielipide, mutta tieteen tasolle mentäessä pitäisi voida todistaa, onko olemassa jonkinlainen yleinen mittapuu, tilasto tai mitattavissa oleva ilmiö, joka tekee kaupungista viihtyisän. Tarkoitus oli vertailla Melbournea ja Perthiä, koska Melbourne on supersuosittu ja viihtyisyydestään tunnettu metropoli, kun taas Perth maineensa puolesta iso, tylsä kirkonkylä.

Sain väikkäri-ideani läpi ja kirjoille suomalaiseen yliopistoon, ja verkostoiduin itsenäisesti täkäläisen yliopiston, UWA:n eli University of WA:n, arkkitehtuurintutkimuksen laitoksen kanssa. Aloitinkin opiskelut eli tiedonhaun ja armottoman pänttäyksen tänne muutettuani, mutta ensimmäisen puolen vuoden-vuoden mittaan touhu kuoli alkutekijöihinsä, syistä että:

1) Elämänmuutos sinällään oli liikaa, sillä sopeutuminen tänne verotti voimia. Samoihin aikoihin alkoi silloinen parisuhde rakoilla ja lopulta hajosi. Jaksamista ei riittänytkään iltapuhteilla sen lukemiseen, mitä kukakin filosofi, arkkitehti tai ympäristöpsykologi on maailmasta mieltä.

2) Sain kokopäivätyön etsimäni osa-aikatyön sijasta, eli aikaa opiskeluun ei yhtäkkiä ollutkaan. Selvisi nimittäin täällä, että työnantajat mieluummin ottavat koko- kuin osa-aikaisen työntekijän ja osa-aikatöitä olikin vaikea löytää! Riippuu toki alasta ja ammatista: esim. kahviloissa ei kokoaikatyötä ehkä tehdä ollenkaan, ja toisaalta esim. sairaanhoitajat tekevät paljon keikkatöitä.

3) Omatoiminen etäopiskelu ei toiminutkaan, sillä tuntui, että kaikki vapaa-aika menee joko opiskellessa tai opiskelun etenemättömyyttä stressatessa. Kaupunkiin ja ihmisiin tutustuminen, kotiutuminen, jäi vähemmälle - ei hyvä juttu. Kirjautuminen täkäläisille yliopistokursseille ei ollut vaihtoehto niiden kalleuden takia. Avoin yliopisto-opiskelu ei ole täällä samanlainen helppo väylä kuin Suomessa, jossa saa opiskella pikkurahalla suureen maailmaan verrattuna.

4) Tänne muutto ravisteli minusta ekoihmisen, mikä kylläkin olin jo Suomessa. Mutta Perthissä alkoi yhtäkkiä tuntua, että mitä minä tällaisia pinnallisia seikkoja tutkin kuin ulkoasua ja katukuvaa, kun tärkeintä olisi nuijia perthiläistenkin tajuntaan, että ei voi elää kuin viimeistä päivää, ajaa autolla kauppaan kadun päähän, tuhlata ja heittää menemään mitä ikinä ostetaankaan, sekä armotta polttaa hiiltä ja kaasua sähkölaitoksissa tulevaisuudesta välittämättä.

Nyttemmin olen tajunnut, että kaupungin viihtyisyys ei ole pelkkää pintaa (eikä siten pinnallista), vaikka olennaista onkin olla runsaasti vihreää eli puistoja ja istutuksia, sekä mielekästä katsottavaa/koettavaa eli katseenkiinnittäviä rakennuksia, taidetta, kulttuuria ja tapahtumia. Vähintään yhtä tärkeää on, että  kierrätys ja jätehuolto toimii, kaupungilla voi liikkua kävellen ja pyörällä ja pysähtyä kahville aurinkoon sen sijaan, että pelkästään ajetaan nelikaistateitä ostoshallista ostoshalliin luotaantyöntävien tehdasalueiden tai tyhjien vesakkopeltojen halki.

Viihtyisässä kaupungissa ihmisten maailmankuva ei perustu turhaan törsäämiseen, vaan ennemminkin kokemusten ja muistojen arvostamiseen (yhteinen aineeton tekeminen) – eli vaalitaan vahintossa vihreitä arvoja. Ihmiset eivät välttämättä koe ekoilevansa eläessään näin, mutta linja on väistämättä vihreämpi ja kestävämpi kuin teksasinmalli, jossa öljy palaa autojen moottoreissa ja sähkövoimaloissa, ja raha palaa ostoskeskuksissa kiinankrääsään.  

Nokkelampi lukija nyt huomaa, että tästä tekstistä ei ollut juurikaan käytännön hyötyä kellekään täällä opintoja suunnittelevalle. Kaveripiiriini kuuluu suomalainen yliopisto-opettaja UWA:lta, joten ehkäpä saan linkitettyä innokkaat opiskelijat kyseisen tohtorin puheille, jos tarpeen...?

*Väikkärityö saattaa jatkua, jos sopiva rako ja inspiraatio iskee. Todennäköisesti aihe elää enemmän sustainability-suuntaan, eli miten aikaansaada ekologisesti kestävä, viihtyisä kaupunki. Luonnonläheisyys on ympäristöpsykologian puolella tutkittu ja todettu tärkeä arvo. Sairaalapotilaat paranevat nopeammin, jos huoneessa on ikkuna, josta näkee luontoon; ja kaikkien stressitasot ja verenpaine mitatusti laskevat luonnossa liikkuessa - muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Sivistyksen pilarit. UWA:n kampusalueelta.