Elämisen rytmit ja kulttuurierot

Olen suomalaisen tutkijaryhmän mukana hakemassa rahoitusta projektille, joka mm. tutkii, miltä ulkomailla asuminen tuntuu. Siis aistimusten tasolla, ja ajatusten ja tunteiden tasolla. Mietin itse tätä asiaa paljonkin ja olisikin mahtijuttu olla mukana asiaa selvittämässä esimerkiksi kyselyin ja haastatteluin. Muutamia käytännön esimerkkejä pohdinnoista ja kokemuksista omassa elämässäni:

On epäilemättä laajalti tunnettu tosiasia, että eri maissa on erilaiset elämisen rytmit. Suomalainen yllättyy etelänlomalla, kun tuttuun lounasaikaan ei olekaan ravintoloita auki, tai normaaliin päivällisaikaan saa vain kolkutella oville. Lounas hyvin usein on Etelä-Euroopassa myöhemmin kuin Suomessa, ja päivällinen vasta eri aikaan onkin. Suomalaisella kurnii nälkä vatsassa viiden, kuuden maissa, kun vaikkapa ranskalainen alkaa pohtia aperitiivia seitsemältä, illallista vasta aperon jälkeen. Kreikkalainen avaa ravintolan keittiön kahdeksalta ja espanjalaisia alkaa hiukoa ehkäpä yhdeltätoista illalla - niin aikuisia kuin lapsiakin. 

Ruokailun rytmitys vaatii myös totuttelua, ainakin minulle. Olen viettänyt aikaa Ranskassa yhteensä nelisen kuukautta elämästäni ja alan vasta nyt tottua siihen, että illallinen ei ala ennenkuin on nautittu tujaus alkoholia tyhjään vatsaan, eli se apero. Tämä on vastoin kaikkia terveyssuosituksia Suomessa, ranskalainen taas ajattelee, että ruokahalu lisääntyy ja ruuansulatus käynnistyy ruokailua varten. Tietenkin apero voi olla alkoholitonkin, mutta en ole vielä tavannut yhtään ranskalaista, joka joisi esim. mehua tai soodavettä aperoksi. Minä sen sijaan saatan pyytää pelkkää kuplavettä tai vaikkapa cokiksen, kun aina ei maistu gin tonic tai viini. 

Ruokailu on Ranskassa pyhä asia ja sen huomaa eritoten juhlapäivinä tai perhelounaalla sunnuntaisin. Käymme noin kerran viikossa E:n mummon luona ja sieltä ei pois pääse ilman, että on nautittu asiaankuuluva viiden ruokalajin lounas. Lounas. Keskellä päivää ahdetaan napa ruskaen ruokaa niin, että ruokakoomasta herää ehkä viideltä. Sitten aloitetaankin päivällisen pohdinta. Tietenkin töissäkäyvät ihmiset ruokailevat nopeammin työpäivinä, mutta ranskalainen ruokatunti on vähintään sen tunnin, usein kaksi. Suomalainen puolen tunnin tai peräti vartin hotkintatuokio mikroateriaa on aivan käsittämätön konsepti. 

Ruokailuun panostetaan myös kattauksen suhteen ja - karkeasti yleistäen - pöydästä on löydyttävä patonkia, aina. Jos olet kylässä ranskalaisen luona ja patonki puuttuu, isäntäväki saattaa lykätä ruokailua ja rynnistää ostamaan patonkia ennenkuin pöytään päästään. Huomaavainen vieras tuokin patonkia mukanaan tai ainakin kysyy, pitäisikö tuoda. Toki oman perheen kesken säännöistä voi joustaa ja meilläkin on - kauhistus sentään - patongittomia päiviä(!) ja lautasliinoina talouspaperia(!). Tätä ei tapahtuisi vieraiden läsnäollessa. 

E:n äiti usein pahoittelee jotain laittamiaan ruokia, että "anteeksi tässä herkkusienipiirakassa on kaupan valmispohja" - ihan kuin me "vieraina" saattaisimme loukkaantua siitä, että hän ei ole alusta asti vääntänyt taikinaa ja paistanut piirasta monta tuntia meitä varten! Minua lähinnä huvittaa moinen, mutta E muistutti, että Suomessakin perheelläni on pinttyneitä tapoja: ruokapyödässä on aina oltava jotain tuoretta kasvista leivän päälle, kuten tomaattia ja kurkkua. Jos nämä tarjoiltavat ovat unohtuneet ruokailun alkaessa, joku lähtee keittiöön niitä viipaloimaan. 

Huomaan ranskalaistuneeni sikäli, että minulle ateriarytmi on tärkeä ja pidin siitä jopa nipotukseen asti kiinni Suomessakin, kun taas suomiperheeni elelee mieluummin "syödään kun on nälkä ja kukin syö mitä lystää"-metodilla. Vanhempieni luona otin kokkauksen omaksi tehtäväkseni ja useimpina päivinä häärin pöytään lounasta ja illallista "oikeaan ruoka-aikaan" eli klo 12 ja klo 19, olipa ihmisillä nälkä tai ei :D 

Etenkin nyt lapsen saatuani olen muuttunut säntillisemmäksi päivärytmissä ihan muksun hyvinvoinninkin vuoksi. Mutta myös itselleni on rauhoittavaa tietää, että tietyt asiat tapahtuvat tiettyyn aikaan. Ymmärrän nyt paremmin sitäkin, miksi esimerkiksi eläkeläisille on tärkeää, että päivärytmi säilyy, vaikkei kalenterista ja herätyskellosta tarvitsisi välittää. Ja pikkulapsen äitinä olen usein kaivannut sitä, että olisi kellosta katsottava kahvitauko ja lounastauko, joita ei kukaan häiritse! Töihin palatessani pääsen taas tuosta nauttimaan, aah.

En osaa sanoa, onko tämä vain oma kokemukseni vai yleistettävissä suomalaisiin, mutta Suomessa asuessani koin sunnuntain aina jotenkin ankeaksi päiväksi. Perjantai oli kiva, koska viikonloppu oli edessä. Lauantai oli kiva, koska sai tehdä mitä lystää välittämättä työ-deadlineista tai muista paineista. Sunnuntaisin jotenkin tunnelma lässähti, olo oli vähän yksinäinen ja alakuloinen, väsynyt, ja mieli siirtyi edessä kummittelevaan maanantaihin. 

Sen sijaan Perthissä/Australiassa ja täällä Ranskanmaalla sunnuntai on perhe- ja kaverikeskeinen päivä, jolloin hyvin usein mennään yhdessä lounaalle ravintolaan tai jonkun luo, tai Aussilassa kuuluisasti sundownereille eli loppuiltapäivän tuopillisille perhepubiin eli hoteliin. Sekä Aussilassa että Ranskassa perheet, suvut ja kaveriperheet tapaavat toisiaan juurikin ravintoloissa ja pubeissa (Aus) tai bistroissa (Ranska) ja päivä on täynnä puuhaa ja elämää. Ketään ei tunnu painavan seuraavan päivän töihinpaluu. 

Omakohtaisesti tähän voi vaikuttaa sekin, että olen jo pitkään noudattanut Perthissä tavallista työkaavaa eli en käy keskiviikkoisin töissä. Tämä on Ranskassakin käsittäkseni aika normaali tapa, eikä esimerkiksi päivähoito ole täällä aina auki keskiviikkoisin ollenkaan. Perthissä ns. professionaali osa-aikatyö on Suomea selkeästi yleisempää, koska työnantajat ovat ajatukseen tottuneempia ja joustavampia, palkat ovat korkeammat, joten ihmisillä on varaa tehdä nelipäiväistä viikkoa, ja toisaalta pikkulasten vanhemmat hyvin yleisesti tekevät osa-aikatyötä, koska päivähoitoa on niin vaikea tai kallis järjestää. 

Mutta palatakseni viikon rytmitykseen: kun työviikko käytännössä kestää 2x 2 päivää (ma-ti ja to-pe), ei sunnuntaille lataudu mitään erityistä melankoliaa tai ahdistusta edessä siintävästä pakerruspuserruksesta. Suomessa osa-aikatyöllä kuulostaa olevan aika huono kaiku ihan siitä syystä, että se hyvin usein on työnantajan, ei työntekijän valinta, ja tavoitteena on vain säästää palkkakuluissa, ei tukea henkilöstön hyvinvointia. 

Vuodenkierto tuntuu erilaiselta eri maissa ihan siitä syystä, että vuodenajat ja vuodenaikajuhlat ovat erilaiset kuin Suomessa. Olen itse asiassa jo pidempään kaipaillut pääseväni vielä kokemaan rakastamiani vuodenaikajuhlia eli joulu, laskiainen, pääsiäinen, vappu, juhannus Suomessa. Ja tänä vuonna tuo toive toteutui ihan pyytämättä ja yllättäen. Aussilassa en ole vielä koskaan päässyt samaan juhlafiilikseen edellämainittujen suhteen, koska ne ovat ns. väärään aikaan vuotta, eikä kaikkia edes vietetä kuin enintään australiansuomalaisten kesken. 

Olen useinkin kirjoittanut hellejoulusta ja palmukoristeista, jotka eivät vaan vie joulun ihmemaahan millään ilveellä (kaikki jouluaiheiset jutut löytyvät oikealta valikosta, niitä on näköjään 20 vaikka jouluja olen viettänyt Australiassa 8!). Toisaalta olen nyttemmin oppinut kokemaan toisenlaista juhlahumua aussijouluna: se tuntuu enemmän uudenvuoden tai juhannuksen kaltaiselta rillutelulta kuin suomalainen harras joulu - kummassakin on puolensa.

Missä vietämme tulevaa joulua? Tavoitteena yhä on päästä kotiin Australiaan, mutta mistä näitä tietää, tällaisena häränpyllyvuonna kuin 2020. Ehkä koen ensimmäistä kertaa aidon ranskalaisen joulun täällä Loiren laaksossa. 

Kulttuurien mosaiikkia navigoimassa.