Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.

Mitä seuraavaksi - koronakatkolta eteenpäin?

Mitä reissullemme kuuluu? Mitä voi odottaa nyt, kun yhtään mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan?

Kertauksena. Lähdimme Perthistä marraskuun alussa 2019, ajatuksenamme olla ensin Ranskassa joulun alle ja sitten Suomessa maaliskuun loppuun. Juhlisimme joulun ja uudenvuoden Suomessa, hoitaisin alta pois tohtorinväitöksen, ja sen jälkeen aloittaisimme kokopäivämatkailun. No. Kaikkihan tietävät, miten siinä kävi. Maaliskuun alkuun suunnitelmamme rullasi kuten pitikin, kävimme jopa Italiassa pienellä ekstralomalla juuri ennenkuin kaikki alkoi romahtaa Euroopassa. Sen jälkeen onkin ollut yhtä mustaa aukkoa näkyvyyden ja ennustettavuuden suhteen.

Olemme yhä vanhempieni luona ja saisimme täällä asustella vaikka elokuuhun asti, jolloin minulla koittaa paluu töihin - ja E:llä myös, mikäli hän nyt työpaikan saa maailmanlaajuista lamaa uhmaten. Kuitenkin kuukausien kimppaeristysasuminen alkaa hieman ottaa jaksamisen päälle itse kullakin, emmehän tätä aikoneet saati yhdessä päättäneet ennakkoon. Eritoten mielessä polttelee, miten voisimme pelastaa edes osan isosta irtiotostamme, jota suunnittelimme ahkerasti ja jota varten säästimme vuosikaudet. Kirjoitan tähän pohdintoja ylös, jospa se selkeyttäisi kuvaa itsellenikin ja jääpähän muisto, että tällaista oli joskus.

Vaihtoehto A - pysy paikallaan. Tämä äkkiseltään kuulostaa ainoalta fiksulta ratkaisulta, onhan se valtiovallankin suosittelema toimintatapa. Vältetään turhaa matkustamista, liikutaan mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla, elellään hiljaiseloa, kunnes joku päivä asiat ovat paremmin. Tämä vaihtoehto alkaa kuitenkin suoraan sanoen aiheuttaa kireyttä omassa olotilassa ja parisuhteessa, sillä tarkoituksemme ei suinkaan ollut muuttaa kuopiolaiseen lähiöön elämään hiekkalaatikkoelämää. Vaikkei siinä tietysti muissa olosuhteissa ja muille ihmisille mitään väärää olekaan. Lisäksi E:n puolen suku harmittelee kovasti, että olemme yhä Euroopassa, mutta emme lainkaan Ranskassa, eli heidän mahdollisuutensa tutustua pikkupoikaamme jäävät vajaiksi.

Nyt Suomi muiden maiden mukana alkaa raottaa ovia kohti normaalimpaa. Ajatushan on, että kaikki alamme pikkuhiljaa palaamaan arkeen, mukaanlukien yleisillä paikoilla liikkuminen, muiden tapaaminen, pieniin tapahtumiin osallistuminen, jopa jonkinlainen rajoitettu ja hallittu (lähialue)matkailu. Euroopassa puhutaan nyt kiivaasti siitä, voisivatko maat avata rajoja toisilleen esimerkiksi priorisoiden niitä maita, joissa on ollut vähän tartuntoja ja tilanne hallinnassa. Eli onko yksilön yhä järkevää kyyhöttää kolossaan, jos yhteiskunta asiantuntijoihin nojaten uskaltautuu avautumaan ja sitä jopa suosittelee talouden ja työpaikkojen kannattelun vuoksi?

Vaihtoehto B - matkusta Ranskaan. Tätä olemme pohtineet jo jonkun aikaa, mutta emme ole toteuttaneet, Ranskan vaikeamman koronatilanteen vuoksi. Anoppi on pyydellyt meitä luokseen jo kauan, onhan hän täysin yksin eristyksissä ja elämä tuntuu hankalammalta, kun kaikki sosiaaliset kontaktit on karsittu. Ranskassa on tähän saakka ollut Suomea huimasti tiukempi sääntely eli ulos on päässyt vain printatun selityslapun kanssa ja vain hyvin rajattuihin paikkoihin, kuten ruokakauppaan, apteekkiin tai lääkäriin. Maanantaina Ranska aikoo tiedottaa, mikä on jatkon suunnitelma. Tämänhetkisten tietojen mukaan Ranska jaettaisiin alueisiin, joissa on voimassa erilaiset säännöt tautitilanne huomioiden.

Anoppi asuu alueella, jossa tartuntoja ei pahemmin ole - hänen kylässään ei ole ollut yhtään. Eli anoppilassa voisimme mahdollisesti elää samanlaista elämää kuin nytkin, mutta eri maisemissa ja PAREMMASSA säässä. Etenkin aurinkoa rakastava E on kärsinyt siitä, että olemme olleet keskellä talvea jotakuinkin vuoden. Ensin Perthin kylmissä vihmasateissa kesä-syyskuun, sitten Ranskan mutamarraskuussa ja Suomen räntätalvessa. Suomalaista moinen kylmyys, hämäryys ja ankeus ei pahasti hetkauta, etenkin kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Aurinkoisilla atolleilla asuneelle etelänmiehelle nämä säät ovat yhtä mielenterveyden venytystä.

Matkustuksessa on tietysti aina riskinsä, tartuntavaarasta lentojen peruuntumiseen ja jumittumisiin, joten kevyesti emme päätöksiä tee.

Vaihtoehto C - odota parempaa aikaa, tähtää parin kuukauden päähän. Seuraan joka päivä tarkasti uutisia ja Euroopassa rajojen avaamisesta eniten puhuvat Kreikka, Bulgaria ja Kypros. Bulgaria aikoo mahdollisesti avautua turismille jo kesäkuussa, Kreikka ja Kypros heinäkuussa. Kaikissa maissa pohditaan kiihkeästi keinoja, miten toteuttaa hallittua matkailua turvallisesti, esimerkiksi miten turvavälejä voisi noudattaa ravintoloissa ja uima-altailla.

Tällä hetkellähän meidän pitäisi olla Meksikossa. Siellä Cancunin seutu aikoo avautua kesäkuussa. Meksikoa emme kuitenkaan uskalla edes harkita, pääasiassa maan presidentin uhmakkaan haistakaa-p-asenteen vuoksi. Kuulemma meksikolaiset ovat ylivertainen rotu eikä maan siksi tarvitse pahemmin varautua koronaan. Jaa. En halua itse lähteä testaamaan hypoteesia meksikolaiseen sairaalaan. Seuraava matkaohjelmakohteemme Kanada puolestaan ei meitä päästä koneeseen, sillä maa ei myönnä ollenkaan turistiviisumeja tällä hetkellä ja tilanne jatkunee jonnekin vuoden loppupuolelle.

Äkkiseltään mikään matkailun elvyttäminen saattaa kuulostaa hullun hommalta, onhan paikasta toiseen liikkuminen aina mahdollisuus toimia tautivektorina tai itse napata tartunta jostain. Toisaalta kuitenkin uskon, että erittäin harva valtio, ehkä Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa, Brasiliaa, Meksikoa ja (yllättäen!) Ruotsia lukuunottamatta härskisti priorisoi taloutta ja elinkeinoja täysin välittämättä ihmishengistä ja riskeistä. Eli luotan jollain tasolla siihen, että kaikki maat pyrkivät löytämään reittejä, joilla voitaisiin palata normaalimpaan elämään ja kanssakäymiseen, vaikka joudummekin pandemian toisen aallon uhan alla elämään, kunnes rokote osoittautuu toimivaksi.

Tämä luottamus ei kuitenkaan tarkoita sinisilmäistä välinpitämättömyyttä riskeistä, eli siksi kiivas pohdinta vaihtoehdoistamme jatkuu edelleen.

Matkailusta on muuten hyvin vaikea puhua tällä hetkellä ja tässä ilmastossa, koska matkustussuunnitelmien kariutumisen harmittelu yleensä aiheuttaa somessa "voi kyynel, first world problems" reaktion, tai jopa vihaa siitä, että joku kehtaa ajatella jotain niin turhaa kuin matkustelu. Viattomasti kyselin eräällä matkailusivustolla juuri tuosta, että mikähän on turismin tulevaisuus Meksikossa ja Kanadassa, ja kurkkuuni käytiin saman tien. Kuulemma on epäkunnoittavaa koronan uhreja ja heidän läheisiään kohtaan edes ajatella jotain muuta kuin tilanteen vakavuutta.

No, itse koen, että minun ajatukseni eivät tilannetta muuta suuntaan tai toiseen eikä kukaan siitä kuole TAI parane, vaikka surisin ja murehtisin päivät pääksytysten. Suunnitella, toivoa ja haaveilla aina saa. Se, mitä oikeasti tapahtuu tai mitä voi tehdä, ovat eri asia, ja vakaalla harkinnalla sitä nyt puimmekin.

Kuvat aiemmilta reissuilta, ensimmäinen Suomenlinnasta, loput Egyptistä, Australiasta, Japanista ja Thaimaasta.

Taaperoarki eristyksissä

Millaista on arki, rehellisesti, taaperon kanssa? Toki kaikki, joilla moinen on kotona, asian tietävät, mutta ehkä tästä saa vertaistukea... Eristysolosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että netti nyt täyttyy lapsiaan yötäpäivää kaitsevien vanhempien twiiteistä, meemeistä ja vuodatuksista. Tässä lisää samaa jamaa.

Herään siihen, että minua löydään tuttipullolla päähän. Avaan silmäni, takaisin tuijottaa sirkeä yksivuotias, virnistäen neljällä hampaallaan. Vilkaisen ikkunaa. Paksujen verhojen takana kajottaa, mutta heikosti. Kurkotan kännykän käteen, se näyttää kellonaikaa kukonpieremä. Taapero hihkuu, heittää tuttipullon lattialle kolinalla ja ryömii alas sängystä. Hän ei ole taaskaan nukkunut omassa pinnasängyssään vaan vieressäni. Nousen ylös, avaan makkarin oven. Taapero juoksutepsuttaa toisen huoneen ovelle, jossa E nukkuu patjalla lattialla. Ei nuku kauaa.

E nousee ylös ja kaappaa taaperon kainaloon. Alkaa parku, koska äiitiääääiitiii. Suljen perässäni oven, sitten toisen, kaadun patjalle, josta E juuri nousi. Kuulen, kuinka parku siirtyy yläkertaan. Survon korvatulpat takaisin korviin ja parkukin loppuu, kun tietokoneelta alkavat ranskankieliset lastenlaulut.

Herään parin tunnin päästä, kello on sentään puoli kahdeksan. Kömmin yläkertaan aamupalalle. Täysin keskittyneesti, tyytyväisesti ja hiljaa leikkinyt taapero näkee minut portaissa ja rynnistää portille itkemään katkerinta mullaolikamalaa-missäolit-itkuaan. Nostan kymmenkiloisen puntin vesselin syliin ja etsin kahvikuppia. Hetkeksi rauhoittunut taapero alkaa taas parkua, koska syyt. Lasken hänet lattialle, ei käy, vielä suurempi ulina. Leikkaan hätäisesti banaanista pätkän ja annan sen lapselle. Hän ottaa banaanin tyytyväisesti hihkaisten, horjahtelee muualle, pian kuulen olohuoneesta jättiduplojen kolahtelua. E ilmoittaa, että taapero parkkeerasi banaanin hänen olkapäälleen.

Istun kahvikupin ääreen, taapero rientää takaisin. Hän änkeää syliin, muttei jaksa siinä olla, vetkuttelee takaisin lattialle. Ja syliin. Ja lattialle. Ja syliin. Vien kahvikupin, leipälautasen ja lapsen olohuoneeseen. Lattialla istuessani taapero pystyy taas keskittymään leikkiinsä, eli metalliketjussa roikkuvan viemärinkorkin ujuttamiseen muovimukiin. Juuri kun aion haukata leipää, taapero haluaa, että puhallan saippuakuplia. Ja E myös. Meidän pitää puhaltaa yhtä aikaa eri kulmista, jotta hän saa metsästää isointa kuplaa pilvestä. Saippuakupla räpsähtää suoraan silmääni, kirvelee. Taapero käyttää tilaisuutta hyväksi, tarttuu saippuakuplapurkkiin ja nuolaisee sitä. Vedän purkin pois, alkaa parku. Ehdin juuri työntää kahvikupin sohvan alle, ennenkuin taapero heittäytyy matolle itkupotkimaan vääryyttä.

E nappaa lapsen ja vie alakertaan, vaunuihin, ulos, päiväunille. Kaikkea säestää tietenkin parku, koska pukeminen. Ja odottelu. Ja ärtymys. Ja väsymys. Vihdoin palopillikunta pääsee ovesta ulos, taloon laskeutuu hiljaisuus. Paitsi että jossain renkuttaa vieläkin laite lastenlauluja, joko jonkun kännykkä, läppäri tai taaperon oma nappulanpainelu-soittopeli. Etsin vehkeen, sammutan sen, viimein hetken rauha ja hiljaisuus. Kello on 9:30. Lämmitän jäähtyneen kahvini, asetun tietokoneelle, muutamia hommia odottaa. Paitsi ensin nopeasti facebook. Tuntia myöhemmin tajuan, etten ole saanut mitään aikaan. Avaan ne oikeat tiedostot kissavideoiden ja Trumpin hölmöilyjen sijaan.

Juuri kun kokkaan lounasta, kuuluu alakerrasta itkua. Herra 1v on hereillä. E menee hakemaan lapsen, jatkan ruuanlaittoa. Pussimuusia, eilistä jauhelihakastiketta, paistettuja munia, tomaattia ja kurkkua - jos ei ole salaattia, ruuan kylkeen on tultava edes jotain tuoretta ja raikasta. E kattaa pöydän taapero harteilla keinuen. Lapsi saa kantaa osan aterimista ja on siitä onnesta soikea. Kasaan äkkiä taaperolle aterian eilisistä makaroneista, sillä muussi ei tule menemään sormiruokaillen, eikä poika muutenkaan ole perunan ystävä laisinkaan, toisin kuin äitinsä. Ei ole se suomigeeni tullut läpi.

Tänään päikkärit ajoittuivat hyvin ja poika jaksaa syödä melkein kaiken ruuan, sen sijaan, että heittelisi palaset yksitellen pöydän alle. Ruokailutilan matto on kirjava kaikista niistä vahinko- ja tähtäyspläjäyksistä, jotka maan vetovoima on mystisesti ottanut haltuunsa. Eilen lattialle lensi koko lautanen väärinpäin, kun vanhemmat olivat liian hitaita estoreaktioissaan. Nostan pojan syöttötuolista ja kiikutan vessaan käsienpesulle. Taapero hihkuu innoissaan, haluaa pestä lavuaarin reunalla roikkuvan tyhjän ilmapallon. Tänään sitä saa pestä vain hanan alla, ei bideesuihkun, päinvastoin kuin eilen. Kun lähden vessasta, taapero rientää takaisin tiputtaakseen ilmapalloraadon vessanpönttöön. Saan estettyä viime hetkessä. Lapsi viipottaa vessasta ja keksii melukoneen: hakkaa leluvasaralla rakennuspalikkalaatikon sisältöä.

Astianpesukoneen täyttö kestää kolme kertaa tarvitun ajan, koska taapero auttaa = ottaa pois aterimia ja kippoja sitä mukaa, kun saan niitä sisään. E vie lapsen olkkariin leikkimään, mutta leikki päättyy itkuun, koska napero haluaa astua jättilegojen päälle tahallaan ja kompastuminen/lipeäminenhän siitä seuraa. Yritän lohduttaa ja harhauttaa kantamalla lapsen makuuhuoneeseen, jossa äitini kasvattaa taimia parvekeruukuissa. Niitä pitää suihkuttaa. Lapsi innostuu suihkupullosta ja haluaa, että suihkutan häntä käsiin ruukkumullan sijaan. Lasken taaperon lattialle viedäkseni suihkupullon pois ja kahdessa sekunnissa ipana on onnistunut kaivelemaan yltämästään kukkapurkista multaa monta kourallista. Kiikutan hänet pois huoneesta, suljen oven, taas alkaa pettymyksen parku.

Tässä vaiheessa E on poissa pelistä, koska yö ei suinkaan sujunut mutkitta. Hän valvoi lapsen kanssa pari tuntia pikkutunneilla, kun tenava ei suostunut nukahtamaan keskellä yötä herättyään. Kun E vetäytyy torkuille, taapero ei muuta halua tehdäkään kuin tunkea samaan makuuhuoneeseen, isi isi isi! Yritän taas harhauttaa ja vien lapsen saunan kylppäriin, koska hänestä on hauskaa leikkiä pefleteillä; kanniskella niitä ees taas ja astua päälle. Saman tien tajuan erheeni, koska kylppärin lattialla on eilisillan täysinäinen vanna. En pysty kaatamaan vettä pois samalla kun pidän kiinni taaperosta, joka yrittää tunkea vannaan vaatteet päällä. Nappaan pefletit, lapsen ja siirrymme eteiseen. Tällä kertaa pefleteillä ei ole lainkaan vetovoimaa. Uutta parkua estääkseni puen kummallekin päälle ja vien lapsen etupihalle. Hän haluaa istua ja kaivella soraa, selvä.

Taapero ojentaa minulle löytämiään pikkukiviä yksi kerrallaan. Yksi ei olekaan kivi, vaan rusakonpapana. Kiva. Seuraavaksi hän haluaa pihakuusesta oksia. Riivin siitä muutamia pieniä risuja. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuusesta pitäisi nyhtää oksia jatkuvasti. Ei voida, ei puuta voi paljaaksi riistää. Pettymysparku. Harhautan nostamalla muksun parin metrin päähän, siinä sattuu olemaan hieman isompia kiviä. Hän ottaa onnessaan yhden ja haluaa heittää sen läheiseen lätäkköön. Kävelemme lähemmäs. Hän haluaa istua lätäkköön. Estän. Parku.

Siirrymme takapihalle. Taapero on yhä kivijahdissa, mutta ensimmäinen löytö on taas rusakonpapana. Montako rusakkoa tässä lähiössä asuu ja miten ne papanoivat joka neliösentin? Taapero bongaa grillin ympärillä olevan ison kivikeon. Hän haluaa entistä isompia kiviä ja alkaa tonkia niitä. Kivikasa liikahtaa ja nostan lapsen nopeasti kauemmas, etteivät pikku sormet jää puristuksiin. Uudesta koordinaatiopisteestään taapero huomaa leikatun pensasaidan kannontyngät ja haluaa välttämättä kävellä niiden päälle. Silmissäni vilisee kauhukuvia kaatuvasta taaperosta ja repivistä oksista. Kiikutan lapsen pikapikaa kauemmas ja parkuhan tästäkin pääsee. Puhkiväsyneenä "rentouttavasta" ulkoilusta palaamme sisälle. E pakkaa lapsen taas vaunuihin ja vie päiväunilenkille. Istahdan takaisin tietokoneelle ja koitan muistaa, mitä ajattelin viimeksi siinä istuessani. Minulla on juttu tekeillä Ylelle, deadline neljän päivän päästä, aivot raksuttavat tyhjää.

Parin minuutin tuntuisen kahden tunnin tauon jälkeen nappula on taas hereillä. Lapsi pöytään välipalalle. Tälläkin kertaa muksu yllättää ja syö kaiken, sen sijaan, että käyttäisi avokadososetta esimerkiksi pöydän maalaamiseen. Hän haluaa kuitenkin pöydästä pois kiireesti, koska kirjahyllyn kirjat eivät pudottele itse itseään, työ kutsuu. Keittiön laatikostot on toki jo moneen kertaan avattu ja sisällöt heitelty lattialle vähintään kerran päivässä. Jääkaapista löytyy leluveturi ja lohikäärme ja roskiksesta puolestaan lapsen sukka ja autonavaimet. Seuraavaksi taapero haluaa väännellä isäni antiikkiradion namikoita, saa yhden irti ja ehtii tunkaista sen ilmankostuttajalaitteen aukosta sisään. Sama meno jatkuu illalliselle saakka, jonka jälkeen jokainen paitsi lapsi on valmis kaatumaan petiin, onhan kello jo kahdeksan illalla.

Nukkumaanmenoaika tulee ja menee. Taaperon mielestä nukkuminen on yliarvostettua ja nukkumaan meno huutava vääryys. Paino sanalla huutava. Harjaamme hampaat (taapero haluaa sekä äidin että isin harjat muttei omaansa), otamme xylitolipastillin (se maistuu, kiitos lapsiystävällisen päärynämaun), laulamme tuutulauluja (100x tuiki tuiki tähtönen). Lasta ei nukuta, itsellä pysyvät silmät auki vain tulitikuilla. Arkana toiveena meillä vanhemmilla on viettää edes tunti aikaa kahdestaan, vaikka jotain Netflixin sarjaa katsoen, ehkä peräti siiderilasillisen äärellä. Lapsella on toiset ideat illanvietosta. Makuuhuone on tuuletettu, viilennetty, pimennetty, optimoitu. Nukahtaisin sinne alta kymmenen sekunnin. Lapsi ei.

Lopulta E jälleen pakkaa taaperon vaunuihin ja painaltaa ulos. Siellä muksu nukahtaa vällyjen alla vartissa. Nyt olisi mahdollisuus siihen laatuaikaan.

Katsomme toisiamme, katsomme kelloa, kummankin päässä raksuttaa sama laskutoimitus.
Jos nyt vetäydyn yöpuulle, saan edes muutaman hetken omaa aikaa ja pari tuntia keskeytymätöntä unta. Myönnämme tappion, toivotamme hyvät yöt, vetäydymme eri huoneisiin maksimoidaksemme tsänssit, että edes toinen meistä saa katkottoman yön.

*

Tarinasta on sensuroitu ärräpäät ja vanhempien (minun) kitinät ja itkut.

*

Tämän kirjoitushetkellä vanhempani olivat poissa kotoa. Normioloissa täällä jaetussa arjessamme jakaisimme myös taaperon tuottamat toimet ja turhautumiset, ilot ja huvittumiset. Siitä SUURKIITOS :)

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

Koska taapero ei osaa vielä oikeasti rakentaa legoilla, hän "rakentaa" täyttämällä valmiita rakenteita.

Savolaista huumoria vaunulenkillä.

Väliaikaisesta paluumuutosta kulttuurishokki?

Viime postauksessani pohdin, että emme oikeastaan ole paluumuuttajia, koska emme ole tulleet Suomeen tai Eurooppaan jäädäksemme. Toisaalta voihan sitä olla myös väliaikainen paluumuuttaja ja siitäpä loihe pohtimaan, mitä haasteita (takaisin)sopeutumisessa on ollut. Meillä on ollut kummallakin omat ällistelymme ja manailumme sekä Suomessa että Ranskassa.

E:n paluu Ranskaan, mitkä fiilikset?

Vietimme ennen joulua Ranskassa puolitoista kuukautta eli pidempään kuin ns. peruslomalla. Siinä ajassa ehti taas moni tuttu juttu tulla mieleen ranskalaiselle sekä hyvässä että pahassa. 

Kulttuurishokki seurasi siitä, että joka asia on jotenkin hankala, byrokraattinen, ei toimi tai on pois käytöstä - E:n sanojen mukaan. E ei ollut muistanut tätä puolta Ranskasta tai ranskalaisuudesta ja useammin kuin kerran suunnilleen karjui varikset taivaalle, kun odottamattomasta kulmasta iskeytyi jakoavain pinnaväliin.

Esimerkkejä:

- huoltoasemalla ei toimi kuin yksi bensapumppu, muita pumppuja ei korjata päiviin, ehkä viikkoihin, kun toimiihan se yksi.

- saman huoltoaseman rengasilmapumppu ei puhalla ilmaa, vaan imee sitä renkaasta. 

- rautakauppa vuokrasi viallisen moottorisahan ja yritti sitten syyttää viasta E:tä - asia ratkesi vasta tämän sisukkaasti intettyä olevansa ammattilainen, ja rautakaupan mekaanikon todettua vian jo olleen laitteessa.

- lapsen kansalaisuutta voi anoa vasta monenmoisen mutkan, paperihässäkän ja virastovisiitin jälkeen ja silloinkin on todennäköistä, että virkailijoilta löytyy joku (teko)syy, miksei kansalaisuutta voi myöntää.

En tiedä, onko monimutkaisuus, saamattomuus, byrokraattisuus tai korjausten viivyttely erityisen gallialaista, mutta E:lle se sellaisena näyttäytyy. Hän puhisi noin kerran päivässä, että ainiin tämän takia muutin täältä pois.

Toisaalta hän pesusienen lailla, onnellisena, imi itseensä kaikki sosiaaliset mahdollisuudet. Tapasimme noin sata E:n ystävää ja sukulaista Ranskan-aikanamme, vaikka tosiaan olimme maassa vain kuutisen viikkoa. Paikalliseen tapaan kaikkien kanssa piti tietenkin syödä ja yleensä myös juoda. Olen aikaa sitten oppinut vain kostuttamaan huulia kun ranskisten illanvietto alkaa, vetkutellen saman juoman kanssa. Lasi täytetään välittömästi sen tyhjennyttyä ja sellaiseen tahtiin en kykene. Ei ole tavatonta, että minulla on moukkamaisesti aperitiivi vielä kesken, kun siirrytään jälkiruokaviineihin. 

Oma paluuni Suomeen

Huomasin E:n kaverikierroksen jälkeen, että meillä on hyvin erilainen ajattelutapa sosiaalisuudesta. Olemme kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja vietämme mielellään aikaa seurassa, mutta E on aivan omassa kategoriassaan minuun verrattuna. Hän on useaan otteeseen ihmetellyt Suomessa, että miksen halua tavata tai järjestä tapaamisia suunnilleen kaikkien kanssa, jotka olen joskus tuntenut. Ranskassa tapasimme mm. E:n ala-astekavereita tai vanhoja työkavereita jostain opiskeluaikaisista kesätöistä. Hän ei ole näiden kanssa pitänyt muuta kuin satunnaista facebook-yhteyttä, se ei kuitenkaan estänyt iloisia jälleennäkemisiä. 

Olemme Suomessa keskittyneet lähisukulaisiin ja muutamiin hyviin ystäviini, tosin nyt korona-ajan vuoksi emme ole nähneet edes näitä. Kun E:n perhe on yhtä aikaa samassa maassa ja kaupungissa, he ovat yhdessä suunnilleen 24/7. Suomi-aikanamme olemme tavanneet kahta samassa kaupungissa asuvaa veljeäni säännöllisesti ehkä kerran kuussa, mikä on E:n mittapuulla sama kuin "ei juuri ikinä". Meillä oli ideanpoikasena lähteä kiertämään Suomea autolla ja tavata muualla asuvia kavereitani, mutta se tyssäsi poikkeustilaan. Vaikka minustakin on mukava vaihtaa kuulumisia ja erityisesti harmittaa, ettemme ole päässeet Ouluun serkkujani tapaamaan tällä reissulla, en lainkaan kaipaa samanlaista sosiaalista ilotulitusta kuin E. 

Toisaalta on myönnettävä, että suomalaiset eivät samalla lailla arvosta suhteiden kiinteää ylläpitoa ja hyvin usein jo sovittu tapaaminen perutaan työkiireiden/lasten/jumpan/saunavuoron takia. Ranskassa puolestaan eräskin E:n kaveri matkasi kokonaisen päivän lakko-Pariisista maaseudulle harvalukuisilla busseilla ja rekkaliftaten vain nähdäkseen meitä viikonlopun ajan. Huom, en syyllistä, vain havainnoin. 

Suomalaiset tavat tai suomalaisuus eivät sinällään ole olleet kulttuurishokin paikka minulle, olenhan käynyt Suomessa vähintään vuosittain sitten Australiaan muuton. Eli en ole mitenkään "unohtanut" millaista maassa on. Tottakai täällä on erilaista kuin Australiassa tai Ranskassa, mutta ei minua ärsyttävällä tai oudoksuttavalla tavalla. Itse asiassa tietty suomalainen jämptiys ja suorasukaisuus on ollut taas mukava asia kaikessa kanssakäymisessä, Aussilassa yleisemmän ylilupailun tai lepsunlaiskan unohtelumokailun sijasta. 

E on bongannut muutamia outouksia Suomessa, kuten:

Kerran junamatkalla edessämme istuva nainen roiskautti vissypullon sisällön päälleen. Siitä seurasi tapahtumasarja, joka ihmetytti E:tä kaikkineen. Ensinnäkin, minä olin ainut, joka riensi tarjoamaan naiselle paperia ja auttamaan siivouksessa, muut istuivat penkeillään kuin lahottajasienet, teeskennellen etteivät huomanneet (ilmeisesti, jotteivät nolaisi naista enempää). Toisekseen, nainen lähti paikaltaan ja puoli tuntia myöhemmin vaunuumme ilmestyi konnari puhelimeen puhuen. Puhelusta kuulimme, että nainen oli lähtenyt/jäänyt junasta ja jättänyt kaikki tavaransa sinne ulkovaatteita ja matkakassia myöten. Konnari availi kassia, kuvaillen sen sisältöä puhelimeen. 

E ei voinut käsittää, miten a) vähän yksityisyydensuojaa tilanteessa oli, eli koko vaununpuolikas kuuli, mitä kassissa on (vaikkei ollutkaan mitään salaista) ja b) kassia ei tuhottu saman tien, kun sen omistaja jätti sen. Ranskassa terroriuhka otetaan todella tosissaan eikä konnari edes unelmoisi avaavansa hylättyä laukkua. Sen tulisi ottamaan talteen pommiryhmä. Enpä osannut tuohon muuta vastata kuin suomalaiset ehkä yhä elävät aika lintukodossa ja varmaan täällä ollaan peräti naiivejakin yksityisuudensuojan rikkoutumisen saati terroriuhan suhteen. 

Toinen E:tä ihmetyttävä asia on suomalaisen musiikin mollivoittoisuus. Olen itsekin kiinnittänyt samaan huomiota ja kieltämättä suomalaiset iskelmät, poppi, räppi ja mitä näitä on, ovat erittäin usein melodiansa ja sanoitustensa puolesta aika ankeita alakuloisia. Radion tai television tarjonnasta ei ulkopuolinen aina erota, onko siellä itkuvirsi vai viimeisin jättihitti. Kerran E kysyi, miksi tietokoneelta tulee hautajaismusiikkia. Kyseessä oli lastenlaulu Kolme Varista, vain hieman tavallistakin mollahtavampana versiona.

Perusarki ja kielimuuri

Ehkä haastavinta arjessamme on, että E ei puhu suomea. Hän on oppinut paljon sanoja ja pystyy joskus keskustelusta bongaamaan, mitä aihe koskee. Mutta minkäänlaista ajatustenvaihtoa hän ei pysty suomeksi käymään. Vanhempani puhuvat käypää englantia eli pystyvät kommunikoimaan E:n kanssa ilman minuakin, mutta välillä tarvitaan sanasto- ja käännösapua puolin ja toisin. Minua pommitetaan välillä joka suunnasta suomeksi ja englanniksi, kaikkien selittäessä asiaansa, ja yritän siinä lennosta reagoida, toimia tai kääntää. Kun E:lle asiasta mainitsin, hän ei pitänyt kielimuuria itselleen hankalana ja pelkästään ihmetteli tajutessaan, että minä tunnen kääntämisen vaivalloiseksi. 

Kinkkisimpiä ovat sellaiset tilanteet, joissa joku ei puhu lainkaan englantia - vaikkapa vierailu mummolassani. Monta tuntia tai päivää jatkuva tulkkaus on yllättävän raskasta, eikä se ole hauskaa myöskään niille osapuolille, joita tulkataan. Viive ja käännöksen odottaminen eivät vaan tee kommunikoinnista kovin luontevaa saati jouhevaa. Kuitenkin tulkkaus on kivempi kuin ei visiittiä ollenkaan, joten mielellään käymme heitäkin tapaamassa, joilla ei ole yhteistä kieltä E:n kanssa.

E on onneksi itse kaksikielinen ja asunut ja matkustellut useissa eri maissa elämässään, joten hän on hyvin taitava ymmärtämään erilaisia aksentteja ja puolinaista englantia. Toisin kuin monet enkun natiivipuhujat, jotka hölmistyvät tai jopa suuttuvat, jos vastapuolella on hieman erilainen murre, aukkoja sanastossa tai omaperäinen kielioppi.

Kaiken kaikkiaan olen vaikuttunut ja yllättynytkin, miten helposti kuitenkin olemme tänne suomiarkeen sujahtaneet, vieläpä "kimppakämpässä". E:n joustavuutta en voi kuin ylistää. Jos tilanne olisi toisinpäin ja olisimme jumahtaneet anopille asumaan, enpä tiedä, miten jaksaisin. Välimme ovat hyvät, mutta vierailu on kuitenkin vierailu ja toisen luona oleilu ihan muuta kuin oma tupa, oma lupa.

Pariskuntana pidempään reissuun - miten ongelmien yli?

Kirjoitin aiemmin samankaltaisesta aiheesta, vauvan kanssa pidempään reissuun - eli oletteko hulluja..? Tuli kuitenkin mieleen, että myös pariskuntana reissaamisessa on omat haasteensa, olipa muuta perhettä mukana tai ei.

Moni pohtii pidempää matkustamista tai peräti muuttoa ulkomaille kumppanin kanssa, joten ehkä tästä kokemusasiantuntijuudestani on jollekulle hyötyä. Vajaa vuosikymmen sitten muutin Australiaan silloisen suomalaisen siippani kanssa - se liitto päättyi eroon alle vuoden Aussilassa asumisen jälkeen. Sittemmin olen reissannut sinne ja tänne E:n rinnalla, tällä hetkellä olemme pisimmällä yhteisellä ulkomaanmatkalla yhdeksän kuukautta.

Australiaan muuttaa paljon nuoria suomalaispareja working holiday-vuodelle, ja kaikenikäisiä erilaisille työkomennuksille. Ei ole lainkaan tavatonta, että parisuhde ikävä kyllä karahtaa ulkomailla. Näin kävi itsellenikin, tosin ei missään tapauksessa vain Australian vuoksi; tuskin niin yksinkertaista on kenenkään parisuhteessa tai sen ongelmapuolissa. Mutta mitkä kaikki tekijät saattavat suhdetta kiristää, tässäpä itse huomioimaani listaa omasta ja muiden elämästä.

Tyystin erilaiset odotukset

Vaikka reissusta puhuisi päivät pääksytysten ennen sille lähtöä, voi kuitenkin matkalla ollessa huomata, että odotukset eivät kohtaakaan. Toinen saattaa kaivata paljon hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, kun taas toinen buukkaisi kaikki ekstremelajit ja -kokemukset. Tai toinen haluaakin lisätä tai poistaa matkakohteita ja nähtävyyksiä, kun toinen tahtoo pitäytyä laaditussa listassa ja suunnitelmassa.

Ylipäätään tien päällä odottaa monenmonta päätöstä, joita ei kotioloissa samalla lailla vyöry eteen. Mitä tehdään tänään? Minne mennään, millä, milloin, miten paljon se saa maksaa, missä syödään, mitä, minkä hintaista, jne. Normiarjessahan pariskunnatkin yleensä elävät myös erillistä elämää, eli kummallakin on omat työt ja/tai harrastukset, järjestötoiminta, kaverit ja mielenkiinnon kohteet. Suomalaisparien osapuolilla on hyvin usein myös omat tulot ja omat rahat.

Pidemmällä matkalla, oli kyseessä maailman ympäri reissaus tai uuteen maahan asettuminen, kaikesta tulee puoliväkisin yhteistä ainakin väliaikaisesti. Asutaan ahtaammin, mahdollisesti hostellihuoneessa tai kimppakämpässä. Joudutaan ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen tilanteen eteen, että ollaan yhdessä 24/7 ja kaikki pitäisi tehdä, päättää, neuvotella ja toteuttaa yhteistyössä. Tämähän on peräti luonnoton tilanne normiarkeen verrattuna eikä ihme, että painetta voi puskea kummankin pääkoppaan. Jos luonteet, tavoitteet ja tavat ovat kovasti erilaisia, päädytään väkisinkin konfliktiin.

Etenkin Aussilaan muuttavien osalta olen pannut merkille, että usein matka on enemmän toisen puolison haave kuin toisen. Tottakai yleensä kumpikin on asiasta innoissaan, mutta muutto on huomattavasti tärkeämpi yhdelle ja/tai yksi rakastuu Australiaan palavammin, kun taas toinen potee koti-ikävää tai ei ainakaan näe Australiaa yhtä ihanassa valossa kuin se aussifani. Tällöin päädytään vaikeiden neuvottelujen eteen: lähdetäänkö koti-Suomeen milloin, jos ollenkaan. Working holiday-vuodelle tulevien alkumotiivi usein on pysyä maassa vuosi-kaksi, jonka jälkeen "asetutaan aloilleen" Suomeen. Kun toinen ei enää haluakaan palata, tai innostuu useammasta vuodesta pallon toisella puolen, voi suunnitelmien muutos tuntua epäreilulta koti-ikävöivästä osapuolesta - ja toisinpäin.

Prioriteetit eivät kohtaa

Tämä aiheuttaa ehkä eniten kitkaa omassa arjessani nyt, vaikka elämän suurten linjojen osalta prioriteettimme ovatkin samat.

Päivätasolla meillä on jokseenkin erilainen tapa hahmottaa asioiden tärkeysjärjestys. Englanniksi on olemassa termi triage, asioiden (erityisesti potilaiden) kiireellisyyden arviointi ja kiireellisyysjärjestyksen luominen. E:llä ja minulla on erilainen arki-triage, ja pikkulapsen vanhemmille tämä on omiaan lyömään löylyjä stressikiukaalle. Esimerkki: jos vauva itkee, minun ensimmäinen reaktioni on koittaa saada lapsi rauhoittumaan keinolla millä hyvänsä. Jos se ei onnistu nopeahkosti, ikävä kyllä turhaudun ja pahimmillaan saatan itsekin alkaa äksyillä ja/tai itkeä. E puolestaan ajattelee, että vauva itkee jo, turha ottaa siitä enää stressiä, paras tehdä se homma loppuun jota oli tekemässäkin ja sitten rauhoitella lapsi. Minulle tämä näyttäytyy hitautena toimia, kun taas E:lle minun tapani on tarpeetonta nollasta sataan-kiihdyttelyä.

Pienten tekojen osalta voi aina joustaa ja koittaa nähdä toisenkin näkökulma, mutta jos toiselle tärkeät asiat ovat aivan muita kuin itselle, ollaan helposti suossa. Reissun päällä tällaisia ovat erityisesti rahan- ja ajankäyttö. Meillä on onneksi hyvin samanlainen käsitys kohtuullisesta hintatasosta, joten raha-asioista ei suuresti tarvitse vääntää. Mutta olen tavannut niitäkin pariskuntia, joilla on joko täysin erilliset rahat aina erillisiin jääkaapin hyllyihin saakka, tai liiankin yhteiset, eli toinen vinguttaa toisen korttia ilman huolta huomisesta. Jos nämä saa toimimaan, kaikki propsit siitä. Mutta matkaillessa, matkan lisäämän stressin ja rahankulutuksen takia, voivat raha ja aika olla murheenkryynilauman pääpukarit.

Kulttuurishokki

Reagoimme kaikki eri tavoin uusiin tilanteisiin ja kulttuurishokki on hyvin tunnettu ja ymmärretty ilmiö - paitsi silloin, kun sen kourissa painii itse. Kulttuurishokkiin määritelmällisesti kuuluvat kuherruskuukausi, kriisivaihe, toipuminen ja sopeutumisvaihe. Oman huomioni mukaan tuohon kriisiaikaan usein kuuluu uuden maan tapojen ja systeemien jatkuva arvostelu ja niistä turhautuminen.

Jos uutta voi ihmetellä, pähkäillä ja manaillakin yhdessä, mieluiten huumorin kautta, hyvä. Mutta tilanteen on helppo lipsahtaa siihen, että vain toista ärsyttää (tai ärsyttää huomattavasti enemmän kuin toista), jolloin siippaa alkaa ärsyttää toisen ärtyminen. Etenkin, jos jommallekummalle tai kummallekaan ei ole selvää, miksi ärsyttää, on riitelyn kierre hienosti pamautettu lähtölaukalle.

Vaikka kulttuurishokista tokenisi, matkustaminen tuo esiin uusia puolia ihmisistä. Aina ei itsekään voi ennustaa, miten uusiin käänteisiin ja etenkin odottamattomiin vastoinkäymisiin tulee reagoimaan. Vielä vähemmän voi tietää, miten toinen niistä selviää. Joskus puoliso yllättää resursseillaan, joskus tähän pettyy, kun toiminta onkin jollain lailla negatiivista, vaikkapa saamatonta. Silloin joudutaan pohtimaan, onko käsillä yksittäistapaus, vai niin suuresti suhdetta haittaava luonteenpiirre/olemisen tapa, että eihän tästä mitään tulekaan.

Pelisääntöjen puute

Seurailen mielenkiinnosta erilaisia matkailupalstoja somessa ja joskus niissä esitetään jopa huolestuttavia kysymyksiä, kuten "sovitteko ennakkoon matkabudjetista matkakumppanin kanssa, vai onko epäkohteliasta ottaa raha puheeksi?" Häh? Tottakai rahasta on puhuttava ja nimenomaan sovittava. Ei varmaan ole yhtään niin riitaherkkää asiaa matkustaessa kuin raha. Jos toisen käsitys päiväbudjetista on vaikkapa kaksinkertainen toisen maksukykyyn nähden, ei tarvitse olla liikkeellä edes kolmea päivää, kun tilanne tulee kiehumaan yli.

Tässä kertautuvat odotukset ja prioriteetit, mutta luonnollisesti suuntaviivoista on sovittava ennakkoon, edes suunnilleen-tarkkuudella. Minne mennään, miten, milloin, paljonko saa maksaa. Erityisen fiksua olisi miettiä ennakkoon myös erilaisia poikkeustilanteita, kuten toisen sairastuminen, budjetin ylittyminen tai yllättävät isot muut muutokset matkaan. Esimerkiksi meillä on parhaillaan keskustelun alla, mitä teemme, jos koronatilanne pahenee maailmalla. Perutaanko - saammeko edes peruttua? Muutetaanko kohteita? Jatketaanko vain? Päätökset ovat vielä auki, koska tilanne elää päivä päivältä. Kiinassa sairastumiset ovat jo laskussa, joten hyvällä tuurilla pandemia laantuu piakkoin maailmallakin. Huonolla tuurilla ei. Kaikkia skenaarioita ei tietenkään voi ennakkoon harjoitella, mutta jotain yhteistä hajua niistä olisi hyvä olla.

Mikä avuksi?

Omakohtaisesti olen huomannut, että paras keino välttää isompia riitoja ja räjähdyksiä on - neuvottelutaidon lisäksi tietenkin - ettei kanna kaunaa. Mitä enemmän toisen mokia ja vikoja hautoo, sitä vaikeampaa niistä on päästä yli. Joskus luin, että tärkein ennusmerkki parisuhteen kestävyyttä ajatellen on, pelataanko siinä "pistepeliä": montako mokaa toinen tekee vs montako hyvää tekoa minä teen (tähän kuuluu, että taktisesti ohittaa toisen hyvät teot itsestäänselvyyksinä ja omat mokat pikkuvahinkoina). Kun suhdettaan pisteyttää näin, tien kiveäminen eroa kohti on reippaassa vauhdissa.

Toisen hyviin puoliin keskittyminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun puolison kännykänhukkaamisen takia myöhästyy jatkoyhteydeltä, joutuu maksamaan konnarin tarkastusmaksun junassa siipan ostaman vääränlaisen lipun takia, tai ei saa nukuttua öitään, koska partneri ei raaski käyttää enempää rahaa laadukkaampiin ho(s)telleihin. Huom, näistä kaikki paitsi yksi ovat keksittyjä esimerkkejä :D

Kypsä ihminen luonnollisesti myös itsereflektoi, eli miettii, mitä minä voisin tehdä toisin, jotta elo olisi sopusointuisempaa. Esimerkiksi meidän tapauksessamme minä jouduin myöntämään, että minun italiantaidoillani ei voikaan olla satavarma, pääseekö keskustan metrolipulla lentokentälle. Ei pääse. Sakot tulee.

Jokainen eurooppalaiskaupunki karttana. Alla jokainen amerikkalaiskaupunki. (c) Itchy Feet Comic

Mistä meillä kinataan?

Blogini idea on vertailla sekä fakta- että huumorimielessä Suomea ja Australiaa sekä kertoilla yleisesti maanmuuttajan elämästä haasteineen, oivalluksineen ja iloineen. Välillä iskee myös valistusvimma, jos sillä hetkellä tunnen palavasti jostain aiheesta, kuten nyt vaikka muovipusseista, joista olen kirjoittanut jo jestas puolen tusinaa kertaa. En ole kauhean innokas kertomaan  yksityiskohtaisesti henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka blogi sitä jatkuvasti sivuaakin ja siitä ammentaa. Tällä kertaa kuitenkin ajattelin kirjoittaa ihan normaalista arjestamme.

Aloitetaan suoraan syvästä päästä eli mistä meillä kärhämöidään? Ei onneksi kauheasti mistään, sillä olemme kumpikin sikäli no worries - tyyppejä, että emme jaksa stressata turhasta saati purkaa stressiä toisiimme, koska siitä lähtee vain turhautumisten, loukkaantumisten ja kaunojen kierre päälle. Emme kuitenkaan ole enkeleitä tahi pyhimyksiä, eli kinaa tulee aika ajoin. Yleensä aiheesta miksi tämä tavara on tässä - miksi tavara x ei ole siellä missä pitäisi.

Olen itse minimalismiin kallellaan ja tykkään siitä, että tavarat ovat siististi järjestyksessä ja poissa näkyviltä. E:n mielestä puolestaan on kätevää, että kaikki on juuri siinä, mihin sen käsistään laskee ja samasta paikasta myös löydettävissä. Paras esimerkki löytyy kylppäristä. Mielestäni kullekin kuuluu yksi pyyhe kerrallaan, kun taas E haluaa, että hänen kolme pyyhettään (lahjaksi saatuja surffi/kylpypyyhkeitä) ovat koko ajan saatavilla ja näkyvillä pyyherekillä. Hän ei voi käsittää, että tulisi käyttää vain yhtä - entä jos se on yhä kostea, ja miksi ne komeat pyyhkeet pitäisi pitää kaapissa piilossa? Yritäpä tähän selittää jokin tieteellisen pätevä syy, muu kuin "nokun". Ratkaisu on yksi pyyhe minulle, kolme E:lle.

Liekö mies-nais-kysymys, mutta E on myös vakuuttunut, että jos häneltä on jokin tavara hukassa, hukkauksen syy olen minä järjestelyvimmoineni. Ei ehkä aivan tuulesta temmattu teoria. Toisaalta vähintään puolet kerroista tavara, esim auton avaimet, ovat E:n omilta jäljiltä piilosilla; kuitenkin minä ne löydän ylivertaisilla päättelykyvyilläni olettaen, että avaimet voisivat piileksiä farkkujen taskussa ja farkut ovat pyykkikorissa.

Entä mikä E:tä ärsyttää? Kuulemma raivostuttavin tapani on alkaa tiskata astioita kesken sarjan tai elokuvan katselun, tai pestä vessaa kun pitäisi lähteä jonnekin. En omasta mielestäni moisia kodin askareita suorita sosiaalisesti sopimattomiin aikoihin, mutta ilmeisesti kuitenkin. Joskus vaan huomaan kesken elokuvan, hakiessani vesilasia tai naposteltavaa, että tiskialtaassa lojuu pari astiaa, jotka voisi pikaseen pesaista pois. Meillä ei ole astianpesukonetta ja meillä on tupakeittiömallinen asunto eli yhdistetty keittiö-olkkari, joten jokainen keittiön kolaus ja loraus varmasti kuuluu metrin päähän sohvalle. Ilmeistesti jonkinlaista pintojenhinkkausoireyhtymää minulla on, koska E:n veli D on vakuuttunut, että olen likakammoinen bakteerinlahtaaja. D asui meillä muutaman kuukauden vuosia sitten ja nähtävästi kiiltävät pinnat ja kirkkaat juomalasit ovat silloinkin olleet minulle tärkeitä.

Paradoksaalisesti meitä kumpaakin ärsyttää toisissamme tismalleen sama asia, nimittäin satunnainen pinkopihiys ja kulutuksen yliajattelu. Olemme kumpikin ympäristötietoisia ja ajoittain suorastaan ahdistuneita kulutuskulttuurin vaikutuksista kaikkeen, ekosysteemeistä ihmissuhteisiin. Toisaalta olemme innokkaita tarjoushaukkoja, koska sitä iloa on vaikea kuvailla, kun löytää hyvän diilin ja saa rahoille kunnolla vastinetta - express train to value town eli pikajuna rahanarvokaupunkiin on lempisanontamme. Muttamutta. Valitettavasti emme ole yksimielisiä siitä, mihin kannattaa tai tulisi kuluttaa rahaa.

E:n mielestä teknologia on aina hyvä sijoituskohde, kun taas itse ajattelen, että se on turhimmasta päästä. Sama kännykkä pelittää kyllä monta vuotta, vaikkei kiiltävin uutuus olisikaan. Toisaalta E ei voi ymmärtää, miksi maksaa maltaita ulkona syömisestä, kun kotonakin voi kokata; minä taas maksan innoissani tunnelmasta, helppoudesta, kokemuksesta ja uusista makuelämyksistä. Joskus käymme suorastaan naurettavia keskusteluja kuluttamisesta ja sen vaikutuksista, kylläkin täysin tosissaan, esimerkki:

A: Ajattelin ostaa kahvinkeittimen, sellaisen suomalaismallisen suodattimellisen.
E: Aijaa? Onko se tarpeen?
A: Luin, että suodatinkahvi on terveellisempää ja paremmanmakuista kuin coffee plungerilla tehty [ks kuva alla].
E: No, jos se on sulle tärkeä, mikäs siinä. Mutta siinä kyllä tulee taas turhaa roskaa, lopulta päätyy kaatopaikalle.
A: Hmm, totta.
E: Siihen pitäisi sitten metsästää aina suodattimia.
A: Ostetaan kestosuodatin.
E: Mutta se on muovia. Ajattele tätä coffee plungeria. Se on vain lasia ja terästä, kumpikin voidaan kierrättää.
A: No voitaisiin, jos Perthin kierrätys toimisi, emmekä heivaisi kaikkea Kiinaan ja ties minne Jangtse-jokeen.
E: Joka tapauksessa, lasiosa tästä särkyy ja murskautuu hiekaksi, kahvinkeitin on enimmäkseen muovia.
A: [huono omatunto, että haikailee "ympäristölle haitallista" esinettä]
E: [huono omatunto, että torppasi viattoman kahvinkeitinhaaveen].
...
A: Ehkä se kahvinkeitin on enemmän tapa, suorastaan rituaali, kuin tarpeellinen. Siitä lähtee niin kiva ääni ja tuoksu kun kahvi tippuu. Rentouttava.
E: No olisit heti sanonut, että se on johonkin poppamiestouhuun ja suomalaista kahvialttaria varten, jonka ääressä aiot tanssia kahvitanssin ja loilottaa lalalallalalaaa ja kilkuttaa kahvikuppeja yhteen!

Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti, coffee plunger vai drip machine (suodatinkeitin alla)? Tulos ei ole vielä selvillä, pohdin yhä, ostaako vai eikö ostaa. 

Häät Australiassa

Saimme kutsun häihin - ne vietettiin eilen - ja tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme ´aitoaustralialaisissa häissä´. Aiempaa kokemusta on suomi-aussi-parin häistä sekä aussiparin bbq-juhlista, joissa meitä ei oltu kutsuttu seremoniaan, vaan kotijuhliin seremonian jälkeen.

Häät poikkesivat hieman suomalaisille tutusta kaavasta, joten siitä lisää:

Ensinnäkin, niin häät kuin hautajaisetkin voivat Australiassa olla minä viikonpäivänä tahansa. Juuri viime viikolla näin hääseurueen talomme edessä tiistaiaamuna, ja pari viikkoa sitten kollega lähti perjantaina lounastauolla hautajaisiin. Suomalaiseen viikonlopputilaisuuksiin tottuneeseen logiikkaan tämä on kummaa. En ole selvittänyt, johtuuko tämä siitä, että on otettava mikä aika sattuu esim papille käymään, vai onko kyseessä kulttuuriero - viettävätkö eri etniset/kulttuuriset ryhmät tilaisuuksia tiettyinä päivinä. Kavereidemme häät olivat kuitenkin ns normaaliin tapaan lauantaina.

Tilaisuus alkoi klo 16 ja hääseremonia oli puistossa, kuten täällä on yleisenä tapana. Puistot, puutarhat, viinitilat ja omat takapihat ovat käsittääkseni huomattavasti yleisempiä hääpaikkoja kuin kirkko. Myös vihkijä oli ei-kirkollinen. Perthissä vihkijä voi olla celebrant- eli juhlistaja/seremoniamestari(?)-tutkinnon suorittanut henkilö, pappi (tai muissa uskonnoissa heidän johtohahmonsa) tai osavaltion celebrant eli notaaria vastaava virkailija. Kirkkohäät papin vihkimänä ovat omassa tuttavapiirissäni vähemmistössä, mutta tilastollisesti en tiedä, mikä prosentti häistä on virkailijoiden ja mikä pappien suorittamia.

Seremoniamestari oli aivan erilainen kuin mihin olen Suomessa kirkkohäissä tottunut. Hän oli ennemminkin kombo juontajaa, viihdyttäjää ja juhlapuhujaa, ja keskittyi kertomaan hauskoja sattumuksia parin yhteiselämän varrelta, mukaanlukien miten nämä tapasivat.

Kirkkohäissä huomio mielestäni yleensä on Raamatun rakkaus-aiheisissa teksteissä ja tunnelma on harras, ehkä hieman jäykkäkin, kun taas tämä oli lähempänä stand up - showta. Olen yleensä huumorin ystävä, mutta vihkimiseen miellän tiettyä arvokkuutta. Omissa minihäissämme, joissa ei ollut kuin maistraatin todistajat, tunnelma oli seremoniallinen ennemmin kuin rento. Eilinen hääpari ei sanonut "I do" jenkkielokuvien malliin, vaan vastasivat rennosti "yup", jep, kun kysyttiin, haluatteko naimisiin. Häiden tyyli oli hyvin muodollinen muuten, eli pukukoodi, koristelut, väriteemat ym viimeisen päälle, joten minulla oli hieman dissonanssia fiinin tyylin ja letkeänrennon sisällön kesken.

Hääpari toisti vihkijän perässä tietyn kaavan, jotakuinkin "minä xx otan sinut näiden todistajien edessä vihityksi aviopuolisokseni", sen jälkeen he lukivat omat lyhyet valansa, jotka taas olivat humoristiset ennemmin kuin seremonialliset ("lupaan karkottaa oveltamme kaupustelijat ja kuunnella mielenkiinnolla juttujasi tietokonepelaamisesta"), sitten vaihtoivat sormukset, suudelmat ja taputusten kera käytävää pois. Vihkimisen ja vastaanoton välillä oli reilun tunnin tauko, kun pari otti hääseurueensa kanssa hääkuvia - itse ajoimme sillä aikaa kotiin jättääksemme auton parkkiin ja matkasimme lähijunalla juhlapaikalle, keskustan ravintolan juhlatilaan.

Hääjuhla alkoi klo 18 cocktail-paloilla ja juomilla. Häävieraat hengailivat keskenään ja hääpari ja hääseurue (3 kaasoa ja 3 best mania) saapuivat klo 18.45 kun vieraat istuivat jo pöydässä. Eli mitään onnittelu- ja halausjonoa ei tapahtunut. Hääpari saapui näyttävästi "Mr and Mrs xx" kuulutuksen myötä ja kaikki nousivat seisomaan ja taputtamaan heidän sisääntulolleen. Häälahjat jätettiin lahjapöydälle (lahjakortteja ja/tai rahaa kuorissa) ja hääkakku, komea taideteos, oli koko illan näytillä lahjapöydällä.

Ruokailu tapahtui täällä juhlatilaisuuksissa yleisellä alternate platter - metodilla: pöytiin tarjoillaan kahta annosta, joka toiselle versio A, joka toiselle versio B. Jos ei satu pitämään itselle sattuneesta annoksesta, sen voi pyrkiä vaihtamaan vieruskaverin kanssa. En ole tähän törmännyt Suomessa, mutta en tiedä, onko tämä kulttuuriero vai vain minulle aiemmin tuntematon etiketti.

Alkupaloiksi oli mustekalaa tai pork bellyä eli possunrasvaa - kumpikaan ei ole lempparini, joten E söi meidän kummankin annokset, paitsi minä vetelin lisukkeita eli herkullisen papusalaatin ja gnoccheja. Alkupalojen jälkeen ruokailussa oli pitkähkö tauko, sillä tässä välissä pidettiin puheet: puhujina olivat morsiamen isä ja äiti, sulhasen isä, morsiuspari itse, sekä best man. Puheet olivat kaikki humoristisia ja irrottivat hyvät naurut vieraista. Muuta ohjelmaa, kuten hääleikkejä, ei illan aikana nähty. En tiedä, oliko tämä hääparin oma valinta vai ovatko leikit enemmänkin suomalaisten perinnettä.

Puheiden jälkeen pari leikkasi kakun, mikä mielestäni oli yllättävä ajankohta, koska pääruokaa ei vielä oltu tarjoiltu. Kakunleikkausta ei myöskään menty katsomaan, vaan pari leikkasi sen salin päädyssä kuvaajan edessä, muut istuivat pöydissä. Jalanpolkemisia ja kaapinpaikan määräyksiä ei tapahtunut - varmaan ihkasuomalainen perinne se.

Pääruoka tarjoiltiin n. klo 21 taas vaihtolautasina, minulle sattui barramundi-kalaa kesäkurpitsasalaatilla ja E:lle naudanpihvi bataattisoseella. Aiomme ensin jakaa annokset puoliksi, kuten monet muutkin pöydässä, mutta kala-annos oli niin suussasulava, että se katosi minun kitusiini, kun taas E nautiskeli pihvinsä onnessaan yksin. Kun ruokailu oli lopuillaan, morsiamen isä julisti, että on häätanssin aika, ja hääpari tanssi jonkinlaisen jive-irrottelun, hääseurue ja lähisuku liittyivät pian mukaan. Tässä vaiheessa järjestelmällinen suomalainen sekosi ohjelmassa, sillä samaan aikaan tarjoilijat toivat hääkakkuannokset (sitä ei itse jonotettu eikä leikattu). Seurustelu muiden vieraiden kanssa vaikeutui jälkkärin aikana, koska musiikki pauhasi tanssilattialta, joten ohjelman päällekkäisyys hieman haittasi herkkäkorvaista finskiä.

Bileet jatkuivat pitkälle yöhön, mutta itse lähdimme noin klo 23 väsymyksen iskettyä. Kaikenkaikkiaan hauska ja kiinnostava kokemus ja hääpari vaikutti nauttivan täysin rinnoin, joten täydet pisteet!

Juhlista nauttimassa.

Pieni jännitysnäytelmä

Tapahtumapaikka: perthiläinen makuuhuone. Henkilöt: A, araknofoobikko ja E, biologi

Tarinan kulku:

A: (makaa selällään makuuhuoneen lattialla venyttelemässä, kunnes...) Ääk! Katossa on iso hämähäkki!

E: (ilmaantuu ovelle) No niinpäs onkin. Hetko. (Ottaa oman tyynynsä sängyltä)

A: No älä nyt omalla tyynylläsi sitä huido! Hyi!

E: Ai? Otan sitten sinun.

A: Eiii!

E: (poistuu kummeksuen huoneesta. Hakee kylppäristä pyyhkeen - omansa - ja palaa makuhuoneeseen. Huitaisee hämistä kerran). Äh, minne se meni? Se ei ole tässä pyyhkeessä.

A: Tarkoitat, että se on sängyssä?

E: Mahdollisesti. Todennäköisesti.

A. Jippii.

E: Hei, kuulin jotain tosi kiinnostavaa radiosta tänään. Tiesitkö, että ihmisten kokonaispaino maapallolla on 285 miljardia kiloa?

A: (mihin tämä liittyy?)

E: Hämähäkit syövät vuosittain 400 miljardia kiloa biomassaa. Ajattele, jos hämähäkit liittoutuisivat, ne voisivat syödä kaikki ihmiset alle vuodessa! Huikeaa!

A: ...

E: No, eivät ne varmaankaan liittoudu eli ei hätää!

Yöllä A herää siihen, että jokin hipoo käsivartta kevyesti. A pomppaa ylös, alkaa maanisesti huitoa, läpsiä ja ravistella peittoa, heiluttaen patjaa, sänkyä ja melkeinpä koko lattiaa. 

E vieressä makaa korvatulpat korvissa tukkina, makeasti unten mailla. 

Ulkomailla asuminen elitististä?

Onko ulkomailla asuminen elitististä? Olenko minä(kin) elitisti, joka on unohtanut ns. kansan syvät rivit päästyään laveamman leivän makuun? Nämä kysymykset nousivat odottamatta mieleen, kun luin bloggaaja Chez Helenan lomakolumnin ja siihen tulleet kommentit sekä ystävien facebook-seinillä että Hesarin jutun jatkona. Helena kirjoitti elämästään Ranskassa ja sai vastineeksi ryöpyn syytöksiä elitismistä - "mikä sinä olet neuvomaan kun et edes tajua, ettei kaikilla ole koskaan samaan varaa/mahdollisuutta".

Helenan juttu käsitteli lomailua Alpeilla ranskalaisella perheklubilla, eli lomapaikassa, jossa on tarjolla lapsenvahtipalvelut. Jutun ydin oli kehotus panostaa parisuhteeseen lomalla (ja elämässä muutenkin) värväämällä lapsenvahti, jotta jää runsaasti kahdenkeskistä aikaa. Jostain syystä kehotus sai aikaan täysin vastakkaisen reaktion kuin oli tarkoitettu. Ilmeisesti Ranskan ja Alppien mainitseminen sinällään sai monet näkemään punaista, "ei mulla ole varaa minnekään Alpeille lentää saati maksaa lapsenlikasta, hyvä jos on mökille varaa ajaa".

Moni kommentoija sivuutti, että Kanarian ja muiden edullisten ja tavallisten aurinkolomakohteiden tarjontaan on pitkään kuulunut lapsenvahdilliset hotellit ja ruotsinlaivoilla ja Ikeassakin on lapsiparkki. Närkästys ei siis voinut johtua parisuhdevinkistä sinällään, vaan siitä, kuka esitti asian ja miten. Se näytti menneen monilta ohi, että Helena asuu Ranskassa ja hänen perheelleen Alpeilla lomailu on sama kuin suomalaisperheen lomailu Lapissa - ei sekään ilmaista, mutta hyvin tavallista. Ilmeisesti närää herätti se, ettei Helena pyydellyt anteeksi luksukselta kuulostavaa lomaansa, vaan esitti sen elämään(sä) kuuluvana perusseikkana.

Tajusin kommentteja lukiessani, että minunkin elämäni kuulostaa helposti elitistiseltä. Naapurimaitani ovat Ruotsin ja Venäjän sijasta Indonesia ja Uusi-Seelanti. "Lähellä" (Australian mittapuulla) on koko Kaakkois-Aasia, jos sinne haluaa lähteä kiertelemään. Voin milloin tahansa kävellä puistoon kuuntelemaan eksoottisia papukaijoja ja nauravia kookaburria, tai minimaalisella vaivalla löytää kenguruja ihmeteltäväksi ja jopa silitettäväksi. Australian palkka- ja hintatasosta johtuen minulla on varaa syödä ulkona usein ja käydä lomilla jopa useampaan kertaan vuodessa (jos siis pomo päästää). Vasta toissapäivänä istuin Singaporen lentokentän Starbucksissa kuin paraskin jetsetteri juomassa ylihintaista porkkanamenua Perthin-lentoa odotellessani. Muttamutta. Miksi runsaammat mahdollisuudet elämässä ajatellaan elitismiksi? Ja miten Helenan, minun tai jonkun muun onnistuminen elämässä on kaikilta muilta pois?

Wikipedian mukaan elitismi on eliittien synnyn rohkaisemista tai niiden valta-aseman pönkitystä. Tämä nyt ei kenenkään demokratiaa ja meritokratiaa (kykyihin perustuva työnjako ja palkkiojärjestelmä) kannattavan korviin kuulosta hyvältä kehityssuunnalta. Mutta onko se elitismiä, että saavuttaa tavoitteitaan ja kehottaa/toivoo muidenkin siihen pystyvän? Minua on aina ihmetyttänyt suomalaisessa peruskulttuurissa asenne, että menestys on sallittua vain huippu-urheilijoille, muuten se tulisi piilottaa, jottei aiheuta kateutta tai katkeruutta muissa.

Kolumnin kirjoittanut Helena on toimittaja, joka on asunut ja työskennellyt Ranskassa jo vuosia. Loogisesti ajatellen olisi oikeutettua, että hänen menestyksestään olisi iloinen: jos ei koulutetulla ammattilaisella ole varaa lomailla, mitä se kertoisi yhteiskunnasta? Vain sen, että tilanne on edennyt niin huonoon jamaan, että vain Trumpin kaltaisilla perijä-äveriäillä on mahdollisuudet elämän normaaleihin perusasioihin, joiksi säännölliset lomat lasken. Itse muutin Australiaan seikkailunhalun, mutta myös paremman työelämän ja palkkatason perässä. Kyllästyin jatkuviin YT-neuvotteluihin, nollasoppareihin ja määräaikaisuuksiin, kun muualla maailmassa on kuitenkin parempiakin diilejä tarjolla kielitaitoisille ja sisukkaille yrittäjille. Jälleen, jos ei koulutettu ammattilainen voi tai saa onnistua elämässä - myös rahallisesti -, mitä toivoa on sitten kellään?

Suomessa käydessäni huomio kiinnittyi siihen, miten paljon "hammastapurren" sisältöä mediassa on. Artikkeleissa jaellaan vinkkejä siihen, miten pärjätä minimaalisella ruokabudjetilla, tai miten vakuuttaa Kela siitä, että kämppikset eivät ole pariskunta ja siten vastuussa toistensa talousmenoista. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että tämä on arkipäivää liian monille. Keskimääräinen tulotaso Suomessa näyttää jumittuneen paikalleen ja eilisenkin iso uutinen oli yli kilometrin mittainen leipäjono Myllypurossa - tuskin ainoa laatuaan. Harmillisesti moni ei huomaa, että lähes seitsemän vuotta harjoitetulla vyönkiristys-oikeistopolitiikalla olisi osuutta asiaan, vaan se nähdään milloin maahanmuuttajien, milloin opiskelijoiden tai työttömien vikana.

Ymmmärrän toki ärtymyksen, jota vaikkapa Nalle Wahlrosin kaltaisen kommentoijan sanat voivat aiheuttaa. Liian kauas etääntyneet rikkaat eivät tunnu enää muistavan, että vähävarainenkin on ihminen ja erittäin usein varattomuus tai epäonnistumiset elämässä eivät ole pelkästään, suoraan tai juuri lainkaan omaa syytä, tilanteesta riippuen. Mutta kummeksun silti asennetta, että yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikkapa parisuhteen tärkeydestä saisivat osallistua vain ne, joilla on ollut kovimmat kokemukset. Mielestäni Helenan ydinpointti oli erinomainen ja sitä voi helposti soveltaa omaan elämään oman tulotason sallimissa rajoissa.

Ulkomaille muutetaan yleisesti jonkin paremman tai erilaisen perässä. Harva haluaa elämänsä huononevan muuton seurauksena. Edes ne, jotka muuttavat köyhemmän elitason maahan, eivät odota kohtaavansa pelkästään negatiivisuuksia, vaan riisuttu elintaso otetaan haasteena tai "konmarituksena" kulutuskulttuurista. Muihin korkean elintason maihin muuttavat puolestaan yleensä odottavat saavansa yhtä hyvää tai parempaa palkkaa kuin kotimaassa, mielekkäitä kokemuksia jne. En silti usko, että ulkomailla asuminen on elitististä, koska siinä ei ole tavoitteena jonkin ulkosuomalaiseliitin luominen.

Entäpä Helenan kohtaama toinen kritiikin kärki: saako keskiluokkainen neuvoa muita? ...Miksei saisi? Eiköhän meistä enemmistö kuitenkin toivo olevansa sellaisessa elämäntilanteessa, ettei joka penniä tarvitsisi laskea, ja jos jollekulle se on jo onnistunut, sen voisi ottaa inspiraationa ja rohkaisuna katkeroitumisen sijaan. Jos se parempi elintaso tai onnistumisen mahdollisuudet löytyvät ulkomailta, eikun rohkeasti yrittämään.

Ulkomailla asuminen on yhtä shampanjanjuontia rannalla? No, joskus joo! Ei parempaan ilmastoon muuteta räntäsateen ja murheiden perässä. Kuva (c) Blue Dolphin Marine Tours.

Elämän merkkipaaluja - tuplasti aikuinen

Täytän tänä viikonloppuna 18v+18v ja siitä loihe miettimään, mitä tässä tuplasti aikuistuessa on saanut elää ja kokea ja aikaiseksi. Ainakin sen ällistyksen, että miten voi olla 18v siitä hetkestä, kun täysi-ikäistyin ja sain ajokortin. Häh haloo nyteinatsaa. 10v saattaisin juuri ja juuri uskoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kaksi vuotta alkaa tuntua yhdeltä vuodelta ja puoli vuosikymmentä max. kolmelta vuodelta, kun taaksepäin katsoo.

Sama toimii eteenpäinkin, mikä on toisaalta hyvä. Edellisessä tylsässä työssäni kärsimätön minäni oppi suorastaan zeniläisen asenteen mestariksi, että hiljaa hyvä tulee, isompien juttujen saavuttaminen kestää vuosia, eikun muurahaismaisella sitkeydellä puskien eteenpäin. Siten monen vuoden urakka - esim sen useinmainitun väikkärin teko - onkin loppujenlopuksi pieni osa elämää.

Jos 18-vuotiaalle itselleni pystyisi antamaan vinkkejä, niin päällimmäiset olisivat: 1) sillä ei ole mitään väliä, pääseekö "oman alan töihin" ja 2) älä anna kenenkään lannistaa, kun on unelmista kyse.

Tietenkin on hyvä olla realisti, mutta realismi ei aina ole sitä, että kouluun-töihin-auto-omistusasunto-perhe, ainakaan kaikilla samassa järjestyksessä tai pelkästään Suomen rajojen sisällä. "Oman alan työt" puolestaan ovat niitä töitä, mitä saa, mihin oppii ja mihin kasvaa. Näin tuli taidehistorioitsijastakin ensin energia-asiantuntija ja sittemmin ihmisoikeusvalistaja, ohessa kaupunkisuunnittelun ja hyvän elämän tutkija. Ei nykymaailma toimi niin, että kaikki menevät opinnoista lompsis vain töihin ja pysyvät tismalleen samalla ladulla eläkkeelle asti.

Yritin kaivella muutamia virstanpylväitä 18:lta akuisvuodelta bloggaajaesittelymielessä ja päiväkirjamerkintänä. Kiva lukea kiikkustuolissa, jos tämä bloggerin alusta vielä silloin on olemassa saati silloisilla laitteilla saavutettavissa! :D

18v. Sain ajokortin. Hankin sen itse tienaamillani rahoilla Postin iltatöistä. Näpyttelin illat pitkät lukiopäivien jälkeen postinumeroita tietokantaan. En tiedä, miten edes työn sain, koska työhaastattelun testissä näppäilin joka numeron väärin, koska seurasin väärää numeroriviä, ja pisteeksi iin päälle kaadoin kahvit työhaastattelijan housuille. Ilmeisesti silloin oli työvoimapula.

19v. Valmistuin lukiosta ja hain ja sain opiskelupaikan Turun AMK:sta. YO-kirjoitusten jälkeen halusin eroon teorianpänttäyksestä, joten alakseni valikoitui kädentaitoja vaativa rakennusrestaurointi. Ensimmäisenä opiskelusyksynä oli kiva päristellä moottorisahalla hirsimökkityömaalla, raikkaassa ulkoilmassa. Aika pian kuitenkin teoria alkoi taas vetää puoleensa ja koulun arkkitehtuuri- ja taidehistorian kurssit viitoittivat, minne aloin haikailla.

20v. Lähdin ERASMUS-vaihtoon Budapestiin ja näen vieläkin unia tuosta kiehtovasta kaupungista. Unkari oli länsimaistunut vain vuosikymmen aikaisemmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja se oli hyvinkin eksoottinen paikka erilaisuudessaan suomalaiselle, joka ei ollut Skandinavian lisäksi matkustellut muualla. Arkkitehtuurimielessä en montaa kauniimpaa paikkaa tiedä kuin Budapest, koska lempiaikakauteni 1800-1900-lukujen taitteen tyyli on niin kokonaisvaltaisesti säilynyt.

21v. Hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa ja historiaa. Sittemmin haalin listalle myös muita kulttuuri- ja ihmistieteitä, kuten sosiologiaa ja journalistiikkaa. Jyväskylästä löytyi mahtava kaveripiiri, vireä ja kaunis kampus ja kaikin puolin ihmisen parasta aikaa. Jatkoin AMK-opintoja rinnalla ja suunnattomalla henkisellä tuskalla sain nekin paperit plakkariin myöhemmin. Seuraavat viisi vuotta kuluivat Jyväskylässä iloisissa merkeissä, koska rakastan opiskelua ja uuden oppimista, ja tietenkin mahtava kaveriporukka auttoi asiaa myös.

26v. Hain ja pääsin Kanadaan vaihto-opiskelijaksi. Yritin päästä Torontoon, Vancouveriin tai Montrealiin, mutta paikka aukesi pikkukaupungista Saskatchewanin osavaltiosta. Preerialla asuminen ei vastannut mielikuviani Kanadasta ollenkaan jylhien havumetsien ja Kalliovuorten maana. Kanada jäi mieleen maana, jota haluaisin nähdä lisää, mutta jommallakummalla rannikolla (lännessä Brittiläinen Kolumbia, idässä Ontario) tai siellä Kalliovuorilla. Biisonit, alkuperäiskansojen kivipiirrokset ja maisemat ylipäätään preerialla olivat kyllä nekin näkemisen arvoisia.

27v. Valmistuin yliopistosta ja pääsin töihin rakennushistoriakonsultiksi Kuopioon. Ne AMK:sta tuskalla hankitut paperit ja YO-koulutus päälle takasivat vuosiksi mukavasti töitä yhden hengen mentävässä asiantuntijakolossa kattaen koko Itä-Suomen. Työnäni oli ajaa ympäri pitäjiä tunnistamassa ja valokuvaamassa suojelustatuksen ansaitsevia vanhoja rakennuksia. Tästähän ei moni omistaja kuitenkaan tykännyt, koska rakennussuojelu monesti nähdään lähinnä kiusana, ei koko yhteiskunnan hyötynä. Kun isokokoinen mieshenkilö isokokoisen koiran kanssa kävi lähes kimppuun erään maalaistalon pihassa, tajusin, että paras tehdä jotain turvallisempaa.

30v. Kypsähdettyäni lopullisesti Suomen ilmastoon, jatkuvien YT-neuvottelujen yrityskulttuuriin, yleiseen negailumarinaan ja yleiseen omaan harmistukseeni siitä, ettei elämäni ole jotain enemmän (mitä, en silloin tiennyt), päätimme irtautua takavasemmalle Suomesta silloisen kumppanini kanssa. Myimme ja lahjoitimme pois kaiken omaisuutemme, irtisanouduin vakityöstä, hankimme Working Holiday-viisumit ja ostimme liput Australian Perthiin. Harvassa ovat ne vapaudenhuuman hetket, kun myy aterimia ja kattiloita kirpparilla ja saa niistä viisi euroa lisää matkakassaan. Suosittelen.

31v. Pitkä parisuhde tuli tiensä päähän, osittain Australian elämänmuutoksen tönäisemänä, mutta enimmäkseen yhteensopimattomuuteen kaatuen. Harvassa ovat ne yksinäisyyden hetket, kun olet muuttanut uuteen maahan puolen maapallon päähän perheestä ja kavereista, muttet halua kertoa heille, missä mennään ja miten vaikeaa on, ettei kukaan hätäile ja huolestu, kun eivät voi kuitenkaan auttakaan.

32v. Tapasin E:n, kun olimme molemmat hankalassa paikassa henkisesti. Asuimme kumpikin tahoillamme kimppakämpässä eivätkä asumiskuviot kämppisten kanssa sujuneet ongelmitta: milloin oli mistäkin erimielisyyttä, kahnausta ja stressiä, lopulta rahasta riitaa. E ei meinannut alkuun löytää töitä ja rahaa kului silti elämiseen jatkuvasti, tuttu kohtalo monelle vastatulleelle. Hänen piti valita joko paluu Tahitille töihin merentutkimuslaitokseen, tai jäädä Perthiin tyhjän päälle työttömäksi minun takiani. Valinta on historiaa ja vaikka se olisi voinut mennä pahasti päärynänmuotoiseksi kuten enkuksi sanotaan, jotenkin tuostakin tsemppasimme parempaa kohti.

33v. Tuntui ensimmäistä kertaa, että Perth on kotikaupunki. Olin löytänyt kavereita sekä paikallisista että perthinsuomalaisista, ja elämä alkoi asettua positiivisiin uomiin kaikin puolin. Löysimme kivan vuokrakämpän suosikkialueeltani Claisebrookista Perthin keskustasta pari kilometriä itään, ja täältä ostimmme myöhemmin myös oman asuntomme.

Siitä eteenpäin elämä on rullaillut mukavasti eteenpäin, vuoteen 35 voisi vielä mainita työpaikan vaihdon ja vuoteen 36 toivottavasti tulee mahtumaan jokin kiva käänne tutkijan ja/tai kirjailijan ominaisuudessa - uusin yritykseni on osallistua novellikilpailuihin. Vuosi 36 alkoi tupla-18v.-teeman mukaisesti kasinolla yökerholla bilettäen, jossa en ole siis koskaan vielä käynyt. Tänään tuntuu aika samalta kuin 18v.-synttäreiden jälkeisenä päivänä. Pizza maistuu, kuten myös päiväunet.
Useampaan otteeseen.

Eve - yökerho Perthin kasinolla. 

lloinen synttärisankari yössä.

Hauskaa oli, mutta ei jaksaisi joka viikonloppu tai edes joka vuosineljännes!