Voihan He-Man

Suomenkielessä ei ole erillisiä persoonapronomineja miehille ja naisille, vaan kaikki ovat hän (tai puhekielessä se). Tämä on aakkosten* ohella asia, joka edelleen on minulle englanniksi vaikeaa, koska se ei kasvuympäristössä uponnut selkärankaani tahi muuallekaan aivokurkiaiseen. Eli edelleen käytännön puheessa ja nopeassa tempossa sekoilen sen kanssa, kuka on he tai she, vaikka teoriassa tiedän täydellisesti, mitä tulisi sanoa. Saatan siis pokalla selittää vaikkapa mieskollegasta, että he needed to leave to pick up her daughter, eli hänen (miehen) piti lähteä hakeakseen hänen (naisen) tyttärensä. Jotenkin tuo tytär-sanan naispuolisuus muuntaa mielessäni persoonapronominin his (hänen, miehen) muotoon her (hänen, naisen). 

Osasyy oppimisvaikeuteeni on, että en ihan oikeasti käsitä, miksi sillä on väliä, viitataanko mieheen vai naiseen, koska ensimmäiset 30 vuotta elämästäni kaikkiin viitattiin samalla sanalla. Mutta nyt olemme tulleet uudelle askelmalle pikku-N:n puheenoppimisessa, hänen juuri täytettyään kolme vuotta. Jo pidemmän aikaa hän on osannut viitata muihin ihmisiin sanalla he henkilönnimen sijasta. Pikkulapsethan helposti puhuvat kolmannessa persoonassa kaikista, myös itsestään, eli Anu tekee, Anu menee, äiti piirtää, äiti kokkaa. N:lle on valjennut, että nimen voi korvata yleissanalla, mutta hänelle se todentotta on yleissana he. 

En tiedä, miksi juuri miespuolinen he, naispuolisen she:n sijasta. Ehkä osasyynä ovat lastenohjelmat, joissa usein miespuoliset autot, mopot ja työkoneet seikkailevat. Yksi tekijä saattaa olla E:n puhetapa, joka ranskasta suoraan ammentaen usein viittaa esim. eläimiin sanalla he, sanan it (se) sijasta. Hänelle melkeinpä kaikki eläimet ovat englanniksi he, vaikka puhuisi uuhesta tai lehmästä, jotka ihan selkeästi ovat she. Tätä kohtaa tosin en tajua, että miksi se he on niin luonteva, koska ranskassa on maskuliineja ja feminiinejä muotoja. Ilmeisesti maskuliinimuodot kuitenkin ovat yleisempiä, esimerkiksi ministeri-sana on ranskaksi aina maskuliini, vaikka itse ministeri olisikin nainen. 

Olen nyt itse yrittänyt alkaa opettaa she-sanaa N:lle, toisaalta kieliopillisuuden vuoksi, toisaalta siksi, että se on tässä kulttuurissa tärkeää, vaikkei minulle henkkoht olekaan tärkeää. Mutta olen huomannut itsessäni kummallista vastustusta asiaa kohtaan. Siis ei siksi, etten haluaisi hyväksyä/tunnistaa/korostaa naispuolisten ihmisten naiseutta, vaan ehkä siksi, että en henkkoht ymmärrä, miksi sukupuoli on niin isosti keskustelua määrittävä tekijä. Tosin tämä todennäköisesti johtuu omasta urautumisestani, koska en ole itse ikinä kokenut sukupuoli(rooli)kriisejä, enkä ole joutunut pohtimaan saati fyysisesti/kehollisesti kohtaamaan, millaista olisi elää väärää sukupuolta tai olla tungettu sosiaaliseen lokeroon, johon ei halua. 

Rinnakkaisasiana: Australiassa on tällä hetkellä käynnissä jonkinasteinen seksuaalivähemmistöjen voimautuminen, eli täällä(kin) hyväksyttiin samansukupuolinen avioliitto joulukuussa 2017. Myös trans-ihmisten näkyvyydestä tai ihmisoikeuksien toteutumisesta puhutaan nyt aiempaa enemmän. Meillä töissä asia näkyy niin, että meille perustettiin Equality and Diversity Council eli neuvoa-antava tasa-arvo- ja monimuotoisuus-”komitea”, johon itsekin kuulun, tosin vähemmistökielen ja maahanmuuttajuuden edustajana. Jo muutaman vuoden Australiassa on puhuttanut juurikin tämä sukupuolittunut persoonapronominien olemassaolo ja täällä on hitusen yleistynyt muoto they, he, käytettynä suomalaisen hän-sanan tavoin eli kenestä tahansa yksilöstä. 

They on sikäli kieliopillisesti oikein, että sitä voi käyttää ihan kaikessa tekstissä epämuodollisesta akateemiseen silloin kun ei tiedä henkilön sukupuolta tai viittaa kumpiinkin/kaikkiin. Mutta myönnän, että itse en osaa vielä käyttää sanaa niin, että puhuessani yhdestä henkilöstä, kutsuisin häntä they´ksi koska se assosioituu niin vahvasti heihin, hänen sijasta. Suomeksi suoraan kääntäen tulisi tällaista: ”Kollegani Di on tänään myöhässä, mutta he pyysi kertomaan, ettei heitä tarvitse odottaa.” Toisaalta suomennos on tökerö, koska suomeksi hypitään paljon persoonapronominien yli, eli niitä ei edes lauseeseen tule jos ei ole ihan pakko (oikeampi olisi: pyysi kertomaan, ettei tarvitse odottaa). 

Toinen ratkaisu, jota paljon näkee nykyään virka- tai tutkimuskielessä, on he´n ja she´n vuorottelu. Viime vuosikymmeniin asti melkeinpä kaikki virallinen teksti, ml. tieteenteko, on ollut täynnä he-mania, eli jokainen toimija on mies-he, vaikka sillä viitataan myös naisiin tai väestöön yleisesti. Nyt termejä koitetaan sekoittaa tasapainotuksen vuoksi ja jotta tehtäisiin selväksi, että puhutaan kaikista, ei vain miehistä/pojista. Mutta välillä sekin on aika sekavaa. 

Esimerkki. Kaikki täällä saamani terveydenhuollon vauvanhoito- ja lastenkasvatusoppaat on kirjoitettu he/she-vaihtelulla, näin. ”When your baby needs to be burped, hold him against your shoulder. When she becomes tired, put her in the cot. When he wakes up, it´s time for another feed”. Eli: Kun poikavauvasi tulee röyhtäyttää, pidä häntä olkaasi vasten. Kun tyttövauvasi väsyy, laita hänet kehtoon. Kun poikavauvasi herää, on taas aika syöttää hänet. Eli samassa tarinassa seikkailee tyttö ja poika iloisen sekaisin, koska muuten ei saada tehtyä kunnolla selväksi kielen kautta, että tämä koskee nyt kaikkia vauvoja. 

Eräs oikeasti huolestuttava piirre sukupuolen neutraloinnissa kielestä on, että siinä voidaan mennä pahasti yli jonkinlaiseen mekanistiseen robottihahmoon tai kehonosien kokoelmaan ihmisen sijasta. Täällä debatoidaan nyt jonkun verran siitä, millaisia termejä saa käyttää vanhemmista ja esimerkiksi imetyksestä. Eli saako sanoa äiti ja isä, vai pitääkö sanoa primary caregiver tai birthing parent eli ensisijainen hoitaja-huoltaja ja synnyttänyt vanhempi. Jotenkin lakitekstiin nuo ymmärrän ja hyväksyn, mutta en oikein normaaliin kanssakäymiseen vaikkapa lääkärin kanssa. 

Vielä rajumpaa on, että nyt on alkanut ilmaantua esimerkiksi tutkimustekstiä, jossa ei uskalleta sanoa nainen, jotta katetaan tai jätetään pois muunsukupuoliset tai transnaiset, ja valittu termi on esim. vaginallinen henkilö, tai vielä pahempaa, vaginallinen keho/ruumis (bodies with vaginas). Nainen ei ole enää nainen saati ihminen/potilas/asiakas/hoidettava, vaan typistyy kehonosaksi. Toinen suosikki-inhokkini on rintakehäruokinta (chest feeding tai body feeding) imetys-sanan tilalla, joka on jo ihan hakoteillä siitä, mitä imetyksessä edes tapahtuu. 

Summa summarum. Kannatan tottakai inklusiivisuutta eli sitä, että jokainen kokee olevansa kuultu, nähty ja ymmärretty ihmisenä ja sen sukupuolen edustajana, joka on (oli se sitten syntymästä tai iän myötä selvinnyt asia). Mutta en sitä, että kieli kapuloitetaan sellaiseksi, että ihminen ytimestä katoaa jonnekin anatomialuettelon taakse.

Mutta paluumuutto takaisin asiaan. 

Eli: kun täällä joka tapauksessa nyt paljon keskustellaan siitä, tarvitaanko he ja she-erottelua enää jatkossa vai ovatko kaikki vain they, tuntuu itsestä jotenkin jälkeenjääneeltä koittaa painaa oman lapsen päähän noita eroja, joita en siis itsekään oikein luontevasti saa sujumaan. Toisaalta, jos käykin niin, että they-muoto ei ota juurtuakseen, he ja she täytyy vaan opetella kuitenkin, ja tuskinpa koko englanninkieli maailmanlaajuisesti muuttuu nyt lähivuosina niin, että sukupuolitetut persoonapronominit katoavat kokokaan. Eli jatkan jankutusta perheen miesväelle: kaikki ei ole he-mania vaan on myös se she.

*Englanniksi tavaaminen pysynee ikuisesti vaikeana, esimerkki. Oma nimeni Anu tavataan ei en juu, ei aa än uu. Joudun aina pinnistelemään, kun ihmiset tavaavat nimiään esim. puhelimessa nopeassa tahdissa ja olen kirjoittanut sähköpostiosoitteita väärin about tuhat kertaa. 

(C) kgroovy, https://creativecommons.org/

Kaksikielisenä leikki-ikään

Haloohaloo, mitä kuuluu? 

Postauksillani on yleensä jokin teema tai pointti, vähintään Suomen ja Australian vertailu jostain näkökulmasta. Tänään aioin kuitenkin vain tarinoida tajunnanvirtaa. Mielessäni on monta postausraakiletta, jotka vaativat jonkun verran tutkimustyötä (mm. asunnonosto Australiassa, viimeisimmät rajasulkukäänteet), mutta ammatiltani tutkijana en nyt jaksakaan vapaapäivänä etsiä yhtään vakuuttavaa lähdettä ja vertailla muistiinpanoja!

Hypätään arkeemme. Seuraan mielenkiinnolla taaperomme kielenkehitystä. Tosin 2.5-vuotiaan kutsuminen taaperoksi alkaa tuntua ajastaan jääneeltä, hän ei todellakaan taaperra vaan hyppii, juoksee, kiipeilee ja ninjailee kaikkialle. Kaipa hän on nyt saavuttanut leikki-iän. Lähteiden (pakko näköjään joka asiaan on jotain googlata :D ) mukaan leikki-ikä on jossain välillä 3-5v tai 2.5-6v, miten kukakin sitä mittaa. 

N on kaksikielinen sikäli, että hän puhuu englantia ja ymmärtää suomea, välillä suomalaisia sanoja englannin joukossa käyttäen. Oma toiveeni olisi, että hän myös osaisi puhua suomea, mutta en ole ollut läheskään yhtä tehokas/tiukka/johdonmukainen kuin oppaat kehottavat. Yritän puhua N:lle pelkästään suomea, mutta välillä vahingossa mukaan lipsuu englantia, etenkin kun vastaan N:n englannikieliseen puheeseen. On myös yllättävän vaikeaa puhua eri kieltä kuin muut porukassa, koska silloin joka asian joutuu toistamaan englanniksikin ja/tai kokee syyllisyyttä siitä, että jättää muita ulkopuolelle (esim. leikkikentällä, toisten kodeissa vieraillessa). 

Australia on lähtökohtaisesti rento maa kunkin puhua omaa kieltään eli täällä ei aktiivisesti sitä kielletä tai katsota kieroon. Kuitenkin rentous on usein pintasilaus. Somessa näen keskusteluja, miten aussit ovat loukkaantuneet siitä, kun muunmaalaiset kehtaavat puhua omalla kielellään heidän seurassaan. Eli tätä ei näytetä tilanteessa tai sanota ääneen, mutta siitä paapatetaan jälkikäteen tai anonyymisti. 

Joissain päiväkodeissa koitetaan rohkaista lapsia kaksikielisyyteen esim. niin, että hoitajat opettelevat joitain tärkeitä sanoja lapsen äidinkielellä/toisella kielellä. Ei meidän hoitopaikassamme. Asumme nyt ns. bogan- eli "juntti"alueella, ja täällä on Perthin keskustaa tai "hyväosaisten" alueita enemmän maassa maan tavalla -mentaliteetti. Hyvin moni ei ole koskaan matkustanut Australiasta minnekään eikä kaikilla ole erimaalaisia tai erikielisiä tuttuja. Myös koulutustaso ja sosioekonominen status yleisesti on Perthin keskustaa matalammalla. Olen ensimmäistä kertaa sitten Australiaan muuttoni ns. alkuperäisväestön ympäröimä (näillä seuduilla asuu anglosaksi-aussien lisäksi myös Aboriginaaleja enemmän kuin aiemmilla kotikulmillani), sen sijaan, että joka toinen naapuri olisi myös ns skilled migrant eli koulutettu maahanmuuttaja. 

Kävimme N:n kanssa erään naapurin luona leikkitreffeillä joku viikko sitten ja naapurista oli hämmentävää, että puhun suomea muksulle. Hän kyseli ihmeissään, miten se käytännössä tapahtuu ja selitin, että ihan samoin kuin englanninkin puhuminen. Ei, en yritä ensin opettaa joitain yksittäisiä sanoja tai tankata kielioppia. En pyri sanomaan mahdollisimman helppoja lauseita. Pulputan vaan, kaikkea ja kaikesta, siitä mitä kulloinkin teen ja mitä ympärillä tapahtuu. Naapuri ei saanut millään kiinni, miten tämä voi opettaa toisen kielen. Yritin selittää, että suomen oppii lapsena ihan samoin kuin englannin oppii lapsena: vanhemmilta, ympäristöstä, muilta lapsilta, kirjoista, tv-ohjelmista. Ei silti auennut. 

Vaikka täällä on mahdollista opiskella kieliä koulussa, ei se ilmeisesti ole ollut ollenkaan tavallista muille kuin syntyjään kaksikielisille. Australia 50-60-luvuilla, tai vielä 80-90-luvuilla, on ollut ihan eri paikka kuin nykyään. Tavoitteena on ollut assimilaatio eli anglosaksikulttuurin ehdoton omaksuminen, tai ainakin omien tapojen ja kielen rajaaminen tiukasti omaan kotipiiriin minkään julkisen sijasta. Monet lapsena maahan muuttaneet, nykyään aikuiset, eivät osaa juuri ollenkaan vanhempiensa kieltä ja tavoistakin on säilynyt vain muutamia, yleensä ruokakulttuuriin liittyviä. Jää nähtäväksi, mitä saan itse N:lle siirrettyä ja senkin takia kovasti odotan Länsi-Australian rajojen avautumista, jotta pääsisi taas Suomeen kielikylpyyn. 

Tottakai tapaan täkäläisiä suomalaisia kavereita melkeinpä viikottain - lähes kaikilla heistä on mukavan sopivasti leikkikaveri-ikäisiä lapsia. Perthissä toimii myös Suomi-koulu, kielikerho joka toinen lauantai. Olin sen toiminnassa aktiivisesti mukana ennen perheellistymistä, mutta tällä hetkellä päiväunien ajoitus estää osallistumisemme. 

En ollut aiemmin tajunnut, miten helppoa on sekoittaa suomea ja englantia, pikkulapsen logiikalla siis. N painaa jatkuvasti mieleen sanoja ja sanomisen tapoja, mutta aina ne eivät leimaudu oikein, tietenkään. Suosikki-hybridini on niis. Nenä niistetään, aivastus on sneeze (sniis). Muksu on yhdistänyt ne mielessään ja aina kun häneltä pääsee aivastus ja/tai tarvitaan nenänniistoa, hän toteaa: N niis. 

Toinen vaikea opittava on hiukset. Monikko ja yksikkö on kuultuna vaikea erottaa ja niinpä N kutsuu yhtä hiusta ja montaa hiusta sanalla hiuks. Siinä on loogisesti samankuuloinen tuntu kuin kummassakin sanassa hius ja hiukset, ja se päättyy ässään kuten englannin monikko, joten sen täytyy olla oikein. 

N:lle on myös vaikea tietää, mikä on yksi sana tai kaksi sanaa. Hän aivan selkeästi ääntäen mutta minulle hupaisasti sanoo kyl pyyn, suih kuun ja kyy tiin, kahtena sanana. 

Englanniksi hän osaa jo puhua lauseita, mutta suomeksi ei. Asiaa varmasti auttaisi esimerkiksi kirjojen lukeminen, mutta lukutoukkaäidin harmiksi N ei ole oikein lukumiehiä. Häntä kiinnostaa paljon enemmän kaikki aktiivinen ja räjähtävä, kuten vesileikit takapihalla tai monsteriautoralli tabletilta. Toivon mukaan tämä muuttuu ajan myötä ja onneksi päiväkodissa hän on ilmeisen kiinnostunut kirjoista, istua nököttää aina eturivissä lukutuokioissa. Ryhmäpaine/vertaistuki/mallioppiminen, kiitämme!

On kuitenkin kivaa ja kiinnostavaa huomata, että sanastoa on hiljaisesti kertynyt ja N alkaa aina yrittää enemmän suomen puhumista, kun olemme suomenkielisessä seurassa. Lasken onnistumiseksi itselleni, jos hän saisi pidettyä suomen ns. dormant- eli uinuvassa tilassa, jonka voi elvyttää ja laajentaa tarvittaessa, kun ympäristö sitä vaatii. Tavoitteena olisi mahdollistaa pidempien lomien vietto Suomessa joskus tulevaisuudessa, ehkäpä jopa opiskeluaika, jos se N:ää aikuisuuden kynnyksellä kiinnostaa ja tuntuu tarpeellliselta. 

Ranskasta sananen. Meillä oli ideana, että E opettaisi/puhuisi ranskaa, mutta hän ei millään meinaa sitä muistaa enkä minä ole riittävästi rohkaissut, kun en itse sitä osaa turistisanastoa enempää. Meillä on onneksi ranskankielisiä lapsiperheellisiä kavereita, joiden seura auttaa hieman. Ja E:n veli asuu puolen tunnin matkan päässä joten sukuloidessa ehkä jotain tarttuu. Toisaalta ranskaa voi opiskella täällä koulussa eli sitä on helpompi syöttää vanhempana kuin suomea. Jos se enää silloin kiinnostaa/onnistuu!

Nappula harmissaan, kun pitää istua ja poseerata, vaikka haluaisi vain kaivella kaivurilla! Uuden kotitalomme portaalla.

Kielipuolesta kaksikieliseksi, vai miten se meni?

Olen aina ollut lukutoukka ja myös kiinnostunut kirjoittamisesta. Koulussa äikkä oli lempiaineitani (tosin tykkäsin lähes kaikista aineista ja viihdyin koulussa muutenkin), ja etenkin ainekirjoitus oli hauskaa ja myös hieman kilpailuhenkistä. Opettaja luki ääneen parhaita aineita ja joskus minunkin tekstini pääsi kuuluviin. Liekö niistä muistoista tämä bloggausinnostuskin syntynyt, vai olisinko muutenkin ryhtynyt toimeen? Sanat, lauseet, tarinat, sanavalinnat ja sanansäilän käyttö ovat minulle tärkeitä asioita kummallakin kielellä, suomeksi ja englanniksi.

Mutta mutta. Olen nyt asunut ulkomailla viidesosan elämästäni, kaksi puolen vuoden pätkää aiemmin ja täällä Perthissä 6.5 vuotta, ja olen alkanut huomata (huomaamaan?), että suomea joutuu hieman hakemaan keskusteluissa ja kirjoittaessakin. Perussanasto ei välttämättä ole hukassa, vaan sanomisen tapa. Esimerkki: viimeisin postaukseni sisälsi leikkimielisen testin, jonka saatesanoiksi kirjoitin ”testin valmistuksessa ei vahingoitettu ranskalaisia, ausseja tai suomalaisia”. Vaikka toki tarkoitus oli viitata tuotteen tekemiseen ja raaka-aineisiin, eli valmistus sopi teonsanaksi, tajusin vasta jälkikäteen, että ”laadinta” olisi ollut se oikea verbi.

Samassa testissä puhuin ”remontin tekemisestä”, ja jäin miettimään pitkäksi aikaa, mikä on oikea verbi remonttiin. Remontoida? Tehdä remonttia? Englanniksi kävisi ”renovate” (remontoida) tai ”make renovations” (tehdä remonttia), joten jäin arpomaan, että onko tuo tehdä-muoto suoraan englannista kääntämääni vai oikeaa suomea. Tätä tapahtuu jatkuvasti enemmän ja enemmän. Vaikka kuulostaa uskomattomalta, että oman äidinkielensä voi unohtaa, näköjään ne oikeat sanomisen muodot ja sanavalinnat pystyy unohtamaan, kun on koko ajan upoksissa toisen kielen ajattelutavassa ja sanavalinnoissa.

Päädyin kerran facebookissa (missäpä muualla) väittelemään aiheesta, voiko oman äidinkielensä unohtaa. Väittelykumppani oli sitä mieltä, että ei voi, ja kaikkinainen Finglish ja muut väärinpuhumisen muodot ovat joko laiskuutta tai teeskentelyä – ”kattokaa kun oon niin kansainvälinen kiituri, että multa ei joku junttikieli suomi luonnistu”. Itse olen tavannut täällä Perthissä useampia vuosikymmeniä Australiassa asuneita suomalaisia ja ei heiltä kaikilta vain enää suomenkieli taitu niinkuin nuornaplikkana tai –poikana. Lauseet tökkivät, väliin tulee väkisin englantia, tai sitten noita väärinvalittuja verbejä tyyliin ”tehdäänkö kahvit” kahvinkeittämisen sijaan. En lähtisi väittämään, että eläkeiän ylittäneillä on suurta tarvetta leuhkia suomenkielen taidottomuudellaan, ennemmin se saattaa vaivaannuttaa heitä itseään keskusteluissa.

Kielitaito ei ole koskaan vain sanojen kääntämistä ja synonyymien muistamista, vaan se on erilainen ajattelun tapa. Lausejärjestys voi olla aivan erilainen, samoin puheen sävy – esimerkiksi englantia on tavallista puhua kohteliaammin sanavalinnoin kuin suomea. Suomeksi samoille sanoille voi olla englanniksi eri vaihtoehtoja ja toisinpäin, esim. ajaa autoa tai pyörää: englanniksi autoa ajetaan (drive) mutta pyörällä ratsastetaan (ride). Kaikkein pahamaineisimpia ovat erilaiset ryhmäsanat eläimille, joita englannissa on ehkäpä tuhat. Hevoslauma (herd) ei ole sama kuin koiralauma (pack) ja kalaparvi (school tai shoal riippuen missä muodostelmassa kalat ovat) ei ole sama kuin lintuparvi (flock). Hupaisimpia ryhmänimiä ovat mielestäni lauma saukkoja, romp of otters eli pomppivat saukot, sekä parvi variksia, murder of crows eli murhaajavarikset.

Englannissa alkuun oli kaikkein vaikeinta muistaa erilaisten prepositioiden käyttö, koska ne eivät vastaa samaa logiikkaa kuin suomen sijapäätteet. Esimerkiksi ”olen bussissa” voi olla kumpi vaan, ”in the bus” bussissa tai ”on the bus”, bussilla. Toisaalta voi myös sanoa ”by bus” kun kertoo millä liikennevälineellä liikkuu, vaikka sanatarkasti by tarkoittaa vieressä tai ohi, ”liikun ohi bussin”. Lisäksi prepositioita (esim. in, on, to, off, for) käytetään siltään ilmausten muodostamiseen, jotka pitää vain oppia ulkoa, esim. put off on sananmukaisesti laita pois, mutta myös lannistua, menettää mielenkiinto tai kokea jokin asia vastenmieliseksi. Get on ja get by tarkoittavat ihan eri asiaa: tulla toimeen jonkun kanssa tai jatkaa jotain asiaa (get on), tai tulla toimeen taloudellisesti tai pärjätä vaikkakin vaivalloisesti (get by). Give in ja give up ovat myös eri asia, vaikkakin samankaltainen: antaa periksi painostuksen alla (give in) ja luovuttaa (give up).

Minulta on muutaman kerran täällä kysytty, että millä kielellä ajattelen ja näen unia. Ajattelun kieli riippuu aiheesta ja ympäristöstä. Suomalaisten seurassa ajattelen suomeksi, samoin ajatellessani suomalaisia, Suomea tai tätä blogia ja aiheita. Muissa tapauksissa ajattelen paljolti englanniksi ja pyrin myös aktivoimaan englanniksi ajattelua aina kun tiedän, että pian pitää puhua jostain sujuvasti (esim. ennen työhaastattelua), koska aivoiltani vie pieni hetki vaihtaa moodia. Kotona yksin ollessani saatan kiroilla suomeksi jos esim. ruokaa tippuu lattialle, kun taas autolla ajaessani kiroilen englanniksi jos joku törttöilee edessäni. Nämä tapahtuvat suunnittelematta, pulppuavat vain suusta. Unista en osaa sanoa, koska en ikinä muista herätessäni, mitä kieltä puhuin.

Pohdiskelen joskus, että olenko kaksikielinen vai onko se termi varattu vain ihmisille, jotka ovat kasvaneet kaksikielisessä ympräristössä ja/tai perheessä? Englantia taitava suomalainen vaikuttaa jotenkin alimitoitetulta, kun elän kuitenkin englanniksi jatkuvasti. Toisaalta suomi yhä on vahvempi kieleni sikäli, että sanavarasto on laajempi ja kirjoittaminen kieliopillisesti varmemmin oikein. Mutta, tuskinpa asialla sen kummempaa väliä on, kun kerran pärjää!

School of fish, koska kalat uivat samaan suuntaan järjestäytyneesti.

Shoal of fish, koska kalat uivat miten sattuu toistensa tuntumassa. Ota näistä ryhmänimistä selvää. 

Ulkosuomalainen ja suomenkieli

Parin kuukauden päästä tulee kuusi vuotta ja kuudesosa elämästäni täyteen perthiläisenä. Miten käy suomenkielen ulkosuomalaisen käsittelyssä?

Kirjoitan tätä blogia osittain siksi, että saan käyttää ja verrytellä kieltä. Tapaan suomalaisia Perthissä jotakuinkin kerran kuussa, joskus useamminkin, mutta en kuitenkaan viikoittain. Suomeksi jutustelu ei siis ole kadonnut minnekään. Lisäksi tietenkin juttelen suomeksi perheen kanssa ja viestittelen messengerissä Suomessa asuvien kavereiden kesken. Käytän suomea päivittäin somessa.

Kaikesta tästä huolimatta olen alkanut huomata pientä ontuvuutta suomenpuhumistilanteissa. Joskus oikea sana, sanajärjestys lauseessa tai sanonta ei vain tule oikein, kun mieli tuuttaa englanninkielistä versiota ensin. Ongelma on siis päinvastainen kuin asumisurani alkumetreillä Australiassa. Silloinhan usein tipahdin keskustelun rytmistä, kun en saanut äkkiä käännettyä suomalaista asiaani englanniksi asiaankuuluvaan muotoon. Perthinsuomalaisten kesken saatan heittää jonkun sanan tai sanonnan englanniksi suomen joukkoon, koska se ymmärretään eikä sitä pidetä ”hienosteluna”. Suomensuomalaisten kesken yritän tätä välttää viimeiseen asti, koska siitä helposti tulee tunne ”etkö muka enää äidinkieltäsi osaa, älä viitsi.”

Ajattelen pääasiassa englanniksi kaiken muun paitsi numerot. Ajattelen siis edelleen jonnekin soittaessani, että viisi kuusi nolla neljä, five six zero four sijasta. Siksipä oman numeron antaminen englanniksi saattaa edelleen tökkiä. Esim työnumerossani on sarja 220, jonka voi englanniksi sanoa double two zero. Sanoin sen double zero zero, mikä aiheutti hämminkiä ja hilpeyttä vastaanottajassa – jos kyseessä olisi triplanolla, se sanottaisiin triple zero eikä noin oudosti pätkien.

Toinen yhä onglemia tuottava asia on vokaalien a, e ja i tavaaminen. Kun minulle luetellaan vaikkapa sähköpostiosoite, jossa on kirjaimia ei, ai ja ii, en mitenkään saa vauhdista kiinni, että ne tarkoittavat a, i ja e. Ääntäminen ei vain tartu aivoon. Tämä on äärimmäisen noloa, kun joku yrittää puhelimessa tavata vaikkapa nimeä Aimee ja kirjoitan sen Eimey. Kuulin äskettäin, että tanskalainen kaverini, joka on asunut Perthissä kaksi vuosikymmentä, kamppailee saman dilemman kanssa, edelleen.

Eräs itseäni huvittava aivojeni temppu on, että kesken englanninkielisen mietiskelyn, syöveristä pulpahtaa yksittäinen suomenkielinen sana kuvaamaan, mitä näen, ihan kuin pikkulapsi kommentoimassa ympäristöä. Junassa joka aamu mieleeni pulpahtelee sanoja kuten räikeä, kaunis, oho, hieno, outo kuvaamaan kanssamatkustajien asuvalintoja. Olimme eilen katsomassa Perth Gloryn eli paikallisen jalisjoukkueen peliä puulaakitiimini kanssa ja mieleni halusi huutaa ”painetta kattilaan!” Onko tuo edes mikään oikea sporttisanonta suomeksi? Jotenkin myös ”verta kentälle” tuli mieleen (vaikka inhoan tappeluita ja aggressiivista pelaamista), kylläkin muodossa ”verta pakkiin”. Jestas. On tämä kun saa omia aivojaan lapsenvahtia.

Taivuttelen myös mielessäni suomenkieliset sanonnat uuteen muotoon, joskus tietenkin puhtaasti huvin vuoksi, mutta joskus siksi, etten muista, miten alkuperäinen menee. Konstit on monet, sanoi kissa, kun mummolla hankea aurasi. Englanninkieliset sanonnat kärsivät yhtä lailla. Kyseisessä jalispelissä kuvailin väliajan ohjelmaa kaverille, joka missasi sen vessassakäynnin vuoksi. ”Cheerleaderit tekivät hienoja kottikärryjä”, sanoin, vaikka tarkoitus oli sanoa ”kärrynpyöriä”.

Suomalainen joutuu pakosti oppimaan kohteliaampaa kielenkäyttöä Australiassa kuin mihin suomi luontaisesti taipuu. Kiitos, anteeksi, ole hyvä jne. ovat normaaleja elementtejä missä tahansa keskustelussa, ja esim. työpaikallani aloitetaan puhe ”excuse me,” eli anteeksi, että vaivaan, jos menee kysymään joltain jotain. Itse täräytin vain tyypin nimen puhutteluksi, ennenkuin tajusin, että pehmeämpää laskua vaaditaan.

Suomalainen somekeskustelu on mielestäni vuosien mittaan mennyt rumempaan ja rumempaan suuntaan, mutta myös normaali kanssakäyminen kasvotusten on aika karua, jos englanninkieliseen kommunikointiin vertaa. ”Mitäs sulle?” ei ole käypäinen puhuttelu aussikaupassa. Itseäni onkin jo pidempään mietityttänyt, miksi moni suomalainen kokee kohteliaisuuden ja iloisuuden teeskentelynä: eräs yleisiä valituksen aiheita ulkosuomalaisten ja matkailijoiden kesken on, miksi kaupassa kysytään hymyillen kuulumisia ”how are you”, vaikkeivät ne oikeasti kiinnosta? No siksi, että kanssakäyminen olisi miellyttävämpää ja kohteliaampaa – ne ovat syitä itsessään.

Kirjoittamiseen liittyen, sain seikkailukirjaluonnokseni takaisin editoijalta ja hän sanoi, että tarinan rakenteen rukkauksella ja henkilöhahmojen lujittamisella siitä tulee hyvä, jes. Tämä oli hyvä uutinen, koska pelkäsin hieman, että fiktionkirjoitus- eli luova englantini mahdollisesti on hieman uniikki sekoitus kahden kielen rakenteita ja sanontoja. Nähtävästi ei, ainakaan huonossa mielessä. Tosin suurin ongelmani kuulemma on yliselittäminen, eli liiallinen kuvailu, täytesanat ja varmistuksen varmistus, että lukija varmasti tajuaa missä mennään. Liekö tuota paljonkin tässä blogissa ongelmana? Toivon mukaan ei!

Siellä cheerleaderit pian heittelevät kottikärryjä.

Ranska ja kuntokuurin vastakohta

Terveisiä kylmästä ja pilvisestä Ranskasta! Tosin tällä hetkellä, aamupäivästä, aurinko hieman kurkkii.

Olin Ranskassa käymässä kolme vuotta sitten suunnilleen samoihin aikoihin ja silloinkin oli kylmä jatkuvasti, koska kevät oli myöhässä. Sama vika tälläkin kertaa. Huhtikuun lopulla pitäisi kuulemma olla jo hyvinkin kevätkelit, mutta täällä Loiren laaksossa Toursin lähistöllä on melkeinpä hallaiset yöt ja päivälläkin maksimissaan 10 astetta. No, Suomeen verrattuna kelit lie lämpimät, joten se sääurputuksesta!

Olemme olleet maassa nyt pari viikkoa ja kestävyys on koetuksella, vatsan - ja maksan - nimittäin. Jatkuvasti syödään ja myös juodaan.

En osaa sanoa, olenko ranskalaisuuden ytimessä, vaiko pelkästään E:n perheen ja kaveripiirin ytimessä, mutta jälleennäkemistä on pitänyt juhlistaa joka ikinen päivä jonkinasteisella juhlimisella. Kun itse käyn Suomessa, buukkaan usein kahvit tai lounaan kavereiden kanssa ja kotona tai sukulaisilla käydessä kuulumiset vaihdetaan erittäin epämuodollisesti joko kahvikupin ja/tai telkkarin ääressä. Toki usein myös lasi tai pari kilistellään jälleennäkemisen merkiksi, mutta ei todellakaan joka ilta eikä pullokaupalla...

Täällä tapaamiset otetaan jopa liiankin tosissaan suomalaiseen makuun, eli jokainen lounas kestää pari-kolme tuntia ja päivällinen tuplat, ja kumpikin tulee oletusarvoisesti juominkien kanssa. Niissä keskitytään toisiin sataprosenttisesti eli mitään kännyköiden vilkuilua ei tapahdu, eikä myöskään telkkarin. Jutellaan, jutellaan, jutellaan, syödään, juodaan, jutellaan, toisto. Kirjaimellisesti siirrymme pöydästä pöytään ja meikäläinen on jo monta päivää vain esittänyt juovansa viinit, hieman huulia kostuttaen ja pääosan lasiin jättäen.

Tämä reissu on varmaan poikkeuksellisen kostea sikäli, että E on ensimmäistä kertaa käymässä Ranskassa neljään vuoteen ja juhlimme lisäksi E:n äidin pyöreitä vuosia, eli juhlia on kalenterissa enemmän kuin laki sallii kaikkine mahdollisine jälleennäkemisineen ja virallisine kekkereineen. Tähän mennessä tapaamani ranskikset ovat kaikki olleet näköjään sitä mieltä, että mitä iloisempi tapahtuma, sitä enemmän siihen kuuluu alkoholia, eli ilon mitta on juodun viinin (tai rommin, viskin, liköörin tms.) volyymimäärä. Rankkaa, etenkin kun en itse ole koskaan ollut kovasti alkoholin perään, pari lasia bubblyä eli kuohuviiniä kerrallaan alkaa olla maksimi.

Vaikka tällaiset jatkuvat syömingit alkavat näin kahden viikon mitassa ahdistaa, pidän ranskalaisista pöytätavoista ja sosiaalisuudesta. Poskisuudelmat ovat avautuneet ihan uudella tavalla nyt kun huomasin, että ne ovat erinomainen ice breaker. Kun uusi ihminen tulee paikalle, tälle suikataan aina kahdesta neljään poskisuukkoa (riippuen henkilön kotiseudusta eli moneenko on tottunut) ja sanotaan oma nimi esittelyksi. Kun heti alkuun lähennyttään näin fyysisesti, on itse asiassa helppoa alkaa säveltää jutunjuurta, kun toinen osapuoli ei tunnu niin vieraalta.

Suomalaisissa (vieraiden) kokoontumisissa ensimmäinen tunti - ellei koko tapahtuma - on usein enemmän tai vähemmän häkeltynyttä seinillekatselua, jos kaikki eivät oma-aloitteisesti kättele ja esittäydy vaan himmailevat vain samassa tilassa: jos jää ei murru heti alkuun, sitä on vaikea sulattaa tapahtuman / sukukahvittelun tms. edetessä.

Näin kahden viikon jälkeen tosin suomalaisesta alkaa kuoriutua esiin epäsosiaalinen metsien mörkö, sillä tälläkin hetkellä naputan tätä tekstiä huoneeseemme lukkiutuneena, kun E sosialiseeraa aamuauringossa terassilla lauman kavereita kanssa. Tusina opiskeluaikaista kaveria kerääntyi tänne E:n äidin kotiin eri puolilta Ranskaa ja Belgiaa ja ovat nyt pari päivää (sekä iltaa ja yötä) vaihtaneet kuulumisia.

Yritän pyöriä porukassa mukana sen minkä jaksan toisaalta kohteliaisuudesta, toisaalta kiinnostuksesta, mutta kumpaakaan ei pysty pitämään loputtomiin yllä, kun kielitaito ei riitä kunnolliseen kanssakäymiseen ja jutunaiheet liikkuvat muutenkin kymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa sekä mitä kullekin on sittemmin tapahtunut. Välillä - usein - olo on kuin olisin juuttunut katsomaan vieraskielistä telkkaria ilman tekstitystä...

Ymmärrän ranskaa jonkun verran eli pysyn jotenkuten kärryillä, välillä paremmin, välillä kokonaan kärryiltä pudoten. En kuitenkaan pysty juuri osallistumaan muuten kuin englanninkielisillä välihuudahduksilla ja nauramalla oikeissa raoissa. Ymmärtäminen vaatii kuitenkin täysimääräistä keskittymistä ja se on vaikeaa etenkin taustamelussa. Myös keskittymisen ylläpito skarppina minuutista ja tunnista toiseen on sellaista aivojumppaa että ei pysty, ei kykene vuorokautta ympäri.

Mikseivät E:n kaverit puhu englantia sitten, kohteliaisuudesta? Tästähän ranskalaisia yleensä syytetään, että he ylpeästi ja ylenkatseellisesti puhuvat omaa kieltään ulkomaalaisen seurassa. No, onko se itse asiassa kovinkaan ihme? Tiedän kokemuksesta, miten hassulta tuntuu puhua suomalaisille kavereille englantia vain yhtä ulkkaria varten: kuulumisten vaihto aiheista ja ihmisistä, joita ulkkari ei edes tunne, tuntuu todellakin pöljältä englanniksi vain kohteliaisuuden nimissä - vaikka suomalaiset kyllä kiitettävästi näin tekevätkin.

Todennäköisin syy on kuitenkin kielitaidon puute. Ranskalaiset eivät juurikaan saa harjoitusta englannin puhumisessa: tv ja elokuvat dubataan ja kiitos Ranskan siirtomaamenneisyyden eli entisten alusmaiden niin Etelä-Amerikassa, Karibialla, Tyynellä Merellä, Afrikassa kuin Kaukoidässäkin, myös matkustelu ympäri maailmaa onnistuu ranskaksi, vain muutamien eng. fraasien varassa.

Moni ranskalainen ymmärtää englantia jonkun verran, etenkin jos sitä puhuu hitaasti, mutta harva pystyy vastaamaan etenkään monimutkaisia asioita. Näyttää siltä, että ranskalaiselle englannin puhuminen on kuin ruotsin puhuminen suomalaiselle. Teoriassa sitä pitäisi osata, koska sitä päntätään koulussa, mutta monikaan ei oikeasti osaa eikä myöskään uskalla tai kehtaa yrittää väärinpuhumisen ja naurujen pelossa.

Olen tässä parin viikon mittaan oppinut arvostamaan jokaista yritystä, jonka englanniksi kuulen, sillä se on paljon enemmän kuin mihin itse pysty tai kehtaan ranskaksi - juurikin sen saman väärinpuhumisen pelossa. Eli ensi kerran kun matkustat Ranskaan ja urputat englannin puutteesta - ajattele kaikkia ruotsalaisia turisteja (tai suomenruotsalaisia) jotka voisivat vaatia sinua keskustelemaan kaikesta ruotsiksi. Onnistuisiko? ;)

Kulttuurierohavaintoja seuraa pian, jahka löydän lisää omaa aikaa. Nyt näyttää siltä, että juurikin kohteliaisuuden nimissä on paras taas palata ranskaa oppimaan eli muiden seuraan...

Alla havaittua ympäristöä eli anoppilan pihamaata sekä perusaamupala.

Kenen darling?

Australiassa suomalaista hämmentää aluksi kovastikin eräs asia. Puhuttelu nimittäin. Täällä on kohtuullisen tavallista, että täysin vieraat ihmiset kutsuvat sinua hellittelynimillä darling, love, sweetie tai honey. Yleensä lepertelijä on vanhempi naisihminen (itseäsi vanhempi siis, ja mitä vanhempi rouva on kyseessä, sen todennäköisemmin olet hänelle love tai darling). Kuitenkin myös samanikäiset naiset voivat lovetella sinua, erittäin satunnaisesti myös miehet.

En ole etiketistä satavarma, mutta näköjään kahvilan mieskassan on sopivaa kysyä "what would you like to have darling" eli mitä haluaisit, kullannuppu, mutta miespuolisen työkaverini ei ole sopivaa puhutella minua darlingiksi. Ainakaan näin ei kukaan koskaan tee. Johtuu varmaan osin siitäkin, että kerran yksi yritti ja tyrkkäsin saman tien jauhot suuhun napauttamalla, että en ole sun darling - koska häkellyin niin pahasti. Havaintojeni perusteella iäkkäämmät (60v+) miehet saattavat joskus yrittää tätä darlingittelua työympyröissäkin, mutta sillä on enemmän tai vähemmän sovinismin leima - tiedä sitten, eivätkö kyseiset herrat ole hoksanneet sovinismia, vai tekevätkö tahallaan? Darling on siis Aussilan tytöttelyä, jos se on tehty väärässä kohti.

Sen sijaan ihmisiä puhutellaan aina näiden etunimellä, kun halutaan olla kohtelias. Good morning Anu, how are you Anu, how's things Anu, have a good night Anu. Äskettäisessä koulutuksessa oikein painotettiin, että nimen hokemiseen pitää päästä äkkiä toiseen tutustumisen jälkeen, koska sillä saa mukavasti henkilökohtaisuutta mukaan peliin. Aijaa, eikö työympyröissä voi olla vaan viileän asiallinen ja jämptin kohtelias....? No ei. Pitää olla mukava, personable, eli valloittava tai helposti lähestyttävä persoona.

Perthinsuomalaisten kavereiden kesken suoritetussa minigallupissa tultiin mielestäni tulokseen, että love ja darling ovat käypäisiä puhutteluja aikuiselle, ja sweetie ja honey lapselle. Naiset tosin kavereiden kesken melko yleisesti kutsuvat toisiaan honeyksi tai lyhemmin hun. Miehet taas ovat toisilleen mate tai kiwien eli uusiseelantilaisten tapauksessa bro.

Mutta jos kuka tahansa on darling ja love, niin milläs nimellä kutsutaan sitä oikeaa elämän rakkautta ja päivien valoa? Suomikaverit näyttävät usein kutsuvan puolisoaan suomalaisella hellittelynimellä kuten kulta tai rakas. Tässä on järkeä, koska ei voi mitenkään mennä darlingit sekaisin, kun oma kulta on kulta suomeksi ja loput sitten aussikultia. Itse en jostain syystä ole oppinut tähän tapaan, kuten en siihen yleisestikään, että puhuisin E:lle suomea englannin välissä, kuten jotkut kaverini siipoilleen tekevät pitääkseen suomenkielen taitoja yllä Suomi-vierailuja varten. Jotenkin ei vaan irtoa eikä muista.

Ranskalaisista lempinimistä ei ole paljoa iloa, koska ranskiksilla on ihan käsittämättömiä hellittelysanoja kuten poulet, kana tai puce, kirppu. Jestas. Ei noita. Englanniksi voisi olla vaikka pumpkin eli kurpitsa tai cupcake eli muffini. Jooei. Meillä ollaan puolin ja toisin mielikuvituksettomasti mutta automaattisen luontevasti babe, nippanappa loppuun asti lausuttuna eli enemmän beb ja tekstarikommunikoinnissa bb. BB-Anu.

Intiiminä yksityiskohtana, opin tässä joku aika sitten uuden ranskankielisen sanonnan, "olet vetävä/seksikäs", je te trouve séduisant/sexy. Se sanatarkasti meinaa "löydän että olet seksikäs". Ranskaksi ei kuulemma voi sanoa, että ajattelee (tietoisesti, rationaalisesti) toisen olevan seksikäs tai pitää toista seksikkäänä, vaan ranskalainen tekee löydön, paljastaa, havainnoi jo olemassa olevan faktan, että kappas kun toinen on seksikäs. Hyvällä itsetunnolla varustettujen kieli :)

Tällaisissa maisemissa ranskalaiset kutsuvat toisiaan hempeästi kanoiksi ja kirpuiksi. Kuva Googlen kuvahaulla.

Talvisyksy ja uudet kuviot

Elämä on palannut normaaliuomiinsa Suomi-kuukauden jälkeen, eli töihin, kotiin, kauppaan, nettisurffailua tms., nukkumaan - rutiiniin. Suomen valoisista kesäöistä Perthin talveen palaaminen sai mielessäni aikaan instant-syksyn, ja tällainen loka-marras-fiilis täydentyi mainiosti äidiltä kiikutetulla joulukahvilla. Kun Pauligin sekoitus loppui, aloin tehdä omaa lisäämällä kardemummaa ja kanelia kahvinporoihin. Kardemummaa sain metsästää hetken, koska en tunnistanut vaaleaa cardamom-jauhetta lasipurkissa kaupassa, kun Suomessa sitä myydään rouheena muoviputkilossa.

Syksy on aina ollut minulle yhtä kuin joulun odotus (siksi joulukahvi) sekä elämän uudistaminen jotenkin, yleensä harrastuksilla. Jostain syystä kesää vasten mitkään uudistukset eivät sytytä, kun mielessä on vain kesälaitumille ja vapauteen kirmaaminen (tai siis eihän töistä kokonaan vapaaksi ole päässyt sitten peruskoulun, mutta silti).

Lapsuuden syksyihin kuuluivat olennaisena osana uudet lukujärjestykset, joita odotin aina innolla, koska olen nörtti ja rakastan koulua ja opiskelua. Mitä jännää tulisin tänä vuonna oppimaan? Aikuisuuden syksyihin puolestaan ovat aina kuuluneet uudet harrastukset: kansalaisopiston esite on ollut lukkarin vastine. Samanlaista traditiota ei Aussilassa ole, ja puute onkin hiertänyt hieman.

Perthissä vuodenajat eivät myöskään vaihdu yhtä selkeästi kuin Suomessa: minulle perthiläisten syksy eli maalis-huhti-toukokuu ei ole oikea syksy, vaan loppukesää, koska yhä on +20-28 astetta lämmintä ja aina aurinkoista. Talvi, siis kesä-heinä-elokuu puolestaan ovat minulle syksyä. Oikeaa talvea ei tulekaan, ja sitten alkaakin kevät, joka siis on ennen joulua, eli täysin väärään aikaan ajatellen jouluhämärään hiljakseen laskeutuvaa suomimieltä. Siispä tämä syksymuutoskaipuu ei ole täällä samalla lailla ennen aktivoitunut.

Tänä vuonna syksyfiilis rysähti tajuntaan Suomen-reissun avittamana, ja siispä tein mitä olen aina sen iskiessä tehnyt: aloitin kaksi uutta harrastusta. Toisin kuin tätä harrastusta, joka jäi yhteen kokeilukertaan, näitä kahta suosittelen lämmöllä.

Toinen on puheenpitokerho nimeltään Toastmasters eli Maljapuhujat. Olen tiennyt kerhosta jo vuosia, mutta mielessäni on ollut kuva puku päällä pönöttävistä sikarinimuuttelijoista, jotka röhönauravat toistensa konjakkisutkauksille. Nyt kun oikeasti liityin mukaan, tajusin, että harhakuva ei voisi kauempana todellisuudesta olla. Kerhoja on ympäri maailman ja myös Perthissä on niitä useita: monilla keskustan toimistorakennuksilla on omansa. Liityinpä siis minäkin työpaikallani pyörivään kerhoon, jonka jäseninä on ihmisiä kaikista virastomme kerroksista.

Idea on simppeli. Joka toinen keskiviikkoaamu kokoonnumme tunniksi, kokous seuraa minuuttiaikataulutettua agendaa ja joka kerta osallistujille jaetaan eri roolit. Yksi on Toastmaster eli seremoniamestari/puheenjohtaja, yksi on ajanottaja/ajankirjuri, yksi on puheiden arvostelija, ja loput puhuvat ja kuuntelevat. Ensimmäinen osio on ns. pöytäaiheet (table topics): Toastmaster heittää aiheen kelle tahansa, ja henkilön on ponkaistava seisomaan ja pitämään ex tempore-puhe kestoltaan 1-3 minuuttia annetusta aiheesta. Sitä ei ole aikaa miettiä ollenkaan, vaan on sävellettävä lennosta.

Ajanottaja näyttää "liikennevaloilla", kauanko on puhunut. Minuutti = vihreä valo = loistavaa, 2 minuuttia = keltainen valo = alahan lopetella, 3 minuuttia = punainen valo = liian kauan, shut up. Puheen tulisi silti olla rakenteeltaan johdonmukainen eli siinä pitäisi olla joku punainen lanka tai tarina, eikä sitä saa lopettaa vain sanomalla "eipä mulla muuta" tms. muminaa. Ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta oikeasti on! Ihmiset keksivät yllättävän kiinnostavaa sanottavaa, kun pakko on (vaikka kyllä tuppisuuksi jäätyviäkin on). Ja siellä saa loistavaa harjoitusta työelämää ja sosiaalisia tilanteita, kuten aussien rakastamia grillijuhlia, varten.

Muu osa kokouksesta kuluu ennakkoon valmisteltuja puheita kuunnellen, kaikki kestoltaan 5-10 minuuttia. Puheet arvostellaan tai siis niistä saa palautetta. Itse liityin, koska tykkään puhua ja esiintyä, mutta englanniksi se yhä arveluttaa ja jännittää. Eli pelkoja päin ja harjoitusta lisää. Toastmasters toimii myös Suomessa, eli jos haluat purskahdella nauruun toisten tarinoita kuunnellen, oppia muilta ja itsekin treenata esiintymistä liittymättä harrastelijateatteriin, kannattaa käydä testaamassa. Ensimmäinen kerta on joka klubilla ilmainen tutustumiskäynti, jossa ei joudu puhujaksi, jos ei halua.

Toinen harrastus on jopa edellistä hauskempi: NLNL - no lights, no lycra eli ei valoja, ei elastaania (pyöräilyhousu- ja jumppapukumateriaalia). Hämmentävä kirjainkoodi meinaa vapaita tanssitreenejä tahi diskoa, jossa saa tehdä just sellaisia liikkeitä kuin sattuu irtoamaan eikä kukaan arvostele, koska kukaan ei näe: musiikki pauhaa, mutta salissa on pilkkopimeää.

Lycraosuus nimessä on peruja siitä, että "liikkeen" perustajat olivat tanssiopiskelijoita ja treenasivat tanssiasuissa kirkkaissa valoissa opettajien ja kaiken kansan arvosteltavina joka päivä. Tanssin ilon säilyttääkseen he keksivät, että entäs jos vaan pannaan valot pois, puetaan päälle mikä nyt rennolta tuntuu, ja tanssitaan sydämen kyllyydestä sen musiikin tahtiin, mistä tykätään. Ja tämä meininkihän vetoaa muihinkin, eli näitä viikottaisia tapahtumia järjestetään nyt omakustannehintaan ($5/kerta) ympäri maan. Idea syntyi jo v. 2009 ja missäpä muualla kuin Australiassa (Melbournessa).

Tähän wacky'yn eli sekopäiseen ideaan kiteytyy mielestäni paljonkin aussisielusta. Otetaan rennosti, tehdään niinkuin lystätään (muita vahingoittamatta tietenkin) ja kutsutaan muutkin mukaan pitämään hauskaa, koska sitä varten elämä on: iloa ja jakamista. Tapahtuma on raitis, eli sinne ei tulla kännäämään eikä saliin päästetä humalaisia.

No onko siellä ihan oikeasti pimeää? On. Luulin, että no lights tarkoittaa hämärää valaistusta, mutta se todellakin tarkoittaa pilkkopimeää. Ainoat valot salissa olivat joka nurkkaan asetetut itsevalaisevat renkaat/kepukat (siis ne uv-hohtoiset, mitä diskoissa ja klubeilla ihmiset heiluttelevat tai pistävät kaulaan/ranteisiin); sekä satunnainen ulko-oven avaus ja sieltä hohtavat katuvalot, kun joku meni ulos tai sisään. Kun valot sammutetaan ja musiikki alkaa, salissa ei näe kertakaikkiaan mitään. Lopulta silmä tottuu, ja muut tanssijat erottaa sen verran, ettei törmää.

Täysillä soiva musiikki, ryhmähenki, porukan innostuneisuus ja tieto siitä, että kukaan ei näe eikä arvostele vaikka twerkkaisin miten, luovat aivan uniikin vapauden tunteen. Suorastaan itkin ilosta tanssiessani, koska minulla oli niin maan perhanan hauskaa. Tuskin näin valtavaa tunnevyöryä jatkossa kohtaan, mutta reilu tunti täysillä riekkumista käy kyllä hyvästä kuntosalitreenistä. Ihmettelen, ettei ideaa ole aiemmin keksitty, koska se vaatii minimijärjestelyt (ilmoittelu facebookissa, tilavuokra katetaan pienellä pääsymaksulla, joku hoitaa musiikin, ei ohjaajaa, ei järjestysmiehiä, siinäpä se).

Idea on levinnyt jo Australian rajojen ulkopuolelle ja onpa näköjään Helsinkikin mukana paikkalistalla Pariisin, Toronton, Hong Kongin ja Los Angelesin rinnalla. Hesalaiset, täysin rinnoin mukaan kokeilemaan!

(c) NLNL, no lights no lycra.

Suomea, englantia, ranskaa... kielimyllerryksessä

Taas kielestä asiaa. Suomikoulun aikuisryhmä kokoontui toista kertaa eilen, ja hyppäsimme saman tien verbien eli tekemissanojen kimppuun. Ajattelin, että paras ottaa tämä monimutkainen taivutuspaketti alta pois pian: näin ensimmäisellä kerralla siitä jää joku rippunen mieleen, toisella kertaa opiskelijat muistavat, että joo olihan tästä puhetta, kolmannella ehkä jo muistavat jonkun taivutusmuodon ja siitä se lähtee etenemään.

Tajusin taivutustaulukoita laatiessani, että toden totta, uuden kielen opiskelu on itseasiassa uuden ajattelutavan oppimista. Sanastoahan oppii, kun sitkeästi pänttää, koska erikieliset sanat ovat kuitenkin vain synonyymejä sille, mitä jo omalla kielellä osaa. Mutta entäs sitten kielen tuottaminen eli sen rakenteen ja kieliopin ymmärtäminen? Esimerkkejä:

Suomalainen ajaa bussilla, vaikkei ole kuski, istuu vain kyydissä. Englantilainen ottaa bussin tai tulee bussilla. Suomalainen laittaa ruokaa, kun kokkaa sitä. Laittaa tarkoittaa valmistaa tässä yhteydessä, vaikka mitään muuta asiaa ei voi pelkästään "laittaa" niin, että tarkoittaa sen valmiiksi laittamista. Suomalainen päätteellään -lainen tai -nen itse asiassa vastaa kysymykseen "millainen"; no Suomesta, muiden suomalaisten kaltainen.

Suomalaiset sanat sisältävät kokonaisen lauseen yhteen pakettiin käärittynä. Eilen tuli kysymys, että paljonko suomenkielessä on sanoja (100,000 ydinsanaa ja 350,000 kattavassa sanakirjassa). Kysyjä kysyi, koska on huomannut, että suomeksi sama asia usein sanotaan vähemmillä sanoilla kuin englanniksi. No, tämähän ei tarkoita, että sanoja sinällään olisi vähemmän, vaan niitä vain tarvitaan vähemmän, koska yksi sana pakkaa kaikki merkitykset. Kuten: istuisinko? Should I sit down? Siinä on tekeminen, mahdollisuus ja kysymys yhdessä sanassa. Pohdiskelua saa mukaan lisäämällä -han, istuisinkohan. Ja kuten jokainen suomalainen tietää, päätteitä voi teoriassa lisäillä loputtomiin, koska jokainen pääte itsessään tarkoittaa jotain ja antaa lisää tietoa tarinaan.

Päätteet ovat englanninkieliselle hankalia, koska moista ilmiötä ei englannissa ole. Täällä saman asian ajaa prepositio, sanan eteen lisättävä in, on, at, by, for, from, of jne. Niitä kun lisäilee niin saa aikaan muotoja, jotka tarkoittavat sisällä, päällä, kohdalla, tavalla, hyväksi, ulos, pois jostain jne. Mutta. Prepositiot eivät läheskään aina toimi suomalaisen logiikan mukaan, koska suomalainen on bussissa, englantilainen on on the bus eli bussilla. Jokainen prepositio-sana myös tarkoittaa eri asiaa silloin, kun niitä käytetään eri rooleissa sanan osana, kuten I'll drop by (pistäydyn, käväisen), written by (kirjoittanut se ja se), by the bay (satamassa), by ten a'clock (kello kymmeneen mennessä), by and large (enimmäkseen, kaikenkaikkiaan), by no means (ehdottomasti, totta maar)...

Englannissa on myös valtavasti muotoja, jotka eivät minun suomalaislogiikkaani istu, kuten concerned by something, olla huolissaan jonkun asian takia. Itse tunkisin tuohon of, huolissaan asiasta, vaihtoehdon by eli "takia, peräisin" sijasta. Samaten to die from cancer ei jotenkin aukea, kuolla syövästä (tai mistä tahansa muusta syystä), ei kuolla syöpään tai syövän takia: jälleen olisin vastannut of tai vaikkapa because of (takia) sanan from sijasta.

Oma jipponsa englannissa ovat sanat, joiden olennaisen osan muodostaa prepositio. Esimerkiksi lay off tai lay-by. Ensimmäinen on irtisanominen, toinen on osamaksuosto, jossa tuote maksetaan erissä ja sen saa vasta, kun erät on maksettu. Lay-by on myös P-pysähdyspaikka maantien varressa.

Minulle vaikeita, keskenään sekoittuvia termejä ovat olleet etenkin yhdistelmät put (panna, laittaa) tai give (antaa) sekä prepositio, tälläviisiin:
put off - siirtää ajankohtaa, myöhentää; laittaa elektroninen laite pois päältä; tai vähentää jonkun kiinnostusta (off-putting: epämotivoiva, luotaantyöntävä).
put down - vähätellä, lannistaa, alistaa; lopettaa (mellakka tms.); tai lopettaa eläin.
Tietysti put down ilmenee myös kahtena eri sanana, esim. put that book down, jolloin se tarkoittaa "laita kirja pois".

Give up ja give in molemmat tarkoittavat periksi antamista. Ero piilee siinä, että give up on lopettaa joku asia kokonaan (heittää hanskat tiskiin tai vaikkapa lopettaa tupakointi), kun taas give in on enemmän myönnytys tai periksi antaminen toisen ihmisen tai porukan painostuksen alla: don't give in to that bully - älä suostu kiusaajan vaatimuksiin.

Ainiin, sitkein mokani englanninkielessä on ollut käyttää muotoa I am specialised in... ansioluettelossa. Tässä on nimittäin aikamuotohärö, jonka englanninkielinen näkee heti, vaikka suomalainen on varma, että "olen erikoistunut" tulee ilmi aivan oikein. Pitäisi sanoa joko: I specialise in (erikoistun), I have specialised in (olen erikoistunut) tai I am specialising in (erikoistun parhaillaan). Ja tämän sain tietää vasta näin neljän vuoden ansioluettelon levittämisen jälkeen. Ou mai.

Opettaminen on hauskaa hommaa vaativuudestaan huolimatta, sillä opiskelijat ovat aidosti innostuneita, eivät kuten minä seiskaluokan ruotsintunnilla, jotka vedin läpi äärimmäisen pitkin hampain (turhaa! vaikeaa! ällöä! ärsyttävää! tyhmä ope! raivostuttavaa! mahdotonta!). Osa opiskelijoista haluaisi selvästi jutella paljon enemmän kaikkea kielenopiskeluun yleisesti liittyvää, mutta koska tapaamme vain kerran kuussa reilun tunnin verran, ovat tunnit asiapakattuja ja rupatteluaikaa on vain hetki lopussa.

Koska kaikilla opiskelijoilla on suomalainen perheenjäsen (puoliso tai vanhempi), ovat he taatusti jonkun verran suomen sääntöjä ennenkin kuulleet. Silti niiden sisäistäminen ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi eilen tuli puheeksi, miten suomalaiset näyttävät aina takeltelevan englannin he ja she - eli mies-hän ja nais-hän sanojen kanssa. Selitin, että itsekin aina mokailen puhumalla miespuolisesta pomostani she tai her, koska suomeksi kaikista käytetään samaa hän-muotoa, oli puheena mies tai nainen. Hämmentyneitä ahaa-muminoita luokantäydeltä. Kohta joku kysyy: niin onko tämä hän-sana siis miehestä vai naisesta? Mikä sana olisi siitä toisesta? Ruotsissa asunut opiskelija hoksasi yhden sanan kaavan äkimmin, koska ruotsinkieleen on äskettäin tuotu sukupuolineutraali sana hen, hän.

Vakuutin verbilabyrinttiä läpikäydessämme opiskelijoille, että verbitaivutus on se haastavin vaihe suomen opiskelussa, ja sen jälkeen helpottaa. Opettelemme vasta preesens-taivutuksia, eli minä teen, sinä teet, hän tekee ja noinnikkään. Kun suomen palapelinomaisuuden tajuaa - eli sen, että ensin otetaan sanasta jotain pois ja pannaan jotain muuta tilalle* - pääsee opiskelussa pitkälle muidenkin päätteiden ja sijamuotojen suhteen. Uskoin tähän itsekin, kunnes kotona tajusin, että minulla ei tässä vaiheessa ole hajuakaan, miten järkevästi, loogisesti ja motivoivasti opettaisin jatkon eli ne tusinat muut päätteet, joita verbeihin voi työntää ja tehdä niistä yhä uudenlaisia sanoja.

Ja entäs sitten astevaihtelu? Eli eri muodoissa sama verbi kirjoitetaankin hippusen eri tavalla: kiivetä muuttuu muotoon minä kiipeän, ei kiiveän. Tarkoittaa tiputtaa yhden t:n pois ja liudentuu muotoon minä tarkoitan, ei tarkoittan. Ja silti: he tarkoittavat pitää kummatkin t:nsä. Näihin pitää kehitellä joku mielekäs selitys, miksi näin. Miksi suomalainen kokee helpommaksi lausua eri mittaisen konsonantin - tai kokonaan eri konsonantin - eri yhteyksissä?

Pyysin opiskelijoita opettelemaan uuden sanan joka päivä seuraavien kahden kuukauden ajan, kun meillä on opetustauko. Saa nähdä, moniko jaksaa päntätä! Koska haluan opettaa ja motivoida esimerkin kautta, aloin itsekin opiskella ranskaa samalla logiikalla, eli vähintään yksi uusi sana per päivä. Memrise-kännykkä-app on tähän oiva apu. E puhuu pelkästään englantia kotona (mikä on vähän harmi, koska en siten tule oppineeksi luonnostaan), mutta ranskaa on kuitenkin hyvä päntätä nyt ensi kevääksi suunniteltua Ranskan-kiertuetta varten.

Ääntämiseni lähti heti päin prinkkalaa nasaalivokaalien kohdalla: du vin eli viiniä ei kertakaikkiaan tule suusta ulos oikein, vaikka E miten avustaa Memrise-äänen rinnalla. Vin lausutaan vän, mutta ä pitäisi pullauttaa suusta kitalaen ja nenän avulla, ankan kääkätykseltä kuulostaen: vwän. Tällä menolla jään ilman viiniä Ranskan-reissulla. Onneksi saan sitä tärkeämpää, kahvia, du café, se kun luiskahtaa kieleltä helposti.

Luin äskettäin, että uutta kieltä oppii kuulemma pysyvimmin neljän eri kerroksen muodostuttua: ensin pitää kuulla ja lausua sana, jotta se jää kuulomuistiin. Sitten se pitää nähdä, jotta kirjoitusasusta saa visuaalisen muistin tukea. Kolmanneksi olisi hyvä kehittää jokin muistisääntö: käytin pöljänä esimerkkinä sanaa kurkku, jonka yksi opiskelijoista oli oppinut pikkupojaltaan. Kurkku on sekä putkenomainen vihannes, mutta myös putki kaulassa, kurkku. Yhteys. Neljänneksi olisi hyvä saada aikaan ns. emotional connection eli tunteisiin vetoava tai edes muiston arvoinen mielikuva sanasta. Vaikkapa Suomen kesässä, kiireettömän loman aamupalapöydässä nautitut kurkkuvoileivät painavat sanan varmemmin mieleen kuin pelkkä kurkun kuvan näkeminen oppikirjassa.

Nyt vain pitää soveltaa tätä oppia käytäntöön itsekin ja kehittää jonkinlainen muisto per sana ranskaksi.

*Vaikkapa tehdä-verbin kuusi erilaista preesens- eli tämän hetken tekemisen muotoa:
teen, teet, tekee, teemme, teette, tekevät. Tehdä menettää -hdä-pätkän ja saa e+n, e+t, +kee, +e+mme, e+tte, ke+vät perään.

Alla: Helsingin kaupunginkirjasto pitää yllä kiinnostavaa sivustoa, jossa vastaillaan kaikenlaisiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin, muunmuassa auotaan suomenkielen kiemuroita ja sanontojen taustoja.

Suomi, maailman vaikein kieli? Osa 2 - käytännön vinkkejä

Tuli kommenttiboksiin kysymys, että mistä lähteä liikkeelle, kun aloittaa suomen opettamisen ulkomaalaiselle. Joten pannaanpa tulemaan lisäpostaus aiheesta suomi - miten opettaa maailman vaikeinta (tai ainakin vaikeimpien joukkoon kuuluvaa) kieltä?

Mistä tosiaan lähteä liikkeelle, mikä on alkupiste? Pelkkä moi, mitä kuuluu, ihan hyvää eivät kovin pitkään riitä. Mielestäni tervehtiminen ja esittely ovat luonnollisesti tarpeellisia, ja Suomi-koulun ensimmäisellä aikuistunnilla opiskelimme erilaisten tervehdysten lisäksi myös maita, eli Suomi, Australia, Kiina, Saksa... sekä kansallisuuksia eli suomalainen, australialainen... tavoitteeni oli, että -lainen-päätteen opettamisella pääsee jo hieman kielioppiin kiinni (millainen/mistä joku on?), samoin käsittelimme erot päätteissä -ssa ja -sta: "olen Australiasta" ja "olen Australiassa". Järkeilin, että jos näitä pääteasioita alkaa takomaan jo alusta asti, niin pikkuhiljaa opiskelijat alkavat tunnistaa niitä puheesta ja tekstistä, ja sana saa oikean merkityksensä.

E:n kanssa aloitimme suomen opiskelun klassisella post-it-lapputekniikalla, eli teippasin kämpän täyteen esineiden nimiä suomeksi. Kaappi, pöytä, tuoli, kirja, kirjahylly... Tämä metodi toimii erityisen hyvin ennen Suomen-matkaa, koska silloin opiskelijalla on korkein motivaatio oppia, ja uusia sanoja pääsee myös käytännössä testaamaan.

E pääsi Suomessa kärryille parissa päivässä sikäli, että jos sukulainen sanoi (ja myös osoitti): "ota kaapista", E:llä raksutti, että kaappiin tämä juttu nyt liittyy, koska muisti kaappi-sanan. Samoin muiden post-it-sanojen kanssa. Tosin pöytä kääntyi E:n muistikuvissa jatkuvasti muotoon pyötä. Melkein kaikki E:n Suomessa oppimat sanat liittyivät ruokaan, koska se on helppo ja luonteva alue opiskella. Kahvi, maito, makkara, pulla, mokkapala, maitovara... E kehitti myös oman sanan ymmärrettyään "varan" merkityksen: mokkapalavara. Ei pidä koskaan ahtaa itseään niin täyteen, etteikö yksi uusi suosikkileivos, mokkapala, mahdu.

Mielestäni minkä tahansa uuden kielen oppiminen alkaa sanaston pänttäämisestä, jotta niitä puheen rakennuspalikoita olisi. Suomi-koulussa tämä tulee olemaan haastavaa, koska tapaamme vain kerran kuussa, joten sanaston oppiminen on paljolti opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa. Aion antaa erilaisia tehtäviä sanaston oppimiseen, kullekin oman oppimistyylin mukaan valittavaksi. Kuten:

• opettele joka päivä yksi uusi sana suomeksi ja käytä sanaa mielessäsi toistaen koko päivän ajan tilanteissa, joihin sana kuuluu (vaikkapa käsi, jalka, muki, pöytä, mikä ikinä). Tarkista ääntäminen joko suomalaispuolisoltasi (koska kaikilla opiskelijoillani on) tai netistä sanaesimerkki hakemalla.
• etsi suomalainen resepti ja opettele sen ruoka-ainesanat. Lisähaasteena ja kulttuurintuntemuspläjäyksenä kokkaa ruoka vaikka Googlen kääntäjää apuna käyttäen. Ajoin kokeeksi muutamia Yhteishyvän ja Arlan nettisivujen reseptejä läpi Google-kääntäjästä ja yllättävän hyvin kääntyivät oikein.
• lue joka päivä Ylen uutisista yksi selkokielinen uutinen (tai edes otsikko), jälleen kääntäjää apuna käyttäen. 
• Seuraa facebookissa jotain suomalaista sivustoa ja yritä ymmärtää yksi sivun julkaisu päivässä - voi olla vaikkapa bändi, uutissivusto, harrastussivusto, mikä vain. 
• Lataa kännykkään suomenopiskelusovellus, vaikka tämä helppo sanasto- ja peli EasyLearnFinnish, ja käytä sitä joka päivä edes yhden pelin verran. Peleissä annetaan ensin sanasto sekä kirjoitettuna että puhuttuna, minkä jälkeen pelaajan pitää muistaa, mitä mikäkin sana tarkoitti. Muunkinsorttisia pelejä sovelluksessa on, tätä itse testasin. 
• Vähän pidemmälle ehdittyäsi kuuntele joka päivä Yleltä yksi selkouutinen - uutiset voi lukea yhtä aikaa kuuntelemisen kanssa, jos puhe yksinään tuntuu liian vaikealta ymmärtää. 

Jos jollakulla on lisää vinkkejä listaan, kaikki ideat otetaan vastaan! Kerron vuoden lopussa, mitä opiskelijat olivat näistä käytännössä mieltä ja miten metodit toimivat. 

Sanaston pänttääminen on välttämätön alku, ja rinnalle aion tuoda erilaisia perustekemisiä eli subjekti+verbi+objekti tai adverbiaali-lauseita. Kuka tekee, mitä tekee, minkä/mille tekee, tai missä/minne? Minä syön jäätelöä. Sinä juot kahvia. Hän leipoo pullaa. Minä menen taloon. Sinä menet torille. Hän on uimassa. Tietenkään noita äikkäkauhistuksia eli lauseenjäseniä (subjekti, objekti jne.) en sanoina tule tahkoamaan, koska itse en ole ikinä oppinut uutta kieltä rakenneosien kautta, vaan sitkeästi harjoittelemalla ja yrityksen ja erehdyksen tuloksena. 

Opettaako kirjakieltä vai yleiskieltä? Siinäpä hyvä kysymys. Itse aion opettaa vähän sekä että, mutta miten tämän käytännössä teen, hakee vielä muotoaan. Kirjakieltä on puolipakko oppia, koska kirjoitettu teksti eli uutiset ja lehdet tulevat olemaan virallista tekstimuotoa. Mutta toisaalta, yleiskieli ja etenkin murteet poikkeavat paljon kirjakielestä, joten onko hyötyä takoa väkisin pitkiä, vaikeita muotoja, kun niitä eivät ihmiset kuitenkaan normaalielämässä ja - puheessa käytä?

Yritän itse antaa sekä kirjakieli- että yleiskielimuodon sanoista, jotka poikkeavat paljon toisistaan, jotta edes joku muiston rippunen jäisi mieleen, että samaa ne kuitenkin tarkoittavat. Esimerkiksi numerot opetin E:lle niin, että luettelin normaalisti yksi, kaksi, kolme, neljä jne., mutta kerroin myös, että numeroista on erilaisia väännösmuotoja kuten luetellessa yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, see, kasi, ysi, kymppi. Kaikkea ei tarvitse muistaa ulkoa, mutta eri muotojen olemassaolosta tietäminen todennäköisesti auttaa.

Tässä alkeisvaiheessa mielestäni riittää vain maininnaksi vaikkapa se, että suomenkielessä on teitittelymuoto, koska sitä niin harvoin tarvitsee turistina. Raportoin vuoden lopussa eli ensimmäisen suomikurssin päätyttyä, miten opettaminen onnistui ja miten paljon kukakin oppi.

Tässä meidän perheeseen sopiva suomalaisresepti kokeiltavaksi: Eiffel-torni ja suomalaismökki ranskanpastilleilla. Kuva (c) Kotivinkki.

Suomen opiskelu - maailman vaikein kieli?

Aloitin viime viikonloppuna suomen opettamisen aikuisryhmälle Perthin Suomi-koulussa. Olen aiemmin avustanut lapsiryhmän kanssa, mutta nyt sain vastuulleni ihan oman ryhmän aikuisopiskelijoita. Kaikki opiskelijat ovat suomalaisen tai suomalaistaustaisen perthiläisen puolisoita, mikä toki käy järkeen. Mikäs sen parempi/pakottavampi syy oppia kinkkistä suomea kuin se, että pitäisi kommunikoida puolison sukulaisten kanssa ja haluaisi ymmärtää, mitä puoliso opettaa perheen lapsille.

Olen opettanut aikuisia aiemminkin sijaisena ammattikouluissa, mutta en kylläkään kieltä. Kielenopettamisesta on ainoastaan tutorointitaustaa, kun olen jelppinyt lukiolaisia ymmärtämään englantia. Mutta maastahan jokainen ponnistaa ja pitkäkin matka alkaa ensimmäisellä askeleella ja muuta diipadaapaa - syvään päähän vain ja oppitunteja laatimaan.

Kaikki suomalaiset tietävät, että suomi on ihan omanlaisensa kieli. Sukulaiskieliä on vain muutama, ja Unkarissa asuneena voin kertoa, että suomen ja unkarin sukulaisuus on hyvin kaukaista mallia. Kieliopin ja ääntämisen pohjalta voi hahmottaa, että samaa juurta ovat, mutta ei unkaria ymmärrä hölkäsen vertaa suomea puhuvana ja toisinpäin. Viro/eesti on se toinen sukulainen (muutamia pienempiä "heimokieliä" lukuunottamatta), ja siinäpä ne.

Suomi ei luuloistani poiketen olekaan maailman vaikeimpien kielten joukossa. Vaikeimmiksi - eli aikaavievimmiksi oppia - lasketaan kiina (mandariini ja kanton), arabia ja japani. Näiden vaikeusaste johtuu kirjoitusmerkkien opetteluun kuluvasta ajasta; japanissa mm. käytetään kahta merkkijärjestelmää rinnakkain. Vaikeusaste tosin riippuu siitä, mikä on opiskelijan äidinkieli, eli osaako jotain samantyylistä kieltä. Esimerkiksi japanin kielioppi on simppeliä, ja äänteet lausutaan lähes samoin kuin suomessa. Eli kunhan merkit pungertaa oppia, suomalainen tsemppailee Japanissa maan kielellä helpommin kuin englantilainen.

Suomenkieli kuuluu yleisluokkaan "keskivaikeat", mutta sen kohdalla vaikeustaulukossa on avulias asteriski kertomassa, että "erityisen vaikea opittava englanninkieliselle". Jee, tietenkin!

Suomesta tekee vaikean se, että sanat taipuvat vähän joka suuntaan toisin kuin englannissa. Englannissa sanan eteen asetetaan uusi sana kertomaan, että sisälle vai ulos talosta, jii än ee. Suomessa itse sanaan lisätään pääte, ja päätteitä on 15 erilaista. Sanavartalokin muuttuu välillä: englanti, englantia, mutta englanNin, ei englantin. Miksi? No siksi. Kuulostaa vain paremmalta, vähemmän kömpelöä.

Aion opettaa joka tunnilla ensimmäisestä tunnista lähtien hieman kielioppia, koska kunhan noita päätteitä oppii tunnistamaan ja ymmärtämään, sen jälkeen on sanastonkerryttämisestä kiinni, miten hyvin saa lauseen merkityksestä kiinni. Kuka menee, minne menee, miksi menee, mistä tulee?

En ole ikinä ennen pannut merkille, miten pikkutarkkaa infoa suomenkieli välittää. Taloesimerkki jo kertoo, että suomalaisia kiinnostaa kovasti, minne kohti siellä talossa mennään tai mistä sieltä tullaan. Sisälle asti vai pihalle? Katolleko ehkä? Englantilainen sanoo vain in the house, on the house, to the house, from the house. Talossa, talon päällä (tai fraasina "talon laskuun"), taloon/talolle, talosta/talolta. Ihan sama sisältäkö asti vai vain pihalta, se tullee muusta tarinasta ilmi.

Kivan pikkumausteen antaa koti, eli kun ollaan omassa asunnossa sisällä, ollaankin kotona eikä kotissa tai edes kodissa. Sana talona taas ei tarkoita samaa kuin kotona. Toisaalta: jokainen voi käydä taloksi, mutta ei kodiksi. Huhhei, nämä jäävät jonnekin hamaan tulevaisuuteen opetettaviksi, aivan liian monimutkaista alkuun!

Toinen kauhistus (opettaa ja oppia) on verbien taipuminen. Englanniksi jokainen tekee samaa asiaa samalla sanalla, tai vain yhden kirjaimen erolla - lisää S loppuun jos tarpeen: I run, you run, s/he runs; we run, you run, they run. Suomeksi minä juokseN, sinä juokseT, hän juokseE, me juokseMME, te juokseTTE, he juokseVAT. Iisi piisi, äkkiäkös nuo sekalaiset loppukirjaimet oppii, kun ei ole oikein mitään muistisääntöä, miten. Ja taas vartalokin taipuu, joskus. Alkumuoto on nääs juosta, ei juoksea.

Pientä helpotusta suomeen tuo se, että lauseista voi huoleti karsia sanoja ja silti ne tarkoittavat jotain. Minä juoksen, koska verbin loppu jo kertoo, kuka tekee.

Ääntäminen on sitten oma lukunsa, ja mietinkin kuumeisesti, että miten saisin äänne-erot parhaiten näkyviksi ja iskostettua kaikille. Kaikki suomalaiset tietävät, mikä ero on tuulee - tulee - tullee - sanoilla, tai sataa - saattaa ja koko - kokko - sanoilla. Suomeahan järkeenkäypästi kirjoitetaan kuten lausutaan. Mutta eipäs tämäkään ole niin itsestäänselvää erikielisille. Heille lausuminen voi kuulostaa ihan toiselta kuin todellinen kirjoitusasu. Ensimmäisellä tunnilla kyselin opiskelijoilta, mitä sanoja he jo osaavat. Yksi opiskelija kirjoitti krku. Kurkku, tietenkin. Hänestä se lausutaan krku.

Harmillisesti muissa kielissä kirjainten päällä olevat pisteet voivat tarkoittaa ihan muuta kuin suomessa, ja tästäkin seuraa hämmennystä. A on eri kirjain kuin Ä ja O eri kuin Ö, mutta ensimmäinen kysymys tunnilla oli, että tarkoittaako pisteytys äänteen pituutta? Eli A on a ja Ä on aa tai toisinpäin.

Epätoivoisista ranskan-yrityksistäni tiedän, että vieraan kielen äänne-eroja ei välttämättä korva kuule, pinnisti miten paljon vain. Kysyn usein E:ltä, miten mitäkin sanotaan ranskaksi, ja vaikka toistan 100%:sti samoin kuin hän juuri sanoi, vastaukseksi tulee saman sanan uudelleen hokemista ("eikun tällä tavalla, yritä vielä"), päänpuistelua ja joskus/usein ilahtunutta naurua, koska E:n mielestä ääntämiseni ja aksenttini vain ovat kertakaikkisen huvittavia ja hellyttäviä.

Tiedän, ettei hän tarkoita nauruun helähtämisellä pahaa, mutta lannistaa kieltämättä yrittämisen, jos tietää, että puhuu parhaimmillaankin vain takeltelevaa muumiranskaa "voi kulta, kyllä se joku päivä onnistuu" hyväätarkoittavien kannustusten saattelemana. E itse ääntää suomea jopa ihmeellisen hyvin, koska yllättävästi suomen ääntäminen on samanlaista kuin Tahitin kielen ääntäminen, mitä E jonkun verran oppi Polynesiassa asuessaan. Kaikkea sitä kuulee.

Koska kaikilla on oma tapansa oppia, yritin etsiä pelkän tekstin oheen muunkinlaista oppimismateriaalia, kuten videoita tai sarjakuvia. No, suomalainen sarjakuva perustuu niin paljon sanaleikkeihin ja kulttuurin ymmärtämiseen, että Viivi ja Wagner tai Fingerpori eivät tule avautumaan suomialoittelijoille.

Videopuolelta löytyy kattava valikoima mustaa tai erittäin mustaa huumoria, jossa nauretaan homoille ja/tai homopelkoisille, hautajaisille, itsemurhalle, suomalaiselle marttyyriudelle ja suomalaiselle insinöörimäisyydelle. Nauratti itseäni kyllä, mutta en uskalla tätä kamaa (ei edes rajuimmasta päästä) luokkaan viedä ainakaan heti alkuun. Ei säikäytetä Suomesta kiinnostuneita heti kättelyssä.

Opi kaikelle tietämällesi synonyymi. Ja sitten järjestys ja niksit, miten sanat luetellaan ja muotoillaan, jotta lause tarkoittaa jotain. Kieltenopiskelu pähkinänkuoressa.

Äidinkieli, isänkieli, ympäristön kieli - miten kasvaa monikieliseksi?

Perthin Suomikoulun ensimmäinen lukukausi on nyt takana. Joulujuhlaa vietettiin eilen, yhteislaulun ja keksikahvittelun merkeissä, opetustuokioiden päätteeksi. Petteri Punakuono, Soihdut sammuu, Joulupukki matkaan jo käy sekä Kulkuset, kulkuset kajahtivat hienosti ilmoille varjoisessa salissa Perthin helteen paahtaessa ulkona keltaisenaan.

Laulamisesta vastasivat lähinnä aikuiset sekä säestys-cd, mutta kyllä moni lapsikin osasi sanat hienosti ja etenkin Soihdut sammuu - leikkiosuus veti lapsia "tanssilattialle". Siis se, missä laulun sanat esitetään elekielellä. Meillä isompien lasten ryhmässä vaikeaa, nopeaa tip tap tip tap tipe tipe tip tap - hokemaa harjoiteltiin ennakkoon, jotta se luistaisi yhteislaulun tullen.

Vaikkei koulua ole vielä pitkään järjestetty, itselleni mukaanlähteminen on ollut yllättävänkin antoisaa. En ole äiti, en ole emokanatyyppiä enkä myöskään koskaan ollut nukke- eli hoivausleikkien ystävä. Opettamisesta minulla on aiempaa kokemusta vain aikuispuolelta. Toisin sanoen lapset ovat minulle aiemmin olleet enemmän tai vähemmän oikukkaita markettikiukuttelijoita ja bussissa kiljujia. Osa lapsista toki on hurmaavia, suloisia ja hauskoja persoonia.

Mutta. Lähdin Suomikouluun mukaan yhteishengen ja yhteisön rakentamisen nimissä, ja kyllä kannatti. Silmät ovat avautuneet sille (ilmiselvälle tosiseikalle...), että lapset ovat yksilöitä, kullakin on oma kiinnostava persoonallisuutensa ja kullakin on annettavaa opettajalleen sekä toisinpäin. Vaikken ehkä ketään saakaan oppimaan täydellistä suomea, saan olla mukana tekemässä vanhempien/"esi-isien" kulttuurista ja kielestä elävää sekä rohkaista eri-ikäisiä lapsia kiinnostumaan taustastaan.

Mutta entäs opetus? Se onkin se kinkkinen puoli. Ryhmämme vastaava opettaja laatii tuntisuunnitelmat ja tehtävät, mielestäni ammattitaitoisesti, sekä pitää ryhmässä jöötä. Itse avustan siellä täällä, kyselen lisäkysymyksiä, välillä katkon hevosenleikkiä alkuunsa jotta lapset muistaisivat keskittyä tehtäviin, jututan lapsia suomeksi sekä autan vaikeiden sanojen kanssa.

Kieltenopiskelussa on kuitenkin se ylitsepääsemätön, puuduttavakin puoli, että se on lähes pelkästään ulkoaoppimista. Siinä vaiheessa, kun sanavarastoa rakennetaan, joka ikinen sana on opittava ulkoa synonyyminä jollekin sellaiselle sanalle, jonka jo äidinkielelläsi tiedät. Englanninkielisten lasten tapauksessa he opettelevat piiiitkiä suomalaisia yhdyssanoja napakoiden englanninkielisten ilmaisujen rinnalle kuten tonttulakki (elf hat), joululaulu (christmas carol), lumihiutale (snowflake) joulupukin muori (Mrs. Santa), lahjapaketti (gift) ja niin päin pois.

Omaa puhumistani joudun koko ajan vahtimaan, koska ei voi puhua vahvaa murretta eikä liian lyhenneltyä ja nopeaa kieltä. Suusta pääsee koko ajan kaikenlaisia huudahduksia kuten "just!" kun joku osaa oikein, vaikka pitäisi sanoa "hyvä", tai edes "juuri noin". Eikä "justiinsa nappiin jees!".

Itselläni ei edes ole selkeää murretaustaa vaan puheeni on sekoitus sieltä täältä, eri seuduilla asumisen peruja. Joten nyt joudun pitämään mielessä, että yleiskieltä, yleiskieltä - ei aivan kirjakieltäkään, koska sitäkään ei kukaan oikeasti puhu. Tavoite on kuitenkin oppia kommunikoimaan edes välttävästi, ei väittelemään tohtoriksi suomeksi.

Luonnollisesti lähes jokainen kirjain lausutaan suomeksi eri tavalla kuin englanniksi, ja on vaikea muistaa, että joulu ei ole zoolu, tai lumihiutale lymihyytäle. Lasten yritysten kuuntelu tuo mieleen - puoliksi lämmöllä, puoliksi hampaita kiristäen - omat ruotsin ja saksan tunnit, kun mahdottomalla kielellä tankattiin uudestaan ja uudestaan: "haluaisin ostaa jäätelöä, paljonko se maksaa, minulla on kolmekymmentä kruunua, kiitos ja ole hyvä, missä on pankki, rautatieasemalta oikealle ja postin kulmalta vasemmalle."

Kieltenopiskelu saa aivan uutta haastetta perheissä, joissa vanhemmat puhuvat kahta eri kieltä, joista kumpikaan ei ole englanti. Esimerkiksi omassa tapauksessamme minun puoleltani tulisi suomi, E:ltä ranska, ja Australiassa asuessa yleiskieleksi englanti. Täällä englannista tulisi se vahvin kieli, ranskasta todennäköisesti seuraava - koska meillä on ranskankielistä perhettä täällä -, ja sitkeä suomi tullee hyvänä kolmosena. Ainakin sen verran, että suomisukulaisten kanssa pystyisi kommunikoimaan.

E tosin stirs the pot eli hämmentää kattilaa/sekoittaa pakkaa toivomalla, että lapsi/lapset oppisivat espanjaa ja kiinaa näiden kielten maailmanlaajuisen koon takia. Että aikamoinen ihmelapsi ja kielinero pitäisi siis synnyttää...

Toisaalta, itse en pelkää ollenkaan, että lapsemme eivät oppisi vanhempiensa kieliä sekä ympäristön kieltä englantia. Tuskin kaikkia täydellisesti, mutta edes hieman kutakin ja yhtä kieltä sujuvasti. Lapsena aivot ovat ihmeen joustavat, ja kieliä kannattaa minusta opiskella mahdollisimman pienestä pitäen, kun tieto imeytyy aivoihin kuin magneetilla.

Muutama lisäsynonyymi tutuille sanoille tuntuu uppoavan mieleen kuin leikiten, jos niitä jatkuvasti kuulee ympärillä syntymästä saakka. Suomikoulussa huomaa, miten suomea puhumattomat lapset ymmärtävät suomea melko hyvin, sillä useimmat vastaavat aivan oikein suomeksi esitettyihin kysymyksiin, vaikkakin englanniksi.

Siinä vaiheessa, kun sanat pitää takomalla takoa mieleen teini-ikäisenä tai vanhempana parilla koulutunnilla per viikko, ei ihme, että tuloksien saaminen on vaikeampaa. Ainakin minulle itselleni oli. Ruotsia ymmärrän hyvin, saksaa ja italiaa jonkun verran, mutta mitään näistä en voi väittää puhuvani. Tiedä millaisia tuloksia olisin saanut, jos olisin jo esikouluiässä rallatellut saksaa (tai mieluummin ranskaa, näin nykyelämää ajatellen) vaikkapa kielikylpykerhossa jo ennen kouluikää.

Kotimaani ompi Australia, sekä Suomi. Perth iltavaloissaan.

Suomikoulun uusi opettaja

Kotikadulta.

Ennenkuin päästään snorklaustauoille osaksi vuotta (ks. edellinen postaus), otin tänään ensimmäisen askeleen myös toisella saralla. Lyöttäydyin mukaan hiljattain perustetun Suomi-koulun toimintaan teinien ryhmän apuopena.

Suomikoulu on käytännössä lauantaikerho joka toinen viikonloppu, ja kaikki toiminta on vapaaehtoisten pyörittämää. Pienellä lukukausimaksulla katetaan materiaalikulut ja perheille opetussession jälkeen tarjottavat rupattelu-tutustumis-pullakahvit. Koulu toimii Perthin Suomikirkon tiloissa Parkwoodissa.

Näin toiminnan alkuvaiheessa ryhmiä on kolme: aivan pienille (alle 2v.), 3-6-vuotiaille, ja yli 7v. Tämä isoimpien lasten ryhmä kattaa itse asiassa ikäryhmät aina aikuisiksi asti, mikä ymmärrettävästi aiheuttaa haasteita. Miten opettaa mielekkäästi vasta koulunsa aloittaneita, ja jo melkein aikuisia?

Oma mukaantuloni liittyy tämän dilemman ratkaisemiseen. Pyörin paikalla varuulta ottamassa teinit haltuun, jos alakoululaisten kanssa leikin varjolla oppiminen ei heitä motivoi. Miten tämän haltuunoton teen, jää vielä nähtäväksi, koska tänään sattui tavallista pienempi ryhmä ja teini-ikäiset tekivät suosiolla samoja tehtäviä kuin pienemmätkin.

Tunti oli mielestäni hyvin suunniteltu ja päivän teemana oli kaikilla suomikoululaisilla ruoka-aineet. Meidän ryhmässä tunnistettiin ja nimettiin suomeksi ruokia kuten hedelmiä ja vihanneksia, pelattiin ruokabingoa, kerrottiin omista lempi- ja inhokkiruuista, sekä lueteltiin, mitä tavallisesti syödään aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi.

Hauska oppimisleikki oli maistelu- ja arvauskisa, jossa ryhmäläisten silmät peitettiin huiveilla, ja kunkin eteen lautaselle tipautettiin jokin pieni murunen maisteltavaa. Oli leipäpala, keksilohko, mansikkaviipale, porkkanasiivu ja suklaanokare. Kun maun tunnisti, piti ruoka-aine huutaa suomeksi. Tämä ja ruokabingo saivat n. 7-vuotiaat pojat villiintymään (bingo! bingo! bingo! bingo! bingo! hei kato mä sain bingon!), kun taas teini-ikäiset pojat osallistuivat hillitysti, mutta kylläkin yllättävällä innostuksella. Itse olin tietenkin maistelemassa mukana (ilmaista ruokaa ja hauskaa tekemistä!), mutta älysin olla hihkumatta ruokaa ääneen ja jättää vastausmahdollisuuden oppilaille.

Suomi on ihan järkyttävän vaikea kieli, tajuan nyt. Äännä tässä sitten tuhottoman pitkiä sanoja kuten grillimakkara, herkkusieni, vesimeloni, viinirypäle... saati sitten taivutetussa muodossa: herkkusieniä, herkkusienistä - minä tykkään vesimelonista ja viinirypäleistä. Ja entäs kirjoittaminen! On rutkasti kaksoiskonsonantteja ja kaikki vokaalit äännetään eri tavalla kuin englannissa. "Makkara" ei kirjoiteta mukuru, vaikka englanninkieliselle tämä tavaus kuulostaakin järkevältä. Eräs nokkela lapsi yhdisti aivan oikein lempiruokansa suklaa, jäätelö ja kakku saadakseen aikaan superjälkkärin suklaajäätelökakku. Nero.

Lapset lipsahtavat melkein välittömästi puhumaan keskenään englantia, koska se nyt vaan on luontevaa ja kaikille helpompaa. Ymmärrän nyt, miltä kieltenopettajistani on tuntunut (vaikken ihan lapsena kieliä opiskellutkaan), kun jokainen paritehtävien tekijä vänkää vaan keskenään suomeksi, kun pitäisi edes yrittää kielilläpuhumista. Enkusta kuitenkin tykkäsin aina ja se tuntui helpolta, joten siinä pysyttelin tunnollisimmin. Ilmankos asun nyt täällä enkä Ruotsissa.

Yhden tunnin perusteella en tiedä, miten varsinainen opetus itseltäni luonnistuu, koska tällä kertaa vain avustin. Entisenä sarjiskurssien vetäjänä sekä AMK-sijaisopettajana varmaan ihan riittävän hyvin, vaikken ammattipedagogi olekaan. Kielten opettaminen on kuitenkin aivan oma haasteensa, minkä opin yrittäessäni yliopistoaikoinani toimia tutorina amiskaenglantia opettelevalle tytölle. Miksi tämä on näin? on jatkuvasti toistuva, mahdoton kysymys kieliopin kanssa. No kun se vaan on, on vastaus ihan liian usein, ainakin tällaisen epäpätevän lingvistin tietopohjalta. Ja joka sääntöön löytyy aina poikkeus. Millä perusteella? Nokunonvaan. Hyvä.
Kyllä auttaa tämä tieto.

Ryhmän varsinainen opettaja lupasi, että mukaan saa tuoda myös ei-teinejä oppilaita. E nimittäin yllättävästi kiinnostui suomen opiskelusta kun kuuli, että tällainen tilaisuus olisi helposti ja halvalla tarjolla. Kunhan mies kotiutuu Kambodzasta, edessä on pikapänttäys suomea ennen kielen testausta kenttäolosuhteissa Suomessa. Olen vastavuoroisesti päättänyt opetella ranskaa ja yhteinen tavoitteemme on oppia espanjaa, joten kohta ollaan sellainen monikieliperhe että oksat pois ja vapise Guinnesin ennätysten kirja!

Kuvituksena kuvia kotikulmilta tämänpäiväisessä ihanassa kesäsäässä.

Meiltä n. 100 metrin päässä on tällainen lintulampi. Toinen puolikas joutsenparista päätti yllättäen lentää kuivalle maalle ja hetken tepastelun jälkeen hyökkäsi hätyyttämään näyteikkunasta heijastuvaa kuvaansa. Ärsytti ilmeisesti moinen polleus, mitä joku vieras kenokaula kehtasi lasin takaa esitellä.

Meidän ostos valmistuu tässä, koti on tulossa kerrokseen kaksi. Samassa korttelissa pysytään kuin nytkin. Niin hyvät on maisemat, että minnepä tästä. Paitsi matkustamaan kaikkialle säännöllisin välein.