Kompastellen Cancunissa

Matkamme on jatkunut Mexico Citystä Kolumbian Medellinin kautta takaisin Meksikoon Cancuniin. Kävimme veljeni luona Medellinissä, missä hän on asunut kahdeksan vuotta. Medellin oli niin omanlaisensa paikka kaikenkaikkiaan, että sen purkaminen vaatii vielä aivoraksutusta, jätän hautumaan. Suoraan Cancunin tunnelmiin. 

Vaikka asun Australiassa Intian Valtameren rannan tuntumassa -- tänä vuonna tuli mittariin 12v perthiläisenä -- en ole ollenkaan rantalomaihminen. Hiki, hiekka, aurinkorasva, suolavesi, levät ja liejut, auringon paahde ja kaiken huippuna kirkkaudesta johtuva päänsärky eivät vain ole minulle voittajakombo. No, minne menemme lomalle? Cancuniin, jossa näitä kaikkia on tarjolla loputtomiin, höystettynä ylihinnoilla ja turistikrääsällä. 

Tarkemmin sanoen olemme välietapilla matkalla hieman syrjemmälle Quintana Roon eli tämän Meksikon osavaltion rantaviivaa pitkin, mutta kansainväliset lennot laskeutuvat Cancuniin ja odotamme täällä E:n äidin ja kumppaninsa liittymistä seuraamme perhelomalle. E täyttää ensi viikolla 40v ja halusi juhlistaa pyöreitä vuosia isommin: juhlafiilikseen kuuluu myös Cancunin tsekkaus, onhan se kohteena valtavan suosittu ainakin 50 vuoden ajalta. Cancun on eritoten tunnettu maailman suurimpien kalojen valashaiden tyyssijana ja sukeltaja-E toivoi synttärilahjaksi uintia valashaiden kanssa.  

Reissumme tänne alkoi vähemmän juhlavasti. Medellinin päässä vaihdoimme loput Kolumbian pesot Meksikon pesoihin ja kappas vaan, vaihtopisteen emäntä lentokentällä heitti vanhanaikaiset: väitti E:lle, että tämä antoi vähemmän seteleitä kuin antoikaan, eli veti välistä noin 10USD verran rahaa. Samaa yritti taksikuski Medellinissä. Aina tällaisissa tilanteissa pitää antaa setelit yksi kerrallaan selkeästi laskien, eikä vahingossakaan antaa enemmän kuin summa on, koska vaihtorahaa ei tule tai vastapuoli väittää, että annoit pienemmän setelin -- isompi rahalappunen sujahtaa jonnekin hihaan taikatemppuna. Inttely ei auta, kun toinen esittää tietämätöntä, eikä mitään todistusaineistoa ole suuntaan tai toiseen. Kuten tuli opittua kantapään kautta. 

Seuraava ryöstö tapahtui lentokoneessa (!). Ajattelemattomasti, E:n ohentunut meksikonpesonippu oli tällä farkkujen lipputaskussa (naamapalmu...) ja se oli lennon aikana tipahtanut käytävälle, ilmeisesti nenäliinan, korvakuulokkeiden tms kaivelun takia. Olimme kaikki aika tokkurassa, koska kentälle piti lähteä klo 04:30 ja neljän tunnin aamulento meni horrostilassa. Herättyään E tajusi, että rahat puuttuvat. Ympäriltään kyselemällä hän sai kuulla, että lentoemäntä oli poiminut lattialle tippuneen tukun. E meni kysymään rahojaan takaisin, mutta tälläkin kertaa joukosta puuttui isoin seteli, n. 25USD verran (naamapalmuja oikein läpsimällä). Lentoemäntä pokalla väitti, että tässä on kaikki, ja jälleen todistuaineiston puutteessa jäimme sintteinä sätkimään tuloksetta. Käteisen rahan varastamista on äärimmäisen vaikea todistaa, koska siinä on sana sanaa vastaan. Tietenkään kukaan ei myöskään puhu englantia silloin kun tällaista pitäisi selvitellä... Google-kääntäjän ja Duolingon espanjalla emme saaneet tuloksia aikaan. 

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Saavuimme varaamaani majapaikkaan ja vastassa oli hieman hämmentynyt mies, joka johdatti meidät kotinsa yläkertaan ja yllättyi huomatessaan, että huone ei ole valmis, vaan siivous oli jätetty kesken. Selvisi, että hän on paikan vävy. Omistajat, appivanhemmat, olivat asioilla. Kaveri hääräsi huoneen äkkiä kuntoon meidän hikoillessa ovenraossa, trooppisen helteen kyllästäminä. Huoneemme on siis tavallisen meksikolaistalon yksi makuuhuone ja suoraan sanoen epäammattimaisimmin hoidettua bisnestoimintaa, mitä olen koskaan nähnyt. 

Vessa ei vedä. Sinne pitää hulauttaa vettä hanasta pienellä ämpärillä. Suihkussa ei ole vedenpainetta, pelkkää lirinää. Kuluneet pyyhkeet ovat valkaisuaineen tahraamat. Kaikki talossa on kulahtanutta, noin kaksikymmentä vuotta myöhässä remonttiajankohdastaan. Vaikka huoneessamme on kaikki pestyä, paikassa leijuu lievä hienlemahdus. Tätä mainostettiin aamiaismajoituksena, mutta aamiaista saa silloin kun isäntäperhe ehtii sen laittaa. Kolmikerroksisessa talossa asuvat isovanhemmat eli mummo abuela, pappa abuelo, perheen tytär miehineen, sekä näiden kaksi pikkulasta. Aluksi elintason alkeellisuus ärsytti, kunnes pian tajusin, että en voi vaatia/odottaa sellaista, mitä perheellä itselläänkään ei ole. Kaikki, mitä meille tarjotaan, on heidän arkeaan. 

Miksi jäimme? Aluksi puhtaasti säädön välttämisen vuoksi. E:n äiti kumppaneineen laskeutuu  näillä minuuteilla ja majoittuu yön yli naapurissa, josta jatkamme yhdessä varsinaiseen kohteeseen. Sitäpaitsi nyt tajuan, että kyseessä on enemmän kulttuuri-immersio kuin majoituspalvelu. Isäntäperhe kaikkineen on hyvin tervetulleeksi toivottava ja pelasimme juuri tunnin lautapelejä perheen lasten kanssa. N on onnessaan omanikäisestään seurasta, onhan hän viettänyt viimeiset neljä kuukautta vanhempiensa ja muun suvun parissa lapsikavereiden sijasta. Aamiainen on ehtaa meksikolaista kotiruokaa. Isoäiti kuskaa meitä retkien lähtöpaikoille ja takaa, että löydämme parhaat nähtävyydet. Ilmastointikin toimii hyvin -- koko talon ainoa ilmastointilaite on nimittäin huoneessamme ja muut vain sietävät hikinoroja aamusta iltaan ja illasta aamuun (lämpötila on täällä jatkuvasti välillä +26-32 trooppista kosteutta). Tavallaan on terveellistä muistaa, millaista on arki siellä, mikä ei ole itselle tuttua. Ja maksamamme 50USD per yö todennäköisesti auttaa tätä perhettä hyvinkin pitkälle. 

Miten muut toimivat Cancunissa? Olemme jotakuinkin ainoat turistit reppureissaajia lukuunottamatta, jotka yöpyvät muualla kuin Hotel Zonella. Hotel Zone on kymmeniä kilometrejä pitkä hiekkarantaketju Karibianmeren rannalla viitisen kilometriä täältä keskustasta itään, nimensä mukaisesti täynnä hotelleja sekä turistipalveluja. Halusimme itse nähdä jotain "autenttisempaa" kuin jenkkihotellien julkisivuja. 

Olemme ehtineet käydä turistialueella kahdesti ja tavallaan se on kiinnostavaa ja kaunistakin monin tavoin, toisaalta puhdasta Las Vegasia espanjankielisillä sloganeilla. Eilen vein yllätyksenä E:n ja muksun syömään rantaravintolaan, jonka piti Googlen arvioiden mukaan olla suunnilleen Cancunin paras. No, paras ainakin rahanteossa. Ruoka oli keskinkertaista, hinnat Aussilaakin kalliimmat, maassa, jossa keskitulotaso on kymmenesosa Australian tienesteistä. Eivätpä nuo hotellialueen ravintolat paikallisille olekaan... Cancun ilmeisesti pyörii lähinnä sen varassa, että se on amerikkalaisturisteille helppo lyhyenmatkan kohde, eksoottinen olematta vaarallinen. Mutta varakkaiden lomailijoiden läsnäolo on vetänyt kaikki hinnat tappiin. Eilen maksoimme ryöstöhinnan aurinkorasvasta, kun snorklausreissulla ei saanut käyttää muuta kuin veneyhtiön hyväksymää ekorasvaa.

Venereissusta puheenollen. Isäntäperheemme sai myytyä meille "luksus"-venereissun Isla Mujeres-saarelle. Thaimaassa käyneet tunnistaisivat saaren helposti omien kokemustensa perusteella: biitsibaareja, rantaklubeja, pitkiä hiekkarantoja palmuineen, kylvynlämmintä merivettä. Kerrankos sitä eletään, mennään. Palaan aloituksen mainintaani, että en itse ole ollenkaan rantaihminen, joten minulle nämä hikikuumat snorklausretket ovat enemmän tsemppausta kuin suurta hupia. E ja muksu sen sijaan voisivat elää pelkällä merivedellä ja auringonvalolla. Vaikka abuela-emäntämme puhuu englantia, on kielimuuria silti hiukan emmekä oikein saaneet selvää, mitä ostimme. Yllätystä kohden siis. 

Abuela kuskasi meidät aamupäivällä rannikolle venefirman laiturille. Meidät kaikki matkustajat kerättiin odottamaan kaislakatoksen alle, missä odotteluun hurahtikin tunti, koska katamaraanikyyti oli myöhässä. Tässä välissä E veti herneet nenään siitä kiskurihintaisesta aurinkorasvasta, kun meitä (ja kaikkia muitakin matkustajia) kiellettiin käyttämästä omaamme. Tosin me kuuliaiset gringot olimme ainoat, jotka ostivat ekorasvan: muut matkaajat läpsivät omat rasvansa iholleen katamaraaniin päästyään. Katamaraanissa meidät ohjattiin istumaan paatin etuosaan eli kannelle, ei suojan tai varjon häivääkään missään. Kyyrötin pienen kattolipan alla pottahattu päässä ja lasit silmillä, ettei yhtään UV:tä varmasti pääse silmiin (migreeniriski). Tietysti olin myös napsinut matkapahoinvointilääkettä, koska en kestä aallokkoa. Kunnon valju, kalpea maakrapu siis kyseessä! 

Paatissa alkoi rajoittamaton alkoholitarjoilu, mikä ei vaikuttanut yhtään yhteensopivalta perhekeskeisen retki-imagon kanssa. Veneessä oli myös muita lapsiperheitä, mutta enimmäkseen Instagram-vaikuttajilta näyttäviä nuoria pariskuntia trendikkäissä rantavermeissään. E:n testauksen mukaan alkoholi oli hyvin mietoa, mikä oli sinällään helpotus, koska porotus, avomerellä sytkytys ja lapsesta huolehtiminen juopujien joukossa ei kuulostanut unelmalomalta. Kuitenkin pakkautumisemme kannelle vieri viereen toi enemmän mieleen pakolaisvenekokemuksen kuin luksusristeilijän. Puolimatkassa tajusin, että veneen takaosassa oli varjoisa avohytti, jonka iso meksikolaisperhe oli vallannut itselleen. Hivutin kankkuni heidän penkilleen, kun E ja lapsi nauttivat aaltojen katselusta kannella. 

Seuraavaksi snorklaamaan. Kaikille jaettiin pakolliset pelastusliivit, mereen ei ollut asiaa ilman niitä. Tiputtauduimme jonossa aaltoihin, toiset hyppäsivät sulavasti, toiset kaiteesta roikkuen kuten minä. En ole oikeastaan koskaan harrastanut snorklausta ja Balilla vuosia sitten sain paniikkikohtauksen meressä laitesukelluksen alkeiskurssilla. Nyt maskin laitto aallokossa sai aikaan ihan saman tunteen kuin tuolloin, ja tajusin ensimmäisten kahden minuutin kuluessa, että pakko päästä takaisin veneeseen. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Meille oli heitetty poijuköysi, jota pitkin sai hinattua itsensä takaisin. Ikävä kyllä kolmenkymmenen hengen ryhmästä kaksikymmentäviisi oli yhtä epävarmoja uijia kuin minä, ja kaikki roikkuivat köydessä kuin sillit koukuissa liikkumatta minnekkään. Sentään jotain uintivarmuutta uimahallissa hankkineena lähdin sätkimään kohti venettä välillä köydestä pitäen, välillä irrallaan. Puolimetrinenkin aallokko on yllättävän kova vastus uimahallivesiin tottuneelle! Pakolaisvenekokemus muuttui koko ajan todellisemmaksi. Kun pääsin lähelle venettä, luulin, että saisin apua yhdeltä matruuseista (vai mikä venetyöntekijän nimi onkaan). Ei, hän oli naulinnut silmänsä uhkeampaan ja minibikinisempään tyttöön takanani. Minä räpistelin kyytiin omin avuin, kun näyttävämpi naisihminen suunnilleen kannettiin veneeseen -- tällainen suosiminen on arkea Latinalaisessa Amerikassa, huomaan. 

Miten E ja nelivuotias pärjäsivät? Täydellisesti. E on tuhansien sukellustuntien ja uintiharrastuksen vuoksi vahva uimari ja kannatteli tuplapelastusliiveihin pakattua lasta koko matkan. Hän ehti hyvin nähdä snorklauksen varsinaisen kohteen, vedenalaisen "museon" eli mereenupotettuja patsaita. 

Isla Mujeresilla meillä oli vastassa herkullinen buffet rantaravintolassa, mikä pelasti päivän ja piristi mielen. Saarella oli oikeasti mukavaa lillua merivedessä vailla huolen häivää, lapsen naurun, vedenpärskytyksen ja leikin säestämänä.

Paluumatkan alkaessa rento fiilikseni otti osumaa, koska ensinnäkin takaisinpaluu viivästyi. Koska a) latinat/latinot eivät rakasta kelloa samalla lailla kuin suomalaiset, b) yksi pariskunta osti viisi sombreroa saarelta ja ne lensivät mereen juuri ennen heidän astumistaan veneeseen, joten sombrerot piti pelastaa uimalla, ja c) eräs lapsiperhe kuvitteli, että varttia vaille tarkoitti varttia yli ja myöhästytti koko veneen puolella tunnilla. 

Tietenkin fiesta-Cancunissa on PAKKO olla musiikkia kaikkialla, niin myös veneessä (edellisenä päivänä paikallisbussissa istuimme lapsen kanssa korvatulpat päässä, koska kuski halusi huudattaa diskobassoa). Veneessä pyysimme musiikkia hiljemmalle juurikin lapsen korviin vedoten, mutta paikallisten käsitys ongelmavolyymista on ihan eri luokkaa aussien saati suomalaisten kanssa. Kun itse taas jurnutin paikallani korvatulpat päässä, vieressäni meksikolaisisä soitti puhelua kasuaalisti ja tämän 8v tytär nukkui. Kun kaiuttimista tuli vuvuzelaa. 

Tarinan opetus: jos tulet Latinalaiseen Amerikkaan, pakkaa mukaan korvatulpat, matkapahoinvointilääkettä sekä noin kolmen vuoden annos kärsivällisyyttä, jos kyseessä on viikon reissu.

Loppujen lopuksi saariveneily kuitenkin kannatti, enemmän jäi hyviä kuin huonoja muistoja. Matka jatkuu huomenna seuraavaan kyläseen ja parin viikon päästä Suomeen. Eikun seuraavia matkamuistoja metsästämään!

Ennen epäonnista snorklausreissua. 

Pakollinen turistipose Isla Mujeresilla. 

Miami-Cancun-tunnelmaa

Katamaraaniaktiviteetti, muille. Tequila sunrise ja mikähän tuo sininen juoma oli. Itse en uskaltanut koskea matkapahoinvointilääkkeen päälle ja lapsivastuussa, kokiksella mennään. 

Katamaraanin tunnelmaa. Tässä vaiheessa porukka oli jo hajautunut hieman eli alun sillit purkissa-tilanne helpotti. 

Rehellistä raporttia Mexico Citystä

Kaikkien länsi-expattien luvattu maa, vai jotain muuta? Olemme tällä hetkellä Mexico Cityssä kymmenen päivän pysähdyksellä ennen Kolumbian Medelliniin tutustumista. Mietteitä Meksikosta on paljon, sekaisin ja päällekkäin, joten järjestelen niitä haastattelun muotoon. Anu kysyy Anulta. Tai oikeastaan, mitä minulta on kysytty Meksikoon liittyen sekä mitä pitäisi kysyä!

1. Millainen on Mexico City?

Ristiriitainen, montaa asiaa yhtä aikaa yhtä vahvasti. Kaoottinen ja persoonallinen, historiallinen ja moderni, kaunis ja karu, köyhä ja rikas, turvallinen ja vaarallinen, päivisin ruuhkainen ja öisin tyhjä, kiinnostava, mutta hieman pelottava. Olemme olleet täällä vasta vajaan viikon, eli mitään kattavaa kokonaiskuvaa minulla ei ole. Mutta ehkä nämä anekdootit kuitenkin kuvailevat paikkaa: 

Hostellimme (mukava, turvallinen, siisti) on kaupungin katolisen pääkatedraalin vieressä. Katedraalissa on aina satoja ihmisiä. Katedraalin ympärillä on perinne- ja vaihtoehtouskontojen ja uskomusten leiri: kirkon itäpuolta miehittävät modernit atsteekkipapit, jotka luurangoiksi maalattuina karkottavat pahoja henkiä maksavista asiakkaista palavien suitsutuslehvien heiluttelulla. Kirkon länsipuolelta voi ostaa kämmenviivojen tai tarotkorttien luennan. Mexico Cityssä sijaitsee myös maailman toisiksi suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, Guadalupen Neitsyen basilika (Neitsyt Maria, jonka uskotaan ilmeistyneen Meksikon Guadalupessa v. 1531). Eli usko, uskonto, uskomukset, taikausko elävät kaikki rinta rinnan, vahvoina, näkyvinä, määräävinä, niin katukuvassa kuin ihmisten arjessakin. 

Kun saavuimme lentokentälle keskiyöllä, ennakkoon tilaamamme taksi vei meidät hostellille (tosin yritti jättää tiesululle hieman kauemmas, väittäen, ettei lähemmäs pääse, kävelkää. Ei kävelty). Mexico City eli täkäläisittäin CDMX on öisin autio ja tiesulkuja ja poliiseja on kaikkialla. Aluksi tämä järkytti -- mahtaa olla vaarallista, jos tällaista partiointia tarvitaan? Tämäkin on totta, mutta ilmeisesti partioinnin suurin syy on ennaltaehkäisy ja voimannäyttö. Huumejengien välienselvittelyt halutaan pitää ihan muualla kuin kaupunkilaisten ikkunoiden alla. Lisäksi poliiseja sijoitellaan sinne tänne turvaamaan mielenosoituksia. Perustyöläisten olot ovat ankeat: työaika kuusi päivää viikossa, työmatkoineen helposti 10-12h päivässä. Ammattiliittoja, parempia ehtoja ja parempia palkkoja vaaditaan nyt urakalla ja hyvä niin. 

Pääkalloja on ihan kaikkialla, siis kuvia ja patsaita, museoissa myös aitoja. Meksikolaisten suhde kuolemaan on hyvin erilainen kuin mihin olen itse tottunut. Kuolema on ainoa varma asia elämässä, sen kanssa on tehtävä rauha, ja kuolema on vain välivaihe matkalla tuonpuoleiseen. Kuolemaa on (epäilemättä sen jatkuvan uhan vuoksi) Meksikon historiassa palvottu jopa pakkomielteisesti (minun mielestäni) ja nykyään täällä rajuimmin kasvava uususkonto on Santa Muerten eli pyhän kuoleman kultti: kuoleman personifikaatiota rukoillaan, siltä pyydetään apua ja suojelusta, sekä turvallista matkaa tuonpuoleiseen. Kuitenkin esimerkiksi eilinen oppaamme atsteekkitemppeleillä ei halunnut puhua Santa Muertesta ollenkaan ja kuittasi sen sanoilla "ei se ole mikään uskonto vaan kuoleman hyväksymistä osana elämää". Santa Muerten kultilla on huono maine valtavirrassa, koska se on tullut tunnetuksi jengiläisten ja rikollisten asiana -- eli niiden, jotka elävät kuoleman välittömimmän uhan alla. 

Tajuan, että Suomessa ja muualla länsimaissa kuolema on kätketty silmistä sairaaloihin, laitoksiin, terveydenhuollon ammattilaisten käsiin. Ja kulttuurissa, jossa tuonpuoleisen koetaan olevan täyttä faktaa, ei uskonasia, kuolema menettää järkyttävyyttään. Silti, ulkopuolinen väistämättä vähän järkyttyy. 

2. Millainen on Meksiko?

Mahdotonta tiivistää yhteen kappaleeseen, ja vielä mahdottomampaa kuvailla valtavaa maata yhden kaupungin ja sen lähiympäristön perusteella. Meksiko on maa-alueena Länsi-Euroopan kokoinen (Ranska, Espanja, Saksa) ja väestöltään reilu kolmasosa EU:sta, 120 miljoonaa asukasta. 

Kävimme antropologisessa museossa, jossa maan eri historiallisten ja nykyheimojen ja kulttuurien elämää kuvataan. Paikkaan menee koko päivä, ja siinä ehtii nähdä vain pintaraapaisun noin tusinasta kulttuurista. Vanhimmat alkuperäissivilisaatiot olmeekit, atsteekit ja mayat ovat jo kadonneet tai sulautuneet nykykansaan. Kuitenkin maassa yhä elää monia keskenään erilaisia kansoja ja kulttuureja, vaikka kaikki(?) nykyään puhuvatkin espanjaa. 

Myös Meksikolla on kolonialistinen historia, kuten Australialla ja Kanadalla. Kuuluisasti espanjalaiset konkistadorit valloittivat Meksikon väellä, verellä ja voimalla (sekä kulkutaudeilla) atsteekeilta ja mayoilta 1500-luvun kuluessa. Kuitenkin meksikolaisten suhtautuminen historiaansa on hyvin erilaista kuin esim. aussien tai kanadalaisten, varmaankin kuluneen ajan ja omien kulttuuristen piirteiden säilyttämisen vuoksi. Esimerkki: Kanadassa emme päässeet yhdessäkään museossa katsomaan alkuperäiskansojen esineistöä, koska Kanadassa on tällä hetkellä menossa kulttuurinen herääminen siihen, että esineistö on todellisuudessa varastettua. Näyttelyitä on suljettu ja ne avataan vasta sitten, kun museot saavat neuvoteltua alkuperäiskansojen edustajien kanssa, mitä voi/saa laittaa näytille ja millä tavalla. Samanlaista heräämistä tapahtuu Suomessakin, jossa neuvotellaan parhaillaan saamelaiskäräjistä. 

En osaa sanoa Meksikon alkuperäiskansojen tämänhetkisestä poliittisesta asemasta, mutta historiasta, kulttuurista ja perinnetaiteista ollaan täällä näkyvästi ylpeitä. Espanjalaisten, atsteekkien, mayojen ja muiden sulautuminen on tapahtunut jo niin monta sukupolvea sitten, että haavat ovat umpeutuneet, ja ihmiset näyttävät juhlistavan kaikkia sukupuunsa haaroja. TOSIN on sanottava, että kuulemma Etelä-Amerikassa esiintyy rasismia metsäläisiksi ja köyhiksi koettuja alkuperäiskansoja kohtaan, eli ongelmatonta ei ole täälläkään. 

3. Onko siellä turvallista?

Vaikuttaa olevan, jos tietää, mitä tekee ja missä liikkuu. Mexico Cityssä on alueita, joilla voi melko huoletta liikkua yölläkin (Polanco, Roma Norte, Condesa) ja sitten niitä, joilla on fiksumpaa pysyä kotosalla pimeän tullen. Itse majailemme Centro Historicossa ja täällä on toisaalta iltaisinkin vipinää, toisaalta kaupat menevät kiinni klo 19. Me parkkeeraamme itsemme sisätiloihin kauppojen kiinnimenoaikaan, toisaalta ihan varmuuden varalta, toisaalta lapsen iltapuuhien vuoksi. Nukkumaan hän menee vasta klo 21, mutta iltapesut, iltaruuat, leikit, piirrettyjen katselut ja rauhoittumiset vievät oman aikansa. 

Meksikossa keskipalkka on 700 euroa kuussa ja esimerkiksi poliisit tienaavat 9000 euroa vuodessa. Paikallisella kulutus- ja hintatasolla näillä nippanappa pärjää, mutta rikastumaan ei pääse. Köyhyyttä on sekä suhteellista että absoluuttista. Eilen ajoimme oppaan kanssa bussilla paikallisen favelan eli slummin läheltä, pikkuisia kyhättyjä rinnetaloja silmänkantamattomiin. Eli kannattaa tietää ennakkoon, missä liikkuu, miten, milloin ja kenen kanssa (paikallinen opas on hyvä valinta). 

Kuten melkeinpä kaikkialla E-Amerikassa kuulemma, suurimmat riskit liittyvät huumekauppaan ja huumejengeihin: kumpikin asioita, joihin meillä ei ole syitä sotkeutua, eli riski minimoituu jo sillä. 

4. Voiko Meksikoon matkustaa lapsen kanssa?

Tottakai voi, kun valitsee alueen ja tekemisensä. Kokemuksemme Mexico Citystä olisi varmaankin vailla mitään riskimielikuvia, jos pyörisimme pelkästään expat-alueilla ja luksuksemmilla seuduilla. Esimerkiksi mainitsemistani Polanco-Condesa-Roma Norte-kaupunginosista löytyy paljon kauniita, siistejä puistoja ja eloisia leikkipuistoja, leppoisista kahviloista ja artesaaniputiikeista puhumattakaan. Tulemme tällä reissulla käymään myös Yucatanilla ja Cancunin seudulla ihan perus-perhe-rantalomalla, sen ennakoin olevan lähellä Balin-kokemuksia. 

Aina kun alan itse arpoa, voiko maahan X matkustaa lapsen kanssa, muistutan itseäni siitä, että kaikissa maissa elää lapsia ja heille kaikki paikallinen on perusarkea. Tottakai on olemassa turvallisempia ja riskialttiimpia seutuja, ei pidä kieltää tosiasioita. Ruokamyrkytys, ripuli ym ovat ihan olemassaoleva riski, joista olemme koko ajan tietoisia ja vahdimme mukelon syömisiä haukkana. Mutta monia riskejä voi kuitenkin ennakoida ja välttää. Meillä tottakai on aina matkustaessa matkavakuutus, ja tutkimme ennakkoon, mikä on järkevää, mikä ei. 

E:llä puolestaan on melko huoleton suhtautuminen matkusteluun, koska hän on reissannut minua enemmän -- vaikken itsekään mikään matkailun eilisen teeren kevätkananen ole -- ja hänen isänsä asui eläessään pari vuosikymmentä Kambodzassa, joka tästä syystä on E:llekin hyvin tuttu käyntikohde. Minulle Kambodza on viimeinen paikka, minne uskaltaisin lapsen viedä, sotatoimialueita lukuunottamatta. E:lle kaksi paikallista pikkusiskopuolta ovat opettaneet, että lapsista pidetään huolta kaikkialla ja lapsuus vauraissa länsimaissa ei suinkaan ole ainoa tapa elää elämää. 

5. Huijataanko Meksikossa?

Epäilemättä jonkin verran. Kaikkeen matkailuun sisältyy "vallan epätasapaino", jossa toisaalta ovat vastakkain tulokkaan/turistin tietämättömyys ja naiivius vrt. paikallisten sisäpiiritieto ja varmuus asioista, toisaalta matkaajan kukkaron paksuus vrt. paikallisten rahantarve. Me englantia puhuvat länkkärit näytämme väistämättä rikkailta amerikkalaisilta, vaikka yritämmekin pitää matalaa profiilia. Espanjan osaamattomuus paljastaa meidät välittömästi. 

Nämä viisi päivää olemme päässeet hyvin pienillä osumilla: parissa paikassa on pokalla väitetty, että vähintään 10% tippi on pakollinen, vaikkei sen tietämämme mukaan pitäisi kuulua meksikolaiseen palvelukulttuuriin. Taksikuski kentältä yritti vaatia lisää rahaa käteisenä, vaikka olimme maksaneet matkan ennakkoon tilauspalvelun kautta (emme antaneet kun ei ollut, hän antoi sitten periksi). Jos näin pienillä ongelmilla sujuu koko reissu, niin nappiin meni.

Paras keino olla tulematta huijatuksi on osata espanjaa. Täällä kadun, miksi käytin koulussa aikaa johonkin saksan opiskeluun, tai edes italiaan, kun espanja ja ranska olisivat olleet maailman mittakaavassa selkeästi tarpeellisemmat! 

6. Suositteletko Meksikoa matkakohteena?

Turvallisia alueita kyllä, ihan mitä tahansa paikkoja en. Pohjoisessa USA:n vastaisella rajalla on kuulemma väkivaltaisinta, USA:n ja huumejengien käymän sodan vuoksi. Meksikon presidentti ymmärtääkseni on kohtalaisen turhautunut USA:n voimankäyttöön Meksikon maaperällä, mutta ulkopuolisen on todella vaikea sanoa, ovatko toimet oikeutettuja vai väärin. Kuka vähättelee, kuka liioittelee, kuka kertoo totuuden, kuka edes tietää totuuden? 

Myös muut raja-alueet Guatemalaan ja Belizeen päin voivat kuulemma olla jengisotaseutua, ja Meksikon sisällä on myös taskuja, jonne ei ehkä ole ihan pakko työntyä. Mutta matkailijoiden suosimat seudut pidetään pääsääntöisesti turvallisina ihan maan maineenkin vuoksi. Kun pitää silmänsä auki taskuvarkaiden ja huijareiden varalta (Euroopastakin tutut pakkomyyntikikat, joissa annetaan käteen jotain ja vaaditaan maksua), pärjännee melkoisen hyvin. 

7. Mitä muuta Meksikosta tai Mexico Citystä pitäisi tietää ennen matkaa? 

YouTube on täynnä tietoa pursuavia, kiinnostavia, tiivistettyjä opasvideoita, ja ainakin itse katsomani vaikuttavat paikkansapitäviltä. Sieltä vain selaamaan! Itse en tosin ole ainakaan vielä niin maan lumoissa, että suunnittelisin tänne muuttoa, vaikka Meksiko tunnetaankin nomadipiireissä hyvänä asettumiskohteena. Varmaan riippuu siitä, mitä tekee työkseen, millaista elämäntapaa kaipaa ja mille alueelle olisi varaa. Biletysiässä olisi voinut houkutella enemmän, mutta perheellisenä uraäitinä ei enää samalla tavalla :D 

Roma Nortessa voi luulla olevansa Madridissa, vaikka Pikku-Rooma onkin. 

Artesaani- ja kansantaiteen museo, ehdottomasti parhaita museoita Mexico Cityssä ja ehkä koko maailmassa.

Maya-toteemi antropologisen museon puutarhassa. 

Keskiaikainen (Euroopan ajanlaskulla) Teotihuacan-temppelikaupunki. Tästä lisää toiste!

Hostellimme aamupalakahvio. Mellakkapoliisi kasuaalisti ulkopuolella. Aluksi säikähdin, mutta poliisien läsnäolo on tarkoitettu pelotteeksi niin jengeille kuin mielenosoittajillekin. Eilisen oppaamme sanoin: "retken aikataulu riippuu säästä, ruuhkista ja mielenosoituksista, protesteja kun on Mexico Cityssä joka päivä". Emme onneksi ole nähneet kuin hyvin rauhallisia mielenilmauksia. 

Pidempään reissuun lapsen kanssa?

Olemme nyt kahdesti lähteneet tien päälle muksun kanssa pidemmäksi aikaa kuin perus-kuukaudeksi Suomeen (ulkosuomalaisilla vaikuttaa olevan yleisesti tapana matkata vuosittain Suomeen muutamaksi viikoksi). 

Vuonna 2020 kompastelimme halki Eurooppaa kokonaisen vuoden, kolme neljäsosaa ajasta Suomessa ja Ranskassa. Nyt olemme reissussa yhteensä neljä kuukautta, tosin näistäkin reilu kuukausi sujuu Suomessa, loput Kanadassa, ekstrana kierros Meksikossa sekä veljeni luona Kolumbiassa.  Meillä on siis kohtalaisesti kokemusta tien päällä olosta lapsen kanssa eri kulkuvälineissä, sekä majoittumisesta milloin missäkin. Ajattelin kerätä alle plussat ja miinukset, jos moinen lapsiperhe-nomadius kiehtoo. Ensin miinukset, jotta voidaan päättää juttu plussiin. (On a high note, tätä sanontaa ei oikeastaan Suomessa olekaan - päätetään positiivisiin?)

Miinukset

1. Kodittomuus. 

Daa, itsestäänselvästi, pidemmällä reissulla voi iskeä kodittomuuden tunne. Tietysti tämä riippuu reissun luonteesta. Esimerkiksi täällä Kanadassa asumme aloillamme aina kuukauden putkeen, kunnes täytyy kulu- ja saatavuussyistä vaihtaa asuntoa. Kuukaudessa ehtii kotiutua ihan ok:sti, toisaalta AirBnB-tyyppisessä majoituksessa on aina osittain tyhjän päällä: milloin puuttuu keittiövälineitä, milloin mausteita, milloin pesuaineita, milloin leluja. Itse ei viitsisi/raaskisi kaikkea hommata, ettei joudu heittämään pois, koska mukaankaan ei yleensä pysty kaikkea ottamaan. 

Olemme tehneet myös useita automatkoja pituudeltaan 4-10 päivää, ja tuolloin yleensä pysähdymme vain yhdeksi yöksi per paikka. Itse nautin fiiliksestä, että ollaan menossa ja sattuu ja tapahtuu. Mutta, matkalaukkuelämä ei todellakaan sovi kaikille eikä ole aina/pelkästään hauskaa. Aina uusi vuokrahuone, hotelli, motelli tai peräti teltta alkavat lopulta jurppia, ja sitä haluaa vain valahtaa sohvannurkkaan jossain teekupposen ääreen illalla - ilman, että joutuu pakkaamaan kaiken pois taas aamulla. 

2. Leluttomuus

Kun ei pysty kantamaan lastenhuoneellista leluja matkassa, joutuu tyytymään muutamiin perusjuttuihin. Meillä ne ovat erilaiset rakentelupalikat eli legot ja muut vastaavat. Lapsi ei kuitenkaan jaksa samoilla leikkiä illasta toiseen, ja rehellisesti sanoen olemme reissussa lepsuja ruutuajan kanssa: nelivuotias on juuri oppinut pelaamaan lasten pelejä, ja Angry Birds tai dinodigger-pelit viihdyttävät kätevästi puolituntisen kerrallaan. Itse suhtaudun ruutuaikaan sikäli sallivasti, että mielestäni lapsilta ei kannata sitä kokonaan kieltää: ruutuaika "korvaa" entivanhaista sukulaisten tarinoiden kuuntelua, ja muiden lasten kanssa pelaamista/leikkimistä, nykyään kun turisevia sukulaissetiä ja -tätejä tai serkkuja ei asu saman katon alla tai naapurissa. 

Toisaalta poden asiasta pientä syyllisyyttä, sillä olen minäkin imenyt itseeni lapsipsykologien, teho-nannyjen ym. varoitukset, että ohjelmia tuijottava lapsi kärsii tavalla tai toisella kehityksessä (tätä tosin ei ole voitu aukottomasti osoittaa, koska psyk. tutkimuksissa ei ole saatu selkoa, johtuvatko kehitysongelmat liiallisesta ruutuajasta, vai siitä, että ns. ongelmaperheissä eivät vanhemmat jaksa mitään ruutuajan lisäksi, eli ruutu on vain oire, ei syy). 

3. Kyllästyminen

Kyllä, pidemmällä reissulla voi myös kyllästyä. Olemme täällä Kanadassa työni takia, mutta myös katselemassa nähtävyyksiä ja kokemassa uutta maata ja kaupunkia. Nyt kahden kuukauden jälkeen olemme kiertäneet ns. kaikki pakolliset, eli alkaa olla vaikeaa löytää uutta nähtävää, siis erikoisjuttuja. Uuttahan on ihan vain kadulla kävely, koska kaupunki ja ihmiset vaikuttavat erilaisilta Australiaan tai Suomeen verrattuna. Välillä väkisinkin tulee olo, että olisipa kiva olla omassa kotona, omissa ympyröissä: olemme täällä kaukana kavereista, suvusta ja muista seura-, tuki-, ja apupiireistä, ja kolmen koplana/kuplana elely on välillä hapetonta, vaikka me aikuiset vuorottelemmekin lapsenvahdintaa ja teemme myös omia juttuja, sekä työ- että vapaa-ajan. 

Onneksi pidempään paikallaan pysyessään pystyy etsimään esimerkiksi lasten toimintaa kuten lapsiparkkeja, ilmaisia sisäleikkipaikkoja ja muita huvituksia, joissa lapsi pääsee muiden kanssa touhuilemaan. Mekin olemme löytäneet ihan kiittettävästi tekemistä mukelolle kunnan monitoimitalolta ja kirjastosta. Näin vanhemmatkin jaksavat paremmin: itse olen harjaannuttanut kykyäni lukea kirjoja leikkikentän laidalla, nyt kun ei tarvitse enää joka askelta vahtia. 

4. Liika tavara

Vaikka pidämme jatkuvasti silmällä matkalaukkujen kapasiteettia, olemme myös jatkuvasti sen äärirajoilla. Neljään kuukauteen mahtuu erilaisia käänteitä, tarpeita ja säätiloja. Jouduimme pakkaamaan mukaan niin talveen kuin hellekesäänkin sopivaa tavaraa, ja siinähän alkavat laukun saumat soimaan. Meillä on mukana kaksi isoa matkalaukkua sekä isohkot reput kaikille, eli minimi, jolla pärjää, silti liikaa, kun sitä pitää siirrellä paikasta toiseen. Itse olen hyvin minimalistinen pakkaaja, ja pyrin käyttämään samoja kamoja monissa eri tilanteissa, pesukone kuitenkin on saatavilla vuokra-asunnoissa. En myöskään pidä shoppailusta, koska en yleensä löydä mitään sopivaa hinnan, laadun, istuvuuden, materiaalien, värien tai etenkään näiden kombon suhteen. 

Silti tavaraa vain kertyy: lapselle on "pakko" ostaa välillä uutta ja E on innokas matkamuisto-ostelija, tosin hän ostaa käyttöön, eli esim. t-paitoja tai muita vaate- tai sisustustuotteita. Itse yritän jatkuvasti jarrutella kartutusta, koska omin kätösin on kaikki kannettava ja lentokentillä raijattava. Kun lähdemme Kanadasta eteenpäin, jätämme ison ostoskassillisen verran tavaraa kirpparilahjoituksena. Karsinta on kuitenkin yllättävän vaikeaa ja väkisinkin iskee "entäs jos tätä vielä tarvii"-kierre. 

5. Hitaus

Faktaa on, että mikään, yhtään mikään, ei ole lapsen kanssa nopeampaa, helpompaa, vaivattomampaa tai joustavampaa kuin ilman. No, itsepä läksimme, tämän kyllä tiedostaen. Silti välillä meinaa käpy kärähtää, kun bussiin pitäisi ehtiä ja lapsi jahkailee kenkienlaiton kanssa tai lippis on hukassa. Vaikka vauvan ja taaperon kanssa matkustaminen oli sekin omien kommervenkkiensä takana, pienemmän lapsen pystyi kääräisemään mukaan enemmän vanhemman aikataululla. Leikki-ikäistä ei pysty enää ripeästi pukemaan ja nostamaan kulkupeliin, jos tämä ei sitä itse halua. Kävelytahti on luonnollisesti hitaampaa ja N rakastaa leikkiä 1-2-3-4-leikkiä, jossa hän kävellessä pitää kumpaakin vanhempaa kädestä ja kiskaisee itsensä yläilmoihin aina lasketun numeron 4 kohdalla, siis heittäytyy väliimme roikkumaan. Lapselle hauskaa, vanhemmalle vähemmän. Kuitenkin nopeuttaa ja jouhevoittaa kävelyreissuja hieman, kun lapsi keskittyy leikkiin, ei matkasta marisemiseen. 

Plussat

1. Vapaus

Vapaus olla ja elää omaehtoisesti on arvoni numero yksi. En tällä tarkoita libertaaria "minä saan tehdä ihan mitä haluan, välittämättä muista, yhteiskunnasta tai ympäristöstä"-mentaliteettia. Pikemminkin joustavuutta tehdä omia valintoja omien arvojen, tarpeiden ja toiveiden mukaan, sekä itsensä luovaa toteuttamista mahdollisuuksien rajoissa. Haluan tarjota tätä samaa vapautta myös lapselleni enkä siksi ole ollut innostunut ajatuksesta, että hänen pitäisi lähteä kouluputkeen jo nelivuotiaana (Länsi-Australian kindy) ja esikoulukin alkaa jo viisivuotiaana (Länsi-Australian preprimary). Kindy toki on vapaaehtoinen, preprimary sitten pakollinen (tarkemmin sanoen, oppivelvollisuus on pakollinen viisivuotiaasta lähtien). 

Omasta lapsuudestani muistan parhaina hetkinä ne, kun sai olla ja leikkiä vapaasti ennen kouluikää, sekä viikonloppuisin ja lomilla, vaikka koulustakin oikeasti nautin. Perhereissussa saamme rytmittää päivät itse oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan, eikä kenenkään tarvitse sykkiä työ- tai kouluaikataulujen kellonlyömillä. Toki tällainen elämäntapa voi onnistua vain tietyin reunaehdoin, eli jostain on tultava rahoitusta, joka moisen kattaa. Koronapandemian ainoa plussapuoli onkin ollut henkkoht se, että etätyöt ja joustavat työajat ovat tulleet jäädäkseen ja pystyn työskentelemään toiseen maahan vaikka ulkomailta käsin. 

2. Leluttomuus 

Vaikka leluttomuus on miinuslistallakin, täytyy se ottaa myös positiivisena. Yritämme leikkiä mahdollisimman paljon ulkona eli kiertää eri leikkikenttiä. Käymme myös lapsiystävällisissä nähtävyyksissä, kuten Science World eli Vancouverin Heureka (tosin kooltaan moninkertainen verrattuna Heurekaan). Monet muutkin nähtävyydet taipuvat koko perheen kohteiksi: omia suosikkejani ovat erilaiset puistot ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi leikimme kotona aika simppeleitä, lapselle hauskoja juttuja, kuten ilmapallo-lentopalloa tai hyrrämaalia (hyrrä pitää saada torjuttua jalalla, kun toinen lähettää sen). Näihin ei vaadita paljoa materiaa, mutta iloa niistä saa irti -- vaikka vanhempi niihin aina kyllästyykin ennen lasta :D 

Liikumme myös mahdollisimman paljon luonnossa. Tosin tällä hetkellä ja aiemminkin liikkuminen on ollut työlästä vanhemmille, koska lasta pitää kantaa melko paljon. Nelivuotiaan jalat väsyvät yhä nopeasti, vaikka rattaat olemmekin jättäneet pois jo puoli vuotta sitten. Reppuselkään tai olkapäille siis. Hienoisesta rasittavuudestaan huolimatta on tärkeää opettaa lapselle luonnossa liikkumisen mielekkyyttä, ei pelkästään luonnon itsensä vuoksi, mutta myös navigointitaitojen ja maailmaan tutustumisen: tutkitusti aivosolujen terveeseen uusiutumiseen tarvitaan kiinnostavissa ympäristöissä liikkumista, toteaa lääkäri Anders Hansen. 

3. Ruoka

Arvoin, kuuluuko tämä miinuksiin vai plussiin, koska ruuanlaitto, ruuanhankinta ja ulkona syöminen voivat olla aikamoinen haaste tai ainakin hidaste reissun päällä. Meidän muksu on valmiiksi nirso, ja syö vain tuttuja makuja ja ruokia; nyt ollaan sentään päästy maistamisvaiheeseen, eli hän suostuu/uskaltaa maistaa uuttakin ainakin ajoittain. Omien kouluruokailumuistojeni takia en halua koskaan pakottaa tai vaatia ruuan syömistä (opin koulussa piilottamaan syömättömän ruuan lautasliinoihin, jotta sain heitettyä roskiin sellaista, mikä ei vain mene alas. Opettaja ja keittäjä vahtivat, että lautaset syödään tyhjiksi). Silti kyllä reissussa välillä kirskututtaa hampaita, kun napero huutaa nuudeleita sadannetta kertaa, vaikka tarjolla olisi vaikka mitä hyvää, uutta, maukasta ja tuoretta. 

Kuitenkin matkustelun yksi anti ovat uudet ruuat ja ruokakulttuurit ja tämä menee ehkä eniten kategoriaan: vanhemmat nauttivat vaikkei lapsi innostukaan, ja silloin tehdään kompromisseja, missä, milloin ja mitä syödään. Mielestäni lapsiperhe-elämää ei voi eikä tule elää pelkästään lapsen ehdoilla, ja on myös lapsille tervettä oppia, että jokainen päätös tai tehtävä asia ei ole ensisijaisesti heille. N osaa harjaantumisen myötä istua ravintoloissa kiitettävän kärsivällisesti (yleensä lelujen, värityskirjan tai viimeisenä oljenkortena, kännykän viihdyttämänä), jotta vanhemmat voivat testailla uutta taco-paikkaa, merenrantaravintolaa tai näköalabistroa. Elämä ei lopu perheellistymiseen ja tämän tietävät eritoten ranskalaiset asenteella jokainen ravintola on perheravintola, koska lapsillakin on oikeus oppia yhteiskunnan sivistyneiksi jäseniksi. 

4. Joustavuus ja mielikuvitus

Lapsen kanssa reissatessa oppii väkisinkin mielikuvituksen käyttöä ja joustavuutta, puolin ja toisin. Kun naperolta meinaa loppua mielenkiinto puolityhjässä AirBnB:ssä, vanhempi kehittää tälle tekemistä vaikka hengareista: asettelin niistä laita-aidat marmorikuularadalle ja päätyyn tyynyn, jotta lapsi sai testailla, minkävärinen kuula kulkee nopeimmin. Leikimme usein erilaisten pahvipakkausten, vessapaperirullien ym. leikkuuta, väritystä ja askartelua: tämänikäiselle pelkkä saksien käyttö on jännää ja haastavaa puuhaa sinällään ja teippirullalla pahvi muuntuu dinosaurukseksi tai vaikka miksi. Tosin aina äidin tai isin taidot eivät riitä toteuttamaan muksun mielikuvitusrikkaita toiveita! 

Paras matkalelu pidempään reissuun mielestäni on jonkinlainen pieni askartelusetti sekä väritystarpeita, etenkin vesivärit. On kuitenkin kiinnostavaa ja palkitsevaa huomata, että erittäin pienillä materiaalisilla tarpeilla lapsi on tyytyväinen, kun hänellä on leikkiseuraa ja huomioiva aikuinen lähellä. Muttamutta, tottakai meilläkin vanhemmat uuvahtavat aika ajoin ja silloin näpytelköön kännykkäpelejä. Joustavuus on hyvä taito kaikkiaan, niin vanhemmille kuin lapsillekin: liian tiukat rajat ruutuajassa, ruuan laadussa/määrässä, nukkuma-ajoissa ym. aiheuttavat pelkkää ahdistusta ainakin minulle ja siinä stressissä on vaikeampaa jaksaa vanhemmuuden vastuita. 

5. Ihmissuhteet

Mikäli kaikki osapuolet osaavat olla kypsästi reissussa -- eli toisiinsa empaattisesti ja kannustavasti suhtautuen -- väittäisinpä, että matkat vahvistavat perhesuhteita ja lujittavat keskinäistä "heimoutumista". Me pärjätään, kestetään ja hoidetaan mitä vaan-fiiliksellä. Omilla reissuillamme yleensä hakeudumme tarkoituksella myös oman suvun ja kavereiden seuraan, eli emme lähde pelkästään muille maille vierahille, vaan yhdistämme pidempiä reissuja sukulointiin, tai pyydämme sukulaisia tai kavereita matkaan mukaan. Nytkin Vancouveriin liittyi seuraamme veljistäni yksi ja käymme tällä samalla vaelluksella toisen veljeni luona Kolumbiassa. Kolmas veli tavattiin Suomessa, muiden lähisukulaisten ja kavereiden muassa. Meksikon-osiolle puolestaan tulee mukaan E:n äiti miesystävineen. 

Meillä matkustus on mahdollistanut etenkin vanhempien ja lapsen välistä läheisyyttä; sanoisinpa, että isä-poika-suhde on erityisesti hyötynyt asiasta. Kotiarjessa on ihan liian helppoa luiskahtaa päiväkotiin-töihin-markettiin-kuntosalille-kotiin syömään, telkun ääreen ja nukkumaan-rutiiniin (tai vaikkei siihen edes haluaisi, siihen päätyy työtuntien ja väsymyksen myötä). Elämme ns. aktiivisesti myös Australiassa eli tapaamme läheisiä, käymme uusissa paikoissa, vietämme aikaa metsävaelluksilla ja rannalla, mutta ne ovat pelkästään viikonloppuaktiviteetteja, eivät arkiviikon kauraa. Tosin täytyy myöntää, että loputon 24-7 lapsen kanssa/seurassa uuvuttaisi sekin (emme pysty keskittymään aivotyöhön, jota kumpikin tekee), ja odotamme ihan innolla kotiinpaluutakin, päiväkodin jatkumisineen!

Korttelifestivaali ja kaikenikäisten disko Vancouverissa eilen. Hyvää pöhinää! 

Vancouverin ja BC:n parasta antia ovat olleet upeat luonnonmaisemat sekä luonnossa seikkailun ja leikkimisen mahdollisuus. 

Herra 4v oppi kuvaamaan kännykällä tällä matkalla, tässä potretti.

Lapsille ja perheille suunnattuja nähtävyyksiä on eri maissa pilvin pimein, niin täälläkin. Satumetsä.

Muksu meriakvaariossa. "Mitä teet?" kysyin. "Otan kuvan jokaisesta meduusasta, yksitellen".

Kulttuurishokkia Kanadassa

Olemme nyt viettäneet Kanadassa lähemmäs kaksi kuukautta ja aika on riittävän pitkä, jotta ollaan päästy kulttuurishokin seuraavaan vaiheeseen, nimittäin ihastuksesta hämmennykseen, joskus jopa vihastukseen. Asiaan vaikuttaa eniten se, että jouduimme siirtymään hobittikolosestamme vehreältä West Vancouverin ruusupensasalueelta naapurikuntaan Surreyyn, joka on paikoin ihan kiva, paikoin vähemmän. 

Tarkalleen ottaen Surrey on kaksi kuntaa Vancouverin kaupungista itään ja täällä oli lähin realistisen hintainen majapaikka, jonka kesäsesonki- ja risteilykautena pystyy metropolista saamaan. Olen aiemminkin kauhistellut Vancouverin hintatasoa ja kauhistelu jatkuu edelleen. Nyt maksamme sinällään mukavasta kalustetusta kolmiosta himpun vajaat 2000€ kuussa - mikä tuntuu ryöstöhinnalta siihen nähden, että olemme puolentoista tunnin julkisliikennematkan päässä itse Vancouverista ja kiemurtelevien bussireittien päässä yhtään mistään (ml. kaupat, kirjastot, leikkipaikat, kahvilat). Olemmekin hintatason vuoksi joutuneet päättämään, että alunperin kolmikuukautiseksi suunniteltu Kanadan-vierailu täytyy typistää yhdeksään viikkoon. Apurahani ei nimittäin riitä enempään majoituskuluja (nytkin majoituskorvausta tulee puolet, puolet menee omasta pussista). 

Raha ei kuitenkaan ole kulttuurishokin syy suoriltaan. Enemmän ahdistaa alueellinen luokkajako, jota tosiaan en tajunnut/muistanut Kanadassa olevan. Elämme nyt seudulla, jossa on sekä överiä rakentamista että ankeutta ja kurjuutta. On paikoin ränsistynyttä, roskaista ja likaista, myös varjotonta, paahteista, betonista, asfalttista öljy- ja sylkitahroin.

Bussissa on lähes aina joku, jonka viereen ei suoraan sanottuna halua, koska henkilö on niin pahanhajuinen, likainen tai muuten outo (tajuan, että esim. addikteja ei pidä tuomita, en silti uskalla aggressiivisen oloisen tyypin viereen nelivuotiaan kanssa). Lähiostarimme on jättihalli, jota ympäröivät vielä jättimäisemmät parkkialueet sekä nelikaistatiet. Bussilta ostarille kävely tuntuu extreme-urheilulta, kun rekat ja monsterikokoiset lava-autot paahtavat ohi ja lähes myös päälle, parkkialueella. E:n ensimmäinen kommentti ostarivisiitistä oli: feels quite hostile, tuntuupa alue luotaantyöntävältä. 

Olemme kuin sanattomasta sopimuksesta alkaneet navigoida ajanviettoon kivemmille seuduille kuten New Westminsteriin, jonne on "vain" yhden bussin ja yhden junan verran matkaa. Autottomuus alkaa syödä miestä ja naista näin parin kuukauden jälkeen. West Vancouverin kahvilakaduilla ajopelittömyys ei vaikuttanut elämäämme juuri mitenkään, täällä 60-luvun autolähiössä kaaratta elo on kuin jalattomuutta: minnekkään ei pääse kuin suurella vaivalla ja ajanhukalla. Esimerkiksi eilen matkasin kampukselle lähes kaksi tuntia suuntaansa, vaihtaen liikennevälinettä neljä kertaa matkalla. Ja tämä oli suorin reitti. Itsepä änkesimme suurkaupunkiin asumaan. 

Ei elämä kuitenkaan pelkästään kurjaa ole, päinvastoin. Teimme viiden päivän vuokra-automatkan Banffin vuoristokylään ja hiihtokeskukseen, joka on myös Kanadan suurin nähtävyys (kävijämäärissä mitaten kuulemma). Tarkemmin sanoen itse kylä ei ole pääkohde, vaan Banffin ja lähiseutujen luonnonpuistot, kuuluisia Kalliovuorten maisemistaan sekä vuoristojärvistään -- ne tosiaan ovat yhtä huikaisevan turkooseja ja kirkasvetisiä luonnossa kuin kuvissa. Vuoristojen jääkentät jauhavat kiviainesta mikrohiukkasiksi veteen, ja sulamisvirroissa kelluvat kristallihituset tekevät järvivedestä taianomaista. Banff on seuraavan osavaltion Albertan puolella, ja matka sinne vei pari päivää täysmittaista ajoa suuntaansa. Nähtävyyksien vuoksi olisi ollut fiksumpaa käyttää reissuun kauemmin, mutta emme raaskineet toisaalta työaikataulun, toisaalta hintatason vuoksi. Jos Vancouverissa ovat hinnat pilvissä, Kalliovuorten korkeuksissa vasta pilvissä ollaankin, rahanmenon suhteen. 

Reissu itsessään oli ehkä tämän keikan kohokohta, koska näimme matkalla niin paljon huikaisevia vuoristo- ja erämaisemia. Autoreissut ovat suosikkimatkustustapani: voi päivä päivältä päättää, minne tähtää ja missä pysähtyy. Ja suunnitelmia voi muuttaa lennosta tarpeen mukaan. Tajusimme reissulla myös, miksi British Columbian osavaltion puolella ei ole samanlaisia maailmanluokan vuoristokohteita kuin Albertassa (Banff ja Jasper), Vancouverin pohjoispuolista Whistleriä lukuunottamatta.

Vancouverista itään vuoristo on BC:n puolella paljolti hiekkakiveä ja muodostuvat maisemat aivan erinäköiset. Esimerkiksi matkan varren kaupungista nimeltä Merritt jäi mieleen lähinnä, että eipä ole Merritissä meriittiä, niin ruma se oli (puuton, paljasrinteinen, hiekkainen, paahteinen, siellä täällä peltihalleja ja mitäänsanomattomia asuintaloja). Kuvittelimme, että koko Merritt on louhittu piloille, mutta ilmeisesti rinteiden mataloituminen ja katoaminen ovat lähinnä tuulen ja sateen aikaansaamaa eroosiota. Nyt netistä tarkistaessani Merritt on tunnettu kantrimusiikista ja musiikkifestareista. Jahas. Eipä ole kantri minun makuuni, joten Merritin meriitit jäävät meikäläiselle vähiin!

Hienointa matkalla oli telttailu Banffissa luonnonpuistossa, E:n vanhan kollegan ´Suzyn´ järjestämänä. Suzy muutti Perthistä Kanadaan kahdeksan vuotta sitten retkeily- ja seikkailuoppaana ja työskentelee nykyään Kanadan luonnonpuisto-osastolla. Hänen kauttaan saimme viime tipan telttapaikan sekä leirivarusteet, joita meillä ei tietenkään Aussilasta asti tuotuina olisi (matkalaukkukilot paukkuvat jo ilmankin). Nelivuotiaalle leirinuotio ja metsässä telttailu oli ikimuistoista, ja olihan se sitä myös vanhemmille. Tosin itse en ole telttailun ylin ystävä, koska ei siellä kovin hyvin nuku... Mutta herääminen paratiisimaisiin näkymiin turkoosin järven poukamassa ei olisi voinut vaikuttavampi olla.

Oli kiinnostavaa kuulla Suzyn mietteitä, miten aussi sopeutuu Kanadaan. Olin kuvitellut, että maat ovat niin samankaltaiset, ilmastoa lukuunottamatta, että puolin ja toisin sujahtaisi kuin kala veteen. Suzy kuitenkin kaipaa kovasti kotiin Perthiin, toisaalta perheen ja ystävien vuoksi, toisaalta erilaisen kulttuurin ja elämäntavan. Vaikka hän nauttiikin vuoristoelämästä ja maisemista, on kanadalaisiin tutustuminen osoittautunut vaikeaksi. Käsitin, että Suzy on tottunut rouheampaan ja mustempaan huumoriin (aussit mm. mielellään viljelevät kirosanoja ja aika karuja ilmaisuja...), sekä yhteisöllisempään kulttuuriin.

Ausseihin verrattuna kanadalaiset vaikuttavat luokittelevammilta ihmisiltä, eli ihmisiä jaotellaan eri leireihin esim. tulotason pohjalta sekä siitä, mistä henkilön tuntee. Aussit mielellään sekoittavat kaikkia ympyröitä eli työkaverit, harrastuskaverit, suku ja lapsuudenkaverit voidaan hyvin kutsua samaan illanviettoon, kun taas Suzyn mukaan kanadalaisille nämä kuuluvat eri leireihin (varmasti riippuu paljon ihmisestä ja alueesta). Myöskään jaettuja julkisia ajanviettopaikkoja ei ole samalla lailla Kanadassa kun Aussilassa, siis puistoja, leikkipuistoja, ulkoilma-kuntoilupaikkoja, grillauspaikkoja... Yksi selkeä Kanadan ja Australian ero on, että lapset eivät ole Kanadassa yhtä lailla tervetulleita aikuisten alueille, esim. iltatapahtumiin tai pubeihin, kun taas Aussilassa perhekeskeisyys on kiistaton normi (hyvässä ja huonossa. Siitä voidaan aina debatoida, onko aikuisilta fiksua juoda alkoholia lasten nähden. Omasta mielestäni ok jos ei mene yli). Leikkikenttä keskellä olutpanimoa kuuluu asiaan Perthissä ja jos sellaista ei ole, paikka menettää puolet asiakkaista. Kanadassa moisesta ei ilmeisesti ole kuultukaan ja lakikin sanoo, että anniskelualueille ei ole alle 19-vuotiailla asiaa. 

Luokkajako tai ehkäpä demografinen preferointi kävi ilmi myös viinitilakierroksellamme. Aussilassa viinitiloilla kiertely on yleinen viikonloppuharrastus ja vaikka se onkin enemmän aikuisten huvia, yleensä myös lapset huomioidaan tai ainakin sallitaan. Niitä mainittuja leikkipaikkoja tai ainakin pihapelejä yleensä löytyy, tai jonkinlainen lasten alue, vaikkapa viiniköynnöslabyrintti. Kelownan ja Pentictonin viiniseuduilla käydessämme tajusimme pian, että lapsiystävällisyys tarkoittaa täällä hyvin eri asiaa, nimittäin juurikin sitä sietämistä huomioinnin sijaan. 

Vanhin, arvostetuin ja ehkä myös fiinein tila Mission Hill Kelownassa vaikutti jo lähestyessämme siltä, että tänne ette te kuulu: pihaan ajo tapahtui kolme metriä korkeiden muurien välistä, rautaportin ohi. Ja tosiaan viininmaistelu tapahtui erillisessä paikkavaraustilassa, jonne ei meikäturisteilla ollut walk-in- eli sisään ilmestyvinä tunkeilijoina mitään asiaa. Hienoja kuvia saimme, mutta myös pienimuotoisen alemmuuskompleksin, sen verran paikassa katsottiin alaspäin keskiluokkaista lapsiperhettä vrt. julkkikset, pohatat ja muu kerma. Huom, tässä en vaadi, että kaikkien pitää olla kaikkialle tervetulleita ja toki jokainen yritys valitsee asiakkaansa. Tilanne vain oli kulttuurieron kohtaaminen, koska tätä emme ole Australiassa kokeneet. 

Entäs arki? Työntekoni etenee nytkähdellen, pyräyksittäin. Inspiraatiota lukea ja kirjoittaa on nyt -- varmaan paikanvaihdoksen myötä -- enemmän kuin oikeastaan missään kohti aiemmin, mutta aikaa puolestaan vähemmän, paradoksaalisesti. Koska meillä ei ole täällä päivähoitomahdollisuutta, vuorottelemme pikkujepen vahdintaa. E viimeistelee täydennyskoulutusdiplomia kaupunkipuuston hoidosta ja suoritukselle on deadline, minulla puolestaan ei ole päiväkohtaisia tavoitteita, kylläkin pidemmän aikavälin, joita tulisi edistää. Lähikirjastot ovat tulleet kummallekin varsin tutuiksi, ja kirjastot ovatkin hyvä ja toimiva palvelu täällä. Yhdessä on peräti lapsiparkki, tosin se on auki vain klo 17-20 ja varauksen voi tehdä enintään 90 minuutiksi kerrallaan. Parempi sekin hengähdysaikaa kuin ei mitään! 

Hupaisa pikkuinen kulttuuriero ilmenee siinä, miten kanadalaiset ja aussit puhuvat: vaikkakin englantia, silti omin sanakääntein. Esimerkiksi kirjastossa lainauspalvelu täällä voi olla nimeltään circulation, loansin sijasta (kierto ennemmin kuin laina). Kävin kampaajalla siistimässä tukkaa ja pyysin parin sentin lyhennystä takaa sekä otsiksen kuntoonlaittoa. Australiaksi otsatukka on fringe. Kampaaja sanoi: "siis haluat noin tuuman pois takaa sekä bangsit kuntoon?" Oikein leikkasi, eli ymmärsimme toisiamme :D 

Muuten, Vancouverin monikulttuurisuus ja vetovoima ilmenevät hyvin siinä, etten ole vielä kertaakaan jutellut kenenkään sellaisen kanssa, joka on syntyjään Vancouverista. Neljä viidestä on jostain muusta maasta tykkänään, ja loput yksi viidestä syntyperäisiä kanadalaisia, mutta muualta tätä laajaa valtiota. Esimerkiksi eilen minulla oli tapaaminen kollegan kanssa, joka oli alkujaan Ontariosta ja Montrealin kautta Vancouveriin päätynyt. Hänkään ei ollut varma jatkostaan täällä, sillä Vancouverin hintataso on ongelma kaikille, ei vain meille lyhytaikaisille vieraille. Kanadaan muuttavat aussit näyttävät suuntaavaan preerialle naapuriosavaltioon eli Albertaan, tuttuihin töihin öljy-, kaasu-, IT-, ja konsultointialoille, tutunoloisiin kuumanpaahteisiin maisemiin (kesällä, talvella sitten piisaa kylmää). 

Kanadan-keikkamme jatkuu vielä tämän kuun loppuun, sitten siirrymme visiitille veljeni luo Kolumbiaan. Täysin uusi maa ja manner meille, pysykääpä kanavalla! 

Vuoristojärvellä, Emerald Lake eli Smaragdijärvi. Nimensä arvoinen. 

Mission Hill-viinitila Kelownassa. Odotimme koko ajan, että meidät saatetaan turvamiesten voimin pois, sen verran fiini paikka oli. 

Mission Hill-viinitilalla.

Löysimme matkan varrelta taikametsän, The Enchanted Forest. Kokonainen metsärinne täynnä tällaisia satutaloja ja -hahmoja. Nelivuotiaan paras päivä!

Suomalainen savusauna Vancouverin Skandinaavisen kulttuurikeskuksen pihassa. 

Walmartin annoskoot, oh my. Melkein puolitoista kiloa sipsejä...? Tajuan juhliin joo, mutta tarvitseeko oikeasti kukaan näin paljon? Eivät ne pussissa kuitenkaan hyvänä pysy, eli pitäisi kiskoa kerralla koko päivän kalorit. Kansanterveys kiittää.

Ensimmäinen kuukausi Vancouverissa

Olemme nyt asustelleet Vancouverissa viittä vaille kuukauden. Ensivaikutelmat ovat erinomaiset, sillä Vancouver sijaitsee onnekkaasti varmaan maailman kauneimpiin lukeutuvassa notkelmassa; vuoriston, merenlahden ja jokisuiston laaksossa. Täällä voi kirjaimellisesti paistatella päivää biitsillä samalla kun takana siintävät lumihuippuiset vuoret. Ainoastaan Japanissa ja Norjassa on ollut yhtä luonnonkaunista - ehkä Uusi-Seelanti yltää samaan ja nämähän ovat aina makuasioita. Ainakin minulla, pohjoisen kasvatilla, täkäläinen alkukesän huumaava vihreys verrattuna Perthin kuivaksi kärähtäneeseen luontoon vain soittelee jotain sielun kieliä syvemmin. 

Muttamutta. Vancouverissa (ehkä Kanadassa ylipäätään?) yhteiskunnallinen eriytyminen, luokkajako tai sosiaalinen eriarvoisuus ovat Suomea ja myös Perthiä pahemmassa jamassa. Asumme tällä hetkellä varsin fiinillä alueella - kategoriaa Espoon Westend tai Perthin Cottesloe -, jonne päädyimme enimmäkseen sattumalta: täältä löytyi vuokralle täysin varusteltu kellarikolmio "sopuhintaan" eli 2100e/kk. Mielestäni aivan järkky hintataso, kun maksamme Perthissä asuntolainaa ok-neliöstä 925e/kk. 

Kuitenkin kellarikolosemme oli edullisin tarjolla olevista, joista on järjellinen työmatka UBC:n kampukselle. Asunto on ollut ihan ok, vaikkakin hieman kostea ja jatkuvaa tuuletusta vaativa, koska sijaitsee kirjaimellisesti maan alla (meillä on vain yksi ikkuna, etuovessa). Kuitenkin sijainti on mahtava, sillä pystymme työpäivän jälkeen suuntaamaan joko merenrantaan, vuorille, keskustaan tai North Vancouverin hipsterialueille (mukavia rantaravintoloita, leikkipaikkoja ja eläväistä menoa) ihan kävellen tai hyppäämällä pikavuorobussiin. Lisäksi alue on kaunis, viihtyisä, leppoisa ja turvallinen.

Miten eriarvoisuus näkyy? Vancouverissa on erittäin selkeä aluejako siinä, kuka "kuuluu" minnekin: ei niinkään etnisen taustan pohjalta, vaikka sekin vaikuttaa, niin monikulttuurisen vastaanottavainen kuin kaupunki onkin. Määrittäjänä on tulotaso, koulutustaso ja raittiuden taso tai ainakin sallitut vs. kielletyt päihteet. Täällä tuoksahtelee vähän kaikkialla kannabis, laillinen päihde tupakan ja alkoholin rinnalla. Myös siis täällä meidän kultapossukerhomme kaduilla. Mutta, Vancouverissa on Kanadan pahin huumeongelma ja se keskittyy Downtown Eastside-alueelle eli keskustan itälaidalle. 

En ole itse ollenkaan perillä huumeista tai niiden välisistä eroista, mutta ilmeisesti täällä käytetyimmät aineet ovat heroiini ja fentanyyli ja aiheuttavat erittäin vaikeaa ja rappeuttavaa riippuvuutta. E ja veljeni ajoivat bussilla Eastsiden halki matkalla muualle ja palasivat kotiin kirjaimellisesti kyynelissä, niin rankkaa ihmisrauniokohtaaminen oli. Miksi juuri Eastside on moinen vyyhti? Syitä on monia ja ristiriitaisia, ja selitys asialle riippuu täysin lähteestä. Sen verran sain selkoa, että alue on vetänyt puoleensa vaikeuksissa olevia ja syrjäytyneitä ainakin 1960-luvulta saakka ja sinne on muodostunut tavallaan "kaikki käy, emme tuomitse, mutta saatat kuolla"-mentaliteetti, sekä asukkaiden, käyttäjien että viranomaisten taholta. 

Täältä meiltäpäin lukien Eastside voisi olla vaikka kuussa, niin erilaista on elämä vain kymmenen kilometrin päässä. Tavallaan tämä on hyvä ja leppoisa asia: on mahtavaa, kun voin asioida ja työskennellä lähikirjastossa ilman minkäänlaista pelkoa hankaluuksista tai vaaroista - nimittäin omalla asuinalueellamme Perthissä on myös jonkin verran levottomuuksia ja harva se viikko joku laitapuolen kulkija saa (sinänsä vaarattoman, silti säikäyttävän) raivarin kirjastossa. En kuitenkaan pysty olemaan ajattelematta, miten yhteiskunta voi pitkän päälle toimia niin, että osa eristäytyy omalle vuorelleen (Vancouverissa kirjaimellisesti) kartanoihinsa aitojen taa, kun taas osa rämpii elantoa roskiksista tai sitäkin epähumaanimmin. 

Omakin asukkuutemme hieman heijastelee luokkajakoa: kellarikolmio on mahdollisesti tehty rakennusluvatta, sillä omistaja on tiukka siitä, että emme millään lailla "paljasta" asuvamme täällä. Ovemme on ison omakotitalon takana ja asunnollemme johtava kyltti oli otettu saman tien pois kun sen löysimme. Emme ole tavanneet omistajaperhettä kertaakaan: aina kun näemme heitä ohimennen etupihalla, he eivät noteeraa meitä mitenkään, edes tervehtien. 

Toisaalta he hoitavat kaikki vuokranantajavelvollisuudet oikein, eivätkä ehkä vain halua meidän kuvittelevan, että voimme kaveerata: silloinhan voisi alkaa vaikkapa pyytää palveluksia tai alennusta. Mutta kokemus on aavistuksen absurdi  ja välillä tuntuu, että asumme piilobunkkerissa kuin mitkäkin parasiitit -- emme oikeasti "kelpaa" tälle alueelle, sillä tulotasomme ei huitele samoissa sfääreissä. Liikumme bussilla ja jalan, kun vuokranantaja parkkeeraa kaksi Teslaansa makkarimme yläpuolelle autotalliin. Arvailen, että naapurustossa ei katsottaisi hyvällä omakotitalon jakamista vuokraosuuksiksi (en tiedä, onko täällä amerikanmallista HOA:aa eli homeowners association, millä on laajasti valtaa sanella asukkaiden elämää). Kuitenkin kolmio oli tarjolla ihan Booking.comissa ja on siellä ollut vuosia, eli tuskin mistään huijauksestakaan on kyse. Outoa. 

Luokkaerot näkyvät myös ruokakaupoissa. Täällä on selkeästi kahden eri tulotason ja myös koulutustason tai ainakin terveystietoisuuden kauppoja. Löytyy fiinimpiä luomuun, terveellisyyteen ja uniikkeihin artisaanituotteisiin perustuvia kauppoja, ja toisaalta halpaa bulkkia myyviä kauppoja. No, meillähän eivät rahat riitä noihin kroisosten kauppoihin ainakaan jatkuvasti, sillä niissä tuotteiden hinnat ovat noin puolitoistakertaiset Perthiin verrattuna. Tosiaalta bulkkikaupoista löytyy lähinnä huoltoasematasoista tarjontaa, eli niistä ei voi ostaa jatkuvasti, jos terveellisyys ja tuoreus kiinnostaa. Mielestäni tämä on kiintoisa kulttuuriero verrattuna Australiaan ja myös Suomeen, joissa kummassakin on muutama monopolikauppaketju sekä "uutena tulijana" ehkä Aldi/Lidl, mutta kaikista kaupoista saa sekä terveellistä että vähemmän terveellistä, luomua ja normia, luksuksempaa ja halvempaa. Täällä taas kauppaketjut/kaupat sinällään näyttävät erikoistuvan asiakaskuntansa mukaan. 

Muistan vielä edelliseltä Kanadan-keikalta (vaihto-opiskelijajakso n. 15 vuotta sitten...), miten järkyttynyt silloin olin ihmisten keskimääräisestä terveys- tai ravitsemustietämyksen puutteesta. Silloinen tilanne preerialla ja nykyhetki rannikon metropolissa ovat varmasti erilaiset, mutta edelleen häkellyn ihmeellisistä ruoka-aineista. Esimerkiksi leivonnaiset ovat jättisuuria, jopa Australiankin mallia suurempia: jos aussipaakkelsit ovat tuplakokoa Suomeen nähden, Kanadassa linjana on triplaus. Lounaskahviloiden tarjonta on sekä Suomessa että Australiassa mielestäni laadukasta ja terveellistä noin keskimäärin, ja kasvisten ja vihannesten merkitys ymmärretään. Vancouverissa puolestaan lounaskahviloissa normisettiä vaikuttavat olevan erilaiset piiraat ja leivonnaiset, sekä tietenkin purilaiset, ranskikset ja lämpimät leivät. Esimerkiksi wrapeissa ei välttämättä ole lainkaan salaattia sisällä -- ainoastaan kinkkua tai kalkkunaa ja juustoa --, kun itse miellän wrapin salaatin vaihtoehdoksi. 

Osallistuin post doc-orientaatiopäivään UBC:llä ja sielläkin aamukahvitarjottimilla komeili vauvanpään kokoisia sokeripommeja: muffineja, croissantteja ja cheddar-skonsseja. Australiassa kaikki kokoustarjoilu on mallia hedelmälautanen, vihannes-dippi-lautanen ja ehkäpä sushia tai niitä kasvispainotteisia wrappeja. Huom, en tässä nillitä tai valita siitä, että sain ilmaista ruokaa, jonka tietenkin söin! Lähinnä havainnoin kulttuurieroja. Vielä hiilarointiakin kummempaa on lisäaineiden ja sokereiden läsnäolo ihan kaikkialla. Ostin samaa Quaker-merkkistä pikakauraa, jota Perthissäkin syömme. Täällä jäi lautaselle, koska valmiiksi maustetusta annospussista puolet on sokeria eli ällömakeaa. Samoin valmispizzan pohjat tai paahtoleivät saattavat maistua pullalta. Ihan kaikkeen lisätään maissisiirappia (USA:n malliin). Omituisin tuote on coffee mate, jauhemainen kahvinvalkaisija, joka on kirjaimellisesti valkaisijaa: kemiallisia lisä- ja väriaineita, ei halaistua sanaakaan mistään aidosta. 

Työskentelyyn täällä en ole saanut varsinaista tatsia, siis työpaikkakulttuuriin. Pakerran tällä hetkellä omaa tutkimustani etätyönä lähikirjastolla, ja osallistun orientaatioihin ja vastaaviin kampuksella paikan päällä. Kuitenkin akatemian hierarkkisuus on jo tullut vastaan, verrattuna Suomeen tai Australiaan. Yliopistolla kaikkia tohtorinarvon saaneita puhutellaan puoliväkisin tittelillä tohtori (tai professori), ja post doc- eli tutkijanuran alkuvaihe nähdään oikeastaan opiskelijuuden vaiheena, ei itsenäisenä asiantuntijuutena.

Täällä siis on ensin undergrad eli kandidaatintutkinto, jonka päälle voi suorittaa postgrad eli maisterin tai tohtorin tutkinnon. Normiopiskelijat jättävät opinnot kandiin ja lähtevät työelämään. Vain akateemisesti suuntautuneet jatkavat maisterivaiheeseen, ellei työelämä sitä erityisesti vaadi, kuten esimerkiksi lääketieteessä. UBC on luonnon- ja lääketieteellispainotteinen yliopisto ja niinpä myös post doceista suurin osa on lääketieteen tai siihen liittyvien tieteiden (farmakologia, biokemia, muut labra-aiheiset) edustajia. He myös työskentelevät hyvin suoraan projektijohtajansa alaisuudessa ja tämän tutkimusta edistäen, sen sijaan, että vetäisivät omaa tutkimusta. Olinkin orientaatiopäivässä ainut humanisti ja suorastaan kummajainen, koska minulla ei ole esihenkilöä tai valvovaa johtajaa. Minulla kyllä on täkäläinen ohjaaja, jota tosin tapaan harvakseltaan - vielä en kertaakaan. 

Ensihuumassamme ja Vancouver-ihastuneisuudessamme aloimme jo haikailla muuttoa tänne. Kuitenkin lähempi syyni hieman romutti intoa. Kanadassa ei tunneta long service leavea, pitkän palveluksen vapaata, Australian työväestön motivoijaa: 7-10 vuoden työuran jälkeen saa kolme kuukautta ekstralomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla, siis joka vuosikymmenen jälkeen yhden jakson uudestaan. Aussilassa vuosiloma on vähintään neljä viikkoa, Kanadassa lakisääteisesti kaksi (toki työnantajat voivat tarjota enemmän). Muutenkin työkulttuuri ja palkkataso vaikuttavat amerikkalaisilta eli ihannoidaan ylitöitä, siedetään matalahkoa palkkaa ja kärvistellään epävarmoissa työsuhteissa. Tietysti nämä riippuvat aina työnantajasta. 

Vancouverin näkyvin huonoin puoli meille on maailmanlaajuisesti korkea hintataso, mukaanlukien tippauskulttuuri, sekä taxes and fees-systeemi. Täällä siis kaikissa palveluammateissa osa ellei koko palkka perustuu tippeihin, joita on käytännössä pakko antaa vähintään 15%, toiveena jopa 25%. Mitkään hinnat missään, edes ruokakaupassa, vaatekaupassa tai museon ovella, eivät ole ne, jotka hintalapuissa näkyvät, vaan niihin lisätään kassalla erilaisia ALVeja ja mitä lie palvelumaksuja. Täten jokainen ostos maksaa vähintään 15% enemmän kuin mitä itse luulet menun, hintalappujen tai muiden listausten pohjalta. 

No entäs aivan perusarki? 

Ensimmäiset pari viikkoa käytimme enimmäkseen lomailuun. Veljeni vieraili täällä ja kiersimme kuumeisella innostuksella kaiken turistioppaissa mainitun sekä enemmän. Olemme ehtineet käydä Whistlerissä, lähivuorilla, monissa Vancouverin eri kaupunginosissa, tiedekeskuksessa, museoissa, akvaariossa, näköalapaikoilla, kasvitieteellisissä puistoissa, taidegallerioissa... sekä ajoimme ympäri Vancouver-saarta, joka on siis kaupungista erillinen, Pohjois-Amerikan rannikon suurin saari parin tunnin lauttamatkan päässä. Siellä suunnitelmamme menivät hieman mönkään, sillä saaren itä- ja länsirannikkoa yhdistävä ainut tie katkesi metsäpalossa juuri samana päivänä, kun olisimme matkan taittaneet (tie oli lopulta poikki kaksi viikkoa). Äkkiä Google Mapsin varassa uudet suunnitelmat, uudet majoitusvaraukset, ja nokka kohti muita maisemia. Onneksi sentään näin päin, eli emme jääneet saaren vastarannalle jumiin sammutusta ja tienraivausta odottamaan. 

Kanadaan on sikäli helppoa asettua, että olo on hyvin tervetullut. Kukaan missään ei ole millään lailla ilmaissut, että emme kuuluisi tänne (paitsi vuokraisännät mykkyydellään tavallaan...), päinvastoin. Kanadalaiset ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja kohteliaisuudestaan ja ystävällisyydestään. Jopa vessagraffitit näyttävät olevan kiltimpää kielenkäyttöä kuin Australiassa ja Suomessa, ja eräänä päivänä bussissa todistimme bussikuskin ja kodittoman välistä konfliktia, joka kuitenkin päättyi siihen, että ilkeästi kettuillut matkustaja toivotti hyvää päivänjatkoa kuskille. Toisin kuin Perthissä, en ole kertaakaan joutunut selittämään kellekään, mistä olen ja miksi tulen, miksi minulla on aksentti -- Perthissä tätä yhä jaksetaan ihmetellä 12 vuoden jälkeen, vaikka kolmasosa asukkaista on ulkomailta kotoisin. 

Tällä hetkellä arkemme rullaa samanoloisesti kuin Perthissäkin (tosin ilman päivähoidon suomaa jelppiä = hitaammalla työskentelytahdilla): käyn töissä joka toinen päivä ja E puolestaan suorittaa diplomiopintojaan loppuun joka toinen. Vuorottelemme pikkujepen vahdintaa, sillä emme näin lyhyellä reissulla ole oikeutettuja mihinkään hoitotukiin tai -paikkoihin eikä kultahammasalueellamme edes ole juurikaan lasten palveluja, kuten lapsiparkkeja. Muutamia mukavia leikkipuistoja sentään on. Arki on toisaalta haastavampaa täällä, väliaikaismajoituksessa, kun kodin tarjonta on rajoitettua (ei ole mausteita, ruokaöljyä, raastinrautaa, monia paistinpannuja jne talon puolesta), eli ruuanlaitto ja muutenkin kotityöt sujuvat hieman takamatkalta. Lasta on hankalampaa leikittää/viihdyttää, kun leluja on nuukasti. Askartelemmekin paljon pahvipakkauksista, niitä on hauska maalata vesiväreillä eikä väripaketin kanniskelu matkalaukussa paljoa paina. 

Kuitenkin uuden maan ja kaupungin kokeminen yhdessä palkitsee niin paljon, että pikkuhankaluudet unohtuvat joka ilta, viimeistään uuden mielekkään aamun koittatessa. Suosittelen samoin tunteville!

Vancouver lähivuorelta katsoen, Cypress Lookout. 

Lähirinteen kartanot. Emme ihan tällaisessa asu.

Vancouver on kiireinen satamakaupunki niin tavarankuljetuksen kuin turisminkin saralla. Kesäkausi on täynnä risteilyaluksia, reitillään Alaskaan.

Yllä ja alla: Victorian arkkitehtuuria Vancouver-saarella.

Outoa evästä. Juustoraasteleipä, limpusta puolet. Kuulemma alkuruoka esim. pizzalle (!).

Vancouver-päiväkirja, täällä ollaan!

Terveisiä Vancouverista! Kirjoitin viimeksi toukokuun alussa, ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Vietimme aikaa Suomessa sukuloiden, osallistuin E:n kanssa tohtoripromootiooni Jyväskylässä, ja siirryimme koko perheenä Kanadaan kesänmittaiselle tutkijavierailujaksolle. Mistähän päästä aloittaisi? Kronologisesti varmaan helpointa. 

Jyväskylässä vietettiin suorastaan jättimäistä promootiojuhlaa toukokuun lopussa, kun 400 maisteria, tohtoria sekä näiden seuralaista juhli akateemisia saavutuksiaan. Promootioita on vain muutaman vuoden välein eikä niihin tietenkään osallistu jokainen valmistunut, toisaalta promootioon saa tulla vaikka vuosikymmenen "myöhässä". Eli jokainen vielä promotoimaton valmistunut saa osallistua halutessaan. Kynnyksenä monelle varmastikin on hinta: promootion osallistumismaksu on useita satasia, seuralaiselta samoin. Muita rahareikiä ovat ihan paikalle matkustus ja majoittuminen, sekä tietenkin juhla-asu, hattu ja miekka. Laitoin mielenkiinnosta ylös, paljonko osallistumisemme kaikkinensa maksoi, ja tällainen oli kuitti: 

Osallistumismaksut, 250€ tohtorit ja 230€ seuralaiset

Majoitus kaksi yötä, kaksi henkeä 98€ ("boutique"-hostellissa)

Bussit Jyväskylään ja sieltä pois, yht. 110€

Kaksi juhla-asua minulle (miekanhiojaisiin eli promootion aaton juhlaan, sekä itse promootioon ja illallistanssiaisiin, sis. kaikki pakolliset eli kengät, laukku, juhla-hanskat, mustat sukkahousut, miekkavyö ja musta sateenvarjo) 200€

Frakkipaketin vuokra E:lle, pakolliset kaksi versiota (musta liivi, valkoinen liivi, lakerikengät, mattakengät) 260€

Tohtorinhatun ja lyyran vuokra postikuluineen 170€

Miekka 0€, koska sain lainaan yliopistolta kyselemällä

Yhteensä 1318€

Onnistuin mielestäni puristamaan kulut minimiin, sillä kokosin juhla-asut kasaan jo omistamistani vaatteista sekä kirpparilöydyistä, vaikkakin jouduin ostamaan uutena alesta polvipituisen mustan cocktail-mekon - tein siitä siis iltapuvun lisäämällä pitkän mustan hameen. Pukukoodi juhliin on tiukka ja ehdoton, eli vaikka sävelsinkin asujen kanssa, niiden piti kuitenkin mätsätä vaadittuun. Lisäksi säästimme liikkumisessa (bussi junan sijaan) ja majoituksessa (hostelli hienomman vaihtoehdon sijaan). Myös miekan laina ostamisen tai vuokrauksen sijasta tiputti yhteissummaa useilla satasilla. 

No, nyt kun on saatu kuiva kirjanpito alta pois, kannattiko panostus? Kyllä, ehdottomasti. 

Juhlat olivat kaksipäiväiset - kolmaskin päivä olisi ollut valittavana, mutta sen jätimme pois lastenvahti- ja kulusyistä, mutta oikeastaan enimmäkseen siksi, että emme ehtineet ilmoittautua siihen ennenkuin järviristeilypäivä oli loppuunmyyty. Juhlat olivat hyvin perinteiset akateemisuudessaan ja peräti ihmettelin, miten historiallisen hieno henki niihin saatiin klassisuudella: kaikki ohjelmat ja esitykset olivat joko kuorolaulua ilman säestystä, runonlausuntaa, puheita tai instrumentaalimusiikkia. Promootiopäivän iltana tanssittiin myös vanhojentanssit, mutta me emme tanssilattialle päässeet harjoituksen puutteen vuoksi: harjoituksiin olisi pitänyt osallistua Jyväskylässä ainakin yksi kerta ennakkoon ennen h-hetkeä. Juhliin tietysti kuului myös gourmet-ruokailua viinien kera kaksien illallisten merkeissä, sekä paljon sosialiseeraamista pöytäseurueen kanssa. Tässä ratkaisevasti auttoi Australiassa opittu small talk-taito, sillä pöytäseurueet olivat suomalaiseen tapaan hieman jäässä alkuun. 

Juhlista jäi hienoja muistoja ja mielestäni varsin tyylikkäitä kuvia. Ainut "moka" oli, etten testannut hatun kanssa minkäänlaista kampausta ennakkoon ja promootioaamuna väsäämäni lettinuttura ei sitten sopinutkaan lierin alle, kun hattu painettiin päähäni juhlavassa seremoniassa. Aavistuksen liian suuri vuokrahattu lipsahteli silmilleni siihen malliin, että perässä kulkeva kysyi, annettiinko minulle väärä hattu! Tilanteen korjasi nutturan nopea purku kahdeksi letiksi, kun en muutakaan keksinyt paniikissa. Mutta aika pieni murhe tuo. 

Tämäkin juhla tosin hiukkasen jäi muun matkustuksen ja sen tuoman jännityksen/innostuksen jalkoihin, samoin kuin väitöstilaisuuteni. Väittelyni jälkeen helmikuussa 2020 lähdimme melkein suorilta Italiaan kiertelylomalle ja siitä meidän oli tarkoitus jatkaa maailman ympäri, mutta korona katkaisi siltä suunnitelmalta siivet (ja vei lentolippurahat) kuten muistamme. Nyt lähdimme Jyväskylästä samantien Espooseen odottelemaan seuraavalla viikolla lähtenyttä "muutto"lentoamme Kanadaan. Ja täällä ollaan nyt!

Saavuimme Vancouveriin reilu viikko sitten ja olemme jo nyt kierrelleet kaupunkia ja seutua siihen malliin, että aika tuntuu kuukaudelta. Vancover on ainakin vierailijan silmin mahdollisesti yksi maailman kauneimpia kaupunkeja* tai ainakin yhdellä kauneimmista paikoista. Arkkitehtuuri sinällään ei ole mitenkään pysäyttävää, vaan aika geneeristä ja elementtipohjaista teräs-lasi-betoni-pilvenpiirtäjärakentamista. Mutta kaupungin vihreys ja sijainti meren, jokilaaksojen ja vuorten helmassa ei voisi upeampaa olla. 

*Vancouverissa tosin on Kanadan kaupungeista eniten(?) sosiaalisia ongelmia, mikä näkyy käsiin räjähtäneenä kodittomuutena ja huumeidenkäyttönä tietyillä alueilla, Downtown East Side etenkin.

En oikein osaa vielä pukea sanoiksi kaikkea näkemäämme, joten palaan Vancouverin ja Kanadan kuvailuun tuonnempana. Mutta yksi asia on varma: tämä(kin) reissu vahvistaa vakaumustani siitä, että matkustaminen ja ylipäätään liikkeellä olo on ihmisen parasta aikaa. Uusissa tai tutuissa maisemissa, ympäristössä liikkuminen ja sen tutkiminen monin eri tavoin - kävellen, pyöräillen, uiden, kiipeillen, junalla - on palkitsevaa sinällään ja ruokkii kehoa ja mieltä. Vaihtelu virkistää ja vaihteleva liikkuminen virkistää vielä enemmän, siis vastakohtana tietokoneen ja ruutujen ääressä nökötykselle. Vaikka koneella tätä bloggaan ja töitäkin täällä tulee tehdä, matka antaa taas paljon uutta pontta sille, että järjestän työpäiväni toisin myös jatkossa: mahdollisuuksien mukaan liikunnan ja maailmantutkimisen ehdoilla tai ainakin niitä mukaan ujuttaen.