22.11.2023

Omakotilähiöissä kytee mielenterveysongelma?

Seuraa vuodatusta. Otsikko on kohtalaisen laaja ja provosoiva, vaikka tarkennettuna aihe koskee asuntorakentamista ja asuntotuotantoa Länsi-Australiassa, eritoten Perthin seudulla, sekä sen vaikutusta hyvinvointiin. Aluerakentamislogiikka on aihe, joka itseäni kummastuttaa täällä joka päivä kaikkinaisessa tehottomuudessaan ja jälkeenjääneisyydessään. 

Suomalaisia yleisesti järkyttää Australian asunnoissa tavallinen huono laatu, eristeiden ja/tai lämmityksen ja viilennyksen puute, kummalliset "tein ite ja säästin"-ratkaisut, sekä dokumentoinnin olemattomuus. Täällä omistajalla ei ole mitään velvollisuutta pitää kirjaa kaikista remonteista, se on enemmän suositus kuin edellytys. Jos on itse vetänyt sähkötöitä tai putkia sinne tänne, eihän se nyt mittään. 

Tietenkin, jos kaupantekohetkellä rakennustarkastaja huomaa ongelmat ja niistä raportoi, ostaja voi vaatia hinnanalennusta tai vikojen korjaamista. Niitä ei kuitenkaan ole mikään pakko myöntää ja on ostajan vastuulla, haluaako edetä mahdollisen ongelmakimpputalon kanssa. Kaupanpurusta minulla ei ole kokemusta, mutta yleensä täällä on kuluttajansuoja aika heikko ja valvovilta viranomaisilta tulee lähinnä ohje viedä asia oikeuteen (olen työskennellyt rinnakkaisella alalla 7 vuotta eli tämän tiedän). 

Mutta hypätäänpä laajempaan kontekstiin esimerkin kautta. Muutimme uudehkoon lähiöön jouluna 2020 ja olen siitä asti ällistellyt, voiko aluerakentamisen logiikka tosiaan olla tämä. Perthissä rakennetaan ulkokehiltä sisään eli aloitetaan mistä lie hornantuutista sen perusteella, mistä grynderi on saanut halvimmalla maata. Lopulta ehkä osutaan johonkin liikennesolmukohtaan kuten juna-asemaan tai moottoritien ramppiin, ehkä ei. 

Meidän lähiömme on voittanut palkintoja "käveltävyytensä" ansiosta ja perthiläiseksi uuslähiöksi se onkin yllättävän toimiva: meidän talolta on matkaa 500 metriä lähijunalle sekä lähimpään pikku liikekeskukseen, eli ruokakauppaan, kebab-paikkaan, pubiin jne. Tähän esteettömyys sitten jääkin. Asema-liikekeskuksen ympärillä ammottaa 500 metriä tyhjää joka suuntaan. Eli tosiaankin kävelemme tyhjän kentän poikki sinne päästäksemme. Tyhjä ympyrä on jätetty odottamaan aikaa, jolloin kerrostalorakentaminen on alueella kannattavaa -- maanomistajatahon mukaan näin ei ole ollut koko sen 20 vuoden aikana, kun lähiö on ollut olemassa, mikä on aivan kukkua. 

Nyt lähiömme edelleen muodostuu kompaktista käveltävästä liikekeskuksesta, rikkaruohoja puskevasta autiotonttiympyrästä, ja kaikkialle levittäytyvästä omakotitalomatosta, joka alkaa pitkälti tyhjän maan jälkeen kuin kauppoja ympäröisi jokin tauti. Käveltävyys kaikkoaa siihen, että omakotitaloilta on melkein pakko ajaa ostarille ja sitten onkin helppo hurauttaa kauemmas isompiin liikkeisiin, eli pikku liikekeskus kärsii koko ajan asiakaspulasta.  

Kuvaannollisesti revin joka päivä hiuksia siitä, miten Perthissä eletään 1960-lukua kaavoituksen ja aluesuunnittelun suhteen, eli joka asia tehdään yksityisten rahoittajien/lobbarien sekä liikennesuunnittelun (mitä asfalttisempi moottoritieprojekti, sen parempi) ehdoilla. Etenkin Vancouverista palattuamme kärvistelin tätä asiaa, koska siellä onnistuimme asumaan erittäin viihtyisällä ja kävelijäystävällisellä alueella (alkuun, jouduimme sitten muuttamaan vielä aussimokiakin rumempaan kaukolähiöön matkabudjetin paukkumisen vuoksi). 

Oma "transit oriented" eli joukkoliikennelähtöinen (hehe salli mun nauraa) lähiömme on kuitenkin Perthin mittapuulla yllättävän eurooppalainen eli meidän on henkkoht mahdollista elää niin, että kävelemme junalle ja sillä keskustaan -- sen sijaan, että ajamme aina väistämättä ruuhkautuvaa moottoritietä pitkin ja käytämme tunnin per suunta matkaan, jonka tulisi viedä puoli tuntia. Mutta. Tällä hetkellä Perthissä paikataan ammottavaa asuntopulaa niin, että vähän jokaikistä puskaa ja peltoa raivataan omakotitalolähiöksi (estate). Niitä ripotellaan sinne tänne, täysin maan halpuuteen perustuen, ei mihinkään keskitettyyn strategiaan. Jokainen uudisalueen tontti myydään erikseen ja kukin kotitalous rakennuttaa yksin oman talonsa, kilpaillen samoista rajallisista rakentajaresursseista. Yhtään minkäänlaista yhteiskoordinointia ei ole, eli näissä uusissa hankkeissa ei tunneta kerrostalo-, rivitalo- tai kommuunimuotoista rakentamista. Oma huvila se olla pitää. Alueella, jolla ei ole minkäänlaisia palveluja, paitsi enintään huoltoasema ja pikaruokapaikka. Uusia kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja mainostetaan kaikkialla, mutta osa toteutuu, osa ei, osa viivästyy määrittelemättömästi. Ja näiden alueiden asukkaat käyttävät sitten tunnin per suunta moottoriteillä päästäkseen töihin, kouluun, kauppoihin, palveluihin, ja ruuhka- ja saastekierre vain pahenee. 

Mikä tässä on ongelma? Eikö pidä rakentaa sitä, mistä ihmiset tykkäävät ja ovat valmiita maksamaan? Yleensä omakotitalot ovat suosittuja, ja jos sellaisen saadakseen pitää ajaa hieman enemmän, mitäpä siitä mussuttamaan? No. Ensinnäkin, ok-talon osto tai rakennuttaminen on täällä tällä hetkellä ainoita tapoja hankkia koti, koska vapaiden vuokra-asuntojen määrä on alle prosentin, kerrostaloja on lähtökohtaisesti verrattain vähän, niiden rakennuttaminen on jäissä korkojennousun vuoksi, ja rivareita ei melkeinpä edes tunneta Perthissä. Eli oikeaa valinnanvaraa ei ole ja on epärehellistä väittää, että "kaikki" haluavat asian x, jos asia x on ainoa tarjolla oleva. 

Mutta sitäkin tärkeämmin: maailman on pullollaan tutkimusta, joka osoittaa hyvin monin eri tavoin, kuinka epäterveellistä tällainen hajarakentaminen on, fyysisistä ja henkisistä syistä. Autoilu itsessään saastuttaa ja jatkuva autoissa/ruuhkissa istuminen on paitsi stressaavaa, myös keholle rasittavaa jumitusta, joka vie aikaa liikuntamahdollisuuksilta saati hyötyliikunnalta. Mitä harvemmassa talot ovat, sitä vähemmän yleensä muodostuu yhteisöllisyysmahdollisuuksia, eli naapurusto ei asioi samoissa liikkeissä ja palveluissa vaan hajaantuu vähän kaikkialle. Lisäksi ok-lähiöiden rakentaminen on joka näkökulmasta kalliimpaa kuin tiiviimpi muoto (kerrostalot tai rivarit): samalle alueelle mahtuu vähemmän kotitalouksia, mutta vaaditaan enemmän infraa ihan tienpintojen, sähköjohtojen, viemäreiden ym muodossa. 

Eniten itseäni huolestuttaa, millaista maailmaa rakennamme lapsille -- kyllä vain, vedin juuri esiin "eikö kukaan ajattele lapsia?" kortin. Näitä lähiöitä markkoidaan lapsiystävällisinä, ja osa toki sitä onkin. Mutta hyvin monilla uusilla alueilla lapsilla, etenkin isommilla eli alakouluikäisillä ja teineillä, ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun se yksi leikkipuisto on koluttu eskari-ikään mennessä, minnekään ei pääse, koska ei ole kävely- tai pyöräteitä tai jos on, ne eivät johda minnekään, pelkästään ympäri sitä omaa talopeltoa kuin Truman Showssa. Vanhempien on pakko kuskata kaikkialle ja jos vanhemmat eivät ehdi/pysty/jaksa, siinähän nökötät kotona. Usein näillä uusimmilla alueilla taloissa ei ole edes omaa pihaa, koska täällä on buumi rakentaa niin iso kartano kuin tontille mahtuu, ja pihaksi jää silloin pieni laatoitettu grillausterassi (jollainen meilläkin on, tosin eri syystä: talomme on aussilaisittain pikkuinen ok-talo, rivariksi naamioitunut, eikä tontilla kerta kaikkiaan ole tilaa enempää. Nyt koitamme viherryttää vankilapihaa kaikin eri urban gardening-keinoin). 

Mutta lapsethan voivat ihan hyvin osallistua ohjattuihin harrastuksiin tai hoitaa sosiaaliset suhteet koulussa, mitä väliä sillä on, liikkuvatko he kodin ympäristössä omatoimisesti? Tämä on Aussilassa yleinen ajatus ja kumpuaa mielestäni jostain brittiarmeija- tai luokkahierarkiaperinteestä, jossa kaikkien toimien on oltava ohjattuja, valvottuja, säänneltyjä ja hyvin aikaisin kurinalaisesti opittuja. Sävystäni ei varmaan ole vaikea erottaa, etten itse kannata tätä. Kaupunkitutkijana olen lukenut liudan tutkimuksia siitä, miten tärkeää on vapaa liikkuminen eri tiloissa, siis sekä luonnossa että rakennetussa ympäristössä: keho kaipaa liikuntaa, mutta aivot kaipaavat virikkeitä, nimenomaan navigoinnin muodossa. 

On näyttöä siitä, että juuri tilanhahmottaminen, reittien löytäminen, ympäristön tutkiminen ja uusien alueiden haltuunotto ruokkivat aivoja kaikkein tehokkaimmin ja näin estävät mm. stressin, ahdistuksen, alakuloisuuden ja jopa masennuksen syntyä. Tämä on iso syy siihen, miksi luonnossa liikkumista aina suositellaan stressinpoistoon ja mielenterveyden hoitoon. Se auttaa niin monin eri tavoin: luonnon läsnäolon kautta ihan suoraan hormoneihimme vaikuttaen, mutta myös aivoterveyteen navigoinnin, tutkailun, löytämisenriemun kautta. 

Kun tämä mahdollisuus karsitaan pois lapsilta jo alkuunsa, ei ihme, että meillä on vuosiluokittain seinille hyppiviä tenavia ja teinejä, joilla ei riitä keskittymiskyky mihinkään. Ei se pelkkä ruutuaika, roskaruoka, liikunnan ja vapaan leikin puute, tai luontosuhteen puute, jotka kaikki nämäkin esiintyvät ylenpalttisina Perthin uuslähiöissä (kirjoitan tätä juuri sellaisessa ympäristössä). Vaan vaeltelun, oleilun, kävelyn, pyöräilyn, kiipeilyn, ympäristöntutkimisen, seikkailun, oman kehon kykyjen kehittämisen puute. 

Luen juuri kirjaa Overprescribing Madness, jossa entinen kouluopettaja ja poliitikko, nykyinen tutkija, kyseenalaistaa Australiassa räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmatilastot. Kirja on kontroversaali enkä itse usko ihan joka väitettä. Kirjoittaja Martin Whitelyn mukaan suurimmat syyt mielenterveysongelmien kasvuun ovat diagnostiikan ylilaventuminen amerikkalaismalliin, lääkeyhtiöiden lobbausvallan kasvu, poliitikkojen asiantuntemattomuus eli suositaan lääkehoitoja muiden terapiamuotojen sijaan, sekä epärealistiset odotukset esi- ja alakoululaisten käytöstä kohtaan: hänen mukaansa Australiassa edellytetään hiljaista keskittyvää työskentelyä aivan liian aikaisin ja tämä on johtanut mm. ADHD-diagnoosien räjähdysmäiseen kasvuun. Huom, itse en väitä, että ADHD diagnoisoidaan väärin (en tiedä asiasta läheskään riittävästi), mutta allekirjoitan täysillä sen kohdan, että aussikasvatuksessa kurinalaisuus ja ohjatusti ja valvotusti toimiminen ovat ihan eri arvo kuin suomalaisessa. Täällä vapaaseen leikkiin ja vapaampaan rytmiin, mm. välitunteihin, perustuva opetusmetodi on vaihtoehtoinen tapa, jota esi- ja alakoulut perustelevat erikseen vanhemmille! 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten Perthissä ei tunneta lähimetsiä, vaan kaikki luontosuhde rakentuu joko oman pihan tai hoidettujen puistojen kautta, eli valvotuissa, turvatuissa oloissa. Tämän toisaalta ymmärtää, koska Australiassa on oikeasti vaarallisia eläimiä, ml. hämähäkkejä ja käärmeitä, joilta lapsia on suojeltava. Toki vanhemmat voivat kuljettaa lapsia kauemmas luontoon eli luonnonpuistoihin, rannalle tai leirintäalueille, ja juuri näin mekin toimimme monien muiden tavoin. Se kuitenkin vaatii erilaista panostusta, tietämystä ja mielenkiinnon tasoa kuin lapsen päivittäinen päästäminen lähimetsään temuamaan kavereiden kanssa, mikä on Suomessa yhä yleistä ja miten oman lapsuuteni vietin. Suomalaisia vanhempia usein hämmentää myös aussitapa pitää lapset rattaissa tai kärryissä melkoisen vanhoiksi, eli 4-6-vuotiaita työnnellään ihan yleisesti erilaisissa värkeissä, koska se on kaikille nopeinta. Mutta. Tässä ne vähätkin hyötyliikunta- ja reitinlöytömahdollisuudet karisevat entisestään, kun lapsi ei saa vaellella tai edes verrytellä jalkojaan normiarjen matkoilla. 

Odotin joku viikko sitten omaa muksuani leikkikerhosta kunnan liikuntakeskuksessa ja viereeni kahvioon istui perhe kahden lapsen kanssa, ikää ehkä 3 ja 4v. Kolmevuotias oli rattaissa valjaissa ja nelivuotias äidin jalan vieressä tiiviisti. Kumpikaan lapsi ei saanut liikahtaakaan sillä aikaa, kun vanhemmat joivat kahvit ja juttelivat keskuksen työntekijöiden kanssa. Kun tyttö rattaissa yritti hieman kokeilla kahvion tiskin paneelireunaa, äiti ärähti välittömästi, kädet sisään, älä koske, älä touhua. Kun poika koitti hiljakseen vaellella metrin kauemmas tutkimaan jotain kiinnostavaa, isä murahti, takaisin heti, et mene. Koska perhe alkoi jutella minullekin, mainitsin, että ehkä lapset haluaisivat hieman tutkia ympäristöään. Vanhemmat torppasivat minut välittömästi sanoen, että perhe aikoo mennä pian rannalle ja tutkikoon siellä. Ei ole sopivaa tässä liikkua. Ainoa lapsille sallittu asia oli välipalojen syönti: niitä siinä upposikin monta odottaessa. 

Tiedän, ettei ole okei tuomita vanhempia näin lyhyen pätkän pohjalta, ja jokaisella on omat kasvatusmetodinsa. En silti pysty unohtamaan perhettä, jossa lapset saavat liikkua vapaasti vain rajatun ajan ja tilan kehikossa. (En tietty tiedä, miten he saavat leikkiä kotona, mutta aika hiljennetyn oloisia muksuja olivat harmi kyllä). Tietenkin tämä on yksittäistapaus eikä kenestäkään voi vetää koko kansaan yltäviä johtopäätöksiä. Mutta: vastaava asenne ei ole ainutkertainen, eikä ensimmäinen näkemäni tapaus Australiassa, kun lasten odotetaan vain istua nököttävän, kun voisi leikkiä, tutkia, liikkua, hyppiä, kiipeillä... käyttää kehoa monin eri tavoin ja tutustua sekä omiin kykyihin että maailmaan. Millähän ilveellä tätä Suomessa täysin tavallista olemisen tapaa -- vapaata leikkiä ja liikkumista -- saisi Perthiin muilutettua? Jos sama aihe kiinnostaa, tässä aiempi tekstini: Paleolapsuus myös aikuisille?

Lähteet:

Bond, Michael (2020): Wayfinding

Dunn, Claire (2021): Rewilding the urban soul

Gray, Peter (2015): Free to learn

Walker, Peter (2021): The Miracle Pill

Perthissä on Australian kaupungeista vähiten puita (canopy cover) ja eniten hallitsemattomasti leviävää omakotitalomattoa (urban crawl). Ja sen alkaa huomata negatiivisena viihtyvyystekijänä. Kuva: ABC


1.11.2023

Halloween Australiassa -- kun äitinä ei huvita

31. lokakuuta

Tänään on Halloween ja aiemmin täysin ohittamani juhla on saanut uudet mittasuhteet lapsen myötä. Ei tosin siten, että innolla koristelisin ja juhlistaisin, melkeinpä päinvastoin. Vaan sikäli, että tänäänkin rynnistin kauppoja läpi puolipaniikissa etsien jonkinlaista naamiaisasua, joka päällä napero 4v voisi vaeltaa ovelta ovelle asiaankuuluvaa trick or treat´ia kailottaen. Miksei asua ollut aiemmin valmiina? Minähän yleensä rakastan vuodenaikajuhlia ja erilaisia sesongin kohokohtia. Siihen pian...

Halloweenia ei juurikaan juhlittu Suomessa silloin, kun minä vielä siellä asuin eli ennen vuotta 2011. Toki 2000-luvun mittaan alkoi ilmestyä kauppoihin Halloween-krääsää ja varmaan jotain opiskelijoiden naamiaisbileitäkin oli, muttei mielestäni sen kummempaa eikä varsinkaan mitään kunnolla vakiintunutta. Pyhäinpäivä, kekri ja Halloween menivät Suomessa iloisesti sekaisin sisällön ja koristelun puolesta eikä kukaan tuntunut tietävän, milloin sitä Halloweenia tarkalleen ottaen kuuluu juhlia. Lasten karkki ja kepponen-kierroksia ei tietääkseni ollut ollenkaan (eikä varmaan nykyäänkään?), koska samantyyppinen perinne on Suomessa onneksi yhä voimissaan pääsiäisen aikaan. 

Halloween ei ole myöskään Australiassa kunnolla juurtunut juhla, eli edelleen muutkin kuin minä ovat ymmällään siitä, milloin sitä ylipäätään vietetään. Kalenterin mukaan 31. lokakuuta, mutta jos se sattuu arkipäivälle kuten tänään, olisiko pitänyt juhlistaa männäviikonloppuna, vaiko seuraavana? Ei, kuulemma tänään. Naapurustossamme asuu yhteisön selkäranka eli vapaaehtoisaktiivi, joka vuosittain päivittää netissä julkaisemansa karkkikierroskartan: karkkia jakavat talot ilmoittautuvat siihen, juhlintapäivä näin virallistettuna. 

Miten juhlitaan? Vaihtelee täysin perheestä riippuen, mutta pääelementit ovat kauhuteemainen koristelu sekä se karkki vai kepponen-kierros. Kauhun juhlinta lienee suurin syy, miksen itse ole koskaan ottautunut Halloweeniin. En pysty katsomaan väkivalta/kauhuviihdettä (whodunnit-murhamysteerejä lukuunottamatta) ollenkaan, koska olen niin visuaalinen tyyppi, etten sitten saa kuvastoa pois päästäni seuraavaan neljännesvuosisataan. Nykyäänkin näen painajaisia kauhuleffoista, jotka katsoin 1990-luvulla. Blair Witch Project, Kuudes aisti, hrrrrkkääk. Tiedän, noloa!

Jotenkin ymmärtäisin fantasiakauhun eli noidat, luurangot, aaveet ja muun wanhan kansan uskomuksista kumpuavan, mutta en ollenkaan syty moottorisahamurhaajazombi-tyyppiselle "koristelulle", jota nähdäkseni jenkkilässä harrastetaan ja josta sitä on Australiaankin apinoitu. Koko juhlahan on siirretty tänne suorakopiona Yhdysvalloista eli Australian Halloween ei liity alkuperäisimpään merkitykseensä, kelttiläiseen syksyn merkkipaaluun ja sadonkorjuujuhlaan. 

Tämä onkin toinen syy, miksi Halloween Australiassa on mielestäni kohtalaisen päätön: vuodenaika on ihan väärä pelottavan syyspimeän, sadonkorjuun tai luonnon talviunen juhlistamiselle -- kevät kukkeimmillaan ja keskikesän juhla joulu lähestyy täyttä laukkaa!  

No, minun mielipidettänihän ei tässä kysytty ja nelivuotias on riittävän iso tajutakseen itse, että on tapahtumaisillaan jotain jännittävää, josta kaikki lapset puhuvat. Tietenkään meidän ei ole pakko tehdä kaikkea samoin kuin kaikki muutkin, mutta en näe syytä olla ilonpilaaja vain siksi, etten itse kasvanut Halloween-kulttuurissa. Lähiössämme Halloweenin vietto keskittyy kokonaan lasten iloon ja monet ovat panostaneet valtavasti aikaa ja rahaa siihen, että heillä on kulmakunnan hienoin koristelu ja hassuimmat/pelottavimmat/näyttävimmät örkit katolla. Oikeasti aika pysäyttävä on lehmänkokoinen, aidon näköinen redback-myrkkyhämähäkki, jonka ohi ajamme joka aamu päiväkotiin.

Mutta siihen pukupulmaan. Operaatio väliaikaismuutto Kanadaan onnistui muuten kaikin puolin hyvin, mutta paluumuutossa hukkui pari nyssäkkää jonnekin varaston ja kodin väliin, en ymmärrä miten. Ja tottakai se keskeisin nyssäkkä on kassi, johon olin tunkenut naamiaistarvikkeita, mukaanlukien muksun viimevuotisen Hulk-puvun. Yritin eilen ja tänään ratsata kirpputoreja ja halpiskauppoja löytääkseni jonkinlaisen puvuntekeleen, mutta eihän niitä enää saa, muutamaa tuntia ennen h-hetkeä! Ylipäätään aussisysteemiin kuuluu, että vuodenaikajuhlat markkinoidaan ihan liian aikaisin ja tavaraa saisi kyllä kahta kuukautta ennen, muttei enää kahta päivää ennen. 

Koska olemme viime päivinä kotona puhuneet aiheesta mental load eli kotitöiden epätasainen jakautuminen (usein naiset tekevät enemmän metatyötä eli kaikenlaista ennakointia, suunnittelua ja perheen tunne-elämän säätelyä, näin myös meillä), E otti kiitettävästi asiasta vaarin ja on nyt hänen hommansa hommata puku. Pyysi oikein pomoltaan tunnin vapaata asiaa varten ja olen tästä iloisempi ja ylpeämpi kuin mistään kukkakimpusta :D 

Tosin, kuten metatyön luonteeseen kuuluu, en osaa päästää noin vain irti ja minulla on suunnitelma B jos kostyymiä ei kotiin ilmestykään -- ostin paniikkiratkaisuna mopsille tarkoitetun hämähäkkipuvun, johon toivottavasti mukelo mahtuu, jos pakko on! Kaikkein eniten tässä tökkii, etten yleensä osta mitään turhaa saati kertakäyttöistä, ja nyt haalin jotain huopa-piippurassihässäkkää kotiin ihan vain varuulta yhden päivän käyttöä varten. No, etuoikeutettujen ongelmia

Pian täytyy singahtaa päiväkodille Halloween-juhliin. Laitanpa kuvia, kunhan ehdin -- ja kun tiedän, ilmestyykö kotiin naamiaisasu vai onko lapsen kohtalona olla kadun huonoimmin pukeutunut, kuten varmaan tästä eteenpäin joka vuosi, jos äidin inspiksestä on kiinni. 

###

1. marraskuuta 

Miten ilta sujui? Päiväkodin juhlat olivat yhtä kaoottiset kuin aina ennenkin. Sanalla "juhlat" tarkoitetaan täällä pikemminkin avoimien ovien tuokiota, jolloin vanhemmat saavat osallistua lapsen päiväkotitouhuihin ja/tai tarkkailla tilannetta, ehkä tutustua muihin vanhempiin. Mitään vanhemmille suunnattua ohjelmaa saati tarjoilua ei meidän päiväkodissamme ole, tämä mielestäni on ero suomalaisiin päiväkotijuhliin. 

Käytännössä seurasimme lapsia tilasta toiseen yhden tutun äidin kanssa, kun tenavat riekkuivat kuka mitenkin päin ja stereoista pauhasi Puuha-Pete. Minä olen aina se vanhempi, joka pyytää mökää hiljemmälle, koska en kestä aussien kuulovaurioita liian kovaa volyymia kaikkialla. Tunnin päästä meidät päästettiin pois juhlat loppuivat, ja suuntasimme kirjastolle Halloween-tapahtumaan. Siellä lapsukainen sai puuhailla teemaan sopivia aktiviteetteja eri pisteissä tunteroisen, jonka jälkeen olikin aika käydä vaihtamassa päälle naamiaisasu illan kohokohtaa eli karkki-keppos-kierrosta varten. 

Meillä oli lopulta pukuja kolmin kappalein: se tuttu äiti päiväkodilta lainasi käyttöömme Batman-asun, kun kotona E oli onnistunut löytämään hukkuneen viimevuotisen Hulk-asun. Ja minulla oli vielä se koirien hämähäkkipuku vara-vara-osana... Lapsi halusi lähteä kylille Batmanina. E kiskoi päälleen luurankosukkapuvun ja matkaan. Minä chillailin sillä aikaa yksinäni pimeässä, ettei vain kukaan rimputa ovikelloa (ah kuuma suihku, teekupponen ja The Last Thing He Told Me-tv-jännäri). 

Kaksikko saapui kotiin illan hämärryttyä pussukka puolillaan karkkia, onnellisina ja väsyneinä, Halloween paketissa. Kepposia täällä ei tee kukaan, sillä alueellamme on erittäin tiukka linja kaikenlaista vandalismiksi lukeutuvaa kohtaan ja naapurustossa noudatetaan hyviä tapoja esimerkillisesti. Mikä on mahtavaa, koska muuten osallistumisprosentti varmasti laskisi ja koko perinteentynkä lakkaisi tykkänään. Mukava perinne loppujen lopuksi, etenkin se yksin pimeässä hiljaa-vaihe!

Naapuruston Halloween-koristelua.

Kirjaston teemakoristelua.

Onnellinen pikku-Batman.

5.10.2023

Alkukevättä Australiassa

Kotona ollaan, huhhuh. Australiaan-paluu sujui sinällään logistisesti hyvin. E reissasi tänne ennen meitä töitä jatkamaan jo elokuun lopussa. Muksu ja minä kävimme vielä Suomen-kiekan toisaalta sukulointimielessä, toisaalta yliopiston työkuvioissa. Tutkijatiimilläni oli retriitti luonnontutkimusasemalla, ja se oli oikein virkistivä ja työintoa kasvattava sosiaalinenkin tapaaminen: me kun yleensä kohtaamme pelkästään Zoomissa, mikä ei voi korvata aitoa läsnäoloa. 

Logistiikasta puheenollen, lapsen kanssa oli ehdottomasti helpompi lentää Meksikosta Kanadan kautta Suomeen ja vasta sitten jatkaa (parin viikon tauon) jälkeen Australiaan. E:n reitti Cancun-LA-Singapore-Perth oli epäilemättä tehokas, mutta kaikki tuo yhteen pötköön olisi kyllä ollut hermoriekaleiden tuuleenlennätystä nelivuotiaan kanssa: 40 tuntia reissuamista näes. 

Minulla roikkuu vielä kerrottavaa Kolumbiasta ja muutenkin reissusta, mutta arkeenpaluu näin pitkän poissaolon jälkeen on imenyt kummasti mehut ja kirjoitusinspistäkin. Kun olemme eläneet kuin rusakot pellossa joustavilla aikatauluilla ja hyvin erilaisia kokemuksia keräten lähes puoli vuotta, arkirutiineihin totuttelu ja ihan toimistoaikaan sopeutuminen (Kanadassa työskentelyaikataulu oli melko vapaa) ovat kaikki kuin laskeutumista eri planeetalle. Anteeksi mitä, joka arkiaamu töihin tai kindyyn? Vain viikonloppuisin vapaata koko perheellä yhtä aikaa? Ei spontaaneja vaellusreissuja lähivuorille? Ei tutustumista meille ennestään tuntemattomiin tapoihin, kulttuureihin, historiaan, ihmeisiin? Ei kodinvaihtoa joka neljäs tai kuudes viikko, tai nopeimmillaan parin viikon välein? Mitäs täällä sitten tehdään... naputetaan tietokonetta, ok. Tottakai nämä ovat kaikki first world problems ja olemme pääsääntöisesti palanneet arkeen ihan mielellään, pysyvyyteen totutellen ja siitä nauttienkin. 

Paikalleen pysähtyminen toi oudon sivuelementin, nimittäin levottomat unet. Pikkujeppe näki painajaisia muutaman ensimmäisen yön aikaeron kourissa, ja heräsi itkien peläten, että on eksynyt tai joutunut meistä erilleen. Lapsi pärjäsi koko reissun täydellisesti, mutta kotiinpaluu ehkä antoi tilaa alitajuisten pelkojen pulpahtaa pintaan. Hän myös alkuun valitti, ettei koti tunnu kodilta, tämä ei voi olla oikeasti kotimme. Oli ressu jo niin tottunut siihen, että meillä on melkein jatkuvasti muita ihmisiä ympärillä: joku isovanhemmista tai veljistäni, muita läheisiä unohtamatta. Minä puolestani heräsin joka aamu ensimmäisen viikon aivan sumussa, tunnistamatta, missä olen ja miksi. Unissani pakkasin tai minulla oli kiire pakata, jotta pääsemme seuraavaan pisteeseen. Eli viimeisten viiden viikon rytmi oli liian tiukka siirtymineen (Meksiko-Kolumbia-Meksiko, Suomessa kolme eri majapaikkaa plus se retriitti). 

Kuitenkin, poissaolomme ajan tuntui kuin olisin hetkellisesti jäänyt eläkkeelle tai pikemminkin voittanut lotossa -- sain ja saimme tehdä elämässä ihan pelkästään sitä, mikä itseä kiinnostaa, tuntuu mielekkäältä, inspiroi ja palkitsee. No, ei tämä tavallinen arkikaan huonoa ole, ja siksipä ajattelin kirjoittaa ihan peruskuvausta arkipäivästä Perthissä nyt, kun kevät on päässyt kukkaan. 

Havahdun ennen kännykän kilkatusta verhon takaa kajastavaan valoon. Kello on 6:40. Olisin saanut nukkua vielä viisi minuuttia. Hyvällä tuurilla ehdin selailla uutisia, sähköpostit ja Instaa/Facebookia seitsemään. Muksu normaalisti herää 07:30 paikkeilla, paitsi silloin, kun olen itse tosi väsynyt ja kaipaisin pidempää loikoilua (silloin napero on ylhäällä taatusti ennen seitsemää) tai silloin, kun meillä on kiire ja häntä ei meinaa saada ylös edes kahdeksalta. Teen aamupalan meille kummallekin: yleensä tummaa paahtoleipää ja hedelmiä, minulle Earl Grey-teetä, lapselle appelsiinimehua. Välillä yritin tehdä "terveysmuffineja" aamupalalle, mutta ipana ei niistä pidä ja jouduin tuhoamaan tuotokset yksin. E lähtee töihin jo ennen heräämistämme, koska hän tekee 9-tuntista päivää ja saa vastineeksi yhden päivän joka toinen viikko vapaaksi. 

Nyt on se aika vuodesta, kun ensimmäinen heräämisen jälkeinen toimi on avata kaikki verhot ja laittaa Dyson-lämmitinpuhallin päälle olkkarissa. Verhotkin siis avataan lämmitykseen, jotta aurinko pääsee pian sisään. Meillä ei ole lämmitystä kuten pattereita, lattialämmitystä, ilmalämpöpumppua tms, joten ainut lämmönlähde on se ostettu sähköpuhallin oman ruumiinlämmön lisäksi. Tämä on täysin normijuttu Perthissä (edelleen käsittämättömästi), vaikka talvisin yöllä ulkolämpötila on nollassa ja näin syksylläkin +10-15 asteessa. Aamupäivästä voi avata ikkunat ja ovet, jotta talo lämpiää. Kyllä, täällä lämmitetään ristivedolla. 

Kun olen tiputtanut pikkujepen tarhaan eli kindyyn (päiväkodin esi-esikoulu), suuntaan lähiömme kirjastoon. Kirjoitan, luen, editoin, luen, kirjoitan ja viivyttelen 3-4 tuntia kirjastolla, kunnes en pysty enää istumaan koneella (vaikka pidänkin jaloittelutaukoja sekä lounastauon). Kotona keitän kahvit -- yleensä tosin kofeiinitonta pikakahvia, koska meillä ei edelleenkään ole kahvinkeitintä, se on nyt kylläkin tilattu ja postissa -- ja pidän välipala- ja huilitauon. Katselen yleensä dokumentteja joko YouTubesta tai striimauspalveluista. Joskus onnistun löytämään dokkarin, joka jotenkin liippaa tutkimusaihettani, jolloin teeskentelen, että katselu on osa työntekoa. Joskus tuijotan jotain ihan muuta irrottautuakseni; juuri löysin mielenkiintoisen sarjan Primeltä, joka kertoo englantilaisesta maaseudusta historian kuuluisien kirjailijoiden elämäkertojen kautta (Jane Austen ym). Telkkari auttaa jäähdyttämään aivot, ja yleensä vielä ehdin ja jaksan näpyttää jotain tunnin tai pari. Loppupäivän työaika kuluu tutkimukseen liittyvän kirjallisuuden lukemiseen. Pausseilla hoitelen sellaisia kotihommia, jotka on nopeaa suorittaa: tiskikoneen tyhjennys, pyykkikoneen täyttö, laskujen maksu. Jee. 

Jos päivä sattuu olemaan perjantai, työskentelen silloin toisessa pestissäni Australian osavaltiohallinnolla. Virastotyötä ei pysty glamouriseksi kuvailemaan, yrittipä miten päin vain. Sekin on lukemista, kirjoittamista, editointia, kirjoittamista, lukemista sekä viiveitä: jokin päätös ei ole vielä tullut, isopomo ei ole allekirjoittanut tai jotain tietoa ei ole vielä julkistettu. Selkein ero näissä kahdessa työnkuvassa on, että yliopistolla tutkin sellaista, mikä itseäni kiinnostaa, ja virastossa sellaista, mitä minulle osoitetaan. Niin ja virastohomma on 100x byrokraattisempaa, hitaampaa ja kuivempaa. 

Viimeistään kuudelta olemme kaikki kotona ja jompikumpi (yleensä minä, koska tykkään kokkauksesta) alkaa aterianvalmistukseen. Käyn pari kertaa viikossa ruokaostoksilla Aldissa -- täkäläinen Lidl -- ja I <3 Aldi. Minusta on jotenkin huojennuttavaa, että kauppa on kohtalaisen pieni, aina edullinen, eikä perusvalikoima vaihdu juuri koskaan. Siellä on tehokasta asioida, eikä valintoihin mene iäisyyttä. Tosin Aldin erikoisuus on ihan minkä tahansa sekalaisen kaman myyminen vaihtuvissa erissä, mikä toisaalta antaa metsästysvietille tyydytystä: olen kantanut sieltä kotiin kivat japanilaisteemaiset aamiaiskulhot, pitkävartisia villasukkia ja merino-aluspaitoja, sekä puutarhatyökaluja ihan muutamia mainitakseni, ruokakaupan valikoimista. Sieltä saisi silloin tällöin myös huonekaluja, remonttityökaluja sekä kodinkoneita. Kaupasta, jonka koko on perus-kortteli-S-market. Ainiin, ja Aldissa on hollantiviikot joka elokuu, silloin siellä myydään lavoittain salted licorice eli salmiakkia!

Iltaruokamme on yleensä jokin ruokaisa salaatti, tai proteiinia kasvislisukkein. Tänään ajattelin tuunata valmiista riisi-papu-kana-annoksesta pakastevihannesten kanssa wokkiruuan. Lapsihan ei näitä syö, se olisi ihan liian helppoa. Yleensä laitan jotain simppeliä hänelle erikseen: pastaa tai riisiä, kinkkua tai kanaa, itsetehtyä tomaattipizzaa tms. Porkkanatikkuja ja kurkkua kylkeen, tai omenaa, marjoja, mikä nyt olisi sen päivän monipuolisin setti. 

Ulkoilu on jäänyt näiden kahden kotiviikon aikana hieman vähiin, en vain saa aikaiseksi lenkkeillä päivän aikana ja illalla en jaksa. Nyt olisi ehdottomasti paras aika vuodesta olla ulkona, kun lämpötilat ja säät ylipäätään ovat optimaaliset: +18-28 päiväsaikaan ja joko helottavaa aurinkoa tai poutaa. Myrskytuulet ja viistosateet ovat jo jäämässä taakse. Perthin sadekausi kestää kesäkuusta syyskuuhun, mutta joinain vuosina se jatkuu marraskuulle. Perthin kevät voi siis olla rajusti myrskyisämpi kuin Suomen syksy. 

Kevätkukkien kukinta alkaa elokuun lopulla ja tällä hetkellä kukkaloisto on parhaimmillaan. Sitä ei kuitenkaan aina oikein tajua: Suomessa kukinta tarkoittaa yleensä erilaisia ruohovartisia kasveja, täällä enemmänkin puita ja pensaita. Osa kukista on todella näyttäviä, eksoottisia ja suuria, osa puolestaan aika vaatimattomia. Omia suosikkejani ovat pulloharjapuu, banksiat sekä Geraldton wax, joka minusta näyttää hieman jättikokoon suurennetulta kanervalta varpuisuudessaan ja haaleassa violetissaan. 

Viikonloppuisin yritämme aina tavata kavereita ja ylläpitää sosiaalista elämää. Minusta on ihan liian helppoa lipsahtaa rutiiniin, jossa koti-työt-kotityöt-harrastukset-velvollisuudet-lellit, tellit ja vellit vievät kaiken ajan ja lopulta tajuaa, että sosiaaliset piirit ovat kutistuneet ja ystävyyssuhteet rupsahtaneet. Siispä olen jo vuosia panostanut aktiivisesti siihen, että pidän yhteyttä yllä mahdollisimman moniin, jottei etääntymistä tapahdu ainakaan minun takiani. Tietysti joidenkin kanssa on välillä tiiviimmin, välillä harvemmin, elämäntilanteen mukaan. Mutta olen oikeasti onnellinen siitä, että meillä on täällä ns. vakiintuneet piirit, joiden seuraan, apuun, ystävyyteen ja huumoriin voi luottaa. 

Maahanmuuttajana tämä on melkeinpä pakkorako, koska minkäänlaista "valmista" verkostoa emme voineet saada: perhettä ja sukua ei täällä ole, paitsi tietysti E:n veli vaimoineen ja pian on myös tulossa perheenlisäystä eli naperomme saa serkun leikkikaveriksi! Tätä odotan innolla. Tämä ranskalais-japanilais-aussi-lapsi kuvaa hyvin nyky-Australiaa, eli lähes jokaisen tausta on ns. monikulttuurinen ja useista maapallon kolkista ja kielistä ammentava. Toki aboriginaaleja ei sovi unohtaa, päinvastoin.

Täällä äänestetään pian siitä (vihdoin), tulisiko perustuslakiin kirjata oikeus, jossa aboriginaaliedustusto voisi neuvoa Australian hallitusta heitä itseään koskevissa asioissa. Tietenkin lähestyvä äänestys on johtanut paniikinlietsontaan (apua saavatko aboriginaalit nyt jotain, mitä valkoisilla ei ole, ei käy kääk), mutta tulos nähdään muutaman viikon kuluttua. Tulevat sukupolvet tuskin tällaisesta riitelevät ainakaan yhtä hartaasti. Muksumme tarhassa lausutaan ennen ruokailua jotakuinkin tällaista: Täällä ovat ystäväni ja perheeni, taivas ja maa. Kiitos Noongar-kansalle, kun saamme kaiken jakaa. 

Geraldton wax-kukkapuska. Kuva: As Daisy Does-nettikauppa

Pulloharjapensaan kukkia (bottlebrush tree).

Yksi 170:sta tunnetusta erilaisesta banksiasta. Kuva Resources Ausplants.

18.8.2023

Kompastellen Cancunissa

Matkamme on jatkunut Mexico Citystä Kolumbian Medellinin kautta takaisin Meksikoon Cancuniin. Kävimme veljeni luona Medellinissä, missä hän on asunut kahdeksan vuotta. Medellin oli niin omanlaisensa paikka kaikenkaikkiaan, että sen purkaminen vaatii vielä aivoraksutusta, jätän hautumaan. Suoraan Cancunin tunnelmiin. 

Vaikka asun Australiassa Intian Valtameren rannan tuntumassa -- tänä vuonna tuli mittariin 12v perthiläisenä -- en ole ollenkaan rantalomaihminen. Hiki, hiekka, aurinkorasva, suolavesi, levät ja liejut, auringon paahde ja kaiken huippuna kirkkaudesta johtuva päänsärky eivät vain ole minulle voittajakombo. No, minne menemme lomalle? Cancuniin, jossa näitä kaikkia on tarjolla loputtomiin, höystettynä ylihinnoilla ja turistikrääsällä. 

Tarkemmin sanoen olemme välietapilla matkalla hieman syrjemmälle Quintana Roon eli tämän Meksikon osavaltion rantaviivaa pitkin, mutta kansainväliset lennot laskeutuvat Cancuniin ja odotamme täällä E:n äidin ja kumppaninsa liittymistä seuraamme perhelomalle. E täyttää ensi viikolla 40v ja halusi juhlistaa pyöreitä vuosia isommin: juhlafiilikseen kuuluu myös Cancunin tsekkaus, onhan se kohteena valtavan suosittu ainakin 50 vuoden ajalta. Cancun on eritoten tunnettu maailman suurimpien kalojen valashaiden tyyssijana ja sukeltaja-E toivoi synttärilahjaksi uintia valashaiden kanssa.  

Reissumme tänne alkoi vähemmän juhlavasti. Medellinin päässä vaihdoimme loput Kolumbian pesot Meksikon pesoihin ja kappas vaan, vaihtopisteen emäntä lentokentällä heitti vanhanaikaiset: väitti E:lle, että tämä antoi vähemmän seteleitä kuin antoikaan, eli veti välistä noin 10USD verran rahaa. Samaa yritti taksikuski Medellinissä. Aina tällaisissa tilanteissa pitää antaa setelit yksi kerrallaan selkeästi laskien, eikä vahingossakaan antaa enemmän kuin summa on, koska vaihtorahaa ei tule tai vastapuoli väittää, että annoit pienemmän setelin -- isompi rahalappunen sujahtaa jonnekin hihaan taikatemppuna. Inttely ei auta, kun toinen esittää tietämätöntä, eikä mitään todistusaineistoa ole suuntaan tai toiseen. Kuten tuli opittua kantapään kautta. 

Seuraava ryöstö tapahtui lentokoneessa (!). Ajattelemattomasti, E:n ohentunut meksikonpesonippu oli tällä farkkujen lipputaskussa (naamapalmu...) ja se oli lennon aikana tipahtanut käytävälle, ilmeisesti nenäliinan, korvakuulokkeiden tms kaivelun takia. Olimme kaikki aika tokkurassa, koska kentälle piti lähteä klo 04:30 ja neljän tunnin aamulento meni horrostilassa. Herättyään E tajusi, että rahat puuttuvat. Ympäriltään kyselemällä hän sai kuulla, että lentoemäntä oli poiminut lattialle tippuneen tukun. E meni kysymään rahojaan takaisin, mutta tälläkin kertaa joukosta puuttui isoin seteli, n. 25USD verran (naamapalmuja oikein läpsimällä). Lentoemäntä pokalla väitti, että tässä on kaikki, ja jälleen todistuaineiston puutteessa jäimme sintteinä sätkimään tuloksetta. Käteisen rahan varastamista on äärimmäisen vaikea todistaa, koska siinä on sana sanaa vastaan. Tietenkään kukaan ei myöskään puhu englantia silloin kun tällaista pitäisi selvitellä... Google-kääntäjän ja Duolingon espanjalla emme saaneet tuloksia aikaan. 

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Saavuimme varaamaani majapaikkaan ja vastassa oli hieman hämmentynyt mies, joka johdatti meidät kotinsa yläkertaan ja yllättyi huomatessaan, että huone ei ole valmis, vaan siivous oli jätetty kesken. Selvisi, että hän on paikan vävy. Omistajat, appivanhemmat, olivat asioilla. Kaveri hääräsi huoneen äkkiä kuntoon meidän hikoillessa ovenraossa, trooppisen helteen kyllästäminä. Huoneemme on siis tavallisen meksikolaistalon yksi makuuhuone ja suoraan sanoen epäammattimaisimmin hoidettua bisnestoimintaa, mitä olen koskaan nähnyt. 

Vessa ei vedä. Sinne pitää hulauttaa vettä hanasta pienellä ämpärillä. Suihkussa ei ole vedenpainetta, pelkkää lirinää. Kuluneet pyyhkeet ovat valkaisuaineen tahraamat. Kaikki talossa on kulahtanutta, noin kaksikymmentä vuotta myöhässä remonttiajankohdastaan. Vaikka huoneessamme on kaikki pestyä, paikassa leijuu lievä hienlemahdus. Tätä mainostettiin aamiaismajoituksena, mutta aamiaista saa silloin kun isäntäperhe ehtii sen laittaa. Kolmikerroksisessa talossa asuvat isovanhemmat eli mummo abuela, pappa abuelo, perheen tytär miehineen, sekä näiden kaksi pikkulasta. Aluksi elintason alkeellisuus ärsytti, kunnes pian tajusin, että en voi vaatia/odottaa sellaista, mitä perheellä itselläänkään ei ole. Kaikki, mitä meille tarjotaan, on heidän arkeaan. 

Miksi jäimme? Aluksi puhtaasti säädön välttämisen vuoksi. E:n äiti kumppaneineen laskeutuu  näillä minuuteilla ja majoittuu yön yli naapurissa, josta jatkamme yhdessä varsinaiseen kohteeseen. Sitäpaitsi nyt tajuan, että kyseessä on enemmän kulttuuri-immersio kuin majoituspalvelu. Isäntäperhe kaikkineen on hyvin tervetulleeksi toivottava ja pelasimme juuri tunnin lautapelejä perheen lasten kanssa. N on onnessaan omanikäisestään seurasta, onhan hän viettänyt viimeiset neljä kuukautta vanhempiensa ja muun suvun parissa lapsikavereiden sijasta. Aamiainen on ehtaa meksikolaista kotiruokaa. Isoäiti kuskaa meitä retkien lähtöpaikoille ja takaa, että löydämme parhaat nähtävyydet. Ilmastointikin toimii hyvin -- koko talon ainoa ilmastointilaite on nimittäin huoneessamme ja muut vain sietävät hikinoroja aamusta iltaan ja illasta aamuun (lämpötila on täällä jatkuvasti välillä +26-32 trooppista kosteutta). Tavallaan on terveellistä muistaa, millaista on arki siellä, mikä ei ole itselle tuttua. Ja maksamamme 50USD per yö todennäköisesti auttaa tätä perhettä hyvinkin pitkälle. 

Miten muut toimivat Cancunissa? Olemme jotakuinkin ainoat turistit reppureissaajia lukuunottamatta, jotka yöpyvät muualla kuin Hotel Zonella. Hotel Zone on kymmeniä kilometrejä pitkä hiekkarantaketju Karibianmeren rannalla viitisen kilometriä täältä keskustasta itään, nimensä mukaisesti täynnä hotelleja sekä turistipalveluja. Halusimme itse nähdä jotain "autenttisempaa" kuin jenkkihotellien julkisivuja. 

Olemme ehtineet käydä turistialueella kahdesti ja tavallaan se on kiinnostavaa ja kaunistakin monin tavoin, toisaalta puhdasta Las Vegasia espanjankielisillä sloganeilla. Eilen vein yllätyksenä E:n ja muksun syömään rantaravintolaan, jonka piti Googlen arvioiden mukaan olla suunnilleen Cancunin paras. No, paras ainakin rahanteossa. Ruoka oli keskinkertaista, hinnat Aussilaakin kalliimmat, maassa, jossa keskitulotaso on kymmenesosa Australian tienesteistä. Eivätpä nuo hotellialueen ravintolat paikallisille olekaan... Cancun ilmeisesti pyörii lähinnä sen varassa, että se on amerikkalaisturisteille helppo lyhyenmatkan kohde, eksoottinen olematta vaarallinen. Mutta varakkaiden lomailijoiden läsnäolo on vetänyt kaikki hinnat tappiin. Eilen maksoimme ryöstöhinnan aurinkorasvasta, kun snorklausreissulla ei saanut käyttää muuta kuin veneyhtiön hyväksymää ekorasvaa.

Venereissusta puheenollen. Isäntäperheemme sai myytyä meille "luksus"-venereissun Isla Mujeres-saarelle. Thaimaassa käyneet tunnistaisivat saaren helposti omien kokemustensa perusteella: biitsibaareja, rantaklubeja, pitkiä hiekkarantoja palmuineen, kylvynlämmintä merivettä. Kerrankos sitä eletään, mennään. Palaan aloituksen mainintaani, että en itse ole ollenkaan rantaihminen, joten minulle nämä hikikuumat snorklausretket ovat enemmän tsemppausta kuin suurta hupia. E ja muksu sen sijaan voisivat elää pelkällä merivedellä ja auringonvalolla. Vaikka abuela-emäntämme puhuu englantia, on kielimuuria silti hiukan emmekä oikein saaneet selvää, mitä ostimme. Yllätystä kohden siis. 

Abuela kuskasi meidät aamupäivällä rannikolle venefirman laiturille. Meidät kaikki matkustajat kerättiin odottamaan kaislakatoksen alle, missä odotteluun hurahtikin tunti, koska katamaraanikyyti oli myöhässä. Tässä välissä E veti herneet nenään siitä kiskurihintaisesta aurinkorasvasta, kun meitä (ja kaikkia muitakin matkustajia) kiellettiin käyttämästä omaamme. Tosin me kuuliaiset gringot olimme ainoat, jotka ostivat ekorasvan: muut matkaajat läpsivät omat rasvansa iholleen katamaraaniin päästyään. Katamaraanissa meidät ohjattiin istumaan paatin etuosaan eli kannelle, ei suojan tai varjon häivääkään missään. Kyyrötin pienen kattolipan alla pottahattu päässä ja lasit silmillä, ettei yhtään UV:tä varmasti pääse silmiin (migreeniriski). Tietysti olin myös napsinut matkapahoinvointilääkettä, koska en kestä aallokkoa. Kunnon valju, kalpea maakrapu siis kyseessä! 

Paatissa alkoi rajoittamaton alkoholitarjoilu, mikä ei vaikuttanut yhtään yhteensopivalta perhekeskeisen retki-imagon kanssa. Veneessä oli myös muita lapsiperheitä, mutta enimmäkseen Instagram-vaikuttajilta näyttäviä nuoria pariskuntia trendikkäissä rantavermeissään. E:n testauksen mukaan alkoholi oli hyvin mietoa, mikä oli sinällään helpotus, koska porotus, avomerellä sytkytys ja lapsesta huolehtiminen juopujien joukossa ei kuulostanut unelmalomalta. Kuitenkin pakkautumisemme kannelle vieri viereen toi enemmän mieleen pakolaisvenekokemuksen kuin luksusristeilijän. Puolimatkassa tajusin, että veneen takaosassa oli varjoisa avohytti, jonka iso meksikolaisperhe oli vallannut itselleen. Hivutin kankkuni heidän penkilleen, kun E ja lapsi nauttivat aaltojen katselusta kannella. 

Seuraavaksi snorklaamaan. Kaikille jaettiin pakolliset pelastusliivit, mereen ei ollut asiaa ilman niitä. Tiputtauduimme jonossa aaltoihin, toiset hyppäsivät sulavasti, toiset kaiteesta roikkuen kuten minä. En ole oikeastaan koskaan harrastanut snorklausta ja Balilla vuosia sitten sain paniikkikohtauksen meressä laitesukelluksen alkeiskurssilla. Nyt maskin laitto aallokossa sai aikaan ihan saman tunteen kuin tuolloin, ja tajusin ensimmäisten kahden minuutin kuluessa, että pakko päästä takaisin veneeseen. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Meille oli heitetty poijuköysi, jota pitkin sai hinattua itsensä takaisin. Ikävä kyllä kolmenkymmenen hengen ryhmästä kaksikymmentäviisi oli yhtä epävarmoja uijia kuin minä, ja kaikki roikkuivat köydessä kuin sillit koukuissa liikkumatta minnekkään. Sentään jotain uintivarmuutta uimahallissa hankkineena lähdin sätkimään kohti venettä välillä köydestä pitäen, välillä irrallaan. Puolimetrinenkin aallokko on yllättävän kova vastus uimahallivesiin tottuneelle! Pakolaisvenekokemus muuttui koko ajan todellisemmaksi. Kun pääsin lähelle venettä, luulin, että saisin apua yhdeltä matruuseista (vai mikä venetyöntekijän nimi onkaan). Ei, hän oli naulinnut silmänsä uhkeampaan ja minibikinisempään tyttöön takanani. Minä räpistelin kyytiin omin avuin, kun näyttävämpi naisihminen suunnilleen kannettiin veneeseen -- tällainen suosiminen on arkea Latinalaisessa Amerikassa, huomaan. 

Miten E ja nelivuotias pärjäsivät? Täydellisesti. E on tuhansien sukellustuntien ja uintiharrastuksen vuoksi vahva uimari ja kannatteli tuplapelastusliiveihin pakattua lasta koko matkan. Hän ehti hyvin nähdä snorklauksen varsinaisen kohteen, vedenalaisen "museon" eli mereenupotettuja patsaita. 

Isla Mujeresilla meillä oli vastassa herkullinen buffet rantaravintolassa, mikä pelasti päivän ja piristi mielen. Saarella oli oikeasti mukavaa lillua merivedessä vailla huolen häivää, lapsen naurun, vedenpärskytyksen ja leikin säestämänä.

Paluumatkan alkaessa rento fiilikseni otti osumaa, koska ensinnäkin takaisinpaluu viivästyi. Koska a) latinat/latinot eivät rakasta kelloa samalla lailla kuin suomalaiset, b) yksi pariskunta osti viisi sombreroa saarelta ja ne lensivät mereen juuri ennen heidän astumistaan veneeseen, joten sombrerot piti pelastaa uimalla, ja c) eräs lapsiperhe kuvitteli, että varttia vaille tarkoitti varttia yli ja myöhästytti koko veneen puolella tunnilla. 

Tietenkin fiesta-Cancunissa on PAKKO olla musiikkia kaikkialla, niin myös veneessä (edellisenä päivänä paikallisbussissa istuimme lapsen kanssa korvatulpat päässä, koska kuski halusi huudattaa diskobassoa). Veneessä pyysimme musiikkia hiljemmalle juurikin lapsen korviin vedoten, mutta paikallisten käsitys ongelmavolyymista on ihan eri luokkaa aussien saati suomalaisten kanssa. Kun itse taas jurnutin paikallani korvatulpat päässä, vieressäni meksikolaisisä soitti puhelua kasuaalisti ja tämän 8v tytär nukkui. Kun kaiuttimista tuli vuvuzelaa. 

Tarinan opetus: jos tulet Latinalaiseen Amerikkaan, pakkaa mukaan korvatulpat, matkapahoinvointilääkettä sekä noin kolmen vuoden annos kärsivällisyyttä, jos kyseessä on viikon reissu.

Loppujen lopuksi saariveneily kuitenkin kannatti, enemmän jäi hyviä kuin huonoja muistoja. Matka jatkuu huomenna seuraavaan kyläseen ja parin viikon päästä Suomeen. Eikun seuraavia matkamuistoja metsästämään!

Ennen epäonnista snorklausreissua. 

Pakollinen turistipose Isla Mujeresilla. 

Miami-Cancun-tunnelmaa

Katamaraaniaktiviteetti, muille. Tequila sunrise ja mikähän tuo sininen juoma oli. Itse en uskaltanut koskea matkapahoinvointilääkkeen päälle ja lapsivastuussa, kokiksella mennään. 

Katamaraanin tunnelmaa. Tässä vaiheessa porukka oli jo hajautunut hieman eli alun sillit purkissa-tilanne helpotti. 

2.8.2023

Rehellistä raporttia Mexico Citystä

Kaikkien länsi-expattien luvattu maa, vai jotain muuta? Olemme tällä hetkellä Mexico Cityssä kymmenen päivän pysähdyksellä ennen Kolumbian Medelliniin tutustumista. Mietteitä Meksikosta on paljon, sekaisin ja päällekkäin, joten järjestelen niitä haastattelun muotoon. Anu kysyy Anulta. Tai oikeastaan, mitä minulta on kysytty Meksikoon liittyen sekä mitä pitäisi kysyä!

1. Millainen on Mexico City?

Ristiriitainen, montaa asiaa yhtä aikaa yhtä vahvasti. Kaoottinen ja persoonallinen, historiallinen ja moderni, kaunis ja karu, köyhä ja rikas, turvallinen ja vaarallinen, päivisin ruuhkainen ja öisin tyhjä, kiinnostava, mutta hieman pelottava. Olemme olleet täällä vasta vajaan viikon, eli mitään kattavaa kokonaiskuvaa minulla ei ole. Mutta ehkä nämä anekdootit kuitenkin kuvailevat paikkaa: 

Hostellimme (mukava, turvallinen, siisti) on kaupungin katolisen pääkatedraalin vieressä. Katedraalissa on aina satoja ihmisiä. Katedraalin ympärillä on perinne- ja vaihtoehtouskontojen ja uskomusten leiri: kirkon itäpuolta miehittävät modernit atsteekkipapit, jotka luurangoiksi maalattuina karkottavat pahoja henkiä maksavista asiakkaista palavien suitsutuslehvien heiluttelulla. Kirkon länsipuolelta voi ostaa kämmenviivojen tai tarotkorttien luennan. Mexico Cityssä sijaitsee myös maailman toisiksi suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, Guadalupen Neitsyen basilika (Neitsyt Maria, jonka uskotaan ilmeistyneen Meksikon Guadalupessa v. 1531). Eli usko, uskonto, uskomukset, taikausko elävät kaikki rinta rinnan, vahvoina, näkyvinä, määräävinä, niin katukuvassa kuin ihmisten arjessakin. 

Kun saavuimme lentokentälle keskiyöllä, ennakkoon tilaamamme taksi vei meidät hostellille (tosin yritti jättää tiesululle hieman kauemmas, väittäen, ettei lähemmäs pääse, kävelkää. Ei kävelty). Mexico City eli täkäläisittäin CDMX on öisin autio ja tiesulkuja ja poliiseja on kaikkialla. Aluksi tämä järkytti -- mahtaa olla vaarallista, jos tällaista partiointia tarvitaan? Tämäkin on totta, mutta ilmeisesti partioinnin suurin syy on ennaltaehkäisy ja voimannäyttö. Huumejengien välienselvittelyt halutaan pitää ihan muualla kuin kaupunkilaisten ikkunoiden alla. Lisäksi poliiseja sijoitellaan sinne tänne turvaamaan mielenosoituksia. Perustyöläisten olot ovat ankeat: työaika kuusi päivää viikossa, työmatkoineen helposti 10-12h päivässä. Ammattiliittoja, parempia ehtoja ja parempia palkkoja vaaditaan nyt urakalla ja hyvä niin. 

Pääkalloja on ihan kaikkialla, siis kuvia ja patsaita, museoissa myös aitoja. Meksikolaisten suhde kuolemaan on hyvin erilainen kuin mihin olen itse tottunut. Kuolema on ainoa varma asia elämässä, sen kanssa on tehtävä rauha, ja kuolema on vain välivaihe matkalla tuonpuoleiseen. Kuolemaa on (epäilemättä sen jatkuvan uhan vuoksi) Meksikon historiassa palvottu jopa pakkomielteisesti (minun mielestäni) ja nykyään täällä rajuimmin kasvava uususkonto on Santa Muerten eli pyhän kuoleman kultti: kuoleman personifikaatiota rukoillaan, siltä pyydetään apua ja suojelusta, sekä turvallista matkaa tuonpuoleiseen. Kuitenkin esimerkiksi eilinen oppaamme atsteekkitemppeleillä ei halunnut puhua Santa Muertesta ollenkaan ja kuittasi sen sanoilla "ei se ole mikään uskonto vaan kuoleman hyväksymistä osana elämää". Santa Muerten kultilla on huono maine valtavirrassa, koska se on tullut tunnetuksi jengiläisten ja rikollisten asiana -- eli niiden, jotka elävät kuoleman välittömimmän uhan alla. 

Tajuan, että Suomessa ja muualla länsimaissa kuolema on kätketty silmistä sairaaloihin, laitoksiin, terveydenhuollon ammattilaisten käsiin. Ja kulttuurissa, jossa tuonpuoleisen koetaan olevan täyttä faktaa, ei uskonasia, kuolema menettää järkyttävyyttään. Silti, ulkopuolinen väistämättä vähän järkyttyy. 

2. Millainen on Meksiko?

Mahdotonta tiivistää yhteen kappaleeseen, ja vielä mahdottomampaa kuvailla valtavaa maata yhden kaupungin ja sen lähiympäristön perusteella. Meksiko on maa-alueena Länsi-Euroopan kokoinen (Ranska, Espanja, Saksa) ja väestöltään reilu kolmasosa EU:sta, 120 miljoonaa asukasta. 

Kävimme antropologisessa museossa, jossa maan eri historiallisten ja nykyheimojen ja kulttuurien elämää kuvataan. Paikkaan menee koko päivä, ja siinä ehtii nähdä vain pintaraapaisun noin tusinasta kulttuurista. Vanhimmat alkuperäissivilisaatiot olmeekit, atsteekit ja mayat ovat jo kadonneet tai sulautuneet nykykansaan. Kuitenkin maassa yhä elää monia keskenään erilaisia kansoja ja kulttuureja, vaikka kaikki(?) nykyään puhuvatkin espanjaa. 

Myös Meksikolla on kolonialistinen historia, kuten Australialla ja Kanadalla. Kuuluisasti espanjalaiset konkistadorit valloittivat Meksikon väellä, verellä ja voimalla (sekä kulkutaudeilla) atsteekeilta ja mayoilta 1500-luvun kuluessa. Kuitenkin meksikolaisten suhtautuminen historiaansa on hyvin erilaista kuin esim. aussien tai kanadalaisten, varmaankin kuluneen ajan ja omien kulttuuristen piirteiden säilyttämisen vuoksi. Esimerkki: Kanadassa emme päässeet yhdessäkään museossa katsomaan alkuperäiskansojen esineistöä, koska Kanadassa on tällä hetkellä menossa kulttuurinen herääminen siihen, että esineistö on todellisuudessa varastettua. Näyttelyitä on suljettu ja ne avataan vasta sitten, kun museot saavat neuvoteltua alkuperäiskansojen edustajien kanssa, mitä voi/saa laittaa näytille ja millä tavalla. Samanlaista heräämistä tapahtuu Suomessakin, jossa neuvotellaan parhaillaan saamelaiskäräjistä. 

En osaa sanoa Meksikon alkuperäiskansojen tämänhetkisestä poliittisesta asemasta, mutta historiasta, kulttuurista ja perinnetaiteista ollaan täällä näkyvästi ylpeitä. Espanjalaisten, atsteekkien, mayojen ja muiden sulautuminen on tapahtunut jo niin monta sukupolvea sitten, että haavat ovat umpeutuneet, ja ihmiset näyttävät juhlistavan kaikkia sukupuunsa haaroja. TOSIN on sanottava, että kuulemma Etelä-Amerikassa esiintyy rasismia metsäläisiksi ja köyhiksi koettuja alkuperäiskansoja kohtaan, eli ongelmatonta ei ole täälläkään. 

3. Onko siellä turvallista?

Vaikuttaa olevan, jos tietää, mitä tekee ja missä liikkuu. Mexico Cityssä on alueita, joilla voi melko huoletta liikkua yölläkin (Polanco, Roma Norte, Condesa) ja sitten niitä, joilla on fiksumpaa pysyä kotosalla pimeän tullen. Itse majailemme Centro Historicossa ja täällä on toisaalta iltaisinkin vipinää, toisaalta kaupat menevät kiinni klo 19. Me parkkeeraamme itsemme sisätiloihin kauppojen kiinnimenoaikaan, toisaalta ihan varmuuden varalta, toisaalta lapsen iltapuuhien vuoksi. Nukkumaan hän menee vasta klo 21, mutta iltapesut, iltaruuat, leikit, piirrettyjen katselut ja rauhoittumiset vievät oman aikansa. 

Meksikossa keskipalkka on 700 euroa kuussa ja esimerkiksi poliisit tienaavat 9000 euroa vuodessa. Paikallisella kulutus- ja hintatasolla näillä nippanappa pärjää, mutta rikastumaan ei pääse. Köyhyyttä on sekä suhteellista että absoluuttista. Eilen ajoimme oppaan kanssa bussilla paikallisen favelan eli slummin läheltä, pikkuisia kyhättyjä rinnetaloja silmänkantamattomiin. Eli kannattaa tietää ennakkoon, missä liikkuu, miten, milloin ja kenen kanssa (paikallinen opas on hyvä valinta). 

Kuten melkeinpä kaikkialla E-Amerikassa kuulemma, suurimmat riskit liittyvät huumekauppaan ja huumejengeihin: kumpikin asioita, joihin meillä ei ole syitä sotkeutua, eli riski minimoituu jo sillä. 

4. Voiko Meksikoon matkustaa lapsen kanssa?

Tottakai voi, kun valitsee alueen ja tekemisensä. Kokemuksemme Mexico Citystä olisi varmaankin vailla mitään riskimielikuvia, jos pyörisimme pelkästään expat-alueilla ja luksuksemmilla seuduilla. Esimerkiksi mainitsemistani Polanco-Condesa-Roma Norte-kaupunginosista löytyy paljon kauniita, siistejä puistoja ja eloisia leikkipuistoja, leppoisista kahviloista ja artesaaniputiikeista puhumattakaan. Tulemme tällä reissulla käymään myös Yucatanilla ja Cancunin seudulla ihan perus-perhe-rantalomalla, sen ennakoin olevan lähellä Balin-kokemuksia. 

Aina kun alan itse arpoa, voiko maahan X matkustaa lapsen kanssa, muistutan itseäni siitä, että kaikissa maissa elää lapsia ja heille kaikki paikallinen on perusarkea. Tottakai on olemassa turvallisempia ja riskialttiimpia seutuja, ei pidä kieltää tosiasioita. Ruokamyrkytys, ripuli ym ovat ihan olemassaoleva riski, joista olemme koko ajan tietoisia ja vahdimme mukelon syömisiä haukkana. Mutta monia riskejä voi kuitenkin ennakoida ja välttää. Meillä tottakai on aina matkustaessa matkavakuutus, ja tutkimme ennakkoon, mikä on järkevää, mikä ei. 

E:llä puolestaan on melko huoleton suhtautuminen matkusteluun, koska hän on reissannut minua enemmän -- vaikken itsekään mikään matkailun eilisen teeren kevätkananen ole -- ja hänen isänsä asui eläessään pari vuosikymmentä Kambodzassa, joka tästä syystä on E:llekin hyvin tuttu käyntikohde. Minulle Kambodza on viimeinen paikka, minne uskaltaisin lapsen viedä, sotatoimialueita lukuunottamatta. E:lle kaksi paikallista pikkusiskopuolta ovat opettaneet, että lapsista pidetään huolta kaikkialla ja lapsuus vauraissa länsimaissa ei suinkaan ole ainoa tapa elää elämää. 

5. Huijataanko Meksikossa?

Epäilemättä jonkin verran. Kaikkeen matkailuun sisältyy "vallan epätasapaino", jossa toisaalta ovat vastakkain tulokkaan/turistin tietämättömyys ja naiivius vrt. paikallisten sisäpiiritieto ja varmuus asioista, toisaalta matkaajan kukkaron paksuus vrt. paikallisten rahantarve. Me englantia puhuvat länkkärit näytämme väistämättä rikkailta amerikkalaisilta, vaikka yritämmekin pitää matalaa profiilia. Espanjan osaamattomuus paljastaa meidät välittömästi. 

Nämä viisi päivää olemme päässeet hyvin pienillä osumilla: parissa paikassa on pokalla väitetty, että vähintään 10% tippi on pakollinen, vaikkei sen tietämämme mukaan pitäisi kuulua meksikolaiseen palvelukulttuuriin. Taksikuski kentältä yritti vaatia lisää rahaa käteisenä, vaikka olimme maksaneet matkan ennakkoon tilauspalvelun kautta (emme antaneet kun ei ollut, hän antoi sitten periksi). Jos näin pienillä ongelmilla sujuu koko reissu, niin nappiin meni.

Paras keino olla tulematta huijatuksi on osata espanjaa. Täällä kadun, miksi käytin koulussa aikaa johonkin saksan opiskeluun, tai edes italiaan, kun espanja ja ranska olisivat olleet maailman mittakaavassa selkeästi tarpeellisemmat! 

6. Suositteletko Meksikoa matkakohteena?

Turvallisia alueita kyllä, ihan mitä tahansa paikkoja en. Pohjoisessa USA:n vastaisella rajalla on kuulemma väkivaltaisinta, USA:n ja huumejengien käymän sodan vuoksi. Meksikon presidentti ymmärtääkseni on kohtalaisen turhautunut USA:n voimankäyttöön Meksikon maaperällä, mutta ulkopuolisen on todella vaikea sanoa, ovatko toimet oikeutettuja vai väärin. Kuka vähättelee, kuka liioittelee, kuka kertoo totuuden, kuka edes tietää totuuden? 

Myös muut raja-alueet Guatemalaan ja Belizeen päin voivat kuulemma olla jengisotaseutua, ja Meksikon sisällä on myös taskuja, jonne ei ehkä ole ihan pakko työntyä. Mutta matkailijoiden suosimat seudut pidetään pääsääntöisesti turvallisina ihan maan maineenkin vuoksi. Kun pitää silmänsä auki taskuvarkaiden ja huijareiden varalta (Euroopastakin tutut pakkomyyntikikat, joissa annetaan käteen jotain ja vaaditaan maksua), pärjännee melkoisen hyvin. 

7. Mitä muuta Meksikosta tai Mexico Citystä pitäisi tietää ennen matkaa? 

YouTube on täynnä tietoa pursuavia, kiinnostavia, tiivistettyjä opasvideoita, ja ainakin itse katsomani vaikuttavat paikkansapitäviltä. Sieltä vain selaamaan! Itse en tosin ole ainakaan vielä niin maan lumoissa, että suunnittelisin tänne muuttoa, vaikka Meksiko tunnetaankin nomadipiireissä hyvänä asettumiskohteena. Varmaan riippuu siitä, mitä tekee työkseen, millaista elämäntapaa kaipaa ja mille alueelle olisi varaa. Biletysiässä olisi voinut houkutella enemmän, mutta perheellisenä uraäitinä ei enää samalla tavalla :D 

Roma Nortessa voi luulla olevansa Madridissa, vaikka Pikku-Rooma onkin. 

Artesaani- ja kansantaiteen museo, ehdottomasti parhaita museoita Mexico Cityssä ja ehkä koko maailmassa.

Maya-toteemi antropologisen museon puutarhassa. 

Keskiaikainen (Euroopan ajanlaskulla) Teotihuacan-temppelikaupunki. Tästä lisää toiste!

Hostellimme aamupalakahvio. Mellakkapoliisi kasuaalisti ulkopuolella. Aluksi säikähdin, mutta poliisien läsnäolo on tarkoitettu pelotteeksi niin jengeille kuin mielenosoittajillekin. Eilisen oppaamme sanoin: "retken aikataulu riippuu säästä, ruuhkista ja mielenosoituksista, protesteja kun on Mexico Cityssä joka päivä". Emme onneksi ole nähneet kuin hyvin rauhallisia mielenilmauksia. 

24.7.2023

Pidempään reissuun lapsen kanssa?

Olemme nyt kahdesti lähteneet tien päälle muksun kanssa pidemmäksi aikaa kuin perus-kuukaudeksi Suomeen (ulkosuomalaisilla vaikuttaa olevan yleisesti tapana matkata vuosittain Suomeen muutamaksi viikoksi). 

Vuonna 2020 kompastelimme halki Eurooppaa kokonaisen vuoden, kolme neljäsosaa ajasta Suomessa ja Ranskassa. Nyt olemme reissussa yhteensä neljä kuukautta, tosin näistäkin reilu kuukausi sujuu Suomessa, loput Kanadassa, ekstrana kierros Meksikossa sekä veljeni luona Kolumbiassa.  Meillä on siis kohtalaisesti kokemusta tien päällä olosta lapsen kanssa eri kulkuvälineissä, sekä majoittumisesta milloin missäkin. Ajattelin kerätä alle plussat ja miinukset, jos moinen lapsiperhe-nomadius kiehtoo. Ensin miinukset, jotta voidaan päättää juttu plussiin. (On a high note, tätä sanontaa ei oikeastaan Suomessa olekaan - päätetään positiivisiin?)

Miinukset

1. Kodittomuus. 

Daa, itsestäänselvästi, pidemmällä reissulla voi iskeä kodittomuuden tunne. Tietysti tämä riippuu reissun luonteesta. Esimerkiksi täällä Kanadassa asumme aloillamme aina kuukauden putkeen, kunnes täytyy kulu- ja saatavuussyistä vaihtaa asuntoa. Kuukaudessa ehtii kotiutua ihan ok:sti, toisaalta AirBnB-tyyppisessä majoituksessa on aina osittain tyhjän päällä: milloin puuttuu keittiövälineitä, milloin mausteita, milloin pesuaineita, milloin leluja. Itse ei viitsisi/raaskisi kaikkea hommata, ettei joudu heittämään pois, koska mukaankaan ei yleensä pysty kaikkea ottamaan. 

Olemme tehneet myös useita automatkoja pituudeltaan 4-10 päivää, ja tuolloin yleensä pysähdymme vain yhdeksi yöksi per paikka. Itse nautin fiiliksestä, että ollaan menossa ja sattuu ja tapahtuu. Mutta, matkalaukkuelämä ei todellakaan sovi kaikille eikä ole aina/pelkästään hauskaa. Aina uusi vuokrahuone, hotelli, motelli tai peräti teltta alkavat lopulta jurppia, ja sitä haluaa vain valahtaa sohvannurkkaan jossain teekupposen ääreen illalla - ilman, että joutuu pakkaamaan kaiken pois taas aamulla. 

2. Leluttomuus

Kun ei pysty kantamaan lastenhuoneellista leluja matkassa, joutuu tyytymään muutamiin perusjuttuihin. Meillä ne ovat erilaiset rakentelupalikat eli legot ja muut vastaavat. Lapsi ei kuitenkaan jaksa samoilla leikkiä illasta toiseen, ja rehellisesti sanoen olemme reissussa lepsuja ruutuajan kanssa: nelivuotias on juuri oppinut pelaamaan lasten pelejä, ja Angry Birds tai dinodigger-pelit viihdyttävät kätevästi puolituntisen kerrallaan. Itse suhtaudun ruutuaikaan sikäli sallivasti, että mielestäni lapsilta ei kannata sitä kokonaan kieltää: ruutuaika "korvaa" entivanhaista sukulaisten tarinoiden kuuntelua, ja muiden lasten kanssa pelaamista/leikkimistä, nykyään kun turisevia sukulaissetiä ja -tätejä tai serkkuja ei asu saman katon alla tai naapurissa. 

Toisaalta poden asiasta pientä syyllisyyttä, sillä olen minäkin imenyt itseeni lapsipsykologien, teho-nannyjen ym. varoitukset, että ohjelmia tuijottava lapsi kärsii tavalla tai toisella kehityksessä (tätä tosin ei ole voitu aukottomasti osoittaa, koska psyk. tutkimuksissa ei ole saatu selkoa, johtuvatko kehitysongelmat liiallisesta ruutuajasta, vai siitä, että ns. ongelmaperheissä eivät vanhemmat jaksa mitään ruutuajan lisäksi, eli ruutu on vain oire, ei syy). 

3. Kyllästyminen

Kyllä, pidemmällä reissulla voi myös kyllästyä. Olemme täällä Kanadassa työni takia, mutta myös katselemassa nähtävyyksiä ja kokemassa uutta maata ja kaupunkia. Nyt kahden kuukauden jälkeen olemme kiertäneet ns. kaikki pakolliset, eli alkaa olla vaikeaa löytää uutta nähtävää, siis erikoisjuttuja. Uuttahan on ihan vain kadulla kävely, koska kaupunki ja ihmiset vaikuttavat erilaisilta Australiaan tai Suomeen verrattuna. Välillä väkisinkin tulee olo, että olisipa kiva olla omassa kotona, omissa ympyröissä: olemme täällä kaukana kavereista, suvusta ja muista seura-, tuki-, ja apupiireistä, ja kolmen koplana/kuplana elely on välillä hapetonta, vaikka me aikuiset vuorottelemmekin lapsenvahdintaa ja teemme myös omia juttuja, sekä työ- että vapaa-ajan. 

Onneksi pidempään paikallaan pysyessään pystyy etsimään esimerkiksi lasten toimintaa kuten lapsiparkkeja, ilmaisia sisäleikkipaikkoja ja muita huvituksia, joissa lapsi pääsee muiden kanssa touhuilemaan. Mekin olemme löytäneet ihan kiittettävästi tekemistä mukelolle kunnan monitoimitalolta ja kirjastosta. Näin vanhemmatkin jaksavat paremmin: itse olen harjaannuttanut kykyäni lukea kirjoja leikkikentän laidalla, nyt kun ei tarvitse enää joka askelta vahtia. 

4. Liika tavara

Vaikka pidämme jatkuvasti silmällä matkalaukkujen kapasiteettia, olemme myös jatkuvasti sen äärirajoilla. Neljään kuukauteen mahtuu erilaisia käänteitä, tarpeita ja säätiloja. Jouduimme pakkaamaan mukaan niin talveen kuin hellekesäänkin sopivaa tavaraa, ja siinähän alkavat laukun saumat soimaan. Meillä on mukana kaksi isoa matkalaukkua sekä isohkot reput kaikille, eli minimi, jolla pärjää, silti liikaa, kun sitä pitää siirrellä paikasta toiseen. Itse olen hyvin minimalistinen pakkaaja, ja pyrin käyttämään samoja kamoja monissa eri tilanteissa, pesukone kuitenkin on saatavilla vuokra-asunnoissa. En myöskään pidä shoppailusta, koska en yleensä löydä mitään sopivaa hinnan, laadun, istuvuuden, materiaalien, värien tai etenkään näiden kombon suhteen. 

Silti tavaraa vain kertyy: lapselle on "pakko" ostaa välillä uutta ja E on innokas matkamuisto-ostelija, tosin hän ostaa käyttöön, eli esim. t-paitoja tai muita vaate- tai sisustustuotteita. Itse yritän jatkuvasti jarrutella kartutusta, koska omin kätösin on kaikki kannettava ja lentokentillä raijattava. Kun lähdemme Kanadasta eteenpäin, jätämme ison ostoskassillisen verran tavaraa kirpparilahjoituksena. Karsinta on kuitenkin yllättävän vaikeaa ja väkisinkin iskee "entäs jos tätä vielä tarvii"-kierre. 

5. Hitaus

Faktaa on, että mikään, yhtään mikään, ei ole lapsen kanssa nopeampaa, helpompaa, vaivattomampaa tai joustavampaa kuin ilman. No, itsepä läksimme, tämän kyllä tiedostaen. Silti välillä meinaa käpy kärähtää, kun bussiin pitäisi ehtiä ja lapsi jahkailee kenkienlaiton kanssa tai lippis on hukassa. Vaikka vauvan ja taaperon kanssa matkustaminen oli sekin omien kommervenkkiensä takana, pienemmän lapsen pystyi kääräisemään mukaan enemmän vanhemman aikataululla. Leikki-ikäistä ei pysty enää ripeästi pukemaan ja nostamaan kulkupeliin, jos tämä ei sitä itse halua. Kävelytahti on luonnollisesti hitaampaa ja N rakastaa leikkiä 1-2-3-4-leikkiä, jossa hän kävellessä pitää kumpaakin vanhempaa kädestä ja kiskaisee itsensä yläilmoihin aina lasketun numeron 4 kohdalla, siis heittäytyy väliimme roikkumaan. Lapselle hauskaa, vanhemmalle vähemmän. Kuitenkin nopeuttaa ja jouhevoittaa kävelyreissuja hieman, kun lapsi keskittyy leikkiin, ei matkasta marisemiseen. 

Plussat

1. Vapaus

Vapaus olla ja elää omaehtoisesti on arvoni numero yksi. En tällä tarkoita libertaaria "minä saan tehdä ihan mitä haluan, välittämättä muista, yhteiskunnasta tai ympäristöstä"-mentaliteettia. Pikemminkin joustavuutta tehdä omia valintoja omien arvojen, tarpeiden ja toiveiden mukaan, sekä itsensä luovaa toteuttamista mahdollisuuksien rajoissa. Haluan tarjota tätä samaa vapautta myös lapselleni enkä siksi ole ollut innostunut ajatuksesta, että hänen pitäisi lähteä kouluputkeen jo nelivuotiaana (Länsi-Australian kindy) ja esikoulukin alkaa jo viisivuotiaana (Länsi-Australian preprimary). Kindy toki on vapaaehtoinen, preprimary sitten pakollinen (tarkemmin sanoen, oppivelvollisuus on pakollinen viisivuotiaasta lähtien). 

Omasta lapsuudestani muistan parhaina hetkinä ne, kun sai olla ja leikkiä vapaasti ennen kouluikää, sekä viikonloppuisin ja lomilla, vaikka koulustakin oikeasti nautin. Perhereissussa saamme rytmittää päivät itse oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan, eikä kenenkään tarvitse sykkiä työ- tai kouluaikataulujen kellonlyömillä. Toki tällainen elämäntapa voi onnistua vain tietyin reunaehdoin, eli jostain on tultava rahoitusta, joka moisen kattaa. Koronapandemian ainoa plussapuoli onkin ollut henkkoht se, että etätyöt ja joustavat työajat ovat tulleet jäädäkseen ja pystyn työskentelemään toiseen maahan vaikka ulkomailta käsin. 

2. Leluttomuus 

Vaikka leluttomuus on miinuslistallakin, täytyy se ottaa myös positiivisena. Yritämme leikkiä mahdollisimman paljon ulkona eli kiertää eri leikkikenttiä. Käymme myös lapsiystävällisissä nähtävyyksissä, kuten Science World eli Vancouverin Heureka (tosin kooltaan moninkertainen verrattuna Heurekaan). Monet muutkin nähtävyydet taipuvat koko perheen kohteiksi: omia suosikkejani ovat erilaiset puistot ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi leikimme kotona aika simppeleitä, lapselle hauskoja juttuja, kuten ilmapallo-lentopalloa tai hyrrämaalia (hyrrä pitää saada torjuttua jalalla, kun toinen lähettää sen). Näihin ei vaadita paljoa materiaa, mutta iloa niistä saa irti -- vaikka vanhempi niihin aina kyllästyykin ennen lasta :D 

Liikumme myös mahdollisimman paljon luonnossa. Tosin tällä hetkellä ja aiemminkin liikkuminen on ollut työlästä vanhemmille, koska lasta pitää kantaa melko paljon. Nelivuotiaan jalat väsyvät yhä nopeasti, vaikka rattaat olemmekin jättäneet pois jo puoli vuotta sitten. Reppuselkään tai olkapäille siis. Hienoisesta rasittavuudestaan huolimatta on tärkeää opettaa lapselle luonnossa liikkumisen mielekkyyttä, ei pelkästään luonnon itsensä vuoksi, mutta myös navigointitaitojen ja maailmaan tutustumisen: tutkitusti aivosolujen terveeseen uusiutumiseen tarvitaan kiinnostavissa ympäristöissä liikkumista, toteaa lääkäri Anders Hansen

3. Ruoka

Arvoin, kuuluuko tämä miinuksiin vai plussiin, koska ruuanlaitto, ruuanhankinta ja ulkona syöminen voivat olla aikamoinen haaste tai ainakin hidaste reissun päällä. Meidän muksu on valmiiksi nirso, ja syö vain tuttuja makuja ja ruokia; nyt ollaan sentään päästy maistamisvaiheeseen, eli hän suostuu/uskaltaa maistaa uuttakin ainakin ajoittain. Omien kouluruokailumuistojeni takia en halua koskaan pakottaa tai vaatia ruuan syömistä (opin koulussa piilottamaan syömättömän ruuan lautasliinoihin, jotta sain heitettyä roskiin sellaista, mikä ei vain mene alas. Opettaja ja keittäjä vahtivat, että lautaset syödään tyhjiksi). Silti kyllä reissussa välillä kirskututtaa hampaita, kun napero huutaa nuudeleita sadannetta kertaa, vaikka tarjolla olisi vaikka mitä hyvää, uutta, maukasta ja tuoretta. 

Kuitenkin matkustelun yksi anti ovat uudet ruuat ja ruokakulttuurit ja tämä menee ehkä eniten kategoriaan: vanhemmat nauttivat vaikkei lapsi innostukaan, ja silloin tehdään kompromisseja, missä, milloin ja mitä syödään. Mielestäni lapsiperhe-elämää ei voi eikä tule elää pelkästään lapsen ehdoilla, ja on myös lapsille tervettä oppia, että jokainen päätös tai tehtävä asia ei ole ensisijaisesti heille. N osaa harjaantumisen myötä istua ravintoloissa kiitettävän kärsivällisesti (yleensä lelujen, värityskirjan tai viimeisenä oljenkortena, kännykän viihdyttämänä), jotta vanhemmat voivat testailla uutta taco-paikkaa, merenrantaravintolaa tai näköalabistroa. Elämä ei lopu perheellistymiseen ja tämän tietävät eritoten ranskalaiset asenteella jokainen ravintola on perheravintola, koska lapsillakin on oikeus oppia yhteiskunnan sivistyneiksi jäseniksi. 

4. Joustavuus ja mielikuvitus

Lapsen kanssa reissatessa oppii väkisinkin mielikuvituksen käyttöä ja joustavuutta, puolin ja toisin. Kun naperolta meinaa loppua mielenkiinto puolityhjässä AirBnB:ssä, vanhempi kehittää tälle tekemistä vaikka hengareista: asettelin niistä laita-aidat marmorikuularadalle ja päätyyn tyynyn, jotta lapsi sai testailla, minkävärinen kuula kulkee nopeimmin. Leikimme usein erilaisten pahvipakkausten, vessapaperirullien ym. leikkuuta, väritystä ja askartelua: tämänikäiselle pelkkä saksien käyttö on jännää ja haastavaa puuhaa sinällään ja teippirullalla pahvi muuntuu dinosaurukseksi tai vaikka miksi. Tosin aina äidin tai isin taidot eivät riitä toteuttamaan muksun mielikuvitusrikkaita toiveita! 

Paras matkalelu pidempään reissuun mielestäni on jonkinlainen pieni askartelusetti sekä väritystarpeita, etenkin vesivärit. On kuitenkin kiinnostavaa ja palkitsevaa huomata, että erittäin pienillä materiaalisilla tarpeilla lapsi on tyytyväinen, kun hänellä on leikkiseuraa ja huomioiva aikuinen lähellä. Muttamutta, tottakai meilläkin vanhemmat uuvahtavat aika ajoin ja silloin näpytelköön kännykkäpelejä. Joustavuus on hyvä taito kaikkiaan, niin vanhemmille kuin lapsillekin: liian tiukat rajat ruutuajassa, ruuan laadussa/määrässä, nukkuma-ajoissa ym. aiheuttavat pelkkää ahdistusta ainakin minulle ja siinä stressissä on vaikeampaa jaksaa vanhemmuuden vastuita. 

5. Ihmissuhteet

Mikäli kaikki osapuolet osaavat olla kypsästi reissussa -- eli toisiinsa empaattisesti ja kannustavasti suhtautuen -- väittäisinpä, että matkat vahvistavat perhesuhteita ja lujittavat keskinäistä "heimoutumista". Me pärjätään, kestetään ja hoidetaan mitä vaan-fiiliksellä. Omilla reissuillamme yleensä hakeudumme tarkoituksella myös oman suvun ja kavereiden seuraan, eli emme lähde pelkästään muille maille vierahille, vaan yhdistämme pidempiä reissuja sukulointiin, tai pyydämme sukulaisia tai kavereita matkaan mukaan. Nytkin Vancouveriin liittyi seuraamme veljistäni yksi ja käymme tällä samalla vaelluksella toisen veljeni luona Kolumbiassa. Kolmas veli tavattiin Suomessa, muiden lähisukulaisten ja kavereiden muassa. Meksikon-osiolle puolestaan tulee mukaan E:n äiti miesystävineen. 

Meillä matkustus on mahdollistanut etenkin vanhempien ja lapsen välistä läheisyyttä; sanoisinpa, että isä-poika-suhde on erityisesti hyötynyt asiasta. Kotiarjessa on ihan liian helppoa luiskahtaa päiväkotiin-töihin-markettiin-kuntosalille-kotiin syömään, telkun ääreen ja nukkumaan-rutiiniin (tai vaikkei siihen edes haluaisi, siihen päätyy työtuntien ja väsymyksen myötä). Elämme ns. aktiivisesti myös Australiassa eli tapaamme läheisiä, käymme uusissa paikoissa, vietämme aikaa metsävaelluksilla ja rannalla, mutta ne ovat pelkästään viikonloppuaktiviteetteja, eivät arkiviikon kauraa. Tosin täytyy myöntää, että loputon 24-7 lapsen kanssa/seurassa uuvuttaisi sekin (emme pysty keskittymään aivotyöhön, jota kumpikin tekee), ja odotamme ihan innolla kotiinpaluutakin, päiväkodin jatkumisineen!

Korttelifestivaali ja kaikenikäisten disko Vancouverissa eilen. Hyvää pöhinää! 

Vancouverin ja BC:n parasta antia ovat olleet upeat luonnonmaisemat sekä luonnossa seikkailun ja leikkimisen mahdollisuus. 

Herra 4v oppi kuvaamaan kännykällä tällä matkalla, tässä potretti.

Lapsille ja perheille suunnattuja nähtävyyksiä on eri maissa pilvin pimein, niin täälläkin. Satumetsä.

Muksu meriakvaariossa. "Mitä teet?" kysyin. "Otan kuvan jokaisesta meduusasta, yksitellen".

14.7.2023

Kulttuurishokkia Kanadassa

Olemme nyt viettäneet Kanadassa lähemmäs kaksi kuukautta ja aika on riittävän pitkä, jotta ollaan päästy kulttuurishokin seuraavaan vaiheeseen, nimittäin ihastuksesta hämmennykseen, joskus jopa vihastukseen. Asiaan vaikuttaa eniten se, että jouduimme siirtymään hobittikolosestamme vehreältä West Vancouverin ruusupensasalueelta naapurikuntaan Surreyyn, joka on paikoin ihan kiva, paikoin vähemmän. 

Tarkalleen ottaen Surrey on kaksi kuntaa Vancouverin kaupungista itään ja täällä oli lähin realistisen hintainen majapaikka, jonka kesäsesonki- ja risteilykautena pystyy metropolista saamaan. Olen aiemminkin kauhistellut Vancouverin hintatasoa ja kauhistelu jatkuu edelleen. Nyt maksamme sinällään mukavasta kalustetusta kolmiosta himpun vajaat 2000€ kuussa - mikä tuntuu ryöstöhinnalta siihen nähden, että olemme puolentoista tunnin julkisliikennematkan päässä itse Vancouverista ja kiemurtelevien bussireittien päässä yhtään mistään (ml. kaupat, kirjastot, leikkipaikat, kahvilat). Olemmekin hintatason vuoksi joutuneet päättämään, että alunperin kolmikuukautiseksi suunniteltu Kanadan-vierailu täytyy typistää yhdeksään viikkoon. Apurahani ei nimittäin riitä enempään majoituskuluja (nytkin majoituskorvausta tulee puolet, puolet menee omasta pussista). 

Raha ei kuitenkaan ole kulttuurishokin syy suoriltaan. Enemmän ahdistaa alueellinen luokkajako, jota tosiaan en tajunnut/muistanut Kanadassa olevan. Elämme nyt seudulla, jossa on sekä överiä rakentamista että ankeutta ja kurjuutta. On paikoin ränsistynyttä, roskaista ja likaista, myös varjotonta, paahteista, betonista, asfalttista öljy- ja sylkitahroin.

Bussissa on lähes aina joku, jonka viereen ei suoraan sanottuna halua, koska henkilö on niin pahanhajuinen, likainen tai muuten outo (tajuan, että esim. addikteja ei pidä tuomita, en silti uskalla aggressiivisen oloisen tyypin viereen nelivuotiaan kanssa). Lähiostarimme on jättihalli, jota ympäröivät vielä jättimäisemmät parkkialueet sekä nelikaistatiet. Bussilta ostarille kävely tuntuu extreme-urheilulta, kun rekat ja monsterikokoiset lava-autot paahtavat ohi ja lähes myös päälle, parkkialueella. E:n ensimmäinen kommentti ostarivisiitistä oli: feels quite hostile, tuntuupa alue luotaantyöntävältä. 

Olemme kuin sanattomasta sopimuksesta alkaneet navigoida ajanviettoon kivemmille seuduille kuten New Westminsteriin, jonne on "vain" yhden bussin ja yhden junan verran matkaa. Autottomuus alkaa syödä miestä ja naista näin parin kuukauden jälkeen. West Vancouverin kahvilakaduilla ajopelittömyys ei vaikuttanut elämäämme juuri mitenkään, täällä 60-luvun autolähiössä kaaratta elo on kuin jalattomuutta: minnekkään ei pääse kuin suurella vaivalla ja ajanhukalla. Esimerkiksi eilen matkasin kampukselle lähes kaksi tuntia suuntaansa, vaihtaen liikennevälinettä neljä kertaa matkalla. Ja tämä oli suorin reitti. Itsepä änkesimme suurkaupunkiin asumaan. 

Ei elämä kuitenkaan pelkästään kurjaa ole, päinvastoin. Teimme viiden päivän vuokra-automatkan Banffin vuoristokylään ja hiihtokeskukseen, joka on myös Kanadan suurin nähtävyys (kävijämäärissä mitaten kuulemma). Tarkemmin sanoen itse kylä ei ole pääkohde, vaan Banffin ja lähiseutujen luonnonpuistot, kuuluisia Kalliovuorten maisemistaan sekä vuoristojärvistään -- ne tosiaan ovat yhtä huikaisevan turkooseja ja kirkasvetisiä luonnossa kuin kuvissa. Vuoristojen jääkentät jauhavat kiviainesta mikrohiukkasiksi veteen, ja sulamisvirroissa kelluvat kristallihituset tekevät järvivedestä taianomaista. Banff on seuraavan osavaltion Albertan puolella, ja matka sinne vei pari päivää täysmittaista ajoa suuntaansa. Nähtävyyksien vuoksi olisi ollut fiksumpaa käyttää reissuun kauemmin, mutta emme raaskineet toisaalta työaikataulun, toisaalta hintatason vuoksi. Jos Vancouverissa ovat hinnat pilvissä, Kalliovuorten korkeuksissa vasta pilvissä ollaankin, rahanmenon suhteen. 

Reissu itsessään oli ehkä tämän keikan kohokohta, koska näimme matkalla niin paljon huikaisevia vuoristo- ja erämaisemia. Autoreissut ovat suosikkimatkustustapani: voi päivä päivältä päättää, minne tähtää ja missä pysähtyy. Ja suunnitelmia voi muuttaa lennosta tarpeen mukaan. Tajusimme reissulla myös, miksi British Columbian osavaltion puolella ei ole samanlaisia maailmanluokan vuoristokohteita kuin Albertassa (Banff ja Jasper), Vancouverin pohjoispuolista Whistleriä lukuunottamatta.

Vancouverista itään vuoristo on BC:n puolella paljolti hiekkakiveä ja muodostuvat maisemat aivan erinäköiset. Esimerkiksi matkan varren kaupungista nimeltä Merritt jäi mieleen lähinnä, että eipä ole Merritissä meriittiä, niin ruma se oli (puuton, paljasrinteinen, hiekkainen, paahteinen, siellä täällä peltihalleja ja mitäänsanomattomia asuintaloja). Kuvittelimme, että koko Merritt on louhittu piloille, mutta ilmeisesti rinteiden mataloituminen ja katoaminen ovat lähinnä tuulen ja sateen aikaansaamaa eroosiota. Nyt netistä tarkistaessani Merritt on tunnettu kantrimusiikista ja musiikkifestareista. Jahas. Eipä ole kantri minun makuuni, joten Merritin meriitit jäävät meikäläiselle vähiin!

Hienointa matkalla oli telttailu Banffissa luonnonpuistossa, E:n vanhan kollegan ´Suzyn´ järjestämänä. Suzy muutti Perthistä Kanadaan kahdeksan vuotta sitten retkeily- ja seikkailuoppaana ja työskentelee nykyään Kanadan luonnonpuisto-osastolla. Hänen kauttaan saimme viime tipan telttapaikan sekä leirivarusteet, joita meillä ei tietenkään Aussilasta asti tuotuina olisi (matkalaukkukilot paukkuvat jo ilmankin). Nelivuotiaalle leirinuotio ja metsässä telttailu oli ikimuistoista, ja olihan se sitä myös vanhemmille. Tosin itse en ole telttailun ylin ystävä, koska ei siellä kovin hyvin nuku... Mutta herääminen paratiisimaisiin näkymiin turkoosin järven poukamassa ei olisi voinut vaikuttavampi olla.

Oli kiinnostavaa kuulla Suzyn mietteitä, miten aussi sopeutuu Kanadaan. Olin kuvitellut, että maat ovat niin samankaltaiset, ilmastoa lukuunottamatta, että puolin ja toisin sujahtaisi kuin kala veteen. Suzy kuitenkin kaipaa kovasti kotiin Perthiin, toisaalta perheen ja ystävien vuoksi, toisaalta erilaisen kulttuurin ja elämäntavan. Vaikka hän nauttiikin vuoristoelämästä ja maisemista, on kanadalaisiin tutustuminen osoittautunut vaikeaksi. Käsitin, että Suzy on tottunut rouheampaan ja mustempaan huumoriin (aussit mm. mielellään viljelevät kirosanoja ja aika karuja ilmaisuja...), sekä yhteisöllisempään kulttuuriin.

Ausseihin verrattuna kanadalaiset vaikuttavat luokittelevammilta ihmisiltä, eli ihmisiä jaotellaan eri leireihin esim. tulotason pohjalta sekä siitä, mistä henkilön tuntee. Aussit mielellään sekoittavat kaikkia ympyröitä eli työkaverit, harrastuskaverit, suku ja lapsuudenkaverit voidaan hyvin kutsua samaan illanviettoon, kun taas Suzyn mukaan kanadalaisille nämä kuuluvat eri leireihin (varmasti riippuu paljon ihmisestä ja alueesta). Myöskään jaettuja julkisia ajanviettopaikkoja ei ole samalla lailla Kanadassa kun Aussilassa, siis puistoja, leikkipuistoja, ulkoilma-kuntoilupaikkoja, grillauspaikkoja... Yksi selkeä Kanadan ja Australian ero on, että lapset eivät ole Kanadassa yhtä lailla tervetulleita aikuisten alueille, esim. iltatapahtumiin tai pubeihin, kun taas Aussilassa perhekeskeisyys on kiistaton normi (hyvässä ja huonossa. Siitä voidaan aina debatoida, onko aikuisilta fiksua juoda alkoholia lasten nähden. Omasta mielestäni ok jos ei mene yli). Leikkikenttä keskellä olutpanimoa kuuluu asiaan Perthissä ja jos sellaista ei ole, paikka menettää puolet asiakkaista. Kanadassa moisesta ei ilmeisesti ole kuultukaan ja lakikin sanoo, että anniskelualueille ei ole alle 19-vuotiailla asiaa. 

Luokkajako tai ehkäpä demografinen preferointi kävi ilmi myös viinitilakierroksellamme. Aussilassa viinitiloilla kiertely on yleinen viikonloppuharrastus ja vaikka se onkin enemmän aikuisten huvia, yleensä myös lapset huomioidaan tai ainakin sallitaan. Niitä mainittuja leikkipaikkoja tai ainakin pihapelejä yleensä löytyy, tai jonkinlainen lasten alue, vaikkapa viiniköynnöslabyrintti. Kelownan ja Pentictonin viiniseuduilla käydessämme tajusimme pian, että lapsiystävällisyys tarkoittaa täällä hyvin eri asiaa, nimittäin juurikin sitä sietämistä huomioinnin sijaan. 

Vanhin, arvostetuin ja ehkä myös fiinein tila Mission Hill Kelownassa vaikutti jo lähestyessämme siltä, että tänne ette te kuulu: pihaan ajo tapahtui kolme metriä korkeiden muurien välistä, rautaportin ohi. Ja tosiaan viininmaistelu tapahtui erillisessä paikkavaraustilassa, jonne ei meikäturisteilla ollut walk-in- eli sisään ilmestyvinä tunkeilijoina mitään asiaa. Hienoja kuvia saimme, mutta myös pienimuotoisen alemmuuskompleksin, sen verran paikassa katsottiin alaspäin keskiluokkaista lapsiperhettä vrt. julkkikset, pohatat ja muu kerma. Huom, tässä en vaadi, että kaikkien pitää olla kaikkialle tervetulleita ja toki jokainen yritys valitsee asiakkaansa. Tilanne vain oli kulttuurieron kohtaaminen, koska tätä emme ole Australiassa kokeneet. 

Entäs arki? Työntekoni etenee nytkähdellen, pyräyksittäin. Inspiraatiota lukea ja kirjoittaa on nyt -- varmaan paikanvaihdoksen myötä -- enemmän kuin oikeastaan missään kohti aiemmin, mutta aikaa puolestaan vähemmän, paradoksaalisesti. Koska meillä ei ole täällä päivähoitomahdollisuutta, vuorottelemme pikkujepen vahdintaa. E viimeistelee täydennyskoulutusdiplomia kaupunkipuuston hoidosta ja suoritukselle on deadline, minulla puolestaan ei ole päiväkohtaisia tavoitteita, kylläkin pidemmän aikavälin, joita tulisi edistää. Lähikirjastot ovat tulleet kummallekin varsin tutuiksi, ja kirjastot ovatkin hyvä ja toimiva palvelu täällä. Yhdessä on peräti lapsiparkki, tosin se on auki vain klo 17-20 ja varauksen voi tehdä enintään 90 minuutiksi kerrallaan. Parempi sekin hengähdysaikaa kuin ei mitään! 

Hupaisa pikkuinen kulttuuriero ilmenee siinä, miten kanadalaiset ja aussit puhuvat: vaikkakin englantia, silti omin sanakääntein. Esimerkiksi kirjastossa lainauspalvelu täällä voi olla nimeltään circulation, loansin sijasta (kierto ennemmin kuin laina). Kävin kampaajalla siistimässä tukkaa ja pyysin parin sentin lyhennystä takaa sekä otsiksen kuntoonlaittoa. Australiaksi otsatukka on fringe. Kampaaja sanoi: "siis haluat noin tuuman pois takaa sekä bangsit kuntoon?" Oikein leikkasi, eli ymmärsimme toisiamme :D 

Muuten, Vancouverin monikulttuurisuus ja vetovoima ilmenevät hyvin siinä, etten ole vielä kertaakaan jutellut kenenkään sellaisen kanssa, joka on syntyjään Vancouverista. Neljä viidestä on jostain muusta maasta tykkänään, ja loput yksi viidestä syntyperäisiä kanadalaisia, mutta muualta tätä laajaa valtiota. Esimerkiksi eilen minulla oli tapaaminen kollegan kanssa, joka oli alkujaan Ontariosta ja Montrealin kautta Vancouveriin päätynyt. Hänkään ei ollut varma jatkostaan täällä, sillä Vancouverin hintataso on ongelma kaikille, ei vain meille lyhytaikaisille vieraille. Kanadaan muuttavat aussit näyttävät suuntaavaan preerialle naapuriosavaltioon eli Albertaan, tuttuihin töihin öljy-, kaasu-, IT-, ja konsultointialoille, tutunoloisiin kuumanpaahteisiin maisemiin (kesällä, talvella sitten piisaa kylmää). 

Kanadan-keikkamme jatkuu vielä tämän kuun loppuun, sitten siirrymme visiitille veljeni luo Kolumbiaan. Täysin uusi maa ja manner meille, pysykääpä kanavalla! 

Vuoristojärvellä, Emerald Lake eli Smaragdijärvi. Nimensä arvoinen. 
Mission Hill-viinitila Kelownassa. Odotimme koko ajan, että meidät saatetaan turvamiesten voimin pois, sen verran fiini paikka oli. 

Mission Hill-viinitilalla.

Löysimme matkan varrelta taikametsän, The Enchanted Forest. Kokonainen metsärinne täynnä tällaisia satutaloja ja -hahmoja. Nelivuotiaan paras päivä!

Suomalainen savusauna Vancouverin Skandinaavisen kulttuurikeskuksen pihassa. 

Walmartin annoskoot, oh my. Melkein puolitoista kiloa sipsejä...? Tajuan juhliin joo, mutta tarvitseeko oikeasti kukaan näin paljon? Eivät ne pussissa kuitenkaan hyvänä pysy, eli pitäisi kiskoa kerralla koko päivän kalorit. Kansanterveys kiittää.