Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.

Kootut selitykset ja valitukset - AirBnb

Varmaan useiden muiden tavoin, olen paljonkin pohtinut, voisikohan AirBnb-vuokrauksella lyödä rahoiksi. Alkuperäinen ajatuksemme nykyistä kotiamme ostaessa oli, että siitä voisi vuokrata huonetta välillä, tai vaikka koko kämppää silloin, kun emme itse siellä ole. 

No, yhden huoneen vuokraus ei tuntunutkaan mielekkäältä, koska vierashuoneemme ei ole mitenkään erillinen muusta asunnosta eikä sille ole omaa vessaa ja kylppäriä. Asunnon jakaminen ventovieraiden kanssa ei allekirjoittanutta suuresti houkuttanut, vaikka E:lle ajatus sopi. Päädyimme satunnaisesti vuokraamaan asuntoa omien reissujemme ajan ihan tutuntutunkauppana ja homma toimi ookoosti. Ainoa huoli oli/on, että lyhyiden matkojen ajaksi jätämme kaikki omat tavaramme asuntoon ja se ei välttämättä tunnu turvalliselta. Opimme myös jo näiden muutamien kertojen pohjalta, että asiakkaita voi olla vaikea pitää tyytyväisinä, ainakaan mistään kauempaa käsin. Milloin naapurista kuuluu liikaa melua, milloin imuri on liian vaikeakäyttöinen. 

E:n äiti on jo viisitoista vuotta pyörittänyt bisnestä, jossa hän lyhytaikaisesti vuokraa oman kotinsa yhteydessä olevia asuntoja: kolmea yksiötä ja yhtä isompaa perheasuntoa. Hän aloitti homman aamiaismajoituksena, mutta on vuosien mittaan siirtynyt enenevässä määrin omatoimimatkailijoihin ja pidempiin majoituksiin, eli viikosta ylöspäin. Yhden yön majoittujat etenkin nyt korona-aikaan tuottavat aivan liikaa työtä pyykkeineen ja desinfiointeineen, jotta se olisi kannattavaa. 

Kyselen mielelläni tarinoita asiakkaista, koska osa reissaajista on niin kummallisia. Valituksenaiheineen, nimittäin. Syy, miksi Madame E lopetti aamiaistarjoilun oli, että aina löytyi joku, joka ei aamiaisesta pitänyt ja jätti huonon arvostelun nettiin. Joko aamiainen oli liian tuhti ja liian englantilainen, tai liian kevyt ja liian ranskalainen. Yksi haluaa tarjoillun ja kokatun aamiaisen, toinen haluaa syödä milloin lystää, mitä yksiön jääkaappiin on jätetty valmiiksi. Yritätpä mitä tahansa, aina se on jonkun pirtaan väärin. 

Yllättävän moni yrittää neuvotella hintaa alaspäin tai muiluttaa huoneisiin enemmän väkeä, kuin niihin sallitaan tai mahtuu. Juurikin tänään yhteen yksiöön on tulossa porukka, joka varasi huoneen kahdelle, mutta ilmoitti viime minuutilla, että meitä onkin kolme. Kun heille selvisi, että lisävieraasta menee lisämaksu, he alkoivat inttää, että ei voi mennä koska "muuallakaan" ei mene. Tämän Mme E ratkoi asiallisesti sillä, että tässä taloudessa pätevät nämä säännöt, eivät jonkun muun säännöt. Kolmesta asiakkaasta kertyy kaikkiaan enemmän kuluja aina kuuman veden lämmityksestä pyykkäykseen - normijärkinen ihminenhän tämän ymmärtää. En ollut uskoa korviani kuullessani, että asiakas voi edes kuvitella, että voisi itse sanella hinnan majoittajalle, ei toisinpäin. 

Olen tuntenut anoppini nyt seitsemisen vuotta ja olen ensivisiitistä v. 2013 lähtien ollut sitä mieltä, että hänen kotinsa on ranskalainen kesäparatiisi. Valkoiseksi rapattu maalaistalo kirkonkylän ulkoliepeillä, tammimetsäisessä rinteessä luonnonsuojelualueella. Etupihaa valloittavat hortensiapensaat, hibiskukset, jättituijat ja ruukkutomaatit. Takapihalla on hyötypuutarha koivujen alla, ylärinteessä sadan metrin päässä talosta, tammilehvästön rauhassa, lämmitetty uima-allas. Olen ihan rakastunut tähän paikkaan ja mielestäni on etuoikeus, että N:llä on niin hieno mummola. Ja siksi hieman järkytyn ja loukkaannunkin aina, kun muut vieraat / maksavat asiakkaat arvostelevat majoitustaan. 

Tässäpä esimerkkivalituksia:

Kiinteistöstä saa hoitamattoman vaikutelman, sillä niittykukat kutittivat nilkkojani, kun kävelin uima-altaalle. 

Etupihan suihkulähdeallas on liian hoitamaton/hoidettu/kirkas/samea/luonnotilainen/ei riittävän luonnontilainen. 

Huoneessa tuntuu kostealta sen jälkeen, kun olemme kaikki käyneet suihkussa (ikkunaahan ei voi avata tai ilmankosteuden poistajaa käynnistää). 

Ikkunoissa ei ole mieleisiäni verhoja, haluaisin harsoverhot (harsoverhot ovat pimennysverhojen takana, mutta kyseinen asiakas ei niitä löytänyt). 

Pihalla on liian kuumaa/kylmää/aurinkoista/pilvistä/sateista (majoittajahan voi muokata säätä mielensä mukaan...). 

Majoittaja ei suostunut ilmaiseksi laatimaan minulle matkaohjelmaa majapaikan ympäristöön, vaikka pyysin häntä identifoimaan kaikki käyntikohteet alueella, laittamaan ne kartalle ja tulostamaan nipun infoa ajo-ohjeineen (tätähän ei voi itse tehdä jo kotona, tai pyytää matkatoimistoa laatimaan).

Majoittaja ei suostunut ilmaiseksi majoittamaan kissaani/koiraani/kaniani, vaan lemmikistä perittiin törkeä viiden euron vuorokausimaksu siivouskuluina. 

Huoneiden sisustus tuntui vanhanaikaiselta, joten annan arvosanaksi vitosen. 

Kaikkein kummallisinta mielestäni on, jos jätetään huono arvio nettiin ilman mitään selitystä asialle. Lätkäistään kasien, ysien ja kymppien joukkoon nelonen tai vitonen ilman sanaakaan siitä, mikä meni reissulla pieleen. 

Olen itsekin ollut aiemmin sitä mieltä, että palveluja tulee arvioida rehellisesti ja nettiin tulee kirjoittaa juuri kuten kokee, jotta muut matkaajat tietävät, mitä odottaa. Nyttemmin olen alkanut enemmän miettiä, onko arvioni reilu ja mitä se aiheuttaa bisnekselle. 

Kyllä, majapaikassa saattaa olla ongelmia jos toisiakin, mutta voisiko niitä selvittää jo majoituksen aikana, ei vasta poislähtiessä nettiarvosteluna? Kun itse varaan majoitusta vaikkapa Booking.comista, luen aina parhaat ja huonoimmat arvostelut saadakseni kuvan, mistä ihmiset pitävät ja mistä eivät. Yleisimpiä toistuvia valituksia ovat siisteystaso, melu, kova patja ja viemärinhaju kylppärissä. Näistä ainakin kaksi ellei kaikki ovat asioita, jotka hotelli/majoittaja varmasti voi yrittää ratkaista jo majoituksen aikana ja pelastaa päivän kaikille. Eli suuta auki rohkeasti heti tilanteen koittaessa, ei vasta jälkikäteen, kuten mielestäni etenkin suomalaiset herkästi tekevät. 

Kesäparatiisia Ranskanmaalla.

Kuvahyppäys ihan muualle, Kreikan-lomalta, Santorinilta. Alla Perthistäkin tuttu ihmeköynnös, tällä kertaa Santorinilla.

Mitä seuraavaksi - koronakatkolta eteenpäin?

Mitä reissullemme kuuluu? Mitä voi odottaa nyt, kun yhtään mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan?

Kertauksena. Lähdimme Perthistä marraskuun alussa 2019, ajatuksenamme olla ensin Ranskassa joulun alle ja sitten Suomessa maaliskuun loppuun. Juhlisimme joulun ja uudenvuoden Suomessa, hoitaisin alta pois tohtorinväitöksen, ja sen jälkeen aloittaisimme kokopäivämatkailun. No. Kaikkihan tietävät, miten siinä kävi. Maaliskuun alkuun suunnitelmamme rullasi kuten pitikin, kävimme jopa Italiassa pienellä ekstralomalla juuri ennenkuin kaikki alkoi romahtaa Euroopassa. Sen jälkeen onkin ollut yhtä mustaa aukkoa näkyvyyden ja ennustettavuuden suhteen.

Olemme yhä vanhempieni luona ja saisimme täällä asustella vaikka elokuuhun asti, jolloin minulla koittaa paluu töihin - ja E:llä myös, mikäli hän nyt työpaikan saa maailmanlaajuista lamaa uhmaten. Kuitenkin kuukausien kimppaeristysasuminen alkaa hieman ottaa jaksamisen päälle itse kullakin, emmehän tätä aikoneet saati yhdessä päättäneet ennakkoon. Eritoten mielessä polttelee, miten voisimme pelastaa edes osan isosta irtiotostamme, jota suunnittelimme ahkerasti ja jota varten säästimme vuosikaudet. Kirjoitan tähän pohdintoja ylös, jospa se selkeyttäisi kuvaa itsellenikin ja jääpähän muisto, että tällaista oli joskus.

Vaihtoehto A - pysy paikallaan. Tämä äkkiseltään kuulostaa ainoalta fiksulta ratkaisulta, onhan se valtiovallankin suosittelema toimintatapa. Vältetään turhaa matkustamista, liikutaan mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla, elellään hiljaiseloa, kunnes joku päivä asiat ovat paremmin. Tämä vaihtoehto alkaa kuitenkin suoraan sanoen aiheuttaa kireyttä omassa olotilassa ja parisuhteessa, sillä tarkoituksemme ei suinkaan ollut muuttaa kuopiolaiseen lähiöön elämään hiekkalaatikkoelämää. Vaikkei siinä tietysti muissa olosuhteissa ja muille ihmisille mitään väärää olekaan. Lisäksi E:n puolen suku harmittelee kovasti, että olemme yhä Euroopassa, mutta emme lainkaan Ranskassa, eli heidän mahdollisuutensa tutustua pikkupoikaamme jäävät vajaiksi.

Nyt Suomi muiden maiden mukana alkaa raottaa ovia kohti normaalimpaa. Ajatushan on, että kaikki alamme pikkuhiljaa palaamaan arkeen, mukaanlukien yleisillä paikoilla liikkuminen, muiden tapaaminen, pieniin tapahtumiin osallistuminen, jopa jonkinlainen rajoitettu ja hallittu (lähialue)matkailu. Euroopassa puhutaan nyt kiivaasti siitä, voisivatko maat avata rajoja toisilleen esimerkiksi priorisoiden niitä maita, joissa on ollut vähän tartuntoja ja tilanne hallinnassa. Eli onko yksilön yhä järkevää kyyhöttää kolossaan, jos yhteiskunta asiantuntijoihin nojaten uskaltautuu avautumaan ja sitä jopa suosittelee talouden ja työpaikkojen kannattelun vuoksi?

Vaihtoehto B - matkusta Ranskaan. Tätä olemme pohtineet jo jonkun aikaa, mutta emme ole toteuttaneet, Ranskan vaikeamman koronatilanteen vuoksi. Anoppi on pyydellyt meitä luokseen jo kauan, onhan hän täysin yksin eristyksissä ja elämä tuntuu hankalammalta, kun kaikki sosiaaliset kontaktit on karsittu. Ranskassa on tähän saakka ollut Suomea huimasti tiukempi sääntely eli ulos on päässyt vain printatun selityslapun kanssa ja vain hyvin rajattuihin paikkoihin, kuten ruokakauppaan, apteekkiin tai lääkäriin. Maanantaina Ranska aikoo tiedottaa, mikä on jatkon suunnitelma. Tämänhetkisten tietojen mukaan Ranska jaettaisiin alueisiin, joissa on voimassa erilaiset säännöt tautitilanne huomioiden.

Anoppi asuu alueella, jossa tartuntoja ei pahemmin ole - hänen kylässään ei ole ollut yhtään. Eli anoppilassa voisimme mahdollisesti elää samanlaista elämää kuin nytkin, mutta eri maisemissa ja PAREMMASSA säässä. Etenkin aurinkoa rakastava E on kärsinyt siitä, että olemme olleet keskellä talvea jotakuinkin vuoden. Ensin Perthin kylmissä vihmasateissa kesä-syyskuun, sitten Ranskan mutamarraskuussa ja Suomen räntätalvessa. Suomalaista moinen kylmyys, hämäryys ja ankeus ei pahasti hetkauta, etenkin kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Aurinkoisilla atolleilla asuneelle etelänmiehelle nämä säät ovat yhtä mielenterveyden venytystä.

Matkustuksessa on tietysti aina riskinsä, tartuntavaarasta lentojen peruuntumiseen ja jumittumisiin, joten kevyesti emme päätöksiä tee.

Vaihtoehto C - odota parempaa aikaa, tähtää parin kuukauden päähän. Seuraan joka päivä tarkasti uutisia ja Euroopassa rajojen avaamisesta eniten puhuvat Kreikka, Bulgaria ja Kypros. Bulgaria aikoo mahdollisesti avautua turismille jo kesäkuussa, Kreikka ja Kypros heinäkuussa. Kaikissa maissa pohditaan kiihkeästi keinoja, miten toteuttaa hallittua matkailua turvallisesti, esimerkiksi miten turvavälejä voisi noudattaa ravintoloissa ja uima-altailla.

Tällä hetkellähän meidän pitäisi olla Meksikossa. Siellä Cancunin seutu aikoo avautua kesäkuussa. Meksikoa emme kuitenkaan uskalla edes harkita, pääasiassa maan presidentin uhmakkaan haistakaa-p-asenteen vuoksi. Kuulemma meksikolaiset ovat ylivertainen rotu eikä maan siksi tarvitse pahemmin varautua koronaan. Jaa. En halua itse lähteä testaamaan hypoteesia meksikolaiseen sairaalaan. Seuraava matkaohjelmakohteemme Kanada puolestaan ei meitä päästä koneeseen, sillä maa ei myönnä ollenkaan turistiviisumeja tällä hetkellä ja tilanne jatkunee jonnekin vuoden loppupuolelle.

Äkkiseltään mikään matkailun elvyttäminen saattaa kuulostaa hullun hommalta, onhan paikasta toiseen liikkuminen aina mahdollisuus toimia tautivektorina tai itse napata tartunta jostain. Toisaalta kuitenkin uskon, että erittäin harva valtio, ehkä Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa, Brasiliaa, Meksikoa ja (yllättäen!) Ruotsia lukuunottamatta härskisti priorisoi taloutta ja elinkeinoja täysin välittämättä ihmishengistä ja riskeistä. Eli luotan jollain tasolla siihen, että kaikki maat pyrkivät löytämään reittejä, joilla voitaisiin palata normaalimpaan elämään ja kanssakäymiseen, vaikka joudummekin pandemian toisen aallon uhan alla elämään, kunnes rokote osoittautuu toimivaksi.

Tämä luottamus ei kuitenkaan tarkoita sinisilmäistä välinpitämättömyyttä riskeistä, eli siksi kiivas pohdinta vaihtoehdoistamme jatkuu edelleen.

Matkailusta on muuten hyvin vaikea puhua tällä hetkellä ja tässä ilmastossa, koska matkustussuunnitelmien kariutumisen harmittelu yleensä aiheuttaa somessa "voi kyynel, first world problems" reaktion, tai jopa vihaa siitä, että joku kehtaa ajatella jotain niin turhaa kuin matkustelu. Viattomasti kyselin eräällä matkailusivustolla juuri tuosta, että mikähän on turismin tulevaisuus Meksikossa ja Kanadassa, ja kurkkuuni käytiin saman tien. Kuulemma on epäkunnoittavaa koronan uhreja ja heidän läheisiään kohtaan edes ajatella jotain muuta kuin tilanteen vakavuutta.

No, itse koen, että minun ajatukseni eivät tilannetta muuta suuntaan tai toiseen eikä kukaan siitä kuole TAI parane, vaikka surisin ja murehtisin päivät pääksytysten. Suunnitella, toivoa ja haaveilla aina saa. Se, mitä oikeasti tapahtuu tai mitä voi tehdä, ovat eri asia, ja vakaalla harkinnalla sitä nyt puimmekin.

Kuvat aiemmilta reissuilta, ensimmäinen Suomenlinnasta, loput Egyptistä, Australiasta, Japanista ja Thaimaasta.

Kulttuurierot ja riidat parisuhteessa

Seuraa pykälää henkilökohtaisempi postaus, joka sisältää juonipaljastuksia aiheesta näin meillä riidellään. Tai pikemminkin, mistä meillä riidellään.

Voisi kuvitella, että kahden kansalaisuuden ja kulttuurin perheessä riideltäisiin kulttuurieroihin liittyvistä jutuista. "Näin meillä on aina tehty senkin juntti!" tai "ei meillä kotona vaan koskaan noin...". Vaan ei, ainakaan meillä. En tiedä, ovatko Suomi ja Ranska eurooppalaismaina riittävän lähellä toisiaan henkisesti, että valtavia kuiluja ei ole tullut eteen, vai onko kuiluttomuus ihan persoonakohtaista eli meillä nyt vaan sattuu synkkaamaan E:n kanssa. Lisäksi ajattelemme muutenkin, että juuri mihinkään asiaan ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa, tahi että muita ei voisi edes harkita tai kuulla niiden olemassaolosta.

Ainoa kulttuuriin liittyvä aihe, joka herättää välillä puolin ja toisin ihmetystä, ovat ruoka-ajat, sekä satunnaisesti myös ruokailun sisältö. Näistä ei kuitenkaan riitelyksi asti jaksa/voi vääntää.

E ei syö aamupalaa, mitä minä taas en ymmärrä, koska suomalaiselle aamupala on päivän tärkein ateria. Viikonloppuisin - etenkin jos olemme lähdössä jonnekin -, tuputan E:lle evästä, jotta "hän jaksaisi paremmin". Enpä tiedä vaikuttaako jaksamisiin, jos on itse tottunut, ettei ennen ovesta lähtöä syö. E puolestaan syö tukevan lounaan. Kuulostaa usein olevan tyyppiä mäkkärin ateria, tai tuoreita croissantteja tai muuta mutusteltavaa leipomosta, lihakaupasta haetun juustomakkaran kera.

Itse syön tavallisimmin lounaaksi keittoa tai salaattia. Sitten olenkin nälkään räjähtämäisilläni kotiin päästyäni, eli alan saman tien kokkaamaan/lämmittämään ruokaa nälän ja itkupotkuraivareiden kynnyksellä. E:lle suomiaika ruokailuun on typerän aikaisin (klo 17). Ei kai croissantti- ja makkarapussin päälle heti nälätäkään. Siispä joko syön välipalan ennen varsinaista päivällistä, tai E syö kanssani aikaisin puolihalulla. Tai syömme eri aikaan, mitä kylläkin yritämme välttää. Riippuu päivästä ja siitä, millaista antia jääkaapissa on välipalaan tai kunnon ruokaan.

Sen sijaan kotityöt, raha tai muut parisuhdeasiat eivät meillä yleensä herätä "mmhh" reaktioita kummempia riitoja. Asiat keskustellaan hyvässä hengessä, tai ainakin asiallisen neutraalisti. Meillä on hyvin samanlaiset arvot rahankäytön, työnjaon, oma aika vs. meidän yhteinen aika, tasa-arvon ynnä muiden keskeisten yhdessäeloasioiden suhteen, mikä tietenkin helpottaa arkimeininkiä. Olen useinkin pohdiskellut, että ovatko E ja veljensä tyyppiesimerkkejä ranskalaismiehistä, jotka kokkaavat ja hoitavat kotitaloutta mutinoitta ja mutkitta, vai sattuvatko he vain olemaan tehokkaan äidin kurissa ja jöössä kasvattamia?

Muttamutta. On kaksi teemaa, joista näköjään tulee aina riita, eivätkä ne liity parisuhteeseen muuten kuin mutkan kautta. Aiheet ovat Intiaan matkustaminen ja ranskan kielen opiskelu.

Jostain syystä Intia nousee aika ajoin meillä pöydälle - tai siis syy on selvä. E pitää Intiaa ehkäpä maailman kiinnostavimpana matkakohteena. Hän ei ole siellä koskaan käynyt, mutta kovasti haluaisi sen bucket list'iltään toteuttaa. Itse en ole koskaan ollut Intiasta erityisen kiinnostunut, sillä minulle päällimmäiset mielikuvat siitä ovat likaa, saasteita, köyhyyttä, kurjuutta, sairauksia, eriarvoisuutta, töniviä ihmismassoja, kerjääviä surkeita lapsia sekä naisten oksettavaa kohtelua (vrt. viime vuosien joukkoraiskausuutisoinnit).

E:lle puolestaan Intia tarkoittaa valtavan rikasta kulttuuriperintöä, taidetta, uskontoa, historiaa, värikylläisyyttä, ystävällisiä ihmisiä ja herkullisia ruokia. En väitä, että näitä ei Intiasta löytyisi, mutta en pääse ennakkoluuloistani eroon noin vaan, etenkin, koska naisena ihan oikeasti pelkään Intiaan matkustamista kauhutarinoita luettuani. Jos nyt joku osaa maassa käyneenä vakuuttaa, että olen aivan väärässä ja harhateillä, mielipide otetaan uudelleen harkintaan.

Asiasta on kuitenkin todella vaikea fiksusti keskustella, koska E on vakuuttunut, että mielikuvani ovat vääristyneitä eivätkä perustu todellisuuteen: kamaluuksia tapahtuu kaikkialla, ja niitä voi varmasti välttää vain lukkiutumalla kotiinsa. Minusta taast tuntuu, että E ei ota pelkojani vakavasti, ja tapojeni vastaisesti päädyn nyyhkimään hysteerisesti ja draamakuninkaallisesti, kun ahdistaa ja harmittaa moinen kokemani vähättely.

Järjen tasolla tietenkin ymmärrän E:n argumentit. Olen samaa mieltä, että edes kotiin lukkiutuminen ei pelasta, koska onnettomuuksiahan sattuu ihan oman pistorasian tai minkä tahansa kotiharmittomuuden äärellä. Kotiinsa on moni kuollut. E on sitä mieltä, että pelot ovat kokijan päässä, ja niistä voi päästä eroon riittävällä tahdonvoimalla ja rohkeasti pelot kohtaamalla, kuten hän on itse tehnyt omalle korkeanpaikan pelolleen. No ihan hyvä neuvo muuten, mutta en nyt ihan välttis halua kuolemaa uhmaavaan tilanteeseen jossain Mumbain takakujilla pelkoni voittaakseni.

Jury is still out, kuten sanotaan, eli asiassa ei ole päästy yksimielisyyteen eikä varmaan ihan pian päästäkään. E saa vapaasti lähteä Intiaan yksinään, muttei ole toistaiseksi tarjoukseeni tarttunut. Yhteisymmärrystä odotellessa matkustelemme kaikkialle muualle. Tälle vuodelle yritämme vielä mahduttaa matkan Filippiineille, kun marraskuulle löytyi menopaluut viisisatasella (360 euroa).

Toinen riitapukama on ranskan kieli. Siis siitä nurinperisestä näkökulmasta, että minä haluaisin oppia ranskaa, mikä on E:n mielestä täysin turhaa. E on kaksikielinen, eli puhuu äidinkielenään sekä englantia että ranskaa. Hän ei näköjään koe ollenkaan tarvetta puhua kanssani ranskaa, kun kerran englanti sujuu; ranskaa hän voi puhua perheensä kesken ja ranskalaisia kavereita tavatessaan. Arkielämässämme ranska ei sikäli näykään, että sitä oikeasti tarvitsisin.

Olisi nyt vaan siistiä osata sitä, edes keskiverrosti. Ja nyt olisi hyvä tilaisuus ja motiivi oppia - opettaja kotona. Ja ensi vuodelle lukkoonlyöty kuukauden reissu Ranskaan.

E on sitä mieltä, että en tule koskaan oppimaan ranskaa kunnolla, ellemme muuta Ranskaan (tai ranskankieliseen paikkaan), mitä hän ei ainakaan tällä hetkellä kaipaa. Hän ei voi käsittää, miksi haluaisin tuhlata aikaa ja energiaa opiskellakseni kieltä, jolla ei ole todellista jokapäiväistä käyttöä tai tarvetta. Ymmärrän ja osittain jaan nämä pointit, mutta mielestäni oppiminen on aina hyödyllistä, käytin kieltä päivittäin tai en.

Opiskelin lukiossa italiaa enkä sitäkään puhu juuri yhtään ruostumisen takia, mutta kummasti vuosientakaisella Italian-lomalla pääsin äkkiä messiin siitä, mitä ympärillä tapahtuu, kun pohjaa jo oli. Näen sieluni silmin, miten jään Ranskassa seinäruusuksi, sillä (tapaamani) ranskikset eivät maineensa veroisesti puhu mielellään englantia ja vänkäävät takaisin ranskaan parin eng.lauseen jälkeen. Haluaisin ratkaista ongelman jo ennakkoon ja varautua sanastoarsenaalilla, jotta pysyn lomalla kärryillä ja menossa mukana.

Klassisesti täysin väärään aikaan käyty riita aiheesta (autossa matkalla kohti brunssipaikkaa, jossa piti tavata kaveriporukka) huipentui molemminpuoliseen loukkaantuneeseen jankutukseen, että "miksi ihmeessä opiskelisit - älä sinä mulle tuu sanomaan mitä minä voin/saan tehdä ja mitä en - no enhän mä sitä tarkoittanutkaan - no siltä se vaan kuulosti - mutta miksi opiskelisit, kun et koko kieltä tarvii kuin vain yhdellä reissulla? - mistä sinä tiiät paljonko tarviin, yritän tässä antaa sulle lahjaa, oppia sun äidinkieltä - mutta kun en oo pyytänyt moista lahjaa!" Että mutta totta joo, eipä ole lahjaa pyydetty eikä erityisemmin haluttu, joten ei kai sellaista voi väkisinkään antaa ja pakottaa saajaa tykkäämään lahjasta.

Tässä asiassa sentään päästiin osin sanalliseen, osin sanattomaan kompromissiin. Aion opiskella joka tapauksessa omatoimisesti kännykkä-appin ja netin avulla, kuten tähänkin asti. Kun E tajusi, miten paljon tämä asia minulle merkitsee, hän kuitenkin hivenen innostui ajatuksesta, että voisi opettaa. Ja onkin saman tien ottautunut opettajan rooliin, eli opettaa joka päivä muutaman uuden sanan tai lyhyen lauseenpätkän ihan oma-aloitteisesti. Ranskaan lähtiessä tulen siis (parhaimmillaan) osaamaan ainakin kaksi- ja puolisataa sanaa. Vapiskaa ranskikset, kyllä mä teitä vielä jututan ja ymmärrän!

Onko tämä kuva eksoottisesta, ihmeellisestä, vaikuttavasta matkakohteesta vai helvetin porteista? Kuva (c) www.roughguides.com

Iloista vuodenvaihdetta ranskalais-suomalais-australialaisittain!

Iloista uudenvuoden aattoa sekä onnekasta vuotta 2015 kaikille!

Täällä ovat valmistelut täydessä vauhdissa. Mamma E:llä on tälle(kin) illalle ruokailusuunnitelma ja menimme heti aamusta auttamaan ruokaostosten kanssa. Madame asuu tämän viikon poissa meiltä, house sitting - talossa eli vahtii erään perheen omakotitaloa näiden loman ajan. Sama järjestely kuin viime vuonnakin.

Liekö syynä Suomea yleisempi asuntomurtojen määrä, mutta Australiassa house sitting on kohtuullisen tavallista. Matkoille lähtevät talonomistajat mainostavat talojaan netissä (mm. StayMe, Aussie House Sitting tai ihan vain Gumtree). Innokkaat talovahdit puolestaan vastaavat luotettavuuttaan julistaen: "vahdin taloasi ja pidän siitä huolen kuin omastani". Vahdin itsekin työkaverin taloa pari vuotta sitten puolitoista kuukautta, kun tämä lomaili perheensä kanssa kotona Euroopassa.

Perusdiili on, että vahti saa ilmaisen majoituksen ja talonomistajat saavat mielenrauhaa. He voivat luottaa siihen, että loman aikana ei mikään mene vikaan, taloon ei murtauduta, lemmikit pysyvät ruuassa, puutarha kasteltuna jne.

Talo, jota Madame E vahtii, on saman perheen omistama kuin viimevuotinenkin house sitting - talo. Talo itsessään on vaihtunut, koska perhe on muuttanut kadun toiselle puolen edellisestä talostaan. Miinuspuoli meille on, että entisessä talossa oli uima-allas, uudessa ei. Plussapuoli taas on, että saamme koko poppoo riittävän tilavan, kauniin puutarhan reunustamalla terassilla varustetun juhlanviettopaikan, ilmaiseksi. Koko porukkamme läsnäolo on tietysti sovittu omistajaperheen kanssa ennakkoon.

Aamun shoppailureissu vei pidempään kuin ennakoin, koska Mme E ei todellakaan pihistele ruuan kanssa. Kärryyn pinoutuvan ruokavuoren perusteella olisi voinut kuvitella, että rouva aikoo ruokkia koko kadun tai ehkäpä koko kaupunginosan yhden perheen sijasta. Selvisi ruokaostoksilla myös, että Mme E ei näe mitään syytä rajoittaa juhlintaa vain tähän päivään. Tokihan jatkamme kekkereitä huomenna, ja ehkä yli koko viikonlopun. Aha. Vau. Jaiks.

On lammasta, kinkkua, kanaa, lohta, makkaroita. On porkkanoita, perunoita, sipuleita, valkosipuleita, parsakaalia, oliiveja, ciabatta-leipää, korianteria, persiljaa, salaatteja, vuohenjuustoa, pateeta, pasteijoita. On kuohukermaa, marenkipohjia pavlova-torttua varten, jäätelöä, juustokakkuja ja manteli-appelsiinikakkua. On punaviiniä, kuohuviiniä, valkoviiniä, Cointreau-sitruslikööriä, giniä, tonic-vettä ja sitruunoita.

Meikäläinen hilasi kaikessa hiljaisuudessa kärryyn neljä pulloa vissyvettä vaihtoehdoksi. En ajatellut moukaroida itseäni tainnoksiin sekä ruuan että juoman avulla.

Enimmäkseen tämä perhejuhlailu on mennyt hyvin. Kaikki käyttäytyvät ihmisiksi, vaikka mielipide-eroja on laidasta laitaan  - kuten vaikkapa viime postauksessa mainitsemani ilmastonmuutos, ja mitä näitä muita salaliittoteorioita nyt maailmalla liikkuu: kuuhun ei koskaan laskeuduttu, tryffelit eivät ole sieniä vaan fossilisoitunutta eläintenkakkaa ja niin pois päin. E:n perheestä löytyy joka aiheeseen vähintään yksi jäsen, jonka mielestä epämääräinen artikkeli internetissä kumoaa kaiken tähän mennessä tunnetun, tutkitun ja todistetun, ja siitäkös oma asenteeni kuohahtaa. No, olen itse varmaan yhtä ärsyttävä jatkuvine: "mutta tieteellinen tutkimus osoittaa/tutkijat ovat todenneet/fysiikan lait sanelevat, että...".

No juu, kaikissa perheissä on varmaan sama jouluongelma: joka asiasta ei voida olla yhtä mieltä ja toisissa perheissä mielipide- ja luonne-erot osataan käsitellä vähemmällä piikittelyllä kuin toisissa. Että voisi rutkasti huonomminkin mennä tämä väliaikainen perhepuristuksessa elely.

Meidät on kutsuttu illanvietto-osoitteeseen seitsemäksi, joten jos minusta ei kuulu muutamaan päivään, olen edelleen siellä, tekemässä tunnollisesti selvää ruokalajivyörystä. Maanantaina on seuraava työpäivä, joten siihen mennessä on kierittävä kotiin, jotta ehdin punnertaa takaisin toimistotuoliin.
Toivottavasti mahdun.

Tällainen kaunis koristelaatta tervehtii tulijoita house sitting - talon eli uudenvuoden juhlapaikkamme etuovella.

Kesätunnelmia Perthissä. Kaupungin keskustassa on suihkulähde, jossa lapset tykkäävät juoksennella. Suihkulähteen laidalle oli kaupungin toimesta tuotu ilmaista aurinkorasvaa koululaisten lomien ajaksi. Olennainen palvelu täällä.

 Ilmaisen talon lisäksi meillä on ilmainen uima-allas. E:n veljen kerrostalossa on tällainen communal pool eli taloyhtiön uima-allas. Siellä ei ole koskaan ketään - muita kuin me, siis.

Yllä ja alla: Vastikäisen löytömme Farmer Jack's - ruokakaupan antia, eli runsas valikoima edullisia herkkujuustoja, sekä perthiläisittäin runsas valikoima erilaisia leipiä. Joukossa jopa tummahkoa hapanleipää normaalin vehnäpullan lisäksi.

Yllä ja alla: house sitting - talosta. Kauniita yksityiskohtia.

Yllä: tällaisissa maisemissa ja leppoisassa hellesäässä vietimme uudenvuoden aatonaattoa. Norfolk Hotel eli Norfolk-baari Fremantlessa.

Juhannusjoulu osa 2

Päivää ennen uudenvuodenjuhlintaa on vielä aikaa kerrata joulunviettoa täällä, joten paluu juhannusjoulun äärelle.

Lähdimme koko perheen voimin joulunviettoon mökille "maalle", noin puolen tunnin matkan päähän kotoa. Lomailu jossain muualla kuin kotona tuntuu aina pidemmältä ajalta, ja oli muutenkin helpompaa majoittaa seitsemän ihmistä kolmen makkarin mökkiin kuin meidän kerrostalokolmioon. Olin puolikkaan päivän töissä jouluaattona ja perjantai 27.12. oli myös normaali työpäivä, joten kovin kauas ei parin päivän takia kannattanut ajaa, siksi valitsimme lomakohteeksi Swan Valleyn viininviljelyalueen ihan Perthin pohjoisnurkilla.

Pätkitystä lomastani huolimatta aaton ja välipäivien työskentely kannattaa, sillä niistä saa meidän puulaakissa kolme ekstralomapäivää ensi vuodelle, vaikka Suomen-reissuun käytettäväksi, jeh! 

Mökki ei ulkoa mitenkään hurmannut: peltikattoinen ”puuvaja”. Sisältäkin tilat muistuttivat lähinnä keskimääräistä suomalaista kesämökkiä, eli joka paikka hivenen rempallaan ja kulunut, katonnurkissa hämähäkinseittejä ja kaikki kalusteet enemmän tai vähemmän eriparia. Keittiö oli perustasoa, onneksi toimiva hella, mikro ja astianpesukone löytyivät. Viheriöivänrunsas puutarha oli, mutta erittäin hoitamaton sellainen.

Sisäpihan uima-allas sentään oli ihan luvatunkaltainen. Mökki oli yksi kuudesta, mutta vain yhdessä niistä oli meidän lisäksemme asukkaita, joten saimme yhteisuima-altaan privaattikäyttöön lähes koko visiitin ajaksi.

Mökkiin asettuessa tuntui – kirkkaassa auringonpaisteessa ja helteessä -, ettei joulufiilistä ole ollenkaan. Harmittelinkin, että näinkö menee juhlamieli ihan sivu suun. Aiemmin jo kerroin älynneeni alkaa kuvitella, että vietämme juhannusta joulun sijaan ja tämä temppu toimi tunnelmanluojana. Mökillä luonnon helmassa, kuten asiaan kuului. Ulkona vehreää, aurinko helottaa. 

Tekemislistalla oli joulun varalle uimista, luonnossa kuljeskelua, sulkapallonpeluuta, hyvä kirja, yleistä sosialiseeraamista ja yhteisiä aterioita. Alkoi tuntua, että hyvinhän tästä joulusta selviää, vaikkei olekaan lunta, kuusta, koristeita, joululauluja saati harrasta tunnelmaa. Etenkin, kun näin jälkikäteen kuulin, että joulu Suomessa on ollut pääosin lumeton ja joillain pihoilla haravoidaan, grillaillaan, poimitaan penkistä persiljaa ja ihmetellään hiirenkorvia! Jestas. Väärin on tuollainen säätila. 

Juhlimme sekä eurooppalaiseen että australialaiseen malliin, toisin sanoen vietimme sekä aattoa (ranskalais-suomalaisena tapana), että joulupäivää (aussien pääjoulujuhla). Kaksi päivää herkkuruokia kuohuviinin kera, eiköhän riitä täysimittaiseksi juhlimiseksi.

Aaton menu oli seuraava: täytettyjä hummereita, graavilohi-avokado-mango-chili-kompottia, buffet eli runsas valikoima leikkeleitä, juustoja, salaatteja ja valkosipulipatonkia; ja jälkiruuaksi aussivakio pavlova eli marenkilevyistä ja kermavaahdosta koottu kakku, joka oli päällystetty reilulla keolla tuoretta mangoa, passionhedelmiä, mansikoita sekä sekalaisia pakastemarjoja – ehdoton lempparijälkkärini!

Kallis herkku hummeri, jota maistoin ensimmäistä kertaa, ei välttämättä avautunut itselleni, vaikka muut hehkuivat innosta tätä erikoisuutta antaumuksella mussuttaessaan. E:n isäpuolen erikoisresepti on halkaista hummerit kahtia ja täyttää niiden kuori eli selkä- ja pyrstöpanssari seoksella, jossa on armanjakki(armagnac)-brandyssä kypsennettyä hummerinlihaa, sipulia, cheddar-juustoa ja mausteita.

Ruoka oli oikein maistuvaa, mutta itselleni tuli mausta mieleen lähinnä erityisen onnistuneet kala- tai katkarapupyörykät. En siis ihan tajunnut, miksi maksaisin kaksikymppiä per hummeri, kun voin ostaa katkarapuja tai kalaa halvemmalla? Kaipa en vain osaa erottaa mereneläviä toisistaan, kun en ole niihin tottunut. Osteritkin menivät hukkaan kuin helmet sioille, kun niitä työpaikkani joulujuhlissa maistelin. En vaan tajua, mauttomia lötköjä olivat.

Joulupäivän menun muodostivat täytetyt grillibroilerit, uunijuurekset, perunamuussi ja vihersalaatti. Kanan kotitekoinen täyte oli kuulemma erityisen australialainen resepti – englantilainen alkujaan siis. Jostakin tietynmerkkisestä makkarasta (jonka merkki jäi itselle pimentoon) puserretaan sisällykset ulos kuoresta, sekaan survotaan korppujauhoa, salviaa ja muita mausteita, täytetään tällä broileri ja tattadaa, valmista tuli. Broileri ottaa makua täytteestä ja toisinpäin grillauksen aikana, oli hyvää namnamnam.

Jälkkäriksi joulupäivänä nautiskeltiin banofi- eli banaani-toffee(kinuski)-piirakkaa. Se tehdään samalla idealla kuin juustokakku, eli pohjaksi murustellaan digestive-keksejä ja sulaa voita, jäähdytetään jääkaapissa, päälle ladotaan banaaniviipaleita, kinuskikastiketta ja kermavaahtoa, pinta koristellaan kaakaoripauksin, nakataan vielä jääkaappiin jähmettymään ja voilá, valmista syötäväksi!

Kumpaankin joulupöytään kuului olennaisena osana perinne, joka on näköjään jokaisen joulukattauksen välttämättömyys: Christmas cracker eli – mikähän tuo nyt suomeksi olisi – paukkukarkki? Crackereitä paukutellaan myös työpaikan joulujuhlissa joka vuosi. Cracker on kuin joulupaperiin kääritty puolikas talouspaperirulla, näyttää isolta käärepaperikaramellilta ja toimii samalla idealla kuin kinder-muna, eli sisältää yllätyksen. Jokaisen lautasen viereen on katettu cracker, eli jokaiselle yksi.

Pöydässä vierustoverit tarttuvat kumpikin crackerin eri päästä ja vetävät kilpaa. Rulla katkeaa pamahtaen (sisällä on jonkinsortin nallipanos), ja ulos poksahtaa kaikenlaista pientä tilpehööriä, mukaan lukien aina silkkipaperi”kruunu”. Silkkipaperihattua on tarkoitus pitää joulujuhlan ajan. Vakiokamaa crackereissä ovat myös paperisuikaleet, joihin on painettu (erityisen huonoja) puujalkavitsejä, ja jotka on tarkoitus kunkin lukea vuorollaan ääneen muulle pöytäseurueelle. Crackereista pullahtaa yleensä myös sekalaista muovisälää; itse sain tänä jouluna eri crackereista kaksi settiä muovisia viiksiä, jotka on tarkoitus nipistää kiinni sieraimiin.

Viime jouluna crackeristä paljastui minikompassi, ja muut ovat tänä jouluna saaneet mm. minipalapelin, minipelikorttisetin, jojon ja mitähän vielä. Yksi eniten kummastelua aiheuttaneista cracker-sisällöistä nähtiin kaveriporukan joulunvietossa. Crackerista paljastui muovinen puolikkaan tulitikun kokoinen tappi, jonka keskellä oli mutka. Arvuuttelimme porukalla, että onko se a) tekokorvis, b) teko-nenäkoru, c) teko-huulikoru, vai mikä ihme. Lopulta joku nokkela hoksasi, että se oli feikkinaula sormen ympärille pujotettavaksi. Hehhe. Olipas hassu.

Cracker on hauska joulupöydän viihdyke, mutta en pysty olemaan miettimättä, että on tosiaan jonkun työ syytää näitä muovihilurullia tonneittain markkinoille. Ilo on kuitenkin vain muutaman minuutin mittainen, ja kertakäyttöinen. Ehkä innostuisin crackereistä enemmän, jos sisältö olisi edes jotain kierrätettävää, tai vaikkapa syötävää. Karkkeja niihin crackereihin, kiitos! 

Entä miten sujui E:n pikkuveljen tyttöystävän eli neiti kultakalan kanssa? Kiitos kysymästä, itse joulu meni ihmeen sivistyneesti eli lähestulkoon aikuismaisesti, ja iPhonen näpräilyä ruokapöydässä nähtiin tavallista vähemmän. Sen sijaan joulun jälkeen on nähty sellaiset teini-draamakuningatar-tantrumit eli kiukunpuuskat, että piti tehdä E:n kanssa vankka päätös olla päästämättä neiti kultakalaa enää koskaan meille sisälle, oli hataran suhteen jatko mikä hyvänsä. Porttikieltoon liittyivät myös E:n vanhemmat, jotka saivat enemmän kuin tarpeekseen kyseisen neidin kaikkiin meihin kohdistuvasta aiheettomasta tuittuilusta. Saadaan siis näillä näkymin viettää uudenvuodenjuhlat rauhassa ilman huomiohakuista hysteriaa - toivottavasti!

Mökkirivin edustan kakaduhäkki. Itse harmittelin ko. kakadun häkkiin sulkemista jouluaaton ajan - linnut häkissä käyvät aina sääliksi, koska se ei tunnu lintujen luonnolliselta paikalta ollenkaan (sori nyt kaikki häkkilintujen omistajat). Olo parani kuitenkin huomatessani, että häkin ovi oli itse asiassa auki joka ilta, mutta tirppa pysytteli silti kopissaan kuin kotonaan. Eli ei ollut pakotettu häkkilinnuksi. 

Yllä ja alla: tällaisen pihapuutarhan keskeltä löysin itseni jouluna, kuvan mökistä. Oli ihan ok etenkin uima-altaansa takia ja hinta-laatusuhde perin kohtuullinen, maksoimme kukin noin $40/yö eli hostellimajoituksen verran. 

Yllä ja alla: joulupäivän ruokailua, grillibroileria uunijuuresten kanssa. 

Överitäyttävä banofikakku. Silkkaa kaloria koko setti, mutta hyvää!

Juhannusjoulu osa 1

Bloggausmotivaatio on taas kohdillaan, kiitos kaikille kommentoineille täällä ja muualla, jotka haluatte jatkoa tajunnanvirralle Perthistä! Toinen hyvä motivoija on hellejoulu, jossa riittää ihmeteltävää lumiseen ja hämärään jouluun ehdollistuneelle. Viime jouluna tasapainoilin joulufiilisyritelmän ja epäuskon välillä (ei tästä mitään tuu täällä auringon helotuksessa). Tänä jouluna tein tietoisen päätöksen, että en yritä väkisin saavuttaa suomalaisen joulun tunnelmaa vaan yritän ottautua täysin uudenlaiseen jouluun ja perinteeseen. 

Suomessa joulutunnelma on itselleni aina muodostunut nimenomaan hämärästä ja lumesta, ja jouluun "laskeutuminen" alkaa jo loka-marraskuussa, kun päivät lyhenevät ja ensimmäinen huurre ja hento lumi alkavat peittää puolukanvarpuja ja kuusenoksia metsässä. Joulu on omaan sydämeeni syntynyt hiljakseen ja nimenomaan talviuneen nukahtavan luonnon tarkkailusta, joululauluista, joulun tuoksuista (piparit, glögi, kuusi, hyasintti...) ja kynttilöiden ja jouluvalojen luomasta taikamaailmasta, jossa aurinko horrostaa ja ainoa valonlähde ulkona ovat kotien ikkunat ja jouluvalot. Mutta täällä? Mitään noista edellämainituista - - - 

ei ole olemassa. 

Päätin, että tästä lähtien vietän perinteistä, itselleni aitoa joulua pelkästään Suomessa niissä oikeissa puitteissa ja tunnelmassa, jonka koko ympäröivä maailma luo. Täällä Australiassa on paras ottaa ilo irti siten miten saa, ja hoksasinkin, että ajatusmaailmani vaatii päälaelleen keikauttamista. Täällä juhlitaan kesää, joten heittäydyin minäkin oikeaan tunnelmaan kuvittelemalla, että on juhannus. Johan irtosi parempi mieli! 

Ulkona viheriöi, linnut laulavat, joulunviettomökin villiintyneessä puutarhassa lepattelee amppareiden lisäksi kämmenenkokoisia ritariperhosia, ulkona voi pelailla mökkipelejä kuten sulkapalloa, ruokaa ja juomaa on varattu kahdeksi päiväksi kuuden eskin eli kylmälaukullisen (tai pikemminkin -arkullisen) verran - täysin överit siis, mikä sopii sekin juhannusgrillailufiiliksiin. Mökkiringin sisäpihalla odottaa uima-allas ja sauna on omasta takaa, Australian aurinko. Kelpaa pulahtaa viileään veteen rentoutumaan. 

Miten joulu meni? Australialaisen joulun ongelmia, joita ei Suomessa koe:

1) Ulkona ilman katoksen tai puiden varjoa, esim. uima-altaassa, voi olla enintään puolisen tuntia kerrallaan. Varjossa saattaa mennä reilu tuntikin, hyvällä tuurilla. Suojakerroin (SPF) 50:stä, hatusta ja aurinkolaseista huolimatta kirkkaus on liikaa, ja auringonpistos ja ihon palaminen luuraavat nurkan takana. Tämä joulu ei ollut erityisen paha kuumuuden puolesta, asteita oli vain noin +30. Viime jouluna elohopealukema heilui neljässäkympissä, mikä on suorastaan sietämätön helle. Australian aurinkoon jo tottuneelle +30 sen sijaan on kiva kesäsää, jos ei ihan kauheasti tarvitse urheilla.

2) Heinikkoon ei voi kävellä, ellei ensin hakkaa esim. sulkapallomailalla tai kepillä itselleen käärmevapaata reittiä. Sulista pelatessa pallo karkasi pihanurmelta pöpelikön puolelle, jossa heinä rehotti polvenkorkuisena. Kukaan itseään kunnioittava aussi ei noin vain marssi heinikkoon, koska siellä voi lurkkia mikä tahansa maan myrkyllisistä hämähäkeistä tai käärmeistä. Kaislikossa suhisee ei täällä välttämättä tarkoita harmitonta sammakkoa tai edes söpöä pientä wallabia, vaan todennäköisesti käärmettä.

3) Kesken aterian on käytävä huoltsikalla, ei siksi, että kahvimaito on loppu, vaan siksi, että jäät ovat eskeissä eli kylmälaukuissa sulaneet ja pitää käydä ostamassa uusi satsi: kolme viiden kilon säkkiä hintaan $10. Erkkikään ei pakasta tarvittavaa määrää jääpaloja omassa pakastimessaan, ja täällä myydään huoltsikalla jäätä samalla tavalla säkkeihin pakattuna kuin Suomessa grillihiiltä tai vaikkapa halkoja. Jääpalapussi on tietenkin umpijäässä ostettaessa, ja sitä pitää paiskoa terassikiveykseen saadakseen jääpalat ja –hileet irtonaisiksi. Jos eskiin kippaa viiden kilon täysmötikän jäätä, se ei viilennä läheskään yhtä tehokkaasti kuin irtonaisen jäähilemassan kaataminen pullojen ja ruoka-astioiden ympärille.

4) Joulusaunaan ei tee mieli, mutta uima-altaaseen kylläkin. Joulunviettomökin altaassa veden lämpötila oli +26 asteen tuntumassa, ja kyllä siinä muutkin pulahtivat, mutta yksikseni sain uiskennella seuraavat puoli tuntia. Oli liian kylmää pidempään uintiin muulle seurueelle. Yritin selittää, että Suomessa järvivesien lämpötila ei ikinä nouse tämän korkeammalle ja en olisi edes oppinut uimaan, jos olisin liian nirso veden lämpimyydestä. Illalla puhelimessa oma perheeni korjasi, että Suomessa järvilämpö on kesällä +20 huitteilla, +26-asteista vettä on tuskin koettu, ainakaan usein. Aijaa, sekin vielä. Ehkä kylmä ei tunnu yhtä kylmältä suoraan saunasta, kuten Suomessa uiminen yleensä hoidetaan.

5) Auton ikkunoita ei tarvitse raaputtaa kuurasta, penkkejä lämmittää, tai ajastaa vepastoa päälle. Sen sijaan varomaton autoon hyppääjä polttaa itsensä joko auton tekonahkapenkkiin, rattiin tai turvavyöhön – erityisen tehokas polttorauta on turvavyön metalliosa! Läheskään joka parkkipaikalla ei ole varjoa saati autokatosta, joten autot kylpevät porottavassa auringossa aamusta iltaan. Kaksikin tuntia kolmessakympissä saa konepellin lisäksi kaikki auton sisäosat hehkuvankuumiksi. Varovainen on syytä olla, ja täkäläisittäin tavallinen bikineissä tai paidatta autoilu onnistuu vain, jos istuimen päällystää ensin rantapyyhkeellä. 

6) Joulusuklaat sulavat ko. autoon jätettynä ennätysajassa, joten ne pitää ehdottomasti muistaa kiikuttaa sisälle ja jääkaappiin turvaan. Itselläni on aina käsilaukussa purkki luomu-papaija-käsirasvaa, joka on koostumukseltaan ja ulkonäöltään kuin hunajaa: jähmeää kullankeltaista tahnaa. Käsiveska istuskeli unohtuneena autossa jouluaattona tunnin. Onneksi 1) älysin avata purkin erityistä varovaisuutta noudattaen, koska sisältö oli muuttunut kirkkaaksi juoksevaksi nesteeksi; 2) purkin kierrekorkki oli kiitettävän tiivis, joten neste pysyi purkissa myös purkin lojuessa ylösalaisin kassin pohjalla; ja 3) neste jähmettyi huoneenlämmössä takaisin käyttökelpoiseksi tahnaksi. 

7) Täällä ei saa suomalaisia jouluruokia mistään, ellei itse tee alusta loppuun. No pipareita saisi Ikeasta ja myös mistä tahansa IGA:sta (IGA:sta saa myös hapankorppuja!), mutta joulupöydän perusherkkuja kuten laatikoita ei sen sijaan löydä. En ole yleensäkään innokas kokkaaja, ja helteiden takia mikään pitkään uunissa kypsytettävä ei ole houkutteleva kokkausidea. Eli olisin jäänyt pahaan lanttulaatikkopuutostilaan ilman perthinsuomalaisen kaveriporukan yhteistä joulujuhlaa aattoa edeltäneenä viikonloppuna.

Juhla hoidettiin bring a plate – eli nyyttäriperiaatteella, ja pöytään saatiin lanttu- ja porkkanalaatikkoa muiden ruokien, kuten paahtopaistin, rosollin, sinihomejuusto-bataattivuoan, salaattien ja joulutorttujen oheen. Kinkku ei ole koskaan ollut lempparini ja riisipuuroa osaan itsekin keittää, joten näiden puute joulupöydässä ei ollut skandaali. Lanttu- ja porkkanalaatikko sen sijaan olivat parhaita koskaan maistamiani, kiitos Å! Illan kruunasi herkullinen muumikakku, illan emännän N:n leipoma raikas hedelmätäyte- ja marenki”jää”kakku, jonka koristeina komeili koko muovinen muumiperhe ystävineen joulunvietossa kuusen ympärillä. 

Jouluaaton ja joulupäivän ruoka-annos seitsemälle hengelle eli lähes eski per nenu. Aivan liikaa, kuten jälkikäteen huomasimme. Kuva ei olutkartongista huolimatta sisällä juomia, joita oli oma korillisensa.

Joulunviettomökin yksi makkari, leppoisaa kesätunnelmaa. 

Joulukattausta. Tuosta kuvan pötkylästä, Christmas crackerista, lisää ensi postauksessa.

Yllä ja alla: joulumökin pihaa ja puutarhaa keskipäivän auringossa ja illalla. 

Yllä: tähän kuvaan kiteytyy olennaisia asioita Australiasta. Parkkipaikka tamppautunutta punaista maata, ei nurmikkoa missään (ruohikoita ei täällä ole, ellei se ole istutettua nurmea tai viljeltyä heinäpeltoa), kaarnattomia eukalyptuspuita sekä nelivetoautoja.

Yllä: mökin vierustan viinitarhaa, viiniköynnöksiä aloittamassa kasvuaan. Alla kylppäriin pesiytynyt jättimäinen yöperhonen, kokoa kämmenen verran. Normisettiä täällä.

Arjen ihmeet

Kun kukaan tuttu palaa lomalta uudesta maasta, kysyn aina ensimmäisenä, että mikä reissulla pisti silmään sekä hyvässä että pahassa. On kiinnostavaa kuulla, mitä kukakin huomaa ja millaisiin asioihin kiinnittää huomiota uudessa ympäristössä. Ihan harmittaa, että vaikka bloggaankin ahkerasti, en ole pitänyt mitään outouspäiväkirjaa, johon olisin kirjannut kaikki ihmetystä ja kummastusta aiheuttaneet jutut. Nyt näitä Australian erikoisuuksia ei enää huomaa samalla tavalla. Kaksi ja puoli vuotta täällä ovat tehneet ihmeitä kielitaidolle, mutta ovat myös tehokkaasti hämärtäneet ulkopuolisen katsetta eli kykyä nähdä, mikä on eri tavalla kuin mihin olin tottunut.

Mielestäni jokaiseen päivään tarvitaan pieni pala ihmettä, sellaista ”awe”- eli ooh-tekijää. Yritänkin pitää silmät auki kaikkialla, sekä Suomessa että muualla, tällaisia löytääkseni. Mutta ihmeet helposti hukkuvat arkeen ja siihen, että tutussa ympäristössä on jo kaiken nähnyt, ja silmiin pistävät lähinnä asiat, jotka ärsyttävät. Ei kivaa, eikä kovin rakentavaa. Siksi tykkäänkin kovasti emännöidä meillä käyviä vieraita, koska heidän kanssaan liikkuessaan näkee taas itsekin asiat kuin ensimmäistä kertaa.

Tämä ei tosin aussi-ihme ole, mutta olisi pitänyt ottaa video hetkestä, jolloin ranskalaisvieraat näkivät ensimmäisen kerran - - -

Tiskikaapin.

Olivat ihan haltioissaan: c´est magnifique! c'est merveilleux! Ihmeellinen!

”Tällaisen kaapin omistajahan ei tarvitse edes tiskikonetta, tänne vaan nostelee kaiken kuivumaan, voi että on kätevä!”. Olivat sitä mieltä, että kai tällainen käteväkaappi on Aussilassa yleinen, kun kerran meilläkin on. Suuri oli hämmästys, kun kerroin, että meidän tiskikaappi on ensimmäinen koskaan Suomen ulkopuolella näkemäni. Ja että australiansuomalaiset ovat ihmetelleet kaappimme olemassaoloa yhtä lailla.

Tuttu juuri kertoi, ettei saa Perthin Ikeasta kuivausritilää kaappiin, vaikka oli yrittänyt tyrkyttää myyjille kansainvälistä tilauskoodia ja pyytää tilaamaan ritilän Euroopasta. Ei voi tilata. Ei vaan kuulemma voi. No on se nyt raah että ei yhtä muovipäällysteistä metalliritilää saa maahan muuten kuin omilta vanhemmilta pyytämällä!

Omaan elämääni ranskalaiset puolestaan ovat tuoneet ihmettelyä siitä, että ranskalaisstereotypiat ovat aika totta. E:n kanssa kahdestaan elelemme varsin eklektistä eli hyvinkin kulttuureja sekoittavaa elämää, vähän suomalaisilla, vähän ranskalaisilla, vähän australialaisvaikutteilla sekä yleisellä maailmanmatkustelulla maustettuna. Mutta nyt koko perheen läsnäollessa tupa on tunnelmaltaan kuin suoraan Provencesta.

Vanhemmat olivat asettuneet taloksi minun poissaollessani (annoimme avaimen E:n veljelle, joka haki aamulla vieraat kentältä ja vei majapaikkaan meille). Kun tulin töistä kotiin, löytyi kahvimukista kasvamasta kimppu rosmariinia, tyhjillään ammottaneesta viinikaapista tusina pulloja ja jääkaapista lähes yksi hyllyllinen juustoja. En valita, sillä joka ilta on eteeni ilmaantunut täysin ilman omaa vaivannäköä herkkuateria juustolautasen, viinilasin ja iloisen seuran kera, ja tiskatakin täytyy vain satunnaisesti, koska koko perhe hoitaa sekä kokkausta että tiskausta. Täytyy vain tuplata urheilun harrastaminen, sillä tällainen helppo elämä ei voi olla jättämättä jälkiä vyötärölle...

Onneksi kuntoilua on aika iisi sujuttaa mukaan elämään, ja kävinkin eilen illalla reippailemassa joenrannassa noin puolen kilometrin matkan päässä. Olen aiemmin kirjoittanut kuntoilulaitteista, joita täällä yleisesti on tarjolla puistoissa, joten tällaiseen aikuisten leikkipuistoon suuntasin. Cross-trainerista löytyi ihan uusi ulottuvuus, kun tajusin, että sillä voi pompahdella vähän samaan malliin kuin trampoliinissa tai leikkiä erityisen lennokasta kuivahiihtoa. Enpä tiedä paloiko kaloreita ollenkaan, mutta hauskaa oli. Tällaisia maisemia sain ihailla matkalla kotiin, jacarandapuiden kukinta on täällä parhaimmillaan. Perthin "kirsikankukkajuhlat", minusta. 

Sattui muuten tänään töissä oiva ihmetyksen aihe, liittyen täkäläiseen OHS - uskovaisuuteen. OHS = occupational health and safety, työturvallisuus, on ihan hämmentävän iso juttu täällä ja monissa tilanteissa sen todesta ottaminen on paikallaan, mutta joskus tekee lähinnä mieli mennä kokoushuoneesta käytävälle nauramaan, kun aiheesta oikein tosikkoillaan.  Työpaikallamme on ollut jo jonkun aikaa keskustelua aiheesta jumppapallot. Pari innokasta on tuonut kotoaan jumppapallon työtuoliksi, onhan se tunnetusti parempi selkä- ja muille lihaksille, kuin tavallinen istuin. Muttamutta. Pallon päältä voi kuulemma tipahtaa ja taittaa niskansa, joten ne ovat tästä lähtien kiellettyjä.  

Toimiston vakuutus ei kata erikseen jumppapallo-onnettomuuksia (OHS-vastaava oli selvittänyt asian), joten pallot ovat pannassa nyt. Nämä pari jumppapallon omistajaa yrittivät vedota siihen, että onhan heillä omat henkilökohtaiset vakuutukset. Ei auta, ei auta. Voi sattua, että jumppapallon omistaja on töistä poissa, ja joku uhkarohkea työkaveri saa päähänsä testata, että millaistahan tossa pallolla on istua - riks raks ja poks, kiero pallo voi kellauttaa kumoon, silmäkulma osua työpöytään, kallo haljeta ja meteoriitti syöksyä ikkunasta suoraan palloon. 

Pallot pois ja sillä selvä, muuten ollaan kaikki vaarassa.