Ruoka, kateus, elämänvalinnat

Osallistuin somessa huutomyrskyyn debattiin aiheesta armeijan kasvisruokapäivät. Koska olen koulutukseltani ja mielenkiinnon kohteiltani historiantutkija, kommentoin tuomalla esiin sen näkökulman, että Suomessa ei ole aina ollut lihaa saatavilla joka ruualle ja jatkuva lihanmässytys on aika uusi ilmiö. Kun katsotaan taaksepäin muutama vuosikymmenen, saati vuosisata, on perinteisempää suomalaista keittiötä syödä vegepainotteisesti. Useimmille vain puurot, perunavellit, kasviskeitot, ruisleipä ja karjalanpiirakat eivät tietoisesti edusta kasvisruokavaliota, vaan ihan tavallista arkiruokaa.

Tämä bloggaus ei sinällään ole kasvisruuasta, armeijasta tai debatoinnista, vaan aiheesta: miksi toisten ihmisten arvo- tai elämäntapavalinnat - kuten ruokavalio - aiheuttavat niin valtavaa reagointia. Lisäksi pohdiskelen suomalaisten kulttuurihistoriaa ja tapoja, koska törmäsin äskettäin kiehtovaan käsitteeseen "onnen vakioisuus", uskomus, joka oli vanhan kansan keskuudessa tavallinen ja vaikuttaa mielestäni suomalaisten mielenlaatuun vahvasti tänäkin päivänä.

Olen itse vegepainotteinen sekaani eli sekasyöjä. En ole henkilökohtaisesti joutunut siihen hullunmyllyyn, johon somen perusteella kasvissyöjät saati vegaanit joutuvat. Kuitenkin uutena (ei-toivottuna) aiheena elämääni on tullut vehnänvälttely jo aiemman maidonvälttelyn lisäksi, koska jostain syystä kroppani ei kestä kumpaakaan vaan protestoi kaikin tavoin, ml ihottumalla. Etenkin täällä aussilassa lounasruoka on hyvin usein sandwich eli kerrosvoileipä ja niitä myydään joka kulmalla. Jos ostan voileivän, pyydän sen nykyään gluteenittomana (koska gluteeniton tarkoittaa vehnätön) tai ostan wrapin minimoidakseni vehnän määrän. Tätä kautta olen saanut ilon pakon osallistua keskusteluun "gluteenin välttely on bimbojen muotihaihatusta, söisit sinäkin oikeaa leipää niinkuin Kunnon Ihmiset (tm)".

Ruokavalio on ihmeellisen kuuma peruna maailmassa, jossa luulisi, että on oikeitakin ongelmia ratkottavaksi. Ilmeisesti muiden henkilökohtaiset ruokavalinnat nähdään uhkana itselle ja oman pään sisäiselle maailmanjärjestykselle. Jollain tavalla ymmärrän tämän reaktion vegeyden tai vegaaniuden kohdalla, koska harva oikeasti kannattaa lihan tehotuotantoa haittavaikutuksineen - uskoisin, että useimmat lihansyöjät syövät lihaa hieman huonolla omallatunnolla tai sen päätöksen tehneenä, että "en ajattele lihan alkuperää". Niinpä muiden aktiivinen asiasta muistuttelu aiheuttaa itsepuolutusreaktion ja pelon, että kohta tämä asia kielletään. Gluteenin kohdalla en ole saanut kiinni samalla lailla, mikä gluteenin välttelyssä haittaa niitä, jotka sitä eivät vältä. Gluteenittomien tuotteiden tarjonta on räjähdysmäisesti kasvanut viime vuosina ja luulisi, että niiden saatavuus on pelkästään hyvä juttu. Ilmeisesti toisille vain tuottaa tyydytystä tunne oikeassa olemisesta, "hehheh tiedän, ettet ole oikea keliaakikko, vika on päässäsi".

Elämäntapa- ja arvovalinnat ylipäätään ovat mielestäni vähintäänkin kummallinen debatin aihe. Ymmärrän keskustelun ja kyselyn mielenkiinnon pohjalta: sen, että haluaa oppia ymmärtämään, miksi joku valitsee kuten valitsee. Toisia kiinnostaa matkustella maailman ympäri, toisille tärkeintä on asettua pian aloilleen kotipitäjään ja perustaa perhe. Yksi haluaa luomusynnyttää ja imettää, toinen valitsee kaiken kivunlievityksen ja pullomaidon. Kolmas haluaa opiskella vaikka maailman tappiin kun taas neljäs kaipaa äkkiä palkkatöihin peruskoulun penkiltä. Kaikista näistä ja tsiljoonista muista valinnoista väännetään perheissä, tuttavapiireissä, eritoten blogeissa ja somessa. Tietenkin on olemassa eettisesti tai terveydellisesti perustellumpia mielipiteitä - en missään tapauksessa usko relativistiseen malliin, että jokaisen käsitys tai arvo on yhtä arvokas, kyllä mielipiteitäkin voi ja tulee laittaa paremmuusjärjestykseen (vrt uusnatsi vai ihmisoikeuksien puolustaja). Mutta, jos kyseessä on pääasiassa omaan elämään vaikuttava asia kuten ruokavalio, kunto-ohjelma, opiskelut tai perheenperustaminen, en saa ymmärrettyä, miksi ympäröivä maailma suhtautuu niihin niin rajulla tavalla.

Teoretisoin, että elämäntapariitojen, eritoten oman elämäntavan ainoaksi oikeaksi julistamisen taustalla on usko/luulo/pelko, että jos muut elävätkin toisella tavalla, se vie pohjaa, uskottavuutta tai varmuutta omalta elämäntavalta.  Ilmeisesti (alitajuinen?) ajatuskulku on, että jos kaikki muut (tai enemmistö) eivät valitsekaan kuten minä, enkö silloin olekaan oikeassa ja voidaanko minua (aiheesta tai aiheetta) arvostella, tuomita tai pyrkiä muuttamaan? Enemmistöön kuuluminen luo aina turvaa tällaisella sosiaalisella lajilla kuin ihmiset. Ikävä kyllä enemmistöön kuuluminen usein myös tarkoittaa suoraa tai epäsuoraa sortoa vähemmistöön kuuluvia kohtaan, em syistä. Enemmistössäkin voi pelottaa, että vähemmistö joskus tai pian nousee uudeksi enemmistöksi, siksi enemmistöasemasta halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Tässä ikävä kyllä unohtuu, että mitään yhtenäistä enemmistömassaa ei oikeastaan koskaan ole olemassa, koska jokainen on aina oma yksilönsä taustoineen, arvoineen, ajatuskuvioineen, ja vaikka jakaisimmekin samat arvot ja asenteet yhdessä asiassa, emme välttämättä jaa niitä toisessa - eli kaikki kuulumme yhtäaikaa erilaisiin ryhmiin, enemmistöihin ja vähemmistöihin, aiheesta riippuen.

Tästä aasinmutkan kautta aiheeseen suomalainen kateus. Kateutta ilmenee aivan kaikkialla enkä väitä, että se on suomalaisten keksimää. Kateudella kuitenkin on kiinnostavasti suomalaiseen kansanuskoon perustuvat juuret, joiden olemassaolosta opin vasta äskettäin luettuani Risto Pulkkisen "Shamaaneista saunatonttuihin"-teoksen suomalaisista perinteistä ja uskomuksista aina kivikaudelta modernin ajan kynnykselle.

Kun pyyntikulttuurista (eli metsästys- ja keräilyelinkeinoista) siirryttiin maanviljelyyn, alettiin uskoa, että onnea on maailmassa olemassa vain vakiomäärä - ns onnen vakioisuuden periaate. Kulttuurintutkijoiden mukaan kyläkuntien muodostuessa naapureita alettiin tarkkailla entistä kriittisemmin ja alettiin uskoa, että jos naapurilla oli asiat paremmin kuin itsellä, se oli itseltä pois. Suomessa oli vielä 1900-luvun alussa yleisessä käytössä kansanmagiaa eli taikoja ja perinteitä, joiden tavoite oli kostaa  naapurin menestys tai siirtää se itselle. Ihmiset uskoivat ilmeisen yleisesti loitsuihin, pahaan silmään ja erilaisiin taikakeinoihin. Vihamielisyyttä ja epäluuloa naapurien välillä aiheuttivat onnettomuudet, joiden syy oli epäselvä ja siksi mahdollisesti paha silmä tai naapurin langettama loitsu. Siksi nykypäivänkin suomalaiset usein suhtautuvat vähättelevästi tai toppuutellen kehuihin ja hyviin uutisiin - pahaa silmää ei saanut houkutella minkäänlaisella onnen, menestyksen tai vaurauden merkkien näyttämisellä.

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Itku pitkästä ilosta. Sääliä saa ilmaseks, kateus pitää ansaita. Tuttua nykypäivänäkin?

Kasvisruokaa. Shokki ja järkytys Jussi Niinistölle.

Oman elämäntarinansa seppä

Olen aina ollut kiinnostunut tarinoista. Olin pienenä armoton lukutoukka heti siitä asti, kun opin isän opastuksella lukemaan ehkäpä 6-vuotiaana. Perheemme kuului lasten kirjakerhoon, joten uutta luettavaa oli kuukausittain tiedossa. Kirjastoon pääsin jo eka-tokaluokasta saakka vaikka ilman vanhempia, koska kirjasto oli lähes koulumatkani varrella. Täysi kirjahylly kotona tai kiehtovat hyllyrivit kirjastossa ovat aina olleet minulle osa normaalia elämää, onnellista sellaista. Sellaista täydellistä flow-tilaa lie koskaan tulee, jonka aiheuttivat Rasmus Nallen seikkailut.

Aikuisena en enää omista isoa kirjahyllyä, koska kirjasto on minulle mielekkäämpi - saa aina uutta luettavaa, ei tarvitse käyttää isoja rahasummia jatkuviin uusiin ostoksiin, eikä tarvitse huolehtia kirjojen kuljettamisesta muutoissa. Luen erittäin harvoin samaa kirjaa uudestaan, joten kirjojen säilöminen ei ole tavoitteeni. Tosin lapsuuden lastenkirjoista osa on sellaisia, etten halunnut niistä luopua: kävin teininä pyytämässä ne takaisin naapurin lapsiperheeltä, jolle vanhempani olivat ne lahjoittaneet.

Kirjat ja tarinat eivät ole pelkästään hauska ajanviete. Tajusin äskettäin, miten iso merkitys tarinoilla on - faktaan perustuvilla, tai täysin keksityillä. Valtaistuinpelin kirjoittaja J R R Martin sanoi osuvasti, että ihminen, joka lukee, elää tuhat elämää. Tutkitusti lukemista harrastavilla ei ole pelkästään laajempi sanavarasto, mutta myös enemmän empatiakykyä kuin kirjoja harrastamattomilla. Tämä ilmeisesti siksi, että kun kirjan kautta pääsee toisen ihmisen "pään sisään", on myös helpompi eläytyä ja asettua toisen asemaan. Koska päähenkilöitä voi tarinoissa olla vaikka minkälaisia, hyviksistä pahiksiin ja pyhimyksistä psykopaatteihin, pääsee lukija mukaan hyvin erilaisiin elämiin kuin mihin todellisuudessa on mahdollisuus.

Kirjat eivät toki ole ainoa tarinamuoto, vaan elokuvat, tv-ohjelmat ja pelit ovat tarinoita yhtälailla. Sain Facebookissa haasteen "10 vaikuttavaa elokuvaa jotka yhä ovat katselulistallasi" ja aloin pohtia tarinoiden merkitystä elämäntarinan osina tai muokkaajina. Voiko sanoa, että lapsuuteni suosikki Jurassic Park on jotenkin muokannut minua ihmisenä, ja onko sellainen muokkautuminen edes mielekästä? No, monellako on lapsuudesta periytyviä suuria unelmia vaikkapa ammatin suhteen tai moniko on tehnyt elämässä päätöksiä jonkin lapsuuden sankarin tai vaikuttavan tarinan pohjalta? Luulisinpa, että suurin osa meistä ainakin jossain määrin ja ehkä osin huomaamattaan.

Minusta ei tullut paleontologia, mutta Jurassic Parkin innoittamana aloin lukea sen kirjoittajan Michael Crichtonin kirjoja. Opin, että fiktio on mainio keino spekuloida maailmoilla ja tapahtumilla, jotka eivät ehkä ole nyt (tai koskaan) mahdollisia, mutta joiden varjolla voi pohtia jotain tärkeää tai ajankohtaista arvoasetelmaa tai moraalikysymystä. Jurassic Parkissa esimerkiksi kloonaus, sukupuutto (sen aiheuttaminen tai "peruminen") ja ihmisen vaikutus maapalloon.

Tajusin, että lukemani ja näkemäni tarinat ovat kukin osaltaan muokanneet ajatteluani ja arvomaailmaani. Ei tietenkään niin, että joka tarina muodostuu osaksi persoonaani, vaan niin, että jokainen tarina antaa jotain pohdittavaa ja pohdiskeltavaa elämän peruskysymyksistä: mikä on oikein ja väärin, miksi? Millainen ihminen haluan olla, miksi? Millainen toivoisin maailman olevan, miksi? Millainen kohtelu on minusta hyväksyttävää, millainen ei, miksi?

Näin Schindlerin listan samana vuonna kuin ensimmäisen Jurassic Parkin - ala-asteella. Samoihin aikoihin luin Annen Franckin päiväkirjan. Vaikken juuri muuta muista melko synkästä sotatragediaelokuvasta, muistan vahvan tunteen, että altavastaajaa ja hyljeksittyä tulee auttaa (pakolaisia, syrjittyjä, vainottuja). En tiedä olisinko kehittänyt saman moraalikoodin muutenkin, mutta Schindlerin lista ja Anne Francin päiväkirja joko sytyttivät tämän tai ainakin vahvistivat olemassaolevaa siementä.

Tänään uutisoitiin, että Kardashianit-tosi-tv-sarjan katsominen aiheuttaa tutkitusti ihmisissä epäempatiaa köyhiä kohtaan. Materialismiin ja huikenteluun perustuvan sarjan katsojat alkavat eläytyä hahmoihin niin vahvasti, että suhtautuvat halveksien köyhiin, varattomiin, tukien varassa eläviin. Tämä on melko järkyttävä tutkimustulos. Jos täysin epärealistisen amerikanhömpän katsominen muokkaa arvoja noin paljon, millainen valta TV:llä, elokuvilla, peleillä ja kirjoilla onkaan? Itse olen jo aikaa sitten lakannut katsomasta amerikkalaisia poliisisarjoja, koska ne perustuvat lähes aina naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sillä mässäilyyn, mitä ei mielestäni tarvitse lainkaan levittää ja lietsoa maailmassa. En väitä, että poliisisarjat lisäävät väkivaltaa, mutta mielestäni ne voivat lisätä etäännyttävää ja kylmää suhtautumista uhreihin - "ainahan noin käy, siitä on joka päivä telkkarissa".

Sosiologiassa on käsite narratiivisuus, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa tarvettamme ja taipumustamme tehdä asioista tarinoita. Jokaisen elämä on oikeasti niin monimutkainen ja sirpaleinen kokoelma sattumuksia ja toistoa, että kenenkään elämäntarinaa ei pystyisi realistisesti ja sanatarkasti kirjoittamaan. Kuitenkin meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma omasta elämäntarinastamme, sisältäen tietoja kuten missä syntyi, millainen lapsuus oli, miten koulu sujui, mihin ammattiin valmistui jne. Elämäntarinaan kuuluu olennaisesti käännekohtia, kuten kriisejä tai traumoja, tai huippuhetkiä ja onnistumisia. Vaikka ne ajallisesti veisivät aivan saman ajan kuin maallisemmatkin jutut (esim. epäonnistuminen tärkeässä työhaastattelussa voi kestää saman ajan kuin joka-aamuinen kahvinkeitto), niistä muodostuu maamerkkejä elämäntarinaan, signaaleja ja majakoita, joiden mukaan navigoimme minuuttamme.

Viihteellistymisestä voi olla huolissaan, tai siitä voi olla mielissään. Kumpikin näkökulma on relevantti. Moraalisesti kyseenalainen viihde - mitä mielestäni on sellainen viihde, joka normalisoi tai lisää vihaa, väkivaltaa ja yhteiskunnan kokonaispahoinvointia - on tietenkin huolestuttavaa. Toisaalta samat tarinat voi kertoa sellaisesta näkökulmasta, että ne pistävät miettimään, mikä on oikein ja väärin. Tarinoilla on paljon vahvempi voima kuin kuivakalla asiaktekstillä havahduttaa ihmisiä tunteiden kautta. Mielestäni tarinallisuuden nousu on enimmäkseen hyvä asia, koska parhaimmillaan niiden kuluttaminen lisää ymmärrystä maailmasta ja vie pois aikaa, rahaa ja mielenkiintoa kaikenlaisesta materiaalisesta kuluttamisesta (paitsi jos kyseessä on Kardashianit ja kaverit ja viihde pelkkää roskaviihdettä).

Jokainen uusi tarinankerrontamuoto on aikanaan huolestuttanut moraalisesti arveluttavana. Kun kirjapaino keksittiin ja romaanit alkoivat yleistyä, (etenkin naisten harrastamana) viihdelukemista pidettiin moraalisesti arveluttavana ajanhukkana. Kun liikkuva kuva syntyi, yhtäkkiä kirjat olivatkin se moraalisesti rehdimpi vaihtoehto. Nykyään tv:n ja elokuvien katselu on moraalisesti vähemmän huolestuttavaa kuin pelaaminen, joka on silkkaa ajanhukkaa ja lietsoo vaikutusalttiita lapsia väärille teille. Kun jokin seuraava uusi viihdemuoto nousee, peleistä tullee kirjojen veroisia "vakavastiotettavia" kunnon harrastuksia.

Meillä on tapana katsoa lähes joka ilta jakso tai pari yhtä sarjaa: valitsemme jonkin sarjan seurattavaksi ja seuraamme vain sitä, kunnes se on lopussa ja on aika valita uusi. Tämä on mielestäni hyvä metodi, koska telkkaria ei tule katsottua liikaa, ja sarjan tapahtumissa pysyy hyvin mukana. TV on nykyajan leirituli, jonka ääreen keräännytään päivän päätteeksi. Sen sijaan, että kukin itse tarinoisi metsästysretkistään tai heimon käänteistä, seuraamme muiden heimojen elämää kuvaruudun kautta: oikeiden ja fiktiivisten. Mielestäni tässä ajatuksessa on jotain rauhoittavaa. Halumme nähdä ja kuulla muiden tarinoita, pohtia niitä, puhua niistä, vaikuttua niistä, on ja pysyy.

Oman elämäntarinani ja polkuni olennaisia paikkoja on synnyinseutuni Oulujärven rannalla. 

Kenen on vastuu? Pussi-gate nro 3

Seuraa tajunnanvirta-avautumista aiheesta vastuu omasta elämästä ja maapallosta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten moni tällä samalla planeetalla haahuilee ilman elettäkään, että ottaisi vastuuta yhteisistä asioista. Huom, en tällä tarkoita etteikö aikaansaavia, empaattisia ja välittäviä ihmisiä ole - heitä on rutkasti, onneksi - mutta liekö täällä Wessilässä enemmän entitled eli etuoikeutusta vaativia ihmisiä, vai missä vika?

Yleistaustoitusta: työssäni valitusten käsittelijänä kohtaan säännöllisesti ihmisiä, jotka syyttävät jotakuta muuta kokemistaan vastoinkäymisistä. Krooninen ajattelu, että on vääryyksien uhri, on englanniksi nimeltään querulent behaviour ja termi on käytössä mm oikeus- ja lakipiireissä. Olen pohtinut paljon, ovatko vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus samaa juurta vai onko kyseessä eri syyt ulkoistaa kokemansa "vääryydet" - tähän lie vaikea saada tyhjentävää vastausta. Vainoharhainen ajattelee, että muut ovat lähtökohtaisesti häntä vastaan tai vähintään epäpäteviä; etuoikeutettu ajattelee, että hänelle kuuluu automaattisesti joitain etuja, helpotuksia tai hyvityksiä; ja laiska ajattelee, että on muiden tehtävä ratkoa ongelmat.

Miksi tämä aihe vaatii avautumaan juuri tänään? Pussi-gaten vuoksi. Täällä Wessilässä on viimein herätty siihen, että loputon ja aivan turha ilmaisten muovipussien tyrkytys ruokakaupoissa on ympäristölle haitallista ja sille pitäisi tehdä jotain. Heinäkuun alusta saakka heppoiset kertakäyttöpussit ovat olleet kiellettyjä, niistä laadittiin oikein laki. Muttamutta.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. Tänään uutisoitiin, että painostuksen alla Coles nolosti peruu pussikieltonsa ja alkaa jakaa noita vahvempia pusseja ilmaiseksi. Lisäksi Coles alkoi jakaa muovisia minikopioita tuotteistaan "keräilyleluina". Sen sijaan, että muovia vähennetään, sitä lisätään. Annamunkaikkikestää.

Jokainen yhtään asioita seuraava on varmaan jo tajunnut, että kirjaimellisesti hukumme muoviin, jos ei sitä pian aktiivisesti vähennetä. Pakkausjätettä ei todellakaan tarvittaisi sellaisia määriä kuin nyt tuotetaan, ja pakkausmateriaalit voisivat aivan hyvin olla ekologisempaa materiaalia - esim biohajoavaa muovia tai bambua - pienellä lisäpanostuksella. Mutta ei. Yleensä pidän länsi-aussien letkeydestä, mutta juuri tällä hetkellä hävettää asua osavaltiossa, jossa ihmiset eivät kykene sen vertaa ottamaan vastuuta omasta päivästään, että ottaisivat kauppakassit autoon tai maksaisivat alle dollarin muutamasta pussista. [naamapalmuja ja irvi-hymiöitä rivi]

Tässä pussikeississä tiivistyvät ongelmat vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus. Vainoharha ilmenee niin, että kuvittelee pussikiellon olevan vihersosialistien juoni, joka jollain lailla kierosti tuottaa kommunismia ja syyllistää turhaan kunnon ausseja, kun todellinen syyllinen maailman muoviongelmaan ovat kehitysmaat (jonne Australian muovi laivataan "kierrätettäväksi" kun omassa maassa ei ole saatu aikan kierrätystä, btw). Etuoikeutus jyllää, kun ajattelee, että minun kuuluu saada ilmaisia pusseja. Laiskuus kukkii, kun ei viitsi kantaa paria muovipussia taskussa, repussa tai käsilaukussa, jotta voisi niillä toimittaa ruokaostokset kotiin työpäivän jälkeen.

Wessilässä ei vieläkään ole käytössä pullopanttisysteemiä ja nyt tämä pussivähennyskin uhkaa kuivahtaa kasaan. Täällä ei myöskään ole toimivaa kierrätystä, sillä kierrätettävä tavara laivataan pääsääntöisesti Kiinaan, mutta Kiina on kieltäytynyt ottamasta enempää roskaa vastaan. Kirppareita käyttävät lähinnä vähävaraiset ja hipit opiskelijat, ne eivät ole mitään koko kansan huvia. Lisäksi täkäläiset myyvät ja ostavat sellaisia polyesterirytkyjä, ettei niitä juuri kirpparilta viitsi käytettynä kantaa, koska ne olivat laaduttomia uutenakin. Maantieteellisesti suuren maan ongelma mielestäni on, että roskaongelman voi helpommin painaa villaisella, koska kaatopaikkoja mahtuu aavikolle eivätkä roskat ala suoraan vyöryä asumuksiin kuten ahtaammissa paikoissa.

Muovin suhteen havahduin itsekin äskettäin siihen, että kylppärissäme ja kaapeissamme pyörii korillinen tuotteita, joita emme koskaan käytä - muovipurkkeja muovipurkkien päälle. Jaoin kaikki pois naapuruston "älä osta mitään" ryhmässä ja aloin testaamaan vuohenmaitosaippuaa shampoon sijasta. Näyttää toimivan hyvin, tosin vaatii omenaviinietikkahuuhtelun ja hoitoaineen (muovipullosta, kunnes löydän jonkin toisen vaihtoehdon). Vaihdoin muovipullotetun pyykinpesunesteen kartonkipakkauksessa tulevaan jauheeseen ja vessapaperit ostan paperipakkaukseen käärittynä muovin sijaan, jne.

No hyvä minä - ja kaikki jotka toimivat samoin - , mutta mitä tällaiselle yleiselle luonnosta piittaamattomalle kulutuskulttuurille tulisi tehdä?

Henkilökohtaisesti toivoisin, että jokainen maapallon kansalainen alkaisi ajatella hieman omaa nenäänsä pidemmälle, ellei jo niin tee. Onko ihan pakko ostaa uusinta uutta tai turhaa sälää, jota käyttää vain hetken? Onko pakko käyttää muovia, löytyisikö tuotteita pahviin, paperiin tai biomuoviin pakattuna? Voisiko tavaraa korjata ja kierrättää, voisiko ostaa käytettynä upouuden sijaan? Suomalaiselle nämä usein ovatkin aika itsenstäänselviä valintoja arvomaailman ja rahankäyttötottumusten vuoksi. Järkyttävää kyllä, omat itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikkialla, etenkään Klondyke-kaivos-kasino-buumia viimeisen vuosikymmenen eläneille uusrikkaille, nyt uusköyhille ex-juppi-perthiläisille.

Pliis, suomalaiset, jatkakaa samaan malliin ensiluokkaisina kierrättäjinä ja kirppareiden ystävinä!

Jokainen ostettu/saatu pussi maatuu sata vuotta, tai päätyy merieläimen vatsaan tai mikromuoviksi ravintoketjuun. Kuva Christine Ren, Project Aware.

"Liian kalliita" Coles-pusseja luonnollisessa ympäristössään. Mihinkään muuhun ympäristöön ne eivät kuulukaan.

Suomalainen kirppari nimeltään Ipanainen. Miksi, oi miksi, laadukas kirppari on niin harvinainen ilmiö Suomen ulkopuolella? Tällaisia yksityisiä kirppareita ei ole olemassakaan Perthissä, ainoastaan SPR:n kirppareita vastaavia muutama.