4.8.2018

Oman elämäntarinansa seppä

Olen aina ollut kiinnostunut tarinoista. Olin pienenä armoton lukutoukka heti siitä asti, kun opin isän opastuksella lukemaan ehkäpä 6-vuotiaana. Perheemme kuului lasten kirjakerhoon, joten uutta luettavaa oli kuukausittain tiedossa. Kirjastoon pääsin jo eka-tokaluokasta saakka vaikka ilman vanhempia, koska kirjasto oli lähes koulumatkani varrella. Täysi kirjahylly kotona tai kiehtovat hyllyrivit kirjastossa ovat aina olleet minulle osa normaalia elämää, onnellista sellaista. Sellaista täydellistä flow-tilaa lie koskaan tulee, jonka aiheuttivat Rasmus Nallen seikkailut.

Aikuisena en enää omista isoa kirjahyllyä, koska kirjasto on minulle mielekkäämpi - saa aina uutta luettavaa, ei tarvitse käyttää isoja rahasummia jatkuviin uusiin ostoksiin, eikä tarvitse huolehtia kirjojen kuljettamisesta muutoissa. Luen erittäin harvoin samaa kirjaa uudestaan, joten kirjojen säilöminen ei ole tavoitteeni. Tosin lapsuuden lastenkirjoista osa on sellaisia, etten halunnut niistä luopua: kävin teininä pyytämässä ne takaisin naapurin lapsiperheeltä, jolle vanhempani olivat ne lahjoittaneet.

Kirjat ja tarinat eivät ole pelkästään hauska ajanviete. Tajusin äskettäin, miten iso merkitys tarinoilla on - faktaan perustuvilla, tai täysin keksityillä. Valtaistuinpelin kirjoittaja J R R Martin sanoi osuvasti, että ihminen, joka lukee, elää tuhat elämää. Tutkitusti lukemista harrastavilla ei ole pelkästään laajempi sanavarasto, mutta myös enemmän empatiakykyä kuin kirjoja harrastamattomilla. Tämä ilmeisesti siksi, että kun kirjan kautta pääsee toisen ihmisen "pään sisään", on myös helpompi eläytyä ja asettua toisen asemaan. Koska päähenkilöitä voi tarinoissa olla vaikka minkälaisia, hyviksistä pahiksiin ja pyhimyksistä psykopaatteihin, pääsee lukija mukaan hyvin erilaisiin elämiin kuin mihin todellisuudessa on mahdollisuus.

Kirjat eivät toki ole ainoa tarinamuoto, vaan elokuvat, tv-ohjelmat ja pelit ovat tarinoita yhtälailla. Sain Facebookissa haasteen "10 vaikuttavaa elokuvaa jotka yhä ovat katselulistallasi" ja aloin pohtia tarinoiden merkitystä elämäntarinan osina tai muokkaajina. Voiko sanoa, että lapsuuteni suosikki Jurassic Park on jotenkin muokannut minua ihmisenä, ja onko sellainen muokkautuminen edes mielekästä? No, monellako on lapsuudesta periytyviä suuria unelmia vaikkapa ammatin suhteen tai moniko on tehnyt elämässä päätöksiä jonkin lapsuuden sankarin tai vaikuttavan tarinan pohjalta? Luulisinpa, että suurin osa meistä ainakin jossain määrin ja ehkä osin huomaamattaan.

Minusta ei tullut paleontologia, mutta Jurassic Parkin innoittamana aloin lukea sen kirjoittajan Michael Crichtonin kirjoja. Opin, että fiktio on mainio keino spekuloida maailmoilla ja tapahtumilla, jotka eivät ehkä ole nyt (tai koskaan) mahdollisia, mutta joiden varjolla voi pohtia jotain tärkeää tai ajankohtaista arvoasetelmaa tai moraalikysymystä. Jurassic Parkissa esimerkiksi kloonaus, sukupuutto (sen aiheuttaminen tai "peruminen") ja ihmisen vaikutus maapalloon.

Tajusin, että lukemani ja näkemäni tarinat ovat kukin osaltaan muokanneet ajatteluani ja arvomaailmaani. Ei tietenkään niin, että joka tarina muodostuu osaksi persoonaani, vaan niin, että jokainen tarina antaa jotain pohdittavaa ja pohdiskeltavaa elämän peruskysymyksistä: mikä on oikein ja väärin, miksi? Millainen ihminen haluan olla, miksi? Millainen toivoisin maailman olevan, miksi? Millainen kohtelu on minusta hyväksyttävää, millainen ei, miksi?

Näin Schindlerin listan samana vuonna kuin ensimmäisen Jurassic Parkin - ala-asteella. Samoihin aikoihin luin Annen Franckin päiväkirjan. Vaikken juuri muuta muista melko synkästä sotatragediaelokuvasta, muistan vahvan tunteen, että altavastaajaa ja hyljeksittyä tulee auttaa (pakolaisia, syrjittyjä, vainottuja). En tiedä olisinko kehittänyt saman moraalikoodin muutenkin, mutta Schindlerin lista ja Anne Francin päiväkirja joko sytyttivät tämän tai ainakin vahvistivat olemassaolevaa siementä.

Tänään uutisoitiin, että Kardashianit-tosi-tv-sarjan katsominen aiheuttaa tutkitusti ihmisissä epäempatiaa köyhiä kohtaan. Materialismiin ja huikenteluun perustuvan sarjan katsojat alkavat eläytyä hahmoihin niin vahvasti, että suhtautuvat halveksien köyhiin, varattomiin, tukien varassa eläviin. Tämä on melko järkyttävä tutkimustulos. Jos täysin epärealistisen amerikanhömpän katsominen muokkaa arvoja noin paljon, millainen valta TV:llä, elokuvilla, peleillä ja kirjoilla onkaan? Itse olen jo aikaa sitten lakannut katsomasta amerikkalaisia poliisisarjoja, koska ne perustuvat lähes aina naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sillä mässäilyyn, mitä ei mielestäni tarvitse lainkaan levittää ja lietsoa maailmassa. En väitä, että poliisisarjat lisäävät väkivaltaa, mutta mielestäni ne voivat lisätä etäännyttävää ja kylmää suhtautumista uhreihin - "ainahan noin käy, siitä on joka päivä telkkarissa".

Sosiologiassa on käsite narratiivisuus, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa tarvettamme ja taipumustamme tehdä asioista tarinoita. Jokaisen elämä on oikeasti niin monimutkainen ja sirpaleinen kokoelma sattumuksia ja toistoa, että kenenkään elämäntarinaa ei pystyisi realistisesti ja sanatarkasti kirjoittamaan. Kuitenkin meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma omasta elämäntarinastamme, sisältäen tietoja kuten missä syntyi, millainen lapsuus oli, miten koulu sujui, mihin ammattiin valmistui jne. Elämäntarinaan kuuluu olennaisesti käännekohtia, kuten kriisejä tai traumoja, tai huippuhetkiä ja onnistumisia. Vaikka ne ajallisesti veisivät aivan saman ajan kuin maallisemmatkin jutut (esim. epäonnistuminen tärkeässä työhaastattelussa voi kestää saman ajan kuin joka-aamuinen kahvinkeitto), niistä muodostuu maamerkkejä elämäntarinaan, signaaleja ja majakoita, joiden mukaan navigoimme minuuttamme.

Viihteellistymisestä voi olla huolissaan, tai siitä voi olla mielissään. Kumpikin näkökulma on relevantti. Moraalisesti kyseenalainen viihde - mitä mielestäni on sellainen viihde, joka normalisoi tai lisää vihaa, väkivaltaa ja yhteiskunnan kokonaispahoinvointia - on tietenkin huolestuttavaa. Toisaalta samat tarinat voi kertoa sellaisesta näkökulmasta, että ne pistävät miettimään, mikä on oikein ja väärin. Tarinoilla on paljon vahvempi voima kuin kuivakalla asiaktekstillä havahduttaa ihmisiä tunteiden kautta. Mielestäni tarinallisuuden nousu on enimmäkseen hyvä asia, koska parhaimmillaan niiden kuluttaminen lisää ymmärrystä maailmasta ja vie pois aikaa, rahaa ja mielenkiintoa kaikenlaisesta materiaalisesta kuluttamisesta (paitsi jos kyseessä on Kardashianit ja kaverit ja viihde pelkkää roskaviihdettä).

Jokainen uusi tarinankerrontamuoto on aikanaan huolestuttanut moraalisesti arveluttavana. Kun kirjapaino keksittiin ja romaanit alkoivat yleistyä, (etenkin naisten harrastamana) viihdelukemista pidettiin moraalisesti arveluttavana ajanhukkana. Kun liikkuva kuva syntyi, yhtäkkiä kirjat olivatkin se moraalisesti rehdimpi vaihtoehto. Nykyään tv:n ja elokuvien katselu on moraalisesti vähemmän huolestuttavaa kuin pelaaminen, joka on silkkaa ajanhukkaa ja lietsoo vaikutusalttiita lapsia väärille teille. Kun jokin seuraava uusi viihdemuoto nousee, peleistä tullee kirjojen veroisia "vakavastiotettavia" kunnon harrastuksia.

Meillä on tapana katsoa lähes joka ilta jakso tai pari yhtä sarjaa: valitsemme jonkin sarjan seurattavaksi ja seuraamme vain sitä, kunnes se on lopussa ja on aika valita uusi. Tämä on mielestäni hyvä metodi, koska telkkaria ei tule katsottua liikaa, ja sarjan tapahtumissa pysyy hyvin mukana. TV on nykyajan leirituli, jonka ääreen keräännytään päivän päätteeksi. Sen sijaan, että kukin itse tarinoisi metsästysretkistään tai heimon käänteistä, seuraamme muiden heimojen elämää kuvaruudun kautta: oikeiden ja fiktiivisten. Mielestäni tässä ajatuksessa on jotain rauhoittavaa. Halumme nähdä ja kuulla muiden tarinoita, pohtia niitä, puhua niistä, vaikuttua niistä, on ja pysyy.

Oman elämäntarinani ja polkuni olennaisia paikkoja on synnyinseutuni Oulujärven rannalla. 


2 kommenttia:

  1. Niin samaa mieltä. Minäkin olen jo kauan sitten luopunut katsomasta ns jännitysviihdettä. En myöskään lue trillereitä ja mietin juuri, kannattaako minun katsoa edes Orjattaresi-sarjan toista osaa, koska se kuulemma on niin väkivaltainen. Tämä on harmi, sillä sarja oli harvinaisen ajatuksia herättävä monella tapaa. Tuntuu, että väkivallasta naisia kohtaan on todellakin tullut vain yksi normi, aivan kuten sanoit. Olen muutenkin ärsyyntynyt siitä sukupuolisokeudesta, jolla maailman väkivaltaa käsitellään. Aivan kuin naiset olisivat 50-prosenttisesti vastuussa maailman väkivallasta.

    Luulen, että tarinat tulevat aina kiinnostamaan ihmistä. Ne ovat vain muuttamassa muotoaan digikaudella. Silmäni avautuivat, kun vietin vuoden nuorten parissa opiskelemassa kirjoittamista. Nykyään on niin monenlaisia tarinamuotoja! On fanikirjallisuutta, vaihtoehtoisia loppuja ja juonia, on animaatioita, tiimikirjoittamista, pelikäsikirjoituksia....en edes tiedä, millä nimikkeillä ne kulkevat. Kirjan kansien väliin ne eivät enää rajoitu. Tarinat syntyvät ihmisen tarpeesta hahmottaa ja kuvitella elämää. Sen takia ne kukoistavat!

    Siinäpä mielenkiintoinen aihe: mitkä tarinat ovat vaikuttaneet omaan elämään. Niin elokuvissa kuin kirjallisuudessa. Se on varmaa, että elämä 1960-70-luvun Suomessa olisi ollut paljon köyhempää ja karumpaa ilman kirjastoa ja elokuvakerhoa!

    Tuo linkkisi Kardashiaaneihin oli pelottava. Monet nuoret peilaavat itseään näihin sarjoihin. Materiaaliset arvot ovat erinomainen perusta yhä suuremmalle kuluttamiselle. Koko itsetunto on kiinni siitä miltä näyttää! Surkeaa elämää, ja osaltaan selittää nykyistä tunneköyhyyttä. Elämme merkillisiä aikoja!
    Kiitos stimuloivasta blogista.

    VastaaPoista
  2. Olisi kiinnostava tietaa millaiset tarinat ovat vaikuttaneet sinun elamantarinaasi, Kulttuurikorppikotka. Jos satut kirjoittamaan aiheesta itsekin, luen mielellani!

    Samaa mielta noista trillereista ja jannitysviihteesta. Olin ennen kova trillerifani, mutta lopulta vasyin siihen, etta naisiin kohdistuva vakivalta on viihdemuoto. En ole itse katsonut Orjattaresi-sarjaa ollenkaan, koska olen suorastaan allerginen kaikille misogynisille alistus- ja kidutuskuvioille, vaikka sarjassa onkin ilmeisesti todella yhteiskunnallisesti terava sanoma. En usko, etta saisin sarjasta paljoakaan irti, koska samaa tapahtuu ympari maailman oikeasti ja sen viihteellistaminen ei itselleni teroita misogynian vaaroja yhtaan enempaa kuin kaikki uutisissakin oleva.

    Kylla, elama kaikkialla on mielestani koyhempaa ilman kirjoja, kirjastoja ja elokuvia! Seka hyvia TV-sarjoja. Omia viime aikojen suosikkejani ovat olleet The Terror (kertoo 1800-luvun tutkimusmatkailijoista Kanadan jaatikoilla) ja The Expanse (uskottava sci-fi-sarja tulevaisuuden maailmasta, jossa maa ja Mars ovat sodan partaalla ja alistavat asteroidivyohykkeella puurtavaa tyolaisluokkaa).

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!