Hitit ja hudit - luetuimmat blogitekstit 2018-19

Blogin tilastoja on mielestäni aina kiinnostavaa tutkia. Mitä tältä blogilta halutaan (lukukerroilla mitattuna) ei aina ole lainkaan sama, mistä itse arvelen ihmisten kiinnostuvan. Toisaalta taas jutut, joita itse kirjoitan suurella intohimolla, eivät välttämättä löydä juurikaan lukijoita. Tällaiset hitit ja hudit - postaukset ovat varmaan luontevimpia kalenterivuoden lopussa (mikä meni putkeen tai vikaan vuonna x, mitä tehdä toisin ensi vuonna), mutta eipä mikään estä tekemästä vertailupostausta keskellä vuottakaan.

Yllätyksettömästi blogin suosituimmat tekstit käsittelevät Australian ja Suomen eroja tai Australiaan muuttoa/maahan asettumista, koska nämä teemat ovat koko blogin kulmakivet. Kuitenkin muutkin aiheet vetävät käyntejä - tai eivät vedä -, tässäpä listaa viimeisen 12 kuukauden aikana suosituimmista ja vähiten kiinnostaneista jutuista.

HITIT TOP 5

1. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/08/kenen-on-vastuu-pussi-gate-nro-3.html

Muovipusseista on riittänyt minulla asiaa ja aiheella lukijoita. Kaikkein klikatuin juttu vuoden aikana on ollut selonteko siitä, miten muovipussien kielto on saanut perthiläiset takajaloilleen.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. 

2. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/07/suomi-101-pakollista-tiedettavaa.html

Suomea ja suomalaisuutta jaksan ihmetellä varmaan maailman tappiin, samoin kuin maailman maita ja kulttuureja yleisesti. Niistä omimmista ja tutuimmista tietenkin riittää eniten asiaa.

E:llä on pitkä liuta ranskalaisia sanontoja, jotka eivät aukene minulle, yleensä mallia "hässäkkää kuin bordellissa" tai "laskee kuin koira kirppujaan". En kuitenkaan tässä pohdi varsinaisesti sanontoja, vaan erilaisia konsepteja, jotka ovat Suomessa tärkeitä ja kaikille tuttuja, suorastaan Suomen ja suomalaisuuden peruskurssikamaa. Varoitus, sisältää huumoria.

3. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/09/kuka-on-vastuussa-tekemisistasi.html

Pohdintani siitä, mikä on yhteisön ja mikä yksilön vastuu kunkin (vääristä) valinnoista, on kerännyt ilahduttavasti lukijoita; tärkeästä aiheesta kun on mielestäni kyse.

Oma arvioni Perthin seudun suomalaisista liikkuu missä vain välillä 200 - 1000 riippuen siitä, kuka lasketaan tai kuka haluaa tulla lasketuksi mukaan. Ovatko turistit suomiyhteisöä? Entä toisen tai kolmannen polven suomalaiset? Tai ne, jotka eivät koskaan osallistu mihinkään  yhteisiin juttuihin, kun heillä on omatkin paikalliset ei-suomalaiset piirit? Seuraa esimerkkitarina aiheesta, mikä on yksilön ja yhteisön suhde tilanteessa, jossa yksilö tekee idioottimaisen tai moraalisesti väärän päätöksen. 

4. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/09/pohjola-aussin-silmin.html

Miltä näyttää Suomi ulkosuomalaisen silmin, on ollut montakin kertaa juttujeni kohteena. Tällä kertaa tarkastelussa se, miltä "pohjola" näyttää aussin silmin.

Tässä yleisimpiä aiheita, joita täkäläiset ovat minulle ihmetelleet tai ihastelleet liittyen pohjoiseen ilmastoon ja ilmiöihin. "Pohjoinen" tässä tarkoittaa Kanadaa ja Pohjoismaita - läheskään kaikilla tapaamillani ihmisillä kun ei ole kokemusta juuri Suomesta, mutta monilla on takanaan reissu (tai haaveena matka) jonnekin Mystiseen Arktiseen Maailmaan. 

5. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/07/oletko-urapolveilija-uskalla-repaista.html

Elämäkerrallista katsausta siitä, mitä olen n. 15 vuoden työuran aikana puuhaillut. Sekä vinkkivitosia uranvaihtoon omasta kikkakuutospussista (hehheh miten nokkelaa sanailua).

Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan. Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

HUDIT TOP 5

Uusimpien tekstien lukijamäärät ovat loogisesti vähäisimmät, koska ne eivät ole ehtineet kartuttaa käyntejä samalla tavoin kuin kauan sivulla olleet jutut. Jätinkin viimeisimmät kolme kuukautta tarkastelusta ulos jonkinlaisen reaalitilanteen paljastamiseksi. Vähiten kiinnostivat kesäkuusta 2018 eteenpäin nämä:

5. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2019/02/5x-puoli-miljoonaa-australia-uutisissa.html

Australian uutisten referointi saa minut silloin tällöin inspiroitumaan, mutta lukijoita ilmeisesti ei.

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!
Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

4. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/12/seli-seli-miksi-ei.html

Liekö tämä postaus nimetty liian kryptisesti, sillä omasta mielestäni se on hauska (?) katsaus erilaisista verukkeita kehittävistä ihmistyypeistä: miksi jotain asiaa ei voi hoitaa, muuttaa tai ratkaista.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten paljon ihmiset kehittävät itselleen erilaisia sääntöjä ja odotuksia, tai vastavuoroisesti henkisiä häkkejä ja esteitä. Eritoten hämmästelen sitä henkistä energiaa, joka kuluu kaikenlaisten selitysten ja syiden kehittelyyn, miksi jotain ei voi tehdä tai saavuttaa.

3. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/12/arboristina-australiassa-puut-ja-metsat.html

Jutut, joilla on omakohtaista kosketuspintaa vain harvoille, loogisesti keräävät vähiten lukijoita - niin myös tämä arboristin ammatinkuvaa seulova teksti. Yritin tosin valottaa myös perthiläisten suhtautumista metsiin ja puihin, mikä mielestäni poikkeaa paljon suomalaisten asenteesta.

Olen kirjoittanut paljon omasta työstäni, mutta vain sivunnut, mitä E puuhaa. Hänellä on mielestäni kiinnostava, ei ihan-tavanomainen työ; mitä tekee arboristi? Suomenkielisestä wikipediasta löytyy, että arboristi on puiden, puistojen ja maisemametsien hoidon ammattilainen.

2. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/12/vuosi-2018-yla-ja-alamaet.html

Hieman yllättäen oman elämäni vuoristorata ei ole kiinnostanut kauhean montaa, vaikka lähtökohtaisesti varmaan bloggarin elämästä haluaa tietää? Ainakin itseäni kiinnostaa, kuka siellä ruudun takana kirjoittaa, kun ottaudun seuraamaan blogeja.

Vuosi on lopuillaan ja nettisurffaillessa törmäsin erilaisiin reflektointisivuihin, joilta löytyy kysymyksiä menneen vuoden miettimiseen. Mikä toimi, mikä ei, mitä ilonaiheita elämässä oli, mikä oli haastavaa? Tykkään kaikenlaisten listojen laatimisesta ja asioiden pohdiskelusta, joten mikäs sen mukavampaa kuin kääriä pakettiin mennyt vuosi.

1. https://lifeinenglish-australia.blogspot.com/2018/11/palmuoljysta-parempaan-maailmaan.html

Viherteemat ja ekoilu eivät ole syyt, millä tähän blogiin päädytään, vaikka blogin kuvauksessakin mainitaan "tavallinen vihertävä elämä". Tämä omasta mielestäni aiheellinen ja asiallinen postaus on jäänyt jo pitkään vähälle huomiolle, harmi.

Olen viime päivinä miettinyt paljon aihetta, miten rakentaa sellainen maailma, jossa epäeettinen ja epäekologinen toiminta olisi jos ei mahdotonta, ainakin nykyistä paljon vaikeampaa ja kannattamattomampaa. Itse uskon maailmaan, jossa eettisesti ja ekologisesti oikeat valinnat tapahtuvat puolivahingossa, järjestelmän osina. 

Lamington eli aussien "vastine" mokkapalalle. Kyllä näistä mokkis on hitti ja lamington huti, vaikka lamingtonkin menee paremman puutteessa.

Seli seli - miksi ei?

Seuraa tajunnanvirtaa aiheesta: mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten paljon ihmiset kehittävät itselleen erilaisia sääntöjä ja odotuksia, tai vastavuoroisesti henkisiä häkkejä ja esteitä. Eritoten hämmästelen sitä henkistä energiaa, joka kuluu kaikenlaisten selitysten ja syiden kehittelyyn, miksi jotain ei voi tehdä tai saavuttaa.

Oma yritykseni on kyseenalaistaa näitä omassa että muiden elämässä - ei siis mitään anarkiaa lietsoen, vaan uteliaasti kysyen, miksi näin, miksei jotenkin toisin, etenkin jos elämäänsä ei sellaisenaan ole tyytyväinen.

Pitkä ja hutera, mutta mielestäni relevantti aasinsilta edessä:

Työssäni valitusten käsittelijänä kohtaan joka päivä neljää ihmistyyppiä. Tietenkin aivan "normaali-ihmisiäkin" on, heitä en tässä laske omaksi tyypiseen - eiköhän meistä jokainen ole tilanteesta riippuen "normaali" eli kykenevä asialliseen ja vastavuoroiseen kommunikointiin, ja satunnaisesti jotain seuraavista.

Selittelijä

Tämä tyyppi kertoo asiastaan ummet ja lammet, mutta keskittyy pääsääntöisesti siihen, miksi a) ei itse tehnyt valituksen kohteelle tai tilanteelle mitään, b) miksi ei ole aiemmin ottanut asiaa esille tai yrittänyt ratkoa sitä tai c) miksi ei ole hänen asiansa selvittää omaa ongelmaa, vaan jonkun muun.

Selittelijällä on yleensä pitkä liuta oireita tai ongelmia, joiden kanssa hän painii. Huom, ymmärrän sen, että joskus elämässä menee oikeasti aivan poskelleen ja vaikkapa sairaudet viivästyttävät todentotta asioiden ratkontaa, kun ei ole voimia tai rahaa. Selittelijän erottaa "oikeasti ongelmaisesta" juurikin selittelyn maku eli se, että joka ongelma ja syy kuulosta paisutellulta eikä mikään ratkaisuehdotus kelpaa, ellei se ole jokin täysin vaivatta ja maksutta lankeava Manun illallinen.

Selittelijää on vaikea auttaa, koska hän yleensä torppaa kaikki ratkaisuehdotukset jollain vastaväitteellä tyyliin "en voi hankkia asiaani apua, koska minulla ei ole autoa, bussikortti meni hukkaan, puhelimesta loppuu saldo tämän puhelun jälkeen, kotitietokone hajosi ja kissakin sairastelee eli en voi lähteä kotoa mihinkään".

Pumppaaja

Pumppaaja on sukua selittelijälle, mutta yleensä ymppää tarinoihinsa ekstraa, joilla kaunistelee omia toimiaan tai motiivejaan, ja mollaa vastapuolta. On erittäin yleistä, että minulle kerrotaan asioista vain toinen puoli ilmeisesti sillä oletuksella, että en saa vastapuolelta kuulla tämän versiota. Tämä on todella lyhytkantoinen strategia, sillä ensimmäinen askel, joka valitustenkäsittelyssä otetaan, on yhteys vastapuoleen ja selonteko asiasta. Eihän tuomarikaan oikeudessa päättäisi mitään asiaa vain yhtä osapuolta kuulemalla.

Vastuunvälttelijä

Kaikkein rasittavin tyyppi kuunnella tai auttaa on vastuunvälttelijä. Hänessä yhdistyvät selittelijä ja pumppaaja sekä se ominaisuus, että mikään ei ole koskaan oma vika tai ainakin muut jotenkin ajoivat hänet tähän tilanteeseen. Tyypillisesti, ikävä kyllä, vastuunvälttelijä on ongelmissa elämänhallinnan ja/tai lain kouran kanssa, tai jo vankilassa. Vastuunvälttelijä ei kaltereidenkaan takaa käsitä, miksi hänet tuomittiin kun a) hän oli vain olosuhteiden uhri, b) muut tekevät vielä pahempia rötöksiä, c) tuomari oli lähtökohtaisesti puolueellinen ja d) hänen tulisi saada vielä yksi uusi tilaisuus, vaikka aiempia tilaisuuksia olisi annettu puolen tusinaa. Vastuunvälttelijä elää elämänmittaisessa denial-tilassa, jossa omia epäonnistumisia ja huonoja valintoja ei halua eikä pysty tunnistamaan, tai ainakin ne pyrkii lakaisemaan maton alle ja etsimään syyllisiä aina muualta.

Periaatteen ihminen

Periaatteen ihmisiä kohtaavat kaikki asiakaspalvelijat ja julkissektorin virkailijat. Periaatteen ihminen on valmis käyttämään jopa mittaamattomasti aikaa, rahaa ja vaivaa jonkin rahallisesti mitättömän ongelman korjaamiseen tai pikemminkin "paljastamiseen" tai "syyllisten vastuuseen saamiseen".

Periaatteen ihmistä itse asiassa ymmärrän paremmin kuin muita, koska itsekin olen sitä mieltä, että kaikkien tulisi yrittää tehdä parhaansa, toimia lainmukaisesti ja kantaa vastuu silloin kun se on paikallaan. Harmillisesti periaatteen ihminen saattaa sokaistua sille, mikä on oikein ja kohtuullista, ja mikä on pelkkää pikkumaista nillitystä. Ei ole lainkaan tavatonta, että virkailijat käyttävät esim 40h työaikaa jonkin alle kympin ongelman selvittelyyn. Tässäkin ymmärrän, että kymppi on monelle iso raha. Kuitenkin periaatteen ihmiset pääsääntöisesti ovat hyvätuloisia ja ensitöikseen julistavat, ettei heitä kiinnosta raha, vaan periaate.

Tosin tähän väliin täytyy todeta, että itsekin aloitin vastakampanjan ravintolaa kohtaan, joka veloitti minulta kympin jälkkäristä jota ei koskaan toimitettu. Tilasin ruokaa Deliveroo-ruokalähetti-palvelun kautta, pääruoka tuli mutta jälkkäri ei, en saanut anteeksipyyntöä tai hyvitystä, vaan selittelyä, että ruokakuski varmaan pölli jälkkärin matkalla - tämä sen jälkeen, kun joku ravintolasta oli jo soittanut minulle ja kertonut, että heiltä on jälkkärit loppu.

Asia lopulta ratkesi Deliveroon hyvittäessä maksun, mutta ko ravintola kehtasi ottaa jälkikäteen yhteyttä ja pyytää että poistan jättämäni negatiiviset arviot netistä, koska "ne vaikuttavat asiakkaiden mielipiteeseen heistä". Totesin vain, että älkää törttöilkö ja syyttäkö muita jatkossa, se vaikuttaa asiakkaiden mielipiteeseen paljon enemmän.

Noniin, miten nämä valittajatyypit liittyvät mihinkään laajempaan tai kenenkään muiden kuin valitusten käsittelijöiden elämään?

Itse olen pohdiskellut, että varmaan moni meistä on tietämättään ja tilannekohtaisesti jotakin ellei peräti kaikkia edellämainituista.

Etenkin ulkomailla asumisesta haaveilevien joukosta löytyy mielestäni selittelijöitä ja jopa vastuunvälttelijöitä. Huom taas, ymmärrän, että monilla on todella painavia syitä sille, miksi sitä omaa unelmaa ei juuri nyt voi toteuttaa. Mutta ihan oman loppuelämän ja jaksamisen kannalta olisi hyvä saada selko, ovatko esteet unelmalle konkreettisia, luonnonlain kaltaisia, vai heijasteita peloista (taloudelliset huolet ym), jotka kuitenkin kaikkien muuttajien on täytynyt jotenkin ratkaista tai sietää?

Viime aikoina keskustelu Facebookin ulkosuomalaispalstoilla on hiljentynyt aiheista "miten päästä asumaan ulkomaille, mieluiten mahdollisimman turvallisesti ja helposti". En tiedä, onko Suomessa taloustilanne parantunut ja into lähteä laantunut; vai päinvastoin huonontunut niin paljon, että säästöjä ja pontta lähteä maailmalle ei meinaa löytyä. Vai ovatko asiasta kiinnostuneet huomanneet, että erittäin harvoin nettikyselyihin "hei voisko joku palkata mut ja hommata mulle asunnon ja viisumin" tulee positiivisia vastauksia - elämä ei vaan mene niin, että joku tuntematon tuosta vaan alkaa jelppiä ja heitellä rahaa pyytelijöiden suuntaan.

Asiasta kukkaruukkuun: begpacker- eli kerjääjäreissaaja-ilmiö - siis se, että omia kaukomatkoja pyritään rahoittamaan joko kohteessa kadulla kerjäämällä, tai esim GoFundMe- eli nettitilikeräyksillä. Ymmärrän sohvasurffauksen ja ymmärrän sen, että pienilläkin tuloilla haluaa matkustaa ja venyttää reissuja maailmalla. Mutta en ymmärrä sitä, että jonkun muun tulisi kustantaa kenenkään hurvittelu maailmalla.

Yhteen aikaan luin kiinnostuneesti businessvalmentaja-bloggaaja Kathy Caprinon blogia ja hän osuvasti totesi, että "jos et pysty keksimään yhtään taitoa tai tarjottavaa, josta joku haluaisi maksaa, et ansaitse pyytämääsi rahaa". Tällä en tarkoita, että anteliaisuus ja jakaminen ovat väärin (totaalisen päinvastoin). Vaan sitä, että rahoittaakseen unelmiaan kunkin tulisi itse kantaa niistä vastuu ja pyrkiä hankkimaan tarvittava potti jollain rakentavalla tavalla, ei anomalla ja mankumalla. Diginomadi-Rositalla on paljon painavaa asiaa omassa blogissaan Matkaopas Vapauteen siitä, miten rahoittaa vapaampaa ja reissaavampaa elämää omin avuin ja taidoin.

Palmuöljystä parempaan maailmaan

Olen viime päivinä miettinyt paljon aihetta, miten rakentaa sellainen maailma, jossa epäeettinen ja epäekologinen toiminta olisi jos ei mahdotonta, ainakin nykyistä paljon vaikeampaa ja kannattamattomampaa. Tämä korkealentoinen aihe kumpuaa kahdesta aika arkisesta lähteestä: huvituksestani eli arkisten asioiden kääntämisestä päälaelleen mielikuvituksessa, sekä naapuruston vaihtopiireistä.

Ajoin eilen Ikeaan nelikaistaista moottoritietä pitkin ja jälleen kerran todistin aika päättömiä kaistanvaihtoja. Ajattelin, että yksityisautoilua ei varmaan edes sallittaisi jos se keksittäisiin tänään. Jos joku pellepeloton tulisi patenttivirastoon kertomaan, että entäpä jos:

• olisi tällaisia henkilökohtaisia metallisukkuloita,
• joita varten pitää raivata ja asfaltoida n 40% kaupunkien maapinta-alasta,
• jotka pääsääntöisesti pahentavat ilmastonmuutosta,
• joita jokainen tahvo ohjaa itse noin tusinan tunnin koulutuksen päätteeksi,
• joiden reitit on ohjattu pelkällä maalilla asfaltissa,
• joiden turvavarusteet ovat tyyny ja vyö, ja
• jotka liikkuvat jopa 120-140km/h...

Moniko valtion viranomainen pistäisi leiman paperiin, "täysin turvallista ja fiksua, go ahead!"

En ole yksityisautoilun kieltäjä (sitä voi parantaa monin keinoin kieltämisen sijasta), mutta tästä loihe miettimään, miten iso osa tekemisistämme on yhteiskunnan sanelemaa tai sallimaa. En myöskään ole nanny state - kannattaja enkä anarkisti, eli en kaipaa viranomaista holhoamaan joka asiaan enkä myöskään usko hippierakkoleirimalliiin, jossa jokainen heimo neuvottelee omat sääntönsä. Mutta, julkissektorilla on aivan keskeinen rooli siinä, mikä on sallittua ja normaalia, mikä vaikeaa, kannattamatonta tai epänormaalia. Jälleen esimerkki:

Meilläpäin muovia kierrätetään ainakin nimellisesti, mutta vain tiettyjä muoveja. Muovipakkauksia kuten shampoopullot, jugurttipurkit ja tomaattirasiat voi laittaa taloyhtiön kierrätysastiaan, mutta pehmeitä muoveja eli kääreitä ja pusseja ei. Kerään niitä erikseen viedäkseni ne tiettyyn keräyspisteeseen keskustassa. Noniin, moniko kerää erikseen, kun kierrätyksen onnistumisaste muutenkin on n. 30% Perthissä viimeisimpien tietojen mukaan?

Ihmiset tunaroivat jo muutenkin co-mingled keräyksen kanssa eli kun keräysastiaan pitäisi laittaa metalli, lasi, tietyt muovit, pahvi ja paperi, niin eikö sinne heitetä kuitenkin normiroskia ja likaista pahvia ym, jolloin koko satsi menee kaatopaikalle. Mielestäni Perthin metropolialueen yritys olla "helläkätinen" asukkaitaan kohtaan eli ei saa vaatia liikaa kierrätykseen panostamista, tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen; yritys on juuri niin half-a###d eli perssiilleen tehty kuin vaatimuskin.

Jos kierrätys organisoitaisiin kunnolla, kyllä siihen äkkiä oppii. Täällähän itkettiin 4kk sitten sitäkin, että kaupat eivät enää jaa ilmaisia muovipusseja. Nyt, kaikilla on ihan kiltisti omat kauppakassit mukana, koska eivät halua pulittaa muutamia senttejä muovista. Olisipa moinen muutos koettu hieman aiemmin kuin vuonna 2018. Parempi myöhään kuin milloinkaan.

Itse uskon maailmaan, jossa eettisesti ja ekologisesti oikeat valinnat tapahtuvat puolivahingossa, järjestelmän osina. Olen Vihreiden jäsen, mutta en kannata kieltopolitiikkaa (esim yksityisautoilun tai lentämisen kieltäminen), koska kieltolaeista on kokemusta historiassa ja eivät toimineet silloinkaan. Mutta, seitsemän miljardin yksilön kohdalla ei mitenkään voi odottaa, että jokainen tekee tietoisesti ja tiedollisesti yhtä harkitun ja taloudellisesti mahdollisen eettis-ekologisen valinnan, kun vaihtoehtotarjonta lähtökohtaisesti on luokkaa "maailmaa tuhoava krääsä/liha/tms halpaa - maailmaa pelastava kestotuote/vegaanituote kallista ja vaikeasti saatavaa".

No miten sinne eettis-ekologisempaan malliin päästään? Pitkähkö aasinsilta edessä, ollos varoitettu.

Olen aiemminkin kirjoittanut, miten otettu ja ottautunut olen naapuruston vaihtopiiriin eli somessa toimivaan rinkiin (nyt n 400 jäsentä), jossa annetaan ja saadaan tavaroita ilmaiseksi. Pääasia on juuri ilmaisuus, eli mitään osto- tai vaihtoilmoituksia ei sallita. Olen viime päivinä haalinut tyhjiä viinipulloja ja lasisia säilykepurkkeja piirin kautta joulumyyjäistuotteiden valmistamista varten. Vaikka ilmaisen sälän jakaminen tai jahtaaminen tuskin kuulostaa maailmanparantamiselta, on se saanut miettimään sekä omaa että yhteiskunnan suhdetta rahaan.

Piiri on hyvä esimerkki siitä, miten paljon ihmiset ovat valmiita lahjoittamaan tuntemattomille ja jakamaan tai lainaamaan omastaan, kun heillä on riittävästi. Piirissä liikkuu joka päivä ns arvotonta "toisen roska toisen aarre" kamaa sekä arvokasta ja uutta tavaraa, kuten vaatteita, lastentarvikkeita, ruuanlaittovälineitä, jopa tietotekniikkaa. Mielestäni piiri on sosiologisessa mielessä kiinnostava, koska se haastaa vallitsevan talousteorian (uusliberalismikyllästeinen kapitalismi), mitkä ovat ihmisten perimmäisiä motiiveja tai toiminnan ehtoja.

Hieman yleistäen ja kärjistäen taloustieteessä oletetaan, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan oman taloudellisen hyötynsä kaikissa tilanteissa: toisin sanoen mitään vaihtopiiriä ei pitäisi edes syntyä, koska samat tavarat voisi koittaa myydä tai vähintään vaihtaa, ilmaiseksi antamisen sijasta. Toki talousteoriaankin jollain lailla mahtuu altruismi eli hyväntekeväisyyttä perustellaan vaikkapa halulla tuntea hyvää mieltä tai peräti paremmuutta. Altruismi kuitenkin mätsää huonosti taloudellisen hyödyn teoriaan, koska hyvä mieli ei välttämättä takaa minkäänlaista taloudellista hyötyä - altruismi nähdään jopa hieman "vinksahtaneena", eli normi-ihminen tavoittelisi taloudellista hyötyä, jotenkin psykologisesti outo tapaus kuvittelee pärjäävänsä hyvällä mielellä ja pyhällä hengellä.

Liian pitkälle filosofoimatta olen sitä mieltä, että vaihtopiiri on yksi todiste siitä, miten väärässä moinen teoria on. Kädelliskokeissa ja vauvakokeissa altruismin on havaittu olevan perustavanlaatuisimpia ominaisuuksiamme: sekä apinat että vauvat tajuavat, kun joku käyttäytyy epäreilusti, ja apinat ja vauvat pyrkivät auttamaan kaveria, etenkin altavastaajaa, missä pystyvät.

Vaihtopiiri osoittaa, että meillä ei itse asiassa ole mitään tarvetta maksimoida taloudellista hyötyä tietyn pisteen ylittämisen jälkeen, eli kun itsellä on riittävästi (riittävä on jokaiselle subjektiivinen) voi ylimäärän vaikka antaa pois ja siten helpottaa muiden elämää ja tuottaa hyvää mieltä.

Kääntäen. Yhteiskunta, joka perustuu teoriaan, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan taloudellisen hyödyn, tuottaa juuri sellaisia ihmisiä. Mietin eilen Ikeassa, palmuöljyttömiä korvapuusteja katsellessani, miten järjetön yhteiskunnan järjestämisen metodi raha itse asiassa on. Toki se on pakollista, mutta myös kaikkea toimintaa pervertoivaa. Esimerkki.

Palmuöljyä tarvitaan moniin tuotteisiin. Palmuöljyn tuottamiseksi täytyy tuhota sademetsiä. Sademetsien tuhoaminen kiihdyttää ilmastonmuutosta ja huonontaa paikallisten elinoloja. Silti mennään mieluummin raha edellä kuin hyvinvointi edellä, koska... niin, miksi? Koska kaikki tarvitsemme rahaa hyvinvointiin ja jos minun rahanansaintani haittaa jonkun toisen hyvinvointia, raha ja minä menemme edelle siitä toisesta tuntemattomasta. Mutta olisiko tilanne sama, jos minun ei olisi pakko tienata? Ei tietenkään. Mitä ihmettä siitä hyötyisin, että jonkun toisen metsä poltetaan?

On itse asiassa huikea merkki ihmisten moraalisesta selkärangasta, että järjestelmä, johon on sisäänleivottu hyväksikäyttö ja ahneus, saa kuitenkin niin monet kapinoimaan vaikka ostoboikoteilla, Reilun Kaupan tuotteilla tai ihan vain hiljaisella "ei tämä tunnu oikealta" mietteellä. Uusliberaalit tykkäävät vastustaa kaikenlaisia kapitalismin sääntelyvaatimuksia sillä, että social engineering eli yhteiskunnan peukalointi tai virittäminen tietynlaiseksi ei ole valtion tehtävä saati oikeus. No, yhteiskuntamme nimenomaan ON viritetty tietynlaiseksi, joten haittoja lievittävä ja niitä estävä yhteiskunta ei mitenkään pysty olemaan huonompi kuin niitä runsaskätisesti tuottava.

Tuntuu melkoisen epäreilulta, että järjestäytymätön, sekalainen kansalaisjoukko asetetaan vastakkain lakimiesarmeijoin ja miljardibudjetein varustautuneita ylikansallisia yhtiöitä vastaan vaatimaan eettis-ekologisempia tuotteita, kun samaan aikaan samat yhtiöt voitelevat hallituksia siellä ja täällä hyväksymään räikeitä TPP- ym. sopimuksia, joiden perusteella kansalaiset/valtion voi haastaa oikeuteen "laskennallisen tulon" menetyksistä, jos sääntelyä ja kieltoja haitallisia tuotteita kohtaan lisätään. Jos raha olisi tästäkin pelistä pois, yksikään lakiasiantuntija tuskin näkisi järkeväksi puolustaa esim. tupakkateollisuutta tai öljynporausta arktisilla alueilla. Huoh.

No onko tässä postauksessa tulossa vastaus, miten rakentaa parempi maailma tai miten eliminoida rahan haittavaikutukset? Tadaa....
Ei.
Kerron kun keksin, sen jälkeen allekirjoittanutta saa ehdottaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Kiitos.

Fiona Hall: Tender. Vaikuttavimpia näkemiäni taideteoksia. Taiteilija antoi silputtuja seteleitä erilajisille linnuille, jotka rakensivat niistä lajityypillisiä pesiä. Tender tarkoittaa sekä hellää/hellyyttä että rahaa (rahan tarjoamista). Pesiä on teoksessa yhteensä 86. Mainio muistutus siitä, että raha on loppujen lopuksi vain abstraktio eikä minkään arvoista, jos ei sitä käytä oikeisiin, tärkeisiin asioihin.

Oman elämäntarinansa seppä

Olen aina ollut kiinnostunut tarinoista. Olin pienenä armoton lukutoukka heti siitä asti, kun opin isän opastuksella lukemaan ehkäpä 6-vuotiaana. Perheemme kuului lasten kirjakerhoon, joten uutta luettavaa oli kuukausittain tiedossa. Kirjastoon pääsin jo eka-tokaluokasta saakka vaikka ilman vanhempia, koska kirjasto oli lähes koulumatkani varrella. Täysi kirjahylly kotona tai kiehtovat hyllyrivit kirjastossa ovat aina olleet minulle osa normaalia elämää, onnellista sellaista. Sellaista täydellistä flow-tilaa lie koskaan tulee, jonka aiheuttivat Rasmus Nallen seikkailut.

Aikuisena en enää omista isoa kirjahyllyä, koska kirjasto on minulle mielekkäämpi - saa aina uutta luettavaa, ei tarvitse käyttää isoja rahasummia jatkuviin uusiin ostoksiin, eikä tarvitse huolehtia kirjojen kuljettamisesta muutoissa. Luen erittäin harvoin samaa kirjaa uudestaan, joten kirjojen säilöminen ei ole tavoitteeni. Tosin lapsuuden lastenkirjoista osa on sellaisia, etten halunnut niistä luopua: kävin teininä pyytämässä ne takaisin naapurin lapsiperheeltä, jolle vanhempani olivat ne lahjoittaneet.

Kirjat ja tarinat eivät ole pelkästään hauska ajanviete. Tajusin äskettäin, miten iso merkitys tarinoilla on - faktaan perustuvilla, tai täysin keksityillä. Valtaistuinpelin kirjoittaja J R R Martin sanoi osuvasti, että ihminen, joka lukee, elää tuhat elämää. Tutkitusti lukemista harrastavilla ei ole pelkästään laajempi sanavarasto, mutta myös enemmän empatiakykyä kuin kirjoja harrastamattomilla. Tämä ilmeisesti siksi, että kun kirjan kautta pääsee toisen ihmisen "pään sisään", on myös helpompi eläytyä ja asettua toisen asemaan. Koska päähenkilöitä voi tarinoissa olla vaikka minkälaisia, hyviksistä pahiksiin ja pyhimyksistä psykopaatteihin, pääsee lukija mukaan hyvin erilaisiin elämiin kuin mihin todellisuudessa on mahdollisuus.

Kirjat eivät toki ole ainoa tarinamuoto, vaan elokuvat, tv-ohjelmat ja pelit ovat tarinoita yhtälailla. Sain Facebookissa haasteen "10 vaikuttavaa elokuvaa jotka yhä ovat katselulistallasi" ja aloin pohtia tarinoiden merkitystä elämäntarinan osina tai muokkaajina. Voiko sanoa, että lapsuuteni suosikki Jurassic Park on jotenkin muokannut minua ihmisenä, ja onko sellainen muokkautuminen edes mielekästä? No, monellako on lapsuudesta periytyviä suuria unelmia vaikkapa ammatin suhteen tai moniko on tehnyt elämässä päätöksiä jonkin lapsuuden sankarin tai vaikuttavan tarinan pohjalta? Luulisinpa, että suurin osa meistä ainakin jossain määrin ja ehkä osin huomaamattaan.

Minusta ei tullut paleontologia, mutta Jurassic Parkin innoittamana aloin lukea sen kirjoittajan Michael Crichtonin kirjoja. Opin, että fiktio on mainio keino spekuloida maailmoilla ja tapahtumilla, jotka eivät ehkä ole nyt (tai koskaan) mahdollisia, mutta joiden varjolla voi pohtia jotain tärkeää tai ajankohtaista arvoasetelmaa tai moraalikysymystä. Jurassic Parkissa esimerkiksi kloonaus, sukupuutto (sen aiheuttaminen tai "peruminen") ja ihmisen vaikutus maapalloon.

Tajusin, että lukemani ja näkemäni tarinat ovat kukin osaltaan muokanneet ajatteluani ja arvomaailmaani. Ei tietenkään niin, että joka tarina muodostuu osaksi persoonaani, vaan niin, että jokainen tarina antaa jotain pohdittavaa ja pohdiskeltavaa elämän peruskysymyksistä: mikä on oikein ja väärin, miksi? Millainen ihminen haluan olla, miksi? Millainen toivoisin maailman olevan, miksi? Millainen kohtelu on minusta hyväksyttävää, millainen ei, miksi?

Näin Schindlerin listan samana vuonna kuin ensimmäisen Jurassic Parkin - ala-asteella. Samoihin aikoihin luin Annen Franckin päiväkirjan. Vaikken juuri muuta muista melko synkästä sotatragediaelokuvasta, muistan vahvan tunteen, että altavastaajaa ja hyljeksittyä tulee auttaa (pakolaisia, syrjittyjä, vainottuja). En tiedä olisinko kehittänyt saman moraalikoodin muutenkin, mutta Schindlerin lista ja Anne Francin päiväkirja joko sytyttivät tämän tai ainakin vahvistivat olemassaolevaa siementä.

Tänään uutisoitiin, että Kardashianit-tosi-tv-sarjan katsominen aiheuttaa tutkitusti ihmisissä epäempatiaa köyhiä kohtaan. Materialismiin ja huikenteluun perustuvan sarjan katsojat alkavat eläytyä hahmoihin niin vahvasti, että suhtautuvat halveksien köyhiin, varattomiin, tukien varassa eläviin. Tämä on melko järkyttävä tutkimustulos. Jos täysin epärealistisen amerikanhömpän katsominen muokkaa arvoja noin paljon, millainen valta TV:llä, elokuvilla, peleillä ja kirjoilla onkaan? Itse olen jo aikaa sitten lakannut katsomasta amerikkalaisia poliisisarjoja, koska ne perustuvat lähes aina naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sillä mässäilyyn, mitä ei mielestäni tarvitse lainkaan levittää ja lietsoa maailmassa. En väitä, että poliisisarjat lisäävät väkivaltaa, mutta mielestäni ne voivat lisätä etäännyttävää ja kylmää suhtautumista uhreihin - "ainahan noin käy, siitä on joka päivä telkkarissa".

Sosiologiassa on käsite narratiivisuus, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa tarvettamme ja taipumustamme tehdä asioista tarinoita. Jokaisen elämä on oikeasti niin monimutkainen ja sirpaleinen kokoelma sattumuksia ja toistoa, että kenenkään elämäntarinaa ei pystyisi realistisesti ja sanatarkasti kirjoittamaan. Kuitenkin meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma omasta elämäntarinastamme, sisältäen tietoja kuten missä syntyi, millainen lapsuus oli, miten koulu sujui, mihin ammattiin valmistui jne. Elämäntarinaan kuuluu olennaisesti käännekohtia, kuten kriisejä tai traumoja, tai huippuhetkiä ja onnistumisia. Vaikka ne ajallisesti veisivät aivan saman ajan kuin maallisemmatkin jutut (esim. epäonnistuminen tärkeässä työhaastattelussa voi kestää saman ajan kuin joka-aamuinen kahvinkeitto), niistä muodostuu maamerkkejä elämäntarinaan, signaaleja ja majakoita, joiden mukaan navigoimme minuuttamme.

Viihteellistymisestä voi olla huolissaan, tai siitä voi olla mielissään. Kumpikin näkökulma on relevantti. Moraalisesti kyseenalainen viihde - mitä mielestäni on sellainen viihde, joka normalisoi tai lisää vihaa, väkivaltaa ja yhteiskunnan kokonaispahoinvointia - on tietenkin huolestuttavaa. Toisaalta samat tarinat voi kertoa sellaisesta näkökulmasta, että ne pistävät miettimään, mikä on oikein ja väärin. Tarinoilla on paljon vahvempi voima kuin kuivakalla asiaktekstillä havahduttaa ihmisiä tunteiden kautta. Mielestäni tarinallisuuden nousu on enimmäkseen hyvä asia, koska parhaimmillaan niiden kuluttaminen lisää ymmärrystä maailmasta ja vie pois aikaa, rahaa ja mielenkiintoa kaikenlaisesta materiaalisesta kuluttamisesta (paitsi jos kyseessä on Kardashianit ja kaverit ja viihde pelkkää roskaviihdettä).

Jokainen uusi tarinankerrontamuoto on aikanaan huolestuttanut moraalisesti arveluttavana. Kun kirjapaino keksittiin ja romaanit alkoivat yleistyä, (etenkin naisten harrastamana) viihdelukemista pidettiin moraalisesti arveluttavana ajanhukkana. Kun liikkuva kuva syntyi, yhtäkkiä kirjat olivatkin se moraalisesti rehdimpi vaihtoehto. Nykyään tv:n ja elokuvien katselu on moraalisesti vähemmän huolestuttavaa kuin pelaaminen, joka on silkkaa ajanhukkaa ja lietsoo vaikutusalttiita lapsia väärille teille. Kun jokin seuraava uusi viihdemuoto nousee, peleistä tullee kirjojen veroisia "vakavastiotettavia" kunnon harrastuksia.

Meillä on tapana katsoa lähes joka ilta jakso tai pari yhtä sarjaa: valitsemme jonkin sarjan seurattavaksi ja seuraamme vain sitä, kunnes se on lopussa ja on aika valita uusi. Tämä on mielestäni hyvä metodi, koska telkkaria ei tule katsottua liikaa, ja sarjan tapahtumissa pysyy hyvin mukana. TV on nykyajan leirituli, jonka ääreen keräännytään päivän päätteeksi. Sen sijaan, että kukin itse tarinoisi metsästysretkistään tai heimon käänteistä, seuraamme muiden heimojen elämää kuvaruudun kautta: oikeiden ja fiktiivisten. Mielestäni tässä ajatuksessa on jotain rauhoittavaa. Halumme nähdä ja kuulla muiden tarinoita, pohtia niitä, puhua niistä, vaikuttua niistä, on ja pysyy.

Oman elämäntarinani ja polkuni olennaisia paikkoja on synnyinseutuni Oulujärven rannalla. 

Ystävyyden evoluutio

Luin toisesta ulkosuomalaisblogista juttua, jossa kirjoittaja harmitteli ikävöivänsä itseään ulkomailla asuessaan. Kotimaassa on tietynlainen persoona, ulkomailla toisenlainen, ja kirjoittaja koki, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla ylipäätään on valtava vaikutus siihen, missä on minkäkinlainen.

Jäin pohtimaan asiaa ja ymmärrän hyvin ajatuksen, että erilaisissa ympäristöissä eri puolet omasta itsestä ja käytöksestä korostuvat. Omalla kohdallani sattuu olemaan niin, että pidän itsestäni ja elämästäni enemmän Australiassa kuin Suomessa. Mielestäni omat hyvät puoleni - sosiaalisuus, optimistisuus ja leikkimielisyys - pääsevät oikeuksiinsa Australiassa, kun taas Suomessa niitä on astetta hankalampi toteuttaa. No eikö Suomessakin voi olla juuri niin sosiaalinen ja hupaisa kuin lystää? Tavallaan voi, tavallaan ei.

On aina helpompaa mennä virran mukana kuin sitä vastaan, vaikka miten itsenäinen tyyppi olisikin. Australiassa arvostetaan letkeyttä, rentoutta ja ystävällismielistä huumorintajua, kun taas Suomessa mielestäni korostuvat enemmän vakavamielisyys vakavastiotettavuuden merkkinä, sekä huumorinkukkana sarkasmi ja jopa kettuilu. Kun vastakkain ovat no worries- ja itku pitkästä ilosta- mentaliteetit, lähden mieluummin optimistijollalla surffaamaan kuin varomaan katajaan kapsahtamista.

Tämän postauksen idea ei kuitenkaan ole ruotia tai suomia Suomea. Ympäristön vaikutusta miettiessäni pohdiskelin myös ystävyyden evoluutiota, eli miten ystävyyssuhteet elävät elämän mittaan ylipäätään ja etenkin ulkomaille muuton myötä.

Olen itse lapsesta saakka muuttanut suhteellisen usein, joten minulla ei ole samassa mielessä vanhoja ystäviä kuten niillä, joiden paras ystävä löytyi jo synnäriltä, päiväkodista tai ekaluokalta. Toki minullakin on vanhoja tuttuja ja pitkän ajan takaa löytyviä kavereita muutoista huolimatta, mutta varsinaiset nykyiset parhaat ystäväni löytyvät yliopistoajoilta, sukulaisista sekä Perthin-tuttavuuksista. Omassa tapauksessani ystävyyssuhteet ovat eläneet ulkomaille muuton myötä näin:

1) Innostus muiden suomalaisten seurasta

Vaikka Australiaan muuttaessani tahdoin jo alusta saakka sopeutua uuteen maahan ja tutustua paikallisiin, oli lähtökohtaisesti helpointa tutustua muihin suomalaisiin: tähän vaikuttivat kielitaito, englannin puhumisen väsyttävyys, sekä sama elämäntilanne. Kaikkein nopeiten ja luontevimmin tutustuin omanikäisiin vastatulleisiin, koska yllätyksettömästi näiden kanssa löytyi eniten asiaa.

Meille muodostuikin (sittemmin hajaantunut) noin tusinan tytön porukka, jotka kaikki kohtasimme toisemme joko paikallisten suomalaisten tapahtumissa tai kaverinkaverien kautta. Tässä porukassa vietimme usein suomalaisia juhlia, kuten vappua ja pikkujoulua. Jälkikäteen ajateltuna en varmaankaan olisi samoihin ihmisiin tutustunut Suomessa, koska olimme kaikki eri puolilta maata, eri aloilta, eri arvomaailmoista ja muutenkin erilaisissa elämäntilanteissa, lukuunottamatta Perthissä asumista.

2) Työkaverit

Oltuani riittävän kauan samassa työpaikassa - oikeastaan saatuani vakipaikan rekrytoimiston sopimuksen sijasta - aloin tutustua myös työkavereihini. Ennen vakiintumistani kollegat eivät kauheasti kiinnittäneet huomiota minuun, enkä itsekään yrittänyt varsinaisesti ystävystyä, koska työsuhteen jatko oli epävarma. En yleisesti kannata ajattelua, ettei kannata panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka eivät ehkä kestä (mistäs sen tietää, mikä kestää ja mikä ei), mutta vastamuuttaneena olin muutenkin tuulisessa tilanteessa eli minne asettuisin tarkalleen asumaan, mihin urasuuntaan hakeutuisin jne.

Noin parin vuoden työuran jälkeen, viisi vuotta sitten, aloin löytää kollegoista porukan, joka hitsautui mukavasti yhteen ja on yhä yksi tärkeimpiä sosiaalisia ympyröitäni Perthissä. Paradoksaalisesti olemme ja emme ole läheisiä. Meitä on viisi ex-kollegaa ja näiden puolisot. Toiset tunnen paremmin kuin toiset, mutta meitä yhdistää eniten samanlainen huumorintaju ja kiinnostus matkusteluun. Tavatessamme juttelemme ummet ja lammet matkailuasioista, sekä entisen työpaikan toimistopolitiikasta, mutta emme varsinaisesti pui sen henkilökohtaisempia.

Tiedän raapaisun verran itse kunkin terveys-, parisuhde- ym asioita, mutta niistä ei yleensä suuresti haluta puhua. En vieläkään tiedä, onko tämä kulttuuriero (minua ja E:tä lukuunottamatta kaikki ovat ausseja), vaiko sattumaa tässä porukassa. Toisaalta syvällisyyden puute joskus haittaa, toisaalta on mukava tietää, että tavatessamme meillä on aina hauskaa.

3) Harrastuskaverit

Olen pelannut kuusi vuotta futsalia enemmän tai vähemmän samalla porukalla puulaakiseurassa. Tämä sakki kokoontuu yhteen vain yhtä tarkoitusta varten ja se on pelaaminen tai pelaamisesta puhuminen. En itse asiassa ole kovinkaan kiinnostunut penkkiurheilija, ja yhteiset stadionkeikat liigajalista katsomaan jätän väliin. Harrastuskavereista on kuitenkin se ilo - harrastamisen mahdollistamisen lisäksi - että melko pian uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen saa tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön.

Vaikkei harrastuskavereista ole tullut hyviä ystäviä muutoin, harrastus luo rutiinia ja mielekästä arkea sinällään. Jos Suomeen vertaa, Perthissä harrastaminen on sosiaalisempaa sikälikin, että kokoonnumme pari kertaa vuodessa tapaamisiin pelien ulkopuolella: syömään ja juomaan. Ainakaan en itse onnistunut löytämään aikuisena sellaista harrastusporukkaa, jossa tavattaisiin muulloin kuin jumppasalilla tai urheilukentällä.

4) Kirjoittajapiirit

Olen muutamaan otteeseen maininnut, että harrastan kirjoittamista (faktan ja fiktion) ja toiveeni on jossain kohti tulevaisuutta saada romaani/romaaneja julkaistua. Tätä kautta onkin löytynyt ehkä itselleni "mätsäävimmät" uudet ystävät, koska meitä yhdistää yhteinen intohimo kirjoittamiseen ja lukemiseen. Itselläni on suomalainen kynäilijäpiiri ja aussipiiri, joista suomalainen kokoontuu kolmen viikon välein ja näemme toisiamme muutenkin. Aussipiiri on vähemmän virallinen eli kommunikoimme lähinnä facebook-ryhmässä, joskus harvoin tapaamme kasvokkainkin.

5) Sukulaiset ja vanhat ystävät

Ehkä itsestäänselvästi, ehkä ristiriitaisesti, yhä tärkeämmäksi elämässäni ovat nousseet sukulaiset ja vanhat ystävät. Olen aina ollut sikäli sukurakas että olen lapsesta asti visiteerannut ahkerasti mummolassa ja tätini luona, mutta vanhempieni, veljieni ja koko suvun arvo nousee jatkuvasti mielessäni, kun välissä on puoli maapalloa.

Kun enemmän tai vähemmän jatkuvasti on tekemisissä uusien tai ainakin uudehkojen ihmisten kanssa, on jopa hämmästyttävän rentouttavaa olla sellaisten seurassa, jotka tuntevat minut vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ei tarvitse stressata siitä, teenköhän hyvän vaikutuksen ja mitä tuokin minusta ajattelee - vaikken näistä olekaan erityisen kova stressaamaan. Senkun on vaan, mökkivaatteissa, tukkakin kampaamatta, ketään ei haittaa.

Yhteenkuuluvuuden tunteesta

Vaikka tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ajattelen, että uuteen maahan muuttaessa on tärkeää löytää sellaisia sosiaalisia ympyröitä, jotka oikeasti "resonoivat". Kavereita löytänee helpoiten juuri toisista suomalaisista ja työkavereista, mutta niissä pooli ja valinnanvapaus on kuitenkin rajoitettua. Ei ole annettua, että muut ulkosuomalaiset tahi kollegat ympärilläsi ovat juuri kaltaisiasi tyyppejä, ja yhteydentunne saattaa jäädä muutaman langan, kuten yhteisen kielen tai yhteisen työn varaan. Ei sekään huono juttu ole, mutta omimman oman itsen löytämisen kannalta voi olla fiksua ihan etsimällä etsiä itselle sopivia ympyröitä.

Joskus oikeiden tyyppien löytäminen voi viedä vuosiakin. Jos välillä tuntuu, ettei itselle löydy mieleistä seuraa, ei kannata lannistua, vaan kartoittaa uusia suuntia, joista sitä voisi löytyä. Harrastus, työ, naapurustopiiri, hyväntekeväisyysjärjestö, vanhempainryhmä, matkailusta innostuneet, jne. Ulkosuomalaisena ikävä kyllä joutuu tottumaan myös siihen, että ihmisiä tulee ja menee ihan eri tavalla kuin kohtuuvakaasti Suomessa asuessa. Australiassa eritoten on paljon populaa, joka käy ja lähtee: reppureissaamassa, irtiottovuodella, turistina, työkomennuksella... Aina kun johonkuhun uuteen tutustuu, ottaa riskin, että tämä ei olekaan saapuvilla kauaa. Riski on myös niin päin, että itse muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin tai maahan.

Toisaalta ulkosuomalaisuuden etu on - ainakin omalla kohdallani - että oppii löytämään yhteistä, sekä tekemään tikusta asiaa. Kun ei voi tukeutua johonkin aina lähellä olleeseen seuraan, vaihtoehdot ovat joko käpertyä yksinäisyyteen (tai tottua siihen terveellä tavalla), tai kiskaista itsensä kuoresta kohti muita, tavalla tai toisella.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa painiskeleville; jospa pian jostain suunnasta löytyy joku mukava tyyppi arkea jakamaan ja juhlista iloitsemaan.

Kuva (c) familyfriendpoems.com 

Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu

Kirjoitan usein aiheista mikä on suomalaisen silmiin outoa Australiassa, tai ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen silmiin outoa Suomessa. Vuosienkin jälkeen aina bongailee uusia havaintoja.

Tällä kertaa muutin kysymystä hiukan ja kyselin australiansuomalaisilta Facebook-ryhmässä, mitkä asiat Australiassa he nykyään kokevat normaalina - eli mitkä ehkä alkuun olivat kummia ja sittemmin arkea, tai mitkä asiat verrattuna Suomeen ovat "enemmän normaaleja" täällä ja "oudommin" Suomessa.

Mainintoja saivat seuraavat ihmeet.

Small talk

Useimpien suomalaisten kokemus lie on, että Australiaan saapuessa small talk enemmän tai vähemmän häkellyttää. Kassalle pitäisi jutella mukavia ostostenteon yhteydessä, myyjä saattaa kysellä päivän suunnitelmat ja hississäkin voi naapuri tai jopa joku vieras alkaa pulputtaa säästä ja milloin mistäkin. "Miksi kysyt kun et oikeasti halua tietää" on suomalaisen tavanomainen ensireaktio normitervehdykseen how are you eli mitä kuuluu.

Kappas kummaa, muutaman vuoden tai jopa kuukauden oleskelu smalltalkkauksen luvatussa maassa iskostaa sen niin selkärankaan, että Suomessakin alkaa vahingossa jutustella.

=
Tuli pieni kulttuuri shokki kun piti tilata syntymatodistus maistraatista ja puhelu meni aika pitkalti nain.
[puhelimeen vastataan] "Irmeli helsingin maistraatista"
"Hei Irmeli, tassa Nea, miten sun paiva on sujunut?"
"Niin miten voin auttaa?" 
Muistin puhelun jalkeen ettei ole soveliasta kysella tollasia

=
Todellakin! Muistan kun olin pidempään käymättä Suomessa ja vaatekaupassa pöyristyin kun myyjä ei kysynyt miten mun päivä on sujunut ja mitä mulle kuuluu. Lähdin tosi tympääntyneenä kunnes tajusin että se on normaalia.

=
Asiointi Australiassa: Moi, hyvää, entäs itsellesi? Kiirettä? Joo, ajattelin koittaa välttää lounasryysiksen. Joo, ihan tien toisella puolen - meillä itse asiassa on se sellanen kapselikone kahvihuoneessa, mutta ei se ole yhtään sama, eihän? Enivei, nappaan kahvin rasvattomalla maidolla - joo ja saisinko yhden keksinkin, kiitos? Upeat korvikset sinulla muuten!
Asiointi Suomessa: Kahvi.
=

Kahvi, kahvilat

Kahvista puheenollen, suomalaisilla on maine janoisimpina kahvinkittaajina maailmassa, mutta Australia ei varmasti ole kaukana takana ja laatuun panostetaan täällä paljon enemmän kuin määrään. Usein tuntuu, ettei ole sellaista kadunpätkää Perthissä(kään), jossa ei ole vähintään yhtä kahvilaa, olipa kyse lähiön keskustasta, kaupunkikeskustasta tai pikkukylän raitista.

Kahvila voi olla pelkkä luukku seinässä, jonka joku on vuokrannut bisnekselleen - kopperossa on hädin tuskin tilaa kahvikoneelle ja tarpeiden säilömiselle, ja sieltä myydään kuppeja kuin kuumille kiville. Meidän lähistöllämme on useampia kuntosaleja ja nekin näyttävät mainostavan kahvia. Eli edes punttikselle ei mennä, jos ei sieltä saa kofeiinifiksiä!

=
Ainakin isoissa kaupungeissa on kahviloita ja ravintoloita tiuhaan myos lahioissa ja yleensa ihan kohtuuhintaisia. Kun kayn Helsingissa tulee ihan vieroitusoireita kun kahvitkin pitaa keittaa itse! Ravintolaan ainakin mun vanhemmat eksyy vain jos on joku erityinen juhlatilaisuus.

=
7eleven joka toisella kulmalla ja dollarin automaatticappuccinot. Ei haittais vaikka olis Suomessakin.

=
[Suomessa]ei ollut babycinoja [vaahdotettua maitoa ripauksella kaakaota]. Meitä tuijotettiin kun hulluja kun yritin tilata kahvin ja kaksi babychinoa. Ja muutenkin täällä ollaan ystävällisempiä lapsille kuin Suomessa.

=
Mun sisko yritti myydä ravintolassaan babyccinoja Suomessa. Ei niitä kukaan halunnut tai tajunnut.

=
höh! Suomalaiset! Toki pitää lapsilla olla omat kaffet! Syrjintää ja hatunnosto sun siskolle!

=

Kaupat ja asiakaspalvelu

Aussilassa on yleisesti kaupoissa Suomea parempi (eli huomioonottavampi/aktiivisempi) palvelu, mikä on sekä hyvä että huono juttu allekirjoittaneelle. En oikein pidä pikkuputiikeista, koska en halua myyjää hännille tarjoamaan vaihtoehtoja. Tosin aussimyyjät usein osaavat lukea tilannetta ja jättävät asiakkaan rauhaan kun heille sanoo taikasanat just browsing eli katselen, "selailen" vain.

Ruokakaupat ovat oma lukunsa joka maassa ja niiden tarjonta määrittelee arkea paljonkin. Australiassa on yleisessä käytössä itsepalvelukassoja; jos taas perinteiselle kassalle menee, kassa pakkaa ostokset, mikä sekin on hyvä tai huono juttu, ks pussi-gate. Pakkaamiseen kuitenkin helposti tottuu... samaten hedelmät punnitaan täällä aina kassalla. Mitään vaakoja ei yleensä edes ole, saati tarrantulostuskoneita, hedelmäosastoilla.

=
Vaikka täällä ärsyttää kuinka paljon ruokakaupassa muovipusseja käytetään kassalla, silti Suomessa käydessä jäin tollona seisomaan kassalle ja odottamaa pakkausta

=
Pitkän aikaa ihmettelin ruokakauppojen tuoreen lihan niukkaa valikoimaa, kunnes tajusin että täällä onki lihakauppoja erikseen. Voittaa ehdottomasti supermarketin hyllyllä olevat lihat.

=
Suomessa kävelin hevi-tuotteineni suoraan kassalle kun odotin myyjän ne punnitsevan ja kunnei onnistunut annoin ystävällisesti turhan pitkäsanaisen sepustuksen miten tässä nyt näin kävi! Myyjä olisi ollut ihan tyytyväinen jos vaan olisin äkkiä käynyt tuotteeni punnitsemassa ja sitten vähäsanaisesti maksanut!

=
[Aspakulttuuria ei juuri ole, koska] Suomalaisilla on aika hyvät kädentaidot meidän ikäpolvella vielä ts itse tehdään syntymäpäiväkakut, juhlatarjottavat, hoidetaan puutarha, pidetään kasvimaata, kudotaan villasukat, voidellaan sukset, laitetaan ripsiin kestovärit, tehdään vauvansoseet, otetaan valokuvia, korjataan autot, vaihdetaan kesärenkaat, korjataan muut vempaimet, pestään autot jne.

=
Ruokakaupasta ei saa Suomessa samaan tyyliin kotiinkuljetusta, Uberin puute, Gold Class* -elokuvateatterit puuttuu, joissa voi syödä kunnon illallista. Ja jep toi jo mainittu aspakulttuuri. Tai ylipäätään sellanen ihmisille juttelu ja ystävällisyys. Kun täällä menee vaatekauppaan niin eipä ole apua tarjolla. Perthissä tulee H&M:lläkin myyjät kyselemään, että voiko auttaa.

[*Gold class on elokuvateatterisali, jossa on mukavat nojatuolit ja lipunhintaan sisältyy ruokailu ja juoma]

Juhlaetiketti etenkin alkoholin suhteen

Suomessa varmasti jokainen iltajuhlien järjestäjä pohdiskelee, kuuluko siellä tarjota alkoholia ja jos niin, onko se hyvä idea. Jos ei ole Viron-matkaa tiedossa, tarjoilun järjestäminen on kallis paukku. Puhumattakaan siitä, että alko saattaa pilata koko juhlat - känninen känkkäränkkäsukulainen häissä ei enää nykyään ole yhtä hyväksyttävä tai väistämätön asia kuin männävuosina.

Aussilassa tällaista pohdiskelua ei ilmeisesti ole, vaan alkoholi kuuluu melkeinpä mihin vain sosiaaliseen tilanteeseen ristiäisistä grillijuhliin ja vanhuksen syntymäpäivistä baby showeriin eli vauvan syntymää edeltäviin juhliin. Aussit eivät arastele juoda lasten nähden ja läsnäollessa - juju on siinä, että em tilanteissa ei todellakaan kännätä käeksi vaan juodaan lasi, pari rupattelun ja napostelun ohessa.

=
Mulle tullut aika yllätyksenä tää Australialainen alkoholikulttuuri, suomalaisen kahvin sijaan täällä usein kaverin kodissa vieraillessa tarjotaankin olutta! Olit sitten autolla tai et! Muutenkin tuntuu että täällä ollaan paljon rennompia tuon alkoholin käytön kanssa, ei niinkään humalahakuista kuin Suomessa.

=
Lasten synttäreillekin puistoon otetaan omat oluet mukaan!

=
Ja ristiaisiin ja lasten synttareille pitaa olla olutta tarjolla - anoppini otti ohjat ja sanoi etta ihmiset olettaa etta taalta saa alkoholia, nama molemmat oli suomikirkolla heidelbergissa joten vahan tuntu musta kummalliselta.

=

Liikenne ja raha-asiat

Liikenteestä voisi varmasti kirjoittaa monta postausta, koska lähes jokaisella on tusina tarinaa liikenteestä ja omat suosikki- ja suosikki-inhokkiaiheensa autoiluun, julkisliikenteeseen ja muuhun liikkumiseen liittyen. Keskustelijoita puhutti erityisesti aihe liikenneympyröissä ajo. Niitä nimittäin on kaikkialla, koska aussit pitävät neljänsuunnan risteystä vaarallisena, jos siinä ei ole liikennevaloja - varmasti asiasta on tilastotietoakin. Täällä kun asuu ja vierailee porukkaa joka mantereelta ja kaikilla ei ole aina sama käsitys, miten risteyksissä ajetaan ja kellä on etuajo-oikeus. Ei se liikenneympyrässä ajokaan ihan päivänselvää ole...

Ainakin Perthissä kortilla maksaminen on aika uusi juttu, pikkuliikkeissä nimittäin. Kun tänne muutin 2011, useimmat kahvilat ottivat vastaan vain käteistä ainakin alle $10-20 ostoksista. Nyt tilanne on isosti muuttunut, sillä pienimmässäkin kojussa yleensä on mobiili-kortinlukulaite eli erillinen mokkula. Muutama mainitsi suosikikseen sen, että automaateista saa rahaa ilman korttia pelkällä puhelimella. Itse en ole tätä käyttänyt eli en asiasta sen enemmälti tiedä - kuulostaa ihan kätevältä kyllä, jos kortti on unohtunut matkasta.

=
[Oudointa Australiassa on] Liikenneympyrässä vilkun pitäminen ympyrän keskelle! :D Eihän siinä ole mitään järkeä! Varsinkin kun pitää kuitenkin vilkuttaa vastakkaiseen suuntaan ulos lähtiessä!  EDIT: Luin alkuperäisen tekstin liian nopeasti ja enpä sitten vastannut edes oikeaan kysymykseen! Niin kovasti piti päästä kertomaan että liikenneympyrässä vilkutus on omituista täälläpäin.

=
Miten niin omituista? Minusta ainakin on hyödylllistä, että osaan aavistaa jo etukäteen (nähdessäni auton saapuvan liikenneympyrään), mihin suuntaan ko. auto on aikeissa mennä. Kunpa vain kaikki osaisivat vilkuttaa! Huonoja kuskeja paljon liikenteessä, kun eivät osaa yhtä aikaa kahta asiaa: ratin kääntöä ja vilkkuvivun käyttöä. Kortti joutaisi moisilta pois.

=
Suomessa vilkutetaan ainoastaan liikenneympyrästä pois lähtiessä, Australissa sekä tullessa että poistuessa, paitsi suoraan mennessä vilkutetaan vain ulos lähtiessä. 

=
Vilkutan vaan koko ajan kun olen siella paitsi en kun menen suoraan. Minusta tama on selkeinta. Olen tottunut englannissa 5 kaistasiin liikenneymyroihin joten aussiympyrat on ok.

=
sen takia mä junailen - ei tartte enää henkisesti kärsiä liikenneympyröissä...

=
Tää oli mulle tosi outo tapa että piti vilkuttaa niinkun risteyksessä eikä vain ympyrästä poistuessa mutta nyt täällä asuneena se on ihan paras tapa ja mielestäni tosi fiksu kun tosiaan näkee mihin toinen on menossa!

=
Mä kyllä tykkään tuosta cardless cash ideasta täällä! Se on eri näppärä kun lompakko on jäänyt kotiin tai jos pitää lähettää rahaa jollekin. :) 

=
Saa automaatista rahaa ilman korttia. Mä käytän tätä varsin usein kun taapero tykkää tyhjentää mun lompakkoa ja puolet korteista on aina muualla kun pitäis.

=

Hajamainintoja saivat yleinen ystävällisyys Australiassa, mahtava ilmasto ja se, ettei tarvitse vahtia jokaista aurinkoista päivää hyödyntääkseen sen, kun muitakin aurinoisia päivä tulee taatusti, sekä vanha tuttu no worries - kulttuuri; ei elämä ole niin vakavaa, kun sen oikein oivaltaa.

Kuvasta puuttuvat liikenneympyrät, kahvi ja joku joka pakkaa tuotteet puolestasi. Muuten kiteyttää Australian.

Pelkokerroin - mitä pelkäät ja miten siitä eroon?

Matkustaessa kohtaa aina uusia asioita; niin Japanissa(kin). Matkustaessa on myös eri lailla aikaa pohdiskella syntyjä syviä, etenkin reissulla, joka koostui seitsemän päivän reilaamisesta eli junakyydeistä sinne ja tänne. Aloin mietiskellä erilaisia pelkoja ja sitä, miten ne vaikuttavat itse kunkin elämään. En nyt puhu fobioista sinällään, kuten ahtaan tai korkean paikan kammosta, vaan enemmänkin sosiaalisista ja taloudellisista peloista.

Miten erilaista elämä voisi olla, jos moisia pelkoja ei olisi? Montako pelkomörköä sinulla pyörii kannoilla ja miten niistä voisi päästä eroon - tai tarvitseeko päästä?

1. Nolatuksi tulemisen pelko

Tämä hyökyi päälle Jaappanissa ihan jo siinä, että käytöskulttuuri on niin säänneltyä ja erilaista kuin Australiassa tai Suomessa. Potentiaalisia mokan paikkoja on ihan joka nurkalla, kirjaimellisesti. E porskutti menemään huolettomana, innokkaana, puhuen Google Translatorin pohjalta japania sen minkä osasi ääntää (tai ei osannut); minä puolestani hymistelin sanattomana, puhuin englantia tai pelkästään nöykyttelin kommunikointitilanteissa. Kuitenkin kun pelon voittaa, aukeaa aivan uusia mahdollisuuksia: tämänhän kaikki tietävät, joiden on pitänyt puhua vierasta kieltä, etenkin jos alle on saanut lasin tai pari rohkaisua - kieli luistaa kuin vettä vaan.

Nolatuksi tulemisen pelon voi voittaa ihan tahdonvoimalla, tai pakon voimalla. Itselleni yleensä onnistuu vain jälkimmäinen, kun ei muuta vaihtoehtoa ole. Esimerkki: viime kesänä sukuloin mökillä, jonne tuli myös kolumbialainen vieras. Hän ei puhunut lainkaan englantia enkä minä lainkaan espanjaa, mutta emme voineet päivätolkulla nököttää Suomen metsässä mykkinä. Pakosta aloin pölöttää englanti-suomi-italia-ranska-sekamelskaa ja saattoi joukkoon eksyä pari elokuvista opittua espanjankin sanaa. Kun itse yritin ankarasti, kolumbiatarkin innostui ja puhui lannistumatta espanjaa tajuttuaan, että yritän oppia. Yrittäminen sai kummankin panostamaan ja myös nauramaan tilanteelle sen sijaan, että olisimme häpeilleet puhumattomina nurkissamme.

Vaivaako sinua nolatuksi tulemisen pelko ja miten se näkyy?

2. Naurunalaiseksi joutumisen pelko

Tämä on tavallaan sama kuin edellinen, mutta luokittelen nolauksen pienemmäksi ja naurunalaisuuden pahemmaksi, pitkäkestoisemmaksi maineenmenetykseksi. Arkielämässä näitä on vaikea erottaa ja useimmat (minä mukaanlukien) potevat varmaan kumpaakin sekaisin.

Esimerkki: Tokiossa kävimme katsomassa Robottishown. Poskettomassa anime-teatterissa roboteiksi pukeutuneet ihmiset taistelevat kaikenlaisia muita otuksia vastaan, mukana isoja liikkuvia kojeita ja "tulta" syökseviä aseita. Kaikki tämä laservalojen välkkeessä ja mauttoman hevirokkipopin soidessa. Esitystä ei voi eikä mitenkään pidä ottaa vakavasti. Show tapahtuu aivan yleisön nenän alla, kosketusetäisyydellä, ja mitä enemmän yleisö on mukana, sitä parempi tunnelma esityksessä on. Liekö ajankohta tiistai-ilta aiheuttanut, että yleisö oli aika latteaa. E ja minä yritimme rummuttaa ja taputtaa ja huitoa glow-tikuilla sen minkä ehdimme osoittaaksemme, että meillä on hauskaa ja hei, saa irrotella.

En tiedä vaikutimmeko asiaan, mutta vähitellen muukin porukka hieman ottautui tunnelmaan ja ainakin saimme hyviä kuvia, kun esiintyjät poseerasivat meille kesken shown, "innokkaimpia fanejaan" miellyttääkseen. Ilmeisesti moni yleisössä ujosteli näkyvyyyttä ja sitä, että voi joutua jonkun toisen valokuviin ja someen idiootilta näyttäen. Itse ajattelen, että on helppoa lähteä mukaan pöljäänkin touhuun, jos joku antaa mallia ja tavallaan "luvan" irrotteluun tai mahdolliseen mokaamiseen. Australiassa asuminen on väljentänyt omaa asennettani maineenvarjeluun, koska pikkumokista ei välitetä, vaan ote on vanha tuttu no worries.

Mitä sinä tekisit elämässäsi toisin, jos et pelkäisi naurunalaiseksi joutumista?

3. Rahan menettämisen pelko

Tässäpä ajankohtainen ja tiukassa istuva pelko itselleni, paradoksaalisesti. Olen vakituisessa osavaltion virassa eli työttömyys ei varsinaisesti uhkaa, mutta juuri tästä syystä olen löytänyt itseni ns kultaisesta häkistä. En uskalla vaihtaa työpaikkaa ainakaan yksityiselle, koska YT:t ja muut huolet kummittelevat mielessä jo ennakkoon. Yksi syy, miksi Suomesta muutin pois, olivat ainaisen epävarmat työmarkkinat - olin aina tuntisopparilla, freelancerina, pätkässä ja milloin mitenkin - enkä kaipaa samaan epävarmuuteen takaisin. Nyt kun taloudellinen varmuus on löytynyt, uhkaa jähmettyminen ja muumioituminen uramielessä. Voihan Kroisos.

Suurta hupiani on kehitellä mielessäni kaikenlaisia rahanansaintakuvioita, joilla saisin irrotettua enemmän aikaa palkkatyönteolta sellaiseen tekemiseen, joka kiinnostaa enemmän, kuten akateeminen tutkimus, fiktionkirjoitus ja matkustelu. Uusin kuvioni on plärätä asuntosivustoja siinä toivossa, että nykyisen keskusta(nläheis)kolmion saisi myytyä ja tilalle ostettua jonkin puolet halvemman, syrjäisemmän asumuksen, ja siinähän säästäisi jo mellevästi asuntolainaan uppoavaa summaa. Ehkä joku päivä etenemme pyytämään kiinteistönvälittäjältä hinta-arvion. Ainoa asia, joka tätäkin tällä hetkellä estää, on rahan menettämisen pelko: entä jos emme saa omiamme pois kolme vuotta sitten ostetusta asunnosta, entä jos rahaa uppoaa välityskuluihin, veroihin, lainanjärjestelyihin jii än ee?

Millaista elämää eläisit, jos raha ei olisi kynnyskysymys?

4. Epäonnistumisen pelko

Tähän pelkoon verkottuvat varmaan kaikki kolme edellämainittua pelkoa, koska epäonnistua voi niin monella tavalla, vaihdellen urakämmeistä sosiaalisiin toilailuihin ja taloudellisiin floppeihin. Mielestäni epäonnistumisen pelko on erityisellä huolella porautunut/porattu suomalaisten kulttuuriseen sielunmaisemaan. Miksi muuten esimerkiksi antisankari Aku Ankka on niin suosittu jopa aikuisten keskuudessa? Hän yrittää, mokaa, uudelleen ja uudelleen - ahdistavalle tilanteelle nauraminen on tunnettu selviytymiskeino keittiöpsykologinkin ymmärryksen mukaan.

Kiinnostavasti onnistuminen ja epäonnistuminen ovat vankasti kulttuurisia konsepteja eli eri maissa eri asiat osoittavat kumpaankin. Esimerkiksi täällä Perthissä on kohtuutavallista, että aikuisetkin asuvat kimppakämpissä, etenkin jos tekevät FIFO- eli fly in, fly out - kaivostyötä (matkatyötä). Tämä ei ole millään mittarilla epäonnistuminen, vaan järkevää rahan- ja resurssienkäyttöä. Suomessakin on jonkun verran aikuisten kimppakämppiä etenkin hipsteri-Helsingissä, mutta se ole kovin tavanomainen työssäkäyvän aikuisen  asumismuoto - enemmänkin hieman ihmetelty, eikö sillä ole varaa hommata omaa kämppää? 

Olen aiemminkin toitottanut, että inhoan syvästi perisuomalaista asennetta "maitojunalla kotiin"; halveksuntaa siitä, että yritti, muttei onnistunut. Jos ei koskaan yritä, ei koskaan mitään voitakaan. Eikö se maitojuna voi olla hyvä asia, reitti turvasatamaan uutta vauhtia hakemaan, jos suunnitelma A menee puihin ja suunnitelmat B ja C vaativat vielä lisäaikaa ja hiontaa?

Millaisen hypyn sinä ottaisit, jos epäonnistuminen ja siitä seuraava taloudellinen tai sosiaalinen ansa eivät kummittelisi mielessä?

5. Tuntemattoman pelko

Luin joskus tiedesivustolta, että ihmiset alitajuisesti tai tietoisesti ennakoivat jatkuvasti tulevaa ja tätä ennakointia on karkeasti jaettuna kahdenlaista: anticipation eli positiivisväritteinen odottaminen, jopa innostus, ja dread eli jännityksen- ja pelonsekainen odottaminen. Käytännöllisimmillään uuteen, tulevaan ja tuntemattomaan pystyy suhtautumaan neutraalisti eli päästämättä kumpaakaan "moodia" pahasti valloilleen, mutta lie tavallista olla edes vähän varpaillaan, jos jokin uusi iso asia odottaa oven takana.

Mitä suuremmasta tuntemattomasta on kyse, sitä enemmän se todennäköisesti jännittää ja jopa ahdistaa. Tässäpä syy, miksi sanonta better the devil you know on edes syntynyt, eli parempi se paha minkä tuntee (kuin tuntematon) ja miksi ihmiset pysyttelevät hankalissa tai huonoissa tilanteissa, kuten epäonnistuneessa tai jopa väkivaltaisessa parisuhteessa. Entä jos muutos vie huonompaan suuntaan? Mutta... entä jos se vie parempaan, ja mistä sen tietää? Väitän ihan intuitiolla, että maailman ihmisistä vähintään kolmasosa kamppailee nytkin sen kanssa, ottaako jokin ratkaiseva muuttava askel vai ei, kun ei voi tietää, seuraako siitä menestys vai menetys.

Minne uuteen ja tuntemattomaan suuntaisit, jos tuntematon olisi vähemmän pelottava?

Miten peloista eroon?

Jos tietäisin, olisin yhtä rikas kuin Dr Phil. Pelkoihin suhtautuminen riippuu varmasti paljon luonteesta ja aiemmista kokemuksista, ja toiset stressaavat elämästä ylipäätään vähemmän kuin toiset. Mutta, kokeiltuna vinkkinä, kaikkia pelkoja voi siedättää ottamalla pieniä askelia kammoja kohti.

Idolini tässä on E, joka siedätti pahan korkeanpaikan kammonsa pois harrastamalla seinä- ja kalliokiipeilyä ja pystyy nyt työskentelemään nostolavalla ja puiden latvoissa. Itse en ole samaan pystynyt oman ahtaanpaikan/hukkumisen-kammoni kanssa eli ei huvita taistella omaa pakoreaktiotani vastaan snorkkeli suussa rantavedessä opetellakseni laitesukeltajaksi. Sen sijaan nolatuksi tulemista ja epäonnistumisen pelkoa olen siedättänyt ihan tällä Aussilaan muutolla ja yleisesti matkailulla, koska kotiympyröistä lähteminen pakottaa ulos mukavuusalueelta ja tekemään asioita, jotka eivät aluksi tunnu luontevilta, kuten verkostoituminen, vieläpä eri kielellä.

Miksi peloista pitäisi päästä eroon? Eikö kuitenkin ole ihan turvallista ja rattoisaa elää sellaista elämää, jossa ei joudu pelkojen rajamaille ja kamppailemaan niitä vastaan? Toki, jos pystyy elämään niin. Kokemuksesta olen huomannut, että mitä enemmän pelkoja yrittää vältellä, sitä suurempia mörköjä niistä tulee, ja sitä enemmän tilaa ne vaativat elämästä. Jos aina pyrkii poispäin peloista, ne lopulta hivuttautuvat lähemmäs ja puristavat huolettoman elintilan pienemmäksi ja pienemmäksi. Ja loppujen lopuksi, itse tilanne on harvoin jos koskaan niin paha kuin pelko itse.

Näin onnistut maahanmuutossa

Kolmeen maahan muuttaneena ja lähes kuusi vuotta viimeisimmässä asuneena uskallan sanoa, että jokunen käypä vinkki on taskussa kotiutumiseen. Jos haaveilet ulkomaille muutosta tai olet vastikään muuttanut, näiden sisäistämisestä saattaa olla hyötyä koti-ikävän, kulttuurishokin ja yleisen hämmennyksen taklaamisessa.

1. Kotiutuminen vie aikaa. Jopa vuosia. Älä "anna periksi" liian äkkiä, jos vain mitenkään voit odotella ja yrittää pikkuhiljaa soluttaa itsesi osaksi uutta maata, kieltä ja kulttuuria.

Itselleni toimii 4+4+4+4 - kaava: vie neljä yötä tottua uuteen majapaikkaan sen verran, että se alkaa tuntua normaalilta asumukselta. Vie neljä viikkoa tottua uuteen kaupunkiin sen verran, että tuntee perusreitit kuten tien tarpeellisiin kauppoihin, sekä suunnilleen suunnat, mitä missäkin on tai mistä mitäkin voisi kuvitella löytävänsä. Vie neljä kuukautta päästä yli ensimmäisistä kulttuurishokin aalloista, tai ylipäätään saavuttaa se niin, että kulttuurishokkia voi havainnoida ja käsitellä. Ja lopulta, vie neljä vuotta todella kotiutua, eli tuntea, että täällä on sosiaaliset ympyrät, tutut kuviot, miellyttävä olla. Kaava on pätenyt itselläni sekä Suomessa että ulkomailla tapahtuneisiin reissuihin ja muuttoihin. 

2. Et tule pitämään joka asiasta uudessa maassa, ja se pitää vain hyväksyä.

Ihmiset usein muuttavat ulkomaille joko jonkin uuden positiivisen asian perässä (työ, rakkaus, seikkailunhalu, kaipuu aurinkoon...) tai "joutuvat" ulkomaille jonkin itsestä riippumattoman vetovoimatekijän vuoksi (lähetettyinä työntekijöinä, vaikka tähänkin usein itse haetaan eikä vain päädytä). Muuton pääsyyt yleensä kuitenkin ovat halu ja into muuttaa, ja oletus, että uudessa maassa ovat asiat vähintään yhtä hyvin ellei paremmin kuin Suomessa. Aina näin ei ole. 

Vaikka järjen tasolla jokainen taatusti pohtii myös kauhuskenaarioita tai mahdollisia pettymyksiä, niiden kohtaaminen arjessa tunnetasolla on aivan eri asia kuin mielikuvissa. Ulkomaille muutto poistaa totutun kehyksen elämästä, ja itsestä (ja mukana muuttavasta kumppanista/perheestä, jos on) löytyy sekä positiivisia että negatiivisia puolia tiimellyksessä, jotka saattavat yllättää. Esim. saattaa järkyttää tajuta, ettei oma kielitaito olekaan niin hyvä, kuin kotimaassa ajatteli; itse ei olekaan niin joustava, kuin luuli; tai että uudessa maassa kohtaa rasismia, johon ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Uuden maan tavat, byrokratia, ruokavalio ym. saattavat järkyttää, ärsyttää tai tuntua vääriltä, koska niihin ei ole tottunut - riippumatta siitä, miten paljon on aiheesta ottanut selvää Suomesta käsin. Jonkin asian läpi eläminen on aivan erilaista kuin siitä ennakkoon lukeminen/kuunteleminen, vaikka toki ennakkovalmistautuminen auttaa ja "pehmentää" muutosta. 

3. Kaikki eivät ole kiinnostuneita Suomesta ja sinusta. Tuskin meistä kukaan luulee, että uusi maa ottaa tervetulojuhlin ja fanfaarein lentokentällä vastaan, mutta kyllä sitä jotenkin alitajuisesti kuvittelee, että uudet tuttavuudet haluaisivat kysellä Suomesta ja siitä, miltä tämä uusi maa näyttää ulkopuolisen silmin. 

Vaikutelmien kysely näyttää olevan suomalaisten ominaispiirre ulkomaalaisia tavatessa, mutta muunmaalaiset eivät läheskään aina ole yhtä uteliaita: joko he eivät hoksaa, kehtaa tai halua kysyä, koska ei kosketa heitä. Sama tapahtuu myös toiseen suuntaan, eli läheskään kaikkia Suomeen jääneitä kavereita ja sukulaisia ei kiinnosta vuodatukset tai ihastelut uudesta maasta. Johtuu todennäköisesti siitä, että kutakin kiinnostaa itselle ajankohtaiset asiat, ja maanmuutto kuitenkin tapahtuu vain muuttajalle itselleen, vaikka muuttajasta muutto tuntuu kaikennielevältä aiheelta. Tästä kiinnostuksen puutteesta saattaa aluksi tulla tunne, että kukaan ei välitä, tai halua oikeasti ystävystyä.

Ei-toivotuksi itsensä tunteminen voi olla rajumpaakin, esimerkiksi silloin, jos ei meinaa löytää töitä tai sinua aktiivisesti arvostellaan ulkomaalaisuudesta - rasismia voi kohdata kuka vain, missä vain, myös suomalainen toisessa valkoisessa länsimaassa. Näinpä maahanmuutto myös aktiivisesti opettaa inhoamaan rasismia - ainakin näin on käynyt minulle. Ei ole kirjaa kansiin ja koiraa karvoihin katsominen, eikä ketään tulisi väheksyä etnisen taustan perusteella: jokainen on oma yksilönsä hyvässä ja huonossa. 

Neuvona: ei auta kuin vain jaksaa yrittää. Töitä löytää se, joka on sitkein, ei välttämättä se, joka on kyvykkäin. Uusia ystäviä löytää se, joka jaksaa seuloa läpi eri ihmisiä ja ryhmiä (työ- tai koulupaikka, harrastukset, MeetUp-tapaamiset, mammaryhmät, ym.), vaikka alkukuukausina tuntuisi, ettei omanhenkisiä persoonia ole tuhannen kilometrin säteellä. Itse opin maanmuutosta sen, että ystävystyä voi hyvin erilaisten ihmisten kanssa, ja kaveripiiriini kuuluu nykyään monia sellaisia ihmisiä, joihin en olisi tutustunut Suomessa omien ennakkoluulojen takia ("ei meillä ole riittävästi yhteistä"). Yllättäen niitä yhteneväisyyksiä löytyy pinnan alta, kun on riittävän avoin ja aidosti kiinnostunut. Toisaalta erilaisuudesta oppii, ja se sinällään voi kiinnostaa.

4. Mieti ennakkoon, miten "luutunut" olet. Mitä enemmän arvostat pysyvyyttä, päivien ja tapojen samankaltaisuutta, tiettyjä ruokia, tiettyjä harrastuksia jne., sitä vaikeampaa uuteen sopeutuminen on. Omaa luutuneisuuttaan ei välttämättä Suomen arjessa huomaa, koska se yksinkertaisesti on osa arkea, eikä näyttäydy omana luonteenpiirteenään. 

Esimerkki: Mari-Petteri elää elämää, jossa käy töiden jälkeen Prismassa ostamassa suunnilleen samat ostokset, käy sen jälkeen jumpassa/urheilemassa, menee kotiin katsomaan tietyt ohjelmat telkkarista, sitten nukkumaan ja toisto. M-P haluaa muutosta, koska elämä ei tunnu riittävän sisältörikkaalta. M-P muuttaa uuteen maahan ja itsensäkin yllättäen ärtyy siitä, ettei pääsekään tuttuun ruokakauppaan, jossa on tutut ruokatarpeet tutuilla hyllyillä, samaa harrastusta ei löydy uudesta maasta ja vaikka löytyisikin, ohjaajan/valmentajan ohjeita ei ymmärrä eri kielellä; joka paikkaan on vaikea päästä, koska liikennejärjestelyt ovat sekavat, ei ole autoa tai jos on, nelikaistaiselle moottoritielle ei uskalla lähteä ruuhkaan ajamaan. Telkkarista ei tule mitään katsomisen arvoista eikä ohjelmia meinaa ymmärtää ilman tekstitystä muutenkaan, koska kaikki puhuvat liian nopeasti/slangia/taustamusiikki peittää sanoja. 

Ulkomaille muutto tuottaa väistämättä tilanteita, joissa tavat, käytännöt ja ruoka ovat aivan erilaisia kuin koti-Suomessa, eivätkä ne aina tunnu paremmilta tai edes neutraaleilta, vaan oudoilta, vääriltä tai kertakaikkisen typeriltä. Mitä enemmän fiksautuu ajatukseen, että omat tottumukset ovat "ainoita oikeita", sitä vaikeampaa sopeutuminen on. Tämä fiksautuminen on helppo voittaa ajatuksen tasolla - kaikkihan meistä pystymme järjen tasolla ymmärtämään, että omat tavat eivät voi olla ainoita maailmassa -, mutta käytännössä ärsytys, järkytys tai häkellys voivat jopa yllättää voimakkuudellaan ja sitkeydellään.

5. Panosta kielitaitoon. Vaikka Suomesta lähtiessä osaisikin uutta kieltä loistavasti, harva osaa sitä kuitenkaan natiivin tasoisesti, ja tämä yleensä paljastuu vasta paikan päällä käytännön tilanteissa.

Itse kirjoitin enkusta M:n ylppäreissä, mutta opin vielä paremmaksi Kanadan vaihto-opiskelijakauden aikana. Silti Australiaan muutto toi mukanaan kieliylläreitä. Vaikka kielitaito ja sanavarasto ovat hyvät, keskusteluun mukaan pääseminen on vaikeaa niin kauan, kun sanomiset täytyy ensin kääntää suomesta eri kielelle - kun miettii omaa repliikkiään, keskustelu on jo edennyt toisaalle, ja siihen ei vain ehdi mukaan. Vei pari vuotta, ennenkuin aloin enimmäkseen ajatella englanniksi, ja vielä toiset pari, ennenkuin tunsin, että pystyn kommunikoimaan suomen veroisesti kaikissa tilanteissa. 

En myöskään Suomesta käsin hoksannut, miten laaja sanavarasto tarvitaan kokopäiväelämään eri kielellä. Harrastan eri urheilulajeja, mutten ennakkoon osannut sanastoa lentopallosta, jalkapallosta, sählystä, pilateksesta, joogasta... Työasiat, politiikka ym. vaativat omaa sanastoaan, ja etenkin henkisesti vaikeissa tilanteissa (paineen alla, tunnekuohun vallassa, loukkaantuneena jne.) puhuminen on yllättävän vaikeaa, sillä mieli tahtoo tuottaa vastauksen omalla kotikielellä, suomeksi. Aksenttini muuttuu paksummaksi rally englishiksi ja sanastoni typistyy silloin, kun olen tuohtunut, mikä ei auta esim. työpaikalla kokouksissa tai parisuhteessa riidellessä.

Kielitaitoa kannattaa siis aktiivisesti hioa ennen ja jälkeen muuton, esim. lukemalla uutta kieltä ja katsomalla mahdollisimman paljon elokuvia ym. ilman tekstitystä. Mitä enemmän pääset juttelemaan uudella kielellä, sen parempi - rohkeasti vain rokkaa syömään, koska jokainen puhehetki on uuden oppimista ja painuu alitajuntaan uusien sanojen muodossa. 

6. Oma identiteetti ja minuus nousevat keskiöön. Suomesta muuttaessa tajuaa, miten moni oma ajatus, tapa ja toimintamalli on suoraa seurausta kulttuurista, ja mitä oikeasti itse haluaisi tehdä ja ajatella.

Toiset kokevat itsensä vahvemmin suomalaisiksi ulkomaille muutettuaan, ja korostavat tiettyjä suomalaisiksi kokemiaan piirteitä, kuten rehellisyys, suoruus, aikaansaavuus ja tasa-arvo. Toiset navigoivat kauemmas niistä piirteistä, joita pitävät negatiivisina ja rajoittavina Suomessa: vetäytyvyys, hiljaisuus, kateellisuus, pessimismi. Monille suomalaiset tavat ja ruuat nousevat entistä tärkeämmiksi osatekijöiksi omaa identiteettiä, kun taas toiset luopuvat niistä tai miksaavat luovemmin uuden maan tapojen ja ruokien kanssa. 

Mielestäni maata muuttaessa ikäänkuin riisuuntuu ja oma minuus paljastuu vahvemmin alta, koska joutuu enemmän miettimään, kuka ja millainen olen ja kuka haluan olla - sen sijaan, että soljuu elämässä eteenpäin kuten kaikki muutkin, yhteiskunnan odotusten mukaan.

Uudessa maassa saattaa joutua enemmän suurennuslasin alle, koska on mamu (ei tuokaan osaa mitään oikein, kun ei ole täällä kasvanut), tai vaihtoehtoisesti saa paljon enemmän vapautta ja tilaa, koska on mamu (sillä on varmaan omat tapansa, selvä). Omalla identiteettillä voi myös "leikitellä" joustavammin, eli poimia sellaisia osia Suomesta, joita haluaa kultivoida, ja sellaisia osia uudesta/uusista maista, jotka kokee omimisen arvoiksi. Mielestäni tärkeintä on uskaltaa kohdata itsensä sellaisena kuin on, ja "muokkautua" suuntaan johon haluaa mennä, ripustautumatta Suomi-identiteettiin tai yrittämättä olla wannabe-uudenmaalainen suorilta. 

Ulkomaille muuton yksi hienoimpia asioita itselleni on ollut se, että siitä tulee näköalapaikka moneen suuntaan: suomalaisuutta pystyy katsomaan hieman ulkopuolelta, samoin kuin uutta maataankin. Asioita kyseenalaistaa enemmän, mutta myös havainnoi ja arvostaa hyviksi kokemiaan puolia eikä ota niitä itsestäänselvyyksinä: esimerkkeinä vaikkapa Suomen vanhempainetuudet ja opintoraha. Harvassa maassa on moisia ällistyttävän moderneja ja fiksuja systeemejä. 

7. Kasvat ihmisenä. Tässä on asia, jota en itse sen kummemmin ajatellut tai odottanut tapahtuvan, vaikka jälkikäteen katsottuna se on itsestäänselvyys. Tottakai elämässä kasvaa ja muuttuu ihan Suomeenkin juurtuneena, mutta väitän, että mikään ei laajenna maailmankuvaa ja tee kypsemmäksi yhtä vauhdikkaasti kuin uuteen sopeutuminen.

Kun kulttuuri, kieli, ihmiset, tavat ja ympäristö muuttuvat, sopeutumiseen ei auta muu kuin itse aktiivisesti hakea yhtäläisyyksia ja ehkäpä muokkautua itse, tai ainakin kaivaa niitä piirteitä itsestä esiin, jotka sopivat uuteen maahan. Esim. Australiassa muuttuu puolihuomaamatta sosiaalisemmaksi kuin Suomessa, ympäristön siihen kannustaessa. Tällä en tarkoita, että hiljaisuus ja ujous ovat jotenkin epäkypsiä, vaan sitä, että kun joutuu omalta mukavuusalueeltaan ulos, väkisinkin kasvaa eli laajentaa omaa olemisen repertuaariaan ja kykyjään. 

Tästä muutoksesta voi olla se seuraus, että asiat, joita toivot elämältä, muuttuvat: et esim. ehkä haluakaan muuttaa takaisin Suomeen työkomennuksen jälkeen - tai päinvastoin, et haluakaan jäädä uuteen maahan, koska se on liian kaukana suvusta ja kaikesta tutusta. Ehkä vaikeimpia asioita maahanmuutossa henkisesti on omien päätösten pyörtäminen: liian usein kuulee väheksyviä "maitojunalla takaisin" termejä, vaikka mielestäni on henkisesti vahvan ihmisen merkki, että uskaltaa elää kuten haluaa - kuten palata Suomeen, jos se tuntuu oikeimmalta ratkaisulta.

Maanmuutto opettaa, että meitä on täällä kaikenvärisiä ja -näköisiä, toimeen pitäisi silti tulla. 

Nämä papukaijat kerjäsivät päänsilityksiä kumartelemalla ja päästämällä vienoa "kriiiih" ääntä. Symppiksiä, kuin lentäviä kissanpentuja! Maleny Botanic Gardnenissa.

Nuorena maailmalle - uhka vai mahdollisuus?

Seuraan Facebookissa Ulkosuomalaisten Blogit-ryhmää, ja siellä on hiljattain ollut parissakin blogissa puhetta aiheesta "milloin palaat Suomeen ja alat elää sitä normaalia elämää?" Toisin sanoen ulkomailla asuvilta tai siellä reissaavilta tiedustellaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti, että milloin lopetat sen haihattelun, ja palaat ruotuun. Mitä nuoremmasta expatista on kyse, sitä tiheämpiä ja kiihkeämpiä tiedustelut ovat, jopa painostuksen makuun saakka.

Minultakin tätä kyseltiin aiemmin paljon, mutta nyt Australian kansalaiseksi muututtuani, ja yli viisi vuotta Suomesta poissa asuttuani, kysymykseen törmää harvemmin. Nykyisin asiasta kyselevät lähinnä sellaiset Suomen-tutut, joita en näe usein, kun taas sukulaiset ovat ehkäpä luovuttaneet tottuneet ajatukseen, että no sinne se sitten jäi, jaaha.

En usko, että kysymyksiä koskaan lopetetaan, eli niihin kannattaa kyllä tottua ja kovettaa nahka suoraan reissupäivästä yksi lähtien. Viimeisimmälläkin Suomen-visiitilläni sain tähän useamman kerran vastata.

Jostain kumman syystä palaamattomuuden syyksi tuntuu kelpaavan esim. raha paremmin kuin yleinen onnellisuus tai silkka halu asua uudessa kotimaassaan. Minun kohdallani monet olettavat, että työ/ura/raha ovat keskeisimmät syyt, vaikka todellisuudessa ne ovat pelkkiä bonuksia: muutin, koska kaipasin jotain uutta ja erilaista elämääni, ja Australiasta löytyi helppo, mukava ja aurinkoinen maa asustella.

Paradoksaalisesti minulle saatetaan esim. sanoa, että "ei sen rahan pitäisi olla niin keskeistä elämässä, että sen takia jättää palaamatta kotiin". Tähän ei auta kuin todeta, että a) vaikka niin uskotkin, en ole myynyt sieluani rahan takia, vaan ihan aidosti viihdyn Australiassa paremmin kuin Suomessa ja b) koti voi olla monessa paikassa. Se, että on sattunut syntymään jonnekin, ei tarkoita, ettei muualta voi löytää hyviä tai peräti itselle parempia asuinsijoja. Eihän Suomessakaan välttämättä jäädä samalle kirkonkylälle koko iäksi.

Koska itse olen jo selkeästi aikuinen eli kolmenkympin rajapyykin ylittänyt, opiskelut opiskellut (roikkuvaa väikkäriä lukuunottamatta) ja vakityössä, pääsen aika helpolla kritiikin ja neuvojen suhteen. Toista on niillä nuoremmilla, jotka ovat rohkeasti lähteneet esim. lukion jälkeen välivuotta viettämään, ja vuosi on venähtänyt tai venähtämässä reissuamisen innon vuoksi. Heille riittää neuvojia suvusta ja suvun ulkopuolelta, miten jo pitäisi palata kotiin, opiskelemaan, töihin, perustamaan perhe, ostamaan omakotitalo, auto ja koira.

Takaisin siihen oikeaan, normaaliin elämään. Tästä seuraa itselleni monenmonta ajatusta, joista päällimmäinen on: mitä se on se normaali elämä - ja miksi kaikkien elämän tulisi olla samanlaista?

Entäs jos toisille on paljon normaalimpaa asua jossain muualla kuin Suomessa, jopa useissa eri maissa peräkkäin tai ihan ilman vakituista osoitetta? Tehdä monenlaisia töitä pätkittäin, tai hankkia koulutus useissa eri pätkissä tai useilta aloilta?

Nykymaailmassa ei kenenkään urapolku ole enää yksiselitteisen suora kuten joskus 70-luvulla. Itselläni on kolme tutkintoa (kaksi kandin- ja yksi maisterin-). Olen työskennellyt lähestulkoon kaikkialla Postista maatilalle, torimyynnistä levykauppaan, flyerinjaosta ATK-tallennukseen, ja sittemmin ja professionaalimmin työpaikkojani ovat olleet museot, konsulttitoimistot, arkkitehtitoimisto, kulttuuriministeriö ja energiaministeriö.

En minä saati vanhempani osanneet ennustaa ennen opintojeni aloitusta, että minne työllistyn tai minne EN työllisty. Viimeisimmässä tutkintotodistuksessani lukee taidehistorian maisteri, mutta taidemuseoiden palkkalistoilla en ole ollut sitten vuoden 2010. Kokopäivätöissä jatkuvasti silti.

Opiskella voi monenikäisenä ja moneen otteeseen. Opiskelu sinällään ei takaa työpaikkaa, eikä pysyvää uraa. Töitä voi tehdä myös ulkomailla asuessa tai reissaamisen lomassa, ja siinä oppii valtavasti sekä itsestään, työelämästä, maailmasta, muista ihmisistä että eritoten siitä, miten pärjää omilla jaloillaan.

Ihmettelen, mikseivät monet vanhemmat tajua ja arvosta, miten uskomaton itsenäistymisen ja vahvuuden merkki on, jos oma nuori uskaltaa lähteä maailmalle omin voimin ja neuvoin.

Tähän väliin kylläkin toteamus, että jos haluat opiskella, Suomessa on siihen aivan käsittämättömän hyvä, maksuton mahdollisuus (ainakin vielä toistaiseksi). Eli jos jokin tutkinto polttelee mielessä, käy tekemässä se alta pois Suomessa (tai tee ennen lähtöä).

Oppilaitoksista pääsee myös vaihtoon, ja sitä mahdollisuutta kannattaa ehdottomasti käyttää. Itse olin vaihto-opiskelijana kahdesti ja yritän nyt päästä kolmatta kertaa tohtoriopiskelijan ominaisuudessa. Parempaa ja helpompaa mahdollisuutta kansainvälistymiseen on vaikea kuvitella, kuin oppilaitoksen tarjoama ja maksama ulkomaanopiskelu. Täällä maailmalla kun opiskelu saattaa maksaa jopa kymppitonneja per lukukausi - vaikkei toki ulkomaisen tutkinnon hankkiminenkaan mahdotonta ole.

Ymmärrän sen vanhempien huolen, että maailmantapahtumien vuoksi haluaisi pitää oman herrantertun lähituntumassa eikä ainakaan päästää Suomen rajojen ulkopuolelle. Huoli on kuitenkin mielestäni - jos ei turha, niin liioiteltu. Vahinkoja ja onnettomuuksia voi sattua missä vain, ja täällä ulkomailla on yllätys yllätys paljon vähemmän vaarallista ja pelottavaa kuin Suomesta käsin, pelonlietsojamedian kautta näyttää (koska pelko myy, eettistä tai ei).

Esimerkiksi Pariisissa ja Ranskassa ylipäätään on pääsääntöisesti rauhallista, vaikka täysvarustettuja sotilaita näkeekin kadunkulmissa, ja viime aikojen tapahtumat saattavat nakertaa paikallisten mielialaa. Täällä Australiassa terroristiuhka ei käytännössä näy yhtään mitenkään ja ilmapiiri on paljon rauhallisempi ja rennompi kuin Suomessa.

Suomi on mielestäni pienuutensa ja homogeenisuutensa takia maa, jossa toisenlaisia ratkaisuja ja arvomaailmoja on vasta hiljattain alettu hyväksyä ja ehkä arvostaakin. Mutta: kaikenlainen downshiftaaminen ja etenkin matkustelun arvottaminen työnteon yläpuolelle on silti yhä omituinen arvo ja joillekin jopa punainen vaate, pääteltynä siitä yleisönosastomekkalasta, minkä mikään irtiottoartikkeli herättää.

Täällä Aussilassa asuminen on siitä(kin) syystä rentoa, että omaa elämää ei juuri tarvitse selitellä saati puolustella. Jos haluat matkustella, siitä vaan. Jos haluat painaa 70-tuntista työviikkoa, siitä vaan (tosin sitä saatetaan hieman ihmetellä. Eikö kannattaisi hieman relata, no worries?). Jos haluat suurperheen, siitä vaan. Jos et halua perhettä ollenkaan, siitä vaan. Jos haluat muuttaa vuorelle erakkohipiksi, siitä vaan. Good on ya, mate! Beauty! Eli hyvä homma sulle, makeeta!

Summa summarum: nuorena (tai vanhana) ulkomaille, uhka vai mahdollisuus? Ehdottomasti mahdollisuus. Lähde jos haluat ja pysy reissussa niin kauan kun siltä tuntuu :)

Yllä ja alla: Perth, Elizabeth Quay - uusi rantakatu ja tapahtuma-alue. Rohkeasti vaan maailmalle ja vipinään mukaan.