Oodi kahville

Tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä, olisi kaikenlaista tekemistä. Kotitöitä, työasioita, pseudotyöasioita eli itse itselleni hankkimia työnkaltaisia tai palkkatyöksi joskus ehkä muuttuvia ekstrajuttuja kuten apurahahakuja, asuntolainapankin kilpailutusta jne. Mikään näistä ei tietenkään onnistu ilman kahvia. Paljon kahvia. Lisää kahvia. 

Muistan, kun aloitin juomaan kahvia. En sentään muista ihan ensimmäistä kertaa tai tarkkaa ikääkään, jossain välillä 14-15v. Aluksi inhosin kitkeränpahaa tervaa. Mutta muistan, että kahvifanitus tarttui silloisen parhaan ystäväni luota. Meillä oli tapana mennä ystäväni kotiin melkeinpä joka päivä koulun jälkeen "tekemään läksyjä", eli oikeasti juomaan kahvia, puhumaan pojista, lukemaan SinäMinää tai katsomaan Jyrki-ohjelmaa ja Salaisia Kansioita. 

Muistan, miten ihanaa oli olla ystäväni kotona, hänen romanttisin kukkakuosein sisustetussa huoneessaan, kahvin- ja paahtoleivän tuoksuisessa keittiössä. Saimme keskittyä kaikessa rauhassa teinitytöille tärkeisiin asiohin, kuten kynsilakkaan, Olli-Mollin tukkaan (Jyrkin juontaja) ja yläastejuoruihin. Omalla tavallaan ristiriitaista on, että en itse ole koskaan kokenut itseäni kovin tyttömäiseksi vaan pikemminkin aika poikatytöksi. Ehkä siksi tämä muutaman vuoden sukellus uuteen erilaiseen maailmaan oli jännittävää, hauskaa ja muistorikasta. Kahviin lisäsimme kardemummaa ja kanelia ja joimme puoli pannullista.

Suomessa tunnetusti kyläillessä juodaan aina kahvia. Välillä tämä on tuottanut pieniä sosiaalisia ongelmia, koska en kahvifaniudestani huolimatta voi oikeasti juoda sitä paljon ilman helkutillisia vatsanväänteitä. Kofeiiniton kahvi on vasta viime vuosina alkanut saapua Suomeen muinakin kuin Pirkka-pikakahvipuruina. Täällä Aussilassa minulla on aina kotona kofeiinittomia kahvinporoja, joista päivän kahvit keittelenkin - vain aamukahvit tehdään tujusta "oikeasta" tavarasta. Samoin kahvilassa tilaan yleisimmin kofeiinitonta. 

Kofeiiniton kahvi on asia, jota eivät kaikki ymmärrä, esimerkiksi E. Hänen mielestään kahvia juodaan piristeeksi, ei maun vuoksi. Hän keittääkin sumpit vaikka mistä halpahallin tarjouspuruista, kunhan saa sitä kofeiiiiniaaa aamulla ennen töihin lähtöä. Minä taas en ehkä ole monien muiden aussien veroinen kahvipapuhifistelijä, sillä en hanki erikoispaahtimoiden räätälöityjä papueriä enkä jauha niitä kotona juuri ennen keittämistä. Mutta en myöskään halua juoda ihan mitä vaan, kyllä laatua pitää olla. 

Mielestäni kahvi on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, en tiedä miksi. Puolen kilon pakettia harvoin saa alle kymmenen dollarin eli kuuden euron. Suomessa kahvipaketin perushinta liikkuu merkistä ja kaupasta riippuen 2.50-4.50e välillä. Kofeiinittomasta puheen ollen, tilasin juuri äidilleni synttärilahjaksi ruokalahjapaketin, mukaan lukien kofeiinitonta kahvia. Kauppa meni ja korvasi sen normikahvilla... eli se siitä kofeiinittoman idean käsittämisestä!

Kahvissa itse asiassa parasta ei ole sen maku eikä edes sen piristävyys, vaan mitä kahvi edustaa ja symboloi. Olen etenkin nyt äitiydyttyäni tajunnut, että kahvi on minulle tauon paikka ja merkki. Huomaan aamulla juovani jopa kolme kupillista peräkkäin, viivytellen, jotta ei vielä tarvitse aloittaa päivää, kun on "kahvikin kesken". Taaperomme kuulee takuuvarmasti iltapäivisin "äiti juo nyt kahvia", kun hän yrittää nyhtää minua mukaan sadannetta kertaa johonkin monsteriautokisaan. Joskus sanoma toimii, yleensä ei. 

Myös töissä saa niinsanotusti löysempää hihnaa kahvitaukojen aikana. Kukaan ei painosta, hoputa tai vaadi mitään, kun kävelet kohti keittiötä kahvimukin kanssa. Ihanaa. Tämäkin on uusi äitiyteen liittyvä elementti minulle - ennen rakastin kiirettä, suorittamista, vauhtia, nopeita päätöksiä. Nyt en VAAN JAKSA. Antakaa minulle kahvitauko ja hetken mahdollisuus tuijotella kuppiin. 

Suomen-lomien parhaita muistojani koko tämän kymmenen vuoden ajalta ovat kahvittelut läheisten kesken. Olen lapsuudenkodistani oppinut, että kun tiskikone hurisee ja kahvinkeitin porisee, se tarkoittaa, että kellään ei ole juuri nyt kiire ja kohta istutaan pöydän ääreen kahville, juttelemaan. 

Kahvilla jutellaan hartaasti, kauan, vaivattomasti, syvällisiäkin. Suomalaisten kesken arimmat, painavimmat, rehellisimmät asiat puhutaan kahvin ääressä, lenkillä, saunassa tai automatkalla, ainakin näin olen itse huomannut. Kahvilla ei myöskään yleensä riidellä tai kinastella, mistä lie syystä. Kahviin liittyvä keskustelukulttuuri on asia, jota itse kaipaan kovasti täällä Australiassa. 

Aussit ovat kahvihifistelijöitä sen laadun suhteen, mutta juttelu on usein suomalaisen korvaan pinnallista, hyviä suhteita ylläpitävää rupattelua, todellisen syväluotauksen ja maailmanparantamisen sijasta. Tämä ei tosin liity vain kahviloihin ja kahviin, vaan yleisesti aussien ja suomalaisten kommunikointieroihin. Siksi käynkin kaikkein mieluiten kahvilla suomalaisten kanssa, oli paikkana Perth, Kuopio tai Ivalo. 

Yllä ja alla: yksi lempipaikkani Perthissä, ruotsalainen Fika-kahvila Fremantlen kaupunginosassa. Kanelipullaa! Hapankorppua! Salmiakkia! Mitä muuta voi edes toivoa?

Kyltti kahvilan ovessa Perthissä.

Tämän pikkusankarin kanssa leikkiminen saa välillä kahvintarpeen kaakkoon. Vaikka huippu kaveri onkin!

Australian keittiö - erot Suomeen

Tänään aiheena Australian keittiö. Siis aivan fyysisesti keittiö paikkana, ei ruokakulttuuri tai perinteinen keittiö, vaikka siitäkin sananen.

Bongaa suomenlippu Perthin ruotsalaisen kahvila-hotellin julkisivusta. Ruotsalaiset ovat onnistuneet tekemään rahaa myymällä voileipäbuffettia ja Suomikin mainitaan lähde/kohdemaana.

Pulpahti mieleen eilen työpaikan keittiössä, että siellä mahdollisesti näyttää erilaiselta kuin suomalaisen työpaikan keittiössä. Sosiaalitilat sinällään ovat samat, eli normikeittiö sekä pöytiä ja tuoleja henkilökunnalle. Mutta keittiökoneissa on mielestäni eroa - tosin muistikuvani suomalaistyöpaikan keittiöstä ovat seitsemän vuoden takaa eli mahdollisesti hieman homehtuneita vanhentuneita.

Näyte A. Nykyisessä, kuten entisessäkin työpaikassa, on kahviautomaatti: Nespresso-masiina, johon syötetään alumiinikuorisia kahvi-podeja. En tiedä miksi niitä kutsutaan suomeksi, kapseleiksi ehkä? Olen hieman kahden vaiheilla tästä, sillä toisaalta kahviautomaatilla saa tuoretta kahvia (töissä ilmaiseksi) aina halutessaan eikä kenenkään tarvitse juoda pannunjämiä tai keittää uutta koko poppoolle. Toisaalta noiden alumiinipodien ympäristöystävällisyys tai sen puute mietityttää. Meillä ne kerätään kierrätykseen, mutta Perthin kierrätystoiminnan tehokkuutta ja asianmukaisuutta epäilen sitäkin hieman. Ne voisi postittaa suoraan myös Nespressolle kierrätykseen, mutten ole varma, toimintaanko toimistossamme niin. 

Näyte B. Voileipägrilli. Jostain syystä aussit, ainakin wessit eli länsiaussit, rakastavat leipäprässissä paahdettuja kerrosleipiä tai wrappejä. Siksi leipägrilli täytyy olla työpaikallakin ja se on joka päivä käytössä. Kyllähän tämä masiina Suomessakin joissain kodeissa on, mutta enpä muista työpaikalla nähneeni, saati kenenkään prässäilevän leipiään sellaisessa lounastauolla. Suomalaisille on paljon ominaisempaa tuoda eilisen ruuantähteet mikrotettavaksi, ostaa mikroateria, tai syödä ihan perus-reissareita juustolla kylmiltään.

Näyte C. Grilliuuni. Työpaikalta löytyy tietysti mikro, mutta myös grilliuuni eli sellainen, jossa voi lämmittää esimerkiksi pasteijoita rapeakuorisiksi. Tätä ei kylläkään mielestäni käytetä lounaan lämmittelyyn, vaan cateringiin. Kaikilla kolmella näkemälläni aussityöpaikalla on ollut vähän väliä morning tea eli aamupäivän yhteiskahvit/teet, joko jonkun läksiäisten vuoksi, tai esim. johonkin hyväntekeväisyystempaukseen ja varainkeruuseen liittyen. Sinne erittäin tyypillisesti tuodaan sausage rollseja eli pasteijoita, joiden sisällä on lihatahnaa. Näitä ei ilmeisesti aussi hyväksy mikrotetun lässähtäneinä, vaan täytyy olla rapeaa. 

Etualalla voileipägrilli, taaempana grillivastusuuni.

Kotonakin keittiö on erilainen, nimittäin sieltä puuttuu astiankuivauskaappi. Jokainen suomalainen varmaan tähän mennessä tietää, että astiankuivauskaappi on suomalaisen Työtehoseuran keksintö (tosin sillä on amerikkalainenkin keksijä ja jenkkipatentti), eikä sitä juuri Suomen ulkopuolella tapaa. Kanadassakin oli kuvanmukaisia tiskipöytätelineitä tai astiat kasattiin tiskialtaaseen alassuin kuivumaan, sama homma Aussilassa. Aluksi pöytäteline ärsytti, koska siihen ei yleensä koskaan mahdu kaikki tiskit kerralla kuivumaan ja tiskien tasapainottelu toistensa päälle onkin taito, jonka tuon kanssa oppii. Lisäksi se tietenkin tiputtaa vettä pöydälle eli sen alle kuuluu laittaa pyyhe, meillä ihan keittiöpyyhe, mutta alle voisi ostaa asiaan tarkoitetun paksumman "imutyynyn".  Nyt kun mokomaan rojutellinkiin on tottunut, tiskipöytä näyttää autiolta, jos sen ottaa pois.

Kuvaa varten tyhjennetty teline.

Keittiön kruunaa kaasuliesi, joka on äärimmäisen kätevä ja nopea kokkauksessa, mutta vähintään yhtä ärsyttävä pitää puhtaana. Siitä pitää purkaa nuo metallitelineet pois pyyhkimisen ajaksi ja pestä metallit erikseen tiskialtaassa. Tietenkään ne eivät sinne kunnolla mahdu ja peseminen on yhtä pärskettä suuntaan ja toiseen. Tellinki on täynnä sojottavia kärkiä, joiden puhdistus ei tapahdu nopeasti, koska niihin helposti tökkää kämmenen/ranteen kivuliaasti, jos liian riuskasti puunaa. Siksipä kuva otettu autenttisesta tilanteesta eli liettä ei ole pyyhitty, vaikka muuten hinkkaan keittiön pintoja jopa neuroottisella otteella. 

Ruokakulttuurista sananen. Silloin tällöin törmään suomalaisten mielipiteeseen, että Australiassa ei ole ruokakulttuuria, koska täällä ei ole samassa mielessä perinteistä keittiötä kuin monissa Euroopan maissa, mukaanlukien Suomessa. Omasta mielestäni Australia on ruokaharrastajan taivas ja täältä saa aivan kaikkea ja siltä ja väliltä, eli vaikkapa korealais-argentiinalainen tai japanilais-italialainen ravintola ovat ihan normisettiä. En näe perinteistä keittiötä ja ruokakulttuuria toistensa synonyymeinä, vaan traditiot ovat osa ruokakulttuuria ja ruokakulttuuri voi syntyä myös puhtaasti uusista, eklektisistä aineksista. Suomalaiseenkin ruokakulttuuriin mielestäni kuuluvat nykyään eri maiden keittiöt, vaikka siellä on omiakin perinteitä - ja toisinpäin, sillä perinteisiin ovat usein vaikuttaneet muiden maiden keittiöt. 

Alakuvassa ranskalainen autenttisessa hurmoksessa löydettyään omaan perinteiseen keittiöönsä kuuluvia aineksia, juustoja, Perthin uusimmasta ruokakeskuksesta Yagan´s Squarelta. 

Itsestäänselvää Suomessa

Suomessa käydessä tuli taas huomattua, miten monta asiaa ottaa itsestäänselvyytenä. Tässäpä listausta suomalaisista tavoista tai tavallisuuksista, jotka tällä kertaa tekivät E:hen vaikutuksen.

1. Voileipäkulttuuri. E:n mielestä on sekä ihmeellistä että kätevää, miten voileipäpöytä on suomalainen perustarjoomus vieraille. Kaikissa sukulointi- ja kyläpaikoissa on aina tarjolla aamu-, ilta- tai välipalaksi, joskus myös päiväkahvin kanssa, minibuffetti, joka koostuu seuraavista: vaaleaa ja tummaa leipää, joskus myös karjalanpiirakoita tai rieskaa, levitettä (joko perusmargariinia tai esim. useita tuorejuustoja), juustoa, viipaloitua tomaattia ja kurkkua, salaattia, leikkelettä ja mitähän vielä.

En ollut aiemmin ajatellut, miten arkisesta asiasta voi saada runsaan ja juhlavan juuri tuolla buffet-hengellä, koska aamupalapöytä on tuttu kuin omat taskut. Voileipäbuffet on niin eksoottinen juttu esimerkiksi Australiassa, että ruotsalainen kahvila Miss Maud rahastaa siitä 29,95-59,95 dollaria per pää, riippuen syökö aamupalaa, lounasta vai päivällistä. Tietenkin kahvilan buffetti myös vastaa enemmän hotellin buffaa kuin kotiaamiaista, mutta ymmärtänette pointin.

2. Kahvileipäkulttuuri. E ihmetteli jo edellisellä Suomen-visiitillä, että miksi olin vähätellyt suomalaista ruokakulttuuria hänelle. En nimittäin ennakkoon keksinyt montaa erityistä asiaa kehuttavaksi, perusmämmin ja karjalanpiirakoiden lisäksi. Tuore ruoka, luonnonantimet jne tietenkin tuli mainittua, mutta kyllä myös ranskalaiset arvostavat ja harrastavat samoja asioita, joten se ei ole suomalaisten yksinoikeus.

Tälläkin kerralla häntä jaksoi ihmetyttää, miten joka päivä juodaan niin monta kertaa kahvit: aamukahvit, päiväkahvit, iltakahvit, ja miten joka kahvin kera on jotain leipomusta kotitekoisesta pullasta mokkapaloihin tai niihin karjalanpiirakoihin. Tietenkin E saa hieman paisutellun kuvan, koska vieraille tarjotaan runsaampia antimia kuin normioloissa, mutta kyllä suomalaiset sekä kittaavat kahvia että syövät pullaa aika lailla ihan ilman vieraitakin, esim. työpaikalla.

3. Finnish style – sängyt. Toisin sanoen parisänky, joka koostuu kahdesta erillisestä yhteenliitetystä runkopatjasta ja tulee kahden erillisen täkin kanssa. En tiedä miksi E ei ole koskaan muualla nähnyt vastaavaa, mutta hän oli syvästi vaikuttunut siitä, miten kätevä voi olla kaksi erillistä patjaa ja kaksi erillistä peittoa. Ei heräämistä siihen, kun toinen kääntää kylkeä, eikä koskaan voi syyttää muita kuin itseään siitä, jos peitto katoaa yöllä.

Sänky ja petivaatteet ovat yleisestikin asia, jotka poikkeavat hieman maakohtaisesti. Australian tyynyt ovat yleensä pitkulaisempia ja pidempiä kuin suomalaiset, johtaen siihen, että Suomesta ostetut tai lahjaksi saadut tyynyliinat eivät tyynyjen päälle mahdu. Samaten meillä on lahjaksi saatuja pussilakanoita, joita käytämme vain puolet vuodesta (kesäisin siltään). Parivuoteen täkki on aussimallia eli kahden hengen, kun taas suomipussilakanat ovat kahdelle erilliselle täkille.

4. Englantia puhuvat ihmiset. E:n mielestä on koskettavaa, miten kaikki pyrkivät puhumaan hänelle englantia siitä riippumatta, mikä on kielitaidon taso tai miten paljon ylimääräistä aivovaivaa se vaatii puhujalta. Toisin kuin Ranskassa, ihmiset eivät Suomessa yleensä puhu ulkkarin yli ja ohi, vaan yrittävät ottaa tämän mukaan keskusteluun ja usein jopa keskustelun keskipisteeksi eli tämän mielipiteitä, vaikutelmia jne innolla udellen.

E oli välillä niin liikuttunut saamastaan "erityishuomiosta", että alkoi kiitellä ihmisiä englanninpuhumisen "ponnistuksesta". Tämä tuli toisinaan ulos hieman oudosti eli välillä huomasin, miten suomalaiset vaivaantuivat - eikö englantini ole riittävän hyvää kun siitä pitää erikseen mainita tai kiitellä ponnisteluna? Jouduin paikkailemaan selittämällä, ettei kiitos ole kritiikkiä vaan täydestä sydämestä annettu aito tunnustus, kun E ei joutunut jäämään keskusteluista ulkopuolelle tai vain minun tulkkauksieni varaan.

5. Kesämökkikulttuuri. Järvikulttuuri. Saunakulttuuri. Metsäkulttuuri. Nämä kaikki nivoutuvat yhteen ja kaikkia koettiin tietenkin täysin rinnoin Suomen (sateisessa) suvessa. On maailman mittakaavassa jopa poikkeuksellista, miten monella suomalaisella on joko oma mökki, tai sellaiselle pääsy esim. sukuloimaan tai ihan vuokraten.

Ranskan lain mukaan rannoille ei saa rakentaa, koska rannat ovat julkista omaisuutta. Näinhän Suomessakin yleensä on taajama-alueilla, eli rantatontit eivät suoraan ulotu veteen vaan veden ja tontin välissä on esim. kävelytie ja jokamiehenoikeus. Toista on metsiköissä, joissa mökkilaiturille voi kävellä suoraan aamupalapöydästä.

Täällä Perthissä ihmiset yleisesti omistavat tai vuokraavat loma-asuntoja neljän tunnin ajomatkan päästä Margaret Riveriltä, ja vehreä viininviljelyalue onkin rentouttavaa, kaunista lomaseutua. Samanlaista metsäläishenkeä Margaret Riverillä lomailussa ei kuitenkaan ole, vaan idea on joko viettää aikaa rannalla uiden ja surffaten (esim. Dunsboroughissa) tai viinitiloja kierrellen ja niiden ruoka- ja juomatarjontaa testaillen.

Suomessa metsässä liikkuminen, metsän antimien hyödyntäminen ja sauna ovat luonnollisesti olennainen osa mökkeilyä. Järvessä uinti oli sekin ihastelun aihe, vaikka järvivesi jäi alle +20 asteen. Mökillä tietysti poimimme myös mustikoita piirakkaan, jotta päästiin palaamaan kohtiin 1 ja 2 ja aloittamaan kierros alusta.

Kuvissa lisää asioita, joita E ei ollut ennen nähnyt:

Lupiinit. Tämä on vieraslaji juu, mutta silti kaunis. Kuvaan pääsi myös veljeltä lainattu auto. Oli hyvä ratsu!

Villinä kasvavat mustikat, joista voi leipoa herkullista piirakkaa.

Lammikko aivan täpötäysi nuijapäitä.

Siirtolapuutarha.

Nenä ja Perth

Istuimme eilen lähiravintolan terassilla "kylmässä" +14 asteen talvisäässä, kaasulämmittimen hohkassa, ihmetellen sitä, että kaikki koiran* kanssa paikalle tulleet olivat topanneet koiran talviloimeen. Eihän koirarassu varmaan 14 asteessa pärjää ilman ekstravaatetusta?

(Täällä aivan yleisesti saa tuoda koiran kahvilan tai ravintolan terassille, ja tarjoilijat yleensä tuovat koiralle juomakipon ruokailun ajaksi).

Anyhow eli enihuu eli joka tapauksessa, terassilla istuskellessa nenään kantautui purilaisten ja muiden ruokien ohella levän tuoksu. Kyseinen Royal-ravintola on Claisebrook Cove-nimisen lahdenpoukaman rannalla, Perthiä halkovan Swan-joen varrella. Siitä kehkeytyi mieleen miettiä, millaiset tuoksut ovat ominaisia Perthille - ja ehkäpä Australialle laajemminkin.

1. Merilevä ja suola

Jokainen Australian suurkaupunki Canberraa lukuunottamatta on lähellä merta, koska keskimanner on aavikkoa ja rannikoilla puolestaan on viljavaa, vehreämpää seutua. Perthissä on puolen tusinaa suosittua, todella kaunista hiekkarantaa, joissa on keskeiset palvelut eli vessat, suihkut suolaveden poistamiseksi iholta, kahvila ja/tai ravintola/baari.

Tietenkin rantaa on kaikkialla, missä meri ja maa kohtaavat, eli nämä puoli tusinaa paikkaa ovat siis ylläpidettyjä ja uimavahdittuja rantoja ja loput nyt vaan ovat paikallaan itsekseen.

Rannoilla tietenkin tuoksuu merilevä ja merivesi. Ennen Australiaan muuttoa ajatuksissani manner oli lähinnä Uluru tai Ayer´s Rock, se punainen mahtava kallio keskellä mannerta (jota emme ole vielä livenä nähneet hankalan matkan vuoksi), koaloita ja eukalyptuksia. Nyt Australia-kuvaani mahtuu paljon erilaisia erikoisia kasveja, aina palmuista ruohopuihin (näyttää vähän heinäseipäältä) ja oleantereista ja magnolioista kaktuksiin. Ja tietenkin meri ja rannat - valkoisen hiekan peittämät tai kallioiset ja jylhät rannat.

2, Kahvipavut

Olen monenmonta kertaa kirjoittanut, miten hullaantuneita aussit ovat kahviin ja nimenomaan laatukahviin. Täällä ei kahvinkeitinkahvia myydä missään, vaan jokainen kahvila tekee jokaisen tilatun kupin erikseen, yleensä kahvipavuista jauhamalla, baristan eli kahviasiantuntijan käyttämällä koneella.

Kaupungilla leijaileekin väistämättä kahvintuoksu aina kahvilan kohdalla, eli jotakuinkin joka korttelissa. Kahvintuoksu sekoittuu eklektiseen tuoksupilveen eri maiden ja kulttuurien ruokia, koska tokihan kaupunkilaiset tarvitsevat kunnon valikoiman lounasvaihtoehtoja aina thaimaalaisesta filippiiniläiseen ja etiopialaisesta kuubalaiseen.

3. Eukalyptus

Eukalyptusöljy on varmaan kaikille tuttua ja sitähän ripsautetaan mm. löylyveteen Suomessa. Eukalyptuspuut eivät sinällään paljoa tuoksu. Lehdet alkavat tuoksua vain, jos niitä rutistelee käsissä, tai kun ne tippuvat kuivina maahan ja paahtuvat auringossa. Australialainen metsä ei tuoksu yhtä vahvasti kuin suomalainen havumetsä, mutta kyllä sillä oma tunnistettava tuoksujälkensä on.

Itse rakastan luontoa ja metsiä, ja metsän tuoksujen haistelu, samoin kuin tietenkin näkymät ja metsän äänet, ovat ainutlaatuisia rauhoittavuudessaan. Käymmekin yleensä viikonloppuisin joko joenrantapuistossa lenkillä tai kävelyllä, tai Perthin kukkuloilla automatkan päässä "trekkaamassa" eli kiertämässä jonkun luontopolun.

4. Piparminttu

Tämä ei ole välttämättä arkituoksu, vaan se yhdistyy mielessäni retkeilyyn ja telttailuun. Piparminttua voi tuoksutella puristelemalla peppermint treen lehtiä. Tuoksun ja öljyn sanotaan karkottavan itikoita, joten yleensä retkillä tätä kikkaa yritämme käyttää, jos jäi offit kotiin (kuten monestikin unohtuu). Peppermint tree ei ole mitään sukua piparmintulle, mutta sen lehdissä on sama raikas tuoksu. Peppermint tree on kotoperäinen Länsi-Australian puu ja sitä pidetään haitallisena Itä-Australiassa, koska se vie kasvutilaa sikäläisiltä kasveilta. Täällä Perthissä puuta voi kuitenkin ihastella hyvällä omallatunnolla.

Tällaisissa maisemissa on mukava viettää talvi-iltapäivää.

Peppermint treen lehtiä ja kukkia. 

Iltakahvit ja muita outoja suomitapoja

Meillä on ollut suomalaisia vieraita nyt viikon ja sehän muistuttaa kaikista erikoisista suomitavoista, joita aussit (tahi suomalaisen kanssa asuva ranskalainen) eivät tunnista tai edes ymmärrä. Kuten.

Suomalaiset juovat iltapäivä- tai iltakahvit. Tämä on tapa, jota itsekin jääräpääsuomalaisena noudatan ja keitän kahvit kotona töistä tultuani, tai saatan käydä kahvilassa istuksimassa kolme varttia töiden jälkeen ennen kotiin menoa. 

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, koska useimmat kahvilat Perthissä menevät kiinni viideltä (jolloin pääsen töistä), koska kahvia juodaan vain alkuiltapäivään saakka. Kello kolme tuntuu olevan myöhäisin aika, kun paikalliset vielä pistäytyvät kahvilla, ja meillä töissä kahvimasiina (Nespresso-automaatti) laitetaan pois päältä ja osat pestään päivän päätteeksi klo 16. Eli kahvit pitää muistaa tirauttaa sitä ennen, jos vielä loppuiltapäiväksi tarvitsee buustia.

E ei ymmärrä iltapäivä- saati iltakahveja, koska miksi kukaan tarvitsisi kofeiinia iltaa tahi yötä kohden? Nokun, se nyt on vaan tapa ja kahvi maistuu hyvältä, suomalainen mumisee.

Suomalaiset syövät paljon leipää, koska leipä on hyvää. Sain tuliaisiksi kolme pussia ruisleipää ja ne on nyt melkein syöty, viikossa. Yksin. E sai yhden palan, loput piilotin pakastimen perukoille ja syön sieltä salaa kuin addikti. Täkäläisellä paahtoleipäkuurilla syön normaalisti pari palaa leipää aamukahvin kanssa, siinä se. 

Aussit syövät useinkin täytettyjä leipiä (sandwicheja tai patonkeja) lounaaksi, mutta eivät samalla tavalla näytä syövän leipää muun ruuan päälle tai rinnalla, kuten suomalainen lautasmalli opettaa. Minä sen sijaan Ruispalojen ja Reissumiehen äärellä kiskon leipää joka aterialla tai ateriaksi. Ihanaa. Mumsmumsmussunmussun. Ei oikeasti ole parempaa tuoksua maailmassa kuin paahtimesta pomppaava ruisleipäpala. Saati makua.

Suomalaisten kanssa ei tarvitse jutella. Siis toki vieraiden kanssa ollaan vietetty aikaa ja juteltu pitkästikin, mutta puolin ja toisin on myös vetäydytty omiin oloihin ihan ilman selityksiä tai kohteliaita pahoitteluja siitä, että pitää nyt hoitaa asia x tietokoneella; tai anteeksikauhiastipaljon, väsyttää joten vetäydyn yöpuulle. 

Kun suomalainen ei enää halua jutella (ei ole asiaa jäljellä, väsyttää, kiire tehdä muuta tai muu syy), poistuu hän sen kummemmin asiaa julistamatta takavasemmalle ja alkaa puuhailla omiaan. Tämä on aivan äärimmäisen vapauttavaa toiselle suomalaiselle, joka on viime vuosina saanut vain ranskalaisvieraita, jotka puolestaan odottavat kellon ympäri sosialiseeraamista ja joka hiton ilta on syötävä neljän ruokalajin ja neljän tunnin illallinen, yhdessä tottakai.

Suomalaiset häkeltyvät liiasta kohteliaisuudesta ja sosiaalisuudesta. En näin neljän vuoden jälkeenkään mene mielelläni pikkuputiikkeihin, joissa myyjä hyökkää heti iholle ja tahtoo jutella, palvella ja avustaa jotenkin. Kiertelen mieluiten hyllyvälejä itsekseni, vertailen, tutkin, mietiskelen, sovitan sitä mitä haluan. En todellakaan kaipaa myyjää kertomaan, että minulle sopisi parhaiten tuote x, z ja y. Haluan hankkia tasan sen tavaran, minkä itse haluan, enkä jutustella siinä rinnalla. En etenkään halua myyjän mielipidettä tuotteesta (esim. vaatteesta), joka ei ole tekninen vempain ja siten vaadi asiantuntija-apua. Minä ite, minä mykkänä, minä tehokkaana, sisään+tavara+maksu+kiitos+ulos. Sivistyneimmässä tapauksessa yksisanainen tervehdys alussa ja lopussa.

Täällä kassa usein kysyy ”miten päiväsi on mennyt?” enkä vieläkään tiedä, mitä siihen vastaisi. ”Ihan hyvin” kuulostaa liian lyhyeltä, mutta avoin, aito vuodatus ei tule kysymykseenkään. Miksi kysyt jos et halua tietää, julistaa suomalainen sarjishahmokin, Matti. 

Matti, tunnen tuskasi. I feel your pain. 

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares - sarjakuva.

Arjen kulttuurierot

Eli suomalainen katsekontaktikoulutuksessa. Sananmukaisesti. Mutta ennen koulutusta,  esitelmänpitokurssia, niitä muita arjen eroja.

Suomalainen herää aamulla, laittaa kahviveden tulille (ei ole keitintä, koska kahvipressosta on tullut uusi suosikki) ja kaivelee voileipätarpeet kaapista. Moniviljapaahtista, cheddar-juustoa, kurkkua tai tomaattia, ehkä banaani jälkiruuaksi. Ranskalainen on herännyt jo pari tuntia aiemmin ja lähtenyt töihin ilman aamupalaa, pelkän pikakahvin voimin. Ranskalainen inhoaa pikakahvia, mutta juo sitä, koska ei aamuviideltä heränneenä jaksa/viitsi joka aamu touhottaa pressolla ehtaa arabicapapu- eli laatukahvikupillista. Suomalainen sen sijaan on australialaistunut ja juo vain kunnon kahvia, oli kiire töihin tai ei. 

Suomalainen ei voi käsittää, miten ranskalainen pystyy lähtemään kotoa ilman aamupalaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, tietää suomalainen. Siksipä viikonloppuisin suomalainen tuputtaa aamupalaa myös ranskalaiselle, joka joskus syökin voileipiä, vaikkei ymmärrä suolaisen aamupalan viehätystä. Makeaa sen olla pitää. Enemmän ranskalainen innostuu crumpeteista eli ilmavista voipannareista hillon kera. 

Suomalainen menee töihin. Lähijunavaunussa istuu kansallisuuksien kirjo, ja valikoima kaikenlaisia ammatteja. Suomalainen ihmettelee taas kerran, miksi sairaanhoitajat menevät töihin työvaatteet päällä. Onkohan ihan hygieenistä? Kaikki muutkin työasua käyttävät ovat työasuissaan jo junassa, mutta apteekin kassan tai hammaslääkärin respan työasu ei aiheuta samaa hygieniaihmetystä. Myös hi-viz(high visibility eli huomiotyövaate)-miehet ovat liikkeellä, siis raksa- ja tietyöntekijät. Yleensä he ajavat omilla autoilla käytännöllisyyden takia, mutta junissa istuu aina muutama betonipölyllä ja maalitahroilla kyllästetty raskaan työn raataja. 

Suomalainen astuu hissiin päästäkseen toimistokerrokseensa. Hissi täyttyy keskenään rupattelevista ausseista, joilla on kaikilla iso muovikantinen takeaway - pahvimuki. Hissi tulvii hyvän kahvin tuoksua. Suomalainen ihmettelee, eivätkö ihmiset keitä kahvia kotona, vai eivätkö he kestä työmatkaa ilman toista puolen litran kupillista. Suomalainen ihmettelee myös, miten suomalaisilla voi olla maine kovina kahvinkittaajina, kun aussikulttuuri näyttää pyörivän kahvin voimalla: esimerkiksi kahden neliön kokoisen takeaway-kahvimyymälän perustaminen on ihan käypä bisnesidea. Myös oma kahvipaahtimo on monen unelma, joidenkin jopa toteutunut sellainen. 

Suomalainen hakee oman kupillisensa työpaikan keittiöstä ja kahviautomaatista, joka tekee juuri ja juuri kelvollista nespresso-kahvia. Keittiössä jälleen kerran joku sanoo: "et kertonut minulle, että olet menossa naimisiin!" Suomalainen ihmettelee itsekseen: enhän minä sinua niin hyvin tunne, että olisin moista kertonut (etenkään, kun en kertonut edes omalle perheelleni). Aussi ei voi ymmärtää, miksi suomalainen salailee näin tärkeää uutista, eikä halua hehkuttaa ennen ja jälkeen 24/7. Suomalaisen 55:stä työkaverista 45 on häiden jälkeen erikseen käynyt kysymässä, että miltäs se avioelämä nyt tuntuu. Suomalainen ei tiedä mitä vastata, muuta kuin "ihan samalta kuin ennenkin, eli just hyvältä."

Suomalainen etenee tälle päivälle buukattuun pakolliseen koulutukseen: esitelmätaidot. Kurssi aloitetaan siten, että tavanomaisen esittelykierroksen - nimi, työnkuva, mitä toivot saavasi irti tästä kurssista - jokaisen tulee pitää hetkessä sävelletty miniesitelmä, jossa kerrotaan edellämainittujen lisäksi myös jotain henkilökohtaista kuten mitä harrastaa, mistä pitää, tai mitä kukaan ei vielä tiedä sinusta. 

Muut kertovat vuolaasti ja yksityiskohtaisesti harrastuksistaan, perheestään, noloista tilanteista, tai hääpäivästään irlantilaisessa linnassa. Suomalainen kakaisee ulos ne ehdottomasti vaaditut (nimi jne) ja sen, että odottaa asunnon valmistumista. Ei edelleenkään sanaakaan kuukausi sitten olleista häistä, tai sukulointilomasta, tai lempiharrastuksista, tai mistään oikeasti henkilökohtaisesta. Ei vain rullaa ulos luontevasti näin yhtäkkiä yllättäen, kun enhän minä teitä oikeasti tunne.

Miniesitelmää käytetään stancen eli esiintymisasennon hiomiseen. Ei saa pitää käsiä ristissä selän takana tai kropan edessä, millään tavalla. Ei käsiä lanteille, eikä taskuihin. Ei saa seistä nojaillen eli paino vain toisella jalalla - etenkään ei saa vaihdella painoa niin, että päätyy huojumaan puolelta toiselle. Seistään tasaisesti kummallakin jalalla, kädet joko sivuilla rennosti roikkuen, tai käsillä jatkuvasti elehtien. Enintään saa käyttää "sääennustaja"-käsiä eli hetkeksi laittaa kämmenet päällekkäin tai sormet ristiin pallean korkeudelle eleiden välissä. Toisten edessä seisominen kädet roikkuen tuntuu paljaalta. Ei auta. Kuulemma muut asennot näyttävät joko ujostelulta tai ylimielisyydeltä. Katson jälkikäteen videolta oman esitelmäni ja ihme ja kumma: rennot sivukädet toimivat. Näyttää luontevalta, vaikka tuntuu idiootilta. 

Kurssi etenee. Tehdään lisää harjoituksia. Äänenvoimakkuusharjoituksessa keräännytään ensin piiriin, jossa opettajan johdolla "hyökätään" kuviteltu miekka tanassa kohti piirin keskipistettä, huutaen samalla täyteen ääneen HOH!! Kuulemma avaa äänijänteet. Sitten kukin menee yksitellen luokan eteen lausumaan Seinfeld-sarjasta tuttu these pretzels are making me thirsty, "nämä suolakeksit tekevät minut janoiseksi". Kunkin on esitettävä sama lause kolmesti, eri äänenvahvuuksilla asteikolla 1-10 sen mukaan, mikä numero yleisöstä heitetään. 

Ykkönen on teatterikuiskaus eli kuiskaus, jonka yleisökin kuulee. Kymppi on urheilukentän yli kuuluva kailotus. Kaikkien on esiinnyttävä kerran voimakkuudella kymppi, mutta seisten täysin neutraalisti paikallaan ja yleisöä silmiin katsoen. Aika perun vaikeaa. Olen halutessani kovaääninen enkä pelkää äänenkäyttöä, mutta joudun uusimaan suorituksen kolmesti, koska "kanakaulailen" eli kroppa ja pää automaattisesti syöksähtävät huudon mukana samaan suuntaan, vaikka piti olla neutraalisti. 

Sitten treenataan katsekontaktia. Meidät jaetaan pareihin, asetumme istumaan vastakkain puolen metrin päähän toisistamme, välissä ei ole pöytää. Paria pitää katsoa silmiin kolme minuuttia, katsekontaktia rikkomatta, puhumatta sanaakaan ja mahdollisimman vähin virnuiluin ja naurunpyrskähdyksin. Jos nauraa liikaa, joutuu aloittamaan alusta. Opettaja kehottaa katsomaan vuorotellen kumpaankin pupilliin, jotta tuijotus ei ala tuntua liian vaivalloiselta. 

Opettaja ottaa kellosta aikaa. Pariani naurattaa väkisin, itse tuijotan stoalaisella tyyneydellä takaisin, kunhan voitan alkuvaivaannuksen. Suomalainen ymmärtää, että jos ohjeet annetaan ja oikein auktoriteetin toimesta, niitä tulee myös noudattaa, tuntui miten pöljältä tahansa. Muuten joutuu vaikeuksiin. Kuten toistamaan saman tehtävän. 

Kolmea minuuttia hiljaisuutta seuraa uusi tehtävä, kolmen minuutin 'puhe' samalle parille, kumpikin omat kolme minuuttia käyttäen. Katsekontaktia ei edelleenkään saa rikkoa. Pari saa olla jutussa mukana normaalikeskustelun tapaan, eli kysellä, nyökytellä, hymistä, myönnellä... On paljon vaikeampaa selostaa täydet kolme minuuttia aiheesta 'onnistunut loma' toista kiinteästi silmiin katsoen kuin istua mykkänä, huomaan. Silmät yrittävät vääntyä väkisin yläviistoon tai sivuille miettimään, mitä sanoa seuraavaksi. Tahdonvoimalla runnon pölinän läpi katsekontaktia kertaakaan rikkomatta. Jälkikäteen aussit sanovat, että olipa paljon helpompaa puhua ja katsoa kuin istua hiljaa ja katsoa. Suomalainen ei ala ääneen vängätä vastaan. 

Sitten pidetään oikea esitelmä, joka videokuvataan. Koska olen jo tehnyt itsestäni pellen työpaikan pikkujouluvideoissa (teemme joka vuosi jonkun pöljän näytelmävideon, joka näytetään juhlissa), ei kuvaaminen sinällään ahdista. Hermoilen kuitenkin vanhaa tuttua ongelmaa: ääntämistä ja sanojen muistamista. Tankeroenglannin pelko on niin syvälle juurtunut/juurrutettu stressinaihe, että sitä saa vielä näin neljän vuoden jälkeenkin asiakseen liennyttää. Esitelmäni on sama, jonka pidin aiemmin oikeassa työtilanteessa. Puhun sen läpi parhaani mukaan. Jälkikäteen sekä kollegat että opettaja antavat palautetta, sekä positiivista että parantamisen aiheita.

Hyvää esitelmätyylissäni kuulemma on, että vaikutan luontevalta, varmalta ja ammattitaitoiselta. Näytän siltä, että tiedän mistä puhun (hyvä). Näytän siltä, että minulla on oikeus olla täällä, puhumassa juuri tästä asiasta (hyvä nro 2). Puhun artikuloiden eli selkeästi ääntäen (yllätyshyvä nro 3). Sitten tulee negatiivista korjaavaa palautetta. Kuulemma voisin olla lämpimämpi ja inhimillisempi. Tarvitaan enemmän eleitä ja katsekontaktia, enemmän elämää, oikeaa ihmisyyttä. Opettaja tiivistää: 'voisit lisätä vähän small talk'ia, ja sellaista yleistä jutustelun tuntua. Haluamme tietää, kuka sinä olet ihmisenä. Persoonana. Olisi hyvä jos et olisi niin... työorientoitunut ja asiallinen.'

Alla todistuaineistoa, etten ole aina asiallinen. Houkuttelin vapaapäivänä E:n joen rannalle leikkimään, tekemään 'kasvitaidetta'. Alimassa kuvassa pihapuussamme asuvan lorikeetta-papukaijaparven jäseniä. Perhanan kovaäänisiä pikku sateenkaaripalloja. 

Menevää vuotta 2015! Eli mitä on tulevalle vuodelle luvassa

Uusi vuosi, uudet kujeet. Vuosi alkoi työrintamalla lennokkaasti, sillä sijaistan taas pomoani täkäläisen ELY-keskuksen johtoportaassa. Työpäivät venyvät välillä 10-tuntisiksi, ja kaiken päälle pitäisi ehtiä myös suunnitella erittäin kiireiseltä - hyvällä tavalla kiireiseltä - näyttävää vuotta 2015.

Annoin itselleni uuden vuoden lupauksen, että laukkaan tänä vuonna tohtorinlakkia ja -miekkaa kohti uudistuneella innolla. Tutkimusta, kirjoittamista, tutkimusta, kirjoittamista, ja vielä lisää tutkimusta siis tiedossa. Paha kyllä muistin vasta töihin palattuani, että tälle vuodelle minut on buukattu myös frontline management - tutkintokurssille työpaikan maksamana ja edellyttämänä. "Etulinjassa johtaminen" tarkoittaa esimiestyötä, eli minusta nähtävästi leivotaan pomon seuraajaa, hyvähyvä.

Kaiken lisäksi olen pyytänyt - ja saanut - kaksi kuukautta virkavapaata neliviikkoisen vuosilomani päälle, joten matkoja pukkaa, jes! Milloin ja minne? Emme vielä tiedä! Vaihtoehtoina olemme pallotelleet mm. seuraavia: Kambodza, Myanmar, Puerta Princesa-saari Filippiineillä, Indonesia, Malesia, Brunei, Etelä-Korea, Japani, Oman, Madagaskar, Costa Rica... Että näistä, tai ehkä aivan muista, vaihtoehdoista valiten.

Ugandakin lyötiin joukon jatkoksi, kun selvisi, että kollegalla on siellä sukua (valkoisesta aussimiehestä on kyse). Hän kutsui muitta mutkitta meidät kylään sukulaistensa leirintäalueelle, kun kerran itsekin on sinne tänä vuonna suuntaamassa lomalle. Ebola-paniikki, maamiinojen yleisyys sekä meren eli sukellusmahdollisuuksien puute jättävät keski-afrikkalaisen Ugandan tänä ja ehkä muinakin vuosina nollasijoille näissä viisuissa.
Tsori, t: pelkuri.

Ennen eksoottisia kohteita suuntanamme on kuitenkin mikäs muu kuin vanha tuttu Suomi. Tai siis minulle tuttu kohde, E:lle ensimmäinen kerta missään Skotlantia pohjoisemmassa.

Lähestyvä matka takaa, että Suomi on nyt ollut meillä enemmän puheenaiheena. E ei pysty käsittämään, että Suomessa ei olisi sisällä kylmä. Olen tolkuttanut monta kertaa, että kaikilla on keskuslämmitys, ja että ennemmin riskinä on tukahtua liikalämpöön (+25 tunkkaista sisäilmaa on ihan liikaa vetoisiin aussitaloihin tottuneelle) kuin paleltua nukkuessa. E luulee tätä harhaisen suomimielen kehittämäksi selviytymisstrategiaksi: "joo joo kyllä siellä tarkenee", vaikka kaikki tietävät, että suomalaiset uivat avannoissa eli eivät selvästikään tunne kylmää.

E on itse kotoisin vuosisatoja vanhasta, kivisestä maalaistalosta, jossa ei ollut tuplaikkunoita, yhtä takkaa kummempaa lämmitystä saati eristystä. Ja Ranskassakin on pakkasta. Joten suomalaiseen rakentamiseen tutustuminen tullee olemaan - positiivinen - kulttuurishokki nro 1.

Suomesta juttelimme tänään näin:
Minä: "Lomamme aikana siellä vietetään kahta juhlapäivää. Toinen on suomalaisen runouden päivä kuuluisan runoilijan kunniaksi ja toinen on vanha perinne."
E: "Hieno juttu! Vietetäänkö niitä kaikkialla vai pelkästään Helsingissä [mistä aloitamme reissun]? Ja miten niitä juhlitaan?"
A: "Kaikkialla. Hmm, runon päivää ei varsinaisesti juhlita tietääkseni, mutta silloin syödään tietynlaista leivonnaista. Niitä myydään joka kaupassa ja kahvilassa. Se on päivän erikoisuus."
E: "Miten runot ja leivonnaiset liittyvät toisiinsa?"
A: "No eivät varsinaisesti liitykään. Tarinan mukaan tämän kuuluisan runoilijan, Runebergin, vaimon piti äkkiä keksiä jotain makeaa tarjottavaa, ja hän kehitti oman leivosreseptin. Nykyään leivonnaisten syönnillä muistetaan tätä kuuluisaa runoilijaa." [nyt kun mietin, niin eikös Runebergintorttupäivänä pitäisi muistaa myös Fredrika Runebergia, jonka luovuus ei ehkä ollut kirjallista vaan kulinaarista luokkaa?]
E: "Aha, no, selvä. Entäs se toinen juhla?"
A: "Se on vanha perinne. Sitä vietetään niin, että otetaan pulkka ja mennään laskemaan mäkeä. Sen jälkeen syödään hernekeittoa ja pannukakkua, ja pullaa kermavaahdon ja vadelmahillon kanssa. Näin ennustetaan tulevaa satovuotta: missä talossa saadaan paras pellavasato kankaantekoa varten. Juhlan nimikin on laskiainen, mikä tarkoittaa mäen laskemista.'
E: "Hernekeittoa juhlaruokana...? Ahaa pullaa, tottakai pullaa. Kuka tekee parasta pullaa, tästä tulee paras vaimo."
A [ensin hölmistyneenä, sitten välähtäen]: "Hahaha, eikun paras äiti. Miksei vaimokin!"
Tuttu pulla-sana näköjään muistutti pari vuotta sitten kertomastani pullantuoksuinen kotiäiti-myytistä :D

Helmikuun Suomen-loman lisäksi on tarkoitus tehdä joko yksi pitkä matka, tai kaksi lyhempää matkaa tämän vuoden mittaan. Kohde valikoituu lopulta hintatason ja ajankohdan mukaan. Haluaisimme matkustaa kesä-heinäkuussa, koska silloin Perthissä on surkea sää. Mutta sama ajanjakso on tukala, kuumankostea sadekausi tropiikissa, eli kolme neljäsosaa listamme maista karsiutuu pois, ellemme muuta matkapäiviä. Mikä sekin on mahdollista. Kun kaikki suunnitelmat ovat auki, kaikki on mahdollista!

Kaakkois-Aasian maita on listalla monta, koska lomailu siellä on ausseille halpaa - Perthistä lentää esimerkiksi Malesiaan ja takaisin jopa alle kolmellasadalla dollarilla eli parilla sadalla eurolla, ja asuminen ei maksa juuri mitään. E voisi myös yrittää työllistyä lomalla missä tahansa PADI-organisaation sukelluskoulussa - ja niitä löytyy ihan joka rannalta, missä on korallia ja kalaa meressä. Mutta ajankohta pitäisi tropiikkia varten siirtää jonnekin loka-joulukuun tienoille.

Väli-Amerikka kiinnostaisi kovasti kumpaakin, mutta täältä ei pallon toiselle puolen ihan noin vain pongahda, ainakaan ilman lihavaa lompakkoa. Menopaluu kustantaisi noin kolme tuhatta aussidollaria per nenä, mikä onkin koko vuosilomabudjetti sitten sileäksi vetäistynä.

Virkavapaani on palkatonta, joten joudun jatkuvasti punnitsemaan, että minne asti rahat riittävät loman aikana. Olemme kumpikin luonteeltamme varsinaisia oravia sikäli, että nyhdämme rahaa säästöön matkustelua varten vaikka pennin tuloista (eli olemme pihejä). Tämä ominaisuus takaa kuitenkin säästöpossun lihomisen lomaa kohden, eli mahdollistaa reissut ylipäätään.

Oravuusominaisuus pääsee oikeuksiinsa huhtikuun alusta lähtien, kun aiomme jättäytyä kodittomiksi statuksella vakituista osoitetta vailla. Oma ostoasunto valmistuu joskus vuoden puolivälissä tai jälkeen, ja vuokra-asunnon vuokrasopimus puolestaan päättyy paria kuukautta ennen. Normaali ihminen hätäilisi, että minne sitä sitten päänsä kallistaa. Meille tämä on huikea mahdollisuus - mihinkäpä muuhun kuin rahansäästöön. Jos ei ole kotia, ei ole myöskään vuokranmaksuvelvoitteita, hiphei hippi!

Jossain tietysti täytyy meidänkin majoittua. Vaikka olen puolitosissani harkinnut telttailua ja suihkujen ottamista työpaikan pukuhuoneessa, arkijärki kuitenkin sanelee toisin. Yritämme tehdä kuten Madame E eli löytää itsellemme house sitting - talon tai -taloja noiksi pariksi kuukaudeksi. Jos kukaan ei tarvitse talonvahtipalvelujamme, teemme saman kuin kuka tahansa backpacker eli etsimme itsellemme (omaa kämppää reilusti halvemman) huoneen kommuunista.

Aina sitä pari kuukautta jaksaa turkkilais/taiwanilais/korealais/tsekkiläis/saksalais/irkkukämppiksiä ja heidän kokkailujaan/telkunkatsomistaan/suihkuvuorojen jonotuksia/keittiövuorojen jonotuksia/melua/sotkua/oman rauhan puutetta. Johan tässä on tätä harjoitusta saatu kaksi kuukautta ranskisperheen lähes keskeytymättömän läsnäolon ja heidän jatkuvan väittely rupattelutarpeensa muodossa.

Yritimme itse asiassa eilen hakeutua omaan rauhaan, sillä varasin meille - E:lle yllätykseksi - bed and breakfast - huoneen Swan Valleysta, Perthin reunamaiden viinitila-alueelta. Olisi luksushuone, uima-allas, poreamme, maittava aamupala... ja sitä omaa, kahdenkeskistä rauhaa, jota ei ole viiteen viikkoon nähty.

Tähdet eivät olleet minulle suotuisat, mutta seurankipeää anoppia suosi onni, sillä matkamme tyssäsi melkeinpä kättelyssä ja jouduimme palaamaan nöyrästi kotiin perheillalliselle, majoitukset peruen, koska:

Kun lounaan jälkeen ajoimme majapaikkaa kohti Swan Valleyn halki, alkoi taivaanrannassa erottua uhkaavantuttu, joka kesä jossain päin kaupunkia näkyvä pilvi - - - metsäpalon savupatsas.

Ellenbrookin keskustaan saavuttuamme näimme, miten tummanharmaa pilvi peitti puolet taivaasta, ja edessämme olevalle nurmikentälle kokoontui paloautoja, palomiehiä, highway patrol - autoja sekä pelastus- ja sammutushelikoptereita. Aamiaismajoituksemme oli missäpä muualla kuin pilven suunnassa.

Nopea tsekkaus kännyllä metsäpalovaroitussivuille, missä palo- ja pelastusviranomaiset kehottivat kaikkia häipymään Ellenbrookia seuraavasta kaupunginosasta Bullsbrookista, missä nopeasti etenevä, arvaamaton metsäpalo riehui täydellä voimalla. Kun soitin B&B-paikkaan peruakseni tulomme, isäntä tokaisi hämmentyneenä puhelimeen: "ei täällä mitään metsäpaloa ole." Vastasin vain: "katso ulos ikkunasta tai lue uutiset, palo on joka uutiskanavalla ja lehdissä."

Kaksisataa palomiestä taisteli läpi yön sammutustöissä, ja tänään palo saatiin onneksi sammuksiin. Nähtävästi yhtään kotia ei tällä kertaa menetetty. Onnellinen vuodenalku, sillä toisinkin olisi voinut käydä.

Aina ei tarvita vaihtelua, yllätyksiä eikä muutoksia, vaan sen muistamista, miten tärkeää, arvokasta ja rakasta on se kaikki, mitä itse kullakin jo on.

Yllä ja alla: tämän verran ehdimme maistaa vapautta kaksistaan ennenkuin Swan Valleyn pohjoisosia uhkaava metsäpalo selvisi meille. Pyörimme Supa Golf - radalla Swan Valley Oasis-keskuksessa sekä lounastimme Penny Garden-ravintolassa Yahava Coffee Works - kahvipaahtimon naapurissa. Ostimme aivan loistavat jääkahvit ja chai lattet Yahavasta jälkkäreiksi, suosittelen. Alakuvassa Penny Gardenin takapihan näkymiä: ihmeen kuivassa ilmastossa viiniköynnöksetkin pärjäävät.

Yllä: risottotäytteisiä sieniä, alla chorizo-katkarapurisottoa. Namnam. Penny Gardenissa tykkäävät risotosta.

Kävimme ennen lounasta ihmettelemässä jos jonkinlaisia australialaisia liskoja ja käärmeitä West Australian Lizard Park'ssa. Tällainen velociraptorin oloinen jurassicpark-otus eli varaani löytyi yhden lasin takaa elelemästä. Liskopuisto on yhden miehen liskoharrastukseen perustuva sekalainen kokoelma häkkejä, terraarioita ja aitauksia. Ei ehkä elähdyttävin mahdollinen eläintarha, mutta käärmeiden ja muiden mönkijöiden ystäville kiinnostava kattavuutensa takia. Käärmeitä saa tottahan toki myös pidellä ja silitellä, tosin vain harmittomia kuristajakäärme-pythoneita (eivät ole niin isoja, että saisivat ihmisen hengiltä). Hengenvaaralliset myrkkykäärmeet pysyvät terraarioissaan.

 Yllä ja alla: Tällainen näky kohtasi, kun olimme matkalla B&B-paikkaan. Takaisinhan siinä piti kääntyä. Bullsbrookin kaupunginosassa riehunut metsäpalo eilen. Laajasta koostaan huolimatta ei onneksi osoittautunut tuhoisaksi, vain muutama ihminen loukkaantui eikä yksikään kuollut. Vähäinen tuholuku, jota täällä oppii todella arvostamaan.

Siellä missä pippuri kasvaa - Ubud, Bali

Balin kulttuurinen sydän, Ubud, oli juuri sitä mitä kaukomaille matkustetaan etsimään - ainakin minä. Oli värikästä, eksoottista, kaunista, trooppista, kukkivaa, hymyileviä aidosti ystävällisiä ihmisiä, perinteisiä asuja, tansseja, musiikkia, veistoksia ja maalaustaidetta. Balilaiset ovat syvästi uskonnollisia, mutta mutkattomalla ja nipottamattomalla tavalla. Kaiken kukkurana hyvää paikallista ruokaa, seesteinen zen-ilmapiiri ja silloin tällöin drinkki tropiikin lämpimässä yössä.

Venekuvat ovat kylläkin rannikolta, Amedista...

Vaikka Indonesia eli maa, johon Balin saari kuuluu, on virallisesti muslimimaa, Balilla on vuosisataiset oman uskonnon perinteet. Balin uskonto on yhdistelmä hindulaisuutta, buddhalaisuutta sekä esi-isien ja luonnonhenkien palvontaa. Balin tulivuoret ovat paikallisille jumalten asuinpaikkoja. Vuorilla sijaitsee temppeleitä, joissa pidetään vuoden tärkeimpiä seremonioita. Ymmärsin, että vuoritemppeleissä käynti on kuin pyhiinvaellus, ja jokaisen pitää matka tehdä ainakin kerran. 

Odottamatta saimme nähdä läheltä montakin seremoniaa, sillä balilaiset eivät ole tiukkapipoja siitä, kuka (tai minkä uskontokunnan edustaja) temppeliin saa tulla. Kunhan päällä - sekä miehillä että naisilla - on saronki eli kietaisuhame kunnioituksen osoitukseksi, pääsee sisään omin nokkineen. Balin isoimpaan ja tärkeimpään Pura Besakih - nimiseen temppeliin ei pääse ilman opasta, ettei siellä toilaile ja käyttäydy sopimattomasti. Muttamutta... Meidän oppaamme, vanha papparainen, tyrkki meidät temppeliin sisään kesken hautajaisseremonian ja räpsi kuvia meistä seremonia taustallamme siihen malliin, että itseäni alkoi jo moinen törppö turisteilu ahdistaa. Nähtävästi pappa oletti, että matkamuistoja täältä haetaan, vaikka itse halusin vain pikaisesti ja häiritsemättä kurkistaa.

Balilaisilla on esi-isille ja tärkeille jumalille omistetut kotialttarit, joille laitetaan pieniä uhrilahjoja (hedelmiä, suitsukkeita ym.) joka aamu ja ilta. Uhrilahjoja laitetaan myös oman kodin ja liiketilan eteen tielle joka aamu. Lisäksi kaupungilla on temppeleitä muutaman korttelin välein. Jokainen balilainen kuuluu seurakuntaan eli oman naapurustonsa temppeliin, ja heidän odotetaan vapaapäivinään auttavan temppeliseremonioissa.

Yllä paha noita, pahuuden symboli balilaisessa uskonnossa. Alla oikeaoppinen sarongin sidonta (en tehnyt tätä ensimmäistä itse).

Pyhä puhdistautumis- ja rukoiluallas Vesitemppelissä.

Eräskin mukava taksikuski rupattelun ohessa kertoi, että hän ei oikein pääse lomilla matkustamaan, vaikka säästää asiaan rahaa, koska temppeliseremonioita ei sovi jättää hoitamatta. Ehkä joku päivä vielä. 

Wayan-nimisen kuskin haave oli päästä joskus käymään Thaimaassa katsomassa, miten turismi siellä pyörii - jos saisi vaikka tuotua uusia ideoita kotiin mukanaan. Mukavasti kolahti omatunto siinä, kun tajusimme, että olimme voivotelleet lyhyttä viikon lomaamme superystävälliselle tyypille, joka itse saa pitää päivän - kaksi lomaa vuodessa. Oli hyvä herätys jälleen kerran siihen, millaisessa kuplassa ja pumpulissa sitä itse elää länsimaissa, kaikkine arkiongelmineenkin. 

Wayan oli työmäärästä huolimatta mallikelpoinen kuski ja muun muassa vei meidät kahviplantaasille, joka toimitti samalla kasvitieteellisen puutarhan virkaa. Näin tuttuja mausteita ja ruokia alkutekijöissään, eli kasvamassa puissa ja pensaissa. Enpä tiennyt ainakaan minä, miltä kaikki nämä mausteet ja syötävät näyttävät kasvuvaiheessa. Kuvissa on mm. kahvipapuja, pippuria, vaniljaa ja kanelia - mutta en valitettavasti enää muista, mikä oli mikä... paremmat muistiinpanot olisivat olleet paikallaan!

Plantaasilla asui myös häkissä luwak-kissaeläin eli sivettikissa, joka kakkii maailman kalleinta kahvia. Eläin syö kahvipapuja ja vatsahapponsa sulattavat papujen ympäriltä hedelmälihan. Samat vatsahapot aiheuttavat papujen käymistilan, joka hapattaa niiden maun ennen kuin ne ulostautuvat luonnollista tietä.

Paikalliset keräävät kakitut pötköt, paahtavat ne ja jauhavat kahviksi. Rohkeasti juomaan vaan, hintaa $5/kuppi eli jotakuinkin Perthin kahvikupillisen normihinta. Käsittääkseni kahviloissa tämän luwak-kahvin kilohinta huitelee satasissa kymppien sijaan. Maistui ihan tavalliselta juhlamokalta minusta, eli sellaiselta suomalaisenkitkerältä kahvilta. Aussit tykkäävät tummemmista, pyöreämmistä mauista.

Saimme ilmaiseksi maistella myös kokonaisen tarjottimellisen kahveja, kaakaoita ja teelaatuja. Kahvia paahdettiin oikein wanhan ajan menetelmällä, eli paikallinen rouva käristi niitä ison metallivadin päällä hiilloksella. Maistoimme myös raakoja kaakaopapuja - aavistuksen niissä kaakao maistuu. Alla paikallinen snake fruit eli käärmehedelmä, valkosipulinkynnen mallisissa paloissa olevia omenanmakuisia lohkoja käärmeennahan näköisen kuoren alla.

Luwak, kalleimman kahvin tuottaja. Alla kalleimman kahvin testaajat.

Yllä luwak-pökäleitä. Alla kaakaohedelmä ja -papuja.

Koska Ubud on taiteen ja kulttuurin sydän, kävimme katsomassa parikin perinteistä tanssiesitystä. Tanssi toimii samalla periaatteella kuin ooppera, eli siinä kerrotaan tarina, yleensä paikallinen myytti. Henkilögalleriaan kuuluu kuninkaallisia, kerjäläisiä, eläinkuninkaallisia ja metsänhenkiä, kyläläisiä ja vaikka ketä. Tanssi oli kiinnostavaa, mutta kummallista seurattavaa. Toisessa esityksessä taustamusiikkina toimivat perinteiset "xylofonit" eli jonkinsortin pimpahtelusoittimet, joita soitetaan vasaroilla; sekä rummut. Toisessa taustamusiikki tehtiin ihmisvoimin, eli mieskuoro lauloi rytmikkäitä ääniä kuten takatakatakatakatakatakataka... lyriikoiden sijasta.

Itse tanssi on todella hienovaraista liikehdintää, jossa pääasiassa ovat sormet, varpaat, silmienliikkeet ja hymy; sekä käsillä ja jaloilla tehtävät aaltomaiset liikkeet. Thaitanssijoita nähneet tietävät, että tanssijoilla sormi- ja varvasnivelet taipuvat ihan epäinhimillisesti taaksepäin vuosikymmenten harjoittelun tuloksena. Puvut ovat kaikilla viimeisen päälle värikkäitä, päässä kruunut ja helyt, ja kasvoilla vahva meikki, sekä miehillä että naisilla.

Sormilla tehdään koko esityksen ajan jatkuvasti pientä värisevää liikettä, vähän kuin ilmapianon soittoa ja sormiviuhkan heilutusta. Etenkin, kun estradille astui paha noita/hullu kuningas, tämä teki ihme sorminytkähdyksiä ja pienenpientä lakkaamatonta vispausta käsillä ja sormilla, varmaankin neuroottisuutta kuvatakseen. Vahvasti meikatuilla silmillä kuuluu pälyillä kumpaankin yläviistoon tasaisin välein, hymyn värähtämättä - en tiedä mitä tämä symboloi, mutta kaikki tanssijat tätä toistivat. Balilaiseen uskontoon kuuluu hyvän ja pahan ikuinen taistelu, ja pahan noidan vastaparina on jakin näköinen hyvä henki, karvakasa kuvissa alla.

Alla paikallistemppelissä ollut (uskonnollinen?) tanssi; loput kuvat ammattitanssijoiden esityksestä.

Kiitos ja kumarrus tanssijoilta!