Miten me päästään kotiin?

En aikoinut kirjoittaa tästä aiheesta, koska mitään uutta kehitystä asiassa ei ole tapahtunut. On kuitenkin melkeinpä mahdotonta olla ajattelematta kotiinpaluuta ja seuraavia askeleitamme. Olemme lyöneet lukkoon sen, että ennen lokakuun alkua emme reissaa Australiaan, koska:

• Australian rajojensulku-hätätilalaki päättyy 17.9. ja siinä paikkeilla kerrotaan jatkosta. En usko, että laki lakkaa vaan sitä jatketaan, näillä näkymin vuoden loppuun tai hyvän matkaa ensi vuodenkin puolelle. Kuitenkin yhä elättelen toiveita, että jotain uusia karanteenitoimia julistettaisiin, kuten mahdollisuus karanteerata kotona. 
• Olemme sopineet vuokralaisemme kanssa, että hän jatkaa vuokrausta lokakuun alkuun saakka, alkuperäisen heinäkuun lopun sijasta.
• Olen sopinut työpaikkani kanssa, että töihinpaluu on lokakuun loppupuolella alkuperäisen elokuun alun sijaan.
• Päivähoitopaikkakin on jo pikku-N:lle varattu, mutta sinne ei pääse ennen lokakuun puoliväliä. Aussilassa paikat eivät mene asuinalueittain eivätkä millään hoitotakuulla, vaan sille, joka ensin ilmoittautuu. 
• Toivomme, että lennoille olisi paremmin paikkoja hieman myöhemmin. Nyt, kun Australia on asettanut kiintiön kaikkiin osavaltioihin (Perthiin saa saapua 525 matkustajaa ulkomailta viikossa), paikoista on kova kilpailu ja tällä hetkellä todella usein näyttää käyvän niin, että perus-karjavaunun eli economy-luokan matkustajat vaan jätetään kyydistä ja lennätetään pelkät bisnesmatkustajat, KIITOS PALJON reilupelistä lentoyhtiöt.
• Haluamme ja yritämme odotella, että pandemia hieman laantuu, jotta matkustus olisi turvallisempaa sekä meille itsellemme, että muille ympärillämme. Milloin korona todellisuudessa laantuu, sitähän ei tiedä kukaan. 

Lentoja emme uskalla vielä varata, koska niitä tällä hetkellä perutaan oikealta ja vasemmalta. Emme tiedä, mitkä reitit tulevat olemaan auki syys-lokakuun vaihteessa, joten tällä hetkellä kyttäämme nettiuutisia ja pohdimme vaihtoehtoja, miten paluumatkan toteuttaa. 

Ideaalitilanteessa palastelemme paluun niin, että meidän ei olisi pakko lentää yhtä soittoa 8-12h lentoja aktiivisen taaperon kanssa. Neljä tuntia alkaa olla aika maksimi, minkä N:n kanssa voi ahdistusputkessa nimeltä lentokone viettää. Tällä hetkellä yksi mahdollinen reitti olisi Pariisi-Dubai-Malediivit-Kuala Lumpur-Perth, jossa matkalla voisi viettää pari päivää Dubaissa ja jonkun aikaa Malediiveilläkin. Niistä kumpikaan ei juuri tällä hetkellä vaadi karanteenia, kylläkin negatiivisen koronatestin. 

Ymmärrän oikein hyvin, että jokainen välilasku ja jokainen lentokenttä/väkijoukko/hotelli/julkisliikenne lisää riskiä sairastua tai sairastuttaa. Eli sitäkin näkökulmaa on punnittava. Toisaalta suoria lentoja ei välttämättä edes ole - sillä kuten sanottua, tällä hetkellä ihmisiä jää enemmän rannalle ruikuttamaan kuin pääsee kyytiin Australiaan suuntaaviin koneisiin. 

Jos lennämme välilaskutaktiikalla ja yövymme kauttakulkumaissa, meidän tosiaan pitää otattaa koronatestit meiltä aikuisilta. Koronatestistä olen kuullut kahta mielipidettä. Äitini testattiin riskiryhmään kuuluvana ja hänen mielestään testitilanne ei ollut kovin paha. Tosin minun mielestäni äitini kipukynnys on jotain ihan omaa luokkaansa, koska hän ei koskaan valita mistään terveysongelmista, vaikka syytä olisikin. 

E kävi korontatestissä viisi päivää sen jälkeen, kun palasimme Ranskaan, jotta saisimme osviittaa, uskallammeko olla miten normaalisti. Negatiivinen tulos sieltäkin napsahti, mutta testi oli kuulemma karmea. Kahdella pitkällä nenäpuikolla kaiveltiin kummastakin poskiontelosta. Onpa sellaistakin huhua kuulunut, että USAssa ihmiset kieltäytyvät testistä, koska uskovat sen vaurioittavan aivoja (!). Anatomiaa ymmärtävä käsittää kyllä, ettei puikko aivoihin asti poraudu, mutta voi se silti siltä tuntua. 

Lentojen ostaminen minnekään välietappeihin(kaan) hirvittää, koska olemme tähän mennessä jo menettäneet ison summan rahaa. Laskin, että hyvin todennäköisesti ainakin $6000 eli nelisen eurotonnia on potti, jota emme ehkä koskaan enää näe maailmanympärilippuihimme liittyen. Teoriassa meillä on joiltain lentoyhtiöiltä kuponkeja, jotka voisimme käyttää, mutta esimerkiksi Air Canada tai Air Portugal eivät Pariisi-Perth-sukkuloinnissa auta mitenkään. 

Tietenkin jatkossa lennot kannattaisi ostaa mahdollisimman joustavina lippuina, mutta olen menettänyt suunnilleen kaiken luottoni lentoyhtiöihin ja eritoten matkatoimistoomme/toimistoihin tämän koronakarusellin seurauksena. Joustolippu, muutosturvalippu, liibalaabalippu, aina tuntuu löytyvän tekosyy, miksei ihan oikeaa rahaa anneta takaisin, vaan lisää niitä arvottomia kuponkeja. Kun palaamme Australiaan, emme välttämättä pääse reissuun ainakaan vuoteen, ehkä kahteen - karanteeni- ja lomanpuutesyistä - joten kupongit ovat vessapaperiarvoa tällä hetkellä. Siksipä hankin juuri uuden luottokortin, jossa on muutosturvavakuutus sisäänrakennettuna. Sillä kun ostaa liput, peruuntumiset korvataan. Huh, edes jotain perälautaa elämään. 

Yksi mahdollinen reitti kotiin olisi Balin kautta, koska Garuda Indonesia-lentoyhtiö lentää vielä viikottain Perthiin. Ja jos joudumme ostamaan bisnesluokan liput, koska muita ei koneeseen päästetä, 3,5h lento Balilta kotiin maksanee aika paljon vähemmän kuin Dubaista tai Dohasta saakka. Tässäkin kuitenkin koneisto yskii, koska Bali on tällä hetkellä turisteilta suljettu ja EHKÄ avautuu 11. syyskuuta. Täällä me istumme laskemassa päiviä ja taktikoimassa karttapallon kanssa, miten tässä tulisi soutaa ja huovata. Enpä olisi villeimmissä unissanikaan, edes painajaisissa, sitä uskonut, että Australiaan paluusta tulee tällaista.

Olen innokas avaruusuutis-suurkuluttaja sekä scifi-sarjojen ystävä. Olen jo vuosikymmeniä odottanut, milloin miehitetty lento Marsiin toteutuu, ja olenpa sitäkin pohtinut, että olisiko minusta/meistä lähtijöiksi, jos Marsiin haettaisiin pioneeriasuttajia. Nyt ainakin saan esimakua siitä, millaista olisi, jos siellä asti asuisi. Australiaan on nyt jotakuinkin yhtä kätevää matkustaa kuin Marsiin. Ja takaisinmatkustusmahdollisuudet ovat lähes yhtä nollassa Australian vankilasaari-politiikan myötä; maan kansalaisia ei päästetä ulos edes vankoin perustein. 

Ainut, mikä tässä asiassa lohduttaa on, että ei tämä voi ikuisesti jatkua. Joskus vielä korona on selätetty. Sitä odotellessa. 

Jälkikirjoitus: jos joku miettii, miksemme vain asetu Suomeen tai Ranskaan nyt toistaiseksi: lokakuuhun saakka asettuminen tuntuu aika maksimilta, minkä tällaisessa välitilassa voi viettää - olemmehan olleet reissun päällä silloin jo vuoden. Menot maksaaksemme - sekä täällä että Aussilassa, sillä asuntolaina alkaa taas lyhennysvapaan jälkeen raksuttaa - meidän pitäisi hankkia töitä ja asunto, ehkä päivähoitopaikka N:lle. Sukulaisten huomassa emme voi loputtomiin piileksiä käytännön syistä. Kaiken tämän järjestäminen määrittämättömäksi, kuitenkin väliaikaiseksi ajaksi tuntuu isommalta stressiltä kuin kotiinpaluu tuttuihin ympyröihin, vaikka karanteenin ja taisteluiden kautta. 

Mikä on tuo kaukana siintävä maa? Ei ainakaan Australia, emme ole lähelläkään vielä kuukausiin. 

Ystävyyden evoluutio

Luin toisesta ulkosuomalaisblogista juttua, jossa kirjoittaja harmitteli ikävöivänsä itseään ulkomailla asuessaan. Kotimaassa on tietynlainen persoona, ulkomailla toisenlainen, ja kirjoittaja koki, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla ylipäätään on valtava vaikutus siihen, missä on minkäkinlainen.

Jäin pohtimaan asiaa ja ymmärrän hyvin ajatuksen, että erilaisissa ympäristöissä eri puolet omasta itsestä ja käytöksestä korostuvat. Omalla kohdallani sattuu olemaan niin, että pidän itsestäni ja elämästäni enemmän Australiassa kuin Suomessa. Mielestäni omat hyvät puoleni - sosiaalisuus, optimistisuus ja leikkimielisyys - pääsevät oikeuksiinsa Australiassa, kun taas Suomessa niitä on astetta hankalampi toteuttaa. No eikö Suomessakin voi olla juuri niin sosiaalinen ja hupaisa kuin lystää? Tavallaan voi, tavallaan ei.

On aina helpompaa mennä virran mukana kuin sitä vastaan, vaikka miten itsenäinen tyyppi olisikin. Australiassa arvostetaan letkeyttä, rentoutta ja ystävällismielistä huumorintajua, kun taas Suomessa mielestäni korostuvat enemmän vakavamielisyys vakavastiotettavuuden merkkinä, sekä huumorinkukkana sarkasmi ja jopa kettuilu. Kun vastakkain ovat no worries- ja itku pitkästä ilosta- mentaliteetit, lähden mieluummin optimistijollalla surffaamaan kuin varomaan katajaan kapsahtamista.

Tämän postauksen idea ei kuitenkaan ole ruotia tai suomia Suomea. Ympäristön vaikutusta miettiessäni pohdiskelin myös ystävyyden evoluutiota, eli miten ystävyyssuhteet elävät elämän mittaan ylipäätään ja etenkin ulkomaille muuton myötä.

Olen itse lapsesta saakka muuttanut suhteellisen usein, joten minulla ei ole samassa mielessä vanhoja ystäviä kuten niillä, joiden paras ystävä löytyi jo synnäriltä, päiväkodista tai ekaluokalta. Toki minullakin on vanhoja tuttuja ja pitkän ajan takaa löytyviä kavereita muutoista huolimatta, mutta varsinaiset nykyiset parhaat ystäväni löytyvät yliopistoajoilta, sukulaisista sekä Perthin-tuttavuuksista. Omassa tapauksessani ystävyyssuhteet ovat eläneet ulkomaille muuton myötä näin:

1) Innostus muiden suomalaisten seurasta

Vaikka Australiaan muuttaessani tahdoin jo alusta saakka sopeutua uuteen maahan ja tutustua paikallisiin, oli lähtökohtaisesti helpointa tutustua muihin suomalaisiin: tähän vaikuttivat kielitaito, englannin puhumisen väsyttävyys, sekä sama elämäntilanne. Kaikkein nopeiten ja luontevimmin tutustuin omanikäisiin vastatulleisiin, koska yllätyksettömästi näiden kanssa löytyi eniten asiaa.

Meille muodostuikin (sittemmin hajaantunut) noin tusinan tytön porukka, jotka kaikki kohtasimme toisemme joko paikallisten suomalaisten tapahtumissa tai kaverinkaverien kautta. Tässä porukassa vietimme usein suomalaisia juhlia, kuten vappua ja pikkujoulua. Jälkikäteen ajateltuna en varmaankaan olisi samoihin ihmisiin tutustunut Suomessa, koska olimme kaikki eri puolilta maata, eri aloilta, eri arvomaailmoista ja muutenkin erilaisissa elämäntilanteissa, lukuunottamatta Perthissä asumista.

2) Työkaverit

Oltuani riittävän kauan samassa työpaikassa - oikeastaan saatuani vakipaikan rekrytoimiston sopimuksen sijasta - aloin tutustua myös työkavereihini. Ennen vakiintumistani kollegat eivät kauheasti kiinnittäneet huomiota minuun, enkä itsekään yrittänyt varsinaisesti ystävystyä, koska työsuhteen jatko oli epävarma. En yleisesti kannata ajattelua, ettei kannata panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka eivät ehkä kestä (mistäs sen tietää, mikä kestää ja mikä ei), mutta vastamuuttaneena olin muutenkin tuulisessa tilanteessa eli minne asettuisin tarkalleen asumaan, mihin urasuuntaan hakeutuisin jne.

Noin parin vuoden työuran jälkeen, viisi vuotta sitten, aloin löytää kollegoista porukan, joka hitsautui mukavasti yhteen ja on yhä yksi tärkeimpiä sosiaalisia ympyröitäni Perthissä. Paradoksaalisesti olemme ja emme ole läheisiä. Meitä on viisi ex-kollegaa ja näiden puolisot. Toiset tunnen paremmin kuin toiset, mutta meitä yhdistää eniten samanlainen huumorintaju ja kiinnostus matkusteluun. Tavatessamme juttelemme ummet ja lammet matkailuasioista, sekä entisen työpaikan toimistopolitiikasta, mutta emme varsinaisesti pui sen henkilökohtaisempia.

Tiedän raapaisun verran itse kunkin terveys-, parisuhde- ym asioita, mutta niistä ei yleensä suuresti haluta puhua. En vieläkään tiedä, onko tämä kulttuuriero (minua ja E:tä lukuunottamatta kaikki ovat ausseja), vaiko sattumaa tässä porukassa. Toisaalta syvällisyyden puute joskus haittaa, toisaalta on mukava tietää, että tavatessamme meillä on aina hauskaa.

3) Harrastuskaverit

Olen pelannut kuusi vuotta futsalia enemmän tai vähemmän samalla porukalla puulaakiseurassa. Tämä sakki kokoontuu yhteen vain yhtä tarkoitusta varten ja se on pelaaminen tai pelaamisesta puhuminen. En itse asiassa ole kovinkaan kiinnostunut penkkiurheilija, ja yhteiset stadionkeikat liigajalista katsomaan jätän väliin. Harrastuskavereista on kuitenkin se ilo - harrastamisen mahdollistamisen lisäksi - että melko pian uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen saa tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön.

Vaikkei harrastuskavereista ole tullut hyviä ystäviä muutoin, harrastus luo rutiinia ja mielekästä arkea sinällään. Jos Suomeen vertaa, Perthissä harrastaminen on sosiaalisempaa sikälikin, että kokoonnumme pari kertaa vuodessa tapaamisiin pelien ulkopuolella: syömään ja juomaan. Ainakaan en itse onnistunut löytämään aikuisena sellaista harrastusporukkaa, jossa tavattaisiin muulloin kuin jumppasalilla tai urheilukentällä.

4) Kirjoittajapiirit

Olen muutamaan otteeseen maininnut, että harrastan kirjoittamista (faktan ja fiktion) ja toiveeni on jossain kohti tulevaisuutta saada romaani/romaaneja julkaistua. Tätä kautta onkin löytynyt ehkä itselleni "mätsäävimmät" uudet ystävät, koska meitä yhdistää yhteinen intohimo kirjoittamiseen ja lukemiseen. Itselläni on suomalainen kynäilijäpiiri ja aussipiiri, joista suomalainen kokoontuu kolmen viikon välein ja näemme toisiamme muutenkin. Aussipiiri on vähemmän virallinen eli kommunikoimme lähinnä facebook-ryhmässä, joskus harvoin tapaamme kasvokkainkin.

5) Sukulaiset ja vanhat ystävät

Ehkä itsestäänselvästi, ehkä ristiriitaisesti, yhä tärkeämmäksi elämässäni ovat nousseet sukulaiset ja vanhat ystävät. Olen aina ollut sikäli sukurakas että olen lapsesta asti visiteerannut ahkerasti mummolassa ja tätini luona, mutta vanhempieni, veljieni ja koko suvun arvo nousee jatkuvasti mielessäni, kun välissä on puoli maapalloa.

Kun enemmän tai vähemmän jatkuvasti on tekemisissä uusien tai ainakin uudehkojen ihmisten kanssa, on jopa hämmästyttävän rentouttavaa olla sellaisten seurassa, jotka tuntevat minut vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ei tarvitse stressata siitä, teenköhän hyvän vaikutuksen ja mitä tuokin minusta ajattelee - vaikken näistä olekaan erityisen kova stressaamaan. Senkun on vaan, mökkivaatteissa, tukkakin kampaamatta, ketään ei haittaa.

Yhteenkuuluvuuden tunteesta

Vaikka tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ajattelen, että uuteen maahan muuttaessa on tärkeää löytää sellaisia sosiaalisia ympyröitä, jotka oikeasti "resonoivat". Kavereita löytänee helpoiten juuri toisista suomalaisista ja työkavereista, mutta niissä pooli ja valinnanvapaus on kuitenkin rajoitettua. Ei ole annettua, että muut ulkosuomalaiset tahi kollegat ympärilläsi ovat juuri kaltaisiasi tyyppejä, ja yhteydentunne saattaa jäädä muutaman langan, kuten yhteisen kielen tai yhteisen työn varaan. Ei sekään huono juttu ole, mutta omimman oman itsen löytämisen kannalta voi olla fiksua ihan etsimällä etsiä itselle sopivia ympyröitä.

Joskus oikeiden tyyppien löytäminen voi viedä vuosiakin. Jos välillä tuntuu, ettei itselle löydy mieleistä seuraa, ei kannata lannistua, vaan kartoittaa uusia suuntia, joista sitä voisi löytyä. Harrastus, työ, naapurustopiiri, hyväntekeväisyysjärjestö, vanhempainryhmä, matkailusta innostuneet, jne. Ulkosuomalaisena ikävä kyllä joutuu tottumaan myös siihen, että ihmisiä tulee ja menee ihan eri tavalla kuin kohtuuvakaasti Suomessa asuessa. Australiassa eritoten on paljon populaa, joka käy ja lähtee: reppureissaamassa, irtiottovuodella, turistina, työkomennuksella... Aina kun johonkuhun uuteen tutustuu, ottaa riskin, että tämä ei olekaan saapuvilla kauaa. Riski on myös niin päin, että itse muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin tai maahan.

Toisaalta ulkosuomalaisuuden etu on - ainakin omalla kohdallani - että oppii löytämään yhteistä, sekä tekemään tikusta asiaa. Kun ei voi tukeutua johonkin aina lähellä olleeseen seuraan, vaihtoehdot ovat joko käpertyä yksinäisyyteen (tai tottua siihen terveellä tavalla), tai kiskaista itsensä kuoresta kohti muita, tavalla tai toisella.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa painiskeleville; jospa pian jostain suunnasta löytyy joku mukava tyyppi arkea jakamaan ja juhlista iloitsemaan.

Kuva (c) familyfriendpoems.com 

Aina kaikki hyvin? Yksinäisyydestä

Viimeksi kerroin, että kirjoittamani romaani kilpailee kustannussopimuksen saamisesta. Sain vastaukseksi paljon kannustusta ja siitä kaikille kiitos. Eräs kommentti jäi mieleen kummittelemaan, nimittäin: "mikä sinulta ei onnistu tai mitä et osaa, kun näyttää, että kaikki sujuu?" Kommentti oli hyväntahtoinen ja otin sen huumorilla, mutta siitä jäi kaksi asiaa pohdituttamaan. Ensinnäkin onnistuminen elämässä, ja toisaalta se, onnistuuko minulta todellakin kaikki vai onko blogini painottunut, ehkä peräti vääristynyt, positiivisuuden puolelle?

Onnistumisesta sen verran, että ehkä tekemisistäni saa sellaisen kuvan, että aina on tuulta purjeissa, koska a) kerron mielelläni hyviä uutisia, koska ajattelen, että ne voivat rohkaista muita yrittämään omien unelmien saavuttamista ja hyvistä uutisista tulen itsekin hyvälle mielelle; ja b) kukas sen kissan hännän nostaa jos ei itse? Minua on aina ihmetyttänyt suomalaisuuteen (ilmeisesti) kuuluva piirre, että omia taitoja, menestystä, aatteita ja vaatteita tms. tulisi hieman epäillä ja mielellään vähätellä. Miksi? Ei kukaan tietenkään halua kuunnella omahyväistä saati mihinkäänperustumatonta toitotusta siitä, miten mahtava suksee kertoja itse on. Mutta miksei saisi ja kannattaisi ilahtua ja jakaa hyviä uutisia silloin, kun niitä on?

Ex-pomoni täällä Aussilassa kerran ohjeisti, kun kehityskeskustelussa pyysin häntä antamaan enemmän positiivista palautetta tavanomaisemman kritiikin sijasta: "Mitä pidemmälle elämässä ehdit sekä iän, aseman että saavutusten puolesta, sitä vähemmän muilla on aikaa ja kiinnostusta kehua sinua. Töissä senioriasemissa olevilla on omat murheensa ja myös odotukset niitä alaisia kohtaan kasvavat jatkuvasti, jotka etenevät urallaan. Opi tunnistamaan itse omat vahvuutesi ja olemaan ylpeä saavutuksistasi." Jäi mieleen.

Blogijuttuni ovat pääsääntöisesti hyväntuulisia (ainakin omasta mielestäni), koska toisaalta sellainen satun olemaan luonteeltani, toisaalta haluan mieluummin tallentaa hyvän mielen juttuja kuin murheita. Toki kritiikkiäkin blogista löytyy sekä Australiaa että Suomea kohtaan, koska ei mikään tai kukaan ole täydellinen. Omia henkkoht murheitani en kovin usein jaa, osin siksi, ettei suuria murheita ole (puunkoputus) ollut aikoihin, toisaalta siksi, että murheet tuntuvat paljon henkilökohtaisemmilta kuin ilonaiheet ja ovat siksi vaikeammin jaettavia. Usein rohkaistun kirjoittamaan vaikeista aiheista vasta sitten, kun ongelma on jotenkin ratkennut, niin tälläkin kertaa.

Yksi asia on tänä vuonna painanut, mutten ole aiemmin keksinyt, miten siitä kirjoittaisi rakentavasti. Yksinäisyys, kavereiden katoaminen, välien väljähtäminen, vähenevä yhteydenpito perheeseen ja sukuun yhä pidempään jatkuvan erilläänolon vuoksi. Olen elämässäni muuttanut sen verran monta kertaa, että otan perusasetuksena sen, että kaikki ihmiset eivät pysy elämässä mukana koko matkaa, vaan jotkut tulevat mukaan vain osaksi polkua ja hyvä niin. Kuitenkin tämän vuoden mittaan on tuntunut, että olen palannut ensimmäisen aussivuoden yksinolofiiliksiin, eikä se ole ollut kivaa.

Vaihdoin vuoden alussa työpaikkaa, ja tajusin vasta muutama kuukausi jälkikäteen, miten paljon sosiaalinen elämäni oli nojannut hyvään työporukkaan. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan joka päivälle juttuseuraa eikä joka viikolle lounaskamuja. Uuden työpaikkani työilmapiiri on aivan erilainen kuin edellisen, eikä siellä juuri jutustella, saati käydä lounaalla yhdessä. Töitä, töitä, töitä, se on siinä.

Samaan aikaan Perthiin-muutostani saakka kasassa ollut suominaisten kaveriporukka on pikkuhiljaa hajaantununut, koska osa on muuttanut takaisin Suomeen, osa elää omaa elämäänsä perheen, työn, harrastusten, opiskelun ym. tiimellyksessä, eikä meistä kellään ole enää samaa vertaistuen tarvetta kuin alkuvuosina. Kukin on siis vähitellen ajautunut uusiin suuntiin ja uusien kavereiden huomiin. Paitsi hetkellisesti minä. Vuoden puolivälissä oli hetken sellainen olo, että olen ihan irrallaan, yksin, kenenkään kaipaamattomissa (paitsi tietty E:n).

Onnekseni olen nyt alkanut tutustumaan uusiin työkavereihin hieman paremmin, jotta edes jokunen sananvaihto päivän mittaan tapahtuu muustakin kuin työstä. Samaten olen löytänyt mahtavan porukan perthinsuomalaisia kirja- ja kirjoitusintoilijoita, joiden kanssa aika rientää ja juttu luistaa kirjoitusharrastuksesta puhuessa. Hetken irrallisuus ja yksinäisyys kuitenkin jälleen kerran opettivat, että maanmuutto voi olla raskas prosessi. Ymmärsin paremmin, miksi niin monet päättävät lopulta, että synnyinmaa mansikka ja paluumuuttolasti laivataan Suomeen.

Mietin, onko vaikeampaa olla yksin uudessa maassa kuin synnyinmaassaan, koska uudessa paikassa ei ole vanhoja verkostoja kuten koulukavereita, perhettä jne. joiden seuraan voisi hakeutua? Vai onko uudessa maassa itse asiassa paremmat oltavat, koska Australiassa on niin paljon uusia tulijoita, että ainakin maahanmuutosta ja sopeutumisesta saa yhteistä jutunjuurta ja kaverustumisen syyn, jos ei muusta? Varmaan vaihtelee henkilöittäin ja tilanteittain.

Itselleni on ollut helpompaa löytää uusia kavereita Australiasta aikuisena kuin Suomesta aikuisena, koska aussit ovat keskimäärin sosiaalisempia ja "miksaavat" ympyröitään, eli mielellään kutsuvat esimerkiksi opiskelu-, työ-, ja lapsuudenkaverit samoihin tilaisuuksiin sen sijaan, että kaikki pidetään erillisinä kuppikuntina. Muistan ensimmäisenä aussivuonna järkyttyneeni, kun kaveri kutsui minut Halloween-juhliin ja paikalla olivat myös hänen vanhempansa - - - kolmikymppisen kotibileissä, vanhemmat? Kaveri ei koskaan saanut tietää, että meikäläisen silmiin moinen oli kummallista; nykyään normaalia, kuten myös vastasyntyneiden näkeminen pubilounaalla tai musiikkikonsertissa, niinkuin Down Underissa on tapana. Kaikki mukaan vauvasta vaariin!

Suomi-koulun toiminnasta löytyy aina seuraa. Toivon saavani aikaan varainkeruu-joulumarkkinat koululla lokakuussa: perthiläiset, tervetuloa!

Onko iloisuus aina pinnallista?

Ärsyttävätkö liian positiiviset blogit? Vai jurppivatko negailijat? Koetko vaikeista asioista puhuvat vakavastiotettaviksi ja luotettavammiksi kuin kepeistä, hauskoista aiheista kirjoittavat? Mielestäni suomalaisilla on erityinen rakkaus vakavuutta ja melankoliaa kohtaan, asenteella "kunnoitusta näytetään vakavuudella" sekä "itku pitkästä ilosta", ja vaikeista tunteista ja pettymyksistä puhumista pidetään aidompana kuin onnenaiheista kirjoittamista.

Mistä saa blogata ollakseen kiinnostava, uskottava ja hyvä tarinaniskijä? Tietenkin kukin siitä, minkä itse kokee asialliseksi ja mielekkääksi, mutta olen viime aikoina törmännyt hyvin erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on hyödyllistä, kiinnostavaa tai sopivaa näin ulkomailla pysyvästi tai väliaikaisesti asuvan, tai matkabloggarin näkökulmasta. Tässäpä listaa eri näkemyksistä.

1. Vain positiivisia juttuja

Maailma on täynnä huonoja uutisia joka tapauksessa, joten miksi täyttää sosiaalista mediaa ja muiden päivää vielä lisää kaikenlaisilla pettymyksillä, pahimmillaan marinoilla? Yleensä ikävissäkin tapahtumissa on kultareuna, tai ainakaan niissä ei itse tarvitse kieriskellä, jos pyrkii keskittymään positiiviseen omassa elämässään. Olen itse kallellaan tälle ajattelukannalle, mutta toki tajuan, miten helposti siitä tulee epärealistinen, sokeroitu ja ”katsokaa kun mulla menee hyvin!” leuhkafiilis. Ymmärrän, että jos tätä tuuttaa liikaa, niin siitä lähinnä lannistuu – ”ei mun elämä tule koskaan olemaan noin hyvää, oli se totta tai ei” ja lukija on ehkä ikiajoiksi menetetty.

Ajattelin aiemmin, että itse kullakin kohtuus sanelee, miten paljon tällaista positiivariutta voi blogiinsa laittaa ja kaikilla olisi jotakuinkin sama filtteri, mutta ei, ehei. Toisille parikin positiivista ”hyvin menee” juttua putkeen ylittää sokerikynnyksen, ja saan satunnaisesti palautetta, että ”onpa kiva kuulla miten siellä_oikeasti_menee”, jos kirjoitan jostain epäonnistumisesta tai pahasta mielestä.

Tiedän, ettei kenenkään elämä ole jatkuvaa ruusuilla tanssimista, mutta en itse allekirjoita ajattelua, että jos keskittyy positiiviseen, silloin väistämättä esittää, lavastaa tai maskeeraa elämäänsä. Bloggaamisessa on kuitenkin näkökulmasta kyse ja luen itse mieluummin omana päiväkirjanani blogiani, joka on kallellaan optimismiin, ei murehtimiseen ja märehtimiseen. Useimmat epäonnistumiset ja epäonnet unohtuvat kuitenkin aika pian. Mielestäni yksi puhuttelevimpia suomalaisen kirjallisuuden näytteitä on Vänrikki Stoolin tarinoista kohtaus, jossa sota raivoaa ja tappio uhkaa, mutta suomalainen sotilas ajattelee:

”hän kiros silloin, puri hammastaan,
mut kyyneleet hän sydämeensä sulki,
huulilta vaan nuo sanat salamoi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.”

Elämä voittaa ja jatkuu kuitenkin.

2. Inhorealismia se olla pitää

Ehkä aivan äärilaita-inhorealismia ei kirjoita kukaan, ellei sitten täysin kieli poskessa ja huumorimielessä. Mutta jotkut bloggarit kuulostavat ottavan asenteen, että jos menee huonosti, niin se kannattaa jakaa, koska siitä saavat muut realistista ja ehkäpä rohkaisevaa tietoa ja vertaistukea omaan elämään. Totta, ehdottomasti. Olen joskus seuraillut blogia, jonka pitäjä kärsi pahasta masennuksesta ja jutut ja piirrokset (taide/sarjisblogi) ymmärrettävästi sen mukaisia. On todella rohkeaa uskaltaa kirjoittaa avoimesti, mitä mielessä liikkuu ja miten pohjalla voi käydä henkisesti ja fyysisesti, ja varmasti bloggareilta saatava esimerkki ja vertaistuki auttaa ihan käytännön ratkaisuissa, esim. siinä, että rohkaistuu itse hakemaan apua masennukseen.

Mutta, en ole aivan varma onko aina kirjoittajalle hyväksi jakaa vaikeita asioita jatkuvasti tai täysin rehellisesti. Sellaiseen tutkimukseen joskus törmäsin, että ongelmista puhuminen ei auta, jos niihin ei löydy jonkinsortin ratkaisua tai katharsista (ulospääsyä, helpotusta). Mitä enemmän ongelmat pyörivät päässä ja omissa teksteissä, sitä enemmän ne aivan fyysisesti rakentavat sellaisia neuroniyhteyksiä aivoihin, että ongelmien ajattelu vahvistuu. En väitä olevani lääkäri tai psykologi ja kukin tyylillään, mutta itselleni sopii paremmin positiivisuuteen keskittyminen jo siksikin, että hankalat ajat eivät saa samaa otetta, kun ne eivät tahattomasti pompsahtele muistuttelemaan itsestään blogiteksteissäni vuosienkin päästä.

3. Sensuroitua arkea

Joskus kuulen mielipiteenä etenkin ulkomailta tai matkoilta bloggaavilta, että he joutuvat tietoisesti rajoittamaan positiivisen sisällön julkaisemista, etteivät aiheuta kateutta ja kaunaa. Esimerkiksi täällä Perthissä on maantieteellisistä ja ilmastollisista syistä usein todella hyvä sää, joten ihan perusarjen valokuvaaminen tuottaa liudan aurinkoisia kuvia. Samoin matkustelu pääsääntöisesti kohdistuu kiinnostaviin tai kauniisiin paikkoihin (kuka meistä varaa loman jonnekin kaatopaikan viereen tai Prisman parkkipaikalle?), joten matkoilta irtoaa kauniita ja idyllisiä kuvia ”puoliväkisin”. Näitä ei kuitenkaan haluta laittaa blogiin ainakaan ”liikaa”, ettei tule syytöksiä kohdassa 1 mainitusta sokeroinnista.

Muttamutta. Fakta on, että meitä ihmisiä on yli seitsemän miljardia, joten väkisinkin jonkun elämä siinä joukossa on perushyvää ja iloista. Omasta mielestäni on epäterveellistä ja haitallista, jos posiitiviset jutut otetaan ensimmäisenä epäuskofiltterillä vastaan, ajatellen ”tuokin piilottelee tai esittää jotain.” Kateus on aina ollut asia, joka minua suomalaisessa yleiskulttuurissa harmittaa. Miksei esim. naapurin menestystä voi ottaa inspiraationa ja rohkaisuna itselle – jos tuokin onnistuu niin kyllä minäkin? Tällaista linjaa yritän itse vetää blogissani, idealla: jos haluat Australiaan tai ulkomaille, on tänne ennenkin lähdetty ja onnistuttu, joten pehva ylös sohvasta ja unelmaa kohti hakeutumaan.

4. Tasapainoisesti kaikkea

Tämä todennäköisesti on yleisin bloggausmoodi eli se, mitä ihmiset ajattelevat/uskovat kirjoittavansa. Niin minäkin. Silti olen tunnistanut muiden kommenttien perusteella, että oma purteni seilaa tuolla ykköskohdan vesillä enimmäkseen eikä oikeastaan juuri koskaan käy kakkoskohdan puolellakaan.

Ei siksi, etteikö elämään mahdu todella mustiakin alhoja, mutta olen vissiin neuronini virittänyt niin (tai luonto hoitanut puolestani), etteivät ikävät asia pyöri kauaa mielessä ja pääsen äkkiä yli pettymyksistä – todella hyvä taito, koska novellinkirjoitusintoni saati väikkärini olisivat jo kuolleet kituvan kuoleman vuosia sitten, jos olisin jäänyt saatua palautetta nyyhkimään liian pitkäksi aikaa. Toisaalta, kuten sanottua, blogivireeni on valinta, eli yritän löytää epämukaviin, hankaliin tai vaikeisiin aiheisiin positiivisen pohjavireen, koska mielestäni pelkkä tilitys ei asioita auta.

Tässä kuitenkin törmää ajattelutapojen eroon, eli mikä kullekin on neutraalia, positiivista tai negatiivista? Olen huomannut olevani melkoisen pepsodent-hymy-henkinen, eli aika kauan ja laajasti saa hehkuttaa ennenkuin minua ärsyttää liika intoilu. Muistan vuosien varrelta vain pari lukemaani blogikirjoitusta, jotka olivat tsemppihengessään ja mahtavuudessaan epärealistia. Toisille puolestaan jo ne mainitut pari iloista tekstiä putkeen ovat epäuskottavia, koska ei kukaan ole jatkuvasti ja aina vain hyvällä tuulella: pahan mielen, tuulen tai onnen piilottelu antaa elämästä siloitellun ja fiktiivisen kuvan. Niinhän se on. Ehkäpä siksi blogit harrastuksena ja lukuviihteenä ovat niin suosittuja, koska kaikilla on omat näkemyksensä ja tyylinsä, ja blogimerestä löytyy ihan jokaiselle jotain.

Bloggarit blogipallomeressä. Toisille sattuu ja tapahtuu iloisia, toisille surullisia asioita - tai todennäköisemmin kaikille kaikkea, mutta kumpi kiinnostaa enemmän lukea ja kirjoittaa? Itse olen tuo keltainen pallo juu.

Entä jos menee pieleen?

Bloggaan yleensä viikonloppuisin kivana luovana harrastuksena, mutta viime viikkoina on ollut puhti poissa ja ideat vähissä. Tajusin vasta eilen, mistä kiikastaa. Minulla on taipumusta ylisuorittamiseen - kuten niin monilla muillakin suomalaisilla - ja hoksasin, etten ole pitänyt yhtään vapaapäivää kuukausiin.

Tietenkin olen töistä vapaalla joka viikonloppu, mutta olen käyttänyt vapaapäivät opiskeluun (iisakinkirkkoväikkäri) ja/tai fiktion kirjoittamiseen eli romaaninpoikaseni ruokkimiseen. Luen paljon kaikenlaista, koko ajan, mutta sekään ei ole ollut rentoutuskeino, vaan oppimisen väline: mitä voin käyttää väikkäriin, mitä voin oppia romaanikirjailijana tästä? Herään joka aamu kuudelta ehtiäkseni kirjoittaa aamulla tunnin ennen töihinlähtöä, ja töiden jälkeen kirjoitan tunnin. Toisaalta olen ylpeä siitä, että edes jaksan yrittää, toisaalta nyt vasta tajuan, että eihel eihän näin voi jatkuvasti elää, tulee böön-aut. Onneksi on Suomeen lomalle lähtö heti juhannuksen jälkeisellä viikolla kiikarissa!

Sananen unelmien toteuttamisesta, josta on muotoutunut yksi blogiteemani. Monet blogin lukijat ovat ulkomailla jo asuvia suomalaisia, tai Australiaan tai muualle muutosta unelmoivia. Yleinen stressinaihe ulkomaille muutosta haaveilussa on, että entäs jos ei onnistu? Entäs jos ei löydä töitä, kotiudu, tunne kuuluvansa joukkoon, opi kieltä sujuvasti, pärjää, kestä koti-ikävää? Tähän yhden lauseen neuvo: sitten suunnitelmiin muutos ja uusi yritys jotain muuta.

Epäonnistumisen tai ajantuhlaamisen pelko on varmaan yleisin syy, miksei unelmia lähdetä tavoittelemaan. Entä jos menee pieleen, hukkaan aikaa, muut nauravat, petyn itseeni? Tähän sama neuvo toistona: perään joko uusi yritys tai suunnitelmien muutos. Yhtään mikään ei ole elämässä varmaa, ei edes se, että nykyinen elämä jatkuu sellaisena kuin se on. Joten miksi ei kokeilisi? Aikaa on aina siihen, minkä kokee tärkeäksi (vaikka alun ylisuoritusesimerkin ei ole tarkoitus ihannoida pohjaanpolttavaa elämäntapaa).

Olen vuosia haaveillut kirjoittavani kirjan/kirjoja ja lopulta tajusin, että koskaan ei tule sellaista rakoa, jossa minulla olisi loputtomasti aikaa ja energiaa vain siihen. Eli niitä täytyy kaivaa tässä ja nyt. Eniten kirjoittamisessa stressaa ajatus, että lopputulos ei kiinnosta ketään eli en löydä julkaisijaa, omakustanteista kirjaa ei osta kukaan, tai että en tienaa sillä rahaa ja siten "oikeuta" käyttämääni aikaa. Kunnes tajusin muistuttaa itseäni siitä, että raha kertoo aika vähän siitä, mikä on oikeasti arvokasta.

Olen aiemminkin todennut, että nykyisessä kasvua ihannoivassa talousmallissa tuottavimmat alat ovat tuhoisia, kuten ase-, ja fossiilienergiakauppa, puhumattakaan laittomista eli ihmis-, ja huumekauppa. Vähiten rahaa liikkuu siellä, mikä on tärkeintä, eli välittämisessä ja huolenpidossa, oli kohde ihminen, eläin tai maailma yleensä. Eli se täytyi karsia mittarina kokonaan onnistumisesta, paljonko tulisin tienaamaan kirjailijana. Olen myös oppinut, että 90% kirjailijoista ei tienaa kirjoillaan kuin taskurahoja, vaikka tyypillisesti yhteen kirjaan menee vähintään vuosi työaikaa. Kaikilla on jokin toinen ammatti, josta laskut maksetaan: J.K. Rowling ja R.R. Martin ovat poikkeuksia, eivät sääntöjä.

Miten tämä omakohtainen pohdiskelu liittyy maanmuuttoon tai muuhun unelmiin?

1) Rahan tai vaurastumisen käyttäminen onnistumisen mittarina tuottaa pelkkää stressiä. Tietenkin kaikki tarvitsemme tulonlähteen, mutta se, paljonko tienaa, kertoo todella vähän henkilön tarpeellisuudesta yhteiskunnalle tai henkilökohtaisen onnellisuuden tasosta. Jos aussivuosi menee hedelmäfarmeilla pakertaessa ilman, että yhtään kolikkoa kertyy säästöön, jäi siitä ainakin muistoja ja kokemuksia. Uusia töitä ehtii elämässään hakea keskimäärin 46 kertaa uusimpien tilastojen mukaan, joten ei se ulkomaille muutto itse asiassa aiheuta täysin uutta päänvaivaa työn saralla, kuten moni pelkää. (Huom, ei tarkoita että ihminen jää työttömäksi 46 kertaa, vaan että töissäkin ollessaan yrittää hakea uusia töitä).

2) Epäonnistumisen pelko on jokaisen omassa päässä. On minun itseni päätettävissä, paljonko annan muiden kommenttien vaikuttaa omiin päätöksiini. Jos jonkun mielestä on typerää, riskialtista tai haihattelua muuttaa ulkomaille tai noloa palata maitojunalla takaisin, miten se oikeasti liittyy minun elämääni? Ulkopuolista tuulenhuminaa.

3) Yhteen unelmaan ei kannata jäädä jumiin. On hyvä jaksaa yrittää, kunnes kohtuuvarmasti tietää, voiko ideassaan onnistua vai ei. Keskenjättäminen kaduttaa varmasti enemmän, kuin liian kauan hinkuttaminen. Mutta, cut your losses eli jätä kesken kun vielä voit, on hyvä ohje vähän kaikkeen: jos esim. ulkomailla ei homma onnistu eikä siellä viihdy, niin sitten joko kotimaahan tai kohti uutta. Kulissien ylläpito epäonnistumisen, kriitikin tai naureskelun pelossa on turhinta, mitä elämässään voi tehdä, ajattelen.

4) Jokainen kokemus on uusi muisto. Myös negatiiviset kokemukset ovat tarpeellisia, koska ilman niitä ei opi itsestään ja muista yhtä paljon, eikä myöskään osaa arvostaa kaikkea hyvää, mitä itsellä on. Jos esim. oma kirjani ei koskaan "lennä", jääpähän sen kirjoittamisesta muisto, että hittovie minä jaksoin vääntää kokonaisen 300-sivuisen tarinan, juonineen henkilöineen, joten jaksan ja osaan kyllä muutakin.

Uuteen paikkaan muutto ei ole koskaan helppoa, oli kyse kaupungin- tai maanvaihdosta. Mutta miltä tuntuisivat onnistumiset, jos ei koskaan epäonnistu? Niistähän kulahtaisi maku aika äkkiä, jos kaikki hoituisi aina rytmikkään tyylikkäästi ilman vastoinkäymisen häivää. Meistä kaikista tulisi pikku-Trumppeja, kitiseviä aikuislapsia, joiden mielestä kaikki mulle heti nyt ja muille ei mitään :D

Hyödyllinen kaavio summaa prosessin. Joko jää jumiin epäonnistumisen pelon muurin taakse, kapsahtaa häpeän kuoppaan, tai punnertaa sisulla kohti onnistumista, mikä se kullekin on. 

Blogitunnustus laatublogeille ja vinkkejä bloggaukseen

Sain Noonikselta Matka Maailmalle - blogista Blogger Recognition Awardin eli suomeksi tunnustuksen blogini laadusta, kiitos kovasti! Kyllä nyt kelpaa taas näppistä paukuttaa. Palkinto tuli tällaisin reunaehdoin:

Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

Käydään asiaan siis. 1. ja 4. on jo hoidettu joten eteenpäin, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.

2. Kuinka aloitin bloggaamisen?

Aloitin kuten varmaan 90% prosenttia ulkosuomalaisbloggaajista, eli päiväkirjana itselle ja tutuille. Kun muutin Perthiin v. 2011, siihen aikaan ei mielestäni vielä ollut netti pullollaan matkabloggaajia, jotka ihan työkseen kirjoittavat juttuja ja tienaavat niillä. Nythän sellaiseltakin pohjalta voisi blogin aloittaa. Itse oletin, että tätä lukisivat lähinnä perhe, suku ja kaverit, ja välitän näin kätevästi kuulumiset ja "elossa ollaan" päivitykset kaikille kerralla.

Blogissa on se "huono puoli", että yleensä kuvittelen, että tutut ovat jo lukeneet kuulumiset enkä juuri kerro asioistani kasvotusten, ettei tule turhaa toistoa. Hämmästys on kova molemmin puolin, kun kaveri ei tiedäkään jostain viime aikojen käänteestä - eihän jokainen tätä blogia vahtaa viikoittain skuuppien toivossa :D

Kun tajusin kävijälaskurista, että pakosti täällä käyvät muutkin kuin sukuni, aloin kirjoittaa enemmän ulkosuomalais-maastamuutto-kulttuurieronäkökulmasta, antaakseni neuvoja, vinkkejä ja näkökulmaa muille samassa elämäntilanteessa oleville tai sitä suunnitteleville/toivoville.

Nyttemmin blogini johtotähdeksi on noussut "valistushenkinen" ihmettely, eli katselen maailmaa puoliulkopuolisen silmin ja yritän siten muistuttaa, että vieras, uusi tai outo ei tarkoita samaa kuin huonompi. Kaikilla meillä on muilta opittavaa ja omalta osaltani haluan kantaa korttani kekoon. Toivon, että blogini osaltaan rikkoo raja-aitoja tai luutuneita ennakkoluuloja esim. maahan- tai maastamuuton osalta, välivuoden pitämisestä, alanvaihdosta ja ulkomaalaisista ylipäätään.

3. Ohjeita aloitteleville bloggaajille

Oman blogifilosofiani kolmijalka on:

Kirjoita asioista, jotka itseäsi kiinnostavat sellaisella otteella ja kielellä, joka on itsellesi luonnollista. Fokusointi siihen, mistä lukijat tykkäävät tai millä saisi suurimman lukijakunnan (tai niitä matkablogisponsoreita), ei mielestäni tuota hyvää jälkeä, vaan huonosti naamioitua mainontaa ja teeskentelyä. Blogin pito on luovaa puurtamista eikä sitä jaksa, jos sisältö ei oikeasti itseä nappaa eikä jutuistaan ole innoissaan.

Kirjoita säännöllisesti. Mikään pakkohan ei ole kirjoittaa edes kerran vuodessa, mutta kirjoittaminen itsessään inspiroi kirjoittamaan lisää ja myös opettaa paremmaksi jutuniskijäksi. Sitä enemmän oppii sommittelusta, tekstin rytmistä, kuvituksesta jne. Lukijat löytävät blogin todennäköisimmin, jos blogissa on uutta sisältöä kohtuusäännöllisesti. Itse kirjoitin aluksi intoa piukassa parin päivän välein, nykyään kerran viikossa-parissa juttuideoista riippuen. Usein lukijoita kiinnostaa ihan tavallinen arki, eli mitään erikoisaiheita ei edes tarvita.

Lue muiden blogeja - lue ylipäätään. Bloggaajalle iskee väistämättä kuiva kausi eikä mikään tunnu irtoavan näppiksestä. Muiden blogeista saa uutta näkökulmaa ja aiheita, samaten lehdistä, kirjoista tai uutisista. Ei kukaan toimittaja tai kirjailijakaan istu eristettynä odottamassa, että taivaallinen inspiraatio iskee, vaan ammattilaiset aktiivisesti etsivät jutunjuurta ja "avautuvat" ideoille olemalla maalmassa mukana lukijana, kuulijana, tekijänä. Ohje toimii myös bloggarille.

5. Nimeä 10 blogia palkinnon saajiksi

Säännöllinen lukulistani ei ole laaja, siksi irtoaa vain puolet eli viisi blogia. Nooniksen Matka Maailmalle jo sai palkinnon, joten hyppään sen yli ja nimeän seuraavat loistavat blogituttavuudet:

1. Brazilandia. Sanavalmis, mainio Ronja bloggaa elämästään brasilialaisen aviomiehen Mauri(cio)n kanssa tämän kotimaassa.

2. Chez Helena. Ranskassa asuva toimittaja-perheenäiti kertoo arjestaan kauniisti ja viisaasti.

3. Lapinlahden Muuttolintu aka Oli ennen Onnianni. Savolaislikka USA:ssa. Rehellistä mustaa huumoria ja pikkulapsiperheen äidin arkea sekä parisuhteen byrokratiakitkaisen alun muisteluja.

4. Moottoritiellä on puuma. Indonesian pikkusaarelle Balin naapuriin muuttanut entinen IT-suorittaja, nykyinen rääväsuu kreisi cat leidi eli kissojen orpokodin pyörittäjä avautuu kaikesta.

5. Australiaan! Faktapitoinen ja -painotteinen tietopläjäys Melbournesta ja Australiasta yleisesti.

Kuvituksena yleisiä näkymiä normiarjestani eli lounaspaikkoja, kotia, kaupunkia...

Perthin keskustori Forrest Place rautatieaseman edessä ja joulurieha viikonloppuna. Alakuvassa perhetapahtumien normipalvelu eli ilmaista aurinkorasvaa. 

Ruisleipä! Tällainen tuli kaverilta lahjaksi, kotona leivottu! Voi että on hyvää!

Kahvikuppi. Hyvää kahvia. Suklaata. Tarvitseeko lisäperusteluja?

Ostettiin tällainen puska paikallisia kukkasia. 

Telkkaripöytämme kulmaa ja maailmalla napattuja pari-selfieitä. Taustalla äidin lähettämä keittiöpyyhe kehyksissä, oli liian hieno pyyhkeeksi.

Yllä ja alla. Melkein jokapäiväinen näky muodossa tai toisessa, lounaskahvila, yksi Perthin sadoista vaihtoehdoista. Halvempaa olisi syödä eväitä töissä, mutta tykkään jaloitella päivän mittaan ja syödä muutakin kuin tähteitä :D 

Meinasi unohtua: blogger recognition award kuva palkitsemilleni bloggaajille! Hyvä te ja me!

Kääntöpuolia - maanmuuton opettavaisuuksia

Kirjoitin viimeksi listausta parhaista ja hankalimmista puolista ulkosuomalaisena. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa huomioita siitä, mitä ei tule ajatelleeksi, kun päättää ryhtyä maanmuuttajaksi. Mikäli harkitset uuteen maahan muuttoa, näistä pohdiskeluista voi olla hyötyä jo ennakkoon tiedostettuina.

Monenmonet blogipostaukset pitkin internetiä on kirjoitettu ikävästä, pitkistä matkustusajoista ja niiden hinnoista, miten kaipaa sekä omaa kotiympäristöä, läheisiä ihmisiä, tuttuja ruokia että tuttuutta ylipäätään, joten nämä jätän vähemmälle. Sen sijaan tällaisia huomioita on kertynyt omaan muistojen arkkuun/arkistoon, joita en ollut ennakoinut:

Positiiviset ja negatiiviset yllätykset mamuna

Kaikkia ei voi suoraan luokitella joko-tai, koska opettavaisuuksissa on hyvät ja huonot puolensa.

Miten paljon itse kypsyy ihmisenä. Tietenkin minun on mahdotonta sanoa, paljonko ja mihin suuntaan olisin muuttunut siirtyessäni kaksikymppisyyden puolelta kolmikymppisyyteen ihan vain Suomessa pysytellen. Mutta uskallanpa arvata, että aika paljon enemmän perspektiiviä ihmiselon kirjoon on yleisesti kertynyt näin planeettamme pitkin poikin matkusteltua ja sisältäpäin toisiin kulttuureihin tutustumalla.

Olen nykyään paljon vähemmän tuomitseva ja johtopäätöksiin hyppäävä kuin viisi vuotta sitten. Otan esimerkiksi muiden huonon käytöksen tai huonon kohtelun minua kohtaan paljon vähemmän henkilökohtaisesti, sillä syitä siihen voi olla monia ja empatia (tietenkin tiettyyn rajaan asti) on yleensä hedelmällisempi ymmärtämistapa kuin kosto, kauna tai syyllistyminen. Toisaalta uskallan puolustaa rajojani vankemmin eli en anna muiden vaikuttaa elämääni negatiivisesti tai suuntiin, joihin en halua mennä.

Sanalla sanoen olen enemmän balanssissa ja zen kuin Suomesta lähtiessäni, millä asialla ei toki välttämättä ole Suomen kanssa tekemistä, mutta maasta- ja maahanmuuton ja sen tuomien ongelmien ylittämisen kanssa hyvinkin. Jos siis kaipaat tyynempää, rennompaa ja itsevarmempaa versiota itsestäsi, sellaisen saat kasvatettua lähes taatusti matkustelun tai maanmuuton sivutuotteena.

Tietoa on maailmassa valtavasti, mutta suomenkielelle siitä päätyy vain osa. Nyt kun elämäni tapahtuu englanniksi, tajuan, millainen uskomaton voimavara sujuva kielitaito on. Englanti ei toki ole ainoa suurkieli, jota kannattaa osata, mutta kyllä maailman uutiset, tapahtumat ja tieto avautuvat aivan eri tavalla ulottuville kuin pelkkää suomea puhuessa.

Toki Suomessakin asuessa voi englantia opiskella ja osata jopa hyvin, mutta kyllä itselleni tuppasi olemaan hivenen ponnistus lukea englanniksi, etenkään mitään kovin pitkää tekstiä, kun elämä muuten tapahtui suomeksi. Englanniksi kommunikointi oli verrattain vaivalloista, kun suomeksi ajatellut asiat piti kääntää erikseen englanniksi - sen sijaan, että ajattelisi suoraan englanniksi, kuten nyt.

Huomaan "täältä maailmalta" käsin, että suomalaisille saakka tihkuva tieto monestakin maailman tapahtumasta on YLEn ansiokkaista valistus- ja tiedostusponnisteluista huolimatta melko pinnallista ta joskus jopa puolueellista (eritoten talousasioista puhuttaessa). Jos ei jaksa tai pysty lukemaan pitkiä, monimutkaisia artikkeleja englanniksi vaikkapa maailmanpolitiikasta tai taloudesta, ei välttämättä saa käyttöönsä kuin yhden näkökulman, sen kulloinkin Suomessa vallalla olevan. Vaikka harva asia maailmassa on täysin vailla vaihtoehtoja, poliitikkojen lujasta "ei ole vaihtoehtoa" jankutuksesta huolimatta.

Maanmuton yksi kääntöpuoli siis on havainto, että tietoa on tarjolla paljon enemmän ihan kaikesta kuin koskaan voi käsitellä - lähestulkoon mikään ei ole mustavalkoista, ehdotonta tai päivänselvää.

Lahjakkuutta on maailmassa rajattomasti eikä lahjoja voi välttämättä asettaa paremmuusjärjestykseen. Kun tutustuu uusiin ihmisiin uusista kulttuureista, avautuvat silmät myös uusille ajattelutavoille, kuten moneen kertaan todettua. Eri maissa arvostetaan erilaisia asioita ja tätä kautta myös suomalaisille ominainen/rakas, suoraviivainen insinöörijärki ei olekaan ainoa tapa olla älykäs, viisas, lahjakas tai luova.

Esimerkiksi ranskalaiset näyttävät rakastavan taidetta, kulttuuria, historiaa ja tiedettä aivan omiin sfääreihinsä, ja Pariisissa sijaitseekin maailman suurin tiedepuisto Parc de la Villette, mahtavien kulttuurinähtävyyksien Louvren, Versailles´n, Notre Damen ym. lisäksi. Australialaiset puolestaan näyttävät arvostavan rennon nokkelaa, värikästä ja leikkisää taidetta ja (pop)musiikkia, mikä ei aurinkoisen kengurumaan porukalta ole yllättävää. Onko suomalaisen synkkä huonostimenee-elokuva- ja kirjallisuusgenre sitten syvällisempää tai viisaampaa kuin aussien lallallaa-meno? Ei, se on vain erilaista, kumpuaa eri asioista ja täyttää eri tarpeita.

Jos sinusta tuntuu, etteivät kykysi tule tarpeeseen tai ole arvostettuja Suomessa, ehkä "syypää" et olekaan sinä. Maailmalta taatusti löytyy maita ja kaupunkeja, joissa juuri sinun osaamistasi ja lahjojasi tarvitaan!

Rasismi ja hyväksikäyttö. Olen siitä onnellisessa asemassa oleva ihminen, että minua ei ole koskaan kiusattu koulussa, töissä tai muuallakaan, eikä minulla ole näin ollen aiempaa käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun eristetään porukasta tai katsotaan alaspäin. Kun valkoisena länkkärinä muuttaa toiseen pääasiassa valkoiseen länkkärilään (Suomesta Australiaan), ei edes tule ajatelleeksi, että edessä voisi olla minuun kohdistuvaa rasismia.

Mitään rajua tai vakavaa en olekaan kohdannut, mutta alkuvaiheessa mamuna joutuu enemmän tai vähemmän silmätikuksi tai pahnanpohjimmaiseksi. Ansioluettelo ja työkokemus eivät vakuuta, koska ovat eri maasta. Aksentti paljastaa, että olet ulkkari, eli ehkä hieman tyhmä tai hidas, et ainakaan täysin true blue Aussien veroinen. Aasialaiset kaverini saavat joskus (onneksi harvoin) niskaansa sellaista kuraa kadulla että huhhuh, eli valitettavasti rasisteja löytyy tästäkin muuten hyvin toimivasta monien kulttuurien yhteisestä maasta.

Vastaantulijoista suurin osa on ystävällisiä tai edes neutraaleja, mutta niitäkin on, jotka yrittävät käyttää hyväksi uutta tulijaa, joko rahallisesti, fyysisesti tai muuten. Gumtree- nettitori on täynnä erilaisia työpaikkailmoituksia ja farmityölupailuja, joista osa on rehtiä kamaa, osa silkkaa huijausta.

Tyttönä/naisena on tottunut siihen (ikävä kyllä), että vieraiden kanssa kannattaa olla varuillaan missä maassa vain, mutta myös pojat/miehet voivat joutua kummallisiin kynsiin. E:n kautta olen kuullut useammankin tarinan häneen ja hänen ulkkarituttuihinsa kohdistuneista hyväksikäyttöyrityksistä, joissa esim. vuokranmaksua on pyydetty seksipalveluina.

Tämä ei varmasti ole mikään Australian yksinominaisuus, vaan maasta kuin maasta löytynee niitä, joiden mielestä on ihan ok yrittää hyötyä untuvikoista. Sydney Film Festivalilla esitettiin juuri dokumenttielokuva, jossa kuvataan kahden suomalaistytön kokemuksia outback-baarin työntekijöinä. Helppo on arvata, millaista asennetta he saivat osakseen perähikiällä. Eli varovaisuutta kannattaa matkassa olla, ja myös itseluottamusta sanoa ei ja peräytyä mistä tahansa diilistä, jos asiat alkavat lipsua alamäkeen.

Huijaaminen. Tämä liippaa hyväksikäyttöä, mutta on epäsuorempaa. Suomessa on tottunut luottamaan toisiin ja uskomaan, mitä kerrotaan. Harva valehtelee vasten naamaa, etenkään virallisissa yhteyksissä eli kaupantekijäisissä, vuokranantajana tms. Täällä olen joutunut useammankin kerran setvimään joko itseen tai muihin kohdistunutta huijausta, tai vähintäänkin vedätysyritystä, jossa vuokralaisen tai asiakkaan oikeuksia jätetään kertomatta tai suoranaisesti vääristellään.

Ausseilla on toisaalta ihailtava, toisaalta rasittava tapa uskaltaa puhua bullshittiä pokerinaamalla. Joskus tämä on kätevää (etenkin silloin kun pitää puolustaa omia oikeuksiaan tai esimerkiksi hakea työpaikkaa, ja omien kykyjen tai tietomäärän pumppaaminen isommaksi on hyvä juttu). Monesti tämä on pelkästään rasittavaa, kun minkä tahansa kaupan tai bisneksen asiakaspalvelija vedättää joko siksi, ettei tiedä, ei halua/jaksa etsiä tietoa, halua paljastaa pomolleen ettei tiedä, tai ihan vain vanhanaikaisesti haluaa nyhtää sinulta rahaa.

Joku kuukausi sitten esimerkiksi autoimme naapuriamme, nuorta kiinalaistyttöä, joka oli vasta saapunut maahan eikä siten tiennyt oikeuksiaan - ja oli kävelevä mainos sille, ettei tiedä. Hänen asuntoonsa ei tullut ollenkaan kuumaa vettä eikä lieden kaasu ollut kytketty päälle. Kun hän tuli itku silmässä kysymään meiltä, mitähän pitäisi tehdä, ohjeistimme vankasti pysymään tiukkana vuokra-agentin kanssa ja vaatimaan palvelut, jotka vuokraan kuuluvat. Kylmä suihku ja kylmän ruuan syöminen joka työpäivän päälle kun ei ole täyden vuokran arvoista...

Tyttö ei ensin uskaltanut "nostaa haloota", mutta lopulta lähes parin viikon odottelun ja peräänsoittelun jälkeen - agentti kun ei kuulemma voinut "tehdä mitään" - hän ohjeemme mukaan ilmoitti napakasti agentille, että kantelee asiasta kuluttajasuojaan. Kappas kappas, kaasu ja vesi menivät päälle heti seuraavana aamuna. Kun muita ulkosuomalaisia kuuntelee, ulkkareiden huijaus tuskin on aussien erityispiirre, vaan tätäkin tapahtuu kaikkialla - oletettavasti myös Suomessa.

Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, tai käänteisesti, liian pahalta ollakseen totta, kysele neuvoja muilta niin laajalti kuin pystyt: todennäköisesti joku kanssamamu on jo törmännyt samaan ja pystyy neuvomaan, miten tästä eteenpäin.

Miten kodin käsite voi laajeta. Ensimmäiset pari vuotta Perthissä olivat enemmän tai vähemmän totuttelua, ja henkistä heittelehtimistä uutuuden auvosta kulttuurishokin ja byrokratian loukkoihin. En siis mitenkään taianomaisesti tiennyt vuodesta 2011 lähtien, että tässä on pitkäaikainen kotini. En myöskään voi (vielä tai vieläkään) sanoa olevani ehta aussi - tuskin sitä tulen koskaan olemaan, tai pikemminkin, miten edes määritellään ehta aussi? Mutta en ole enää ns. normisuomalainenkaan.

Olen onnekkaassa tilanteessa nyt, kun minulla on kaksi yhtä läheistä kotimaata, joiden luonto, näkymät, ilmasto, kulttuuri ja ihmiset ovat kummassakin omalla tavallaan ja omilla vahvuuksillaan äärimmäisen tärkeitä ja rakkaita.

Olen koko elämäni tuntenut itseni irralliseksi kiertolaiseksi sikäli, ettei yksikään kotiseutu ole muodostunut niin rakkaaksi, etteikö sieltä voisi lähteä/muuttaa pois. Nyt olen tajunnut, että olen ajatellut kotiseudun liian kapeasti ja paikallistavasti aiemmin. Jos kotoisuuden tunteella mittaa, kotini ei ole tietty talo tai kaupunki, vaan kotejani ovat kaksi mannerta - Eurooppa ja Australia.

Home is where your heart is - koti siellä missä sydän.

Miten käy ulkosuomalaisen suomi-ihmissuhteiden?

Olen taas Suomessa, kolmen viikon reissulla opintojen ja freelancer-luentokeikkojen takia kaupunkisuunnitteluun liittyen. Ja ajoitus ei voisi parempi olla: kesäkesäkesä ja juhannuskin vielä! Vaikka edellisestä käynnistä ei ole kuin neljännesvuosi, etäisyys ja välimatka tekevät kuitenkin sen, että kaikkea katsoo uusin, innokkain silmin ja sydämin. Distance makes the heart grow fonder, kuten sanotaan - etäisyys herättää tajuamaan, mitä kaipaa.

Ensimmäiset kolme-neljä päivää olin ihan fiiliksissä jotakuinkin kaikesta. Vihreää! Koivuja! Luonto kesäasussa! Voikukkia! Voikukan höytyviä! Sauna! Syreenejä! Omenapuun kukkia! Kaikkia muita puita, joissa on kukkia! Mustikanvarpuja! Pullaa! Mokkapaloja! Perunapiirakoita! Riisipiirakoita! Ruisleipää! Rakkaita perheenjäseniä! Rakkaita ystäviä! Oikeastaan Ihan Mukavia Tuntemattomia Kesäsuomalaisia, Jotka Eivät Ole Talviyrmyjä!

Suomeen paluu on myös aina aistien ja muistojen miellyttävää porekylpyä, koska pitkä "vaje" ympäristön kokemisessa tavallaan nollaa aivot ja paluu aktivoi muistoja koko elämän mitalta ihan uudella vahvuudella. Heinäntuoksu muistuttaa kesistä maalla. Koivut ovat yhtä kuin mökkijuhannus. Kaupan hedelmä- ja vihannespuoli on kesätyö mansikanmyyjänä Prismassa. Bensanhaju on mummolamatkan alku, kun pysähdyttiin tankkaamaan. Neulasten peittämä metsäpolku on metsätonttujen ja muiden mielikuvitusolentojen täyttämä lapsuus.

Ulkosuomalaisena elän kahta rinnakkaiselämää, joista toinen tapahtuu Australiassa ja toinen Suomessa. Olen siitä onnekas, että olen päässyt Suomessa käymään usein loman ja rahan puolesta, eli pysyn melko hyvin kartalla kavereiden ja perheenjäsenten elämästä ja arjesta ihan visiittieni sekä netin ja puhelujen kautta. Joku toinen voisi olla sitä mieltä, että onko tuossa kahden maan välillä ramppaamisessa ja itsensä jakamisessa järkeä, kun sitten ei ole kummassakaan oikein kunnolla kotonaan. Itse olen aina ollut monta rautaa tulessa-tyyppi ja nautin siitä, että vähän joka rintamalla tapahtuu (tein mm. montaa eri työtä useamman vuoden ja enimmäkseen nautin siitä).

Voisi tosiaan tuntua, että ei ole oikein kotonaan missään, jos ei asetu selkeänjämäkästi aloilleen, ja aina on siitä toisesta elämästä jotenkin paitsi tai kaipaa jonnekin. Itselleni on onneksi käynyt niin, että tämä kahden maan ja elämän pyöritys on avannut pysähtyneen läsnäolon tunteen kuin paraskin jooga ja meditaatio. Toisin sanoen: kun olen siellä missä olen, kerään sekä alitajuisesti että tietoisesti arjesta asioita, joista olla tänäänkin kiitollinen ja onnellinen.

Suomessa saan ruisleipää vaikka joka aamu. Australiassa saan mennä kohtuuhintaiselle, maukkaalle luomulähiruokabrunssille luovanleikkisästi sisustettuun hipsterikahvilaan vaikka joka viikonloppuaamu. Suomessa saan tavata kaikkia rakkaita ihmisiä. Australiassa saan tutustua uusiin, kiinnostaviin tyyppeihin kaikkialta maailmasta ja oppia uutta itsestäni ja muista. Suomessa saan olla hiljaa ja tuijotella koivujen huminaa kesätuulessa tuntikaupalla. Australiassa saan jutustella hymyillen niitänäitä kaupan kassan kanssa, elää kaksikielisenä ja blogata sellaisista havainnoista, joita en Suomessa olisi koskaan löytänyt tai tajunnut.

Koska käyn Suomessa kerran-pari vuodessa, ehtii kaikkea tulla riittävästi ikävä, muttei kuitenkaan sydänsäryksi asti. Ulkosuomalaisen fiiliksiä voi simuloida omassa elämässä niin, että kuvittele ensi kerralla kaupassa, ettet vuoteen pysty ostamaan mitään arkisista suosikeistasi. Ja sitten yhtäkkiä saat hetkellisen pääsyn salmiakkihyllylle, ruisleipähyllylle, viilihyllylle, jätskilaarille, mikä ikinä onkaan suomituotesuosikkisi.

Ihmissuhteissa nautin siitä, että kaikki osapuolet ristiriitaisesti panostavat niihin enemmän, kun etäisyys kasvaa. Kaverit ovat silminnähden ilahtuneita nähdessään minut ja järjestävät aikaa tapaamisille, vaikka vaivankin kanssa - kuten tietenkin minäkin. Suomessa asuessa oli puolin ja toisin ihan liian helppo ajatella, että ehtiihän tuota vaikka ensi viikonloppuna, ensi kuussa, ensi vuonna, jos ei just nyt tapaa. Ja pian on livahtanut niitä kuukausia, vuosia, kun ei tavannutkaan, ja välit murenevat ja haalentuvat väistämättä yhteisen arjen puutteen myötä.

Sama perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Nyt tuntuu, että minusta on tullut jopa jonkunsortin magneetti ihmisille tavata toisiaan, koska tapaavat yhtä aikaa minua ja muita, sillä yhteenkerääntyminen on kätevää ja tehokasta. Eli elämääni on tullut mukaan jonkinlaista semi-eteläeurooppalaista perhekeskeisyyttä ja porukalla ajanviettoa, jota siinä ei Suomessa asuessani ollut.

Toki käy niinkin - kuten monet ekspatit valittelevat -, että kaikki ihmissuhteet eivät säily. Jokainen kaveri ei olekaan niin kiinnostunut minusta, että viitsisi hypätä junaan tai bussiin ja tulla minua tapaamaan edes puolen tunnin matkan päähän, jos en itse lähde heille kotiin. Mutta ehkäpä emme sitten olisi Suomessa asuessanikaan tavanneet, ja vähitellen kaveruus olisi haalistunut tietyn elämänvaiheen muistoksi. Turha siitä on ressata. Suomalaiset eivät keskimäärin ole kovin sosiaalisesti aktiivista kansaa (minun mielestäni), ja ihmissuhteita hoidetaan, jos se onnistuu muun arjen pyörityksen ohella; ei toisinpäin.

Enemmistö kavereistani on sitä mieltä, että tapaavat minua useammin kuin monia muita samassa maassa tai peräti kaupungissa asuvia juuri sen "ehtiihän tuota, en just tänään jaksa kun oli töissä kiire/lapsilla nuhaa"- ajattelun takia.

Toki eri ihmiset kokevat maastamuuton eri tavalla, ja monella välimatka ja poissaolo lietsovat pelkästään ikävää, sydänsuruja, menetyksen tunnetta ja harmitusta. Riippuu taatusti elämänvaiheesta, luonteenlaadusta sekä etenkin siitä, miten usein on mahdollisuus ja varaa emämaassa rampata. Perheellisillä on aivan eri ongelmat ratkottavinaan kuin minulla, joka voin huoleti jättää E:n keskenään kotiin ja hypätä koneeseen, jos löydän tarjouslennot. Tajuan kyllä, että oma tilanteeni on peräti poikkeuksellinen, ja tällainen kahden maan aktiivikansalaisuus ei ole kaikille miltään elämänkohdalta mahdollista.

Reissujeni tuottama "ja kaikilla oli niin mukavaa"-meininki on saanut ensimmäistä kertaa sitten poismuuton ajattelemaan, että ehkäpä Suomeen paluu ei olisikaan aivan poissuljettua. Tai entäs jos viettäisi kesät Suomessa? Ehkei tämä sellainen epäsosiaalinen mörköjen pesä ja mielensäpahoittajien luvattu ikuisten taantumien maa olekaan kuin muistelin. Ensimmäistä kertaa ihan omakohtaisesti ymmärrän, miksi lähes jokainen ulkosuomalainen elättää koko elämänsä ehkä joskus ajatusta, eli pitää ovea ainakin raollaan ajatukselle, että entäs jos joskus tulevaisuudessa palaisikin alkuperäisille kotitanhuvilleen.

Mutta. Järki muistuttaa, että lomat - etenkin kesäloma - ovat todella harhaanjohtavia indikaattoreita sille, millaista arki todellisuudessa olisi. Tämä kaikilla on aikaa, intoa, iloa ja mielenkiintoa viettää aikaa juuri minun kanssani ei taas siellä marraskuun räntäsateessa pitkään kestä, ja todennäköisesti myös taloudellinen epävarmuus, työnsaannin vaikeus ja yleinen ketutus alkaisivat ennemmin pikemmin kuin myöhemmin ahdistaa, kuten ennen Australiaan muuttoanikin. Varma virka, juuri ostettu asunto ja parhaimmoilleen Perthiin perustettu elämä vievät sittenkin voiton.

Nyt pullakahvin keittoon - taas ;) !

Voikukka! Voikukkaniitty! [kyllä näitä Perthissäkin on, mutta ehkei tismalleen samaa lajiketta, sillä suomalaiset voikukat kukkivat isoin rehevin kukinnoin, kun taas näkemäni aussiversiot ovat pieniä ja aneemisia].

Miksi ulkomaille asumaan?

Lukijalta tuli loistava juttuidea, joten saman tien aiheen kimppuun. Milloin tajusin tai päätin, että kotimaani ei tule aina olemaan Suomi?

Noh. Mitään yksittäistä valaistumishetkeä en elämästä muista. Lähinnä se on valjennut pikkuhiljaa eri maita kiertäessä, tahdilla "oho, täälläkin on näin paljon nähtävää".

Perheeni ei paljoa matkustellut kotimaan mummolalomia lukuunottamatta. Mummolan pikkukylän elämästä ja kesämökkisaunomisesta Suomen suvessa minulla on pelkästään ihania muistoja. Eli tämä kotiseutumatkailuun panostaminen ei sinällään minua tönäissyt (maan)rajan yli. Itse asiassa mummola on muun perheen/ystävien lisäksi ainoa syy, miksi tämä toisella puolen maapalloa asuminen joskus kaduttaa. Onneksi hyviä lentotarjouksia on löytynyt tahdilla kerta per vuosi.

Ensimmäistä kertaa todella haikailin ulkomaille, kun paras ystäväni 15-vuotiaana pääsi moneksi viikoksi sukuloimaan Teksasiin. Hän pyysi minuakin mukaan, mutta eihän meidän perheellä moisiin lentolippuihin ollut rahaa, enkä sitä kehdannut vinkua, kun oli kolme veljeäkin: jos yhdelle lapselle lentoliput Amerikkaan niin mihin tekemisiin/synttärilahjoihin jää rahaa pikkuvelijlle?

Kaverin loman aikana muistan istuneeni yksin keinussa pimeässä ankeassa syksyssä (nyt kun jälkikäteen mietin, miten pystyi olemaan pimeää ja kurjaa, kun minusta tämä Teksasin-loma oli kesäaikaan?), pohtimassa elämän kurjuutta. Mitä kaikkea ihmeellistä kaverini kokee loman aikana, millaista on lentää noin kauas, miten USA:ssa eletään, mitä kaikkea minulta jää näkemättä?

Ruotsinlaiva oli täysi-ikäiseksi asti ainoa ulkomaanreissu, jonka olin tehnyt. Laivamatkoistakin on pelkkiä hyviä muistoja. Kun risteilijään astui, ihmisvilinä, kiiltävät pinnat ja värivalot olivat aikamoinen ihme ja ihastus peräkylän kasvatille (vaikka yläasteelle mennessä asuinkin jo kaupungissa enkä ihan korvessa). Laivalla, samoin kuin meren rannalla yleensäkin, olo oli mahtava:
Tämä on vapauden reuna.

Minne kaikkialle tässä vielä pääseekään, jos lähtisi vain menemään?

Ruotsinlaivan tapauksessa Tukholmaan ja takaisin, mutta tajunnette pointin.

Kummitätini perheineen asui Australiassa pari vuosikymmentä sitten, ja lähetti synttärilahjaksi kuvakirjan Australian maisemista. Seuraavana vuonna sain aussislangikirjan. Ällistelin maapallon toista laitaa. Sanoista ymmärsin vain pintaraapaisun, koska enkku oli vasta alkanut kouluaikana. Mutta kuvat. Mielettömiä maisemia. Ayers Rock eli Uluru. Kenguruita. Huumaavansinistä merta ja valkohiekkaista rantaa. Valtavia, varjostavia viikunapuita. Queenslandin sademetsiä.

Kuvakirja ei kuitenkaan jättänyt mitään sellaista polttomerkkiä, että olisin tuona synttäripäivänäni tiennyt johdatuksenomaisesti: jonain päivänä. Kirja hautautui kirjahyllyyn perheemme ison kirjavalikoiman sisuksiin. Tallessa se on tosin vieläkin.

Ensimmäistä kertaa matkustin ulkomaille Tukholmaa kauemmas sitä kevättä seuranneena kesänä, kun täytin 18 ja sain ajokortin. Teimme silloisen poikakaverini kanssa kuningassuunnitelman ja toteutimme sen: ajetaan autolla Ruotsin, Norjan ja Tanskan halki.

Se rakkaus kipuili sittemmin ja kosahti omaan mahdottomuuteensa, mutta matka on yhä parhaita muistojani. Sellaista vapaudentunnetta en ollut koskaan ennen kokenut. Ota auto, pakkaa sinne teltta ja muita välttämättömyyksiä, taittele esiin kartta, valitse tie ja lähde ajamaan kesäyössä: ilman aikatauluja, ilman velvollisuuksia, ilman tarkkaa suunnitelmaa.
Mieletöntä.

Siitä koukusta se sitten jäikin päälle, kunnon porttiteorian lailla. Tätä on saatava lisää, nähtävä lisää tästä mahtavasta planeetasta, jolle on päässyt asumaan.

Seuraava mahdollisuus avautui pari vuotta myöhemmin, kun tajusin, että ammattikorkeakoulusta pääsee ERASMUS-vaihtoon. Syynäsin maita ja kouluja. Ensimmäisestä kohteestani, arkkitehtuurikoulusta Skotlannin Edinburghista tuli kieltävä päätös. Tervetuloa - vastaus napsahti Budapestin taideteollisuusakatemiasta. Wohoooooo!

En ole mihinkään kaupunkiin rakastunut niin päättäväisesti kuin Budapestiin. En tiedä, miltä kaupunki näyttää nykyään, mutta vuosikymmen sitten se oli arkkitehtuurimielessä turmeltumaton, neuvostoajoista huolimatta. Jotakuinkin koko laaja keskusta yhtä suurta 1800-lukua, timantteina kruunussa monet upeat art nouveau (noin vuodelta 1900) -rakennukset, joka on suosikkityylisuuntaukseni.

Meikäläisen salaista nörttiluonnetta kuvannee se, että kun muut erasmus-vaihtarit bilettivät menemään, minä vaeltelin valokuvaamassa Budapestin katuja peninkulmatolkulla ja otin tavoitteekseni kiertää kaikki kaupungin museot.

Kyllä parit biletkin kävin. Mahtavaa aikaa.

Budapestistä pääsee joka suuntaan edullisesti junalla. Vaihtariaikaan sai hyvin mahdutettua erinäisiä kierroksia yksin ja eri kaverikokoonpanoilla pitkin Unkaria sekä Romaniaan, Tsekkeihin ja Itävaltaan. Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Saksassa, Puolassa, Venäjällä ja Balttian maissa olen sittemmin reissanut erikseen.

Seuraava pidempi jakso ulkomailla avautui, kun AMK:sta yliopistoon vaihdettuani ymmärsin, että saan samat vaihto-opiskelijaedut käyttööni uudelleen. Joku maksaa minulle siitä hyvästä matkat ja ylläpitoa, että menen ulkomaille asumaan (ainiintuota opiskelemaan myös), siis asumaan, elämään, kokemaan, näkemään!

Suomen valtio ja EU-rahasto, kiitos. Hain paikkaa Torontosta ja Vancouverista, en saanut. Päädyin Kanadaan preerialle Saskatchewanin osavaltioon, Reginan pikkukaupunkiin.

Onni onnettomuudessa sikäli, että isoissa kaupungeissa käy lomilla mielellään muutenkin, mutta Reginaan en olisi koskaan huvikseni lähtenyt. Eli se olisi jäänyt näkemättä. Meno on olettamani mukaan Amerikan keskilännen henkistä. Lava-autoja, grillailua, valtavia valtateitä, kaikkialle levittäytyvää omakotitalomattoa, maton ympärillä vielä paaaaljon laajemmalle levittäytyvää pelloiksi muutettua aavaa laakeaa preeriaa.

Luonnonpuistossa biisoneita, niin puhdasverisiä kuin nyt jäljellä on 1800-luvun massateurastusten jäljiltä. Ja kyllä, myös rodeo on etenkin naapuriosavaltio Albertassa suosittua. Farkut, flanellipaita ja joskus jopa stetsoni normivaatteina.

Budapestissä asuin reilut puoli vuotta ja Kanadassa toiset puoli vuotta. Koska minulla on pelkkiä hyviä kokemuksia ja muistoja kaikesta matkustamisesta, ei ole yhtään syytä, miksen haluaisi lisää samaa.

Lyhyet lomamatkat eivät totutun annostuksen jälkeen enää riitä, sillä a) lomilla ei ehdi tutustua kohdemaahan, -kulttuuriin ja kieleen kuin hätäisesti sipaisemalla ja b) aito kiinnittyminen paikkoihin ja ihmisiin vie kuukausia, ellei vuosia aikaa.

Itse en ensimmäisen puolen vuoden - vuoden mittaan erityisesti pitänyt Perthistä. Liian amerikkalaisen näköistä, missä on kaikki historia, kävelykadut, kaunis katukuva? Mitä on tämä 1970-luku-fiksaatio rakentamisessa ja kaikkialla hiekanruskeaa betonia?

Koska olen elämässäni muuttanut niin monta kertaa, tiesin kuitenkin, että kotiutumiseen menee vuosia. Eli turha lähteä ryntäilemään saman tien toisaalle Australiaan, ennen kuin katsoo nämä kortit loppuun. Tadaa, näin kolmen vuoden jälkeen Perth onkin ihan hyvä paikka, ihmiset mukavia, ilmasto ja luonto upeita, ja ne ankeat puoletkin (teksasinmallin kaupunkirakenne - paljon teitä ja autoilua) siedettäviä, koska jäävät plussapuolien varjoon.

Minulle Suomesta pois muutto ei ole siitä johtuvaa, että Suomessa olisi isosti vikaa.

Myönnän ja on kai tullut selväksi blogistakin, että kaikki puolet Suomessa eivät ole minua varten (eivätkä kai oikein ketään muutakaan): valittamiskulttuuri, kateelliset myrkkykommentit ja överiksi vedetty aikaansaamisen ihailu, eli "mökki on työleiri"-ajattelutapa ja se, ettei koskaan saa olla vaan, laiskotella ja ihailla kaunista räsymattoa tai tapettia kotonaan päivän ilman, että pitää tuntea syyllisyyttä.

Järkevyys ja tehokkuus vedetään Suomessa monesti ääripäähän, toisaalta kansankulttuurin- ja luonteen vuoksi, mutta enimmäkseen talousajattelun ja kaikkialla hääräävän byrokratian tuottamana. Kerros- ja toimistotalo on betonilaatikko tai peililasiboksi rakennutelinemäisillä metallihäkkyröillä kuorrutettuna. Hmm, maisemointia ja istutuksia ympärille? Ei. Miksi? Rahantuhlausta. Taidetta? Ks. edellinen vastaus. Liikkuva kahvi- ja pullakoju pyörillä kadunkulmaan? Ei, ei ole lupia. Väriä, iloa, elämyksiä, riemua, elämästä nauttimista? Lomilla ulkomailla sallittua joo, ei täällä arjessa ehdi. Sataa tätä räntääkin.

Mikään näistä ei kuitenkaan "pakota" muuttamaan Suomesta. Ennemminkin syy on siinä, että maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa kaikkialla muuallakin, kuin synnyinmaan maantieteellisten rajojen sisälle jäävällä palasella. En esimerkiksi tajunnut ennen Suomesta pois muuttoa, miten iloiseksi ja ylpeäksi tulee, kun huomaa, että pärjää toisella kielellä sujuvasti. Ja uutta kieltä on pakko hioa pitkähköjä aikoja, ennen kuin pystyy muuhunkin kuin jätskin tilaamiseen tai kulkuohjeiden kysymiseen.

Omakohtaisesti on auttanut se, että olen näkökulmasta riippuen harkintakyvytön tai valmis haasteisiin. Eli luonteeni tyrkkää minut hyppäämään uuteen pelkäämättä sitä, mitä kaikkea negatiivista hypystä voi seurata. Löytyykö töitä, löytyykö asunto, riittävätkö rahat, löytyykö kavereita, pärjääkö siellä, mitä jos ei onnistukaan? Ensimmäiseen viiteen: kyllä, kun vain on sitkeä ja yrittää. Ja kuudenteen kysymykseen. Jos ei onnistu, aina pääsee maitojunalla kotiin. Harkintakykyä kuitenkin on sen verran, että minulla on aina hätävararahasto säästötilillä ongelmien setvimiseen, oli myös vaihtariaikoina. Kiitos opintolaina.

Itsekin muuttuu tässä sivussa, kun oppii uutta ja ymmärtää taas vähän lisää elämästä, muista ja itsestään. Minulle kysymys "miksi haluat asua poissa Suomesta" on kääntynyt muotoon "miksi en haluaisi?"

Journey is the destination, matka on päämäärä. Ja jos matka vie tällaisille hiekkarannoille Länsi-Australiassa niin mikäs sen parempi!