Palmuöljystä parempaan maailmaan

Olen viime päivinä miettinyt paljon aihetta, miten rakentaa sellainen maailma, jossa epäeettinen ja epäekologinen toiminta olisi jos ei mahdotonta, ainakin nykyistä paljon vaikeampaa ja kannattamattomampaa. Tämä korkealentoinen aihe kumpuaa kahdesta aika arkisesta lähteestä: huvituksestani eli arkisten asioiden kääntämisestä päälaelleen mielikuvituksessa, sekä naapuruston vaihtopiireistä.

Ajoin eilen Ikeaan nelikaistaista moottoritietä pitkin ja jälleen kerran todistin aika päättömiä kaistanvaihtoja. Ajattelin, että yksityisautoilua ei varmaan edes sallittaisi jos se keksittäisiin tänään. Jos joku pellepeloton tulisi patenttivirastoon kertomaan, että entäpä jos:

• olisi tällaisia henkilökohtaisia metallisukkuloita,
• joita varten pitää raivata ja asfaltoida n 40% kaupunkien maapinta-alasta,
• jotka pääsääntöisesti pahentavat ilmastonmuutosta,
• joita jokainen tahvo ohjaa itse noin tusinan tunnin koulutuksen päätteeksi,
• joiden reitit on ohjattu pelkällä maalilla asfaltissa,
• joiden turvavarusteet ovat tyyny ja vyö, ja
• jotka liikkuvat jopa 120-140km/h...

Moniko valtion viranomainen pistäisi leiman paperiin, "täysin turvallista ja fiksua, go ahead!"

En ole yksityisautoilun kieltäjä (sitä voi parantaa monin keinoin kieltämisen sijasta), mutta tästä loihe miettimään, miten iso osa tekemisistämme on yhteiskunnan sanelemaa tai sallimaa. En myöskään ole nanny state - kannattaja enkä anarkisti, eli en kaipaa viranomaista holhoamaan joka asiaan enkä myöskään usko hippierakkoleirimalliiin, jossa jokainen heimo neuvottelee omat sääntönsä. Mutta, julkissektorilla on aivan keskeinen rooli siinä, mikä on sallittua ja normaalia, mikä vaikeaa, kannattamatonta tai epänormaalia. Jälleen esimerkki:

Meilläpäin muovia kierrätetään ainakin nimellisesti, mutta vain tiettyjä muoveja. Muovipakkauksia kuten shampoopullot, jugurttipurkit ja tomaattirasiat voi laittaa taloyhtiön kierrätysastiaan, mutta pehmeitä muoveja eli kääreitä ja pusseja ei. Kerään niitä erikseen viedäkseni ne tiettyyn keräyspisteeseen keskustassa. Noniin, moniko kerää erikseen, kun kierrätyksen onnistumisaste muutenkin on n. 30% Perthissä viimeisimpien tietojen mukaan?

Ihmiset tunaroivat jo muutenkin co-mingled keräyksen kanssa eli kun keräysastiaan pitäisi laittaa metalli, lasi, tietyt muovit, pahvi ja paperi, niin eikö sinne heitetä kuitenkin normiroskia ja likaista pahvia ym, jolloin koko satsi menee kaatopaikalle. Mielestäni Perthin metropolialueen yritys olla "helläkätinen" asukkaitaan kohtaan eli ei saa vaatia liikaa kierrätykseen panostamista, tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen; yritys on juuri niin half-a###d eli perssiilleen tehty kuin vaatimuskin.

Jos kierrätys organisoitaisiin kunnolla, kyllä siihen äkkiä oppii. Täällähän itkettiin 4kk sitten sitäkin, että kaupat eivät enää jaa ilmaisia muovipusseja. Nyt, kaikilla on ihan kiltisti omat kauppakassit mukana, koska eivät halua pulittaa muutamia senttejä muovista. Olisipa moinen muutos koettu hieman aiemmin kuin vuonna 2018. Parempi myöhään kuin milloinkaan.

Itse uskon maailmaan, jossa eettisesti ja ekologisesti oikeat valinnat tapahtuvat puolivahingossa, järjestelmän osina. Olen Vihreiden jäsen, mutta en kannata kieltopolitiikkaa (esim yksityisautoilun tai lentämisen kieltäminen), koska kieltolaeista on kokemusta historiassa ja eivät toimineet silloinkaan. Mutta, seitsemän miljardin yksilön kohdalla ei mitenkään voi odottaa, että jokainen tekee tietoisesti ja tiedollisesti yhtä harkitun ja taloudellisesti mahdollisen eettis-ekologisen valinnan, kun vaihtoehtotarjonta lähtökohtaisesti on luokkaa "maailmaa tuhoava krääsä/liha/tms halpaa - maailmaa pelastava kestotuote/vegaanituote kallista ja vaikeasti saatavaa".

No miten sinne eettis-ekologisempaan malliin päästään? Pitkähkö aasinsilta edessä, ollos varoitettu.

Olen aiemminkin kirjoittanut, miten otettu ja ottautunut olen naapuruston vaihtopiiriin eli somessa toimivaan rinkiin (nyt n 400 jäsentä), jossa annetaan ja saadaan tavaroita ilmaiseksi. Pääasia on juuri ilmaisuus, eli mitään osto- tai vaihtoilmoituksia ei sallita. Olen viime päivinä haalinut tyhjiä viinipulloja ja lasisia säilykepurkkeja piirin kautta joulumyyjäistuotteiden valmistamista varten. Vaikka ilmaisen sälän jakaminen tai jahtaaminen tuskin kuulostaa maailmanparantamiselta, on se saanut miettimään sekä omaa että yhteiskunnan suhdetta rahaan.

Piiri on hyvä esimerkki siitä, miten paljon ihmiset ovat valmiita lahjoittamaan tuntemattomille ja jakamaan tai lainaamaan omastaan, kun heillä on riittävästi. Piirissä liikkuu joka päivä ns arvotonta "toisen roska toisen aarre" kamaa sekä arvokasta ja uutta tavaraa, kuten vaatteita, lastentarvikkeita, ruuanlaittovälineitä, jopa tietotekniikkaa. Mielestäni piiri on sosiologisessa mielessä kiinnostava, koska se haastaa vallitsevan talousteorian (uusliberalismikyllästeinen kapitalismi), mitkä ovat ihmisten perimmäisiä motiiveja tai toiminnan ehtoja.

Hieman yleistäen ja kärjistäen taloustieteessä oletetaan, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan oman taloudellisen hyötynsä kaikissa tilanteissa: toisin sanoen mitään vaihtopiiriä ei pitäisi edes syntyä, koska samat tavarat voisi koittaa myydä tai vähintään vaihtaa, ilmaiseksi antamisen sijasta. Toki talousteoriaankin jollain lailla mahtuu altruismi eli hyväntekeväisyyttä perustellaan vaikkapa halulla tuntea hyvää mieltä tai peräti paremmuutta. Altruismi kuitenkin mätsää huonosti taloudellisen hyödyn teoriaan, koska hyvä mieli ei välttämättä takaa minkäänlaista taloudellista hyötyä - altruismi nähdään jopa hieman "vinksahtaneena", eli normi-ihminen tavoittelisi taloudellista hyötyä, jotenkin psykologisesti outo tapaus kuvittelee pärjäävänsä hyvällä mielellä ja pyhällä hengellä.

Liian pitkälle filosofoimatta olen sitä mieltä, että vaihtopiiri on yksi todiste siitä, miten väärässä moinen teoria on. Kädelliskokeissa ja vauvakokeissa altruismin on havaittu olevan perustavanlaatuisimpia ominaisuuksiamme: sekä apinat että vauvat tajuavat, kun joku käyttäytyy epäreilusti, ja apinat ja vauvat pyrkivät auttamaan kaveria, etenkin altavastaajaa, missä pystyvät.

Vaihtopiiri osoittaa, että meillä ei itse asiassa ole mitään tarvetta maksimoida taloudellista hyötyä tietyn pisteen ylittämisen jälkeen, eli kun itsellä on riittävästi (riittävä on jokaiselle subjektiivinen) voi ylimäärän vaikka antaa pois ja siten helpottaa muiden elämää ja tuottaa hyvää mieltä.

Kääntäen. Yhteiskunta, joka perustuu teoriaan, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan taloudellisen hyödyn, tuottaa juuri sellaisia ihmisiä. Mietin eilen Ikeassa, palmuöljyttömiä korvapuusteja katsellessani, miten järjetön yhteiskunnan järjestämisen metodi raha itse asiassa on. Toki se on pakollista, mutta myös kaikkea toimintaa pervertoivaa. Esimerkki.

Palmuöljyä tarvitaan moniin tuotteisiin. Palmuöljyn tuottamiseksi täytyy tuhota sademetsiä. Sademetsien tuhoaminen kiihdyttää ilmastonmuutosta ja huonontaa paikallisten elinoloja. Silti mennään mieluummin raha edellä kuin hyvinvointi edellä, koska... niin, miksi? Koska kaikki tarvitsemme rahaa hyvinvointiin ja jos minun rahanansaintani haittaa jonkun toisen hyvinvointia, raha ja minä menemme edelle siitä toisesta tuntemattomasta. Mutta olisiko tilanne sama, jos minun ei olisi pakko tienata? Ei tietenkään. Mitä ihmettä siitä hyötyisin, että jonkun toisen metsä poltetaan?

On itse asiassa huikea merkki ihmisten moraalisesta selkärangasta, että järjestelmä, johon on sisäänleivottu hyväksikäyttö ja ahneus, saa kuitenkin niin monet kapinoimaan vaikka ostoboikoteilla, Reilun Kaupan tuotteilla tai ihan vain hiljaisella "ei tämä tunnu oikealta" mietteellä. Uusliberaalit tykkäävät vastustaa kaikenlaisia kapitalismin sääntelyvaatimuksia sillä, että social engineering eli yhteiskunnan peukalointi tai virittäminen tietynlaiseksi ei ole valtion tehtävä saati oikeus. No, yhteiskuntamme nimenomaan ON viritetty tietynlaiseksi, joten haittoja lievittävä ja niitä estävä yhteiskunta ei mitenkään pysty olemaan huonompi kuin niitä runsaskätisesti tuottava.

Tuntuu melkoisen epäreilulta, että järjestäytymätön, sekalainen kansalaisjoukko asetetaan vastakkain lakimiesarmeijoin ja miljardibudjetein varustautuneita ylikansallisia yhtiöitä vastaan vaatimaan eettis-ekologisempia tuotteita, kun samaan aikaan samat yhtiöt voitelevat hallituksia siellä ja täällä hyväksymään räikeitä TPP- ym. sopimuksia, joiden perusteella kansalaiset/valtion voi haastaa oikeuteen "laskennallisen tulon" menetyksistä, jos sääntelyä ja kieltoja haitallisia tuotteita kohtaan lisätään. Jos raha olisi tästäkin pelistä pois, yksikään lakiasiantuntija tuskin näkisi järkeväksi puolustaa esim. tupakkateollisuutta tai öljynporausta arktisilla alueilla. Huoh.

No onko tässä postauksessa tulossa vastaus, miten rakentaa parempi maailma tai miten eliminoida rahan haittavaikutukset? Tadaa....
Ei.
Kerron kun keksin, sen jälkeen allekirjoittanutta saa ehdottaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Kiitos.

Fiona Hall: Tender. Vaikuttavimpia näkemiäni taideteoksia. Taiteilija antoi silputtuja seteleitä erilajisille linnuille, jotka rakensivat niistä lajityypillisiä pesiä. Tender tarkoittaa sekä hellää/hellyyttä että rahaa (rahan tarjoamista). Pesiä on teoksessa yhteensä 86. Mainio muistutus siitä, että raha on loppujen lopuksi vain abstraktio eikä minkään arvoista, jos ei sitä käytä oikeisiin, tärkeisiin asioihin.

Oudot kaipuunkohteet Suomesta

Sain lainaan kiinnostavan kirjan Lost in Suomi, kirjoittanut Tim Walker, suositun blogin Taught by Finland pitäjä. Hän bloggaa huomioistaan ja oivalluksistaan amerikkalaisopettajana suomalaiskoulussa. Kirja on nopealukuinen, koska se koostuu kappaleen mittaisista irrallisista tarinoista. Osa oivalluksista on osuvia ja yllättäviä, osa luokkaa ”kaikki ulkkarit sanoo samaa”, eli mikään maailmaa mullistava lukuelämys ei ole kyseessä, mutta viihdyttävä yhtä kaikki.

Mitä itselle jäi kirjasta mieleen ulkomaalaisen hupaisina huomioina:

Suomessa on ihmeellisia tellinkejä kuten tuuletusparveke, mattojentamppausteline ja mattolaiturit. Vuodevaatteet ja matot tuuletetaan säännöllisesti. Amerikkalaismies ällisteli näitä kaikkia, ollen sitä mieltä, että täkkejä, päiväpeittoa ym. ei tarvitse sen kummemmin pudistella tai mattoja pestä itse. Enintään kaikki viedään pesulaan. Tai näin mies siis ajatteli ennen suomalaisvaimon tapaamista.

Australiaan muuttaneen näkökulmasta mattoteline ja matonpesulaituri ovat eksoottisia, kumpiakaan ei täällä näe, kuten ei myöskään mattopiiskaa. Johtunee eniten siitä, että niin monilla on kokolattiamatot, jotka pestään yleensä vain silloin, kun muutetaan, muuten imurointi hoitaa homman (jos hoitaa). 

Voisin myös kuvitella, että yritys pestä mitään Perthin halki virtaavassa joessa aiheuttaisi hälyä, koska toisten mielestä jokivesi on liian likaista pesuun ja toisten mielestä joki likaantuu pesusta. Merivedellä peseminen tuskin innostaisi täkäläisiä yhtään enempää – ei myöskään itseäni. Meillä ei tosin ole irrallisia mattoja juuri siksi, että kokolattiamatto on aussimalliin joka huoneessa (halusimme sen tai emme).

Itse pesen parisängyn täkin pesukoneessa aina kesäsäilöön laitettaessa  ja joskus tuuletan sitä parvekkeella. Mutta nyt kun mietin, en ole nähnyt kenenkään muun tekevän samaa, ja mitään tamppausparvekkeita ei täällä ole. Unkarissa asuessani jouduin ongelmiin vuodevaatteiden ravistelun takia, koska ajattelemattomana pudistelin pölyt alakerran naapurin kukkien päälle. Sisäpihalla olisi ollut teline, minne tampattavat pitää viedä. Vuokraemäntä asiakseen soitti kertoakseen, että törkeästä käytöksestäni on valitettu katkerasti.

Toinen hauska huomio oli suomalaisten niukka tervehtimiskulttuuri. Kirja ei edes käsittele ”tuleeko naapuria tervehtiä” problematiikkaa, joka vaikuttaa olevan monelle suomalaiselle hankalaa ainakin kerrostalossa. Myöskään ”hei vai ei bussikuskille” ei ole kirjassa mukana. Sen sijaan työpaikalla tervehtiminen on ansainnut kokonaisen kappaleen.

Suomalaiset eivät kuulemma morjesta kollegaa kuin kerran päivässä, eli jos hänelle on sanottu huomenta, ei tälle sanota enää toista kertaa moi ohi kävellessä tai muuten tavatessa. Jenkin oli vaikea tottua ajatukseen, että ohi voi vain kävellä, aina ei edes katsota silmiin, hymyillä ja nyökätä. 

En itse enää muista, miten työetiketti Suomessa hoituu, eli moikataanko siellä vai eikö päivän mittaan? Kai nyt hymyillään edes, tai sanotaan joku sutkaus? Vai onko se vain savolaisten tapa – asuin viimeisimmäksi Kuopiossa ennen Suomesta muuttoani. Täällä Australiassa vedellään amerikanmallilla eli joka kerta käytävillä vastaantullessa vähintään nyökkäys tai hymy, jos ei verbaalista kommunikointia.

Suomi on nyt ollut enemmän mielessä kuin tavallisesti, koska Suomeen suuntautuva jokavuotinen kesäloma (vai talviloma, lähdenhän sinne aussitalvesta) alkaa ensi viikolla. 

Mattolaiturin sijaan olen ikävöinyt seuraavia suomiasioita:

Luonnonmateriaaleista askartelu

Tätä ei ehkä joka iikka tee, mutta aika moni kuitenkin. Itselläni oli tapana kerätä etenkin syksyisin kaikenlaisia kauniita luonnonantimia, kuten pihlajanoksia, ja tehdä niistä oviseppele tai laittaa siltään maljakkoon. Risuja ja oksia voi Suomessa jokamiehenoikeudella kantaa sylintäydeltä kotiin väkertelytarpeiksi, samoin käpyjä ja joskus myös havuja joulukranssia varten. Olen aina ollut luova ja luontoihminen, ja välillä ihan fyysisesti sormet kouristelevat halusta väkerrellä jotain. Täällä kasvit ovat aivan erilaisia, eikä jokamiehenoikeutta ole. 

Aina avulias, kaikeen valmis E kuunteli pulmaani yhden illan ja tuli seuraavana päivänä kotiin töistä mukanaan kassillinen eukalyptuksenoksia – arboristin eli puuntrimmaajan työetuja. Eukalyptuksissa on kauniita kukkakantoja tai ”pähkinöitä”, honky nuts, joita ajattelin käyttää kranssien tekoon kuin käpyjä. Tajusin tosin kassin vastaanottaessani, että honky nutsit painavat rutkasti enemmän kuin kävyt, enkä ole varma, jaksaako jokin paperikranssi niitä kannatella. Nähtäväksi jää.

Metsämarjojen poiminta ja sienestys

Suomalaiskodin tavallinen varuste on hyllyllinen pakasterasioita marjojen pakastukseen. Itsekin pesen ja säilytän esim. isoja jugurttipönttöjä, vaikkei niitä täällä tarvitse marjoille – joita ei voi mistään käydä poimimassa. Ei vain pääse tavasta eroon, voi tarvita johonkin. Pakastemarjat ostetaan kaupasta ja kauppaan ne tulevat Chilestä tai Kiinasta. 

En olisi Suomessa asuessani koskaan ostanut Kiinan-mansikoita tai Chilen-mustikoita, mutta niin asenne muuttuu kun pakko on. Ihan ok ovat olleet, maku tietenkin miedompi kuin Suomen antimissa. Sieniä myydään kaupassa, pääasiassa herkkusieniä ja muita mietoja sieniä, joiden suomenkielistä nimeä en tiedä, ja jotka kasvavat sienifarmeilla. Kuivattu kanttarellikastikejauhe on muuten Perthin Suomi-Kirkon kaupan halutuimpia tuotteita, joka loppuu aina juhlissa kesken. 

Marjastus, tuo kaikkien erätaitojen äiti ja peruselämän isoäiti Suomessa. Kuva (c) Maaseudun Tulevaisuus.

Ah ollapa luonnonmateriaaleja, joista askarrella kransseja! En ollut ennen Suomesta muuttoa tajunnut, miten spesifejä toiveita ja kaipuita voi mieleen syntyä. Kuva (c) Kotiliesi.

Pussi-gate eli miljoona miljoona miljoona pussia

Kirjoitin melko tarkalleen vuosi sitten aiheesta, joka jurppii enemmän tai vähemmän yleisesti ulkosuomalaisia. Nimittäin ruokakaupan pussit, niiden vahvuus, paljonko niitä asiakkaalle tungetaan ja miten ruokakaupassa asioidaan yleensäkin kummallisesti eri maissa. Pussiasia on sen verran kuuma peruna ja loputon kummastelun ja hammastenkiristelyn aihe, että tokihan siitä riittää tarinaa toiseenkin postaukseen vielä vuosi edellisen jälkeen.

Käymme viikko-ostoksilla Spudshedissä (paikallisomistuksessa oleva ns. suoramyyntikauppa, hintatason ja esillepanon puolesta lähellä Lidliä), jossa siis ostamme ruuat koko viikoksi, ellei toiseksikin. Otamme aina mukaan Ikean kassit, ne sinisestä muovista tehdyt supervahvat jättikokoiset kantokahvalliset säkit, joilla hoituu jopa muutto, kuten on useamman kerran todistettu omasta toimestani. Niihin kun latoo viikon soijamaidot, tölkit, vihannekset ja pakasteet niin avot, pärjää. Paitsi niinä kertoina, kun auton takakontissa säilytettävät Ikean kassit ovat jostain syystä jossain muualla kuin kontissa siinä vaiheessa, kun kurvaamme Spudshedin parkkipaikalle. Silloin joudumme turvautumaan kaupan pusseihin ja päähän siinä räjähtää. Koska:

Jokainen ulkomailla reissannut taatusti tietää, että muualla ei harrasteta samanlaisia vahvasta muovista tehtyjä reilunvetoisia muovipusseja kuin Suomessa. Täällä muualla pussit ovat huteraa höttöä, kooltaan puolet Suomen mallista, ja niitä saa ilmaiseksi. Huono juttu. Kun kasseista pitää maksaa, se takaa, että niitä otetaan maltilla ja vain tarpeeseen. Täällä on kassan tehtävä pakata ostokset ja koska pussit eivät kestä juuri hammasharjaa enempää, niihin tavallisesti pakataan max. 2-3 tuotetta ja seuraavat taas uuteen pussiin. Viikko-ostoksilla tämä meinaa jopa tusinaa pussia, ellei pariakymmentä. Raahaa niitä sitten mustekalaksi muuttuen auton takakonttiin??

Yleensä Ikea-idean pettäessä ladomme kaikki tuotteet takaisin kärryyn ja irrallaan auton takakonttiin, ja sitten taioimme jostain ne Ikean pussit kotiparkkihallissa. Ihan siksi, että jurppii moinen muovin tuhlailu ja niiden pussien kantokyvyttömyys - tiedä milloin ovat munat liiskassa betonissa, kun pussista pettää pohja matkalla autolta kotiin.

Kassat eivät täällä yleensä ota kuuleviin korviinsa pyyntöjä, että "pakkaan mielelläni itse, kiitos". Spudshedissä on sen verran kova vipinä, että siellä kassat jopa antavat asiakkaiden pakata, koska se nopeuttaa skannausta. Mutta lähi-IGA:ssa eli täkäläisessä Sparissa tai Alepassa on ihan turha yrittää estellä pussien tuloa. Kassa laittaa mehukanisterin yhteen pussiin, paahtoleivän toiseen ja soijamaidon kolmanteen, halusin eli en. Yleensä nypin itse tuotteet pois pusseista ja ojennan pussit takaisin ällistyneelle kassalle, koska kyllä ne kolme tuotetta nyt yhdelläkin pussilla kiikuttaa, vaikka paahtoleipä ottaisikin vähän osumaa mehun ja maidon välissä.

Eilen ja tänään saatiin taas mainiot exhibit A and B, eli näytekappaleet 1 ja 2 siitä, miten kassa ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, että asiakas ei tahdo pussia. Eilen ostimme IGAsta intialaista take awayta deli-tiskiltä, ja sen paahtoleivän. E pyysi: ei pusseja. Kassa kysyi: niin, siis ei pussia tälle paahtoleivälle, mutta pussi tuolle take away - boksille? Ei, kun ei pussia kummallekaan. Lopulta tämä saatiin jakeluun ja poistuttua pussitta. Tänään hain IGAsta juurikin mehua ja soijamaitoa, vessapaperia sekä quichen eli kinkku-munapiirakan. Jokaiselle tietenkin oma pussi pyynnöstäni huolimatta. Jääräpäisesti otin tuotteet ulos ja kannoin kaiken yhdessä pussissa plus kainalossa.

Kolmas loistava pussiesimerkkitilanne koitti viime viikolla lounasaikaan, kun yritin ostaa take away - keittoa sekä siihen kuuluvan sämpylän. Keitto tuli kannellisessa pahvikupissa ja myyjä tunki sämpylän pussiin. Pyysin sämpylän keiton kannen päälle irrallaan. Myyjä laittoi pussin ja sämpylän pois ja kääntyi palvelemaan toista asiakasta, luullen, etten halua koko sämpylää. Hihkaisin myyjän takaisin ja pyysin sämpylän. Hän alkoi taas työntää sitä muovipussiin. Pyysin pelkkää sämpylää. Myyjä häkeltyi. Minä häkellyin. Ojensin käteni sanattomana, myyjä lykkäsi pussin sämpylöineen käteeni ja siirtyi sutjakasti seuraavan pussikriisittömän asiakkaan tykö.

Ostan myös take away - kahvin ilman muovikantta, koska en koskaan juo kannen nokan läpi ja se on täysin turha muoviroska, joka käy kupin päällä pari sekuntia ja ura oli siinä. Ymmärrän, että kantta tarvitsee, jos kävelee kauas kuppinsa kanssa, mutta itse juon kahvit yleensä kahvilan lähistöllä tai ainakin hörpin siitä sen verran, ettei se läiky kävellessä. Ihme kyllä tämän muovinvälttelyn saa läpi ilman mukinoita: kahvilat varmaan ajattelevat, että säästyypä sekin viisisenttinen, jota ei tarvitse käyttää uuden kannen ostoon. Hyvä.

Muovittomammalla elämäntaipaleella hyvä kumppani on hauska eepos Ekovuosi Manhattanilla (kirjoittaja Colin Beavan), jossa kirjoittaja vaimonsa ja pikkutyttärensä kanssa yrittää elää tuottamatta yhtään jätettä tai päästöjä kokonaisen vuoden ajan New Yorkissa. Tyyppi on sitkeä ja jopa kiihkoilevan jääräpäinen, mutta hauskaa tekstiä aiheesta syntyy ja kirja pistää ajattelemaan, missä kaikkialla aivan turhaa kertakäyttötuhlausta onkaan, myös muualla kuin kulutusjuhlan valtakunnassa Jenkkilässä. Suosittelen!

Jonnekinhan ne kaikki ekstrapussit päätyvät. Kuva zerowasteeurope.eu

Jos joku ei vielä katso Siskonpetiä niin nyt äkkiä katsomaan. Suomalaista komediaa parhaimmillaan.