Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onnenaiheet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onnenaiheet. Näytä kaikki tekstit

5.1.2023

Paleolapsuus myös aikuisille?

Hyvää uutta vuotta! Taas on aika totutella kirjoittamaan uusi vuosi asiakirjoihin ja ties minne. Ehkä 2023 alkaa maaliskuussa tulla numerona luontevasti 2022:n sijasta. 

Uuden vuoden alkaessa on tavanmukaista aloittaa elämäntaparemontti. Tämä teksti ei kuitenkaan ole uudenvuodenlupauksista, vaan mitä opin viime vuonna eli miten vuoden 2022 hiljaisuudessa toteuttamani elämäntaparemontti meni niinku omasta mielestä. Ensin pieni kiertotie tai taustatarina. 

Aloitin toukokuussa 2022 apurahatutkijana hankkeessa, jossa tutkitaan teemaa "hyvä elämä". Kullakin ryhmämme tutkijalla on oma palastellumpi aihealueensa, minulla se on kodin, kodikkuuden, kotoilun ja kotiin liittyvien harrastusten ja ajanvietteiden merkitys ulkosuomalaisten elämässä. Kuitenkin käsitteeseen "hyvä elämä" mahtuu valtavasti muutakin, ja olen sekä yleisestä mielenkiinnosta että taustamateriaalia hankkiakseni lukenut laajasti fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista kaikista mahdollisista näkökulmista. 

Koska olen taustaltani historian- ja kaupunkitutkija, minua eritoten kiinnostaa ympäristön (sekä ympäröivän yhteiskunnan) merkitys ja vaikutus elämänlaatuun ja hyvinvointiin. Viime vuoden mittaan ahmin kirjoja, jotka tutkailivat ja kritisoivat etenkin digilaitteita tai digipalveluissa viettämäämme aikaa monenmoisten haittojen ja riskien lähteinä. Sosiaalinen media tutkitusti koukuttaa ja pahimmillaan aiheuttaa ahdistusta tai syventää masennusta sekä aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Ja jatkuvat uutisvirrat ja maailman murheiden paino vievät helposti epätoivon alhoon, jos selaus on liiallista eli ns doomscrolling, tuomiopäivän odotusta. Ruutuajasta ovat varmaan kaikki kuulleet eikä tämä teksti ala siitä paahtaa suoraan. Mutta, palaan tähän. 

Lisäksi luin sekä populäärimpää että tieteellisempää tekstiä muista terveyshaitoista ja yhteiskunnallisen tason terveysongelmista, aina ahdistuksesta ja masennuksesta vakavaan ylipainoon, diabetekseen jne. Tähänkin palaan, hetkinen, koukataan takaisin omaan elämääni hetkeksi. 

Olen aina ollut liikunnallinen, urheilullinen, aktiivinen ja seikkailunhaluinen. Äitini kertoman mukaan jossain lapsuuden neuvolakortissani on terveydenhoitajan kuvailu "reipas". Kuitenkin perheellistymisen sekä istumatyön myötä kunto oli karissut (lopetin futsalin peluun raskausaikana) ja pari vuotta sitten N:n taaperoaikaan olin elämäni huonoimmassa kunnossa fyysisesti ja henkisesti - toki en missään pohjamudissa, mutta BMI ylipainon puolella ja olo jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, aivosumussa. Tavanomainen tuoreen äidin/vanhemman kokemus epäilemättä. Kuitenkin vuosi sitten kypsähdin asiaan ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloitin laihdutuskuurin - en pelkästään kilojen karistamisen vuoksi, vaan aktiivisemman ja energisemmän olon perässä. 

Käytin apuna sovellusta nimeltä Noom, joka mielestäni toimi yllättävän hyvin. Nuukailin ja käytin sitä vain ilmaisen tutustumisjakson ajan, mutta sovellus antoi hyvän alkusysäyksen kiinnittää tarkempaa huomiota syömisen laatuun (perusjutut, eli nesteytystä, kasviksia, vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja proteiineja jauho-sokeri-hiilarimätön sijaan...). Lisäksi tunnustin tosiasiat eli etten KOSKAAN saa aikaiseksi joogailla yksin kotona YouTuben ääressä, vaan tarvitsen ryhmiä tai aikatauluja ja ostin edelleen jatkuvan jäsenyyden kunnan kuntokeskukseen. 

Tiedostin, että mikään laihdutuskuuri ei tilannetta muuta pysyvästi, vaan nimenomaan tarvitaan sitä kliseistä elämäntaparemonttia eli uusien tapojen iskostamista (lihas)muistiin.¤¤¤ Aloin harrastaa "pakkouintia" kuten täkäläinen tuttuni asiaa kuvaa: en aiemmin suuresti pitänyt uimisesta, mutta nyt harrastukseen totuttuani käyn uimassa kahdesti viikossa. Uinti valikoitui siksi, että olin jo kokeillut joogat, pilatekset, aerobicit, zumbat, sambat jne ja olin kaikkiin hieman kyllästynyt vuosien harrastamisen jälkeen. Lisäksi - ja nyt viimein päästään otsikon asiaan eli paleolapsuuteen - halusin löytää jotain ns autenttista, en sijaistoimintoa. Uinti on mielestäni lähinnä hyötyliikuntaa eli ns luonnonmukaista liikkumista, kun kuntokeskuksen tarjontaa syynää. 

Kaikkia vuoden mittaan lukemiani kirjoja yhdistää se pohjavire (vaikkakaan tätä ei kirjoissa osata näin sanoittaa), että iso osa nykyajan kaupunkielämästä on täynnä sijaistoimintoja. Sijaistominnolla tarkoitan eläinten käyttäytymistä tutkivien huomiota, jossa häkkiin lukittu eläin alkaa toistaa jotain pakkoliikettä, koska ei pysty toteuttamaan vaistotoimintojaan kuten vapaata vaeltamista. Tietenkään en väitä, että ruuhkabussissa istuvat pureskelevat selkänojaa tai heijaavat kehoaan puolelta toiselle kuten tylsistyneet koirat tai hevoset. Mutta. Matkaamme töihin liikkuvalla tuolilla luonnollisen toiminnon kävelyn sijasta. Tuijotamme puhelinta tai kirjaa luonnollisen toiminnon, juttelun (tai ajattelun) sijasta. Taomme tietokoneen näyttöä luonnollisen toiminnon eli elannon etsimisen ympäristöstä sijasta. Illalla käymme kuntosalilla luonnollisen toiminnon eli hyötyliikunnan, vaeltelun tai fyysisen työnteon sijasta. Lopuksi tuijotamme telkkaria luonnollisen toiminnon eli tarinoiden kertomisen toisillemme sijasta. (Huom: tiedostan, että "luonnollisuus" on suhteellista enkä väitä, että on olemassa jokin yksi ainoa oikea tapa elää luonnollisesti tai luonnonmukaisesti).

Tässä kohti haluan painottaa, että otsikon paleo-sanasta huolimatta en romantisoi kivikautta, metsästäjä-keräilijä-aikakautta tai muita "vanhoja hyviä aikoja". Tuskin kukaan ihmiskunnasta ikävöi aikoihin, jolloin onnettomuudet, sairaudet, vammautumiset ja lapsikuolleisuus olivat tapissaan. 

En etenkään ihannoi nykyajan paleohömpötyksiä kuten paleoruokavaliota, jossa hehkutetaan lihansyöntiä ja yhdistellään ympäri maailman hankittavia "luonnollisia" ruoka-aineita kuten kookosöljyä ja kvinoaa, joita yhdelläkään oikealla metsästäjä-keräilijällä ei olisi ollut mahdollista hankkia yhtä aikaa elinaikanaan käsiinsä maantieteellisen sijaintinsa takia. En myöskään usko wellness-liikkeisiin, joissa kuvitellaan, että kaikki kehon krempat, sairaudet ja ongelmat voi parantaa pelkillä elämäntavoilla, ruokavalioilla tai positiivisella asenteella lääketieteellisten interventioiden sijaan. Mutta, taas mutta. 

Näin neljänkympin vuosimittarin saavuttaneena olen henkkoht huomannut, että kehoni ei kestä nykyajan länsi-australialaista elämäntapaa, jossa istutaan paikallaan tolkuttomia aikoja. Autossa, ruuhkassa, junassa, toimistossa, kotona tietokoneen tai tv:n ääressä. Meistä kenenkään anatomiaa ja biologiaa ei ole tarkoitettu näihin. Vuosituhansia ja vain vuosisatoja sitten ihmislaji hankki ruokansa kävelemällä päivittäin keskimäärin 10km. Onnekkaasti tämänhetkisessä työssäni on itseohjautuvat ja joustavat työajat, eli minun ei ole pakko kököttää toimistotuolissa (tai edes seisomatyöpöydän ääressä) 8h putkeen, vaan paloittelen työajan taukojen, lenkkien, uinnin, levon ja sosiaalisten suhteiden ympärille. 

Tämä selvä, mutta miten mikään näistä liittyy lapsuuteen saati paleolapsuuteen - mitä se edes tarkoittaa?

Keskeisimmät opit lukemistani kirjoista ovat olleet seuraavat:

- ihmismielen tai tarkemmin aivojen perusasetus on "foraging" eli vaeltelu-keräilymoodi. Ihminen, joka on elämäänsä perustyytyväinen ja ahdistumaton, mielellään tutkailee ympäristöään vähintään silmillään, huomioi uutta, noteeraa ja ehkä arvostaa vanhaa, imee vaikutteita ja aistimuksia, ehkäpä fyysisesti keräilee asioita kuten kukkia, luonnonmateriaaleja tai muuta tarpeellista löytyvää (tietenkin keräily nykyään tapahtuu pääasiassa kaupoissa ja rahan omistamisen vaatimus keräilyvietin toteuttamiseen on oma filosofis-psykologis-sosiaalinen kysymyksensä). Ja kääntäen, ympäristön kiinnostunut tutkailu tai vähintään huomiointi vähentää tyytymättömyyttä ja ahdistuneisuutta. Kaupunkitutkijan logiikalla heti huomaa, että kiinnostuneeseen tutkailuun vaaditaan kiinnostavaa vapaasti käytettävää ympäristöä, mitä Perthin lukuisat moottoritiet, avoparkkipaikat ja muut 1960-luvun kaupunkisuunnittelun "betoni-ihmeet" eivät valitettavasti tarjoa ja tämä mielestäni osaltaan ruokkiikin täällä tavallista ahdistuneisuus- ja keskittymishäiriöongelmaa. Lisäksi vaeltelu-keräilyvietti mielestäni nykyään kohdistuu liikaa digilaitteisiin eli selaamme niistä sisältöä, aivojen vaatiessa jatkuvasti lisää nähtävää, mikä mielestäni aiheuttaa alitajuista turhautumista. 

- lapsena on äärimmäisen tärkeää saada vapaasti vaellella ympäristössä. Tämä auttaa kehittämään tilallista hahmotuskykyä, mutta se myös ohjelmoi ja rakentaa niitä aivojen neuroverkkoja, jotka osallistuvat muistin, ongelmanratkaisukyvyn ja itsetunnon kehittymiseen. Kun lapsi ratkoo tilallisia ongelmia eli koittaa omin päin tai lapsiporukassa löytää parhaita reittejä, salaisia nurkkauksia, jännittäviä ihmeitä ja hyödyllisiä paikkoja, hän luo samalla perustuksia itseluottamukselle: minä pystyn, minä osaan, minä kykenen. Tämä tutkitusti vähentää keskittymishäiriöden ja ahdistuneisuuden kehittymistä/kokemuksia.  

- lapsen luonnollinen tapa oppia on vapaan leikin kautta ja leikki, vaeltelu, tutkailu, seikkailu sekä vanhempien lasten ja aikuisten tekemisten matkiminen olivatkin ainoat tavat lapsille oppia asioita ennen järjestäytyneen koululaitoksen syntyä parisataa vuotta sitten (joka Euroopassa alunperin luotiin armeijan tarpeisiin eli ryhmäkurin ja tottelevaisuuden takaamiseksi, sittemmin siirtyi kirkon haltuun ja siitä lopulta julkishallinnolle). 

- kävely ja ylipäätään kehon käyttäminen ja liikkuminen pitävät kunnossa myös mielen. Motoristen liikeratojen ylläpito ja laajentaminen ruokkivat myös aikuisilla muistiin, ongelmanratkaisukykyyn ja itsetuntoon liittyviä neuroverkkoja, ja tutkitusti kävely auttaa puskemaan kauemmas tai ainakin lieventämään niin masennusta, dementiaa kuin Parkinsonin tautiakin. 

Luin mielenkiinnosta Maria Montessorin kirjoittaman kirjan 1900-luvun alusta (Montessori-pedagogiikan perustaja siis) ja siinä hän kuvailee, kuinka 1800-1900-lukujen taitteen kasvatus- ja opetusihanteisiin kuului lasten pakottaminen hiljaisiksi paikoilleen pulpettipenkkeihin, jotka oli naulattu kiinni lattiaan. Tavoitteena oli mahdollisimman liikkumaton, jäykkä, hiljainen, hyväryhtinen lapsi. Tätä Montessori kovin sanoin kritisoi ja olikin ensimmäisiä, jotka kannustivat vapaaseen leikkiin, liikuntaan, luonnonmukaisuuteen ja aikuisten toimien matkimisen kautta oppimiseen ulkoa pänttäyksen sijasta. 

Toki nykyään vapaa leikki ja liike ymmärretään laajasti tarpeellisiksi, silti täällä Perthissä tapaa yllättävän paljon hiljaisen, paikallaanistuvan lapsen ihannetta päiväkodeissa, kouluissa ja muiden vanhempien kasvatusmetodeissa. Toivottavasti N:n tuleva koulu - joka alkaa ensi vuonna! - on valveutuneempi. 

Itse 1980-luvun suomalaislasten tapaan elin "paleolapsuuden" eli sain liikkua hyvinkin vapaasti lähimaastossa, metsissä, rannoilla, hevostalleilla, jopa 10km säteellä alakouluikäisestä saakka. Kävelin, pyöräilin, uin, juoksin, kiipeilin, kaivelin, rakentelin. Luonnosta löytyi aina jotain uutta jännää touhuttavaa kavereiden kanssa. Nyt nelivuotissynttäreitään lähestyvää omaa lastani katsoessani ihmettelen, miten voin ikinä päästää hänestä samalla tavalla irti, ja kuitenkin pitäisi tavalla tai toisella, jotta hän saa kasvaa ja kehittyä rohkeaksi, itsenäiseksi, pystyväksi, liikunnalliseksi, terveesti. 

Nyt tavoitteenani on palauttaa paleolapsuus sekä itselleni että perheelleni. Miten saisimme liikuttua enemmän luonnossa, maastossa, seikkaillen, kehoa ja mieltä vapaasti ja monipuolisesti käyttäen; sen sijaan, että jumitamme paikallaan erinäisissä kulkuvälineissä, sisätiloissa, ruutujen ääressä? Edeltävä kun tutkitusti tukee mielen ja kehon hyvinvointia, jälkimmäinen puolestaan haittaa sitä. Ensimmäinen askel on tänään(kin) suuntaaminen Intian Valtameren rantamatalikkoon hiekka- ja vesileikkeihin työpäivän jälkeen ilta-aurinkoon. 

¤¤¤Miten elämäntaparemontti onnistui? Mielestäni hyvin, sillä painoa tippui 10kg (huom, tässä ei ole tarkoitus kritisoida kenenkään toisen kroppaa eikä ihannoida laihduttamista) ja päätavoitteeni eli energiatasojen nosto onnistui. Minimoin vehnän, sokerin ja maitotuotteet, jotka eivät minulle sovi, ja panostin liikuntaan, eli erittäin tavanomaisilla keinoilla olo koheni.

Parempaa, terveempää, vapaampaa ja liikkuvaisempaa vuotta 2023 toivottaen!

Sonic-siiliä ihailevaa lähes nelivuotiasta ei tarvitse hoputtaa juoksemaan, jalat vievät ihan itsestään.

Näissä maisemissa todentotta kelpaa liikkua, tosin vain aamuisin ja iltaisin, koska päivällä kärähtää +35-40-helteissä.


Terveisiin elämäntapoihin toki kuuluu myös gin-tonic tai viinilasi silloin tällöin, uutenavuotena rosmariinipuskassa nautittuna :D


Lähteet: 
Bond, Michael. Wayfinding (2020) - vaeltelun ja navigointitaitojen tärkeys psyykelle
Gabor, Mate. When the Body Says No (2021) - keho varastoi traumoja, mikä voi laukaista sairauksia
Gabor, Mate. Scattered Minds (2019) - keskittymishäiriöiden stressiperäisistä syistä
Gray, Peter. Free to Learn (2015) - vapaan leikin merkitys oppimiselle
Hari, Johann. Stolen Focus (2022) - sosiaalisen median tahallinen koukuttavuus
Odell, Jenny. How to Do Nothing (2019) - vapaa-ajan ja vapauden merkitys luovuudelle
Solms, Mark. The Hidden Spring (2021) - foraging-keräilymoodi aivojen perusasetuksena
Tallis, Frank. The Act of Living (2021) - tarinallisuuden merkitys identiteetin muodostumiselle
Walker, Peter. The Miracle Pill (2021) - kävely psyykis-fyysisenä sairauksien torjuntakeinona

7.11.2022

Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.

3.11.2021

Suomalaisena arvostaa - top 5

Olen tänä vuonna uppoutunut pitkälle yhteiskunnallisiin ongelmiin lähtien Australian (ylitiukoista) koronarajoituksista ja seilaten vähäosaisten arkeen tutkimustyöni kautta. Tässä vaiheessa vuotta alkaa tulla olo, että nyt sitä happea, ei kukaan jaksa pelkkiä ongelmia vatvoa. 

Ihan pyytämättä ja yllättäen pulpahti päähän lista asioita, joita suomalaisena erityisesti arvostan. Tietty lista voisi sisältää ihan kaikkea luokkaa järvimaisema, peruskoulu, yötön yö, tasa-arvo, hapanjuuriruisleipä, poliittinen vakaus, metsämarjat, meritokratia, kiurun liverrys, pehmeä vessapaperi ja viili, mutta nämä esittelyssä tänään. Ei paremmuusjärjestyksessä.

Suomen opettamat top 5 asiaa (kun omaa perhettä, ystäviä, kesää ja salmiakkia ei lasketa)

1. Kirjasto

Kirjasto on mielestäni ihmiskunnan parhaita keksintöjä sitten tulen, pyörän, lääkkeiden ja yleisesti teknologian ohella. Kirjasto on nykykaupungeissa viimeisiä paikkoja, joissa saa viettää aikaa maksamatta mitään, ostamatta mitään, tai hankkimatta laskutettavaa jäsenyyttä. Lisäksi kirjasto on täynnä kirjoja, joita olen rakastanut ihan pikkutytöstä saakka. Muistan, kun pääsin alle kouluikäisenä ensimmäisiä kertoja kirjastoon ja eihän sellaista mahtavuutta ollut missään (paitsi sittemmin hevostallilla ja aikuisempana matkustelussa). 

Lattiasta kattoon luettavaa, tarinoita, seikkailuja, opittavaa, aivan erilaisia näkökulmia ja kohtaloita kuin omani - toisaalta myös samanlaisia, antaen tunteen, että en ole yksin, kukaan ei ole yksin, vaan joku toinen muualla on kokenut jotain samaa ja ymmärtää, osaa sanoittaa kaikenlaisia tunteita ja avata aatteita. 

Kirjastoista on tullut myös etätyöpaikkani, ensin opintojen aikana ja sittemmin freelancerina ja tutkijana. Tietenkin se on myös ajanviettonurkkaus. Tuon N:n joka keskiviikko vapaapäivänäni kirjastoon, vaikka hän ei kirjoista vielä suuresti perusta, lähinnä juoksee hippaa hyllyjen välissä. 

Toisin kuin luulin, Suomessa ei ole maailman eniten kirjastoja väkilukuun suhteutettuna. Top 10-maat ovat melkein kaikki ns. entistä Itäblokkia (mikä sinällään mahdollisesti kertoo jaettujen resurssien arvostuksesta sosialistitaustaisessa kontekstissa). Mutta, Suomessa on lailla säädetty, että jokaisen kunnan pitää tarjota kirjastopalveluja ja yli 90% suomalaisista asuu max. 10km päässä kirjastosta, väittää lähde. Suomessa käydään kirjastossa ja lainataan kirjoja tuplaten verrattuna Australiaan. 

Kirjojen arvostusero Suomessa ja (Länsi-)Australiassa karahti kasvoille maanantaina, kun ajelimme E:n kanssa jättiostoskeskuksen ohi ja poikkesimme sisään, koska E halusi ostaa kirjoja. Ostarilla, jolla on 170 kauppaa, ei kuitenkaan ole YHTÄÄN kirjakauppaa. Tätä ei mielestäni voisi tapahtua Suomessa eikä Ranskassa, joissa kirjakaupat kuuluvat isojen ostoskeskusten perusvalikoimaan. Suomessa myös kirjasto saattaa olla ostarilla, täällä se on erikseen kunnan monitoimitalossa/palvelukeskuksessa.

2. Kansalaisopisto

Kansalaisopisto on harrastusmahdollisuus, jota kaipasin Australiassa alkuun kovasti. Täällä on erilaisia harrastusryhmiä ja käsityöpiirejä siellä täällä, mutta ei lainkaan samalla tavoin keskitetysti kuin Suomessa. Asuessani Jyväskylässä ja Kuopiossa sain muiden tavoin postista kansalaisopiston kurssivihkon, josta ympäröin kiinnostavat kurssit ja ilmoittauduin. Superkätevää. Opiskelin ranskaa, japania, italiaa, saksaa, piirustusta, maalausta, grafiikantekoa, mitähän vielä. 

Kävin kansalaisopiston kursseilla ala-asteikäisestä asti, joten mukaanlähtö tuli tutuksi ja arkiseksi elämänosaksi. Vaikka kansalaisopistonkin kurssit tuntuivat joskus hippasen hinnakkailta, ne ovat tosiasiassa äärimmäisen edullisia. Täällä olen selaillut erilaisia taidekursseja, mutta hinnat liikkuvat aina useammissa satasissa, kun kansalaisopistolta sai lukukauden muutamalla kympillä (tämä siis yli kymmenen vuotta sitten, voi olla muuttunut). 

Olen nyt elvytellyt harrastuspiiritoimintaa muuta kautta ja olen osallistunut naapuruston naisverkoston kautta mm. värianalyysiin (mitkä vaatetusvärit ja -sävyt sopivat minulle) ja olen menossa vero- ja eläkekurssille (ei kuulosta huikean jännältä, mutta on tarpeellista tietoa raha-asioiden skarpeimpaan hanskaamiseen). Muuta kautta löysin joulukranssin tekokurssin, joka on sopivasti nimipäivänäni joulukuussa (nimipäiväähän tosin ei täällä vietetä eikä ymmärretä). 

3. Omavaraisuuskulttuuri

Minulla oli paha dilemma tässä joku viikko takaperin, olin nimittäin hukannut parsimisvälineeni. Kyllä, kuulostaa 1800-luvun draamalta, mutta on elävää elämää aussifinskin kotiportailta vuonna 2021. Muuton jäljiltä ompeluneulat, nuppineulat ja lankarullat oli pakattu jonnekin pomminvarmaan piiloon, joten piti kipaista kaupasta uudet.* Sain kuin sainkin lempi-pellavaneuleeni vielä käyttökuntoon parin kulumareiän paikkauksella, ja lapsen muutamia vaatteita siistimmiksi kainalo- ja polvireiät tukkimalla. 

Perthissä, Australian Texasissa, ei ilmeisesti ole tapana korjata juuri mitään. Aina kun osallistun johonkin tavarankeräysprojektiin hyväntekeväisyysmielessä jälleenmyyntiä ajatellen, osa kamasta on reikäistä, rikkonaista, tahraista, pesemätöntä (näin kai Suomessakin). Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä verge collection eli kadunvarsikeräys paljastaa järkyttävät läjät puolirikkinäistä kiinankamaa naapurien autotallien ja kaappien perukoilta. Keräyksessä siis saa dumpata kaatopaikalle menevät rojut kadunvarteen, josta kunta siivoaa ne pois ennaltasovittuna päivänä. Keräys itsessään on kätevä, mutta ylikulutuksen todistaminen ottaa hiukan syämmestä joka kerta. 

Täällä ei voi mennä metsään marjastamaan ja sienestämään, koska a) ei ole jokamiehenoikeutta, b) emme tunne syötäviä kasveja ja c) se ei ole oikeastaan kenenkään harrastus, joten ei ole ketään, jota pyytää seuraksi ja opettamaan. Wessejä ylipäätään ei näytä suuresti kiinnostavan bush tucker eli aboriginaalien perinteisesti metsästä löytämä ruoka. Perthissä ei esimerkiksi ole yhtään ravintolaa, joka sellaista myisi tai mainostaisi, tai pyrkisi profiloitumaan asialla. Sen sijaan Suomi on pullollaan gourmet-ravintoloita ja pikkupaikkakuntien lounaskahviloita, joissa kuhafile, poronkäristys, puolukkahillo, lakkakiisseli ja tyrnijäätelö ovat joka menussa. Ja tuskin sellaista perhettä onkaan, jolla ei ole itsepoimittuja metsämarjoja pakastimessa talvella, tai vähintään naapurin/sukulaisen lahjoittamia.

En ole näiden kymmenen vuoden aikana maistanut vielä yhtään kertaa jotain sellaista kasvia/marjaa/hedelmää, joka kasvaa natiivisti pelkästään Australiassa. Tottakai täällä myydään liutana mangoja, banaaneja, macadamia-pähkinöitä jne joita maassa viljellään ja joita täällä on kasvanut tuhansia vuosia, myös alkuperäiskansan ravintona. En kuitenkaan tunne yhtään kasvilajia puskasta, josta voisin ottaa eksyessä evästä. No, tämä on korjattavissa vain omin voimin eli esim. löytämällä joku bush tucker-kurssi. 

*TIETENKIN paikallistin ne edelliset parsimatarpeet samana päivänä kun ostin uudet. 

4. Kirppari

Liittyy edelliseen. Kirppareita nyt luulisi olevan ihan kaikkialla ja tietysti jossain muodossa onkin. Muistan kuitenkin aikamoisen silmien avautumisen muuttaessani Budapestiin v. 2001, kun koko kaupungista ei tuntunut löytyvän yhtään kirpparia (tosin kielimuuri haittasi asiaa). Lopulta jostain kujien kätköistä löytyi vintage-vaateliikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole sama kuin ihan perustavaran myyntikirpparit. 

Suomalaiset rakastavat pöytäkirppareita ja se onkin yllättäen uniikki suomijuttu. En ole moiseen myyntitapaan törmännyt missään muualla. Eli on olemassa jokin halli tai alue, josta voi vuokrata pöydän, ja seistä siellä joko itse myymässä tai jättää tavarat henkilökunnan myytäväksi, kuitenkin itse tuotot keräten. Täällä maailmalla kirpparit yleensä ovat hyväntekeväisyysjärjestöjen reviiriä, ja vaatteet lahjoitetaan niille. Nykyään nettikirppari- tai netitse jälleenmyynti tietysti on mahdollista.

Aussien versio kirppareille on garage sale tai car booth sale eli autotalli- tai autonkonttimyynti. Edellisessä ladotaan kaikki myytävä esille esimerkiksi omaan autotalliin tai etupihalle, ja odotetaan, että naapurit tulevat ostoksille. Jälkimmäisessä parkkeerataan auto, kontti täynnä tavaraa, jonnekin tapahtumaan ja myydään suoraan siitä. Kumpikaan ei mielestäni vedä vertoja suomikirppareille, koska a) niitä pitää itse mainostaa eli viesti ei välttämättä tavota moniakaan, b) myyntiä on vain yhtenä päivänä eli jos tavara ei heti liiku, ei se liiku ollenkaan ja c) kaikki eivät halua levitellä omia kamojaan naapureidensa nenien alle, joskus anonyymius on kivempaa (vaikkei myynnissä mitään salaista olisikaan). 

5. Hammashygienia

Eilen hampaita harjatessa yhtäkkiä muistui mieleen joskus ala-asteella tehty tarkastus, jossa piti purskutella värjäävää nestettä, joka tekee näkyväksi plakin. Hammashoitaja katsoi suuhuni ja totesi, että aijai, ei ole tullut alahampaita harjattua kunnolla takaa. "Kaikki haluavat kiiltävän edustan, mutta pitää harjata yhtä hyvin kaikkialta". Muistan tämän ohjeen vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, ja tunnollisesti hinkutan sähköhammasharjalla puhdasta, xylitolihammastahnalla tietenkin. Lapselle tilaan xylitolihammastahnaa ja -tabletteja Suomesta, vaikka niitä kuulemma saa täältäkin joistain korealais- tai japanilaiskaupoista (en ole itse nähnyt). 

Minulla ei ole yhtään reikää, hammasvikaa jne, ei E:lläkään. Samaan on yritys tähdätä myös N:n kanssa, vaikka tällä hetkellä taapero nippanappa hyväksyy harjauksen. Xylitolitabletti palkkiona motivoi kummasti. Äitini oli ilmeisen tarkka meidän lasten hammashygieniasta ja siitä suuri kiitos hänelle: en ole koskaan kärsinyt hammasongelmista, oikomishoitoa lukuunottamatta. 

Länsi-Australiassa hammasongelmat ovat järkyttävän yleisiä ja täällä törmää päivittäin aikuisiin, joilta puuttuu hampaita. Osasyy on ikävä kyllä huumeidenkäyttö. Täällä yleinen metamfetamiini aiheuttaa käyttäjilleen hammasmätää, ientulehdusta ja reikiintymistä, ja joskus hoitokeinoja ei jää muita kuin hampaiden poisto (potilailla ei ole läheskään aina varaa hankkia tekohampaita). 

Kuitenkin myös ruokavalio, tietämättömyys ja hammashoidon kalleus ovat syitä, miksi ihmisillä kirjaimellisesti mätänevät hampaat suuhun. Joidenkin raporttien mukaan ausseista vain puolet harjaa hampaat päivittäin, ja Australian suuterveyden taso on huonointa kehittyneistä maista. Täällä hammashoito ei ole ollenkaan julkisen terveydenhuollon piirissä eli sinne pääsevät vain ne, joilla on varaa tai yksityinen vakuutus. Kaiken yksityistäminen, mikä mahtava idea. Onneksi edes lapsille kustannetaan Medicaresta - paikallinen Kela - vähintään yksi tarkastus per vuosi ja meillä tietenkin on vakuutus, joka kattaa myös hammashoitoa.

En tunne täkäläistä koulusysteemiä, mutta Suomessa mielestäni homma hoidettiin (ainakin 1980-90-luvuilla) hyvin, koska meillä oli säännöllisiä hammashoitajien esitelmiä ja vuosittaiset hammastarkastukset. Xylitolia lobattiin voimakkaasti ja ilmeisesti hyvästä syystä. Täällä suuri enemmistö ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja hammastahnat makeutetaan sorbitolilla. 

Suomalainen arvostaa myös kahvia ja pullaa... Kuvat Fremantlen ruotsalaisesta Fika-kahvilasta.

9.11.2020

Karanteeniunelmia

Vastikään eräs aussifinski-ystäväni kertoi somessa, millainen olisi hänen unelmiensa Suomi-päivä. Siihen sisältyisi muunmuassa mökillä oleilua, saunomista ja munkkipossujen syöntiä. Täällä karanteenissa on aikaa haaveilla, joten ajattelin kirjata, millainen olisi minun unelmien päiväni, kun ulos pääsemme. 

Tämä ei ole niinkään ns paras päivä ikinä, koska siihen sisältyisi kaikkien mahdollisten tärkeiden ihmisten tapaamista Suomessa, Australiassa ja muissa maissa, sekä matkustamista ja seikkailua, uuden ja ihmeellisen kokemista. Vaan pikemminkin hauska peruspäivä Perthissä, jollaisia olen reissumme aikana hiljaisesti kaivannut. 

Söisin aamupalan Kings Parkissa tai kotikulmillamme Swan-joen lahdenpoukaman hipsterikahvilassa. 

Kävisin shoppailemassa Myerillä (kuin Sokos) tai lentokentän lähellä uudessa jättimäisessä tehtaanmyymäläkompleksissa. Huom, en yleensä ole innokas shoppailija, mutta tarvitsen kipeästi uusia työvaatteita - ja vaatteita ylipäätään - elettyämme matkalaukkuelämää vuoden. Kulahtaneissa college-leggareissa tuskin voin ilmestyä pukukoodein varustetulle työpisteelleni. 

Kävisin meren rannalla kävelemässä, hiekkarannalla paljain jaloin. Söisin rantakahvilassa lounaan ja joisin päälle hyvää vastajauhettua kahvia ja ehkäpä oikein lasillisen kuohuviiniä, kilistäen kotiinpaluullemme, katsellen turkoosinsinistä Intian Valtamerta. 

Tapaisin ystäviä, mukaanlukien vanhimpia Suomi-kavereitani täällä, joihin tutustuin Perthiin-asettumisvuonna 2011. Sekä kirjoituspiiriäni, joiden kuulumisia, tekstejä, kritiikkejä ja läpänheittoa olen kaivannut kovasti.

Veisin pikkutaaperon puistoon leikkimään, yhteen niistä vihreistä ja varjoisista leikkikentistä, joita veden äärellä aina on, sekä Swan-joella että merenrannassa. 

Uppoutuisin kirjoittamaan jotain oikein flown siivillä, fiktiosta faktaan, bloggauksesta akateemiseen raskassarjaan.

Alkaisin puuhaamaan gettogetheria, oli se sitten joulukorttiaskartelu, käsityöpiiri, Suomi-koulun tapahtuma tai tyttöjen retriitti Perthin kukkuloilla. Minusta on hirmu hauskaa järjestellä tapahtumia, oli kyseessä sitten pieni piknik tai iso juhla kuten Suomi100-cocktailtilaisuus vuonna 2017. 

Kokkaisimme yhdessä jotain hyvää ja terveellistä ruokaa, kuten vuohenjuusto-päärynä-kidneypapu-salaattia ja myös taapero söisi oman annoksensa karkaamatta sata kertaa touhuamaan muuta. 

Viettäisin rauhallisen illan puolisoni kanssa jotain koukuttavaa Netflix-sarjaa töllöttäen ilman, että taapero kiipeilee päällämme koko ajan vaan olisi jo nukkuma-aikaan nukkumassa! :D

Tältä listalta voi toteuttaa varmasti kaiken muun paitsi kaksi viimeistä kohtaa... t. muksu.

Usein Perthin parhaaksi nimetty rantabaari, Clancy's Fish Pub.

Vuosi sitten olimme Lyonissa eri lämpötiloissa ja tunnelmissa. Tänä vuonna odottaa taas hellejoulu!

21.12.2018

Vuosi 2018 - ylä- ja alamäet

Vuosi on lopuillaan ja nettisurffaillessa törmäsin erilaisiin reflektointisivuihin, joilta löytyy kysymyksiä menneen vuoden miettimiseen. Alla lista vaikka itse kullekin vastattavaksi, kokosin sen parin eri sivun antimista: mikä toimi, mikä ei, mitä ilonaiheita elämässä oli, mikä oli haastavaa? Tykkään kaikenlaisten listojen laatimisesta ja asioiden pohdiskelusta, joten mikäs sen mukavampaa kuin kääriä pakettiin mennyt vuosi omaksi muistelukseksi ja muiden iloksi/infoksi/uteliaisuuden tyydyttämiseksi ;)

Vuoden 2018 mittaan minulla oli kolme eri työroolia vaikkakin samassa työpaikassa, jatkoin väikkärin loppuunvääntämistä (sen pitäisi olla esitarkastusvalmis parin kk:n sisällä) ja muutenkin vuoteen mahtui kaikenlaista, alla lisää.

1. Mikä meni hyvin?

Juurikin työkuvioiden vuoksi vuosi tuntui pitkältä ja välillä hankalalta, mutta toisaalta perusarki ja elämä menivät kaikenkaikkiaan hyvin. Onnistuin kyläilemään Suomessa kesäkuussa ja oli ihana nähdä ikävöimiäni sukulaisia sekä Suomen luontoa. Muitakin lomia mahtui mukaan ja erityiset ilonaiheeni tänä vuonna olivat ystävät, kirjoituspiirini joka kokoontuu vähintään kerran kuussa, sekä luonnollisesti E.

2. Kuka ansaitsee erityiskiitokset?

Oikeastaan kaikki läheiset ansaitsevat tunnustusta, eli perhe, ystävät ja sukulaiset - sekä työkaverit, joiden tuella jaksoin rankkoja jaksoja töissä. Mitään yksittäistä tekoa ei nyt muistu mieleen, mistä joku voisi saada erityisen kiiltävän henkisen mitalin; kaikki lähipiirissäni olevat ovat mukavia, luotettavia "kunnon ihmisiä" eli heille kuuluu ihan olemassaolonsa vuoksi virtuaalihalaus ja aplodikiitokset siitä, että olette elämässäni.

3. Miten kasvoin ihmisenä?

Kärsivällisyyteni kasvoi aivan ennätyslukemiin. Olen aina ollut sikäli impulsiivinen tyyppi, että innostun nopeasti, mutta myös kyllästyn nopeasti, eli aloitettuja projekteja ja idiksiä on kasapäin mutta lopetettuja ei läheskään yhtä montaa. En myöskään ole kauhean hyvä odottelemaan ns hitaammin syttyviä, eli jos joku ei ole heti ideoissani mukana, en jää perään kyselemään vaan jatkan yksikseen tai jossain muussa kombossa.

Länsi-Australian julkissektorilla 7 vuotta työskentely on opettanut kärsivällisyyttä jo ihan siltään (kaikki on hidasta ja asiat voivat junnata pitkään ennenkuin nytkähtävät eteenpäin). Väitöskirjan teko osa-aikaisesti yhtä pitkään on tuntunut Iisakin kirkolta, mutta opettanut, että tähän(kin) pystyy kun sisulla vääntää. Työni valitusten käsittelijänä on venyttänyt kärsivällisyyden toisaalta ääripinkeyksiin, toisaalta opettanut, että asiat eivät läheskään aina etene kuten minä haluaisin tai parhaaksi näen, vaan muilla on omat prioriteettinsä, ymmärsin minä niitä tai en. Hermoilu, hoputus tai muu sressaus ei asiaa auta, joten pakko vaan löytää sisäinen zen.

Puolivahingossa opin myös de-eskalointitaitoja - mikähän tuo on suomeksi, konfliktinliennytys? Eli empatia, rauhallinen äänensävy, rauhallisena pysyminen ja faktoissa pitäytyminen liennyttävät kiristynyttä tunnelmaa, kun loukatuksi osapuoleksi itsensä tunteva pitää saada tasoittumaan järkevään keskusteluyhteyteen pääsyä varten. Diplomaattiura tai Martti Ahtisaaren rauhanvälitysfirma, täältä tulen.

4. Huippuhetket?

Huippuhetkiin lukeutuvat lomat, joita tänä vuonna onnistuin puristamaan kalenteriin peräti kolme: alkuvuonna kävimme Thaimaassa, toukokuussa Japanissa ja kesällä visiteerasin Suomessa. Toisaalta myös arkeen mahtui huippuhetkiä. Tänä vuonna tein nelipäiväistä työviikkoa pyhittääkseni keskiviikot opiskelulle, ja voin todeta, että unelma-arkeani olisi jonkinlainen kombo tutkijan, journalistin, kirjailijan, bloggarin ja yliopisto-opettajan elämää.

Keskiviikosta tuli lauantain ohelle lempipäiväni, koska päivärytmini oli oman mieleni mukainen: aamusta kirjoitin väitöskirjaa, puoliltapäivin kävin lenkillä ja ulkona lounaalla ja kahvilla, ja iltapäiväksi palasin kotiin lukemaan tai kirjoittamaan lisää opintomatskua tai ihan jotain muuta, vaikkapa fiktiota, riippuen jaksamisesta ja kiinnostuksesta. Silloin tällöin onnistuin yhyttämään jonkun kaverin mukaan lenkille tai kahville, mikä oli lisäbonus mukavaan päivään.

Mielestäni mikään opinnäyte tai henkinen/älyllinen ponnistus ei etene pelkällä sitkeällä puurtamisella, vaan kaipaa vapaata ajatustenvirtaa ja aiheeseen päältäpäin liittymätöntä tekemistä ja luettavaa, joista voi kimmota uusia ideoita ja yhteyksiä ajatusten välillä. Näillä ainakin perustelin itselleni sen, että aussisarja Upper Middle Bogan tai Suomenkin telkussa nähty Tohtori Martin Netflixiltä kuuluivat myös keskiviikkoihin...

5. Mikä ei toiminut?

Työrooleistani yksi ei toiminut ja ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin sanomaan ääneen, että en pysty tähän. Tämä oli todella kova pala, koska minun on lähes mahdotonta myöntää (itselleni ja muille), että minulla ei riitä johonkin asiaan osaaminen/henkinen kantti/joku muu resurssi.

Vielä vuoden alussa olin tiimissä, jonka päätoimenkuvaa oli Oikeusasiamiehen "back office" palvelut eli keskityin taustatutkimukseen ja konferenssien järjestämiseen. Muttamutta. Länsi-Australian osavaltio runnoo parhaillaan läpi isoa säästöohjelmaa ja onkin saanut käännettyä 30 miljardia miinuksella olevan(!) osavaltiobudjetin miljardin ylijäämäiseksi. Tämä on kuitenkin tarkoittanut isoja leikkauksia julkissektorille ja minulle henkilökohtaisesti sitä, että minua on siirrelty tiimistä toiseen sen mukaan, missä on resurssipula, koska sijaisia ei pysty palkkaamaan.

Näinpä päädyin etulinjaan nimeltään Ratkaisutiimi, joka vastaanottaa valituksia aivan kaikesta liittyen julkissektorin toimintaan ja jonka tavoite on ratkoa ongelmat jopa alle viikossa (max 3:ssa kuukaudessa). Tahti on järjetön ja valitukset vaihtelevat naurettavista todella vaikeisiin - joku voi valittaa parin dollarin ongelmasta, kun taas toinen on vakuttunut, että lastensuojelu on syyllistynyt rikokseen ottaessaan häneltä lapsen huostaan.

Koska minulla ei ole sosiaalityö- tai valitustenkäsittelytaustaa, ongelmien ja konfliktien vyöry oli henkisesti liikaa ja päädyin hyödyntämään työnantajan tarjoamia psykologin palveluja. Siellä puolestaan kävi selväksi, että ei tarvitse kaikkea kestää tai niellä, ja psykologin rohkaisemana neuvottelin itseni toiseen tiimiin burn outin partaalta.

Heinäkuusta lähtien olen ollut Laki- ja Tutkintapalvelut-tiimissä, joka sekin ratkoo valituksia, mutta erityyppisiä. Esimerkiksi vankien ongelmien sijaan olen tutkinut kaavoitusvalituksia ja tahti ja asiointityyli ovat - eivät ehkä yllättäen - aivan erilaisia, paljon kestettävämpiä.

6. Mikä oli vaikeinta tai haastavinta?

Tuo yllämainittu, etenkin vankien kanssa asiointi. Oikeusasiamies valvoo myös vankien oikeuksia, mukaanlukien ihmisoikeuksia, ja heiltä tulevat valitukset otetaan aina tosissaan ja käsitellään huolella - kuten tietenkin kaikilta muiltakin tulevat. Vangit pääsääntöisesti käyttäytyvät kohteliaasti puhelimessa, koska puheluita kuunnellaan vankilan puolesta. Se ei kuitenkaan poista faktaa, että monilla heistä on elämänhallinnan kanssa ongelmia ja mahdollisesti addiktioita tai persoonallisuushäiriöitä, joten asiointi on puolin ja toisin ihan eri tason haaste kuin ns normaali-ihmisten kesken. Top 3 vaikeinta hetkeä liittyivät kaikki vankeihin:
  • kun jouduin kertomaan vankilassa olevalle, oppimisvaikeuksista ja traumoista kärsivälle isälle, että en voi tehdä mitään hänen - myös vankilassa olevan - poikansa hyväksi.
  • kun yritin lakiasioita osaamattoman tulkin välityksellä selittää englantia osaamattomalle vangille lakipykäliä, eli miksi hän ei saa korvauksia asiasta, josta niitä vaatii.
  • kun jouduin sanomaan erittäin väkivaltaiselle murhaajalle ei (=hän on väärässä ja vankila oikeassa kiista-asiassa). 

7. Millaisia elämänmuutoksia on edessä?

Ensi vuonna kaikella todennäköisyydellä elämä muuttuu aivan uusiin uomiin, mutta siitä kerron myöhemmin - tuntuu liian aikaiselta avautua aiheesta vielä.

8. Kenen kanssa haluat tai kannattaisi pitää enemmän yhteyttä tulevaisuudessa?

Kaikkien niiden kanssa, joiden kanssa olen nytkin tekemisissä. Todennäköisesti ja toivottavasti lisään yhteydenpitoa vanhempiini ja sukulaisiin, sillä nyt helposti vierähtää pitkähköjäkin ajanjaksoja ilman puheluja, vaikka viestittelemme kohtuu-usein. Olen sosiaalinen luonne, vaikkakin aika ajoin introvertti eli tarvitsen myös yksinoloa. Yritän parhaillaan laajentaa sosiaalisia piirejäni ja löytää esimerkiksi lenkkeily- ja kahviseuraa naapurustosta.

9. Top 3 parasta kirjaa tai top 3 parasta sarjaa/elokuvaa vuoden mittaan?

Jaha, kysymyslistaa katsellessani tämä vaikutti helpoimmalta kysymykseltä, mutta miten muistaa kaikki vuoden aikaan luettu tai nähty?

Lukemistosta nousee muutama muistiin hyvin jäänyt kirja:

Lucy Atkins - The Night Visitor

Julkkishistorioitsija Olivia on löytänyt aarteen, päiväkirjan 1800-luvulta, jonka pohjalta hän aikoo kirjoittaa bestseller-elämäkerran. Oliviaa avustaa Vivian, sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs vanhempi tutkimusavustaja. Tilanne ei kuitenkaan ole miltä näyttää, sillä kummallakin naisella on salaisuus, jota maailma ei saa tietää, tai kaikki romahtaa.

Elävästi kirjoitettu trilleridraama, jossa uskottavat henkilöt kamppailevat sekä sisäisten että ulkoisten ongelmien parissa ja tutkijuuskumppanuus on vain hiuskarvan varassa - kumpikin voi tuhota toisen uran ja elämän, jos salaisuudet paljastuvat.

Jane Harper - Force of Nature

Tyky-päivä Australian kukkuloilla saa dramaattisen käänteen, kun eräs firman johtajista, Alice, ei palaakaan tiiminsä mukana. Tiimin muut jäsenet ovat hysteerisiä eikä poliisi saa selkoa, mitä tapahtui, missä ja miksi. Eksyikö Alice? Onko tämän katoamisen taustalla jotain synkempää? Kun selviää, että Alice aikoi paljastaa firmaan liittyviä rikoksia, poliisin työskentely joutuu uudelle vaihteelle. Entä miten asiaan liittyy samoilla kukkuloilla vuosikymmeniä sitten piilotellut murhaaja?

Australian outbackia eli erämaata upeasti kuvaava, uskottava ja jännittäväksi rytmitetty kirja, joka tempaa mukaansa. Henkilöhahmojen suhde Aliceen on monitahoinen ja monimutkainen, ja työpaikan politiikka, kriisit ja kuppikunnat kuvataan elävästi. Whodunnit - eli kuka on syyllinen - trilleri parhaimmasta päästä. Sivujuonena kiinnostava tutkielma sosiaalisesta mediasta nykyteinien elämässä.

Roz Nay - Our Little Secret

Angela ja HP ovat olleet hyviä ystäviä lukiosta asti - enemmän kuin ystäviä, toistensa ensirakkaus. HP kuitenkin päätyy naimisiin australialaisen Saskian kanssa. Kunnes eräänä päivänä Saskia katoaa. Jättikö hän kotinsa, miehensä ja kuusivuotiaan tyttärensä? Mitä tapahtui? Miten Angelan ja HP:n menneisyys kytkeytyy katoamiseen? Missä meni vikaan, mitä tapahtui Saskialle?

Kirja on juoneltaan melko yksinkertainen, kuvaus lukio- ja yliopistoajoista, nuoruusajan ystävyydestä ja ensirakkaudesta, jonka uskoo kestävän iäti, vaikka totuus on toinen. Henkilöhahmot kuitenkin ovat sen verran uskottavia ja kiehtovia, että hivenen kliseinen teinidraama kiinnostaa - etenkin Angela, kertoja, on hyvin kuvattu ja kiehtovan monitahoinen hahmo. Onko Angela hyvä vai paha, uhri vai syyllinen? Loppuratkaisu ei ehkä tule aivan puskista, mutta on hyvin pohjustettu ja kuitenkin yllättää.

Sarjojen puolella nämä jäivät Netflixin ym tarjonnasta mieleen:

The Terror

Tositapahtumista ammentava draamatrilleri kertoo HMS Erebus- ja HMS Terror-laivojen miehistön kohtalon. Laivat lähtivät v 1845 etsimään Luoteisväylää eli reittiä Atlantilta Tyynellemerelle Kanadan pohjoispuolitse. Jo ensimmäisenä talvena pioneeriyritys alkaa mennä pieleen, kun laivat juuttuvat jäihin ja miehistö joutuu talvehtimaan arktisissa oloissa. Terror- eli Kauhu-nimi oli ikävä kyllä enne, sillä tilanne lipsuu huonosta pahempaan, kun jumi jatkuu paljon luultua pidempään.

Sarja pohjaa tositapahtumiin ja juonenkäänteet noudattelevat - tosin mukaillen - totuutta, mutta tarinaa on jännityksen lisäämiseksi maustettu yliluonnollisella, mikä kylläkin sopii sarjaan ja nostaa kierroksia. Laivan miehistö, olosuhteet, aikakauden luokkaerot ja arktinen luonto on kuvattu mieleenjäävästi ja sarja on pakko katsoa melkeinpä yhdeltä istumalta.

Peaky Blinders

Ensimmäisen Maailmansodan jälkeisiin vuosiin sijoittuva brittidraamasarja kertoo Peaky Blinders - nimisestä jengistä, joka hallitsi Birminghamin alamaailmaa ja vedonlyöntikuvioita. Tämäkin sarja ammentaa oikeasta historiasta, mutta tapahtumat ovat enimmäkseen fiktiota. Tarina seuraa jengin johtajan, Thomas "Tommy" Shelbyn elämää ja keplottelua pitää jengi kaupungin pelätyimpänä/vaikutusvaltaisimpana. Tommy on veljessarjansa fiksuin ja ovelin, mutta koko perhe täti ja miniät mukaanluettuina osallistuvat jengin toimintaan, myös puukoin ja pistoolein.

Mafiasarja ei äkkiseltään kuulosta aiheelta, joka itseäni suunnattomasti kiinnostaa, mutta aloimme katsoa tätä luettuani jostain, että Peaky Blinders on vuoden aliarvostetuin sarja. Tässäkin uskottavat ja moniulotteiset henkilöhahmot tempaavat mukaansa. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha ja kaikilla on luonteidensa mukaiset ja samaistuttavat motiivit. Suosittelen!

Dark

Saksalainen draamatrilleri pikkukaupungista, josta alkaa kadota lapsia ja teinejä jälkeäkään jättämättä. Yli kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat palaavat kaupunkilaisten mieliin - joitain tapahtumat koskettavat erittäin henkilökohtaisesti ja lapsuuden ongelmat ja pahat teot palaavat kummittelemaan - kun selittämättömät katoamiset alkavat, taas.

Jos tykkäsit sarjasta Strangers Things, Dark kuuluu listallesi. Myös Twin Peaks-mäistä  pikkukaupungin kätketyt salaisuudet ja ihmissuhteet-menoa on runsaasti. Tarina on kerroksellinen, scifi-painotteinen ja tyylikkäästi kerrottu, ihmiset aidonoloisia muovisten Hollywood-tähtien sijasta ja Saksan maisemat ja jopa kieli toimivat sarjassa jotenkin painostavina elementteinä onnistuneesti.

10. Mikä yhteenveto tai otsikko kuvaisi parhaiten vuotta 2018?

Tunteiden vuoristorata. En ole erityisen ailahtelevainen tyyppi tunteellisesti enkä muista kokeneeni mitään mood swingejä sitten teini-iän, mutta tänä vuonna olen joutunut opettelemaan tyyneyttä, kärsivällisyyttä ja jaksamista ihan psykologin johdolla, kuten aiemmin mainitsin. Tällä hetkellä kuitenkin tilanne on reippaasti voiton puolella ja olen siitä ylpeä, että pidin oikeuksistani kiinni eli sanoin ei ja vedin rajat sinne, missä niitä tarvittiin - eli mihin saakka kannattaa työn ja uran vuoksi venyä, milloin lyödä liinat kiinni.

Autenttinen kuva vuodestani 2018. Nyt olen sentään taas pää ylöspäin.

Tänä vuonna...

Ihailimme Japanin nähtävyyksiä, joita olisi riittänyt vaikka vuoden mittaiseksi reissuksi.

Kiipeilimme puihin. E kiipeilee työkseen, minä huvikseni puunlatva-huvipuistossa.

Sisustimme. Eli minä työnjohdin, E toteutti.

Tein kotikaljaa Suomi-koulun joulumyyjäisiin. Yksi pullo jäi itselle ja ironisesti en itse tykkää yhtään kotikaljasta joten päätyi viemäriin...

Muistelimme Japanin postikorttimaista maisematäydellisyyttä.

Kävin ahkerasti brunsseilla ja kahvilla ja myös kirjoitin novelleja kirjoituspiirimme brunsseille saadakseni syyn brunsseilla.

Bongailimme graffiteja. Allekirjoittanut mittatikkuna.

26.5.2018

Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu

Kirjoitan usein aiheista mikä on suomalaisen silmiin outoa Australiassa, tai ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen silmiin outoa Suomessa. Vuosienkin jälkeen aina bongailee uusia havaintoja.

Tällä kertaa muutin kysymystä hiukan ja kyselin australiansuomalaisilta Facebook-ryhmässä, mitkä asiat Australiassa he nykyään kokevat normaalina - eli mitkä ehkä alkuun olivat kummia ja sittemmin arkea, tai mitkä asiat verrattuna Suomeen ovat "enemmän normaaleja" täällä ja "oudommin" Suomessa.

Mainintoja saivat seuraavat ihmeet.

Small talk

Useimpien suomalaisten kokemus lie on, että Australiaan saapuessa small talk enemmän tai vähemmän häkellyttää. Kassalle pitäisi jutella mukavia ostostenteon yhteydessä, myyjä saattaa kysellä päivän suunnitelmat ja hississäkin voi naapuri tai jopa joku vieras alkaa pulputtaa säästä ja milloin mistäkin. "Miksi kysyt kun et oikeasti halua tietää" on suomalaisen tavanomainen ensireaktio normitervehdykseen how are you eli mitä kuuluu.

Kappas kummaa, muutaman vuoden tai jopa kuukauden oleskelu smalltalkkauksen luvatussa maassa iskostaa sen niin selkärankaan, että Suomessakin alkaa vahingossa jutustella.

=
Tuli pieni kulttuuri shokki kun piti tilata syntymatodistus maistraatista ja puhelu meni aika pitkalti nain.
[puhelimeen vastataan] "Irmeli helsingin maistraatista"
"Hei Irmeli, tassa Nea, miten sun paiva on sujunut?"
"Niin miten voin auttaa?" 
Muistin puhelun jalkeen ettei ole soveliasta kysella tollasia

=
Todellakin! Muistan kun olin pidempään käymättä Suomessa ja vaatekaupassa pöyristyin kun myyjä ei kysynyt miten mun päivä on sujunut ja mitä mulle kuuluu. Lähdin tosi tympääntyneenä kunnes tajusin että se on normaalia.

=
Asiointi Australiassa: Moi, hyvää, entäs itsellesi? Kiirettä? Joo, ajattelin koittaa välttää lounasryysiksen. Joo, ihan tien toisella puolen - meillä itse asiassa on se sellanen kapselikone kahvihuoneessa, mutta ei se ole yhtään sama, eihän? Enivei, nappaan kahvin rasvattomalla maidolla - joo ja saisinko yhden keksinkin, kiitos? Upeat korvikset sinulla muuten!
Asiointi Suomessa: Kahvi.
=

Kahvi, kahvilat

Kahvista puheenollen, suomalaisilla on maine janoisimpina kahvinkittaajina maailmassa, mutta Australia ei varmasti ole kaukana takana ja laatuun panostetaan täällä paljon enemmän kuin määrään. Usein tuntuu, ettei ole sellaista kadunpätkää Perthissä(kään), jossa ei ole vähintään yhtä kahvilaa, olipa kyse lähiön keskustasta, kaupunkikeskustasta tai pikkukylän raitista.

Kahvila voi olla pelkkä luukku seinässä, jonka joku on vuokrannut bisnekselleen - kopperossa on hädin tuskin tilaa kahvikoneelle ja tarpeiden säilömiselle, ja sieltä myydään kuppeja kuin kuumille kiville. Meidän lähistöllämme on useampia kuntosaleja ja nekin näyttävät mainostavan kahvia. Eli edes punttikselle ei mennä, jos ei sieltä saa kofeiinifiksiä!

=
Ainakin isoissa kaupungeissa on kahviloita ja ravintoloita tiuhaan myos lahioissa ja yleensa ihan kohtuuhintaisia. Kun kayn Helsingissa tulee ihan vieroitusoireita kun kahvitkin pitaa keittaa itse! Ravintolaan ainakin mun vanhemmat eksyy vain jos on joku erityinen juhlatilaisuus.

=
7eleven joka toisella kulmalla ja dollarin automaatticappuccinot. Ei haittais vaikka olis Suomessakin.

=
[Suomessa]ei ollut babycinoja [vaahdotettua maitoa ripauksella kaakaota]. Meitä tuijotettiin kun hulluja kun yritin tilata kahvin ja kaksi babychinoa. Ja muutenkin täällä ollaan ystävällisempiä lapsille kuin Suomessa.

=
Mun sisko yritti myydä ravintolassaan babyccinoja Suomessa. Ei niitä kukaan halunnut tai tajunnut.

=
höh! Suomalaiset! Toki pitää lapsilla olla omat kaffet! Syrjintää ja hatunnosto sun siskolle!

=

Kaupat ja asiakaspalvelu

Aussilassa on yleisesti kaupoissa Suomea parempi (eli huomioonottavampi/aktiivisempi) palvelu, mikä on sekä hyvä että huono juttu allekirjoittaneelle. En oikein pidä pikkuputiikeista, koska en halua myyjää hännille tarjoamaan vaihtoehtoja. Tosin aussimyyjät usein osaavat lukea tilannetta ja jättävät asiakkaan rauhaan kun heille sanoo taikasanat just browsing eli katselen, "selailen" vain.

Ruokakaupat ovat oma lukunsa joka maassa ja niiden tarjonta määrittelee arkea paljonkin. Australiassa on yleisessä käytössä itsepalvelukassoja; jos taas perinteiselle kassalle menee, kassa pakkaa ostokset, mikä sekin on hyvä tai huono juttu, ks pussi-gate. Pakkaamiseen kuitenkin helposti tottuu... samaten hedelmät punnitaan täällä aina kassalla. Mitään vaakoja ei yleensä edes ole, saati tarrantulostuskoneita, hedelmäosastoilla.

=
Vaikka täällä ärsyttää kuinka paljon ruokakaupassa muovipusseja käytetään kassalla, silti Suomessa käydessä jäin tollona seisomaan kassalle ja odottamaa pakkausta

=
Pitkän aikaa ihmettelin ruokakauppojen tuoreen lihan niukkaa valikoimaa, kunnes tajusin että täällä onki lihakauppoja erikseen. Voittaa ehdottomasti supermarketin hyllyllä olevat lihat.

=
Suomessa kävelin hevi-tuotteineni suoraan kassalle kun odotin myyjän ne punnitsevan ja kunnei onnistunut annoin ystävällisesti turhan pitkäsanaisen sepustuksen miten tässä nyt näin kävi! Myyjä olisi ollut ihan tyytyväinen jos vaan olisin äkkiä käynyt tuotteeni punnitsemassa ja sitten vähäsanaisesti maksanut!

=
[Aspakulttuuria ei juuri ole, koska] Suomalaisilla on aika hyvät kädentaidot meidän ikäpolvella vielä ts itse tehdään syntymäpäiväkakut, juhlatarjottavat, hoidetaan puutarha, pidetään kasvimaata, kudotaan villasukat, voidellaan sukset, laitetaan ripsiin kestovärit, tehdään vauvansoseet, otetaan valokuvia, korjataan autot, vaihdetaan kesärenkaat, korjataan muut vempaimet, pestään autot jne.

=
Ruokakaupasta ei saa Suomessa samaan tyyliin kotiinkuljetusta, Uberin puute, Gold Class* -elokuvateatterit puuttuu, joissa voi syödä kunnon illallista. Ja jep toi jo mainittu aspakulttuuri. Tai ylipäätään sellanen ihmisille juttelu ja ystävällisyys. Kun täällä menee vaatekauppaan niin eipä ole apua tarjolla. Perthissä tulee H&M:lläkin myyjät kyselemään, että voiko auttaa.

[*Gold class on elokuvateatterisali, jossa on mukavat nojatuolit ja lipunhintaan sisältyy ruokailu ja juoma]

Juhlaetiketti etenkin alkoholin suhteen

Suomessa varmasti jokainen iltajuhlien järjestäjä pohdiskelee, kuuluko siellä tarjota alkoholia ja jos niin, onko se hyvä idea. Jos ei ole Viron-matkaa tiedossa, tarjoilun järjestäminen on kallis paukku. Puhumattakaan siitä, että alko saattaa pilata koko juhlat - känninen känkkäränkkäsukulainen häissä ei enää nykyään ole yhtä hyväksyttävä tai väistämätön asia kuin männävuosina.

Aussilassa tällaista pohdiskelua ei ilmeisesti ole, vaan alkoholi kuuluu melkeinpä mihin vain sosiaaliseen tilanteeseen ristiäisistä grillijuhliin ja vanhuksen syntymäpäivistä baby showeriin eli vauvan syntymää edeltäviin juhliin. Aussit eivät arastele juoda lasten nähden ja läsnäollessa - juju on siinä, että em tilanteissa ei todellakaan kännätä käeksi vaan juodaan lasi, pari rupattelun ja napostelun ohessa.

=
Mulle tullut aika yllätyksenä tää Australialainen alkoholikulttuuri, suomalaisen kahvin sijaan täällä usein kaverin kodissa vieraillessa tarjotaankin olutta! Olit sitten autolla tai et! Muutenkin tuntuu että täällä ollaan paljon rennompia tuon alkoholin käytön kanssa, ei niinkään humalahakuista kuin Suomessa.

=
Lasten synttäreillekin puistoon otetaan omat oluet mukaan!

=
Ja ristiaisiin ja lasten synttareille pitaa olla olutta tarjolla - anoppini otti ohjat ja sanoi etta ihmiset olettaa etta taalta saa alkoholia, nama molemmat oli suomikirkolla heidelbergissa joten vahan tuntu musta kummalliselta.

=

Liikenne ja raha-asiat

Liikenteestä voisi varmasti kirjoittaa monta postausta, koska lähes jokaisella on tusina tarinaa liikenteestä ja omat suosikki- ja suosikki-inhokkiaiheensa autoiluun, julkisliikenteeseen ja muuhun liikkumiseen liittyen. Keskustelijoita puhutti erityisesti aihe liikenneympyröissä ajo. Niitä nimittäin on kaikkialla, koska aussit pitävät neljänsuunnan risteystä vaarallisena, jos siinä ei ole liikennevaloja - varmasti asiasta on tilastotietoakin. Täällä kun asuu ja vierailee porukkaa joka mantereelta ja kaikilla ei ole aina sama käsitys, miten risteyksissä ajetaan ja kellä on etuajo-oikeus. Ei se liikenneympyrässä ajokaan ihan päivänselvää ole...

Ainakin Perthissä kortilla maksaminen on aika uusi juttu, pikkuliikkeissä nimittäin. Kun tänne muutin 2011, useimmat kahvilat ottivat vastaan vain käteistä ainakin alle $10-20 ostoksista. Nyt tilanne on isosti muuttunut, sillä pienimmässäkin kojussa yleensä on mobiili-kortinlukulaite eli erillinen mokkula. Muutama mainitsi suosikikseen sen, että automaateista saa rahaa ilman korttia pelkällä puhelimella. Itse en ole tätä käyttänyt eli en asiasta sen enemmälti tiedä - kuulostaa ihan kätevältä kyllä, jos kortti on unohtunut matkasta.

=
[Oudointa Australiassa on] Liikenneympyrässä vilkun pitäminen ympyrän keskelle! :D Eihän siinä ole mitään järkeä! Varsinkin kun pitää kuitenkin vilkuttaa vastakkaiseen suuntaan ulos lähtiessä!  EDIT: Luin alkuperäisen tekstin liian nopeasti ja enpä sitten vastannut edes oikeaan kysymykseen! Niin kovasti piti päästä kertomaan että liikenneympyrässä vilkutus on omituista täälläpäin.

=
Miten niin omituista? Minusta ainakin on hyödylllistä, että osaan aavistaa jo etukäteen (nähdessäni auton saapuvan liikenneympyrään), mihin suuntaan ko. auto on aikeissa mennä. Kunpa vain kaikki osaisivat vilkuttaa! Huonoja kuskeja paljon liikenteessä, kun eivät osaa yhtä aikaa kahta asiaa: ratin kääntöä ja vilkkuvivun käyttöä. Kortti joutaisi moisilta pois.

=
Suomessa vilkutetaan ainoastaan liikenneympyrästä pois lähtiessä, Australissa sekä tullessa että poistuessa, paitsi suoraan mennessä vilkutetaan vain ulos lähtiessä. 

=
Vilkutan vaan koko ajan kun olen siella paitsi en kun menen suoraan. Minusta tama on selkeinta. Olen tottunut englannissa 5 kaistasiin liikenneymyroihin joten aussiympyrat on ok.

=
sen takia mä junailen - ei tartte enää henkisesti kärsiä liikenneympyröissä...

=
Tää oli mulle tosi outo tapa että piti vilkuttaa niinkun risteyksessä eikä vain ympyrästä poistuessa mutta nyt täällä asuneena se on ihan paras tapa ja mielestäni tosi fiksu kun tosiaan näkee mihin toinen on menossa!

=
Mä kyllä tykkään tuosta cardless cash ideasta täällä! Se on eri näppärä kun lompakko on jäänyt kotiin tai jos pitää lähettää rahaa jollekin. :) 

=
Saa automaatista rahaa ilman korttia. Mä käytän tätä varsin usein kun taapero tykkää tyhjentää mun lompakkoa ja puolet korteista on aina muualla kun pitäis.

=

Hajamainintoja saivat yleinen ystävällisyys Australiassa, mahtava ilmasto ja se, ettei tarvitse vahtia jokaista aurinkoista päivää hyödyntääkseen sen, kun muitakin aurinoisia päivä tulee taatusti, sekä vanha tuttu no worries - kulttuuri; ei elämä ole niin vakavaa, kun sen oikein oivaltaa.

Kuvasta puuttuvat liikenneympyrät, kahvi ja joku joka pakkaa tuotteet puolestasi. Muuten kiteyttää Australian.

31.8.2017

Läpimurtoni Ameriikan kirjamarkkinoilla?

Nyt ollaan jännän äärellä! Kirjoittamani jännitysnovelli (mysteeri/trilleri) THE OLD GOD kilpailee parhaillaan mahdollisuudesta saada julkaisusopimus USA:ssa. Romaani kertoo kansainvälisestä arkeologitiimistä, joka löytää suomalaisesta erämaajärvestä jotain odottamatonta - sekä mitä siitä seuraa. Yksi tiimin jäsen katoaa, kaksi valehtelee - mistä ja miksi? -, eikä kukaan osaa tulkita metsään ilmaantuvia merkkejä siitä, mitä tuleman pitää. Kirja yhdistelee kauhun ja paranormaalin elementtejä sci-fiin ja uskontojen historiaan.

Tarina pohtii lojaaliutta ja petosta, sekä tieteen ja yliluonnollisen rajaa. Keskeisimmät henkilöt ovat suomalainen arkeologi Anna, australialainen ammattisukeltaja Ben ja suomalainen arkeologian opiskelija Elina. Mukana runsaasti viitteitä suomalaiseen muinaisuskoon. Olen koulutukseltani taide- ja kulttuurihistorioitsija ja olipas lystiä kirjoittaa aiheesta, joka itseäni kiehtoo.

Kilpailun järjestää amerikkalainen Inkshares ja kirja on tällä hetkellä TOP 50:ssä. Jos se pääsee TOP 10:iin, on erittäin hyvät mahdollisuudet voittaa yksi neljästä tarjolla olevasta kustannussopimuksesta. Kirjan alun voi lukea täältä. 

Inkshares myy ennakkotilauksia kirjaan, eli jos kiinnostaa ja haluat tukea suomalaisen kirjailijan pääsyä Ameriikan markkinoille, niin tuki otetaan erittäin kiitollisena vastaan! Hinta on 20USD. Mikäli kirja ei pääsekään kustannetuksi asti, rahat palautetaan 90 päivän sisällä ostosta.

Suomi maailmankartalle! :D

Kirjan ensimmäinen luku kuvan alla. Lahjakkaan veljeni tekemä kansikuva jo valmiina levitykseen.



THE OLD GOD - CHAPTER 1

18 September, Lake Haltia, North-Eastern Finland, near the Russian border

     I can’t find her.
     The realisation hit Ben like a boxer’s punch. He bit the mouthpiece in frustration, scanned around in the dark, plunged deeper. There was no point in surfacing, signaling to the others. They could do nothing to help.  He was the only one left with diving gear, skills and experience.
     Before venturing further in the darkness that was only narrowly sliced by his diving torch, he glanced at his wrist, the diving computer. Not good. He had been underwater for over two hours. His re-breather tank was not running out of air, yet, but his torch was running out of battery. He had no spare torch – this was the spare torch. The battery of the first was already flat. And he was running out of stamina. Nothing burnt calories and drained muscles like diving in ice-cold water.
     The lakes of Finland had an average depth of six meters. This one, called Lake Haltia, ‘the lake of nature spirit’, was an anomaly. Created by a meteorite impact some quarter of a million years ago, the bottom of the lake lay ten times deeper, at sixty meters. The visibility was ridiculously poor even in the shallower shore waters. Ben was painfully aware he had only little hope of finding anything here, around the deepest spot, where he was now performing his diligent search pattern before he had to ascend. The lake was muddy and the autumn sun already setting. At this depth, he could barely see the tips of his fingers even with the powerful underwater torch. In other circumstances, he could have surfaced and tried to track the air bubbles of the lost diver. But with re-breathers, there were no bubbles. The air was recycled in the tank – hence the name, re-breather - and hardly anything bubbled out from the mouthpiece. He had no way of tracking Elina, if she couldn't or wouldn't signal to him with her torch or by clinking on her tank.
     Ben let more air out of his buoyancy vest to draw closer to the bottom, one last time. He had to get up. This was unhealthy, dangerous even. His mask had started fogging on the left side, again, blurring the already poor visibility. He sighed into his mouthpiece, again, out of frustration. He shouldn’t. He had to make every breath count, deliver every ounce of the priceless oxygen to his cells, make it last as long as possible.
     He was already feeling light-headed and he knew it was a high time to start the careful, slow ascend to the surface, for his own safety. But he had to take one last look at the bottom before returning to the shore with his devastating news. He had to.
     He reached the bottom of the pit, covered in brown, quietly wavering waterweed. Ben scanned the surroundings with his torch, left and right, right and left, back and forth. He kicked his fins softly, rhythmically, to keep the pace steady and efficient, and hovered his hands close to the bottom, raking the water and weed, to aid his limited vision. Nothing but more entangling water plants. Twigs. Mud.
     Suddenly, he touched something lean and hard protruding upwards. An arm? Let it be her!
     No.
     It was a straight, sturdy branch pointing up from the bottom mud. An unexpectedly straight one, roughly the strength of a wrist. Whitish. Ben glanced around and even with his blurred vision, he could see a dozen similar branches sticking out from the marshy ground. Some were curved, some were straight. In a flash, he understood they were no branches.
     In the vanishing light of his dying torch, he watched the brown viscose water swirl around remnants of once-living beings – a garden of bones.
  

****

Sent: 9 September at 12:38

As you have been made aware, it is of utmost importance that you take care of the situation as swiftly as possible and leave no time for the opponent to take advantage and execute their plan. You will be contacted soon for more details. Be prepared.

****