28.11.2022

Kuka apua antaa ja saa

Aloitan nyt postauksen sanoilla, joilla ei peruskoulun muinoisen äidinkielenopettajani mukaan saisi koskaan aloittaa mitään tekstejä. Äikkämaikka aina painotti, ettei tylsempää avausta olekaan, kuin "viime aikoina on puhuttu", "viime aikona on ollut esillä" jne. No, tästä huolimatta. 

Viime aikoina olen pohtinut paljon avunantoa ja avunsaamista. Asia on ajankohtainen sekä itselle, että laajemmin lähipiirissäni. Useammilla Suomen-sukulaisillani on elämäntilanne, jossa mielestäni tarvittaisiin paljon enemmän (ulkopuolista) apua kuin saatavilla on. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole otettavissa. Milloin esim. omaishoitajuuden ehdot sanelevat, ettei omaishoidon palkkion lisäksi voi saada käytännön kotiapua kunnalta, tai syrjäseuduille ei ole lainkaan kotihoitoon tai kodin hoitoon liittyvää apua saatavilla. Ideoin täältä käsin vaihtoehtoja, mutta ne on yleensä vaikeaa tai kallista tai muuten ongelmallista panna täytäntöön. 

Omassa elämässä, lapsiperhearjessa, avuntarve on toisenlaista, kuitenkin jatkuvaa. Vaikka meitä on kaksi vanhempaa yhtä lasta kohden, ei työssäkäynnistä tai arjessa latautumisesta tule oikein mitään, jos ei ole lisäkäsipareja. Olemme onneksi löytäneet kolmannella yrittämällä mukavan päiväkodin, jonne lapsi menee mielellään, ja lähiömme kirjaston ja liikuntahallin lapsiparkit ovat myös kovassa käytössä - lapsen omasta pyynnöstä, koska niissä on paljon vapaata leikkitilaa ja hauskaa tekemistä. Lisäksi olen kohtuullisen sinnikkäällä verkostoitumisella löytänyt naapurustostamme kolme muuta lapsiperhettä, joiden kanssa meillä on YYA-sopimus. Kun E sairasti pahaa koronaa minun Suomen-reissuni aikana, yksi perheistä hoiti hänelle flunssalääkkeitä ja ruokaa. Kun minua haastateltiin radioon lyhyellä varoitusajalla, teemana suomalaisuus, yksi perheistä otti N:n huomaansa puoleksi tunniksi, jotta sain vastailla kysymyksiin taustahälyttä. Ja vastaavasti jelpimme itse aina tarvittaessa. 

Muttamutta. Miten onkin suomalaisen kulttuuriseen DNA:han iskostettu ajatus, että apua on jotenkin noloa tai väärin tai vaivaannuttavaa pyytää? Silloin, kun olisin itse tarvinnut apua ihan eniten eli N:n pikkuvauva-aikaan, kun tämä heräsi 6-8 kertaa yössä, en sitä saanut mistään kysyttyä, en edes parhailta ystäviltäni. Jotenkin tuntui, että en kehtaa keltään pyytää mitään ekstraa, kun kaikilla on omatkin elämänsä. Toisaalta, univajeisessa hormonimyrskyssä myös tuntui mahdottomalta olla imeväisestä erossa, eli vaikka parin tunnin lapsenvahti säännöllisesti olisi ollut todella fiksua - E:n osallistumisen lisäksi tietenkin - en vaan saanut sitä aikaan. Rutkasti apua saimme - ts oman lähisuvun piiristä - vasta palattuamme Eurooppaan N:n ollessa 9kk. Sinne sitten jäimmekin koronajumiin vuodeksi, eli muutaman kuukauden sukulointi Suomessa ja Ranskassa venyi käytännön pakosta. Mikä jälkikäteen ajatellen oli tosi hyvä juttu, perhesiteiden kannalta. 

Jos meille joskus vielä toinen lapsi syntyy, niin ainakin olen nyt paremmin varautunut siihen, mistä ja miten apua hankitaan. Esimerkiksi nuo liikuntahallin ja kirjaston lapsiparkit ottavat hoiviinsa jopa 8-viikkoisia vauvoja, jotta univajeäiti (tai isä) saa hengähtää rauhassa kahvikupin ääressä. Ja niissä on aina samat tutut, kiltit ja kivat hoitajat. Kannatan, aplodit!

Avuntarve ja -anto mietitytti sikälikin, kun männäviikolla ilmoitin N:n esi-esikouluun eli peruskoulun kindyyn. Hän voisi aloittaa helmikuussa 2023, mutta ensi vuoden työmatkojeni vuoksi siirsimme aloitusta syyskuulle 2023. Nimi piti kuitenkin laittaa jonotuslistalle jo nyt. 

Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin mielestäni melko tunkeilevia ja epärelevantteja kysymyksiä, kuten: mikä on vanhempien korkein koulutustaso, ammatti ja ammattiluokka (ylempi johto, keskijohto, ammattikoulutaso, jotain muuta?). Tavallaan tajuan, että koulun täytyy hieman kartoittaa oppilaiden sosioekonomista taustaa, jotta tiedetään esimerkiksi tukiopetuksen ja tukipalvelujen tarve. Mutta suomalaiselle kalskahtaa todella pahasti korvaan tämä kastijärjestelmän oletus, että ns. matalasti koulutettujen lapset tuottanevat ongelmia. Tosin E:llä oli asiasta ihan eri tulkinta. Hänen mielestään koulu kysyy vanhempien yhteiskuntaluokkaa siksi, että osaa varautua vanhempien taholta tulevaan pomotukseen ja mahdollisiin oikeusjuttuihin, joita hyväosaiset ja hyvätuloiset herkemmin nostavat. Mielenkiintoinen tulkintaero.

Lomakkeessa kaikkein pysäyttävin oli ruksi, joka piti laittaa kohtaan "onko oppilaalla ambulanssivakuutus ja saako tarvittaessa kutsua ambulanssin". Australiassa ambulanssi on maksullinen yksityispalvelu lähes kaikissa osavaltioissa. Täällä Länsi-Australiassa ambulanssin kutsuminen tuottaa tonnin laskun potilaalle, ellei ole ambulanssivakuutusta. Meillä tämä on, on ollut alusta saakka. Jäin miettimään, että mitäs niiden oppilaiden kohdalla, joilla ei sitä ole? Eikö ambulanssia kutsuta? Jätetään opettajien ensiaputaitojen varaan? Tai odotetaan, että vanhempi hakee ja kiidättää ensiapuun? Australia ei ehkä ole USA:n tasolla yhteiskunnallisessa eriarvoisuudessa, mutta tällaisissa tilanteissa ei kyllä kauaskaan jäädä. 

Itselleni ambulanssivakuutusasia tuli hyvinkin ajankohtaiseksi jokunen viikko sitten. 

Olin palaamassa lounastauolla autolle, hieman syrjäiselle lähiökadulle, kun yhtäkkiä huomasin tien vieressä korkealla puskapenkereellä miehen makaamassa naamallaan maassa. Mies oli puolipukeissa, jalassaan vain housut, kengätkin irrallaan pusikossa. Hetken rekisteröin, mitä katson, ja tajutessani, että kyseessä ei ole ns normisammunut (Perthissä näkee harmillisen usein kodittomia tai alkon/aineiden vaikutuksen alaisia nukkumassa puistoissa), soitin välittömästi hätäkeskukseen. Yritin samalla huudella miehelle ja näin herätellä tätä. Hätäkeskuspäivystäjä käski tutkia miehen elonmerkit ja kääntää tämän selälleen. Mies oli kuitenkin liian painava ja jäykkä, eli en saanut häntä puskettua edes kyljelleen. Hänen kasvonsa olivat painuneet hiekkaan eikä hän taatusti ollut saanut hengitettyä hetkeen. Aloin hieman panikoitua, mutta onneksi juuri silloin ohi käveli muita ihmisiä, jotka huusin apuun. Kun saimme potilaan yhteistuumin puskettua selälleen, näimme tämän kasvoista - ja jäykistä raajoista - että peli on 99.5% varmuudella menetetty. Mitään elonmerkkejä ei ollut. 

Päivystäjä käski meitä hakemaan lähimmän defibrillaattorin (sydäniskurin). Mistä, miten, ajotien varrella, pusikon ympäröimänä? Yksi ohikulkijoista keksi, että hän voi juosta hakemaan sen muutaman sadan metrin päästä liikuntahallilta. Ennenkuin hän ehti lähteä, ambulanssi kuitenkin kurvasi paikalle, ja luovutimme tilanteen ensihoitajille. He aloittivat välittömästi paineluelvytyksen ja sydäniskurin käytön. On kuitenkin vaikea uskoa, että noin pahasta jamasta potilas vielä saataisiin elävien kirjoihin - tosin en ole lääketieteen ammattilainen. Kuulemma ensihoitajat kuitenkin aina yrittävät elvytystä vähintään 20 minuuttia, jos yhtään toivonkipinää on. 

Järkytykseni tapahtuneesta oli aluksi aikamoinen, mutta E:n ja lähiystävien sekä oman lapsuudenperheen kanssa debriiffaus onneksi purki tilanteen sydämeltä. 

[Juuri tätä kirjoittaessani tuli soitto poliisilta, joka tutkii kyseistä kuolemantapahtumaa, eli mies oli menehtynyt].

Minulle selvisi jälkikäteen, että joissain Australian osavaltioissa ambulanssilasku karhutaan soittajalta, jos sitä ei saada perittyä potilaalta. 

Ilmeisesti näin ei tehdä Länsi-Australiassa ja meillä on se mainittu ambulanssivakuutus, joten olisin varautunut, jos näin kävisi. Mutta. Miten ihmeessä voi olla fiksua yhteiskunnallisessa mielessä sälyttää vastuu tuntemattoman hoidosta toiselle tuntemattomalle, sen sijaan, että se katettaisiin verovaroin?? Kun pysäytin ohikulkijat auttamaan, eräs heistä sanoi minulle ambulanssin saavuttua: "teit oikein, moni olisi vain kävellyt ohi". Siis häh? Moni olisi kävellyt ohi, kun joku makaa henkitoreissaan? Tottakai tätä tapahtuu kaikkialla, pulassa olevia ei auteta. Tuntuu kuitenkin aika karmealta sellainen politiikka, jossa ei edes yritetä rohkaista auttamaan, vaan ambulanssiin suhtaudutaan varakkaampien ylellisyytenä, ei kaikille ihmisarvoisesti kuuluvana perusoikeutena. 

Jos ulkomaille muutto on jotain perustavanlaatuista opettanut ihmisyydestä, se on juurikin avunpyynnön, avunsaannin ja  avunannon voima. En ja emme ole täällä voineet nojautua perinteisimpään turvaverkkoon, eli lapsuudenperheeseen, lähisukuun tai vuosikymmenten takaisiin ystäviin. Siksi apua on osattava ja uskallettava pyytää kaikkeen ja kaikkialta silloin, kun sitä tarvitsee. 

En missään nimessä kannata sellaista kansalaisyhteiskuntaa, jota esim Suomen oikeisto taannoin lukkarinrakkaudella ajoi, eli että naapurusto, suku tai kolmas sektori ottaisivat hoitoonsa monet sellaiset tehtävät, jotka nyt kuuluvat julkissektorille (esim. jotkut lasten ja vanhusten hoito- ja hoivapalvelut). Mutta ehkä Suomessakin olisi enemmän tilausta ja tilaa sille, että ystävät, tuttavat ja naapurit auttavat toinen toisiaan. Tietenkin tämä riippuu ihmisestä, ja monilla varmasti on hyvinkin kattavia apuverkostoja. Toisilla ei sitten ollenkaan, ja yksinäisyys niittää ihmiselämiä masennuksen ja lyhentyneen elinajan kautta. 

Teemaan sopivasti, kuitenkin mukavan iloisesti, pääsin viikonloppuna viettämään Suomi-tyttöjen pikkujouluja, nekin omanlaistaan YYA-verkostoa. Tästä yli vuosikymmenen kasassa olleesta seurueesta löytyy yleensä aina leikkiseuraa lapsille, vertaistukea äidille/vanhemmille, sekä yleistä kaveruutta ja tarinaniskentää. Muutamia on lähtenyt, uusia tullut tilalle, Suomi-kylä tavallaan. Mielestäni oman kylänsä tarvitsee ja ansaitsee jokainen. 

Jos elämä tuntuu usein näin hektiseltä, on hyvä pysähtyä ja pyytää apua. Seinämaalaus erään kahvilan seinässä Perthissä.

7.11.2022

Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.

1.10.2022

Tavallisuuksia Länsi-Australiassa

Kirjoitetaanpas taas vanha kunnon "outoa Australiassa"-postaus. Tai siis outoa ja erilaista Suomi-silmin. Tutusti disclaimer, että postaus koskee Länsi-Australiaa ja eritoten Perthin seutua. 

1) Lähimetsät. Suomessa on pitkäaikainen kaavoituslinjaus, että lähimetsiä eli jokseenkin luonnontilaisia plänttejä pyritään säilyttämään kaikkialla asuinrakentamisen yhteydessä. Jokaisen virkistysalueen ei tarvitse olla hoidettua puistoa, vaan päinvastoin, luonto luontona - vaikka lähimetsät polkuineen ja ehkäpä roskineen eivät tietenkään vastaa luonnonpuisto- tai korpimeininkiä. No. Täälläpäin lähimetsät nähdään enemmän ongelmana kuin mahdollisuutena. Miksi?

Australiassa ei tunneta jokamiehenoikeutta, ja ylipäätään maa- ja kiinteistöomaisuuteen suhtaudutaan paljon enemmän sijoituksena kuin minään muuna. Yksityisillä mailla ei välttämättä saa vaellella ja ne on usein aidattu ja kieltokyltitetty. Valtion ja osavaltion omistamat maat puolestaan nähdään myyntikelpoisina resursseina (paitsi jos ovat luonnonpuistoiksi kaavoitettuja), eli niitä syötetään gryndereille omakotitaloalueiksi rakennettaviksi aina asuntopulan uhatessa (jotakuinkin jatkuvasti täällä Perthin seudulla). 

Asumme alueella, joka kasvaa kiihkeää vauhtia, kuten monet muutkin näin 40-60km etäisyydellä keskustasta. Sitä lähempi vyöhyke on jo rakennettua, ja täällä perukoilla on enemmän vapaata maata. Tosin täyttä täällä ei ole missään, vaan korkeampaa ja tiiviimpää voisi helposti rakentaa melkeinpä minkä vain rautatieaseman tai ostoskeskuksen tuntumaan, mutta näin ei periaatesyistä tehdä: täkäläiset yleensä haluavat ikioman tontin. Yli kolmekerroksiset kerrostalot missään keskustan ulkopuolella herättävät vahvaa NIMBYä eli not in my backyard-ei minun takapihalleni-huutelua. 

Ne lähimetsät, joita seudullamme on jäljellä, on useimmiten kaavoitettu tulevaisuuden omakotitonteiksi. Osin tämä johtuu mainitusta asuntopulasta (maa- tai tonttipulasta ei oikeasti voi puhua, koska voisi rakentaa sitä tiiviimpää ja korkeampaa). Osin siitä, että ulkoilmakansaksi moni aussi on yllättävän varoivainen luonnossa liikkuja myrkkyeläinten vuoksi. On totta, että bushbashing eli puskissa tarpominen on vaarallista: meitä eivät "uhkaa" vain punkit, hirvikärpäset ja kyyt, vaan useat jopa kuolettavan vaaralliset käärmeet. Täällä Perthin seudulla onneksi elää vain yksi vaarallisen myrkyllinen hämähäkki, mustaleskisukuun kuuluva redback, kun taas muualla Auslandiassa myös myrkkyhämähäkkivalikoima on runsas. Metsiin ei yleisesti kannata mennä pensaalta pensaalle puskemaan, vaan mieluiten vain polkuja (mahdollisimman leveitä) pitkin.

Kaupunkialueilla yleensä muunnetaan pusikot ja metsämaastot manikyyritasoisiksi nurmipuistoiksi, joissa käärmeet eivät niinkään viihdy. Muuten hyvä, mutta normisti puistot ovat joko leikkipuistoja, grillausalueita, tai ovaaleja eli aussifutikseen sopivia jättinurmikenttiä. Metsässä liikkumisen kokemusta niistä ei saa. 

Itse ratkaisemme ongelmaa ajamalla viikonloppuisin syrjemmälle metsävaelluksia varten. Tämä on ihan ok muuten, mutta tuntuu hieman ristiriitaiselta polttaa bensaa joka kerta luontokokemuksia saadakseen. Tosin on todettava loppuun, että Perthin keskustan tuntumassa on melko luonnontilaisena säilytetty, valtava viheralue Kings Park, ja muitakin isoja luonnonpuistoja metropolialueella on useita, eli missään tapauksessa emme asu "pilatussa" paikassa. 

2) Sukupuoliroolit. Olen tästä usein aiemminkin kirjoittanut, enkä aio aloittaa uutta feministisaarnaa. Mutta asia on pakko mainita muutaman kappaleen verran, niin outoa (jälkeenjäänyttä) täällä Australian Teksasissa Perthissä välillä on. 

Osin, ellei enimmäkseen, kaivosvaltaisen talouden vuoksi, Perthissä elää vahvana roolijako "mies elättää-vaimo hoitaa kodin ja lapset". En törmännyt tähän jakoon ensimmäisten 10 vuoden aikana juurikaan, koska olin itse töissä keskustassa, asuimme keskustan tuntumassa, ja olimme jatkuvasti yliopistokoulutettujen miesten ja naisten ympäröimiä sekä naapurustossa että työpaikalla. Lisäksi kaverimme ja tuttumme olivat paljolti kansainvälisiä, (silloin) lapsettomia uraihmisiä. Täällä angloaussi-suburbiassa maailma on ihan toinen. 

Esimerkki. Olimme muutama viikko sitten E:n kollegan kotona pizzaillanvietossa alkuillan, ja olimme ainoat, jotka toivat lapsen mukanaan. Tämä siksi, että meillä ei ole paikallista perhetukiverkkoa, eli emme voi taikoa joka menoa varten lapsenvahtia. Siksi olemme tottuneet kuskaamaan pikkujeppeä mukana kaikkialle. E:n työkavereista paikalla oli pelkästään miehiä, koska kaikkien vaimot olivat jääneet kotiin hoitamaan lapsia. Juhliin oli kutsuttu kuitenkin muitakin, kuten kollegan iäkkäät naapuripariskunnat (70-80v) eli mistään jätkien ryyppäjäisistä ei ollut kyse. 

Muutamat E:n työkaverit ällistelivät faktoja a) miten minä, nainen ja äiti, tulin nukkumaanmenoaikaan (klo 18-20!) juhliin lapsi mukanani, ja b) käyn töissä kokopäiväisesti. Huom, näitä ei esitetty mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaan aidosti uteliaana/ihmetellen. Koska kaikki vieraat olivat erinomaisen mukavia, en aktivoinut feministiräjähdystä, mutta ihmettelin hiljaa itsekseni, ettekö ole ennen (pohjoismaisittain) normaalia naisihmistä tavanneet, jolla on koulutus, ura, perhe ja sosiaalinen elämäkin vielä. 

Kun kotimatkalla autossa juttelimme asiasta E:n kanssa, paljastui, että hänen työpaikallaan herättää suurta hämmennystä, että E:n vaimo eli minä en pelkästään käy töissä ja tienaa, mutta myös maksan isojakin hankintoja joko yhdessä tai yksin (esim ostin E:lle synttärilahjaksi matkan Tasmaniaan), ja että en automaattisesti halua/suostu tekemään jokaista päiväkotivientiä/hakua tai lapsen sairaspäivää, vaan ne jaetaan meidän perheessä 50-50. Leukani tippui lattialle tästä jälkijättöisyydestä. 

Loppukaneettina taas, että asiat ovat muuttumassa täälläkin, viimeinkin. Nuoret/tuoreet isät ovat alkaneet paljon enemmän haastaa työkulttuuria, jossa heidän oletetaan pakertavan iltoja, jopa viikkoja perheestä erillään jossain kaivosleirissä, kun äiti kamppailee pikkulapsiarjessa. Miehet uskaltavat nykyään sanoa täälläkin, että minulle on tärkeää/tärkeintä viettää enemmän aikaa oman perheeni ja lasteni kanssa, ja haluan olla tasaveroinen ja tasa-arvoinen vanhempi, en vain avustaja tai kävelevä lompakko. 

Perinteisesti jonkinlainen kultaryntäys-macho-kulttuuri on Länsi-Aussilassa "vaatinut", että mies paiskii mukisematta töitä milloin missäkin, ja lapsia nähdään tunti nukkumaanmenoaikaan jos silloinkaan. Sivuhuomiona, mielenterveysasiat, etenkin miesten mielenterveyden parantaminen, ovat alkaneet nousta ihan uudella lailla tapetille täällä niin mediassa, somessa, arkikeskusteluissa, työpaikalla kuin politiikassakin, koska kuvailemani nk. man box-kulttuuri ei ole ollut terveellistä kellekään. Eli pikkuhiljaa, tällaiset muurit murtuvat. 

3) Metropoli vs muut seudut. Kuvittele Suomi, jossa on vain yksi iso kaupunki, Helsinki lähikuntineen. Missään muualla koko maassa ei ole yhtään kaupunkia, jonka koko on yli 50 000 asukasta. Eli Turku, Tampere, Jyväskylä, Kuopio jne ovat kaikki vain murto-osa nykyisestä eivätkä oikeastaan kaupunkeja lainkaan vaan isoja kirkonkyliä. Kaikki tilastot esitellään mallilla "metropoli ja sitten ne muut". Tällainen on Länsi-Australia. Koko osavaltiossa asuu noin 2,5 miljoonaa asukasta, joista Perthin metropolialueella 1,5 miljoonaa. Länsi-Australian koko on puoli Eurooppaa. Eli erittäin tyhjää on. 

Perthissä asumiseen tarvitaan omanlaisensa luonteenlaatu, tai ainakin kyky "tyytyä" tietyllä tavalla. Vaikka usein ruodin miinuspuolia ja ongelmia, elämänlaatu ja elintaso ovat oikeasti erittäin hyviä Perthissä ja siksipä itsekin täällä nökötämme jonkin muun paikan sijasta. Mutta. Ihminen, joka kaipaa jatkuvasti jotain uutta etenkin matkustelumielessä, saattaa kokea Perthin aika perukkana ja siksipä tänne ei olekaan hurjaa asuttajavirtaa itärannikolta. Perthistä ei siis käytännössä pysty lähtemään kaupunkilomalle naapurikaupunkeihin, koska naapurikaupunkeja ei ole olemassakaan (ellei niitä isoja kirkonkyliä lasketa). Seuraavaan isoon kaupunkiin, Etelä-Australian pääkaupunkiin Adelaideen on linnuntietä 2700km eli enemmän kuin Helsingistä Ateenaan. Itse asiassa Perthiä lähin kaupunki ei ole Australiassa lainkaan vaan Denpasar Balilla, 2600 km päässä. 

Tämä eristyneisyys on itsellenikin ollut se kaikkein vaikein "pilleri" Perthiin liittyen. Olen sen verran utelias, menevä ja aktiivinen matkustelija, että haluaisin nähdä vähän kaikkea kaikkialla. Nykyään matkustelumme keskittyy Perthin ympäristön pikkukyliin ja luontoon - onneksi olemme kumpikin innokkaita vaeltajia ja myös roadtrip-ihmisiä. Mutta. Näin 11v tässä kolkassa viettäneenä samat pikkukylät on nähty jo useaan otteeseen ja myös luonnonpuistot ja vaelluspolut on aika huolella koluttu. Onneksi elämäntilanne (joustava työ) mahdollistaa kuitenkin muunkin matkustamisen ja käyn edelleen sinnikkään tunnollisesti ja koti-ikävän yllättämänä myös Suomessa/Euroopassa vuosittain. 

Kuvituskuvat erään Perthin kukkuloiden kauppapuutarhan kevätfestivaaleilta. Hedelmäpuiden kukinta-aika. Ja kätevä keino puutarhalle hankkia lisätienestejä - alueelle oli sinne tänne lavastettu Insta-sopivia taustoja (tekokukkia, keinuja, pianoja jne), joiden eteen perheet jonottivat varttikaupalla somekuvien ottoon, sisäänpääsymaksun hinnalla. Meillä muksua kiinnosti vain "labyrintissä" eli hedelmäpuukujilla juoksentelu, etenkin hippaa ja karkuun. 



12.9.2022

Kuningattaren kuolema

Aihe, joka on ollut joka tiedotusvälineessä jatkuvalla syötöllä nyt kolme päivää. Mitä sanottavaa tästä voi enää olla? 

Mitä kuningattaren kuolema tarkoittaa Australialle ja miten uutinen on täällä otettu vastaan? Riippuu täysin kuulijasta. Ehkä karkeasti jakaen reaktioita on kolme: suru ja järkytys aikakauden päätöksestä; katkeruus siitä, kuinka kuningatar ja kolonialistinen Iso-Britannia eivät ole tehneet riittävästi alkuperäiskansojen hyväksi; ja neutraalihko välinpitämättömyys, "ei koske minua". 

Suomalaisille brittikuninkaalliset ovat tuttuja lähinnä iltalehtien otsikoista, The Crown-sarjasta (ja tusinoista muista elokuvista ja sarjoista), sekä satunnaisista valtiovierailuista Suomessa noin kerran vuosikymmenessä - tosin 2010-luvulla brittihovin jäseniä nähtiin Suomessa peräti kolme eri kertaa. Itse kuningatar kävi Suomessa viimeksi vuonna 1994, kun taas uunituore kunigas Charles ei ole maassa käynyt kertaakaan. 

Australiassa Elizabeth vieraili 16 kertaa eli kohtalaisen ahkerasti. Hänhän otti ilmeisen tosissaan Brittiläisen Kansainyhteisön jatkuvuuden, vaikka siitä onkin hänen aikanaan eronnut useita maita (tosin moni on myös liittynyt takaisin.) 

Milloin Australia itsenäistyi Iso-Britanniasta, jonka siirtokuntana (oikeammin: aboriginaaleilta vallattuna alueena) se sai alkunsa? Yllättävän myöhään mielestäni. Australian Kansainyhteisö (Australian Commonwealth) perustettiin 1901, kun siihen saakka irralliset siirtokunnat/osavaltiot yhdistyivät yhdeksi kansakunnaksi. Australian asema itsenäisenä valtiona vahvistui kuitenkin vasta 1931 ja viimeiset lakisiteet Iso-Britannian alaisuuteen katkaistiin 1986. 

Muuten, kotikulmamme Länsi-Australia on koko Australian historian ajan ollut jonkinlainen vastarannankiiski ja täällä on aika ajoin noussut irtautumisvaatimuksia (secession). Australian Commonwealthiin liittyminen vuonna 1901 oli ilmeisesti työn ja tuskan takana, koska Länsi-Australia oli muihin osavaltioihin nähden myöhässä kansanäänestyksen järjestämisessä. Tämä aiheutti kansanliikehdintää, jossa erinäiset Länsi-Australian pikkuyhteisöt olisivat halunneet liittyä Australiaan omina itsellisinä alueinaan. Lopulta kuitenkin koko osavaltio liittyi.

Vuonna 1933 puolestaan länkkärit olivat jo saaneet tarpeekseen yhtenäis-Australiasta ja halusivat siitä eroon. Referendum´in eli sitovan kansanäänestyksen tulos oli 68% itsenäistymisen puolesta. Omaksi valtiokseen Länsi-Australia ei kuitenkaan päässyt, koska Commonwealthin perustusasiakirja ei laillisesti mahdollista siitä irtautumista. Eli kerran jäsen, aina jäsen, sori siitä. 

Irtautumisajattelu oli täällä taas vahvasti voimissaan koronan aikana, ja osavaltion pääministeri Mark McGowan veti "valtio valtiossa" tai "saari saaressa"-linjaa, joka ainakin allekirjoittaneelle vaikuttaa jopa laillisen rajatapaukselta. Tänne oli voimassa erillinen kulkulupa eli Australian passilla ei päässyt Länsi-Australiaan puoleentoista vuoteen ilman lisälupaa. No, tämä aihe on jo puitu eli se siitä. 

Takaisin siihen, miten monarkin vaihtuminen vaikuttaa Australiaan. Aivan suoraan ja välittömästi tuskin mitenkään. Monarkilla ei ole enää muuta suoraa valtaa Australiassa kuin maan kenraalikuvernöörin sekä osavaltioiden kuvernöörien nimittäminen hallituksen suosituksesta. Kenraalikuvernööri puolestaan nimittää ministerit tehtäväänsä ja hallituskauden päättyessä hajottaa hallituksen uuden tieltä (jos olen ymmärtänyt oikein). Kuitenkin monarkki on virallisesti Australian ylin hallitsija eli tällä hetkellä Australian kuningas on Charles III. 

Käytännön näkyvin ero lie se, että pikkuhiljaa Elizabethin kuvalla varustetut Australian rahat eli viiden dollarin setelit sekä kaikki kolikot poistuvat kierrosta ja ne korvataan Charlesin kuvalla. Uuden hallitsijan profiilin tulee olla eri suuntaan kolikoissa kuin edellisen, vallanvaihdon merkiksi. 

Täällä kuitenkin povataan itsenäistymisajattelun vahvaa nousua, koska Charles ei ole kovinkaan suosittu kuningas verrattuna Elizabethin henkilökohtaiseen suosioon. Moni anglo-aussi, samoin kuin britti, koki Elizabethin jatkuvuuden ja turvallisuuden edustajana, aikakauden symbolina sekä työmoraalin, omistautumisen ja velvollisuudentunnon perikuvana. Charlesia ei nähdä samalla lailla ollenkaan, ja kerkeimmät ovat jo alkaneet julkisuudessakin vaatia kansanäänestystä tasavaltaistumisesta. 

Aboriginaalien puolesta en tietenkään voi puhua, mutta lukemani perusteella moni suhtautuu erittäin katkerasti britti-imperiumiin yleisesti, ymmärrettävästi. Onko Elizabeth parempi kuin Charles vai toisinpäin, lienee toissijaista. 

Täkäläisaktivistien mukaan tasavaltalaisuus antaisi aboriginaaleille paremman neuvotteluaseman, enemmän oikeuksia ja tunnustusta, sekä vahvempaa poliittista näkvyyttä ja vaikutusvaltaa. Tällä hetkellä Australian eduskunnassa on viisi aboriginaaliedustajaa, kun kaikkiaan parlamentin koko on 151 jäsentä (3.3%). Tavallaan tämä kuulostaa realistiselta ratiolta, ajatellen, että aboriginaaleja on tilastollisesti 2-3% Australian väestöstä. Mutta. Koko Australian historian aikana eduskunnassa on tätä ennen ollut yhteensä viisi aboriginaaliedustajaa eli hiekanjyvänen Nullarborin autiomaassa. 

Henkkoht tuntuu kyllä hassulta, että Australia on virallisesti Charlesin kuningaskuntaa - pampun, jota kukaan ei oikeastaan halua johtajakseen eikä todennäköisesti tule koskaan missään yhteydessä kohtaamaan. Mielestäni tästä historian jäänteestä, henkisestä kahleesta, voitaisiin jo päästää irti. Mutta jos enemmistö ausseista yhä kannattaa monarkiaa, olkoon sitten niin. Tosin tuo aboriginaalien vahvempi poliittinen edustus ja olojen parantaminen on syytä tapahtua täysin riippumatta siitä, kumpaa tulevaisuuden polkua maa lähtee seuraamaan.

Kuningattaren muodonmuutos. Tuo ensimmäisen kuparikolikon kuva voitti kuvituskilpailun, koska siinä nuorella kuningattarella on laakerinlehtiseppele perinteisen kruunun sijasta. Kilpailun raati koki näkemyksen raikkaaksi, vaikka se onkin suora viittaus/lainaus antiikista. Kuva Sydney Morning Herald.

4.9.2022

Tasmaniasta takaisin arkeen ja juhlaan

Mitä meille kuuluu? Kiitoksia hyvää. Tänään syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina Australiassa vietetään isänpäivää. Äitienpäivä on sama kuin Suomessa eli toukokuun toinen sunnuntai. Mekin juhlistimme isänpäivää asiaankuuluvasti kakkukahvein ja lahjoin. 

Pikkujeppe N oli päiväkodissa askarrellut paketin, tai oikeastaan päiväkodin hoitajat sen tekivät. Paketista paljastui N:n piirustus, joka oli kuulemma isin työmaanosturi. Muuten hyvä, mutta isillä ei moista nosturia kyllä töissä ole, työmaasturi kylläkin. Taisi olla herra 3-veen unelmaa, että isi olisi töissä rakennustyömaalla, joita pikkujeppe ihailee. 

Paketissa oli erittäin aussilaisesti myös purkillinen itse tehtyä grillausmaustetta, jota aiommekin tänään kokeilla pihvien ryydittäjänä. Lisäksi lahjaan kuului itse tehty avaimenperä, mutta sitä N ei raaskinutkaan antaa isille, koska se oli liian hieno, eli sen hän piti itse :D 

Muutenkin päivä on sujunut erityisen aussiperinnemerkeissä, sillä olemme puuhailleet takapihan kasvilavojen parissa. Täällä alkoi kevät virallisesti 1. syyskuuta (en varmaan koskaan pääse yli siitä, että vuodenaika alkaa kalenterista eikä siitä, millainen sää on). Siispä raikkosimme vihannespenkeistä pois kuihtuvat kasvit ja rikkaruohot, ja istutamme uutta. 

Tähän saakka kasvilavaharrastus ei ole päässyt jääkaappia täyttämään. Kurkkuja penkistä sikisi sellainen satsi, että emme edes ehtineet kaikkia syödä. Mutta muut yrityksemme ovat olleet enemmän tai vähemmän kituliaita. Vihreitä paprikoita saimme sen verran, että niistä tehtiin yksi salaatti ja yksi fetapiirakka. Kirsikkatomaatteja tuli ehkä kolme, ellei peräti neljä. Porkkanoitakin saimme puolisen tusinaa, mutta niiden koko oli mallia tulitikku. No basilika kasvoi niin valtoimenaan, että aloin jo olettaa sen yrittävän karkuun autotallin katon yli. 

Nyt aiomme kuitenkin uudistaa tarjonnan. Oman kompostitynnyrin anti on levitelty multaan. E lähti pojan kanssa taimi- ja kanankakkaostoksille Bunningsiin eli täkäläiseen K-Rautaan. Siellä on todnäk miljoona muutakin isää lapsineen, kuten joka viikonloppu, ja etenkin tällaisena isä-lapsi-laatuaika-päivänä. 

Loppupäiväksi otan naperon haltuuni ja E saa tehdä mitä mielii - tosin päällimmäisenä taitaa painaa diploman eli lisätutkinnon pakerrus. E suorittaa parhaillaan työpaikan rahoittamana/luvalla lisäkoulutusta, paperia, joka on suomalaisen silmiin jonkinlainen puolikas kandi; avoimessa yliopistossa suoritettava pätevöityminen. Hänhän vaihtoi alaa meribiologiasta puubiologiaan eli kaupunkipuuston hoitamiseen. 

Elämä on sitten Suomen-reissun asettunut taas arkisiin uomiinsa, tosin arkea on ollut melkein vähemmän kuin lomaa ja juhlaa. Kävimme elokuun puolivälissä viikon kiertelyn Tasmaniassa E:n synttäreiden nimissä. Olemme omaksuneet aussi-ihanteen, että syntymäpäivä otetaan vapaapäiväksi, joskus kokonainen viikko (etenkin, jos täyttää pyöreitä). Seuraava tasavuosikymmen täyttyy E:llä vasta ensi vuonna, mutta juhlistusta ja lomaa tarvittiin silti - hän ei ollut Suomen-matkalla mukana työkiireiden vuoksi ja ne kiireet piti mielestämme selättää lomaillen. 

Näimme Tasmanian ensimmäistä kertaa ja siitä lisää kohta. Tässä välissä ehti tapahtua muutakin: ensimmäinen "sukujuhlamme" Australiassa, E:n veljen häät. Meillähän ei ole täällä muuta sukua kuin E:n nuorin veli. Häät olivat pieni seremonia maistraatissa ja vapaamuotoinen kymmenen hengen juhla erään keskustahotellin kattoravintolassa. Tuore pari vaikutti tyytyväiseltä ja juhlat olivat jatkuneet aamuyölle, tosin N ja minä evakuoiduimme iltakuudelta. 

Juhlinta ei lopu tähän, vaan matkustamme lokakuun lopussa Japaniin toiseen seremoniaan. Morsian - nyt vaimo -  on japanilainen, eikä hänen perheestään kukaan päässyt maistraattitapahtumaan. Myöskään E:n ja veljen äiti ei ollut Perthissä, mutta tulee Osakan juhliin. Eli se todellinen perhejuhla vietetään Japanissa, Perthin "kenraaliharjoituksen" jälkeen. Tällaiset moniportaiset juhlat ovat täällä maahanmuuttajien keskuudessa kohtuuyleisiä, koska eri maista tulevien puolisoiden suvut ja ystävät eivät yleensä mitenkään kaikki pääse kerralla paikalle, joten joudutaan sompimaan sitä, mitä vietetään, missä, milloin, ja millä rahalla/budjetilla. 

Odotamme innolla Japanin matkaa, koska Japani on kummankin meistä lempimaita ja on mielestäni kiinnostavaa ja etuoikeus päästä mukaan perinteisiin japanilaisiin häihin. Tosin en tässä kohtaa tiedä, miten perinteisestä puhutaan, kun en ole koskaan japanilaishäissä ollut. Kimonot tulee ylle, myös minulle, morsiamen toiveesta ja järjestämänä. Häät vietetään ranskalaisessa ravintolassa, joten on kiinnostavaa tarkkailla myös sitä, mikä on japanilaisten käsitys tai versio ranskalaisesta kulttuurista ja ruuasta (tietty voihan ravintola olla myös ranskalaisomistuksessa). Monikulttuurinen mix siis tiedossa. 

Japanista lisää aikanaan - mm sinne pääsyn vaikeudesta, koska tällä hetkellä maahan ei pääse koronarajoitussyistä ilman viisumia. Nyt Tasmaniaan. 

Tasmania teki lähtemättömän vaikutuksen, vaikka näin pliisua kliseetä käytänkin. En tajua, miten jokainen aussi ei vielä ole Tasmaniassa käynyt, koska se on minusta kiehtovimpia paikkoja koko maassa. Yhdellä saarella voi kokea niin monta erilaista aussiasiaa (luontoa, eläimiä, maisemia, ilmastoa, kulttuuria), että suosittelen kyllä kelle tahansa ja kaikille. Mutta. Tasmania on myös seutu, jolta aboriginaalit on järjestelmällisimmin pyyhitty pois ja heillä on käsittääkseni vähiten oikeuksia verrattuna muihin osavaltioihin/territorioihin, eli tämä puoli saaren historiasta synkistää sen kokemista. 

Jos kuitenkin puhutaan pelkästään luonnosta, minua Tasmania puhuttelee huikeasti enemmän kuin Perth maisemien ja kasvillisuutensa puolesta. Varmaankin siksi, että Etelä- ja Länsi-Tasmania ovat kuin yhdistelmä Uutta-Seelantia (kuvista arvioiden), Norjaa, Skotlantia, Englannin ja Ranskan maaseutuja sekä Italian viinialueita. Ja tietysti Australian surffirantoja. Viljavia peltomaita, jättieukalyptusmetsiä, esihistoriallisia sademetsiä, valkohiekkaisia rantaviivoja, jylhiä vuorenrinteitä, myrskynpiiskaamia rantakallioita. Ja viihtyisiä pikkukyliä sekä sopivasti käveltävän kokoinen, historiallisen arkkitehtuurin elävöittämä pääkaupunki Hobart. Toimii minulle. 

Olimme saarella vain viikon emmekä nähneet maisemista kuin ehkä kymmenesosan jos sitäkään. Mutta suorastaan havahduin horroksesta siihen, että Perthin tuulenpieksemä, tasamaastoinen aavikonreuna-merenrantadyyni-nahkeapensasluonto on minulle aikuisena opittu ympäristö, kun taas tiheiden metsien tummanvihreä laaksoinen syli on lapsuudestani tuttu, vaistomaisesti "oikea".

Minua myös vuosi vuodelta jurppii enemmän Perthin kestämätön kaupunkisuunnittelu, joka pohjautuu täysin gryndereiden voitontahkoamiseen eli maata myydään kauempaa ja kauempaa keskustasta ja kaukolähiöitä (kaukioita?) yhdistämään on pakko rakentaa lisää ja lisää nelikaistamoottoritietä ja amerikanmalli-liittymäympyröitä ja apiloita. Kun osavaltiohallinto johonkin investoi, se investoi asfalttiin. Ja tämä on niin 1960-lukuista kuin olla ja voi, etenkin kun Länsi-Australian terveydenhuolto natisee liitoksissaan ja vuotaa hoitajia ja lääkäreitä kuin seula, nämä kun eivät rahoituspuutteista tulipalokiirettä ja tauotonta potilastulvaa kestä vuosi- saati vuosikymmentolkulla. 

No, miksemme muuta Tasmaniaan? Jos olisi vain minusta kiinni, voisimme hyvin muuttaakin, ainakin pariksi vuodeksi testaamaan. Todennäköisestihän sieltä palattaisiin häntä koipien välissä maitolennolla, koska kypsähtäisin samaan mihin Suomessakin: kylmään, märkään, talveen, räntään. 

E suhtautuu tulevaisuuden päätöksiin vähemmän mutulla ja vaistolla, ja robottimaisen rationaalisesti kykenee laskemaan hyvät ja huonot puolet. Hobartissa on (lähes kaikkien Australian kaupunkien tavoin) valtava asuntokupla ja omistusmarkkinoille pääsy on lähes mahdotonta ilman miljoonaluokan lainaa. Urakehitys ei ilmeisesti ole ainakaan Perthiä parempaa ja hänkään ei kylmästä ja märästä talvesta suuresti innostu. 

Se omista pähkäilyistämme. Mitä Tasmaniassa näimme? Valtavasti koskematonta tai ainakin senoloista luontoa, suuremman määrän erilaisia villieläimiä kuin missään muualla (valitettavasti myös muodossa tienvierusraato, koska wallabeja ja muita minikenguruita ja pussieläimiä kirjaimellisesti hyppi puolen tusinaa joka tienmutkassa hämärän tultua). Koimme luonnonvoimia veneajelulla Tasmaniamerellä, kun sade ja tuuli pieksivät toppatakkien ja sadekaapujen pintaa. Toisaalta oli mahtavaa olla "kunnolla elossa" eli elementtien äärellä, liikkeellä luonnossa, tämän normiarkeen kuuluvan näytöntuijotuksen ja näppiksennaputuksen sijasta. Myös N pärjäsi loistavasti kerrospukeutumisen ja matkapahoivointilääkkeen ansiosta - en itsekään pysty olemaan missään keikkuvassa ilman tablettia. 

Osan suunnitelmistamme jouduimme perumaan, koska näin lopputalvesta Cradle Mountain-vuoristoon ennustettiin lumisadetta ja äkisti vaihtelevia kelejä. Vuokrafirman kesärenkailla ei suuresti innostanut lähteä testaamaan vuoristoreittien kallistuskulmia ja mutkaisuutta. Sovimme, että joku kesä teemme uuden Tasmanian-reissun, pidemmän, kattavamman. 

Pakollinen turistipose Wineglass Bayssa. Tähän pisteeseen pitää vaeltaa noin 45 minuuttia vuorenrinnettä ylös, infoksi kaikille, jotka eivät tätä ennakkoon hoksaa (kuten minä). Luulin Google mapsin perusteella, että nousua on ehkä vartti. Just. Suoraan linnuntietä kivikkoon ehkä.




Matkalla Tasman-saarelle sateessa ja tuulessa. Tasman on Tasmanian eteläkärjestä etelään sijaitseva erillinen, jyrkkä ja korkea pikkusaari, joka oli asuttajien/kolonialistien ensimmäinen maihinnousukohta. Menomatka oli jännittävä, paluumatkalla alkoi hieman kypsyttää märkä, kylmä ja aallokko. Onneksi päästiin suoraan lämmitettyyn bussiin ja kohtapuoliin currylounaan ääreen. 

Perthissä fiinimpänä, lankomiehen häissä. 

18.7.2022

Erinäisiä loppuja

Ohoi, tämän blogin 11-vuotispäivä tuli ja meni kesäkuussa ilman fanfaareja. Tuskin tarvitsee erikseen osoittaa, että blogi on elänyt hiljaiseloa jo parisen kuukautta, eivätköhän aktiivilukijat ole huomanneet sen. Miksi näin? En oikein itsekään tiedä. Ilmeisesti tässä kohtaa bloggausuraa alkaa tulla ideavaraston pohja vastaan. Olen myös huomannut, että tultuani vanhemmaksi en enää koe olevani asioissa kovinkaan kummoinen tietäjä tai uranuurtaja, vaan ihan yhtä hukassa monella tavalla kuin kaikki muutkin. Eli bloggausmoottorinani aiemmin toiminut self-help-toitotus on hieman kärsinyt. 

Mutta oli tässä "oikeitakin" syitä. Kävin Suomessa herra 3veen kanssa, viivyimme siellä puolitoista kuukautta. Osin töissä (yliopiston), osin lomalla. Olen yleensä inspiroitunut kirjoittamaan lomilla kaikenlaisia Suomi-Aussi-eroavaisuus-havaintoja, mutta tällä kertaa matka meni niin arjen pyörityksessä, etten päässyt tekstivirran matkaan. Koronakin kävi vieraana, sillä ensin sen sairastivat vanhempani, sitten minä. Kolmevuotiaan tilanteesta emme päässeet varmuuteen, koska testit näyttivät epäonnistunutta (kiemurtelevan muksun sieraimesta on aika vaikea saada kunnon näytettä). Minulle henkkoht korona ei ollut nuhaa kummempi, mutta siitä jäi todella sitkas jälkitauti. Poskiontelontulehdus, joka on roikkunut enemmän tai vähemmän vihoittelevana jo kuukauden. Tätäkin kirjoitan päänsäryssä, odotellen, että antibioottikuuri nro 2 auttaa. 

Suomessa käynti oli ensimmäistä kertaa minulle henkisesti hieman vaikea, koska niin moni asia on tullut tai tulossa tiensä päähän. En yleensä ole kovin sentimentaalista tyyppiä muutosten suhteen, päinvastoin, suhtaudun niihin innostuksella. Mutta monta lopullista muutosta kerralla kuitenkin kolahtaa. 

Vanhempani muuttivat uuteen asuntoon vuonna 2020 sen jälkeen, kun Suomesta lähdimme edellisen kerran. Pääsin nyt ensimmäistä kertaa käymään heillä ja vaikka kerrostaloasunto itsessään ja sijainteineen oli ihan mukava - eikä heidän aiempi asuntonsa ollut lapsuudenkotini - kuitenkin muutoksen lopullisuus kalahti. En ollut ajatellut, että olisin kummemmin kiintynyt entiseen rivariin, mutta näköjään lähes 20 vuoden jakso ei pyyhkiydy muistista noin vain. Asuimmehan siellä itsekin puoli vuotta ja rivari vehreine takapihoineen oli näköjään alitajuntaani leimautunut mummolaksi. 

Enemmän kuitenkin harmittaa, että oma mummolani, minulle tärkeä ja rakas "aina se on ollut olemassa" paikka, ei ole enää mummola. Mummoni ei ole enää aikoihin pystynyt asumaan yksin omakotitalossa, ei oikeastaan sen jälkeen, kun ukki nukkui pois loppuvuodesta 2019. Mummolan rakennus on tällä hetkellä käyttämättä ja kokonaan keittiötön vesivahingon vuoksi. Kävin sielläkin nyt ensimmäistä kertaa sitten talon tyhjäksi jäännin ja itkuhan siitä melkein tuli. Tuli outo olo, että kun talon rakentaja - ukki - siirtyi ajasta ikuisuuteen, talo itsessään päätti, että nyt riittää. 

Myös E:n äiti on nyt eläköidyttyään muuttanut uuteen pieneen taloon, vieraalle pikkukylälle Ranskassa, eli meillä ei ole enää lainkaan ns. tuttuja mummoloita käyntikohteina. Olen pohtinut paljon, miksi tämä järkyttää minua, koska talo on vain talo ja esineet esineitä, en yleensä niihin kiinny ja olen itsekin muuttanut ainakin parikymmentä kertaa elämässäni. Kunnes tajusin, että eivät tässä talot ja asumiskuviot niinkään harmita, vaan ajan marssi kohti vääjäämätöntä. Sukulaiset, jotka vielä tänne muuttaessani v. 2011 olivat loistokunnossa tai vähintäänkin keskivertojamassa, potevat kuka mitäkin kroonistunutta. Fakta on, että suvussani on lähiaikoina tulossa enemmän hautajaisia kuin esim. ristiäisiä.

On ulkosuomalaisten loputon pohdinnan ja murehdinnan aihe, kuinka ratkaista tällainen elämäntilanne. Omat isovanhemmat ja vanhemmat vanhenevat, tarvitsevat ehkä apua, fyysistä ja taloudellista. Toisaalta minulta ei kukaan odota mitään enkä ole koskaan kokenut pienintäkään painostusta tai syyllistämistä siitä, että asun kaukana. Toisaalta tuntuu, että onko oikein vain seilata menemään omalla paatillaan oman pienen perheensä kanssa, kun laajempi suku saattaisi hyötyä siitä, että olisin paikan päällä auttamassa enemmän? Tällaisia ei voi kukaan ratkoa toiselle valmiiksi, vaan kunkin pitää itse tehdä omat päätöksensä. 

Australiassa sentään kukaan ei kritisoi lentämistä suvun/perheen takia (nyt kun pandemia-rajasuluista ja niiden "uhmaamisen" aiheuttamasta moraalipaniikista päästiin). Suomessa puolestaan kuulen enemmän sitä, onko oikein, että yksilöt yhä lentävät palloa ympäri, kun koko yhteiskunnan tulevaisuus on uhattuna ilmastokriisissä. Onko se oikein? En tiedä. Mielestäni ei sekään ole oikein, että katkaisee välit kauas tai kommunikoi vain videopuheluin. 

Vaikka olemme toisaalta asettuneet Australiaan pysyväisluonteisesti, en pysty olemaan pohtimatta, voimmeko asua näin kaukana iäti. Toisaalta meille ei ole Suomessa uramielessä tulevaisuutta - minulle ehkä, E:lle oikein ei - eikä Suomen vuodenkierto räntäkausineen ja masennuskaamoksineen meitä kumpaakaan houkuttele. No, ensi vuonna kokeilemme uutta maata Kanadaa. Neljän kuukauden kesäpätkä Vancouverissa toivottavasti valaisee meille kummallekin, mitä tulevalta haluamme eli olemmeko pysyvästi perthiläisiä vai kuulummeko jonnekin muualle. 

Kesäkuvia Suomesta kuvitukseksi. 






4.5.2022

Voihan asuntokupla ja ulkoistamisen juhla

Asuntoteemalla jatketaan. Australiassa asuntorakentaminen on hyvin erilaista kuin Suomessa - en tarkoita niinkään materiaali- tai tyylipuolella, vaikka näissäkin on eroja Suomeen verrattuna. Vaan siinä, mitä rakennetaan ja minne, ja miten asioista päätetään. Huom, en ole perusteellisesti tutkinut asiaa, vaan teksti perustuu uutisiin ja omiin havaintoihini.

Australiassa on tällä hetkellä vakava vuokra-asuntopula. Miksi, ei ole oikein kellekään kunnolla selvää. Vapaita vuokra-asuntoja on koko maan tasolla niukasti ja etenkin täällä Länsi-Australiassa ja Perthissä vapaana on alle 1% kaikesta vuokra-asuntokannasta. Siitä huolimatta, että osa asunnoista on pakosti sellaisia, jotka a) eivät kelpaa oikein kellekään, tai b) ovat ylihinnoiteltuja. Omakin vuokra-asuntomme meni TUNNISSA mainostuksen aloituksesta, kun siis olimme ensin vaihtaneet välittäjää ja siivonneet kämpän edustuskuntoon edellisen vuokravälittäjän tunaroinnin jäljiltä

Joitain syitä tarjonnan vähyyteen ovat korona-aika, asuntokupla ja julkisen asuntotuotannon olemattomuus. Korona-ajan rajasulku aiheutti sen, että moni ulkomailla oleskelevista noin miljoonasta aussista palasi kotiin, jolloin heille tarvittiin asuntoja, tai ottivat haltuunsa vuokralla olleet omistusasuntonsa. Asuntokupla eli asuntojen arvon kohtuuton nousu puolestaan on aiheuttanut sen, että asunnot nähdään erinomaisina sijoituskohteina, ja kynnelle kykenevät ostavat niitä pois esim. lyhytaikaiseen Airbnb-vuokraukseen, jolloin pitkäaikaisvuokralaiset jäävät nuolemaan näppejään. Australian asuntokannasta vain noin 4% on julkissektorin omistuksessa (kunnat, kaupungit, osavaltio, valtio), kun Suomessa osuus on muistaakseni 15% ja kaikesta asuntokannasta jopa kolmasosaa on jotenkin tuettu julkisesti rakennusaikana, esim. valtion ARAVA-lainoin. EU:n keskiarvo julkissektorin omistuksessa on välillä 10-30% maasta ja laskukaavasta riippuen (onko esim. hyväntekeväisyysjärjestön omistama kerrostalo julkisomisteinen, jos sitä pitkälti rahoittaa valtio?). 

Enihou. Australiassa on 80-luvulta ollut voimissaan uusliberaali ajatusmalli, että asunto on palkinto, jonka onnistunut elämänhallinta eli palkkatöissä loistaminen ihmiselle tuottaa. Kun tienaa, on varaa, ja kaikkien tulisi omistaa oma kotinsa, mieluiten omakotitalo isolla tontilla ja uima-altaalla, the Australian dream. Suomessa puolestaan 80-luvulta lähtien nousi ajatusmalli, että asunto on perusihmisoikeus, ja kodittomuus on yhteiskunnallisesti niin iso ongelma, että sen ratkaisemiseksi on tehtävä kaikki voitava. 

Tämä ei tarkoita, ettei Suomessa ole lainkaan kodittomia (kyllä on, etenkin piilokodittomia, eli toisten nurkissa/sohvilla asujia). Eikä myöskään tarkoita, että kaikki aussit omistavat omakotitalon, tai kotinsa ylipäätään asuntotyypistä riippumatta. Kyllä täälläkin asutaan kerrostaloissa ja vuokralla. Mutta. Auslandiassa - etenkin Länsi-Australiassa - on Suomeen verrattuna yllättävän nuiva suhtautuminen minkäänlaiseen kommuuniomistukseen, jollaiseksi myös kerrostaloasuminen tai asunto-osakeyhtiöt ylipäätään luetaan. 

Kun Suomessa tarvitaan lisää asuntoja, tyypillinen tapa on, että kunta kaavoittaa uuden alueen jonkin olemassaolevan asuinalueen kupeeseen tai sisälle - joskus harvemmin myös kauas pelloille tai metsiin - ja käynnistetään aluesuunnittelukilpailu. Kilpailun voiton yksi ehto on, että alue on hyvin kytketty julkisliikenteeseen, eli alueelle tulee vähintään bussipysäkkejä, pääkaupunkiseudulla mahdollisesti myös metro- tai lähijuna-asema. Pyörätiet keskustaan/aluekeskukseen ovat myös keskeisiä ehtoja. 

Kilpailun pohjalta valitaan yksi tai muutama rakennusyhtiö toteuttamaan kerrostalo- ja/tai rivarialue, ja rakennusyhtiöt usein myös jäävät kerrostalojen omistajiksi tai ne myydään kokonaisuuksina isoille firmoille kuten eläkeyhtiölle. Toki myös yksittäisiä asuntoja myydään, mutta Suomessa on erittäin tavallista, että kokonaisen kerrostalon omistaa ja sitä hallinnoi jokin yksittäinen taho, vaikkapa Helsingin kaupunki, tai yleishyödyllinen yhteisö. Länsi-Australiassa tätä ei tapahdu käytännössä lainkaan, ja jos tapahtuu, kerrostalon omistaa osavaltio, asunnot on suunnattu vähävaraisille ja sinne vuokralle pääsyyn on jopa kymmenen vuoden jonot. 

Miten meilläpäin ratkaistaan asuntopulaa? Kunta kaavoittaa uuden alueen keskelle ei-mitään, koska siellä maa on halpaa. Alue myydään rakennusliikkeelle, joka puolestaan alkaa myydä yksittäisiä tontteja yksityisostajille. Osa ostajista on toisia rakennusliikkeitä, suurin osa tavallisia ihmisiä/perheitä. Jokainen ostaja on vastuussa oman talonsa rakennuksesta eli jokaisella työmaalla ahertaa eri firma. Julkisliikenteen tavoittavuus ei ole minkäänlaisessa asemassa suunnitteluvaiheissa eikä se ole myöskään myyntivaltti, sillä oletusarvoisesti jokaisella perheellä on kaksi autoa. Tätä mallia täällä myös ihannoidaan eli aina kun asuntopula nostaa päätään, vaaditaan lisää rakennusmaata ja lisää verohelpotuksia tai rakennusbonuksia/insentiivejä/ponsia ensikodin rakentajille. 

Jälkimmäisen mallin ongelma on, että kaikki kilpailevat samaan aikaan samoista resursseista. Rakennusliikkeitä on rajallinen määrä, kuin myös niihin osaavia työntekijöitä. Tällä hetkellä omakotitalotyömaat Perthissä ovat kauttaaltaan viivästyneet jopa pari vuotta, räjähtäneen kysynnän takia, sekä koronarajasulunkin jälkioireena (Länsi-Australiaan ei ole päässyt töihin pariin vuoteen, ellei ole täältä kotoisin). Kun niitä vuokra-asuntoja ei saa, moni koittaa ostaa omaa talopakettia ja siitä seuraa sumppu. Pullonkaula aiheuttaa ongelmia kaikkialle, sillä nyt kun osavaltio yrittää epätoivoisesti paikata vuokra-asuntopulaa muutamilla hassuilla social housing- eli vähävaraisille tarkoitetuilla kerrostaloprojekteilla, niillekään ei löydy tekijöitä, koska kaikilla on jo tilauskirjat täynnä. 

Kerrostalotyömaat Länsi-Australiassa toimivat samalla yksityistämis- ja granulaatioperiaatteella. Suomessa grynderi eli perustajaurakoitsija yleensä palkkaa kaikki tarvitsemansa ammattilaiset: betonivalajat, raudoittajat, laatoittajat, muurarit, kirvesmiehet, putkiasentajat, sähköasentajat jne. Täällä jokainen noista on alihankkija eli yksityinen yrittäjä, joka työskentelee sopimussuhteessa pääurakoitsijaan. Hankkeen aikataulutus ja valvonta on vaikeaa, koska alihankkijoilla on yhtä aikaa muitakin työmaita meneillään. Eli esim putkiasentaja saattaa olla viivästynyt muualla, jolloin työ viivästyy myös seuraavalla työmaalla, jne jne. Ja kun putkien veto viivästyy, ei voi valaa lattioita, viimeistellä seiniä jne jne. Loputon lumipalloefekti. 

Kun ostimme off-the-plan-kerrostaloasuntomme, se valmistui melkein aikataulussa v. 2015, vain muutaman kuukauden myöhässä. Meidän asuntomme oli valmiina ensimmäisenä, ehkä siksi, että juputin asiasta viikoittain kiinteistönvälittäjälle, kun valmistumisen määräpäivä alunperin tuli ja meni. Olimme siis ensimmäiset asukkaat kerrostalossamme ja asuimme siellä yksin pari viikkoa. Kuitenkin meidänkin asuntomme viivästyi juuri siksi, että sähköasentaja ja keittiön välitilan taustalasin asentaja olivat kiireisiä muilla työmaillaan, ja taisipa siellä olla myös lattiapinnoittaja ja seinämaalarikin myöhässä. Lähes kaiken ulkoistaminen varmaan tuottaa palkkakulusäästöjä urakoitsijalle, mutta en oikein käsitä, miten nämä isot viivästymiset - nykyään tosiaan se pari vuotta per rakennusprojekti - voi olla hyvää säästöä oikein kellekään. Ei ainakaan omakotitalon ostaja-omistajalle. 

Täällä on nyt alkanut näkyä enemmän äänenpainoja siitä, että jottain tarttis tehrä. Australian eduskuntavaalit ovat kolmen viikon päästä ja toinen isoista puolueista, haastaja Labor eli Työväenpuolue (kuin SDP), meni lupaamaan 40% equity schemen eli yhteisomistuskuvion, jossa valtio maksaa ja omistaa 40% asunnosta jos (vähävarainen) omistaja-asukas maksaa ja omistaa 60%. Yksityiskohtia en ole vielä nähnyt, mutta huonoimmillaan tilanne vain pahenee. Rakennusliikkeet todennäköisesti koittavat alkaa vedättää vielä rajumpaa hintaa, jos tietävät, että ostajalla on 40% ekstraa valtiolta (ellei sitten malliin sisäänrakenneta maksimihintoja ostoille). Eli edelleenkään ei suosita tai siirrytä vuokrakerrostalojen rakennusmalliin (täällä nimeltään build to rent), vaan koitetaan pumpata lisää puhtia jo valmiiksi ylikuumenneille omakotitalomarkkinoille. 

Itärannikolla kaupunkirakenteen tiivistäminen on edennyt pidemmälle kuin täällä Perthissä, ihan tilanpuutteen ja varmaan moniäänisemmän ostajakunnan vuoksi. Perthissä sen sijaan tapellaan yhä jokaikisestä kerrostalosta, joka tulisi esim. lähiön rautatieaseman läheisyyteen eli suomalaisittain loogiseen paikkaan. Naapurustolla on tapana nousta takajaloilleen kaikesta kaksikerroksisen ylittävästä, koska perinteisesti kerrostalot on koettu moniongelmaisten vähävaraisten "sijoituspaikoiksi". Nykyään Perthin keskustassa ja muutamilla paraatipaikoilla kerrostalot usein ovat jopa luksus-retriittejä kattoterasseineen sekä kuntosali-, sauna-, uima-allas-, ja konferenssi/juhlatiloineen. Kuitenkin keskustan ulkopuolella kerrostaloja yleisesti kavahdetaan ja omakotitalon ja pihan omistamisen eetos on vahva. 

Kestävyysnäkökulmasta Perthin malli ei voi enää kauaa elää ja hengittää, koska urban sprawl eli uusien lähiöiden hajauttaminen yhä kauemmas työssäkäyntialueista ja keskuksista ei voi jatkua loputtomiin. Ukrainan sodan vuoksi bensan hinta nousi täälläkin ennätyslukemiin ja valtion oli jo pakko leikata bensaveroa, koska monilta uhkasi lähteä työpaikka alta, kun töihin ei ole enää varaa ajaa. Nimenomaan ajaa, koska perthiläisistä kaksi kolmasosaa asuu julkisliikenteen saavuttamattomissa (!). Puhumattakaan siitä, miten paljon luontoa ja viilentävää puulatvustoa pitää jyrätä jokaisen uuden asuinalueen ja sinne johtavan monikaistatien alta. Naamapalmu.

No, mikään maa ei ole täydellinen ja kehittymisen varaa on kaikkialla. Haaveilen edelleen jonkinlaisesta hybridimaasta, jossa moni yhteiskunnan rakenteellinen kehitysaskel on Suomesta; ilmasto, palkkataso, ruokakulttuurikombo ja lapsiystävällisyys Australiasta; ja sosiaalinen elämä perheellisten illanviettoineen Espanjasta. Minne saarelle lähden sen perustamaan ja kuka tulee mukaan? :D 

Perthin seudun Venetsia, Mandurah. Kanavanrantarakentamista ja omat venelaiturit.

6.4.2022

Montako kulttuurishokkia voi tulla?

Minulta kysyttiin somen puolella, millaiseksi koen asettumisemme Perthiin, nyt kun paluustamme on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Olen tänä aikana postaillut niin monta Australiaan kriittisesti suhtautuvaa tekstiä, että niistä varmaan välittyy mielikuva, etten suuresti viihdy täällä tai paluu saattaa jopa kaduttaa. Näin ei kuitenkaan ole. 

Minulla aivan selvästi oli paluu-kulttuurishokki, kun takaisin pääsimme marraskuussa 2020. Siihen vaikutti eniten senhetkinen politiikka eli rajut koronasulut, sekä "nostosillat kiinni-vallihaudat syviksi"-lietsonnan aiheuttama keskustelukulttuuri. Minulla oli ajoittain erittäin epätoivottu olo, koska Perthissä kohtasi koko vuoden 2021 ajatusta, että matkustaminen pandemia-aikaan on moraalisesti väärin ja kaikki kohtaamamme vastoinkäymiset olivat itse aiheuttamiamme. Olen kertonut aiemminkin, että kävin peräti terapiassa asian vuoksi, koska torjutuksi/väheksytyksi tulemisen tunne on omiaan aiheuttamaan ei pelkkää mielipahaa, vaan mielenterveysongelmia. 

Edelleenkin ajattelen, että poliittisessa mielessä rajasulku oli hoidettu huonosti: sillä aiheutettiin paljon henkistä ja tunnepuolen kärsimystä, joka ei olisi ollut pakollista, jos Australialla olisi ollut astetta paremmin suunniteltu karanteeniohjelma (eli reilusti enemmän paikkoja vaikkapa leirintäalueilla tai kaivosleireissä, joissa leviämisen riski on minimoitu keskustahotellien sijaan). Rajasulku myös lietsoi ehkä pitkäaikaistakin juopaa heihin ja meihin: paljasjalka-aussit hurrasivat asialle, muualta muuttaneet sitkuttivat vaikeissakin oloissa ilman perheen ja suvun tukea, koska perhe ja suku eivät päässeet maahan. 

Kuitenkin vuoteen 2021 mahtui paljon hyvää. Ostimme uuden kodin, aloitimme uusissa tehtävissä, N on löytänyt paikkansa päiväkodissa, elämä asettui uomiinsa. 

Tapasimme taas monet hyvät ystävämme, ja on ollut tosi onnellista huomata, miten monien ihmisten kanssa välit ovat syventyneet ja ystävyys jatkuu vahvana, vuoden poissaolostamme huolimatta. Jännitin nimittäin palattuamme sitäkin, kuivahtavako kaveruudet, kun muutimme aika kauas (50km tai puolen tunnin ajo) aiemmasta kodistamme ja sosiaaliset verkostomme jäivät ihan eri paikkaan. Ehkä voisi verrata asiaa Helsingistä Hyvinkäälle muuttoon, jos kaikki päivittäiset/viikottaiset piirimme jäisivät välille Helsinki/Espoo. Kuitenkin tätä pelkäämääni kaveruussuhteiden menetystä ei tapahtunut, eli välimatka ei onneksi katkaissut siteitä. Tähän tosin itse aktiivisesti vaikutan eli liikun mukisematta tuota väliä junalla tai autolla, odottamatta, että minua tullaan kotoa hakemaan. 

Kaveruussuhteissa on tapahtunut muutosta ja mullistuksia muista syistä, eli muutamien pitkäaikaisten tuttujen kanssa en enää pidä yhteyttä, koska Perthin rokotuspakkoon ja koronarajoitteisiin suhtautumisemme on niin eri ja sitä myötä myös monet muut elämänarvot, valinnat ja tulkinnat asioista. Itse en olisi mitään välirikkoa toivonut, mutta joskus näköjään menee näin. Kaipa elämässä yleisesti ihmissuhteet elävät ja kehittyvät, eli joskus löytyy uusia tuttavuuksia, joskus vanhoja tippuu pois, kun suuntaudumme kaikki eri tavoin, mielenkiinnonkohteet muuttuvat jne. 

Nyt siihen kulttuurishokkiin. Kulttuurishokki usein johtuu uuden maan tapojen koetusta outoudesta ja niihin turhautumisesta. Tällä kertaa tavat eivät olleet se syy, vaan todennäköisesti kombo kolmea eri asiaa. Ensinnäkin, palasimme Australiaan töihin, arkeen, peruselämään, vietettyämme vuoden sapattivapaata (jos nyt pikkulapsen vanhemmuutta voi sapattivapaaksi kutsua...). Kulttuurishokki 1 syntyi ihan siitä, että "piti" palata työelämään, kahdeksasta neljään rytmiin, arjen pakerrukseen, nyt höystettynä päiväkotirumballa ja taaperonuhilla.

Toisaalta olin töihinpaluusta iloinen, koska ihmiselle, ainakin minulle, on hyvästä elämän rytmitys ja annettuihin tavoitteisiin pyrkiminen. Toisaalta välillä työelämän byrokratia ja toimistopolitiikka ottavat ihan satasella aivoon. Huomaan entistä tarkemmin kaikenlaista tehottomuutta ja teatteria, jotka aiemmassa elämässä eivät niin rassanneet. Varmaan korona-aika sinällään on herkistänyt tutkimaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä vain näennäistärkeää. Esimerkiksi tittelit ovat aika lailla menettäneet kiiltonsa, samoin kaikenlainen turhantärkeä patsastelu, jota Länsi-Australian julkissektorilla (ja varmaan työelämässä yleisesti) näkee. Työelämässä tai politiikassa eivät asiat läheskään aina mene niin, että lopputulos olisi tehokkain, moraalisesti eniten oikein tai rahallisesti edullisin, vaan niin, miten jokin paperi sanelee tai pamppu kokee omaa asemaansa edistäväksi. 

Kulttuurishokki 2 kumpusi juurikin tuosta, että Länsi-Australian politiikka oli totaalisesti mullistunut poissaolomme aikana ja keskittyi aivan täysillä koronasta pelotteluun ja me vs te pullisteluun. Jälkikäteen on kiinnostavaa huomata, että pikkujutut jotka alkuperäinen tännemuutto sai näkemään rasittavina - vaikkapa sekoittajahanojen puute, asuntojen kylmyys talvella, henkilötunnuksen puute, jne - eivät nyt paina missään, mutta autoritäärinen politiikka sen sijaan sai minut mielenosoituksiin asti. Ja tästä taas kumpusi elämään railo, koska paikalliset tuttuni kuten kollegani eivät voineet ymmärtää, miksi vastustaisin "hyvin toimivaa ja parasta mahdollista" saari saaressa-sulkutilaa. Eli en vuoteen voinut juuri puhua aidoista tuntemuksistani töissä, vaan jouduin välttelemään korona-aiheista, väistämättä konflikteihin johtavaa väittelyä. 

Kummallisesti, kun on olemassa aihe, josta ei voi puhua, se pukkaa esiin vähän kaikkialta. Esimerkki. Olin työkonferenssissa ennen joulua ja kahvitauolla istuin ulkopenkillä syömässä välipalaa. Viereeni istui mukavan ja leppoisan oloinen nainen, ehkä 60v. Hän aloitti jutustelun ja jotain kautta aihe piankin kiertyi koronarajoituksiin. Mainitsin, että minulle on vaikeaa, etten pääse matkustamaan perhettäni ja sukuani tapaamaan. Hän samantien ripitti minua itsekkyydestä: miten saatan ajatella vain omaa välimatkaani, kun koronalta turvassa olo kuitenkin on tärkeintä elämässä? Onhan hänkin ollut erossa omasta aikuisesta tyttärestään ja lapsenlapsestaan jo viisi vuotta, he asuvat Melbournessa, joten mitä minä ruikutan vuoden erosta? Eipä siihen sitten juuri ollut kommentoitavaa, kun empatian ja ymmärryshalukkuuden taso oli tuossa. Ironisesti, konferenssin aihe oli kodittomuuden hoito, eli empatiakyvyltään tämä henkilö oli ehkä väärässä paikassa... 

Kulttuurishokki 3 johtuu nimenomaan työstäni. Palattuani töihin minut siirrettin (taas) uuteen tiimiin, mikä oli sinällään hyvä, sillä tutkimus on minulle parhaiten sopiva työnkuva. Tutkin tiimini kanssa yhteiskunnallisia ongelmia, joihin osavaltiohallinnon tulisi voida paremmin puuttua lain, käytäntöjen ja budjetin puitteissa. No, työ on mielestäni tärkeää ja tärkeyden vuoksi mielekästä. Mutta. Se on aivan ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti. Kun kahdeksan tuntia päivässä lukee raportteja kaikesta siitä, mikä ihmiselämässä voi mennä pieleen - kodittomuus, kotiväkivalta, lastensuojelu, köyhyys, sairaudet, Aboriginaalien kohtelu, vankiloiden huonot olot jne jne - ei maailmaa näe kovin ruusuisten lasien läpi. Eli kulttuurishokit 1 ja 2 kiertyvät nekin yhteen kolmosen kanssa. Olen joutunut tilanteeseen, jossa olen jatkuvasti exposed eli altistettu, en vain Länsi-Australian hallinnollisille ongelmille, vaan maailman pahuudelle. Ja tämä ei ole hyvä asia kenenkään mielenterveydelle. 

Nyt kuitenkin sikäli iloisia uutisia, että aloitan ensi kuun alussa uudessa pestissä, vaikken vanhaa jätä kokonaan. Pääsin töihin Jyväskylän yliopiston vetämään kolmevuotiseen tutkimusprojektiin, jossa tutkin ulkosuomalaisia, tarkemmin ottaen Australian ja Kanadan suomalaisia, ja heidän sopeutumistaan uusiin maihin ns. esteettisten käytäntöjen eli kaikenlaisen luovan, taiteellisen, kauniin ja aisteille tärkeän tekemisen keinoin (esim. puutarhanhoito, käsityöt, sisustus). Tämä ei tarkoita, että kaikki sopeutuvat juuri näiden keinojen kautta, vaan tämä linssi on kyseisen projektin valittu näkökulma. Monia muita tulokulmia on jo paljonkin tutkittu (esim sopeutuminen kielenoppimisen, ammatin tai muunlaisten harrastusten kautta). 

Olen huomannut, että kulttuurishokkien 1-3 kautta tai takia koen itseni tällä hetkellä vahvemmin suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi kuin australialaiseksi. Olen ylpeä ja tyytyväinen monista asioista Suomessa, ja tuon sen aiempaa enemmän esille somessa ja muissa keskusteluissa. Haluaisin myös, että Australia olisi joissain asioissa enemmän Suomen kaltainen, esimerkiksi juuri kodittomuuden hoidossa. Tottakai silti tajuan, että en voi yhtenä ihmisenä muuttaa kokonaista mannerta eikä missään maassa voi asua siltä pohjalta, että toivoo sen olevan muuta kuin on. Arvelen, että heiluri taas jossain kohti heilahtaa ja australialaisuus noussee vahvemmin minuuteni osaksi. 

Tutkimusprojektini osana tulemme viettämään jonkin aikaa Kanadassa vuonna 2023 (jos korona tms ei heitä kapuloita rattaisiin), eli tämän blogin teema life in English jatkuu toisessa englanninkielisessä maassa väliaikaisesti. Kiinnostavaa päästä sinne puimaan Kanadan epäilemättä aiheuttamaa kulttuurishokkia, tai ehkä Australiaanpaluu-shokkia taas jälkikäteen! :D 

Keskeinen shokki Perthissä on, että suurin osa kahviloista menee kiinni klo 15. Järjetöntä! Iltapäivä- saati iltakahvia ei meinaa saada mistään, vaan töiden jälkeen pitää keitellä omat sumpit kotona.

30.3.2022

Asunnonosto Australiassa - lainanhaku, tarjousprosessi, kaupanvahvistus

Asuntoteema jatkuu. Hyvät ystävämme miettivät ensiasunnon ostoa ja tuli siitä mieleen koota pientä käsikirjaa, mitä kaikkea pitää tietää ja tehdä, kun asuntokaupoille ryhtyy Australiassa. Täällä on jonkin verran osavaltiokohtaisia eroja, eli tämä paketti tarkalleen ottaen koskee vain Länsi-Australiaa, sivuten muita osavaltioita. Ihan kaikkea faktaa en muista tarkalleen, joten kannattaa tarkistaa asiat googlaamalla, jos asuntokauppa polttelee mielessä. 

Suomalaisen yllätti ihan ensinnä se, miten monta välikättä asuntokauppaan tarvitaan. "Tarvitaan" lainausmerkeissä. Täällä ei riitä, että kohtaajina ovat myyjä, ostaja ja välittäjä. Vaan normikauppaan on otettava mukaan myös settlement agent tai conveyancer eli kaupanvahvistaja, sekä building inspector eli kuntotarkastaja. Hyvin monilla on lisänä mortgage broker eli lainaneuvottelija, ja pankilla saattaa olla omia alihankkijoitaan vähän kaikkeen, siitä kohta lisää. Jokainen ekstrahenkilö veloittaa ekstraa, mikä pitää laskea mukaan lainakuluihin (tai omista säästöistä otettavaan pottiin).

Asuntokaupoille voi alkaa, jos on säästänyt vaadittavan depositin eli käsirahan, tällä hetkellä useimmat pankit vaativat 20% myyntihinnasta. Perthissä asuntojen keskihinta on n. $400 000 ja talojen $500 000, mutta huomattavasti kalliimpaakin on, alueen haluttavuudesta riippuen. Omasta kolmen makkarin talostamme maksoimme reilusti keskihintaa vähemmän $330 000, koska alue on Perthin edullisimpia working class- työläis/teollisuusaluestatuksestaan johtuen. Itse tykkään lähiöstämme, merenrantaan on 10min ajo, lähikauppaan ja juna-asemalle 5min kävely, suosikkipaikkaani kirjastoon kahviloineen 5min ajo, kaikkialla paljon puistoja ja vihreää. Se pelätty teollisuusalue (öljyn- ja metallienjalostamo) on useamman kilometrin päässä eli ei mitenkään näy arjessamme negatiivisesti. 

Koska meillä oli jo ennestään asuntolaina ja lisäksi olimme juuri viettäneet sapattivuoden poissa töistä, meillä ei ollut vaadittua 20% käsirahaa säästössä vaan saimmekohan kokoon ehkä 14%. Löysimme kuitenkin pankin, joka tällä summalla suostui lainaamaan, kunhan maksamme LMI:n eli lender´s mortgage insurancen, lainanantajan vakuutuksen. Siitä jouduimme pulittamaan $3500. Moni mieluiten säästää kunnes pääsee vaadittuun käsirahasummaan välttääkseen turhan kulun LMI:n. Se on siis puhtaasti lainanantajan turva, jos jättäisimme lainoja maksamatta. Emme itse siitä hyödy mitenkään - pankki pakkolunastaisi asuntomme, jos emme maksa oikein ja ajallaan. 

Kuitenkin laskimme, että meidän pitäisi säästää noin vuosi päästäksemme 20%:n summaan ja tänä aikana pitäisi kuitenkin maksaa vuokraa, eli jonkun toisen lainaa. Maksamalla $3500 säästimme noin $16 000 vuokrissa, eli parempi näinpäin. LMI riippuu kauppahinnasta ja lainaavasta pankista, ja se voi olla paljon enemmän tai hieman vähemmän kuin meidän maksamamme. Tarkista aina ennakkoon!

Muita lainan päälle tulevia kuluja ovat kaupanvahvistaja (mitä vain välillä $500-2000 kilpailutukseni perusteella), rakennustarkastaja ($200-500), asunnon hinta-arviointi ($220), lainan perustamiskulut ($250), pankin laki- ja hallintokulut ($900) eli parisen tonnia vähintään, pankista ja kilpailutuksista riippuen. Hinta-arvioinnin tekee lainaava pankki eli sitä ei voi pyytää mistään itsenäiseltä osapuolelta tai tehdä itse. Käytännössä he vertailevat pyyntihintaa toteutuneisiin kauppoihin alueella eli varmistavat, että pyytämäsi laina on linjassa asunnon todellisen arvon kanssa. 

Kun vetää ostohousuja jalkaan, kannattaa olla jo valmiiksi mietittynä, paljonko pystyy maksamaan - ja hankkia pankilta preapproval eli lainan esihyväksyntä. Kuulemma kaupat saattavat usein tyssähtää siihen, jos ostajalla ei ole esihyväksyntää, koska lainaprosessi saattaa viedä parikin kuukautta. Ja myyjä usein mieluummin valitsee ostajan, jolla on jo pankki puolellaan ja lupaus paperilla, että riittävä summa rahaa on tulossa. Esihyväksyntä vaatii paperitöitä myös, mutta yhtä paljon kuin luottokortin hakeminen eli sen pystyy tekemään netitse tunteroisessa (jos siis on esim. omat palkkatulot/tilinauhat valmiina, ja kotitalouden kuukausibudjetti toteutuneisiin kuluihin perustuen laadittuna). 

No mistä löytää oikean pankin? Aussit keskimäärin eivät halua/jaksa/uskalla itse etsiä ja kilpailuttaa, vaan luottavat asiantuntijaan eli lainaneuvottelijaan (mortgage broker). Neuvottelija on itsenäinen osapuoli, jonka tulisi teoriassa esitellä sinulle parhaat lainat, tilanteeseesi sopivimmin. Itselläni on pelkästään huonoja kokemuksia brokereista pari sellaista tavattuani, enkä luota heidän itsenäisyyteensä tai puolueettomuuteensa ollenkaan. Broker saa palkkion siltä pankilta, jonka tuotteen myy, eli käytännössä heillä on tietty valikoima tuotteita tietystä sopimuspankeista. Esittelemättä saattavat jäädä paljon parempia diilejä tarjoavat second tier - eli "toisen kerroksen" pankit/lainalaitokset, kuten luotto-osuuskunnat (credit union) ja nettipankit (online only banks).

Meillä on seitsemän vuoden aikana ollut laina neljästä eri pankista ja vaikka kilpailutus vie aikaa ja lainanantajan vaihto maksaa, kilpailuttamalla olemme säästäneet korkomenoissa ja lainanhoitokuluissa. Näistä kaksi on ollut luotto-osuuskuntia, yksi nettipankki, ja yksi ihan normipankki (tämänhetkinen lainaajamme). Oman kokemukseni perusteella olen huomannut, että isoilla tunnetuimmilla pankeilla ei koskaan ole parhaat tarjoukset, koska he luottavat tunnettuuteensa ja siihen, että ihmiset eivät uskalla kokeilla pienempiä tarjoajia. Tottakai pitää olla järki mukana sellaisen kelkkaan hypätessään, mutta esim. nettipankit ovat aina jonkun ison tunnetun pankin alajaostoja tai siipitoimintaa. Jos eivät ole, älä lainaa sieltä. 

Kun esihyväksyntä on, voi alkaa shoppailla uutta kotia. Miten se tapahtuu? Ihan samoin kuin Suomessakin (oletan), eli käymällä näytöissä. Australiassa on kohtuuyleistä myydä asunto huutokaupalla, mutta tämä metodi on suosituin itärannikolla, enkä ole koskaan käynyt huutokaupassa täällä Perthissä. Tarjous asunnosta tulee tehdä paperilla ja yleensä välittäjällä on siihen nettilomake. Huom, Länsi-Australiassa tarjousta tehdessä pitää tietää, että se on sitova. Eli jos allekirjoitat paperin sanoen, että tarjoat $500 000 ja omistaja hyväksyy sen, puolimillinen pitää sitten kaivaa jostain ja maksaa, oikeuden uhalla. Tarjousta ei kannata tehdä huvikseen kokeilumielessä, eikä missään nimessä isommalla summalla kuin mihin laina ja käsiraha yhdessä riittävät. 

Useimmissa muissa osavaltioissa on cooling off period eli voit perua kaupan ilman syytä tietyn ajanjakson kuluessa, vaikka olisit allekirjoittanut tarjouspaperin. Tarkista aina oman osavaltiosi säännöt!

Tarjoukseen voi laittaa erilaisia ehtoja, esimerkiksi subject to finance eli ehtona on pankkilainan saanti, tai subject to sale eli ehtona on oman asunnon myynti. Tiivistäen, mitä vähemmän ehtoja tarjoukseen laitat, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksytään (koska kauppa on mahdollisimman nopea ja suorasukainen). Toisaalta, ei ehtoja tai vähin ehdoin kauppa saattaa olla itsellesi haitallinen, jos jokin meneekin pieleen (esim kuntotarkastuksessa paljastuu jotain yllättävää). Eli vähimmäisehdoiksi tulisi / kannattaisi laittaa ainakin subject to finance and subject to satisfactory building inspection. Huom, älä ota tätä minään lakineuvona eli tutki asiaa tarkkaan itse ja/tai pyydä kaupanvahvistajaasi lukemaan tarjouspaperi läpi ennen sen lähettämistä.

Mistä tietää, mitä kannattaa tarjota? Tähän on yhtä monta mielipidettä kuin ostajaakin. Usein kiinteistövälityssivuilla on ohjehinta tai haarukka, eli esim. minimipyyntö $500 000 tai paras tarjous välillä $500 000 - 600 000. Järkevän haarukan pystyy arvioimaan tutkimalla myytyjen asuntojen tilastoja haluamaltasi alueelta. Tottakai ammattilaisostajat seuraavat hintakehitystä ylipäätään ja tietävät talouden merkeistä, milloin on hyvä tai huono aika ostaa. Itse ostimme ensimmäisen asuntomme hintapiikissä ja nykyisen kotimme kohtuustabiilina aikana (sillä alueella). Yleensähän koti on vähän pakko ostaa silloin kun se on pakko, eli harva meistä pystyy odottamaan vaikkapa 5-10 vuotta jotain parempaa hetkeä.

Minimipyyntöhinnan tarjoaminen ei tarkoita, että se tullaan hyväksymään, ja on vain pakko sävelkorvalla arvioida, onko paras ratkaisu tarjota hieman alle vai ylle vai tasan. Suositut kohteet menevät Perthissä erittäin nopeasti eli jopa ennen virallista markkinoille tuloa tai ensimmäisestä näytöstä. Välittäjän kanssa on ok neuvotella, kunhan muistaa, että tämän tavoite on maksimoida voitto. Eli ei kannata missään nimessä paljastaa, että ensimmäinen tarjouksesi on vaikkapa $20 000 vähemmän kuin mihin oikeasti pystyt. Kiinteistöostoista on miljoonia kirjoja, nettisivuja ja YouTube-videoita, joissa minua pätevämmät ihmiset jakavat vinkkejä, eli niitä kannattaa hieman opiskella ennen neuvottelutuokioita. 

Kun tarjouksesi on hyväksytty, alkaa hektinen paperityö pankin kanssa. Heille pitää toimittaa suunnilleen kaikki tieto kaikesta rahaliikenteestäsi, eli tulot, menot, lainat, luottokortit, huolto/elatusvastuut jne. Tällaiset paperit kannattaa tutkailla valmiiksi ennakkoon. Yleensä pankki haluaa nähdä ne kolmen viime kuukauden ajalta. Monet noista on pitänyt toimittaa jo esihyväksyntää hakiessa, mutta lainan kohdalla kaikki pitää todnäk päivittää. Koska Australiassa ei tunneta sotua tai henkilönumeroa, pelataan myös pistebingo eli sinun tulee eri dokumentein todistaa olevasi kuka väität olevasi. Joskus voi mennä pankkiin paikan päälle näyttämään esimerkiksi passin, ajokortin ja Medicare- eli Kelakortin. Joskus pitää järjestää tunnistautuminen muuten. Esim meidän tapauksessamme meidän piti tilata kotiin "Uber"-tunnistus eli olikohan Fedexin heppu, joka tutki korttimme, otti meistä kuvat ja pyysi allekirjoituksen tietokantaan. Tämä oli mielestäni päätöntä, koska olisimme voineet ajaa pankkiin 5min tunnistautumaan. Mutta heillä oli tällainen välikäsisopimus, maan tavan mukaan. 

Pankki, välittäjä ja kaupanvahvistaja sopivat keskenään settlement daten eli kaupanvahvistus/kiinteistönsiirtopäivän. Se on yleensä 1-2kk tarjouksen hyväksymisestä, ellei ole erikseen sovittu pidempää aikaa vaikkapa oman talosi myyntiä odottaen. Tuona päivänä raha liikkuu ostajalta myyjälle ja kauppakirjat siirretään nimiisi. Vahvistuspäivän takaaminen on nyt kaikkein tärkein prioriteettisi, koska jos se viivästyy jonkun paperibyrokratialeiman puuttumisen takia, joudut maksamaan sakkoja ja kauppa saatetaan jopa purkaa. 

Täällä on uutisissa ollut tapauksia, joissa ostajat ovat menettäneet koko käsirahan, kun kauppa ei ollutkaan vahvistuspäivänä mahdollinen esimerkiksi pankin virheen tai oman tahattoman viivyttelyn takia. Eri osavaltioissa on eri säännöt, eli joissain tulee "vain" sakkoa (pankin lakiteknisiä maksuja), joissain voi tosiaan koko käsiraha vuotaa ostajalta myyjälle rangaistuksena kaupanviivytyksestä, ja kauppa voi raueta. Eli on ERITTÄIN tärkeää tietää, mikä seuraamus vahvistuspäivän viivästymisestä on ja miten voit taata vahvistuksen onnistumisen. 

Kun vahvistuspäivä onnistuneesti koittaa ja kauppa viimeistellään, kiinteistö siirtyy virallisesti nimiisi kiinteistörekisterissä (Länsi-Australiassa nimeltään Landgate). Huom, jos ostat kiinteistön yhdessä toisen kanssa (esim puoliso), teidän on pitänyt jo aiemmin päättää, onko järkevää liittää kumpikin titleen eli kiinteistönomistuskirjaan, vai onko se vain toisen nimissä. Puolison lisääminen jälkikäteen papereihin on kallista, kun taas lainanhakuaikaan se ei lisää kuluja. 

Edut ja haitat kummastakin päätöksestä kannattaa tutkia tarkkaan. Joissain osavaltioissa voi olla mahdollista saada first home owner´s grant eli ensiasunnon ostajan avustussumma kummallekin, jos esim yksi omistaa 70% yhdestä kiinteistöstä, toinen 30%, ja seuraavassa ostoksessa omistajuus on toisinpäin. Näistä kannattaa puhua jälleen yhden välikäden eli accountantin, kirjanpitäjän kanssa, jollainen lähes kaikilla ausseilla on, jos heillä on yhtään omistuksia. Toisaalta, joissain osavaltioissa voi eron sattuessa olla todella vaikeaa saada omaa puolikastaan kiinteistöstä, jos oma nimi ei ole titlessä eli jättäytymällä pois omistuskirjasta saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä puille paljaille, jos suhde ajautuu karikolle (teoriassa kaikki omaisuus jaetaan avioerossa puoliksi, kuitenkin käytännössä omistava osapuoli pystyy piilottamaan omaisuutta exältä). Näistä en tässä ryhdy neuvomaan, kunhan mainitsen tiedottamisen nimissä. 

Kaupanvahvistuspäivä on normaalisti myös se päivä, jolloin saat asunnon avaimet ja usein myös lahjan (klassisesti suklaata ja skumppapullon) välittäjältä, ja saat muuttaa sisään. Onnea kaupoista! 

Perthin keskustaa.

Hauska sammakkoperhe muuten vaan. Loma-Airbnb:n seinässä.

Lomaselfie, melkein onnistui!