Omakotilähiöissä kytee mielenterveysongelma?

Seuraa vuodatusta. Otsikko on kohtalaisen laaja ja provosoiva, vaikka tarkennettuna aihe koskee asuntorakentamista ja asuntotuotantoa Länsi-Australiassa, eritoten Perthin seudulla, sekä sen vaikutusta hyvinvointiin. Aluerakentamislogiikka on aihe, joka itseäni kummastuttaa täällä joka päivä kaikkinaisessa tehottomuudessaan ja jälkeenjääneisyydessään. 

Suomalaisia yleisesti järkyttää Australian asunnoissa tavallinen huono laatu, eristeiden ja/tai lämmityksen ja viilennyksen puute, kummalliset "tein ite ja säästin"-ratkaisut, sekä dokumentoinnin olemattomuus. Täällä omistajalla ei ole mitään velvollisuutta pitää kirjaa kaikista remonteista, se on enemmän suositus kuin edellytys. Jos on itse vetänyt sähkötöitä tai putkia sinne tänne, eihän se nyt mittään. 

Tietenkin, jos kaupantekohetkellä rakennustarkastaja huomaa ongelmat ja niistä raportoi, ostaja voi vaatia hinnanalennusta tai vikojen korjaamista. Niitä ei kuitenkaan ole mikään pakko myöntää ja on ostajan vastuulla, haluaako edetä mahdollisen ongelmakimpputalon kanssa. Kaupanpurusta minulla ei ole kokemusta, mutta yleensä täällä on kuluttajansuoja aika heikko ja valvovilta viranomaisilta tulee lähinnä ohje viedä asia oikeuteen (olen työskennellyt rinnakkaisella alalla 7 vuotta eli tämän tiedän). 

Mutta hypätäänpä laajempaan kontekstiin esimerkin kautta. Muutimme uudehkoon lähiöön jouluna 2020 ja olen siitä asti ällistellyt, voiko aluerakentamisen logiikka tosiaan olla tämä. Perthissä rakennetaan ulkokehiltä sisään eli aloitetaan mistä lie hornantuutista sen perusteella, mistä grynderi on saanut halvimmalla maata. Lopulta ehkä osutaan johonkin liikennesolmukohtaan kuten juna-asemaan tai moottoritien ramppiin, ehkä ei. 

Meidän lähiömme on voittanut palkintoja "käveltävyytensä" ansiosta ja perthiläiseksi uuslähiöksi se onkin yllättävän toimiva: meidän talolta on matkaa 500 metriä lähijunalle sekä lähimpään pikku liikekeskukseen, eli ruokakauppaan, kebab-paikkaan, pubiin jne. Tähän esteettömyys sitten jääkin. Asema-liikekeskuksen ympärillä ammottaa 500 metriä tyhjää joka suuntaan. Eli tosiaankin kävelemme tyhjän kentän poikki sinne päästäksemme. Tyhjä ympyrä on jätetty odottamaan aikaa, jolloin kerrostalorakentaminen on alueella kannattavaa -- maanomistajatahon mukaan näin ei ole ollut koko sen 20 vuoden aikana, kun lähiö on ollut olemassa, mikä on aivan kukkua. 

Nyt lähiömme edelleen muodostuu kompaktista käveltävästä liikekeskuksesta, rikkaruohoja puskevasta autiotonttiympyrästä, ja kaikkialle levittäytyvästä omakotitalomatosta, joka alkaa pitkälti tyhjän maan jälkeen kuin kauppoja ympäröisi jokin tauti. Käveltävyys kaikkoaa siihen, että omakotitaloilta on melkein pakko ajaa ostarille ja sitten onkin helppo hurauttaa kauemmas isompiin liikkeisiin, eli pikku liikekeskus kärsii koko ajan asiakaspulasta.  

Kuvaannollisesti revin joka päivä hiuksia siitä, miten Perthissä eletään 1960-lukua kaavoituksen ja aluesuunnittelun suhteen, eli joka asia tehdään yksityisten rahoittajien/lobbarien sekä liikennesuunnittelun (mitä asfalttisempi moottoritieprojekti, sen parempi) ehdoilla. Etenkin Vancouverista palattuamme kärvistelin tätä asiaa, koska siellä onnistuimme asumaan erittäin viihtyisällä ja kävelijäystävällisellä alueella (alkuun, jouduimme sitten muuttamaan vielä aussimokiakin rumempaan kaukolähiöön matkabudjetin paukkumisen vuoksi). 

Oma "transit oriented" eli joukkoliikennelähtöinen (hehe salli mun nauraa) lähiömme on kuitenkin Perthin mittapuulla yllättävän eurooppalainen eli meidän on henkkoht mahdollista elää niin, että kävelemme junalle ja sillä keskustaan -- sen sijaan, että ajamme aina väistämättä ruuhkautuvaa moottoritietä pitkin ja käytämme tunnin per suunta matkaan, jonka tulisi viedä puoli tuntia. Mutta. Tällä hetkellä Perthissä paikataan ammottavaa asuntopulaa niin, että vähän jokaikistä puskaa ja peltoa raivataan omakotitalolähiöksi (estate). Niitä ripotellaan sinne tänne, täysin maan halpuuteen perustuen, ei mihinkään keskitettyyn strategiaan. Jokainen uudisalueen tontti myydään erikseen ja kukin kotitalous rakennuttaa yksin oman talonsa, kilpaillen samoista rajallisista rakentajaresursseista. Yhtään minkäänlaista yhteiskoordinointia ei ole, eli näissä uusissa hankkeissa ei tunneta kerrostalo-, rivitalo- tai kommuunimuotoista rakentamista. Oma huvila se olla pitää. Alueella, jolla ei ole minkäänlaisia palveluja, paitsi enintään huoltoasema ja pikaruokapaikka. Uusia kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja mainostetaan kaikkialla, mutta osa toteutuu, osa ei, osa viivästyy määrittelemättömästi. Ja näiden alueiden asukkaat käyttävät sitten tunnin per suunta moottoriteillä päästäkseen töihin, kouluun, kauppoihin, palveluihin, ja ruuhka- ja saastekierre vain pahenee. 

Mikä tässä on ongelma? Eikö pidä rakentaa sitä, mistä ihmiset tykkäävät ja ovat valmiita maksamaan? Yleensä omakotitalot ovat suosittuja, ja jos sellaisen saadakseen pitää ajaa hieman enemmän, mitäpä siitä mussuttamaan? No. Ensinnäkin, ok-talon osto tai rakennuttaminen on täällä tällä hetkellä ainoita tapoja hankkia koti, koska vapaiden vuokra-asuntojen määrä on alle prosentin, kerrostaloja on lähtökohtaisesti verrattain vähän, niiden rakennuttaminen on jäissä korkojennousun vuoksi, ja rivareita ei melkeinpä edes tunneta Perthissä. Eli oikeaa valinnanvaraa ei ole ja on epärehellistä väittää, että "kaikki" haluavat asian x, jos asia x on ainoa tarjolla oleva. 

Mutta sitäkin tärkeämmin: maailman on pullollaan tutkimusta, joka osoittaa hyvin monin eri tavoin, kuinka epäterveellistä tällainen hajarakentaminen on, fyysisistä ja henkisistä syistä. Autoilu itsessään saastuttaa ja jatkuva autoissa/ruuhkissa istuminen on paitsi stressaavaa, myös keholle rasittavaa jumitusta, joka vie aikaa liikuntamahdollisuuksilta saati hyötyliikunnalta. Mitä harvemmassa talot ovat, sitä vähemmän yleensä muodostuu yhteisöllisyysmahdollisuuksia, eli naapurusto ei asioi samoissa liikkeissä ja palveluissa vaan hajaantuu vähän kaikkialle. Lisäksi ok-lähiöiden rakentaminen on joka näkökulmasta kalliimpaa kuin tiiviimpi muoto (kerrostalot tai rivarit): samalle alueelle mahtuu vähemmän kotitalouksia, mutta vaaditaan enemmän infraa ihan tienpintojen, sähköjohtojen, viemäreiden ym muodossa. 

Eniten itseäni huolestuttaa, millaista maailmaa rakennamme lapsille -- kyllä vain, vedin juuri esiin "eikö kukaan ajattele lapsia?" kortin. Näitä lähiöitä markkoidaan lapsiystävällisinä, ja osa toki sitä onkin. Mutta hyvin monilla uusilla alueilla lapsilla, etenkin isommilla eli alakouluikäisillä ja teineillä, ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun se yksi leikkipuisto on koluttu eskari-ikään mennessä, minnekään ei pääse, koska ei ole kävely- tai pyöräteitä tai jos on, ne eivät johda minnekään, pelkästään ympäri sitä omaa talopeltoa kuin Truman Showssa. Vanhempien on pakko kuskata kaikkialle ja jos vanhemmat eivät ehdi/pysty/jaksa, siinähän nökötät kotona. Usein näillä uusimmilla alueilla taloissa ei ole edes omaa pihaa, koska täällä on buumi rakentaa niin iso kartano kuin tontille mahtuu, ja pihaksi jää silloin pieni laatoitettu grillausterassi (jollainen meilläkin on, tosin eri syystä: talomme on aussilaisittain pikkuinen ok-talo, rivariksi naamioitunut, eikä tontilla kerta kaikkiaan ole tilaa enempää. Nyt koitamme viherryttää vankilapihaa kaikin eri urban gardening-keinoin). 

Mutta lapsethan voivat ihan hyvin osallistua ohjattuihin harrastuksiin tai hoitaa sosiaaliset suhteet koulussa, mitä väliä sillä on, liikkuvatko he kodin ympäristössä omatoimisesti? Tämä on Aussilassa yleinen ajatus ja kumpuaa mielestäni jostain brittiarmeija- tai luokkahierarkiaperinteestä, jossa kaikkien toimien on oltava ohjattuja, valvottuja, säänneltyjä ja hyvin aikaisin kurinalaisesti opittuja. Sävystäni ei varmaan ole vaikea erottaa, etten itse kannata tätä. Kaupunkitutkijana olen lukenut liudan tutkimuksia siitä, miten tärkeää on vapaa liikkuminen eri tiloissa, siis sekä luonnossa että rakennetussa ympäristössä: keho kaipaa liikuntaa, mutta aivot kaipaavat virikkeitä, nimenomaan navigoinnin muodossa. 

On näyttöä siitä, että juuri tilanhahmottaminen, reittien löytäminen, ympäristön tutkiminen ja uusien alueiden haltuunotto ruokkivat aivoja kaikkein tehokkaimmin ja näin estävät mm. stressin, ahdistuksen, alakuloisuuden ja jopa masennuksen syntyä. Tämä on iso syy siihen, miksi luonnossa liikkumista aina suositellaan stressinpoistoon ja mielenterveyden hoitoon. Se auttaa niin monin eri tavoin: luonnon läsnäolon kautta ihan suoraan hormoneihimme vaikuttaen, mutta myös aivoterveyteen navigoinnin, tutkailun, löytämisenriemun kautta. 

Kun tämä mahdollisuus karsitaan pois lapsilta jo alkuunsa, ei ihme, että meillä on vuosiluokittain seinille hyppiviä tenavia ja teinejä, joilla ei riitä keskittymiskyky mihinkään. Ei se pelkkä ruutuaika, roskaruoka, liikunnan ja vapaan leikin puute, tai luontosuhteen puute, jotka kaikki nämäkin esiintyvät ylenpalttisina Perthin uuslähiöissä (kirjoitan tätä juuri sellaisessa ympäristössä). Vaan vaeltelun, oleilun, kävelyn, pyöräilyn, kiipeilyn, ympäristöntutkimisen, seikkailun, oman kehon kykyjen kehittämisen puute. 

Luen juuri kirjaa Overprescribing Madness, jossa entinen kouluopettaja ja poliitikko, nykyinen tutkija, kyseenalaistaa Australiassa räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmatilastot. Kirja on kontroversaali enkä itse usko ihan joka väitettä. Kirjoittaja Martin Whitelyn mukaan suurimmat syyt mielenterveysongelmien kasvuun ovat diagnostiikan ylilaventuminen amerikkalaismalliin, lääkeyhtiöiden lobbausvallan kasvu, poliitikkojen asiantuntemattomuus eli suositaan lääkehoitoja muiden terapiamuotojen sijaan, sekä epärealistiset odotukset esi- ja alakoululaisten käytöstä kohtaan: hänen mukaansa Australiassa edellytetään hiljaista keskittyvää työskentelyä aivan liian aikaisin ja tämä on johtanut mm. ADHD-diagnoosien räjähdysmäiseen kasvuun. Huom, itse en väitä, että ADHD diagnoisoidaan väärin (en tiedä asiasta läheskään riittävästi), mutta allekirjoitan täysillä sen kohdan, että aussikasvatuksessa kurinalaisuus ja ohjatusti ja valvotusti toimiminen ovat ihan eri arvo kuin suomalaisessa. Täällä vapaaseen leikkiin ja vapaampaan rytmiin, mm. välitunteihin, perustuva opetusmetodi on vaihtoehtoinen tapa, jota esi- ja alakoulut perustelevat erikseen vanhemmille! 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten Perthissä ei tunneta lähimetsiä, vaan kaikki luontosuhde rakentuu joko oman pihan tai hoidettujen puistojen kautta, eli valvotuissa, turvatuissa oloissa. Tämän toisaalta ymmärtää, koska Australiassa on oikeasti vaarallisia eläimiä, ml. hämähäkkejä ja käärmeitä, joilta lapsia on suojeltava. Toki vanhemmat voivat kuljettaa lapsia kauemmas luontoon eli luonnonpuistoihin, rannalle tai leirintäalueille, ja juuri näin mekin toimimme monien muiden tavoin. Se kuitenkin vaatii erilaista panostusta, tietämystä ja mielenkiinnon tasoa kuin lapsen päivittäinen päästäminen lähimetsään temuamaan kavereiden kanssa, mikä on Suomessa yhä yleistä ja miten oman lapsuuteni vietin. Suomalaisia vanhempia usein hämmentää myös aussitapa pitää lapset rattaissa tai kärryissä melkoisen vanhoiksi, eli 4-6-vuotiaita työnnellään ihan yleisesti erilaisissa värkeissä, koska se on kaikille nopeinta. Mutta. Tässä ne vähätkin hyötyliikunta- ja reitinlöytömahdollisuudet karisevat entisestään, kun lapsi ei saa vaellella tai edes verrytellä jalkojaan normiarjen matkoilla. 

Odotin joku viikko sitten omaa muksuani leikkikerhosta kunnan liikuntakeskuksessa ja viereeni kahvioon istui perhe kahden lapsen kanssa, ikää ehkä 3 ja 4v. Kolmevuotias oli rattaissa valjaissa ja nelivuotias äidin jalan vieressä tiiviisti. Kumpikaan lapsi ei saanut liikahtaakaan sillä aikaa, kun vanhemmat joivat kahvit ja juttelivat keskuksen työntekijöiden kanssa. Kun tyttö rattaissa yritti hieman kokeilla kahvion tiskin paneelireunaa, äiti ärähti välittömästi, kädet sisään, älä koske, älä touhua. Kun poika koitti hiljakseen vaellella metrin kauemmas tutkimaan jotain kiinnostavaa, isä murahti, takaisin heti, et mene. Koska perhe alkoi jutella minullekin, mainitsin, että ehkä lapset haluaisivat hieman tutkia ympäristöään. Vanhemmat torppasivat minut välittömästi sanoen, että perhe aikoo mennä pian rannalle ja tutkikoon siellä. Ei ole sopivaa tässä liikkua. Ainoa lapsille sallittu asia oli välipalojen syönti: niitä siinä upposikin monta odottaessa. 

Tiedän, ettei ole okei tuomita vanhempia näin lyhyen pätkän pohjalta, ja jokaisella on omat kasvatusmetodinsa. En silti pysty unohtamaan perhettä, jossa lapset saavat liikkua vapaasti vain rajatun ajan ja tilan kehikossa. (En tietty tiedä, miten he saavat leikkiä kotona, mutta aika hiljennetyn oloisia muksuja olivat harmi kyllä). Tietenkin tämä on yksittäistapaus eikä kenestäkään voi vetää koko kansaan yltäviä johtopäätöksiä. Mutta: vastaava asenne ei ole ainutkertainen, eikä ensimmäinen näkemäni tapaus Australiassa, kun lasten odotetaan vain istua nököttävän, kun voisi leikkiä, tutkia, liikkua, hyppiä, kiipeillä... käyttää kehoa monin eri tavoin ja tutustua sekä omiin kykyihin että maailmaan. Millähän ilveellä tätä Suomessa täysin tavallista olemisen tapaa -- vapaata leikkiä ja liikkumista -- saisi Perthiin muilutettua? Jos sama aihe kiinnostaa, tässä aiempi tekstini: Paleolapsuus myös aikuisille?

Lähteet:

Bond, Michael (2020): Wayfinding

Dunn, Claire (2021): Rewilding the urban soul

Gray, Peter (2015): Free to learn

Walker, Peter (2021): The Miracle Pill

Perthissä on Australian kaupungeista vähiten puita (canopy cover) ja eniten hallitsemattomasti leviävää omakotitalomattoa (urban crawl). Ja sen alkaa huomata negatiivisena viihtyvyystekijänä. Kuva: ABC

Kenellä on oikeus mielipiteisiin uudessa maassa?

Seuraa aihe, joka on muhinut mielessäni vuoden, mutta josta on vaikea kirjoittaa tasapuolisesti/-painoisesti niin, että tulee ymmärretyksi eikä välittömästi dissatuksi (arvelen). 

Kellä on oikeus sanoa mielipiteensä maan asioista, etenkin uuden asuinmaan? Pitääkö maassa elää maan tavalla? 

Heti kättelyssä ensimiete on, että tottakai kaikilla on oikeus, mutta toisaalta maassa pitää elää maan tavalla. Tämän virkkeen pureskelu kuitenkin osoittaa, että se on paradoksi. Jos kaikilla on oikeus, niin silloinhan ei välttämättä eletä maassa maan tavalla vaan laeista, tavoista ja kulttuurista riippuen ollaan haastamassa uuden kotimaan sosiaalista struktuuria. Eli kummin päin asia on?

Avataan esimerkkien kautta. Olen kertonut jo moneen otteeseen, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan. Meidän oli määrä heinäkuussa 2020 palata kotiin ja töihin Australiaan, mutta Australian korona-rajasulkujen takia lennot onnistuivat vasta 4kk myöhemmin, marraskuussa 2020. 

Olen kuvaillut asian aiheuttamaa epätietoisuutta, stressiä, turhautumista, petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunnetta: aussipassi, josta olin suunnattoman iloinen aiemmin, ei yhtäkkiä merkinnytkään mitään ja käytännössä oma työnantajani (Länsi-Australian osavaltiohallinto) esti pääsyni takaisin kotiin, töihin, tienaamaan elantomme, maksamaan asuntolainamme, normaalielämään. Asiasta aiheutui niin paha shokki ja suorastaan trauma, että jouduin käsittelemään sitä sittemmin terapeutin avulla. Nyt jälkikäteen kerrottuna tarina ei ole läheskään yhtä dramaattinen kuin sitä läpieläessä, kun emme aidosti tienneet, milloin jos koskaan kotiportti aukeaa, ja milloin meiltä loppuvat rahat odottaessa. 

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta mielestäni enemmistön turva ei saisi koskaan vaatia vähemmistön oikeuksien uhraamista vaan on löydettävä sellainen malli, jossa kaikki otetaan edes perusfiksusti huomioon eikä aiheuteta kohtuutonta henkistä, taloudellista tai fyysistä haittaa.

Koska olen tämän kokemuksen jälkeen ollut äänekkään kriittinen epäinhimillisesti toteutettua rajasulkua kohtaan sekä somessa että IRL, olen saanut vastaani myös aikamoisen peemyrskyn, lievässä ja rajussa muodossa. Lievä muoto on positiivisuus-kultareunatsemppaus: ajattele kaikkia hyviä puolia elämässä, älä jumitu huonoon! Raju muoto on täyslaidallinen kritiikkiä siitä, että kehtaan olla millään lailla arvosteleva Australiaa tai Länsi-Australiaa kohtaan, koska maan johto on toiminut "ainoalla mahdollisella tavalla" lukitessaan rajat sisään ja ulos, pitääkseen "kaikki turvassa". 

Olen saanut tätä kritiikkiä vastaani sekä omasta lähipiiristä, ulkopuolisilta, että aivan tuntemattomilta. Sekä ausseilta että mamuilta. Sellaistakin on tullut runsaammin kohdattua, että ei ihme jos en viihdy/sopeudu/ymmärrä elää oikealla lailla Australiassa, kun näin kärkkäästi, äänekkäästi ja typerästi arvostelen maata. Eli oma vika, mitäs läksit. Muuta pois.

Miksi ihmeessä muuttaisin pois maasta, josta muuten pidän, hetkellisen politiikan vuoksi?

Oma vika, maitojuna ja ei passaa jälkikäteen valittaa ovat kultareuna-tsemppauksen kanssa yhtä yleinen vastausmuoto, kun maahan/maastamuuttaja kohtaa jotain odottamattoman ikävää ja kehtaa valittaa siitä. Ihan kuin jokainen pystyisi ennakoimaan kaikki mahdolliset hyvät ja huonot elämänkäänteet, laatimaan niistä excelin ennakkoon (jopa vuosikymmeniä ennakkoon), ja tekemään sen pohjalta päätökset robottimaisen kylmästi bonukset ja miinukset laskien. 

Työni vuoksi tutkin tällä hetkellä traumaa ja yksi traumaa aiheuttava tai voimistava tekijä on, että ei saa ulkopuolista tukea tai ymmärrystä. Traumaattinen kokemus itsessään eristää muista, koska suurin osa ympärillä ei ole kokenut samaa. Eräs trauman muoto on yhteiskunnallinen trauma eli kokemus, jossa yhteiskunnan rakenteet, toiminnot tai käytännöt aiheuttavat alistetun ja eristetyn kokemusta, toivottomuuden ja voimattomuuden tunnetta. Bändi Rage against the Machine epäilemättä tarkoitti jotain tämänkaltaista, ihmisyyden murskaavaa koneistoa, joka kylmästi jyrää eteenpäin välittämättä, mitä telaketjuihin jää.

Mutta palataan asiaan: kellä on oikeus kommentoida maan politiikkaa ja käytäntöjä? 

Australiassa kuten monissa muissa maissa tavallaan halutaan kaikki mukaan dialogiin, eli vähemmistöjä kunnioitetaan juhlapuheissa ja koitetaan sisällyttää esimerkiksi valtion ohjenuoriin, mutta käytännön tasolla erittäin helposti lipsutaan siihen, että kussakin asiassa enemmistö kokee, että vähemmistön on pidettävä suu supussa ja taivuttava enemmistön tahtoon. 

Tämähän ei ole millään lailla fiksu tai inhimillinen linja, koska mitään uutta ei synny siitä, eikä ongelmia havaita, jos toisinajattelijat lakaistaan maton alle. Ei politiikkakaan toimi niin, että vallassaolijat ovat vallassa ikuisesti, eikä muilla ole nokankoputtamista. Päinvastoin, valtapuntari heilahtelee puolelta toiselle sen mukaan, mitä äänestäjät kulloinkin pitävät fiksuimpana arvolinjana. Ja oppositio voi aina haastaa sen ja koittaa saada valta-aseman itselleen. 

Mutta. Mihin saakka tätä ajatusmallia voi viedä? Länsi-Australiassa tuli voimaan laki, jossa melkeinpä kaikille aloille määrättiin koronarokotepakko. Pakko on välillinen eli sulkutilan sattuessa rokottamattomat eivät saa tulla töihin ja joillain aloilla henkilö voidaan irtisanoa, jos ei suostu rokotukseen. Onko oikein, että enemmistö saa runtata tällaisen linjan läpi? Tai onko oikein, että vähemmistö saisi sanoutua siitä irti eli jatkaa rokottamattomana? 

Henkkoht tämä on vaikea kysymys, sillä olen rokotteen kannalla ja tilastollisesti se on huikeasti turvallisempi kuin koronan (vakavan muodon) sairastaminen. Toisaalta olen sitä mieltä, että kukin päättäköön omasta terveydestään itse eli jos ei rokotetta halua, olkoon ottamatta. Taas toisaalta, onko oikein, että teho-osastot täyttyvät rokottamattomien takia? Onhan meillä muitakin pakkorokotuksia, ml. kaikki lapsuuden rokotteet (jotka eivät teknisesti ottaen ole aivan pakko Australiassa, mutta monia yhteiskunnan rahallisia tukia ei saa lasta varten, jos lapsi ei ole rokotettu). Toisaalta, maailmassa on paljon koronaa kroonisempia ja vaikeampia terveysongelmia emmekä jätä hoitamatta esimerkiksi tupakoijia siksi, että he ovat itse "sabotoineet" terveytensä. 

Eli minulla ei ole tähän jokotai vastausta. 

Omiin ajatuksiini kylläkin vaikuttaa se, että en tunne ketään rokotteesta vakavasti sairastunutta, mutta sukulaiseni kuoli koronatautiin.

Hyppy takaisin maahanmuuttoon. On traagisella tavalla kiinnostavaa huomata, miten moni mamu Australiassa on omaksunut ns. kiitollisuushierarkia-asenteen, eli ei saa kritisoida Australiaa, koska on saanut maan kansalaisuuden tai oleskeluluvan "lahjaksi", siis itse sitä hakien ja siitä maksaen, ei syntymän kautta. Näen tätä jatkuvasti somessa ja kohtaan ihan päivittäin esimerkiksi työkavereideni keskuudessa. Olen viime vuoden mittaan käynyt useissa työkoulutuksissa ja -seminaareissa, joissa aiheena on monikulttuurisuus tai maahanmuutto, ja niissä erottuu aika selkeä tahaton teema. 

Moni (länsi-)aussi olettaa, että maahanmuuttajat ovat automaattisesti jostain "huonommasta" maasta eli ovat muuttaneet Australiaan paremman elintason vuoksi. Tottahan tämä usein onkin, mutta ei automaattinen fakta. Elintaso on kaikkialla Länsi-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa vähintään yhtä hyvä kuin Australiassa, vaikkakin eri tavoin järjestetty ja yksityiskohdista voi aina debatoida (esim. mitä tulisi kattaa verovaroin, mitä tarkoittaa hyvä asuinrakentaminen). Näinollen aussit itse usein odottavat kiitollisuutta. Sama teema toistuu Suomessakin, eli etenkään pakolaiset eivät saisi kritisoida Suomea mitenkään vaan heidän tulisi olla ikuisesti, avoimesti ja näkyvästi kiitollisia. 

Kävin seminaarissa, jossa puhujina oli pelkästään nuoria, 15-24-vuotiaita. He olivat kaikki muttaneet Australiaan lapsena. Heidän pääviestinsä oli, että lopettakaa se kiitollisuuspuhe ja kiitollisuudenvelkaan syyllistäminen. Etenkin lapsena muuttaneet eivät usein ole saaneet vaikuttaa mitenkään siihen, minne päätyvät, joten on kohtuutonta vaatia, että heidän tulisi olla kiitollisuudenvelassa uudelle kotimaalleen. Onko ylipäätään tervettä ajatella, että muualtatullut ei saisi esittää mitään rakentavaakaan kritiikkiä, koska siinä rikkoutuu kiitollisuudenvelka? Useinhan muualtatullut nimenomaan näkee yhteiskunnan, kulttuurin, tapojen jne outouksia, eroavaisuuksia ja ongelmiakin, joihin paikalliset ovat täysin sokeutuneet. 

Henkkoht uskon, että ihmiskunnan jaettu tavoite on tai sen tulisi olla asioiden parantaminen. Oli kyseessä sitten yhteiskuntarakenne, vähemmistöjen asema, sairaudet, vaikeudet, ongelmat, luonnontuho jne, meidän tulisi pyrkiä sitä kohti, että tehdään aiempaa paremmin tai vahingoitetaan ja haitataan vähemmän. Jos yksi ryhmä suljetaan ulos tästä keskustelusta kokonaan, emme etene kovin tehokkaasti emmekä myöskään reilusti. 

Mutta onko reilua, että maassa ei eletä maan tavalla? Entä jos vähemmistö tai jokin tulokasryhmä haluaa muuttaa asiat huonommiksi kaikille, itse kuvitellen, että tehdään paremmin? Tämä on yleensä argumentti, joka nousee esiin, kun puhutaan muslimeista, Islamista ja Sharia-laista. 

Vaikka vankasti kannatan jokaisen yksilön huomioimista ja tarpeiden täyttämistä, olen myös filosofiselta kannaltani utilitaristi eli kaikkien päätösten tulisi tähdätä suurimman mahdollisen ryhmän hyvinvointiin - kuitenkaan sortamatta vähemmistöjä. Jos nyt jokin hypoteettinen Sharia-lakitulkinta vaatisi esimerkiksi naisten poistamista julkisista asemista tai muuten naisten oikeuksien vähentämistä, ei se ole utilitaristisen mallin mukaista eli ei kannatettavaa. Kenenkään asemaa ei saa, tule tai voi parantaa polkemalla muita. 

Utilitarismi on kuitenkin vain yksi ajattelutapa ja arvovalinta, eihän se voi olla toista parempi? Näin väittää kulttuurirelativismi, jonka mukaan mitään arvoja ja tapoja ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen vaan kaikki on täysin suhteellista ja subjektiivista, kokijastaan kiinni. Maailma ei kuitenkaan oikeasti toimi näin vaan kulttuurirelativismi on puhtaasti teoreettista. Jokainen ihminen (mikäli ei ole lapsena traumatisoitu esim. väkivallan kautta) haluaa olla fyysisesti terve, vapaa kaikenlaisesta sorrosta ja kiusaamisesta, vapaa tekemään omia päätöksiä, vaikuttamaan elämänsä kulkuun, toteuttamaan itseään. Ei voi väittää, että nämä tarpeet olisi vain jollain tietyllä rajatulla ryhmällä ja muut ryhmät sitten selviytyköön miten taitavat. 

Mielestäni kaikissa maissa olisi hyvä päästä eroon ajattelusta, että vain kanta-maalaisilla eli maassa syntyneillä tai monen sukupolven takaa maan kansalaisilla voi olla varteenotettavia ajatuksia ja mielipiteitä, muut taipukoon tai olkoon hiljaa. Eli maassa maan tavalla on fiksu ohje vain tiettyyn rajaan asti. Tietenkään en kehota anarkiaan tai rikollisuuteen, se ei liity tähän. Mutta en henkkoht näe esimerkiksi maltillista, väkivallatonta kansalaistottelemattomutta ongelmallisena. Jälleen riippuen siitä, mitä siinä ajetaan. Oikeuksia ja etuja minulle itselleni pelkästään, vai jollekin laajemmalle ryhmälle, ja millä motiiveilla? Halutaanko purkaa sortoa, vai hankkia itselle enemmän muiden kustannuksella? 

Kaikki on tapauskohtaista ja siksipä meillä on oikeussysteemi, joka tällaisia asioita punnitsee. Ja siksi myös lakeja muutetaan jatkuvasti: kun tajutaan, että jokin asia voidaan tehdä paremmin, reilummin tai haitattomammin, uudistetaan lakipykäliä. Tämä on parlamentin olemassaolon tarkoitus demokraattisissa maissa. Tietenkin tämä on idealistinen tulkinta asiasta, mutta periaatteena fakta. 

ABC ivew, Total Control. Sarja aboriginaalinaisesta, joka päätyy kansanedustajaksi traagisten sattumusten kautta, ja naispääministeristä, joka kamppailee säilyttääkseen valtansa selkäänpuukottavassa parlamentissa. Kapseloi hyvin sen, kellä on oikeus sanoa ja mitäkin, ketä kuunnellaan, kuka halutaan pyyhiä pois valta-asemasta.

Pöllämystynyt

Hellurei, täällä ollaan taas, näppiksen takana. 

Tuntuu, että minulla on nykyään aina hieman pöllämystynyt olo. Vaikka olemme olleet takaisin Perthissä jo pian vuoden, olen ilmeisesti elänyt jonkinasteista kulttuurishokkia kuukausitolkulla. Vuoden 2021 osuvin tunnuslause minulle olisi: ristiriitaisin tuntein. 

Meille on toisaalta tapahtunut paljon hyvää ja elämä yleisesti on hyvää. Toisaalta viimeiset 12kk ovat sisältäneet tunnemylläkkäisen Perthiin-paluun stressaavan ja traumaattisen Australiasta-ulos-lukitsemisemme jälkeen, kummallekin meistä uuden työn aloituksen, N:n päiväkodin aloituksen jatkuvine sairasteluineen, kaksi muuttoa, oman kodin oston, moniin uusiin ihmisiin tutustumista, uuteen sopeutumista ylipäätään. Ei ihme, että tästä myllytyksestä jää olo, että elää kroonisessa kofeiinivajeessa. 

Joka päivä hämmästelen myös epäuskon ja absurdiuden sekaisen turhautumisen kautta, mitä osavaltiomme pääministeri, Premier, tänään päättää. Länsi-Australia nimittäin aikoo ainoana osavaltiona Australiassa jatkaa tiukkaa rajasulkua ja kaksiviikkoista pakollista hotellikaranteenia, kun muu Australia alkaa avautua ensi viikosta lähtien. Näillä näkymin Länsi-Australia on kiinni ainakin helmikuun 2022 alkuun, pahimmassa tapauksessa heinäkuulle 2022. Nimittäin Länsi-Australian hätätilalakia jatkettiin kaikessa hiljaisuudessa sinne saakka, antaen melkeinpä rajattomat valtuudet Premierille aukoa eli lukita osavaltiorajoja niinkuin lystää. 

Yksi muutos meitäkin koskee 1. marraskuuta lähtien ja se on, että kenenkään aussikansalaisen tai pysyvän oleskeluluvan haltijan ei enää tarvitse anoa pohjoiskorealaista byrokraattista maastapoistumislupaa. Senkun varaa lennon ja lähtee. Mutta takaisinpääsystä ei voi tietää, sillä Länsi-Australia saa edelleen vaatia omaa rajapassiaan ja sen myöntäminen ei ole ollut automaattista edes Länsi-Australian asukkaille. Ja edelleen täällä siis pitää karanteerata ulkomailta saapuessa 14vrk hotellihuoneeseen suljettuna, omakustanteisesti. 

Ääneenlausuttu tavoite on, että rajoituksia höllätään kun saavutamme "lähes 90%:sen" rokotekattavudeen Länsi-Australiassa. Kuitenkin avautumispäivää ei suostuta antamaan, mikä saa monet viivyttelemään rokotteen kanssa, kun eihän sillä kiire ole. Ja sitten kaikki odottavat hieman lisää, milloin se avautumispäivä koittaa. Uskomaton noidankehä. 

Itse en ole ollenkaan vakuuttunut, että tällainen kaksikerroksellinen rajavalvonta on edes laillista. Mutta niin kauan, kun sitä ei kukaan haasta oikeudessa, homma jatkuu. Nyt sentään Premierimme nauttima jopa 90-prosenttinen putinmainen kannatus on alkanut hieman ottaa osumaa, kun paljasjalka-aussitkin ovat todenneet, että eihän täältä hitto vie pääse sisään eikä ulos. Monilla oli aikeissa ja toiveissa matkustaa toisiin osavaltioihin joulusukuloimaan, mutta ei, lukossa on joka räppänä. Jos lähdet, kotiin et pääse ennenkuin Isä Aurinkoinen antaa siihen luvan viranomaistensa kautta. 

Mutta ihan muuhun asiaan.

Nyt hämmennystä lisää, miten vuodet tuntuvat kuluvan aina aiempaa nopeammin. Eilen kävelin Perthin suurimpiin kuuluvan tavaratalon Myerin läpi ja järkytyin: koko putiikki täynnä jouluhörsöä. Häh, jouluun on vielä kaksi kuukautta? Miten jouluhypetys alkaa joka vuosi aiemmin? Joskus lapsuudessani merkkipaalu oli joulukuun alussa. Siitä se siirtyi marraskuulle. Nyt rieha ja tuputus on hiipinyt lokakuulle. Hämmenystä herättää erityisesti se, että Australiassa juhlitaan myös Halloweenia tämän viikon lopussa (30-31.10.). Siispä iloisenhempeät joulukoristeet on tuupittu samaan tilaan karmeiden murha-aiheisten pelottelu- ja säikyttely"koristeiden" kanssa. Haloo?

Itse en suuremmin perusta Halloweenista, koska se ei ole minulle lapsuudesta tuttu juhla enkä myöskään ihan satasella tajua kauhun ja pelottavuuden juhlimista. Jollain tasolla ymmärrän pohjoisen pallonpuoliskon syksyyn kuuluvan, mysteeriseen/paranormaaliin/esi-isiin/kuolleiden kunnoitukseen ja myös pelkoihin linkittyvän sadonkorjuujuhlan, joita Halloweenin esi-isät mm. Samhain ja kekri ilmeisesti olivat. Täällä Perthissä Halloween ei liity mitenkään sadonkorjuuseen, koska Halloweenia juhlitaan keväällä, ilmojen kirkastuessa ja päivien pidetessä. Sen sijaan se vaikuttaa aika puhtaasti Ameriikasta apinoidulta kauhufestivaalilta, jossa ihmiset koristelevat kotejaan ja työpaikkojaan esim tekoverellä. Eiherrajjesta, ei ole minun juttu. 

Olen muutenkin aika nipo väkivaltaviihteen suhteen, koska en ole enää vuosikymmeniin voinut ymmärtää, miksi meidän pitää vääntää jokainen karmea asia maailmassa huvitukseksi. Kulttuurintutkimustakin opiskelleena tottakai tajuan erilaisia motiiveja kuten katharsis eli vapautuksentunne, joka seuraa siitä, kun jokin asia on ensin jopa liiankin ahdistava, pelottava, jännittävä, paha, mutta saa helpottavan päätöksen, onnellisen lopun, "paha saa palkkansa". 

Ihmiset katsovat rikossarjoja samasta syystä kuin lähtevät vuoristorataan, hurjia, vahvoja, jännittäviä tunteita kokeakseen. Luen itsekin psykologisia trillereitä eli tajuan tämän joo. En siltikään ole päässyt siihen mielentilaan, että olisi minusta hauska juttu lätkiä verisiä kämmenenjälkiä taloni oveen "murhatutkintapaikkaa" Halloweeniksi lavastaakseni. Jotkut asiat vaan eivät ole hauskoja ja naureskelun kohteita mielestäni. 

Tämä verimurhahomma on onneksi vielä vähemmistön hupia ja ne, jotka koristelevat Halloweenia varten, useimmiten levittävät pensasaitoihinsa tekohämähäkinseittiä jne kohtalaisen maltillista. Meidätkin kuitenkin kutsuttiin Halloween-aiheisille lapsen naamiaissynttäreille sunnuntaina ja olen nyt viikon pohtinut, mitä helkuttia sinne voi laittaa päälle. Haluan osallistua ja olla mukana, kun pyydetään. Mutta en halua mitään liian pelottavaa, onhan kyseessä 4v-synttärit ja omakin muksumme on alle kolmevuotias. Sain naapurustosta lainaan vaikka minkälaista "veristä" (taas...) sairaanhoitajamekkoa, mutta päätin olla hassu noita ihan oman kaapin antimilla. E puolestaan aikoo olla ei-liian-pelottava vampyyri ja N saa päälleen Indiana Jones-asun. 

Tänään pitää vielä hommata synttärilahja ja noidan hattu, jospa niillä tästäkin selvitään. Maanantaille otimme kumpikin vapaapäivän, saadaanpahan levähtää "hurjien" synttäreiden jäljiltä (joihin menee jotakuinkin koko päivä, kun ensin hankkiudumme junalla paikalle täältä perukoiltamme). 

Siis miten voi olla taas kohta joulu? Justhan sitä juhlittiin melkeinpä viime viikolla.

Auscatraz avautumassa?

Viime viikolla tuli puolitoista vuotta odotettu uutinen, Australia alkaa avata rajojaan, juhuu! Koronan vuoksi Australiassa on ollut maailman tiukimpiin kuuluva rajasulku ja matkustuskielto maaliskuusta 2020 alkaen. Marraskuussa 2021 tilanne tulee nytkähtämään uuteen suuntaan.

Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Nimittäin ei ainakaan sitä, että kaikki koronarajoitukset poistuvat, tai että maan rajat vain läväytetään auki ja sisään ja ulos saa lampsia kuin vuonna 2019. Huom, perustuu omaan ymmärrykseeni uutisoinnista ja valtion tiedotteista, en mene vannomaan sataprosenttista oikeellisuutta.

1. Pääseekö Australiaan nyt käymään?

Ei.

Tarkennetaan. Australian pääministeri julisti, että maan kansalaiset ja pysyvän oleskeluluvan haltijat (PR) saavat marraskuussa alkaa liikkua rajojen yli ilman tähän saakka vaadittua poikkeuslupaa. Poikkeusluvan Australiasta poistumiseen on voinut saada anomuksesta vain pakottaviin syihin liittyen, esim. lähisukulaisen hautajaisiin, yli kolme kuukautta kestävään reissuun, tai, täysin loogisesti yhtä pakottavana syynä hautajaisten kanssa, tärkeään bisnesmatkustamiseen. Kaikki eivät silti ole lupia saaneet ja myöntäminen on ollut sekavaa, eli toisille heltiää helpommin, toisille ei kirveelläkään. 

Huom, vain niistä osavaltioista saa alkaa matkustaa sisään ja ulos, joissa rokotekattavuus saavuttaa 80% yli 16-vuotiaista. Tähän näyttävät marraskuussa pääsevän Uusi Etelä-Wales (NSW) ja Victoria, Australian väkirikkaimmat osavaltiot maan itärannikkolla, ja samalla myös ainoat, joissa korona on levinnyt aikalailla tiukoista sulkutiloista huolimatta. Toisin sanoen, ei ole enää järkeä koittaa pultata koronaa ulos kun se on jo sisällä. 

Maahan sisälle ei edelleenkään pääse muilla viisumeilla kuin PR:llä (paitsi jos on todistetusti ollut australialaisen puoliso yli vuoden, tai on aussin alaikäinen lapsi). Eli ulos yhä jäävät opiskelijat, väliaikaiset työluvat sekä turistit - vaikka olisikin Australiassa sukua eli perhesyy saapua. Väliaikaisviisumeilla olijat puolestaan saavat lähteä maasta rajoitteetta, mutta takaisin ei edelleenkään pääse. 

2. Voinko varata lentoliput Australiasta Suomeen jouluksi?

Ehkä/riippuu ja roikkuu.

Maan isoimmista kaupungeista Sydneystä ja mahdollisesti Melbournesta saattaa voida lentää ulkomaille jo jouluksi. Kuitenkin muiden osavaltioiden osalta tilanne on edelleen vähintäänkin sumuinen. Nimittäin pääministeri päättää hallituksen kanssa siitä, että maan rajat avataan, mutta kunkin osavaltion johtaja (Premier) päättää siitä, millä ehdoilla osavaltion rajat saa ylittää. Tämä luo aivan ennennäkemättömän lakipallottelusumpun, josta ei ota erkkikään selvää tässä vaiheessa. 

Täällä Perthissä Länsi-Australian (WA) Premier on jo kauan julistanut, että WA ei avaudu samaan tahtiin muiden osavaltioiden kanssa, vaikka WA allekirjoitti kansallisen exit-suunnitelman muiden osavaltioiden tapaan. Täällä sitä kuitenkin luetaan ihan eri tavoin kuin muissa osavaltioissa ja meidän Premierimme mukaan exit-suunnitelma nimenomaan antaa mahdollisuuden pitää rajat kiinni kauemmin (se ei siis nimensä mukaisesti tarkoitakaan tilanteen purkusuunnitelmaa vaan tilanteen pitkityssuunnitelmaa...) ja WA aikoo tavoitella 80-90% rokotekattavuutta yli 12-vuotiaille, ennenkuin avaamista edes pohditaan. 

Käytännössä tämä tarkoittaa 3-6kk pidempää rajasulkua meille kuin muille, koska Premier kieltäytyy lyömästä lukkoon mitään tiettyä prosenttimäärää ja voi lennosta muuttaa sitä kuten haluaa. Lisäksi WA:ssa rokotetahti laahaa, koska täkäläiset tietävät, että rajat eivät aukea vielä aikoihin eikä osavaltiossa ole lainkaan koronaa, joten mikä kiire tässä on. Hyvin moni täkäläinen pelkää rokotetta enemmän kuin koronaa, koska rokote on täällä salaliittoteorioineen, kun taas koronaa ei ole täällä, joten miksi pelätä.

Kun maan rajat avataan, Länsi-Australiastakin saa lähteä pois ilman poikkeuslupaa, koska poikkeuslupien myöntö lakkaa. Mutta takaisin ei välttämättä pääse, koska WA saa edelleen vaatia ikiomaa rajapassiaan, joka on ollut käytössä jo puolitoista vuotta. Eli jos esim me lentäisimme jouluksi Suomeen, pääsisimme aika varmasti takaisin jonnekin itärannikon isoon kaupunkiin, mutta emme viimeistä 4000 kilometriä kotiin Perthiin. 

WA on vetänyt toisen nollakoronaosavaltion Queenslandin (QLD) kanssa niin tiukkaa linjaa, että edes osavaltiossa vakituisesti asuvat eivät automaattisesti saa palata, vaan joutuvat todistelemaan "pakottavia" syitä palata kotiin ja/tai odottamaan karanteenihotellipaikkojen vapautumista. Tälläkin hetkellä QLD:n rajalla asuu pikkulapsiperheitä teltoissa odottamassa, että pääsevät palaamaan kotiin jouduttuaan jostain syystä käymään osavaltiorajan toisella puolen. Oma pääni räjähtää joka kerta kun luen näistä ihmisoikeus- ja ihmisarvoloukkauksista, täkäläisten mielestä mikä tahansa on perusteltua, jos sillä torjutaan koronaa. Huoh.

Rautalangasta: maan ulkorajat ovat pääministerin päätösvallan alla ja ne avataan marraskuussa (päivä ei vielä tiedossa). Osavaltiorajat ovat Premierien vastuulla, samoin karanteenijärjestelyt sekä vaatimukset. Avaamista ajavasta Sydneystä saattaa päästä jouluksi vaikka maapallon ympäri, Perthistä ei pääse jouluksi kuin lähimmälle rannalle. Sydney aloittaa kotikaranteenin eli viikon eristyksen rokotetuille ulkomailta palaajille kun rajat avataan. Perth pitäytyy sitkeästi kaksiviikkoisessa kalliissa hotellikaranteenissa, jonka paikkoja on leikattu monta kertaa sitten systeemin käyttöönoton heinäkuussa 2020. Tällä hetkellä Perth suostuu majoittamaan  max. 265 ihmistä viikossa - puolentoista miljoonan asukkaan kaupungissa. Eli vaikka WA:sta pääsisikin livahtamaan ulos, takaisin saa jonottaa vielä monenmonta kuukautta. Itse asiassa tällä hetkellä monet matkatoimistot ja lentoyhtiöt eivät edes myy lippuja Australiaan, koska rajatilanne elää eikä selkeitä ohjeita mihinkään ole vielä annettu.

3. Kenen pitää karanteerata?

Tätä hieman sivuttiin aiemmassa, mutta kerrataan selkeyden vuoksi. 

Kaikkien ulkomailta Australiaan saapuvien pitää karanteerata. Jos olet tuplarokotettu Australian hyväksymällä rokotteella (AstraZeneca, Pfizer, Moderna), saat marraskuusta lähtien joissain osavaltioissa mahdollisesti suorittaa kotikaranteenin hotellikaranteenin sijaan.

Sydney on jo julistanut aloittavansa viikon valvotun kotikaranteenin, mikäli sen kokeilussa ei ilmene yllätyksiä. Muista kaupungeista Melbourne ja Adelaide harkitsevat ja/tai testaavat samaa, kun taas Darwin ja Hobart eivät ole ilmoittaneet kantaansa. Brisbane ja Perth eivät aloita kotikaranteenia, vaan hotellikaranteeni ja vuoden 2022 mittaan alkava karanteenikeskus-karanteeni jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Kaikissa osavaltioissa rokottamattomat joutuvat yhä hotellikaranteeniin.

Kotikaranteeni tulee toimimaan niin, että maahan tulijoiden tulee ladata kännykkäsovellus, joka tarkkailee kännykän sijaintia 24/7 ja johon tulee välillä tunnistautua omalla naamallaan, kun tunnistautumiskäsky tulee. Tunnistautumiskäskyyn reagointiaika on 15 minuuttia ja jos tätä ei täytä, poliisi tulee ovelle tutkimaan, oletko kotona. Kotikaranteenin rikkojia uhkaavat rajut rangaistukset, eli kymmenientuhansien sakot ja/tai vankilatuomio. Miten kentältä mennään kotiin, ei ole vielä selvää, eli onko tähän joku kuljetus vai voiko hankkiutua omalla autolla tai vuokra-autolla, vai miten. 

Niissä osavaltioissa, joissa hotellikaranteeni jatkuu, prosessi on tämä: lentokentältä kuljetetaan poliisin määräämään hotelliin bussiletkassa ja poliisisaattueessa. Jokainen perhekunta kirjataan hotelliin busseista yksitellen eli edes hotellin aulassa ei saa olla yhtä aikaa (vaikka kaikki bussissa olijat ovat olleet yhtä aikaa lennolla ja lentokentällä...). Karanteeniaika on 14 x 24h siitä hetkestä, kun lento laskeutui, tai kunnes vuorokausi päättyy eli klo 24:00 (superkätevää pikkulapsiperheissä). Sen jälkeen hotellista saa lähteä minne haluaa, mutta karanteenilasku tulee perässä: vähintään $2500 per henkilö, $3000 per pariskunta, tai monta tonnia lisää, jos tarvitsee kaksi huonetta yhden sijaan eli perheessä on enemmän kuin kolme henkeä. 

4. Miksi säännöt ovat erit eri osavaltioissa, häh?

Hyvä kysymys.

Kaikki juontaa siihen, että koronatilanteen räjähdettyä käsiin maaliskuussa 2020, valtionjohto teki osavaltiojohdon kanssa diilin. Valtiolle perustuslaillisesti kuuluva karanteeni delegoitiin osavaltioiden vastuulle, koska nämä ovat vastuussa myös sairaaloista (lakiteknisesti ja taloudellisesti), joten kukin osaltio saa koittaa minimoida sairaalapainetta parhaaksi katsomallaan tavalla. Vastineeksi valtio otti kontolleen koronakorvausten maksun eli työttömille ja yrityksille suunnatun tukipaketin. 

Alunperin tavoite oli hidastaa koronan leviämistä, jotta terveydenhuolto saadaan resursoitua kunnolla. Australia kuitenkin saarivaltioina saikin eliminoitua koronan pitkäksi aikaa (joistain osavaltioista käytännössä kokonaan) ja Premiereille kihahti valta päähän. WA on tästä malliesimerkki, sillä tämä asukasmäärältään pieni, meren ja autiomaan muusta maailmasta eristämä kaivos-, öljy-, ja kaasujättiläinen tahkosi ennätysbudjetin koronavapaana kolkkana, saarena saaressa. Tietenkin on mahtava juttu, että tuotannon ja työllisyyden pysäytyksiä ei ole koettu. Mutta nyt toimintatapa uhkaa jäädä repeatille päälle eli mitään muuta ei edes yritetä, koska tämähän toimii jo.

Päätösten takana on paljon puhdasta politikointia. Täällä on tulossa valtakunnalliset vaalit joskus välillä tammikuu-toukokuu 2022 (päivämäärä ei ole pysyvä vaan pääministeri saa julistaa vaalit haluamalleen ajankohdalle tietyn aikaikkunan sisällä). Pääministeri edustaa täkäläistä Kokoomusta, uppiniskaisimpien osavaltioiden Premierit ovat täkäläistä SDP:tä (näin myös Länsi-Australiassa). Eli poliitikot eivät muutenkaan halua puhaltaa yhteen hiileen puoluerajojen yli eivätkä varsinkaan vaalivuonna. Pääministeri odottaa, että rajasulkua jatkavat osavaltiot mokaavat kannatuksensa ja äänet satavat hänen laariinsa. Rajasulkua kannattavat Premierit puolestaan toivovat kädet ristissä, että pääministerin kannatus romahtaa "ennenaikaisen" rajojen avaamisen vuoksi ja kannatus kopisisi heidän puolueensa laariin. Eli tavan ihmisten etu on vain yksi pykälä prismassa eikä todellakaan aina tärkein, väitän. 

Lakipykälistä kiinnostuneille infoksi, että Australian rajasulku ja matkustuskiellot perustuvat Biosecurity Actiin eli kansalliseen bioturvallisuuslakiin. Australiaan on julistettu bioturvallisuus-hätätila, mikä puolestaan on oikeuttanut osavaltiot aktivoimaan omat hätätilalakinsa, joista karanteenimääräykset ja osavaltioiden rajasulut saavat lainvoimansa. Nyt eletään jänniä aikoja sikäli, että jos Australian valtio lakkauttaa bioturvallisuus-hätätilan avatakseen ulkorajat, onko osavaltioilla enää oikeutta pitää omia hätätilalakejaan voimassa - eli onko niillä todellisuudessa oikeutta estää ketään palaamasta kotiinsta tai veloittaa karanteenista? Valtion lait kun menevät osavaltioiden lakien edelle tärkeydessä. 

On mahdollista, että Australiassa tullaan pian näkemään oikeusjuttuja aiheesta: matkatoimisto Fligth Centre harkitsee oikeustoimia QLD:n ja WA:n osavaltioita vastaan, koska menettää tietenkin jatkuvasti miljoonia matkustuskieltojen ja rajasulkujen vuoksi. WA on jo kerran haastettu oikeuteen kaivospatruunan toimesta, joka ei päässyt muualta Australiasta Länsi-Australiaan omistamalleen kaivokselle rajasulun vuoksi. Tuolloin kaivospatruuna hävisi tapauksen - oikeuden mukaan Länsi-Australialla oli bioturvallisuussyistä oikeus estää vapaa liikkuvuus maan sisällä. Nyt, jos hätätilan katsotaan lakkaavan, oikeusjuttujen lopputulema voi olla hyvin toinen. Muutoksen tuulia odotellen.

Ei enää yksi valtio, vaan monta kinastelevaa ja nokittelevaa osavaltiota. Korona ei ole tuonut Australiasta parhaita puolia esiin valitettavasti. Kuva (c) Australian Chamber of Commerce.

Kampanjakauden avaus

 Jos ongelmia ei arjessa ja elämässä muuten ole, niitä kannattaa hankkia tai aiheuttaa lisää. Kas näin. 

Olen välillä maininnut, että olen täkäläisten Vihreiden jäsen ja tämän vuoden alussa päätin, että aktivoidun nyt oikeasti ja alan peräti käymään kokouksissa ja avustamaan vaalityössä. Maaliskuun 2021 osavaltiovaaleissa avustin oman kotikuntani ehdokasta eli päivystin vaalikopilla esitteiden kanssa. Täällä on normitapa, että vaalipäivänä kaikki kynnellekykenevät puolueet lähettävät vapaaehtoisia jokaisen äänestyspaikan lähituntumaan - huom, pitää jättää vähintään 6 metriä väliä äänestyspaikan ovelle eli kenenkään naamalle ei tietenkään tungeta. 

Vapaaehtoiset jakavat oman puolueensa äänestysohjeita. Tämä siksi, että täällä äänestyslippuun ei piirretä vain yhtä numeroa, vaan äänestäjien tulee laittaa kaikki ehdokkaat tai puolueet paremmuusjärjestykseen. Puolueet tekevät keskenään diilejä, joiden pohjalta vaaleissa häviävät puolueet voivat ohjata itselleen tulleita ääniä jonkun muun hyväksi. Idea on, että kenenkään ääni ei "mene hukkaan", vaan jokainen ääni vaikuttaa jonkun valintaan. 

Harmi vaan, että läheskään kaikki äänestäjät (minä mukaanlukien) eivät ymmärrä, miten tämä flow oikeasti tapahtuu ja minne äänet lopulta menevät. Mutta mitäs pikkujutuista, kuten siitä, että Länsi-Australiassa parlamenttiin pääsi KesäaikaNyt-puolueen edustaja 98 äänellä, kun taas juurikin Vihreitä ja monien muiden pienpuolueiden edustajia jäi rannalle jopa kymmenillätuhansilla äänillä. Asiaa sotkee entisestään, että eduskunta on kaksikamarinen, ja ylä- ja alahuoneen tehtävät ja äänimäärät/äänestyskäytäntö ovat erit. Älkää kysykö miten. 

Enivei, tämän postauksen tarkoitus ei ole kammata Länsi-Australian politiikan takkuja, vaan kertoa rehellinen yhteenveto siitä, miten ei pidä toimia kampanjavapaaehtoisena. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Minusta tuli viime viikolla oman alueeni Vihreiden uusi somekoordinaattori, lähinnä koska a) olenhan milleniaali (just ja just) eli epäilemättä synnynnäisesti teknologiahaka (hah!), b) olen blogannut kymmenen vuotta eli jotain tuntumaa someen on (vaikka blogillani ei ole koskaan ollut kunnollista somestrategiaa saati kaupallista näkyvyyttä), ja c) kaikki muut viheltelivät seinille katsoen kun vapaaehtoista kysyttiin. 

Täällä on valtakunnalliset vaalit ensi toukokuussa. Tänään vietettiin alueemme Vihreiden kampanja-avaus grillauspiknikin parissa. Meitä järjestäjiä oli tusina ja kaikki olimme lupautuneet tuomaan jotain pöytään, sekä hoitamaan jotain tehtävää. Itselleni tietysti lankesi se somekoordinointi, ml. valokuvaus. 

Ensimmäinen moka lähti kehittymään jo eilen, kun unohdin laittaa kännyn laturiin yöksi. Tai itse asiassa aivan ensimmäinen moka syntyi jo viikkoja sitten, kun sovin samalle viikonlopulle kaksi tapahtumaa. Normaalisti pitäydymme max. yhdessä, koska Perthin välimatkojen ja taaperon kanssa päivästä tulee muuten päätöntä ryntäilyä ja säätämistä. 

Meillä oli aamulle sovittu tietyn kaveriporukan kesken aamiainen eräässä kahvilassa puoli tuntia meiltä pohjoiseen. Kahdeksan aktiivisen ihmisen saaminen saman pöydän ääreen on aina ihme, eli oli pakko ottaa se päivä, joka kaikille muille sopii. Kuin ihmeen kaupalla saimme itsemme ja taaperon paikalle (suoraan sängystä) kello yhdeksäksi ja olikin tosi kiva aamu kuulumisia vaihtaen ja ihanaa kahvila-aamiaista nauttien (yksi elämän lemppariasioita minulle). 

Olin täysin vakuuttunut, että grillipiknik eli BBQ alkaa kello 14. Olimme E:n ja muksun kanssa autoilemassa kohti ostoskeskusta klo 11.15, kun tajusin sentään tarkistaa asian. Alkamisaika klo 12, JUST! Eikun uukkari ostoskeskuksen parkkihallissa ja nokka kohti kotia, marketin kautta, jotta sain ostettua lupaamani BBQ-tarvikkeet. E fiksuna miehenä oli irtisanoutunut koko grillibileistä alkuunsa, voittaakseen opiskelu- ja hengähdysaikaa sunnuntaille. Tiputin hänet kotiin, jatkoin matkaa päikkäreitä torkkuvan taaperon kanssa. 

Ehdimme paikalle ympäristö- ja kierrätyskahvilaan klo 12.15 eli täkäläisittäin tismalleen ajoissa. Tietysti myös napero heräsi parkkeeraukseen, eikä nukkunut kello yhteen, kahteen, kuten olin toiveikkaasti laskelmoinut. Vaunut, reppu, ruuat, lapsi ulos autosta ja tositoimiin.

Tositoimet kestivät viisi minuuttia. Laittelin tuomiseni pöytään muiden kanssa, minkä jälkeen lapsi ei enää halunnut istua rattaissa vaan juoksennella ulkona leikkikentällä ja kanakoppien välissä. Sain sentään taaperon houkuteltua välillä sisälle tervetulopuheita kuuntelemaan, jotta sain napattua kuvan siellä, kuvan täällä. Kunnes. 50% akkua ei kestänyt edes autolatauksen kanssa sitä, että olin jo navigoinut eestaas Perthiä aamun. Zip, loppu, kaput. Loput kaksi tuntia juoksin naperon perässä ja väliajat palloilin hoomoilasena kuin mikäkin tumpunpeukalo. Sain sentään sovittua erään paremmin ja ammattimaisemmin varustautuneen kampanjoijan kanssa, että hän kuvaa ja toimittaa kuvat sitten minulle. 

En kuullut puheista mitään, en oppinut kenenkään nimiä, en voi tuottaa mitään järjellistä yhdellekään someseinälle. Ups.

Lopuksi keräännyimme kaikki yhteiskuvaan, jossa pidin taaperoa sylissä. Hän päätti kikattaen tehdä jekun ja vetäisi hiukseni naamani eteen, kun salama välähti. Kaikki muut hymyilevät ja hurraavat kuvassa, kampanjan somenäkyvyydestä vastaava on ironisesti hautautuneena omaan tukkapehkoonsa.

Onneksi tämä em. ammattilaiskampanjoija jo lähetti minulle kansiollisen kuvia, kunhan saan ylläpitäjän oikeudet sivullemme. Nimittäin edellinen somekoordinaattori lopetti jo kaksi vuotta sitten, eikä kukaan oikein muista, keneltä niitä yp-oikeuksia voisi kysyä. Ups, taas. 

Vaaleihin on vielä 8-9 kuukautta eli jospa siinä ehdin tsempata, vetreytyä ja terästäytyä tehokkuudessa!

Muina naisina hengailua kansanedustaja Brad Pettitin kanssa. Huomaa uber-tyylikäs taaperon reppu.

Etsi kuvasta allekirjoittanut. Yksi niistä paremmin onnistuneista otoksista.

5x puoli miljoonaa - Australia uutisissa

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!

Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Vaikka blogi lähtikin päiväkirjasta itselle ja tutuille, luonnollisesti lukijakunnan kasvu ja kävijöiden uskollisuus motivoivat kirjoittamaan yhäti, vaikka Australia/Perth alkaa olla itselleni tuttua huttua ja varsinaisia uusia avauksia aiheesta on ajoittain vaikea löytää.

Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

1. Australiassa opiskelee yli puoli miljoonaa ulkomaista opiskelijaa, tarkemmin sanoen noin 540 000. Australia on heti USAn jälkeen suosituin englanninkielinen opiskelumaa, taakse jäävät mm. Iso-Britannia ja Kanada.

Australian suosio ei sikäli yllätä, että jos olisin itsekin opiskelupaikkaa vailla, seikkailullinen vuosi tahi muutama Australiassa kiinnostaisi kyllä. Aussilaan on vaikeahko saada työviisumia, kun taas opiskeluviisumin saa, jos saa opiskelupaikan, ja sen taas saa rahalla. Opiskeluviisumilla saa tehdä töitä max 25h/vko, oppilaitosten virallisina loma-aikoina rajoittamattomasti. Opiskeluviisumilla voi myös tuoda kumppaninsa maahan, joka saa samat työnteko-oikeudet. Eipä ihme, että opiskelu ja opiskeluviisumi ovat kuumaa valuuttaa Australiaan haikailevien nuorten aikuisten keskuudessa.

Opiskelu ei ole täällä halpaa saati ilmaista, mutta opintoihin voi anoa Suomesta opintotukea ja niitä voi rahoittaa sillä viisumin sallimalla työnteolla. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, millaisen kurssin ja millaisessa oppilaitoksessa valitsee - osa on mielestäni aika ala-arvoisia tutkintomyllyjä, joissa oppiminen on nimellistä. Toisaalta Australiassa on huippuyliopistoja ja maineikkaita korkeakouluja, eli valinnanvaraa on.

Suomalaisia (ja pohjoismaisia) opiskeluhalukkaita ohjeistaa ja auttaa Adelaidesta käsin tuttuni Kia Australia Study Educational Services´stä. Häneltä voi kysellä suoraan lisää, jos opiskelu ja viisumi ovat to do - listallasi.

2. Perthiläisistä puoli miljoonaa on julkisliikenteen ulottumattomissa. Tämä kuvaa Perthin kaupunkirakennetta loistavasti, sillä Perthin metropolialueella asuu 1.5 miljoonaa ihmistä, joista siis kolmannes ei ole lähelläkään bussi- tai juna-asemaa.

Perth leviää ja kasvaa jatkuvasti yhä kauempana sijaitseviin esikaupunkeihin. Osa niistä on fiksusti suunniteltu ja sisältävät kaikki keskeiset palvelut, joten ne ovat enemmän omakotitalokyliä kuin nukkumalähiöitä. Kuitenkin nukkumalähiöitäkin yhä rakennetaan aktiivisesti, ja niihin muutetaan innolla, sillä ostohinta ja asumiskulut ovat jopa puolet vähemmän kuin keskustammassa. Mutta, jokapäiväinen autoilu töihin jopa tunnin suuntaansa ei voi olla kummoista herkkua.

Julkisliikenne tuntuu täällä olevan joka vaaleissa kiistakapula, mutta mitään isoja ratahankkeita tai uudistuksia ei ole valmistunut koko tänä lähes kahdeksana asumisvuotenani. Yhtä junareittiä on jatkettu pohjoisen kauimpiin lähiöihin, mutta siinäpä se. Edes lentokentälle ei vielä/edelleenkään pääse junalla. Tosin sinne pitäisi päästä joskus vuoden 2020 kuluessa, jos uusin raideyhteys valmistuu ajoissa. Yleensähän ne eivät valmistu ajoissa, jos Länsimetroa Suomessa pohdiskelee...

3. Vuokralaiset tarvitsevat puoli miljoonaa enemmän säästöjä kuin kodinomistajat eläköityessään, laskeskeli Australian eläkerahastojen kattojärjestö.

Aussilassa eläkerahasto eli super on pakollinen, mutta kunkin itsensä hallinnoitavissa. Superia voi siis kerryttää itsenäisesti sijoittamalla, tai laittamalla rahat valmiiseen fundiin eli rahastoon. Omani on Länsi-Australian julkissektorin rahasto GESB ja olen ollut sen toimintaan ihan tyytyväinen. Suomessahan ei välttämättä edes tiedä, minne rahastoon työnantaja maksaa, saati miten hyvää tuottoa oma eläkerahasto tekee. Täällä rahastosta tulee tiliote kuten pankistakin, ja sijoituksia voi itse säätää ja muuttaa tuotto-odotusten mukaan.

Miksi vuokralaiset tarvitsevat enemmän säästöjä? Super-rahastosta ei saa rahojaan käyttöön ennen tiettyä ikää, tällä hetkellä 60v (55v jos on syntynyt ennen tiettyä vuotta). Rahat voi nostaa pois könttänä, tai kuukausierinä, tai näiden kombona. On jokaisen omalla vastuulla hallinnoida omaa superia niin, että laskee sen riittävän koko loppuelämän, kun siltä alkaa nostaa rahaa eläkeiässä. Kodinomistajilla on aina mahdollisuus myydä asunto, jos super uhkaa huveta, kun taas vuokranneilla ei tätä samaa turvaverkkoa ole.

Laskelmien mukaan superia tarvitaan ainakin puoli miljoonaa dollaria, jotta se kerryttäisi turvallisen $60 000/v tuoton, jolla pariskunnan tulisi pystyä elämään. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan työuransa aikana ehdi haalia tuota puolta miljoonaa eläkerahastoon, ja Australiassakin on erillinen vanhuuseläke, jota voi saada, jos on pienituloinen ja superista rahat vähissä. Se on tällä hetkellä noin $400/vko - jotakuinkin sama summa kuin keskivertokolmion vuokra viikossa. Eli kukkaronnyörit on paras pitää tiukalla pelkällä vanhuuseläkkeellä.

4. Lapsen lähettäminen yksityiseen peruskouluun maksaa noin puoli miljoonaa. Aussilassa peruskoulun, kolmetoista luokkaa, voi suorittaa joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Koulua on esikoulusta kutosluokkaan ja sen jälkeen vuosikurssit 7-12.

Itse olen liian suomalainen eli kunnalliseen/valtiolliseen koulujärjestelmään niin tottunut, etten näe juurikaan syitä lähettää lasta yksityiskouluun. Julkissektorin koulukaan ei ole aivan ilmainen, mutta maksut jäävät kuitenkin satasiin vuodessa tonnien tai kymppitonnien sijasta. Täällä yksityiskoulut usein ovat katolisten järjestöjen ylläpitämiä eli ainakin nimellisesti uskonnollisia. Muutama tuttu vanhempi on selittänyt, että oman alueen akateemisesti tai maineellisesti paras koulu saattaa olla se yksityinen, tai yksityiskoulussa on tarjolla sellaista ekstraa, mitä julkisissa ei ole, vaikkapa jokin musiikki- tai urheilu-erikoistumisväylä.

Varmasti yksityiskouluissa on puolensa, eihän niitä muuten olisi, mutten itse näe mahdolliseksi maksaa puolta miltsiä ennenkuin lapsi on edes yliopiston tai TAFEn eli ammattikorkeakoulun porteilla. Ne kun maksavat aivan väistämättä useita tuhansia, jopa kymppitonneja, lukukaudessa.

5. Australian pääministeri osoittaa puoli miljardia sotamuseoon. Tämä on jo eri skaalassa kuin puoli miljoonaa, mutta tuli hakusanalla esiin, joten laitetaan mukaan. Aussilan kohtalaisen epäsuosittu pääministeri, oikeiston Scott Morrison, teki jälleen oudohkon investointipäätöksen osoittaessaan 500 miljoonaa dollaria Australian War Memorial- muistokohteen / museon laajentamiseen, vaikka kriitikot vaativat, että sama raha käytettäisiin veteraanien palveluihin. Australian War Memorial on Canberrassa sijaitseva kuuluisa nähtävyys.

Morrison on aiemmin ollut tapetilla mm. budjetoituaan lähes seitsemän miljoonaa dollaria kapteeni Cookin laivan näköismalliin, jonka on tarkoitus purjehtia Australian ympäri juhlistaakseen kapteeni Cookin 250 vuotta sitten tekemää löytöretkeä tänne. Huono homma vaan, että kapteeni Cook ei löytänyt Australiaa (aboriginaalit asuivat mantereella jopa 60 000 vuotta sitten ja ensimmäiset valkoisetkin visiteerasivat jo 1600-luvulla, Cook kartoitti pelkästään mantereen itärannikkoa 1770-luvulla), eikä myöskään koskaan purjehtinut Australian ympäri.

Näköislaivan rahoitusta perusteltiin mm. sillä, että näin "uudelleenluodaan Cookin purjehdus", mikä oli faktuaalisesti väärin. No, tekevälle sattuu. Edellinen pääministeri, Scott Morrisonin yllättäen syrjäyttämä Malcolm Turnbull budjetoi puoli miljardia verovaroja kavereidensa "mertensuojelusäätiölle" ilman kilpailutusta tai raporttijälkiä siitä, miksi juuri kyseinen järjestö sai rahat eikä joku tunnetumpi, läpinäkyvämmin toimiva tai aidosti rahat ansaitseva.

Kapteeni Cookin alus HMS Endeavour, maalaus Samuel Atkins, National Library of Australia.

Saunatontuista litteään maapalloon - mitä on tieto?

Ajattelin kirjoittaa jonkun hauskan kepeän postauksen, mutta sellaista ei taida nyt irrota. Ei sillä, että mikään on varsinaisesti huonosti, mutta olen viime päivät ja viikot ollut jossain syntyjä syviä soutamassa henkisesti. Osin työn takia, osin siksi, että luen parhaillaan (fiktiokirjoittamista varten ja yleisestä kiinnostuksesta) kirjaa Suomalainen Kansanusko - Samaaneista Saunatonttuihin. Nämä kaksi asiaa, työ ja tuo kirja, eivät äkkiseltään liity mitenkään toisiinsa, toisaalta liittyvät hyvinkin tiukasti teemalla usko, tieto ja miten näemme maailman.

Risto Pulkkinen toteaa em. kirjassa, että suomen sana uskonto on kansainvälisesti harvinainen, koska se pohjautuu uskomiseen, eli jonkin asian hyväksymiseen ilman rationaalista tietopohjaa. Muissa kielissä uskonto pohjautuu johonkin muuhun: esimerkiksi englannissa religion kumpuaa latinan merkityksistä sitoa/olla sidottu, tai velvollisuus/olla velvoitettu. Pulkkinen kirjoittaa, että entisajan suomalainen ei uskonut saunatonttuihin, shamaaneihin ja kaikenlaisiin luonnonhenkiin ja maahisiin, vaan hän tiesi, että ne ovat totta. Tämä siksi, että tietäminen oli hyvin erilaista ennen valistusaikaa ja tieteellisten menetelmien kehittymistä. Tieto oli sitä, minkä jo lapsesta oppi, mitä itse koki ja mitä muut kertoivat totena.

Mitä tieto oikeastaan on? Nykyäänkin "tiedämme" samalla lailla kuin menneisyyden ihmiset, omakohtaisen opin ja muilta kuullun perusteella. Toki nykyään tieteellä on paljon sanavaltaa ja itsekin akateemikoksi tähtäävänä luotan ns faktatietoon ja tutkittuun tietoon enemmän kuin muiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Toisaalta, monet asiat maailmassa ovat väistämättä "pelkästään" kokemusperäisiä: koemme asiat aina omasta näkökulmastamme ja esimerkiksi historiankirjoitus ei ole mikään faktalista, koska se on aina kerrottu jostain näkökulmasta - ihmisten toimien ja motiivien suhteen ylipäätään on vaikea löytää objektiivisia faktoja, koska kuka ne voi määritellä ja miksi tämän määrittelijän näkemys on faktapohjaisin?

Tästä päästäänkin hankalaan suohon, jossa yhdistyvät työni, Trump sekä flat earthers eli litteän maapallon kannattajat. Ai mitenkö? No kerron, kiitos kysymästä!

Kuten kerrottua, työnkuvaani on valitusten ratkominen ja se käytännössä tapahtuu kuulemalla valittajaa ja sen jälkeen etsimällä todistusaineistoa sille, mitä tilanteessa tapahtui ja miten olisi pitänyt mennä. Jos esim joku saa junassa sakot liputta matkustamisesta, kun kortinlukija ei toimi ja kortilla oli maksua, on todennäköistä, että sakot tulivat väärin perustein. Kuitenkin erittäin usein valittajan oma käsitys asiasta on hyvin eri kuin mihin todistusaineisto viittaa: aina ei ymmärrä kaikkea oikein, ei tiedä miten asioiden kuuluisi mennä, tai haluaa uskoa itse toimineensa oikein. On lähestulkoon mahdoton tehtävä murtaa sellaisen henkilön uskomuskuplaa, joka on vakuuttunut olevansa oikeassa oman kokemuksensa, tutuilta kuulemiensa asioiden sekä oman lakipykälien lukemisensa perusteella.

Luin äskettäin jutun tutkijasta, joka tutkii litteä-maapallo-teoriaa kannattavia ja osallistui näiden vuosikonferenssiin Englannissa. Tutkijan mukaan litteistit eivät ole - vastustajien käsityksistä huolimatta - keskimääräistä typerämpiä tai kykenemättömiä ymmärtämään tiedettä. He vain suhtautuvat tieteentekijöihin ja tiedon hallussapitäjiin erittäin epäluuloisesti. Litteistit ajattelevat, että tiedon valtalinnakkeet kuten yliopistot, parlamentit ja valtion virastot, tahallaan pimittävät tietoa ja/tai syöttävät kansalle sellaista tietoa, joka hyödyttää niitä itseään, mutta jotenkin haittaa tai vahingoittaa kansaa. (En tosin tiedä miten pyöreä maapallo haittaa kansaa). Litteistit uskovat, että jos heillä vain olisi itsellään samat varat ja tutkimusvälineet kuin tiedon valtalinnakkeilla, he voisivat todistaa oman väitteensä. Litteistien tunnuslause konferenssissa oli: "jos tiedät sisimmässäsi, että jokin on miten on, se on silloin totta." Samankaltaista ajatusta viljelevät Trumpin kannattajat, jotka uskovat Hillary Clintonin olevan suunnilleen noita-akka ja Barack Obaman terroristimuslimi.

Uskomus, että sydän, sielu tai jokin vastaava kertoo aukottomasti mikä on faktaa ja mikä ei, on epäilemättä meillä kaikilla jossain muodossa. Useinhan jonkinlainen kuudes aisti tai vaisto kertoo, jos jokin esimerkiksi on liian hyvää ollakseen totta, tai jonkun ihmisen käytöksessä on jotain arveluttavaa. Harmi kyllä tämä faktantunnistuslaite ei toimi luonnontieteellisten faktojen suhteen. Muinaisihmiset uskoivat, että maa on litteä ja sitä peittää jonkinlainen kupu tai telttakangas (taivas). Litteistit näyttävät uskovan johonkin samansuuntaiseen puhtaasti omien kokemustensa pohjalta. Omat aistit eivät aina kerro koko totuutta: itse asiassa emme edes tiedä, millainen maailma "oikeasti" on - sitä voisi aistia ja mitata niin monilla muillakin sensoreilla kuin ihmiskehossa olevilla, alkaen infrapunasta ja zoomaten kvanttitasolle asti. Hyönteiset aistivat ultraviolettivaloa, nähden aivan eri värisen maailman kuin ihmiset. Mikä versio maailmasta on se objektiivinen ja mikä ei?

Ennen internetin syntymistä joku ajattelija (jonka nimeä en muista) esitti, että kaiken tiedon saattaminen kaikkien ulottuville tulee tuottamaan maailmanrauhan, koska silloin ymmärrämme kaikki toisiamme. Oivoi... tieto on päinvastoin pirstaloitunut ja "henkilökohtainen tietäminen" samassa mielessä kuin muinaissuomalaiset tiesivät tonttujen olevan totta on muuttunut yhä yleisemmäksi, tieteelliseen tietoon nojaamisen sijasta. Tämä ei ole pelkästään paha asia - omakohtainen, subjektiivinen kokemus on hyödyllistä monessa mielessä, vaikkapa ruokavalion laatimisen suhteen (mikä sopii itselle parhaiten). Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kilpailevat mielipiteet ovat samanarvoisia: se, että minulle pälkähtää päähän jotain, ei tarkoita, että pälkähdys mitätöi esimerkiksi vuosien tieteellisen tutkimuksen ja empiirisen laajan todistusaineiston.

Mikä auttaisi tiedon pirstaloitumiseen? Ainakin koulutusleikkaukset ja koulutuksesta tinkiminen kaikkialla maailmassa ovat vaarallinen tie: kun ihmisille ei kehity kykyä kyseenalaistaa ja etsiä tietoa, yhä useampi luottaa omakohtaiseen kokemukseensa ja yhden ihmisen kokemus ei mitenkään vastaa esim. tuhansilla tehtyä tutkimusta tai vuosikymmenten mittaisissa tutkimuksissa kertynyttä tietopankkia. Toisaalta on terveellistä itse kunkin välillä kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja paikantaa luutuneita uskomuksia - miksi juuri minä tietäisin tästä enemmän tai paremmin kuin jokin vastakkaista kantaa oleva? Tosiaalta, miksi kovaäänisin, tunteikkain (tai vastavuoroisesti tunteettomin) olisi varmimmin oikeassa? He kun tuppaavat dominoimaan julkista keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin politiikassakin.

Kuva (c) Conversation. Itselleni ei ole selvinnyt, miksi litteä maa on uskottavampi kuin pyöreä maa.

Tapetilla täällä juuri nyt

Suomessa kohistaan sotesta, persujen hajoamisesta ja presidentinvaaliehdokkaista, täällä puolen palloa on tietenkin omat kesto- tai hälinäaiheensa. Millaisia näkyviä uutisia Länsi-Australiassa näkee mediassa juuri nyt (tai pidemmällä aikavälilllä kestoaiheiden tapauksessa...).

Australian kansalaisuus. Australian hallitus päätti vuoden alussa, että tiukennetaanpa kansalaisuuden saannin ehtoja. Päätös tiukennuksesta tuli voimaan 20. huhtikuuta. Mutta, laki tiukennuksesta ei ole vielä mennyt läpi eli kukaan - eivät poliitikot, eivät viranomaiset - ei tiedä, mitä tiukennus pitää sisällään eli miten kansalaiseksi nyt sitten pääsee.

Aiempi ehto oli, että maassa on pitänyt asua vähintään neljä vuotta yhteensä, joista kaksi vuotta PR-, permanent residency- eli pysyvällä oleskeluluvalla. Nyt ehdoksi ilmeisesti tulee, että maassa on pitänyt asua vähintään neljä vuotta PR-viisumilla, jonka usein saa vasta muutaman vuoden muulla viisumilla oleskelun jälkeen. Esimerkiksi E:n veli on asunut maassa jo 7 vuotta, joista osan WH:lla eli nuorille tarkoitetulla working holiday-viisumilla, osan opiskelijaviisumilla ja nyt kolme vuotta PR:llä. Hänen pitää siis vielä odottaa vuosi ennenkuin kansalaisuustestin ovi aukeaa.

Tilanne on limbo, koska kukaan ei tiedä eikä voi neuvoa, millä ehdoilla kansalaisuuden saa. Kuuma peruna on kielitaito. Tähänkin asti PR-viisumin saannin ehtona on ollut välttävä kielitaito (pärjää arjessa), mutta kielitaidon testaus on vaihdellut henkilöstä riippuen. Viisumiin on voinut saada lisäpisteitä hyvästä kielitaidosta, mutta ilman kielitestiäkin on viisumin voinut saada, jos on kotoisin maasta, jonka pääkieli on englanti, tai jos pisteet muuten riittävät viisumirajaan esim. pitkän työkokemuksen kautta.

Nyt hallitus aikoo vaatia, että kansalaisuuden ehdoksi laitetaan ns. yliopistotason englanti, IELTS-testin tulos 6. Tämä on aiheuttanut paljon haloota, koska a) läheskään kaikki maahanmuuttajat eivät tule opiskelemaan, esim. kiinalaiset isovanhemmat jotka muuttavat lastenlapsia hoitamaan; b) läheskään kaikilla ausseillakaan ei ole yliopistotutkintoa eikä tarvetta tai halua sellaista hankkia - eivätkä he myöskään puhu yliopistotason englantia; ja c) tänne on aikojen saatossa muuttanut paljon väkeä, jotka ovat oppineet englannin vasta paikan päällä ja pärjänneet silti elämässä aivan hyvin.

IELTS-testissä on ongelma, että sen tulosta ei lasketa keskiarvona, vaan kaikista osa-alueista (kuuntelu, puhe, luetun ymmärtäminen ja tekstintuotto) pitäisi saada vähintään tulos 6 (asteikolla 1-10) kelvatakseen. Itse sain aikoinaan tuloksen 7 opiskeltuani englantia kolmosluokasta asti ja asuttuani Kanadassa ennen Australiaan muuttoa, eli 6 on aika tiukka raja monelle. Testissä nimittäin jännittää, hermostuttaa, osa kysymyksistä on hieman kompamaisia, ja jos esim. tavaus ja välimerkkien käyttö ei ole hallussa täydellisesti, menettää helposti pisteitä. On siis mahdollista ja jopa todennäköistä, että iso osa hakijoista ei tule testiä läpäisemään, vaikka pärjäävät aivan hyvin normielämässä Australiassa.

Tämä voi luoda Australiaan kahden kerroksen yhteiskunnan, jossa osa saa äänestää ja osa ei, mutta muuten elävät samojen oikeuksien ja velvollisuuksien mukaan. Suomen kansalaisuuteen vaaditaan vähintään yleisen kielitutkinnon taitotaso 3, joka kuvauksen perusteella näyttää vastaavan IELTS-testin tasoa 4 tai 5 (ymmärtää suurimman osan puhekielestä, pärjää arjessa, tekee joitain kielivirheitä, pystyy toimimaan ammatissa). Jos Suomessa alettaisiin vaatia äidinkielen yo-kokeen läpäisyä esim. tuloksella 8 kansalaisuuden saamiseksi, sitä tuskin pitäisi realistisena vaatimuksena kukaan muu kuin Laura Huhtasaari.

GST eli ALV. Aussilan ALV on 10% tuotteiden hinnasta ja sen tasosta ei ole keskustelua, mutta ALV-tulojen jakamisesta kyllä. Jokainen osavaltio tilittää alueellaan kertyneet ALVit liittovaltion holveihin, josta summa jaetaan takaisin osavaltioiden käyttöön tietyllä laskukaavalla, ottaen huomioon osavaltion väestömäärän, menot ja muut tulot. WA, Länsi-Australia, on pitkään ollut maksumiespuolella, koska täällä oli n. vuodesta 2003 nousukausi ja 2010-luvun alun paikkeilla hurja piikki kaivosalan tuotannossa ja tienesteissä. 2014-15 alkoi kuitenkin lamanpoikanen näkyä ja WA ei ole enää pariin vuoteen tuottanut läheskään samaa määrää rahaa kuin ennen.

Liittovaltiolle tilitetyistä ALVeista WA saa takaisin vain 34% ja tämähän on osavaltion poliitikkojen murheenkryyni ja valitusvirsi #1, mielestäni aiheesta. Hyvinä aikoina voi tietenkin tukea muita alueita, mutta nyt laman laahatessa prosentin tulisi olla reilumpi. Australian pääministeri ei kuitenkaan ole kiinnostunut rukkaamaan osuuksia - miksipä olisi, hänelle helpompaa, että asiat rullaavat kuten ennenkin.

Tavalliselle tallaajalle lama näkyy esim. siinä, että keskustan toimistoista ja liiketiloista on jopa joka viides tyhjillään. Nyt pahimmoilleen vielä Perthin keskustan kaksi suurinta ostoskeskusta menevät remonttiin yhtä aikaa - Forrest Chase ja Raine Square - eli keskusta näyttää aavekaupungilta ainakin vuoden 2018 loppuun. Työpaikkani ympäristö ydinkeskustassa on selkeästi hiljentynyt eikä mistään näy, että Perth on kuitenkin lähes kahden miljoonan asukkaan metropoli. Enemmän tunnelma on luokkaa Kuopio, 100 000 asukasta ja rapiat.

Jos olet aikeissa muuttaa tai tulla vierailemaan Perthiin, kannattaa harkita, voiko matkaa siirtää vuodella, jos töitä ja tekemistä etsit. Toivottavasti vuoden 2018 mittaan piristyy!

Pakolaiset. Vaikka kaoottisin pakolaisaalto näyttää olevan ohi, kestoaihe uutisissa on Australian detention centret eli säilökeskukset. Nämä eivät ole Australian valtion sisällä pääsääntöisesti vaan ulkoistettu naapurimaiden pikkusaarille, Papua-Uuden Guinean Manus-saarelle ja Nauru-valtion saarelle.

Australia kiertää kansainvälisiä sääntöjä julistamalla, että kaikki meriteitse maahan pyrkivät lähetetään ko. keskuksiin, jonne heidät jotakuinkin hylätään odottamaan prosessointia, mikä ei näytä koskaan tapahtuvan. Meriteitse saapuvia ei tulla koskaan päästämään Australian kamaralle, poliitikot uhoavat ja rasistit hurraavat. Australiaan ei voi ilman viisumia tulla mitenkään muuten kuin meriteitse, koska lentokoneet eivät ota kyytiin, jos ei ole näyttää voimassaolevaa viisumia. Turvapaikan hakeminen on YK:n määräämä kaikkien perusoikeus (artikla 14) eli käytännössä Australia on sulkenut itsensä turvapaikanhakumahdollisuuksien ulkopuolelle (paitsi pakolaisleirien kautta, mutta kaikki tietävät että niillä on miljoona kertaa enemmän väkeä kuin ehditään käsitellä).

Ymmärrän, että valtioiden pitää voida määrätä, montako ihmistä otetaan ja miten, mutta pakolaisten käsittelystä on tullut julmaa ja jopa kidutusluontoista (jotta muut turvapaikanhakijat pyrkisivät jonnekin muualle) sekä säälimätöntä poliittista peliä. Uusi-Seelanti on luvannut ottaa 600 pakolaista Australian keskuksista, mutta Australia ei anna heitä, koska pääministeri ehti väittää mediassa, että on sopinut Trumpin kanssa diilin: Australia ottaa USA:an pyrkiviä ihmisiä Etelä-Amerikasta, jos USA ottaa Australiaan pyrkiviä ihmisiä Aasiasta (mm. Afganistan, Sri Lanka, Pakistan, Iran). Eilen paljastui, että Trump oli vain nauranut mokomalle diilille, jota Aussilan pääministeri hehkutti onnistumisena aiemmin. Just joo. Nyt pakolaiset istuvat jumissa saarivankiloissa, koska Aussi-PM ei uskalla syödä uhmakkaita sanojaan ja päästää heitä maahan tai Uuteen-Seelantiin.

Saako äitiyssuunnitelmista kysyä työhaastattelussa? Australiassa on yhä tavatonta, että naispoliitikko etenee näkyvään asemaan, esim. puolueen johtoon. Viimeisin kohu ei sattunut Australiassa, mutta siitä uutisoitiin täälläkin: Uuden-Seelannin Työväenpuolueen johtoon valittiin nainen ja häneltä kysyttiin heti TV-haastattelussa, että mitenkäs äitiyssuunnitelmat, aiotko jäädä äitiyslomalle lähivuosina? Somekommentoinnista päätellen kysymys on yleinen myös työhaastatteluissa. Suomalainen ei voi ymmärtää koko kysymystä, koska se on Suomessa laiton ja yleensä mediallakin on sen verran tasa-arvo-älliä, ettei ala grillata naispoliitikkoja lapsista, päästäen miespoliitikot läpi seulan ilman kommentin kommenttia.

Eniten uutisoinnissa ihmetytti se, miten moni kommentoija, sekä nainen että mies, piti kysymystä aivan asiallisena ja oikeutettuna. "Tottakai pitää voida kysyä, koska työnantajan pitää voida tietää!" Täällä äitiysvapaa on vain 3kk, johon voi saada valtion avustusta toiset 3kk, jonka jälkeen kaikki vapaa otetaan omasta pussista. Näkemäni  mukaan useimmat äidit palaavat työelämään 12kk vapaan jälkeen osa-aikaisiksi. Osa jää kotiäideiksi, mutta ainakin Perthissä koulutetummat äidit yleensä palaavat uraansa jatkamaan ja tienaamaan perheelle.

Siihen nähden, miten liikkuvaista sakkia aussit ovat työelämässä, äitiysvapaan naulitseminen isoimmaksi ongelmaksi on lähinnä naurettavaa. Moni vaihtaa työpaikkaa lennosta lyhyellä varoitusajalla, ja etenkin nuoremmat lähtevät esim. matkustelemaan 6-12kk:ksi. Seniorimmatkin saattavat ottaa 3kk lomaa risteilyyn tai vaikkapa oman vanhemman hoitoon. Jos se äitiysvapaa niin paljon rassaa niin luulisi, että työnhakijoiden tulisi paljastaa kaikki mahdolliset lomasuunnitelmat ja esim. terveyskrempat, jotta työnantaja tietää, mitä odottaa. Ihan kuin työelämässä ja ihmiselämässä voisi  ylipäätään varautua ihan kaikkeen tai taata sen, että palkattu työntekijä pysyy pestissä aina ilman katkoja, sairaslomia tai mitään tuottavuustipahduksia.

Googlaamalla Australia News löytyy tälläinen osuvan kantaaottava kuva. (c) SBS.

Perth, hajarakentamisen mekka

Luin aamukahvin äärellä paikallislehdestä jutun, jossa käsiteltiin Perthin kaupunkikuvaa ja -rakennetta, erityisesti siitä näkökulmasta, miten levällään koko Perth on ja näyttää olevan jatkossakin.

Pethin maantieteellistä kokoa ei ensi päivinä kaupunkiin saapuessaan edes tajua, vaikka lentokoneesta avautuukin horisonttiin ulottuva matto omakotitaloja ja moottori- ja valtateitä. Perthin metropolialueella on asukkaita vajaat pari miljoonaa eli enemmän kuin kolmiossa Espoo - Helsinki - Vantaa, mutta tämä yksi kaupunkialue kattaa matkan Helsingistä Lahteen.

Jos Perth siirrettäisiin Suomeen tälle janalle, Perthin keskusta osuisi Mäntsälään, eteläisin esikaupunki Mandurah olisi Helsingissä ja pohjoisin, metropolin viimeinen lähiö tai oikeastaan kyläpahanen Two Rocks olisi puolestaan Lahdessa. Perth sijoittuu nauhana Intian valtameren rannalle, eli parempi vertaus olisi, että Perth olisi janalla Helsinki - Hanko tai Helsinki - Kotka. Eli ihan pienestä paikasta ei ole kyse, kun maantieteellisesti mittaa.

Perthin keskusta on tämän metropolin ainut iso kauppa- ja työkeskittymä mittapuuta "oikea kaupunki", ja vaikka esikaupungeissa ja lähiöissä on omat keskustansa, eivät ne yleensä ole edes Kajaanin keskustan kokoluokkaa, vaan ehkäpä mallia Iisalmi. Tosin toiset lähiöt ovat virikerikkaampia kuin toiset, koska Perth koostuu klusterista n. 150 vuotta vanhoja kyliä, jotka ovat kasvaneet yhteen aikojen saatossa ja välit on tilkitty uusilla alueilla.

Vanhoilla alueilla, kuten Victoria Park, Subiaco, Clairmont, Applecross, South Perth ja Mount Lawley, on oma viehättävä tunnelmansa perinteisten rakennusten ja puotien myötä, ja osa uusistakin seuduista on tarkoituksella pyritty rakentamaan eläväisiksi (esim. Joondalup ja rakenteilla oleva Wellard).

Osa lähiöistä puolestaan on pelkkää omakotitaloa omakotitalon jälkeen ja välissä joku hämmentävästi kaiken keskelle tyrkätty pienteollisuussalue tai hallikauppojen meri, eli ei huikean jännittävää kaupunkielämää - puhun teistä Cannington ja Kelmscott.

Perthin keskustakin on äkkiä nähty eikä se mielestäni ole yhtä vireä, laaja ja palvelurikas kuin Helsingin keskusta, paitsi kahviloiden ja ravintoloiden tarjonnan osalta, joita aussit ilokseni rakastavat. Kulttuuria, esim. taidegallerioita ja museoita ei ole nimeksikään samaa määrää kuin Helsingissä.

Samaten kaivosbuumin laannuttua Perthin keskustasta on kadonnut paljon kauppoja ja liiketiloja on tyhjillään, koska pienyrittäjillä ei ole varaa maksaa keskustan vuokria. Tästä seuraa helposti "mädän hampaan kierre", eli kun yksi liike lopettaa, lopettavat myös liikkeet ympärillä, kun asiakkaat eivät enää hakeudu kadulle, jossa ei ole yhtä paljoa tarjontaa kuin ennen.

Perthiä on kuitenkin ratkaisevasti piristetty viime vuosina ja uutta eloa ja ilmettä on keskustaan saatu mm. taidokkailla ja jättikokoisilla graffiteilla, ruukkukasveilla ja valoilla, sekä niillä joka paikassa palvelevilla kahviloilla. Pethissä on harmikseni vallalla "massiivinen on kansainvälistä" ajattelu arkkitehtuurissa, ja mitä isompi jokin uusi ehdotettu rakennus on, sitä "kansainvälisemmäksi" sitä kehutaan (eli siis toisi Perthiin turisteja, mainetta ja mammonaa).

Itse en tajua, miten mittakaavaltaan ylisuureksi pullistettu lasi- tai teräslaatikko - yleensä vielä aakean laakean tyhjän aukion keskellä - tekee Perthistä kiinnostavamman kuin sen oman historiallisen ja uniikin luonteen vaaliminen, jota mm. Fremantlen vanhasatama-kaupunginosassa sentään tapahtuu.

Perthiläisiä kammottaa täydennysrakentaminen, koska keskimäärin ihmiset haluavat asua omalla tontilla, omakotitalossa, hieman ranch- eli maatilatyyliin (on autotallit, työkaluvajat, laaja piha, muutama koira, tilaa neljälle autolle). Syntyperäiset perthiläiset eivät tunnu pitävän kerrostaloasumista oikeana kotina ja rivitalo menee nippanappa jos aivan pakko on.

Koska Perth on suhteellisessa mielessä laaja kuin Los Angeles, tietää se paljon autoilua ja ruuhkia. Lähijuna kun kulkee vain viiteen suuntaan eikä mitenkään kierrä kaikkia yli 300:aa lähiötä. Autoilun haittavaikutusten takia Perthissä yritetään tiivistää kaupunkirakennetta, mutta se tapahtuu erittäin sattumanvaraisesti, riippuen siitä, mistä grynderi eli rakennuttaja sattuu saamaan halvan palan maata. Siksipä täällä saattaa yhtäkkiä yllättäin omakotitalomaton keskeltä pilkistää rakenteilla oleva kerrostalo, kadulla, jonka lähimaillakaan ei ole palveluja saati juna-asemaa.

Asiantuntijat jyrisevät lehtien palstoilla, että ei ei ei näin, tällä saadaan vain yhteisö kääntymään entisestään tiivistämistä vastaan, kun eräänä aamuna huvilasi aidan takana myllää kerrostalotyömaa. Tiivistäminen pitäisi keskittää jo oleviin tai muodostuviin keskuksiin, eli missä jo on kauppoja ja palveluja; ja varsinkin liikenteen solmukohta eli bussi- tai juna-asema.

Nämä seudut ovat tietenkin kalliimpia suuremman arvonsa takia, eli vähemmän kiinnostavia gryndereille. Ja jostain ihmeen syystä lautakunnat jatkavat kerrostalojen hyväksymistä esikaupunkien perukoille tai jopa pienteollisuusalueille.

Suunnittelua vaikeuttaa monikerroksinen hallinto: Perthin suunnitteluun osallistuvat osavaltiohallinto, Perthin kaupunki silloin kun kyseessä on keskustaa koskeva rakentaminen, sekä paikalliset kunnanhallitukset pormestareineen kaikkialla muualla. Kukin pormestari kilpailee parhaista kunnallisveronmaksajista muita vastaan, mikä ei ole omiaan lisäämään yhteistyötä alueiden välillä. Myös Australian valtionhallinnolla on sanansa sanottavana isoimpiin hankkeisiin (moottoritiet, junaradat, lentokenttä), joita se osarahoittaa.

Jos olet aikeissa muuttaa Perthiin tai tulla käymään, varmista, että majoituksesi lähellä on juna-asema. Tai edes bussi. Mikäli tiedossa on runsaasti asiointia keskustassa, suosittelen asumaan Free Transit Zonella (FTZ) eli City of Perthin alueella (kartan saa Transperthin nettisivulta), jossa busseissa saa matkustaa ilmaiseksi. Junatkin ovat FTZ:lla ilmaisia, mutta tällöin pitää olla hallussa Transperth-matkakortti, vaikkei sitä tarvitsekaan lipunlukijaan piipata.

Jos tutustuminen Australian kaupunkisuunnitteluun tai toimistotyöelämään ylipäätään kiinnostaa - humoristisesta näkökulmasta - suosittelen lämpimästi aussisarjaa Utopia, joka kertoo kuvitteellisen Nation Building Authorityn eli Suurhankeviraston arjesta. Sarjassa käsitellään jokseenkin jokainen aussijulkishallintoon liittyvä klisee ja ongelma, kieli poskessa. Jos pidit brittisarja Konttorista, Utopia saattaa iskeä nauruhermoon ainakin ajoittain.

Perth parhaimmillaan.

Perth vähemmän parhaimmillaan.

Nation Building Authority´n Tony (toimitusjohtaja) yrittää jälleen kerran ratkoa väistämätöntä byrokratian solmua kaavoitushankkeessa. Utopia-tv-sarjasta.

Pyöräpuolue, eläinoikeuspuolue vai ampujien puolue?

Australiassa on meneillään vaaliviikonloppu ja tänä vuonna oli ensimmäinen kerta, kun minäkin sain äänestää Australian kansalaisena. Joten tässäpä ihmettelyä, miten toisen maan (kuin Suomen) äänestäminen tapahtuu ja miten paikat jaetaan. Ei nimittäin ole ihan itsestäänselvää ja Wikipedian vilkuilusta huolimatta en ole täysin kärryillä, miten systeemi oikein toimii.

Alkajaisiksi, Australiassa äänestetään edustajia edustajainhuoneeseen (House of Representatives) ja senaattiin. Suomessahan äänestetään eduskuntaan ja sieltä keskuudesta nousee sitten hallitus sen perusteella, mikä puolue pääsee vaalivoiton perusteella hallitusta muodostamaan. Edustajainhuoneessa on täällä 150 jäsentä ja senaatissa 76, joihin kumpaankin äänestetään henkilöitä erikseen, vaikkakin yhtä aikaa. Käynnissä on toisin sanoen kahdet vaalit. Ei siis mene niin, että noista 150:sta valitaan 76 senaattiin, vaan ehdolla ovat eri ihmiset kumpaankin ja yhteensä populaa parlamentissa on 226.

Tämä Brittilästä tuttu ala- ja ylähuoneajattelu ei ole vieläkään itselleni auennut eli mikä on tarkalleen edustajainhuoneen ja senaatin tehtävien ero. Ainakin lakiehdotusten tulee läpäistä kumpikin huone ennenkuin niistä tulee lakeja.

Suomalaiselle hämmentäväksi homman tekee se, että senaatti ei ole hallitus, vaan erillinen elin edustajainhuoneen rinnalla. Käsittääkseni hallitus tulisi muodostaa pelkästään edustajainhuoneen jäsenistä, joiden työtä senaatti sitten valvoo. Ilmeisesti ei kuitenkaan ole kiellettyä tai kirkossa kuulutettua etteikö senaattori voisi olla ministeri (tästä nimittäin löytyi debattia vuodesta 1891 lähtien netin syövereistä).

Hallituksen saa muodostaa se puolue, joka voittaa vaalit, eli saa kasaan uskottavimman porukan määrältään 76, jotka voivat onnistuneesti eli vähiten riitaisesti hallita. Australia on käytännössä kaksipuoluemaa, vaikka pieniä puolueita onkin olemassa ja jokunen niistä on jalan oven väliin saanutkin sekä senaattiin että edustajainhuoneeseen.

Puolueita olisi tänä vuonna ollut valita esimerkiksi Australian Pyöräilijäpuolue, Eläinten oikeudet - puolue, Metsästäjät ja Kalastajat - puolue, Terveys - (eli rokotusvastaisuus)puolue, Seksipuolue (libertaari- eli rajoittamattoman yksilönvapauden puolue), Uusiutuvan Energian Puolue, Taidepuolue (jota äänestin, mm.) sekä liuta yhden ihmisen nimen ja persoonan ympärille koottuja puolueita, kuten Bob Katter, Glen Lazarus, Nick Xenophon jne.

Äänestäminen ja ääntenlasku on suomalaiselle hämmentävää, ellei peräti turhauttavaa seurattavaa. Täällä nimittäin ei äänestetä vain yhtä henkilöä, vaan kaikki omassa osavaltiossasi senaattiin ehdolla olevat pitää pisteyttää paremmuusjärjestykseen. Samaten edustajainhuoneeseen saa valita 6-12 henkilöä, mahdollisesti enemmänkin, riippuen mihin kohtaan äänestyslipuketta numeroitaan piirtelee. Lipuke on nimittäin kaksiosainen ja jos numeroi keskiviivan yläpuolelta, valitaan vain 6 ruutua, mutta jos numeroi keskiviivan alapuolelta, täytyy valita vähintään 12. Älkää kysykö miksi. Käytännön ero on, että viivan yläpuolelle annetut äänet painottuvat puoliväkisin vanhoille isoille puolueille, kun taas viivan alapuolelle annetut äänet tuovat pienpuolueita näkyviin.

Äänestyslippu on kuin kebabtilauslista, jossa jokaisen ehdokkaan vieressä on lokero, joka numeroidaan. Numero 1 suosikille, siitä alenevassa järjestyksessä numeroon 12 asti, keitä haluaisi edustajainhuoneeseen lähettää. Nähtävästi ihan jokaisen lokeron, joita on eri määrä eri osavaltioissa riippuen ehdolla olevien puolueiden määrästä, saisi numeroida, eli jopa 30-40. En kuitenkaan itse uskaltanut alkaa 13:sta eteenpäin piirtelemään, kun en ihan varma tästä ollut ja mieleeni oli jumahtanut tuo luku 12.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiki 6-12 parlamenttiin pääsevät. Joka vaalipiiristä eli kaupunginosasta tai kunnasta pääsee "jumalten kukkulalle" vain yksi, eniten ääniä saanut ehdokas. Ääntenlaskussa huomioidaan ensin first preference eli kelle on annettu numero 1, sen jälkeen joka ikinen preferointi lasketaan ja jotenkin painotetaan. Kaiken huipuksi puolueet lahjoittavat toisilleen ääniä, eli jos oma ehdokas ei pääse parlamenttiin, tämän äänet "testamenttautuvat" jollekulle sovitulle toisen puolueen ehdokkaalle.

Nämä diilit eivät aina ole julkisia, ja esim. Vihreiden kannattajalle on todella turhauttavaa tietää, että vasemmisto ja oikeisto saattavat testamentata ääniään toisilleen, eli mieluummin "veriviholliselleen" kuin Vihreille, koska kumpikin perinteinen puolue pitää Vihreitä kaksipuoluejärjestelmää häiriköivänä oudokkina.

Kaikkein kummastuttavin piirre aussiäänestyksissä on, että kannatusprosentti ei näytä korreloivan saatujen paikkojen kanssa. Esim. vihreillä on tällä hetkellä 10% kannatus, mutta vain yksi paikka tulossa. Seuraavaksi suurimmalla mikropuolueella, NXT:llä (ei meinaa Next vaan Nick Xenophon Team) on 2% kannatus ja myös yksi paikka tulossa. Vasemmistolla (Labor, "Demarit") on ensisijainen kannatus 35% luokkaa, mutta paikkoja tiedossa n. 65 eli lähes puolet.

Toinen hämmentävä elementti on, että oikeisto on itse asiassa kolmen puolueen kokoelma, jotka kaikki kampanjoivat erikseen, mutta ne lasketaan yhtenä puolueena ääntenlaskussa. Näistä Liberals ("Kokoomus") on suurin n. 28% kannatuksella, mutta sillä on aina siipinään Liberal National Party ja National Party, eli jotakuinkin "Keskusta" ja "Kristilliset". Yhdessä niiden kannatus on n. 42%.

Suomalaiselle ei aukea, miksi esim. Keskusta ei voisi tehdä yhteistyötä Vasemmiston tai Vihreiden kanssa, mutta ei vain voi. Sellainen vaihtoehto ei ole koskaan edes pöydällä, että nämä pienemmät puolueet lyöttäytyisivät yhteen muodostamaan hallituksen. Ja oikeistoblokki ei edes pahimmissa painajaisissaan voi sietää Vihreitä. Ei ihmekään, ettei kaksipuoluejärjestelmän heiluri koskaan murru, kun ajattelu on niin luutunutta, vallassa voi olla vain joko Kokoomus tai Demarit ja muut nähdään lähinnä rakkikoirina räksyttämässä ympärillä - siitä huolimatta, että tänäkin vuonna 23% kansasta äänesti jotain muuta puoluetta kuin Kokoomusta tai Demareita. Tämä 23% kannatus ei kuitenkaan juuri missään näy, kun itse parlamenttia muodostetaan.

Kaksipuoluejärjestelmän ärsyttävyys korostuu siinä, että kampanjointi on lähes aina syyttelevää ja jopa mustamaalaavaa. Oikeiston jokainen mainos kiljuu "Vasemmisto sitä ja tätä negatiivista, he ovat sodassa meitä kaikkia vastaan, älä usko Vasemmiston valeita!" ja Vasemmiston vaalimainoksissa tietenkin muistutetaan jokaisesta Oikeiston takinkäännöstä, lupauksen pettämisestä jne. Eli kukaan ei tunnu kampanjoivan omat hyvät puolet ja ideat edellä, vaan toistaan mollaten. On peräti vaikea tietää ilman eri tutkimusta, mitä kumpikin tarkalleen ottaen vaalilupauksinaan ehdottaa, kun pääasia on tuo toisen morkkaus.

Vaalit olivat eilen, tulos ei ole vieläkään tiedossa, eikä ilmeisesti varmistu ennen tiistaita juuri tuon monimutkaisen äänestystavan vuoksi. Suomalainen miettii hämmennyksissään, että miksei ole vain yhtä lappua per vaalit, joihin piirretään isolla se numero, jonka haluaa. Simppeliä ja tulos saadaan joka kerta samana iltana.

Koska äänestyslippu on monimutkainen, puolueet jakavat äänestysohjeita kannattajilleen vaalipaikan pihalla. Eli miten kannattaisi numeroida, jos haluaa suosikkipuolueensa pallipaikalle. Kuvassa edustajainhuoneen vaalilipukkeesta osa.

Tässä puolestaan senaatin äänetyslipun kuva ja ohjeet Vihreiden kannattajille, miten äänestetään. Jokainen puolue antaa eri järjestyksen numerointiin. 

Äänestäminen on pakollista Australiassa ja siksipä vaalipaikoille kertyykin jonoja, jopa 40-50min. En ihan tajua, miksei paikkoja ole joka niemessä ja notkossa hommaa nopeuttamaan. Oma äänestyspaikkani oli Perthin valtuustotalo.

Tämänhetkinen tilanne puoluekannatuksen suhteen: oikeistoblokki lievässä johdossa, vasemmisto kannoillaan, vihreät kaukana perässä yhdellä paikalla, vaikka kannatusta on 10%. Eijummarra.