Koulun aloitus Australiassa

Perheessämme on takana puolikas kouluviikko, siis kokonaista kolme päivää koulumaailmaa eskarin aloituksen muodossa. Ja tämähän riittää kokemusasiantuntijuuteen, hehe! Tällä hetkellä todellinen faktatietämys Suomen ja Australian koulujen eroista on vielä alkutekijöissään, mutta joitain tuntemuksia ja tunnelmia siis mutua voinen vapaasti kirjoittaa. Perustuu näkemääni ja kuulemaani, sekä kevyeen googlaukseen. Alkuun huomio, että koulukäytännöt vaihtelevat jonkin verran osavaltiosta toiseen. Länsi-Australiassa pakollinen esikoulu alkaa sen kalenterivuoden tammikuussa, jona lapsi täyttää 5v vuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Näinpä omassa tapauksessamme lapsi aloitti eskarin nelivuotiaana, viisivuotissynttäreihin on vielä pari kuukautta. Joissain osavaltioissa aloitus on vuotta myöhemmin. 

Kakkoshuomiona todettakoon, että tarttumapintani suomalaisiin kouluihin on todella ohutta. Omasta peruskoulutaipaleestani on jo yli kaksi vuosikymmentä, enkä nuorimman serkkuni lisäksi tunne ketään, joka olisi peruskoulua käynyt lähivuosina. Eli tässä vertaan hataraa käsitystäni aussikouluista vielä hatarampaan käsitykseeni suomikoulujen nykytilanteesta... älkää käyttäkö tätä minkäänlaisena päätöksenteon pohjana.

Hyppään kuitenkin tapani mukaan rohkeisiin väitteisiin, eli mitkä asiat tällä hetkellä koen miinuksina ja plussina muksumme kouluelämässä. Aloitetaan miinuksista, niin voi päättää positiivisiin. 

MIINUKSET

Kouluruokailu

Enpä olisi yläasteella uskonut, että joskus kirjoitan tekstin hehkuttaakseni suomalaista kouluruokailua. Toki silloinkin jollain tasolla tajusin, että maksuton kouluruokailu on etu. Läheskään kaikki ruoka ei minulle maistunut enkä vieläkään pysty syömään näkkileipää, koska söin sitä usein sellaisina päivinä, kun ruokalan valikoima ei vain mennyt alas (inhoan näkkileipää, vaikkakin rakastan hapankorppuja). En myöskään juuri koskaan kotona tarjoile porkkanaraastetta, koska koulun perussalaatti porkkana-appelsiini-rusina-setti oli mielestäni aika karmeaa. Mutta. Kahdentoista vuoden peruskoulu- ja lukioputkeen mahtui paljon myös niitä päiviä, kun ruoka oli vähintään ok ellei peräti hyvää. Ja nyt tajutessani kouluruokailun pointin vanhempien näkökulmasta, en voisi sitä enempää ylistää. 

Australiassa ei ole maksutonta kouluruokailua. Monilla kouluilla on kantiinit, joista voi ostaa syötävää, mutta ne eivät pääsääntöisesti tarjoa monipuolista, terveellistä buffettia kuten Suomessa, vaan jenkkimalliin pizzaa, nugettia, ehkä lihapiirakkaa. Suurin osa vanhemmista pakkaa lapsille eväät koko päiväksi (jos pakkaa). Meilläkin ensiostos kouluun oli lounas-kylmälaukku, jonka saa kylmäkallella säilymään viileänä luokassa. Koulussa ei siis ole jääkaappia lounaille, vaan ne pannaan lokerikkoon repun ja hatun kanssa. Tuskailin lounaan valmistusta ennakkoon enemmän kuin oli tarpeen, koska ajattelin, että lounaiden tulisi olla monipuolisia, maistuvia, terveellisiä jne. Jo nyt olen hyväksynyt, että jos kouluun lähtee täytetty voileipä ja hedemä- ja vihannesvalikoima vaikka useamman kerran viikossa, se riittää vaihteluksi. Syödään sitten illalla yhdessä monipuolisemmin. 

Mitä en sen sijaan käsitä/hyväksy, on lasten eriarvoisuus. Australiassa ajatellaan, että on vanhempien oikeus ja velvollisuus ruokkia lapsensa ja pitäytyä haluamassaan ruokavaliossa. Mielestäni taas Suomessa on oivallettu erinomaisesti, että on lapsille hyväksi oppia uusia ruokia koulussa, sekä ruokailu- ja käytöstapoja. Täällä välipala syödään luokassa, usein matolla istuen kuin piknikillä, eli mitään ruokailuvälinetaitoja siinä ei hanki. Vanhempien oikeus ruokkia lapsensa ei valitettavasti käänny automaattisesti velvollisuudeksi, eli jo tässä kohti koulupolkua olen huomannut, miten joillain lapsilla ei ole juuri lainkaan ruokaa mukana tai on esim kuiva nuudelipaketti: niitä sitten napostellaan kun ei muutakaan ole. Meidän koulumme yrittää tähän sikäli puuttua, että koulussa on kerran viikossa "aamupalaklubi" eli koulu tarjoilee papu-paahtoleipä-aamiaisen osallistujille, ja aamu- ja iltapäiväkerhossa saa jonkun pienen välipalan eli usein juuri paahtoleipää, ehkä hedelmiä. Nämä ovat kuitenkin maksullisia eli vain niille lapsille, joiden vanhemmat haluavat palvelun ostaa. 

Välitunnit

Käsittämättömästi koulussamme ei ole varsinaisia välitunteja. Suomessa ainakin ennen muinoin oli 45 minuutin opetustunnit ja välissä vartin tauko, toki tuplatunteja oli olemassa. Koulussamme täällä on kaksi leikkitaukoa koko päivän aikana, tosin ruokataukoja on lisäksi kolme: aamun välipala, lounas, ja iltapäivän välipala. Leikkitauot kestävät 20 minuuttia eikä minulle ole vielä selvää, ovatko ne tosiaan vapaata aikaa pihalla, vai onko se leikkiä, silti jollain tasolla ohjattua toimintaa luokassa. 

Kuvittelisin, että välitunteja ei ole, koska ison lapsilauman saaminen takaisin sisään ja oppimaan olisi hankalaa. Lapsemme eskariluokassa on 30 oppilasta, tosin siellä on myös kaksi opettajaa tai pikemminkin ope ja avustaja. Silti, muistelen kaiholla omaa vapaan leikin täyttämää lapsuuttani, jonka lähes kirjaimellisesti vietin metsässä. Metsää oli kotipihalla, metsää oli koulun pihalla, metsää oli kaikkialla. Täällä koulun piha on vielä tällä hetkellä lähes tyhjä, avara, kuuma ja polttava nurmikenttä, siitä lisää seuraavaksi. 

Koulukiinteistö

Koulumme on upouusi, se avautui viime vuonna. Eli kuvittelisi olevan hyvä ja hieno. Tavallaan se onkin sikäli, että kaikki tilat ovat siistejä, hyvässä kunnossa ja varmaan tarkoitukseen sopivia. Itse koulukompeksin suunnittelu on kuitenkin täysin oman järkeni vastaista eli viidensadan oppilaan koulua varten raivattiin noin neljän jalkapallokentän verran tilaa eukalyptusmetsään, siis kaadettiin alta aivan kaikki. Koulurakennuksia on ripoteltu sinne tänne, pääasiassa yhteen tasoon. Jokainen luokka-aste on erillisessä rakennuksessa, lisäksi toimisto, kirjasto, liikuntasali ja kaikki muukin ovat erillisinä rakennuksinaan. Samat toiminnot olisi voinut  mahduttaa jalanjäljeltään puoleen tai jopa kolmasosaan nyt vaaditusta tilasta. Arvelen yhteen tasoon rakentamisen johtuvan pääasiassa säästösyistä: on valitettavasti halvempaa raivata tieltä metsää kuin rakentaa kerroksia. Tosin se on oletettavasti perusteltu turvallisuudella: vähemmän kaatumisia portaissa ja evakuointitilanteissa on helpompaa päästä ulos. 

Itseäni tämä tuhlaileva tyyli ahdistaa, koska nyt koulun piha on paahtavaa kenttää sen sijaan, että se olisi mukavan intiimi ja ihmislapsen mittasuhteissa. Kompaktimpi ja varjoisampi rakentaminen ei ole mitenkään mahdotonta, sillä vanhemmat koulut seudullamme on mitoitettu aivan toisin ja rakennukset ovat yleensä puiden katveessa. Perthissä on valitettavasti yltiöturvallisuusajattelu viety aivan äärilaitaan ja esimerkiksi korkeita puita ei nykyään haluta yleisöalueille, koska niistä voi teoriassa tippua oksia. Niinpä meidänkin koulumme pihalla on puita, mutta ne ovat pensaskoossa pysyviä koristepäärynöitä harvassa kuin kanan hampaat, eli eivät tarjoa lainkaan varjoa, viihtyisyyttä saati -- hui -- kiipeily- tai leikkimahdollisuuksia. Tosin, koululle ollaan tänä vuonna rakentamassa uutta "luontoleikkipaikkaa", mitä se sitten tuleekaan tarkoittamaan. Eli ehkä tämä miinus ainakin hieman lientyy. 

PLUSSAT

Koulupäivän pituus

Koulussamme koulupäivä alkaa ja päättyy aina samaan aikaan. Kauttaaltaan aidatun koulunpihan portit avataan 8.30, jolloin lapset pääsevät luokkiin, tunti alkaa 8.40. Iltapäivällä portit avataan klo 14.45 ja lasten on oltava koulusta ulkona klo 15, jolloin portit suljetaan. Oma muksumme menee iltapäiviksi koulun kerhoon, jonne hoitaja käy hakemassa luokasta. Aivan paras palvelu, ja napero viihtyy siellä erinomaisesti, koska pääsee leikkimään ihailemiensa isompien lasten kanssa. 

Alkuun ajatellen koulupäivä tuntui lyhyeltä, koska eihän se kenenkään työpäivän pituutta vastaa. Täällä onkin tavallista, että äidit tekevät osa-aikatyötä tai lyhennettyä työpäivää, jotta ehtivät hoitaa koulumatkat eli school runs. Täkäläiset lapset eivät yleensä kulje yksin kouluun ennenkuin isompina, näkemäni mukaan ehkä 9-10-vuotiaina. Pienemmät viedään ja haetaan, usein autolla, lähiörakenteen laajuuden vuoksi. Koulun iltapäiväkerho on meille pelastava tekijä, koska se on kohtuuedullinen ja turvallinen ratkaisu pidentää lapsen päivä aikuisten työpäivän mittaiseksi. Kerhomaksu riippuu vanhempien tuloista, meille se on noin kympin päivä eli viitisen euroa.

Kun vertaan suomalaisiin alakouluihin, joissa päivien pituus vaihtelee viikon mittaan neljästä kuuteen tuntiin, on aussisysteemi vanhemmille helpompi järjestää. 

Koulupuku

Tässä toinen aihe, josta en olisi itse yläasteikäisenä uskonut kirjoittavani positiiviseen sävyyn. En teininä ymmärtänyt ollenkaan muiden maiden koulupukukäytäntöjä tai ulkonäön sääntelyä ylipäätään. Rajoittavaa! Sananvapautta loukkaavaa! Oman tyylin kehittämisen kieltämistä! No, nyt vanhempana olen täysin päinvastaista mieltä ja on loogista, että saman koulun kaikki oppilaat ovat kouluaikana ns samasta muotista tyylin, muodin tai asuvalintojen suhteen. Tavoitteena on rakentaa ryhmähenkeä ja se tapahtuu psykologisessa mielessä kaikkein nopeimmin samanlaisen ulkoasun kautta. Tätä tärkeämpää kuitenkin on kiusaamisen sekä mankumisen minimointi. Toki lapset voivat kiusata tai marista mistä vain, mutta ainakin nuorempia lapsia todennäköisesti hillitsee se, ettei jatkuvasti näe mitä muilla on tai ei ole. Kun koulussa ei voi erottua tai leuhkia merkkifarkuilla, tai käänteisesti ei joudu piilottelemaan kirpparivaatteitaan, on ainakin yksi lasten välinen känä ehkä aavistuksen minimoitu. 

Koulupuku on koulussamme kauluksellinen t-paita ja shortsit, talvella voi laittaa college-housut sekä takin. Pitkähihaista koulupaitaa ei ole olemassa, näköjään kylmällä säällä muut vanhemmat laitattavat t-paidan alle poolon tai päälle siistin neuletakin koulun väreissä. Meillä koulun t-paidat, takki ja pakollinen lierihattu piti ostaa koulun sopimustoimittajalta logolla varustettuna, housut ja kengät voivat olla mistä vain, kunhan ovat oikeaa väriä. Joissain kouluissa puku on sukupuolitettu sikäli, että tytöille on hame tai mekko, meillä vaihtoehtoina ovat tytöille shortsit, housut, hame tai housuhame. Housuhameen tarkoitus on mahdollistaa kiipeilevätkin leikit, mitä itse pidän hyvänä. Hintaa asuvalikoimalle tuli noin satanen dollareissa (60€), mutta samoja vaatteita voinee käyttää parisen vuotta. 

Muksumme on julkisessa koulussa, jossa kaikki kouluun liittyvät kulut on minimoitu. Yksityiskouluissa koulupuvut voivat olla paljon virallisempia ja kalliimpia, lisäksi pitäisi tietenkin maksaa lukukausimaksut sekä erinäisiä harrastus- ja vapaavalinnaisainemaksuja. Olen periaatteesta julkiskoulujen kannattaja, mutta ymmärrän myös niitä perheitä, joissa mieluummin valitaan yksityiskoulu joko lisätuen tarpeesta tai lahjakkuuksien vaalintaan. Toki on vanhempia, jotka valitsevat yksityiskoulun lähinnä statussymbolina. Jos on rahaa polttaa asti niin mikäs siinä, kai. 

Yhteisöllisyys

Tämä aihe saattaa tulevina vuosina lipsua miinuksenkin puolelle, riippuen siitä, paljonko osallistumista meiltä vanhemmilta odotetaan. Mutta näin alkuvaiheessa koulussamme vaikuttaa olevan hyvä henki, reilu meininki ja oppilaat ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä. Nappula on sopeutunut hienosti isompien lasten ryhmään iltapäiväkerhossa ja onnessaan kertoo joka iltapäivä, miten tänäänkin sai Pokemon-kortteja tai oli muuten huomioitu 9-10-vuotiaiden piirissä. Yhteistyökykyä, sosiaalisuutta ja kaverillista menoa kannustetaan aikuisten taholta, olipa kyseessä opettaja tai kerhon ohjaaja. 

Koulussamme on amerikan-elokuva-meiningillä vanhempainneuvosto (parents' council), jonka toiminnasta en juuri muuta tiedä kuin tiedotustehtäviä somessa, sekä varainkeruuta erilaisiin tarpeisiin. Koululla on ainakin kerran lukukaudessa eli neljästi vuodessa teemapäivä, johon vanhempien odotetaan osallistuvan jollain tasolla, esim. hankkimalla lapselle naamiaisasun. Omasta lapsuudestani en muista yhtään tällaista tapahtumaa. Vanhempien odotettiin osallistuvan enintään kerran vuodessa vanhempainiltaan sekä luokkaretkirahaston varainkeruuleivontaan. Äitini paistoi aina mokkapaloja, muistan. Niillä olikin paras menekki. Kaipa neljä kertaa vuodessa johonkin taipuu, mutten itse ole yhtään innokas yleishäärijä koulun tapahtumiin ja tarpeisiin. Toisaalta, toki on mukava tutustua edes hieman saman naapuruston koululaisten perheisiin. Ensimmäinen koulun vuosikokous on jo ensi viikolla, eli siellä saanen vihiä, millaista sitoutumista pääsemme välttelemään.

Ensimmäisen kouluaamun iloa ja jännitystä.

Nurinpäin Australiassa

Hellurei ja terveiset Suomesta! Olemme kolmatta viikkoa lomalla Suomessa herra 4veen kanssa. E on vielä kierroksella Ranskassa, josta liittyy seuraamme äitienpäivänä. Loma on tosin ollut enemmän mallia työloma, koska nelivuotiaalle on jatkuvaa onnenpäivää tajuta, ettei enää mennäkään päiväkotiin, vaan hillutaan kotona äidin ja sukulaisten kanssa aamusta iltaan ja leikkiä ja leikittäjää piisaa - jos ei, sitä vaaditaan kärkkäästi ja kovaan ääneen. Lomasuoraan saatiin mukaan sairaslomakin, koska varotoimista huolimatta en koskaan selviä pitkistä lennoista sairastumatta nuhaan. No, nyt onneksi alkaa elämä voittaa, vaikka kirjaimellisessa mielessä elämä eli luonto vielä kangerteleekin lumisohjon ja räntäkuurojen alla. Oli jouluisin vappu naismuistiin! 

Maanvaihto kirvoittaa aina vertailuja, niin tälläkin kertaa. Tässä muutamia huomioita, joita olen haalinut blogin luonnoskansioon julkaisua odottelemaan. Joten miksipä ei tuutata tätä ulos nyt. Australian kutsumanimi on Down Under ja kulunut vitsi on, miten kaikki on siellä nurinpäin. No, ehkä kirjaimellisesti ei, mutta jotkut asiat kuitenkin. 

Uimahalli ja sauna

Aussit tunnetaan surffikansana, ja väestöstä 80% asuu rannikkoalueilla, koska mantereen keskusta on hiekka-aavikkoa. Meri kuuluu elämään, elämäntapaan ja kulttuuriin vahvasti, silti tai ehkä juuri sen vuoksi uimahallejakin on runsaasti. Melkeinpä jokaisella kunnalla on oma urheilu- tai monitoimihallinsa uima-altaineen. Uimahallissa käynti on kuitenkin erilainen kokemus kuin Suomessa, ei välttämättä parempaan suuntaan. 

Suomessa allasalueelle ei pääse ulkovaatteissa eikä ainakaan ulkokengissä. Perthissä pukuhuoneisiin kuljetaan allasalueen kautta, hiekkakengillä tallaten, eivätkä läheskään kaikki edes käy vaihtamassa uikkareihin. Monet vanhemmat vahtivat lastenaltaassa polskivia muksujaan sisävaatteissa, ja vanhemmat täyttävät myös katsomot ja altaanvieruspenkit, kun uimakouluja pidetään. Läheskään kaikki eivät myöskään käy suihkussa ennen tai jälkeen kloorialtaassa pulikoinnin (varmaan käyvät sitten kotona..?), vaan lapset saatetaan pakata autoon suoraan uikkareissa ja kylpytakissa, mennen tullen. Näin ollen yksi allasvahti on lähes koko ajan työllistetty siinä, että ajelee lattioita pesuri-kuivurilla. 

Saunaan mennään uikkarit päällä, suihku taktisesti (vaikkakin ohjeistuksen vastaisesti) ohittaen. Sauna on allasalueella ja jaettu, eli saunoja ei ole erillisiä miehille ja naisille. Itseäni suuresti nyppivä asia on, että osa porukasta lappaa saunaan suoraan kuntosalilta lycrassa, eli saunaan mennään "nesteenpoistoon", hikoilemaan kiloja pois. Tämä on aivan älytön trendi. Joku viikko sitten höyrysaunassa eräs nuorimies kuntoiluvaatteissaan laskeutui lattialle ähkimään, kun ei jaksanut enää kuumuutta, muttei suostunut lähtemään pois, vaikka eräs toinen ja minä sitä ehdotimme. Hän sanoi, että tavoittelee puolta tuntia, ja oli ollut vasta vartin. Kävin sitten vaivihkaa vinkkaamassa allasvahtia tsekkaamaan saunan, ettei mies ainakaan pyörry sinne. Vähemmän rentouttavaa kaikille. 

Saunoja yleensä on joko turkkilainen höyrysauna tai kuivasauna, tai molemmat. Kuivasauna on siis suomalainen sauna ilman löylyä. Kiuas löytyy, mutta vedenheitto on ehdottomasti kielletty, etteivät "vastukset mene oikosulkuun". En itse käy enää kuivasaunassa, koska ei se leivänpaahtimessa istuminen aja asiaansa ollenkaan. Turkkilainen nyt jotenkin toimii, vaikka laatoilla istuminen trooppisessa lämpösumussa ei ole sama kuin puulauteilla löylyn heitto. Saunojen, samoin kuin porealtaiden, edustalla on aina litania varoituksia: ethän mene, jos kärsit siitä tai tuosta terveysongelmasta tai olet raskaana. Myöskään lapsia ei päästetä saunaan, vaan ikäraja yleensä on 16v. Suomalainen vauvaansa vadissa saunassa kylvettävä ehkä hymähtelee tälle, mutta aussien kehno ymmärrys saunoista auttaa ymmärtämään kiellot. Ajatellen niitä saunaan lähes pökrääviä nesteenpoistajia. 

En ole itse aiemmin suuresti tykännyt aussiuimahalleista, koska niissä on mielestäni liian meluista ja likaistakin (hiekka ym. kengistä). Kuntoilumielessä ja työkunnon ylläpidoksi hankin kuitenkin monitoimihalliin jäsenyyden ja olen totutellut uimaan kerran-pari viikossa jo vuoden ajan. Kyllähän siihenkin tottuu, mutta suomalainen hygieenisempi ja kylpylämäisempi meno sopii omaan mielenmaisemaani huomattavasti paremmin. 

Koulupolun aloitus

Länsi-Australiassa peruskoulu alkaa pakollisella esikoululla sen kalenterivuoden alussa, jolloin lapsi täyttää viisi vuotta vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Suomentaen: naperomme N täyttää viisi vuotta maaliskuussa 2024, joten hän aloittaa eskarin helmikuussa 2024, kun kouluvuosi alkaa. Hän on siis vasta 4v., kun eskariuniformu vedetään päälle ensi kertaa. Suomessa eskari on aloitettava sen kalenterivuoden syksynä, jolloin lapsi täyttää kuusi vuotta, eli lapsikohtaisesti jopa puolitoista vuotta myöhemmin kuin Aussilassa. Ja pikkulasten vanhemmat tietävät varsin hyvin, miten ison eron kehityksessä tekevät vuosi saati kaksi. 

Esikoulua edeltäisi peruskouluun niinikään kuuluva kindy eli esi-esikoulu tai leikkikoulu, joka ei ole pakollinen. Emme kuitenkaan itse ilmoittaneet pikkujeppeä kindyyn helmikuussa 2023, koska käytännön tasolla se lähinnä vaikeuttaisi elämäämme. Kindyä on 15 tuntia viikossa, eli koulusta riippuen esim. kaksi kuuden tunnin päivää ja yksi aamupäivä per viikko, tai vuoroviikoin kaksi ja kolme kuuden tunnin päivää. No, harva työpaikka tarjoaa vanhemmille viiden tunnin työpäiviä, jotka mahdollistaisivat kouluun viennit ja haut plus työmatkat. 

Koulut usein järjestävät aamu- ja iltapäiväkerhoja, mutta omalla kohdallamme niitä ei ollut tarjolla ja lapsi  menisi myös päiväkotiin silloin, kun ei ole kindypäivä. Tämä logistinen pallottelu ei houkutellut ollenkaan eikä myöskään ollut selvää, mitä sellaista lapsi koulun kindyssä oppisi, mitä ei päiväkodin kindystä saa. Etuna olisi, että koulun kindy on ilmainen, päiväkoti maksaa meille $55 eli 33€ per päivä (maksut riippuvat vanhempien tulo- ja "työaktiivisuus"tasosta, jotka paikallinen Kela Centrelink määrittää). Toisaalta aamu- ja iltapäiväkerhot maksavat, eli koulun kindyn ilmaisuus pyyhkiytyy näiden maksujen myötä pois. 

HUOM: Peruskoulusta minulla ei ole vielä omakohtaista kokemusta, eli kaikki "tietämäni" perustuu muilta kuultuun ja netistä luettuun. Siksipä minulla varmaan on jokseenkin puolueellinen ja nihkeä asenne, koska suomalaisessa peruskoulussa arvostamani puolet - säännölliset välitunnit, vapaa leikki, pienet luokkakoot, opettajien korkea koulutus ja ilmainen kouluruokailu - eivät Auslandiassa ole lainkaan itsestäänselviä. Eivätkä kuulemma nykyään enää Suomessakaan... Todennäköisesti kirjoitan kouluun liittyen päivityspostauksen vuoden 2024 lopussa, kun sitä oikeaa kokemusta on, ja julistan kaikki nykyiset pelkoni turhiksi :D 

Netin pohjalta tutkien perthiläisissä peruskouluissa on vain yksi välitunti aamupäivästä, eli aussien rakastama morning tea. Koulupäivä kestää noin yhdeksästä kolmeen ja puoliltapäivin on puolen tunnin lounastauko. Yhden välkän ja yhden ruokatauon lisäksi ei siis muita taukoja näy, mikä ei suomalaisen logiikkaan istu yhtään. Ei aikuinenkaan jaksa koko päivää tauotta, miten pikkuvekarat, joiden työtä oikeasti on leikki? Ilmeisesti jonkinlaisia taukoja ja tekemisen vaihteluita on leivottu päivään sinne tänne, koska eiväthän opettajatkaan jaksa vetää sata lasissa kuutta tuntia. 

Toinen omakohtaisesti kammoamani asia on kouluruokailun puute. Tyypillisesti kouluun pakataan lapselle mukaan eväät, eli ainakin meikämannen mielikuvituksettomassa keittiössä lounaat tulevat typistymään linjalle voileipää/piirakkaa/pizzaa, hedelmiä ja vihanneksia kylkeen. Tuntemani aussiäidit pitävät hyvänä, että kukin perhe ruokkii oman muksunsa, niin varmasti tietää, mitä tämä syö ja millaisilla terveys/ravintoarvoilla. Itse olen aika päinvastaista mieltä eli nimenomaan "joukkoruokailu" opettaisi erilaisten ruokien ja makujen ääreen ja ammattimainen keittiöhenkilökunta osaa kyllä laittaa ravitsevaa ruokaa. (Syökö lapsi sitten sitä, on toinen kysymys, minkä ääressä Suomessakin painitaan). Kuulemma kouluissa on usein myös kanttiini, josta voi ostaa välipalaa. En tosin tässä vaiheessa tiedä, millaista ruoka siellä on, eli onko tarjolla oikeaa ruokaa vai settiä ranskikset-nugetit-sipsipussi kuten kanadalaisissa yliopistoissa. 

Mielestäni ironisesti Australiassa(kin) usein ihaillaan suomalaista koulua, etenkin ilmaista kouluruokailua ja ulkona vietettyjä säännöllisiä välitunteja. Kuitenkaan tänne niitä ei ole laajassa mitassa tuotu, yksittäisten koulujen rehtorien kokeilujen lisäksi. 

Toisaalta, aussikouluissa ilmeisestikin käytetään paljon aikaa, vaivaa ja intoa vuorovaikutus- ja esiintymistaitojen harjoitteluun. Lapset oppivat hyvin nuoresta olemaan assertive eli terveen itsevarmoja ja suorapuheisia, tai ainakin se on tavoite. Esimerkiksi meidän kindyssä on pienenä ongelmana kiusaaminen, tarkemmin sanoen yhden ongelmalapsen käytös muita, myös meidän N:ää kohtaan. Toki ohjaajat siellä pyrkivät puuttumaan rajuun käytökseen, mutta kaikki lapset opetetaan myös sanomaan ääneen ja reippaasti, ei, en tykkää tuosta, lopeta. 

Tämä käytösmalli jatkuu aikuisuuteen eli olen useinkin todistanut vierestä esim. asiakaspalvelutilannetta, jossa aspaa pommittaa joku rasittava, jopa aggressiivinen tyyppi ja aspa osaa sanoa hyvin tehokkaasti, itsevarmasti, kuitenkin kohteliaasti: tuo ei käy päinsä, lopeta. Silloin mielessä usein käy, että suomalaisten kansallistunne ketutus varmaan vähenisi rajusti, jos kaikki olisi opetettu jo lapsena kommunikoimaan omat rajansa selkeästi, silti vihatta, eikä tarvitsisi vain kyräillä, harmitella ja hiljaa hiiltyä, kun ei kehtaa tai osaa sanoa etenkään vieraammalle, miltä oikeasti tuntuu tai mitä toiselta tarvitsee. (Ajattelen nyt vaikkapa niitä  hetkiä, jolloin suomalainen jumittaa toisen takana marketissa eikä kehtaa pyytää tilaa päästäkseen ohi kärryjen kanssa...).

Suhtautuminen säähän ja luontoon

Havahduin tässä vappuviikon lumisateessa ja kuuraisilla teillä ajaessa, miten erilainen käsitys ausseilla ja suomalaisilla on asioiden vaarallisuudesta. Alkaen auringosta, joka Suomessa kuitenkin on harvinainen valoilmiö aussiarkeen verrattuna. Suomalaiset yleensä ottavat aurinkosuojatoimet hyvinkin vakavasti ja esim. itse en Australian-alkuvuosinani mennyt minnekään vaikkapa hihattomissa vaatteissa, jotta olisin paremmin suojattu UV:tä vastaan. 

Viime joulun tienoilla näin Perthin-naapurustomme someryhmässä motkotuksen Nivean aurinkorasvan tehottomuudesta. Henkilö oli kuulemma palanut pahasti uintireissulla, vaikka oli aurinkorasvaa. Moni muu tuli samaan ketjuun kommentoimaan, että joo on tehotonta litkua tuo uintihommiin, tehdään valitus Nivealle! Muttamutta. Kyseisenä päivänä UV-indeksiarvo oli 13 eli extreme, sitä vastaan ei auta mikään aurinkorasva, etenkään vedessä lilliessä. Suojausta tarvitaan UV-indeksiarvon ollessa yli 3. Suomessa keskikesällä keskipäivällä indeksi nousee 5-7:ään. Kuvittele meneväsi tuntikausiksi uimaan avoveteen UV-arvon ollessa kaksinkertainen... kinkku käristyy, ei siihen auta mikään!

Lapsiaan aussit suojaavat yleensä hyvin eli Down Under-kestokampanja slip slop slap (sujauta päälle pitkähihaista, lätkäise ihoon aurinkorasvaa, lämpsäytä päähän hattu) on tehonnut. Samoin päiväkodit ja koulut ovat tarkkoja ihon peittämisestä auringossa. Meillä hatun pysyminen taaperon päässä oli alkuun haaste, sen kun saa niin helposti revittyä pois itse. Nyt päiväkoti-ryhmäpaineen jälkeen - ja tajuttuaan, miten hyvin lierihattu auttaa häikäisyssä - lapsi ei suostu ulkoilemaan ilman hattua. Hyvä. 

Tottakai suomalaisetkin usein/helposti kärähtävät etelänlomilla, eli ei aurinkosuojaus mikään finskien erityislahjakkuus ole. Kuitenkin yleisellä tasolla näyttää, että me pohjoisen kasvatit kunnoitamme auringon pelottavaa voimaa hieman enemmän kuin siihen lapsuudesta tottuneet.

Muutamat suomalaisten usein pelkäämät asiat kuitenkin alkavat vaikuttaa aavistuksen huvittavilta tai ainakin ylimitoitetuilta Auslandiasta käsin. Luonnonläheisiksi ihmisiksi suomalaiset karsastavat ötököitä, etenkin sisällä, jopa kohtuuttomasti. Tällainen olin itsekin ja toki nirhin kärpäset ja öttiäiset edelleen, jos ne tunkevat sisälle ärsyttämään. Mutta en enää hätkähdä jokaista hämähäkinverkkoa aidassa tai etenkään ulkona juoksentelevia kuusi- tai kahdeksanjalkaisia epeleitä, vaikka olisivat isojakin. Jopa redbackit eli mustaleskisukuun kuuluvat myrkkyhämähäkit tapan kätevästi kärpäslätkällä, kun niitä terassillemme ilmaantuu. Tosin sisältä löytyvät torakat, isot (peukalonpään kokoiset) hämähäkit ja niveljalkapistiäiset päätyvät E:n poistamiksi, koska niihin en uskalla koskea. Biologin mielestä tällaisten ottaminen käteen ei ole mitenkään inhottavaa -- minun silmissäni kyseessä on supervoima. 

Suomalaiset suhtautuvat myös ruokamyrkytys- ja vatsatautiriskiin aivan eri vakavuudella kuin aussit. Suomessa puhutaan paljon kylmäketjusta, ruokaloilla on tiukat määräykset kuljetuksesta ja käsittelystä, ihmisillä on kesäisin jopa kylmäkasseja peräkonteissa kaupasta kotiinkuljetusta varten. En ole vuosikymmenessä Länsi-Australiassa nähnyt yhtään kampanjaa kylmäketjusta. Vaikka kesällä asteluvut ovat rutiinisti +35-40 jopa pari kuukautta ja ylipäätään Suomen kesän lämpötiloissa liikutaan kolme neljäsosaa vuodesta.

Juttelin joskus tätini kanssa kouluruokailusta Australiassa. Tätini, suomalaisen päiväkodin ruokavastaava, oli totaalijärkyttynyt ajatuksesta, että pakkaisin lapsellemme päiväksi mukaan vaikkapa Perthissä tavallisia juusto-kinkku-voileipiä. Eihän niitä voi laukkuun laittaa -- edes kylmälaukkuun -- muutamaksi tunniksi, pilalle menevät lounasaikaan mennessä! Mikä on ihan perusteltu huoli. Toisaalta. Jotenkin kaikki muutkin pärjäävät, ja piknik-tyyppisiä (lapselle kelpaavia) eväitä on vain rajallinen määrä keksittävissä, eli jotenkin vain pitää sekin sutvia. 

Ausseja ei myöskään yleisesti pelota meri, vesi, eivätkä juuri haitkaan tai muut vaaralliset/myrkylliset/haitalliset eläimet. Suomalaisena itse suhtaudun esimerkiksi aallokkoon syvällä kunnoituksella enkä mereen mene, jos olot ovat kuin pesukoneessa. 

Aussien pelottomuus ehkä osin johtuu siitä, että monilla on oma uima-allas ja lapset usein laitetaan jo vauvana uimakouluun, eli uimataito on ilmeisesti keskimäärin aika hyvä. Australiassa hukkuu tapaturmaisesti vuosittain 200-300 ihmistä, Suomessa 100-150, eli asukaslukuun suhteutettuna hukkumiskuolemia on Suomessa jopa kolminkertainen määrä Australiaan verrattuna. Pilkkimiskulttuuri (heikoilla jäillä) sekä juhannuksen vietto järvellä päissään lienevät suuret syyt Suomen hurjiin lukuihin. Lisäksi ainakin Länsi-Australiassa on lailla määrätty, että uima-altaan tulee olla tarkastajan hyväksymällä tavalla aidattu, kun taas Suomessa saa olla vaikka minkälaisia piha-allas-virityksiä ilman lapsiturvallisia suojauksia. 

Omituiset riskit

Toisaalta Länsi-Australiassa on vaaroja, joita ei oikeastaan koskaan kohtaa Suomessa. Näistä mielestäni kummallisin ovat auto-onnettomuudet, joissa joku rysäyttää yöllä talon seinästä läpi asukkaiden makuuhuoneeseen. Tässä yhdistyy muutama täkäläinen tyypillisyys. 1) WA:ssa on paljon omakotitaloalueita, joissa talojen etupihoja ei ole aidattu tieltä katsoen. 2) Juuri ajokortin saaneet rallittelevat joskus öisin hiljaisilla lähiöteillä. 3) Talot eivät aina ole kovin järeää tekoa, esim raudoitettua betonia tai betoniharkkoa, vaan kaksinkertaista tiiltä ilman vahvistuksia. 4) Täkäläisissä omakotitaloissa on usein keittiö ja olkkari takapihan puolella, koska terassi/takapiha on olohuoneen ulkojatke. Makuuhuoneet ovat kadulle päin, etenkin vierashuone.

Jossain vaiheessa ajattelin, lukiessani näistä onnettomuuksista kerran kuussa, etten ikinä itse haluaisi taloa, jossa on makuuhuoneet kadulle päin. No, nykyisessä talossamme näin on, mutta onneksi piha on porrastettu niin, että emme ole katutasossa ja kadun ja talon välissä on matala muuri. Emme myöskään ole kulmatontilla - ne tuntuvat olevan kärsivin kohde, kun (känniseltä) kuskilta pettää ohjaus mutkassa. 

Jos ajattelee toisinpäin, suomalaiset ovat mielestäni rohkeita luonnonolojen suhteen, eritoten kylmän. Suomessa yhtään kukaan ei arkioloissa pelkää hypotermiaa, vaan ulos uskalletaan mennä säällä kuin säällä. Varustus sen mukaan, tietenkin. Ihmiset liikkuvat myös paljon metsissä, aika erämaisemissakin, pelkäämättä eksymistä, villieläimiä, tai ison oksan tippumista päähän (mikä ihme kyllä on aika yleinen pelko maailmalla, minulta on nimittäin tästä usein huolestuneena kyselty). Toisaalta Suomessa satunnaisesti kuolee ihmisiä jääpuikon tippumiseen päähän (kadulla räystäästä), tätä riskiä ei varmasti ole missään päin Australiaa -- edes Tasmaniassa, jossa sataa vuosittain lunta. 

Jouluvappu 2023. Taustalla jäinen Kallavesi.

Hypotermiariski? Perusvappu, ehkä myös juhannus.

Kun australialaistunut äiti ei kestä kylmää, vietetään päivä museossa. 

Synttärit - mihin järjestäjäkategoriaan kuulut?

N täyttää pian jo neljä vuotta, eli juhlien järjestäminen häämöttää. Muttamutta. Minun ja E:n käsitykset juhlista poikkeavat aika lailla.

Olemme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa ”kuuluisi” kutsua lapsen päiväkotikavereita, mutta mieluiten kutsuisin vain omia kavereitamme lapsineen. Visioin mielessäni kohtuullisen pienet synttärit, joissa ehdin rattoisasti jutella kaikkien aikuisten kanssa, eivätkä lapset kilju tai riehu liikaa (just!). E puolestaan aina juhlien lähestyessä ehdottaa vieraiksi aivan jokaikistä tuntemaansa ihmistä, tyyliin kaikkien ex-työpaikkojen kollegat sekä kaverinkaverit – mitä enemmän populaa, sitä hauskempaa, hänen mielestään. Joihinkin juhliin tällainen eklektinen meno sopiikin, esimerkiksi tupareihin, mutta minun mielestäni ei lapsen synttäreille... tuntuisi oudolta kutsua ihmisiä, joilla ei ole mitään tunne- tai edes tuttuussidettä lapseemme.

Emme suinkaan ole ainoat toisistaan eriävien juhlamietteidemme kanssa, nyky-Australia kun on tunnetusti kulttuurien sulatusuuni. Laatimallani testillä voit kätevästi paikantaa, oletko suomalainen, (länsi-)aussi, ranskalainen vaiko kaakkoisaasialainen*, kun lasten synttärikutsuista puhutaan. Huom, sisältää karikatyyreja/stereotypioita perustuen pieneen otantaan, eli ei tieteellisiin tarkoituksiin, heh!

*tässä yhteydessä Vietnam, Malesia, Singapore, Hong Kong tai Filippiinit

1.       On aika järjestää lapselle synttärit. Keitä kutsut kesteille?

A)      Häh, lapsen kaverit tietenkin. Eli puolisen tusinaa lasta naapurustosta, vanhempien kaveripiiristä, päiväkodista tai koulusta. Kutsun saavat vain ne, joiden kanssa lapsi enimmäkseen leikkii ja joiden vanhemmatkin tunnet. Jos sukulaisiakin kutsutaan, on ehkä järkevintä järjestää kahdet kemut, eli kaverisynttärit lapselle ja kahvikutsut aikuisille.

B)      Omat sukulaiset sekä 10-15 kaveria samasta päiväkodista tai koulusta, riippumatta siitä, oletko tavannut vanhempia. Kouluikäisen lapsen tapauksessa on varminta kutsua koko luokka, tai ainakin kaikki luokan tytöt tai pojat, riippuen siitä, onko oma lapsi tyttö vai poika.

C)      Omat sukulaiset, lapsen kaverit, naapurit ja ehkä työkaveritkin, riippumatta siitä, onko naapureilla ja työkavereilla lapsia. Aikuiset seurustelevat keskenään mielellään hälystä riippumatta.

D)      Aivan kaikki.

2.       Kuka hoitaa tarjoilut?

A)      Vanhemmat. Jompikumpi vanhempi (yleensä äiti...) leipoo itse monenmoista suolaista ja makeaa tarjottavaa, sekä tekee synttärikakun, taitotasosta riippumatta. Kaupasta voi ostaa ehkä sipsejä tai karkkeja, mutta hillityssä mitassa.

B)      Vanhemmat, mutta on täysin ok ostaa suurin osa tarjoiluista, etenkin jos ne voi tilata joltakulta tutulta leipurilta. Jokaisen lähipiirissähän on ainakin yksi catering-yrittäjä tai koti-kuppikakku-taiteilija.

C)      Vanhemmat ja isovanhemmat hoitavat perusjutut eli naposteltavaa ja synttärikakun, mutta jokainen vieras tuo myös mukanaan jotain yhteiseen pöytään, vähintään viinipullon – eihän nyt nelivuotiaan synttäreistä mitään tule, jos ei aikuisille ole lasillista tarjota!

D)      Vanhemmat, isovanhemmat ja vanhempien sisarukset eli lapsen tädit, sedät ja enot vaimoineen. Tarjoiluja pakerretaan ainakin pari vuorokautta ennakkoon yötä päivää. 

3.       Mitä juhlissa tarjoillaan?

A)      Kahvia. Ai lapsille? Mehua tai limpparia, nykyään mielellään jotain astetta terveellisempää tai ainakin vähäsokerista (muttei keinomakeutettua). Pöytään täytyy löytyä ainakin tusina erilaista suolaista sekä makeaa tarjottavaa: jos oikein on inspis iskenyt, tarjottimella on voileipäkakku sekä mansikka- tai lakkatäytekakku kermavaahdolla.

B)      Olutta ja siideriä. Entäs lapsille? Vihannes- ja hedelmätikkulautanen, jolla kuuluu olla kurkkua, kirsikkatomaattia, selleriä, omenaa, appelsiinilohkoja, rypäleitä, mansikoita ja pensasmustikoita, ehkä myös vesi- ja hunajamelonia. Lisäksi voi olla juustolautanen ja erilaisia voileipäkeksejä, sipsejä ja muita naksuja. Kuorrutettuja kuppikakkuja täytyy olla, sekä upeasti koristeltu korkeankeikkuva täytekakku, jonka on tehnyt kondiittori (tai ainakin catering-urasta haaveileva sukulainen).

C)      Viiniä. Jaa lapsille vai? Kaikenlaista pientä naposteltavaa, enimmäkseen sipsejä, naksuja, keksejä, pasteijoita, hedelmälohkoja ja rypäleitä sekä juustolautanen. Aikuisille on erilaisia salaatteja, esimerkiksi vihersalaatti, pähkinä-granaattiomenasalaatti ja couscous-salaatti. Synttärikakku voi olla vaikkapa juustokakku tai jäätelökakku riippuen siitä, mistä päivänsankari pitää.

D)      Maustettua kuplavettä, aikuisille ja lapsille. Ruokakattaus sisältää ainakin kolme erilaista nuudeliruokaa, kolme erilaista riisiruokaa, ja padalliset kutakin: hapanimelää porsasta, kanaa ja nautaa, sekä erilaisia kokattuja kasviksia. Ruokaa jää vähintään puolet yli. Makeat tarjoilut voivat sisältää esimerkiksi trooppisia hedelmiä sekä erilaisia makeita riisijauhopalleroita. Synttärikakku on tilattu hyvissä ajoin ennakkoon ja kustomoitu juuri näihin juhliin.

4.       Mitä juhlissa tapahtuu ja tehdään?

A)      Osallistuvien lasten vanhemmat käyvät tuomassa lapsensa päivänsankarin luo ja lähtevät itse kotiin, tullakseen hakemaan mukelot sovittuun päättymisaikaan. Sukulaiset saattavat kahvitella keittiön pöydän ääressä, kun lapset leikkivät olohuoneessa. Lapsille voi olla jokin ohjattu aktiviteetti, kuten onginta tai aasinhännänkiinnitys. Juhlat alkavat ruokailulla ja synttärikakun syönnillä. Päivänsankari avaa lahjat välittömästi ne saatuaan, tai viimeistään onnittelulaulun ja kakunsyönnin jälkeen. Pikkujuhlijat on puettu astetta siistimmin, muttei hienoimpiinsa.

B)      Vieraat saapuvat puistoon, jossa juhlat pidetään. Kaikilla on päällä perusarkivaatteet tai rantakamat. Lapset rynnistävät leikkitelineisiin tunniksi, vanhemmat hakevat juomaa jäillä täytetystä valtavasta kylmälaukusta ja muodostavat jutustelupiirejä. Vaihtoehtoisesti juhlat ovat sisäleikkipaikassa, jossa lastenohjaaja hoitaa synttärien kulun. Vanhemmat odottavat uskollisesti paikan päällä, kukaan ei lähde kotiin väliajaksi. Tunnin leikin jälkeen käydään tarjoilujen kimppuun, keräännytään laulamaan onnittelulaulu, ja kahden tunnin kuluttua suurin osa vieraista lähtee kotiin. Lahjat kerätään erilliselle lahjapöydälle: ne ehkä avataan aivan lopuksi tai viedään kotiin paketoituina.

C)      Vieraat saapuvat päivänsankarin kotiin tipoittain, jotkut juhlien alkamisaikaan, jotkut puoli tuntia, tuntia tai kahta myöhemmin. Juhlathan kestävät joka tapauksessa koko iltapäivän ja illan, ja siellä piipahdetaan tai viivytään kunkin mieltymysten mukaan. Kaikki ovat pukeutuneet huolettoman tyylikkäästi. Lapset leikkivät talon joka huoneessa sekä pihalla, kenenkään erikseen vahtimatta, aikusten jaloissa enemmän tai vähemmän vahingotta. Välillä joku nostaa vauvan pois trampoliinista tai taaperon pois tiilikasasta, vaikkei tiedä, kenen lapsi on kyseessä. Buffetista napostellaan pitkin iltapäivää ja viini virtaa, kenenkään kuitenkaan humaltumatta. Onnittelulaulu ja synttärikakku hoidetaan extempore jossain kohti iltaa, ja juhlat jatkuvat iltapimeälle. Kukaan ei muista lahjoja, koska on niin paljon puhuttavaa.   

D)      Vieraat saapuvat jotakuinkin sovittuun aikaan päivänsankarin kotiin, puistoon tai vuokratilaan, esimerkiksi kerrostalon sisäpiha-kerhotilaan. Sinne on jo valmiiksi ladottu valtava vuori ruokaa, katso kohta 3. Lapsen mummo häärii tiiviisti ruokien ympärillä, nykii päivänsankarin tyylikästä prinsessamekkoa tai solmiopukua paremmin istuvaksi ja toruu lasta joka kerta, kun pukuun uhkaa tulla tahra. Tilaan on tuotu leluja ja rutkasti ilmapalloja, joiden kimpussa lapset pörräävät, jotakuinkin riidatta. Osallistujina ovat kokonaiset perheet, ml. päivänsankarin kavereiden isot ja pienet sisarukset. Aikuiset seurustelevat keskenään, lapset ryntäilevät eestaas, päivänsankarin mummo tuputtaa ruokaa kaikille ja juhlakalun vanhemmat stressaavat, loppuvatko ruoka, juoma, lautasliinat tai ilmapallot kesken. Parin tunnin päästä lauletaan onnittelulaulu ja leikataan kakku, mutta juhlien on tarkoitus jatkua ainakin toinen mokoma. Vieraita on niin paljon, että on mahdotonta tutustua kaikkiin. Lahjat avataan vasta kaikkien lähdettyä. 

Mitä ostat lahjaksi?

A)      Jotain monipuolisen käytännöllistä ja hillityn väristä, kuten rakentelu- tai askartelusetin. Tuotteen täytyy olla sertifioidusti myrkytön ja mahdollisimman ympäristöystävällinen. Myös kirjat ja vaatteet ovat oivia lahjoja, vaikkei päivänsankari itse niitä suuresti toivoisi. Niistä on hyötyä kuitenkin pitkällä aikavälillä!

B)      Mitä päivänsankari toivoo, olipa se sitten kasa muovikrääsää tai yhden käyttökerran kestävä hilavitkutin. Juhlat ovat päivänsankarin hieno hetki, eli tämän tulee saada, mitä haluaa.

C)      Jotain harkittua ja verrattain arvokasta. Lahjan hankinta on tärkeä asia, jossa tulee osoittaa arvostusta saajaa kohtaan kuluttamalla puolet enemmän rahaa kuin odotetaan.

D)      Jotain hauskaa, suurta, värikästä, ääntäpitävää ja lasta viihdyttävää. Disney-tuotteet ja erilaiset musiikkia soittavat lelut tai musiikki-instrumentit ovat erityisen kuumaa kamaa.

Tulokset

Eniten A-vastauksia. Olet pesukestävä suomalainen, ulkomaillakin. Elät uudelleen oman lapsuutesi normeja ja purnaat hiljaa mielessäsi siitä, miten synttäreistä on nykyään tehty liian isoja karnevaaleja. Et periaatteesta halua järjestää juhlia missään vuokratilassa, kuten sisäleikkipuistossa, koska se nostaisi rimaa seuraavalle vuodelle liikaa ja lopulta juhlien hinta ja stessitaso ylittäisivät kestokykysi. Kyllä minun aikanani riittivät pelkkä jäätelökakku ja tikkarit, jupijupi...

Eniten B-vastauksia. Sinussa on 99% aitoa wessiä eli länsiaustralialaista. Juhlien tulee olla lapsille hauskat, vaikka se tarkoittaisikin pientä ahdistusta vanhemmille rahankulutuksen ja takeltelevan sosialisoinnin muodossa – ethän tunne omista juhlavieraistasi montaakaan, mutta kun lapsi pyysi kutsumaan juuri tietyt päiväkoti- tai koulukaverit... Pääasia, että juomat eivät loppuneet kesken ja lapsi sai avata jättivuoren lahjoja, siitä jäi upeita muistoja ja valokuvia.

Eniten C-vastauksia. Oletko kenties syntynyt Loiren laaksossa? Sopisit Keski-Ranskaan kuin nenä naamaan. Mielestäsi juhlien kuuluu olla iloisen hälyiset, kuitenkin huolettoman elegantit, ja kaikki ikäluokat mahtuvat samoihin juhliin; tosin lapset laitetaan lastenpöytään, jotta aikuiset saavat seurustella rauhassa. Synttäreiden tavoite on tavata tuttuja ja vaihtaa kuulumisia samalla, kun lapset hääräilevät omiaan.

Eniten D-vastauksia. Kaakkos-Aasia on toinen kotisi ainakin henkisesti. Olet sukurakas ja iloitset isoista perhetapahtumista. Lempiharrastuksesi on syöminen (eikä se todnäk näy mitenkään päällepäin). Synttärit järjestetään, jotta saadaan tarjoilla runsas ateria kaikille läheisille. Alkoholi ei juhliin niinkään kuulu, siitä tulee vain huippaava, epämukava olo. Lapset leikkivät juhlissa iltamyöhään serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa, naapurit piipahtavat paikalla kuka milloinkin tuomassa pikku lahjan ja rupattelemassa – sekä tietysti syömässä.   

Synttäreillekin sopivaa kimmellystä Tokiossa: Tokyo Teamlab´in valotaidenäyttely.

Juhlakattausilluusio. Liisa Ihmemaassa-näyttely Perthin Boola Bardip-museossa. Kaikki tuossa pöydässä on oikeasti kuviotonta valkoista pintaa, kaikki kuvat on heijastettu katosta. Kuviointi liikkui ja eli. 

Joulukirkko Tongan malliin

Kävin pitkästä aikaa, varmaan vuosikymmenen tauon jälkeen, joulukirkossa. Tosin en tiennyt meneväni joulukirkkoon, luulin osallistuvani joululaulutapahtumaan. Semanttinen ero ehkä, mutta Suomessa olin tottunut siihen, että kirkoissa järjestetään erikseen kauneimmat joululaulut, ja sitten varsinainen joulukirkko jumalanpalveluksineen. En ole kirkon jäsen, mutta mielestäni kirkoissa usein on kaunis, harras tunnelma ja joulun tienoilla etenkin tulee jonkinlainen tarve pohtia syntyjä syviä ja arkea syvempiä mietteitä. 

Matkasin keskustaan erääseen United Church-kirkkoon eli protestanttis-ekumeeniseen kirkkoon. Googlesta opin, että United Church tai Yhdistynyt/Yhdistävä kirkko on metodistitaustainen, mutta tunnustaa ja hyväksyy kaikki protestanttiset suunnat (käsittääkseni). Riittävän lähellä evlut-kasvuympäristöäni siis. 

Heti kärkeen tajusin erheeni, koska naispappi, joka toimi myös seremoniamestarina, ilmoitti tilaisuuteen kuuluvan myös roolileikkiä tai oikeastaan interaktiivista improteatteria. Oujee, näitähän suomalainen tyypillisesti rakastaa. Päätin kuitenkin pysyä penkissä (toistaiseksi), koska käsiohjelmassa oli niitä kaipaamiani joululauluja ja -hymnejä. 

Suoraan sanoen koko tilaisuus oli kotikutoisella ja hurmaavan absurdilla tavalla kaoottinen. Kirkossa oli monta vakiokävijäryhmää, mukaanlukien tongalaiset, fijiläiset, sierra leonelaiset, karenit (Myanmarin, Vietnamin ja Thaimaan alueilla asuva sino-tiibetiläinen kielivähemmistö) ja olikohan myös muita Tyynenmeren saarelaisia. Muutamia valkoisiakin naamoja oli lisäkseni, hyvin eklektinen ja ekumeeninen porukka siis. Tilaisuutta veti kaksi pappia, angloaussi mies ja tongalainen nainen. Jokainen vakioryhmä esitti kuorolaulua, mutta ensimmäinen kuoro eli fijiläiset olivat myöhässä liikennruuhkan vuoksi, ja tämä sotki pappien pasmat. He kuitenkin yrittivät lennosta edetä ohjelman kanssa niin, että mennään seuraavaan ohjelmanumeroon eli pianosooloon. Sooloilija pisti parastaan, mutta mahdollisesti esitysten vuorojen vaihtumisen vuoksi hermoili ja hieman sotkeutui nuoteissaan. No, ei se haittaa. 

Osa käsiohjelman esityksistä oli sooloinstrumenttiesityksiä, osa kuoroesityksiä, osa luettuja tarinoita, osa taustamusiikin kanssa katsottavia kuva-teksti-diaesityksiä. Ja välillä lauloimme kaikki. 

Yllättäin liikutuin niin paljon yhteislaulun alkaessa, etten saanut nuottiakaan suusta ensimmäisen virren aikana. Kirkko, kynttilät, laulu, hartaus ja ihmisjoukko toivat mieleen viimeisen kerran, kun osallistuin äitini kanssa kauneimpiin joululauluihin Suomessa; tilaisuus, joihin hän ei enää (ainakaan toistaiseksi) terveydentilansa vuoksi pääse. Vaikka en ole eilisen teeren tyttö, jotenkin tänä jouluna "lapsuuden loppu" on iskenyt tajuntaan rajuimmin, eli asiat, jotka olivat lapsena ja nuorena, myös nuorena aikuisena, tavallisia ja normaaleja, eivät enää voi toteutua, kuten luminen mummolajoulu suvun kesken, tai juurikin ne kauneimmat joululaulut perinteenä äidin kanssa. Koti-ikävä ja ihmisten ikävä pyyhki ylitseni vahvemmin kuin odotinkaan, vaikka en yleisesti ottaen kaipaile Suomeen - jouluisin tosin aina. 

Eli tavallaan tilaisuuden hassuhko takkuilu auttoi, koska se veti murheen alhosta takaisin tarkkailijaksi. Kuorolaiset eivät läheskään aina tienneet, minne ja milloin mennä, ja papit myös putosivat itse kärryiltä ohjelman kulusta ja joko hyppivät yli tai yrittivät toistaa jo tapahtunutta. Sitten päästiin improteatteriin. 

Sen sijaan, että impro eli jouluseiminäytelmä olisi vain aloitettu esiintyjien valinnan jälkeen, valinta venyi/venytettiin monenmonen esityksen yli. Eli ensin valittiin Maria ja Joosef, sitten kuorolaulua. Sen jälkeen enkeleitä, kuorolaulua. Sitten viisaat tietäjät, kuorolaulua. Sitten seimitallin eläimet eli kaikki yleisön lapset, kuorolaulua. Esiintyjät vain istuivat ja odottivat kirkon etualalla jokaisen esityksen ajan, mikä omakohtaisesti olisi ollut aika vaivaannuttavaa, vaikka alkuun ajattelinkin, että kai nyt yhden enkelin tai aasin roolin vetää jos pakko on. 

Seiminäytelmästä oli kehitetty tongalainen versio (tongalainen naispappi ilmaisi näin) eli loogisesti Joosefin alkuperäkaupungissa Betlehemissä olisi hänellä ollut sukulaisia paljonkin, joten myös seimen ääreen tarvittiin paljon extended family eli tädit, sedät, serkut, isovanhemmat jne. Näytelmän valmistelu oli tahallisesti humoristista eli tarkoitus ei ollut kirjoittaa Raamattua uusiksi. Puolet tongalaisista imuroitiin näytelmään kuka mitäkin sukulaista esittämään. 

Kun nämäkään eivät näytelmän kaikkia hahmoja täyttäneet eli vielä tarvittiin yleisesti ystäviä ja kylänmiehiä, ja papit alkoivat haalia osallistujia myös kirkon takapenkeiltä, kaappasin ruokakassini ja pakenin hiljaisuudessa. Tässä vaiheessa oltiin nimittäin edetty vasta kolmasosa käsiohjelmasta ja aikaa oli kulunut lähemmäs puolitoista tuntia. Järkeilin, että tulen nakittamaan seimitallin naapuri-ohikulkijana numero 9 aika kauan, jos en ota hatkoja. Harmi tavallaan, koska sitä varsinaista yhteislaulua ei ollut juuri lainkaan eli Christmas carols tässä yhteydessä tarkoitti kuoroesityksiä - moniakaan kappaleita en tunnistanut kulttuurierojen vuoksi. 

Perthissä on myös suomalainen kirkko, joka järjestää kauneimmat joululaulut, mutten itse silloin päässyt. Harkitsin myös pohjoismaista jumalanpalvelusta, mutta toisaalta oli kiinnostavaa ja hauskaa kokea jotain hyvin erilaista. Minua ylipäätään kiehtoo Australiassa se, miten monet eri kansat, kulttuurit ja kieliryhmät elävät (pääsääntöisesti) sulassa sovussa rinta rinnan. Se tunne ja tunnelma kiteytyivät tässä tilaisuudessa. 

Vaikka olen tavallaan sopeutunut hyvin Australiaan ja viihdymme täällä elintavan ja elintason sekä ilmaston vuoksi, en ehkä koskaan pysty tuntemaan tätä mannerta kokonaan kodiksi luonnonolojen erilaisuuden vuoksi. Juurikin jouluisin minulle iskee kova kaipuu jonnekin lumisiin kaamosmaisemiin, nimenomaan siihen talviunitunnelmaan, jota kaamos aiheuttaa: rauhoittumiseen, hiljentymiseen, hämäränhyssyyn. Vaikka Suomessa asuessa juurikin talvi/räntä/pimeys kypsyttivät joka vuosi. Luonto on kaikkineen niin erilaista täällä Perthin seudulla - kuivaa aavikonlaitaa, rannan hiekkadyynejä, kahisevalehtisiä oliivinvihreitä eukalyptuspuita - etttä suomalaista kuusimetsää tai keväänvihreää tuomilehtoa kaipaava sieluni tuskin koskaan täysin juurtuu; mikä onkin maahan/maastamuuttajille yleistä. 

Olen nyttemmin alkanut enemmän miettiä, millainen shokki, järkytys ja murhe se aikoinaan oli - ja edelleen syvästi ja kipeästi on - Aboriginaaleille, kun heidän maansa otettiin. Aboriginaaleilla on erityisen vahva side kotipaikkaan, sillä luonto ja ympäristö nähdään heimolle tärkeiden henkien ja esi-isien asuinsijana sekä luojaolentojen toimien ilmaisuna.  

Valkoisten silmissä täällä riitti lääniä, joten mikseivät vain lähde muualle, jos valkonaamat "tarvitsevat" jonkun tiluksen maanviljelyyn, asuttamiseen, kaivoksille jne. Aboriginaalikulttuurin mukaan kukin on turvallisesti tervetullut vain omalle eli sukunsa ja heimonsa maalle ja muualle mennäkseen tarvitsee sen alueen jäsenen suorittaman tervetulotoivotuksen eli hengille ja esi-isille osoitetun ilmoituksen. Näin tulokas pystyy liikkumaan uudella alueella turvallisesti eikä joudu henkien kanssa ongelmiin. Näin ollen Aboriginaalit eivät pystyneet vain väistämään tieltä, väärälle seudulle ja väärien henkien alle joutumisen pelossa, toisaalta oliko sekään enemmän oikein, että yhden ryhmän joutuessa väistymään myös toinen joutui alta pois tai ainakin jakamaan niukkoja resursseja entisestään. 

Luonnollisesti Australian karulla mantereella on ollut turvallisinta liikkua tuttuja reittejä, koska aavikolla selviytyminen on todella haastavaa ja Aboriginaalit seurasivatkin songlines eli laululinjoja, jotka periytyvät Uniajalta eli myyttiseltä maailman luomisen ajalta (joka tosin on ajan ja paikan ulkopuolella eli jatkuu edelleen käsittääkseni):

Wikipedian mukaan "asiantunteva henkilö pystyi navigoimaan maastossa toistamalla laulun sanoja, jotka kuvailevat maamerkkejä, veden lähteitä ja muita luonnonilmiöitä. Usein Uniajan luojaolentojen liikkeiden ja tekojen merkkien ajatellaan näkyvän maastossa, vaikkapa hiekkakuoppina, jotka ovat luojaolentojen jalanjälkiä".  

Valkoaussit ovat nykyään alkaneet ymmärtää maan, luonnon, ympäristön ja aboriginaalien välisen kytköksen paremmin ja ainakin valtio/virastotasolla sitä yritetään jollain tasolla paikata ja tukea, tosin usein byrokraattisen tehottomasti. Kuitenkin viralliseenkin kielenkäyttöön on ilmestynyt ilmaisuja kuten "on country" ja "speak language" eli olla oman sukunsa ja heimonsa maalla ja puhua alkuperäiskieltään, ja että näihin on ihmisillä ainakin periaatteellinen oikeus, vaikka ei läheskään aina lakitekninen (esim kaivosyhtiöt voivat ostaa maata valtiolta, vaikka se olisikin Aboriginaalien perinneseutua). Huom, aboriginaaliheimoja on ainakin 250 ja kieliä 150, eli ei ole vain yhtä aboriginaalimaata, -kulttuuria, tai -kieltä.

No, tarina polveili nyt kauas tongalaisesta joulukirkosta, palataanpa joulukuviin ja -tunnelmiin. Hyvää joulunodotusta kaikille!

Kirkossa ennenkuin tilaisuuden kulku selvisi minulle.

Täällä tykätään huumorikoristeista, mm. juoma-aiheisista.

Aussiseppeleitä banksian ja eukalyptuksen kukin.

Jouluöverit on parempi kuin vajarit. Perthin naapurikaupungissa Mandurahissa jouluvaloristeilyltä kuvattua.

Jouluostoksilla.

Tavallisuuksia Länsi-Australiassa

Kirjoitetaanpas taas vanha kunnon "outoa Australiassa"-postaus. Tai siis outoa ja erilaista Suomi-silmin. Tutusti disclaimer, että postaus koskee Länsi-Australiaa ja eritoten Perthin seutua. 

1) Lähimetsät. Suomessa on pitkäaikainen kaavoituslinjaus, että lähimetsiä eli jokseenkin luonnontilaisia plänttejä pyritään säilyttämään kaikkialla asuinrakentamisen yhteydessä. Jokaisen virkistysalueen ei tarvitse olla hoidettua puistoa, vaan päinvastoin, luonto luontona - vaikka lähimetsät polkuineen ja ehkäpä roskineen eivät tietenkään vastaa luonnonpuisto- tai korpimeininkiä. No. Täälläpäin lähimetsät nähdään enemmän ongelmana kuin mahdollisuutena. Miksi?

Australiassa ei tunneta jokamiehenoikeutta, ja ylipäätään maa- ja kiinteistöomaisuuteen suhtaudutaan paljon enemmän sijoituksena kuin minään muuna. Yksityisillä mailla ei välttämättä saa vaellella ja ne on usein aidattu ja kieltokyltitetty. Valtion ja osavaltion omistamat maat puolestaan nähdään myyntikelpoisina resursseina (paitsi jos ovat luonnonpuistoiksi kaavoitettuja), eli niitä syötetään gryndereille omakotitaloalueiksi rakennettaviksi aina asuntopulan uhatessa (jotakuinkin jatkuvasti täällä Perthin seudulla). 

Asumme alueella, joka kasvaa kiihkeää vauhtia, kuten monet muutkin näin 40-60km etäisyydellä keskustasta. Sitä lähempi vyöhyke on jo rakennettua, ja täällä perukoilla on enemmän vapaata maata. Tosin täyttä täällä ei ole missään, vaan korkeampaa ja tiiviimpää voisi helposti rakentaa melkeinpä minkä vain rautatieaseman tai ostoskeskuksen tuntumaan, mutta näin ei periaatesyistä tehdä: täkäläiset yleensä haluavat ikioman tontin. Yli kolmekerroksiset kerrostalot missään keskustan ulkopuolella herättävät vahvaa NIMBYä eli not in my backyard-ei minun takapihalleni-huutelua. 

Ne lähimetsät, joita seudullamme on jäljellä, on useimmiten kaavoitettu tulevaisuuden omakotitonteiksi. Osin tämä johtuu mainitusta asuntopulasta (maa- tai tonttipulasta ei oikeasti voi puhua, koska voisi rakentaa sitä tiiviimpää ja korkeampaa). Osin siitä, että ulkoilmakansaksi moni aussi on yllättävän varoivainen luonnossa liikkuja myrkkyeläinten vuoksi. On totta, että bushbashing eli puskissa tarpominen on vaarallista: meitä eivät "uhkaa" vain punkit, hirvikärpäset ja kyyt, vaan useat jopa kuolettavan vaaralliset käärmeet. Täällä Perthin seudulla onneksi elää vain yksi vaarallisen myrkyllinen hämähäkki, mustaleskisukuun kuuluva redback, kun taas muualla Auslandiassa myös myrkkyhämähäkkivalikoima on runsas. Metsiin ei yleisesti kannata mennä pensaalta pensaalle puskemaan, vaan mieluiten vain polkuja (mahdollisimman leveitä) pitkin.

Kaupunkialueilla yleensä muunnetaan pusikot ja metsämaastot manikyyritasoisiksi nurmipuistoiksi, joissa käärmeet eivät niinkään viihdy. Muuten hyvä, mutta normisti puistot ovat joko leikkipuistoja, grillausalueita, tai ovaaleja eli aussifutikseen sopivia jättinurmikenttiä. Metsässä liikkumisen kokemusta niistä ei saa. 

Itse ratkaisemme ongelmaa ajamalla viikonloppuisin syrjemmälle metsävaelluksia varten. Tämä on ihan ok muuten, mutta tuntuu hieman ristiriitaiselta polttaa bensaa joka kerta luontokokemuksia saadakseen. Tosin on todettava loppuun, että Perthin keskustan tuntumassa on melko luonnontilaisena säilytetty, valtava viheralue Kings Park, ja muitakin isoja luonnonpuistoja metropolialueella on useita, eli missään tapauksessa emme asu "pilatussa" paikassa. 

2) Sukupuoliroolit. Olen tästä usein aiemminkin kirjoittanut, enkä aio aloittaa uutta feministisaarnaa. Mutta asia on pakko mainita muutaman kappaleen verran, niin outoa (jälkeenjäänyttä) täällä Australian Teksasissa Perthissä välillä on. 

Osin, ellei enimmäkseen, kaivosvaltaisen talouden vuoksi, Perthissä elää vahvana roolijako "mies elättää-vaimo hoitaa kodin ja lapset". En törmännyt tähän jakoon ensimmäisten 10 vuoden aikana juurikaan, koska olin itse töissä keskustassa, asuimme keskustan tuntumassa, ja olimme jatkuvasti yliopistokoulutettujen miesten ja naisten ympäröimiä sekä naapurustossa että työpaikalla. Lisäksi kaverimme ja tuttumme olivat paljolti kansainvälisiä, (silloin) lapsettomia uraihmisiä. Täällä angloaussi-suburbiassa maailma on ihan toinen. 

Esimerkki. Olimme muutama viikko sitten E:n kollegan kotona pizzaillanvietossa alkuillan, ja olimme ainoat, jotka toivat lapsen mukanaan. Tämä siksi, että meillä ei ole paikallista perhetukiverkkoa, eli emme voi taikoa joka menoa varten lapsenvahtia. Siksi olemme tottuneet kuskaamaan pikkujeppeä mukana kaikkialle. E:n työkavereista paikalla oli pelkästään miehiä, koska kaikkien vaimot olivat jääneet kotiin hoitamaan lapsia. Juhliin oli kutsuttu kuitenkin muitakin, kuten kollegan iäkkäät naapuripariskunnat (70-80v) eli mistään jätkien ryyppäjäisistä ei ollut kyse. 

Muutamat E:n työkaverit ällistelivät faktoja a) miten minä, nainen ja äiti, tulin nukkumaanmenoaikaan (klo 18-20!) juhliin lapsi mukanani, ja b) käyn töissä kokopäiväisesti. Huom, näitä ei esitetty mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaan aidosti uteliaana/ihmetellen. Koska kaikki vieraat olivat erinomaisen mukavia, en aktivoinut feministiräjähdystä, mutta ihmettelin hiljaa itsekseni, ettekö ole ennen (pohjoismaisittain) normaalia naisihmistä tavanneet, jolla on koulutus, ura, perhe ja sosiaalinen elämäkin vielä. 

Kun kotimatkalla autossa juttelimme asiasta E:n kanssa, paljastui, että hänen työpaikallaan herättää suurta hämmennystä, että E:n vaimo eli minä en pelkästään käy töissä ja tienaa, mutta myös maksan isojakin hankintoja joko yhdessä tai yksin (esim ostin E:lle synttärilahjaksi matkan Tasmaniaan), ja että en automaattisesti halua/suostu tekemään jokaista päiväkotivientiä/hakua tai lapsen sairaspäivää, vaan ne jaetaan meidän perheessä 50-50. Leukani tippui lattialle tästä jälkijättöisyydestä. 

Loppukaneettina taas, että asiat ovat muuttumassa täälläkin, viimeinkin. Nuoret/tuoreet isät ovat alkaneet paljon enemmän haastaa työkulttuuria, jossa heidän oletetaan pakertavan iltoja, jopa viikkoja perheestä erillään jossain kaivosleirissä, kun äiti kamppailee pikkulapsiarjessa. Miehet uskaltavat nykyään sanoa täälläkin, että minulle on tärkeää/tärkeintä viettää enemmän aikaa oman perheeni ja lasteni kanssa, ja haluan olla tasaveroinen ja tasa-arvoinen vanhempi, en vain avustaja tai kävelevä lompakko. 

Perinteisesti jonkinlainen kultaryntäys-macho-kulttuuri on Länsi-Aussilassa "vaatinut", että mies paiskii mukisematta töitä milloin missäkin, ja lapsia nähdään tunti nukkumaanmenoaikaan jos silloinkaan. Sivuhuomiona, mielenterveysasiat, etenkin miesten mielenterveyden parantaminen, ovat alkaneet nousta ihan uudella lailla tapetille täällä niin mediassa, somessa, arkikeskusteluissa, työpaikalla kuin politiikassakin, koska kuvailemani nk. man box-kulttuuri ei ole ollut terveellistä kellekään. Eli pikkuhiljaa, tällaiset muurit murtuvat. 

3) Metropoli vs muut seudut. Kuvittele Suomi, jossa on vain yksi iso kaupunki, Helsinki lähikuntineen. Missään muualla koko maassa ei ole yhtään kaupunkia, jonka koko on yli 50 000 asukasta. Eli Turku, Tampere, Jyväskylä, Kuopio jne ovat kaikki vain murto-osa nykyisestä eivätkä oikeastaan kaupunkeja lainkaan vaan isoja kirkonkyliä. Kaikki tilastot esitellään mallilla "metropoli ja sitten ne muut". Tällainen on Länsi-Australia. Koko osavaltiossa asuu noin 2,5 miljoonaa asukasta, joista Perthin metropolialueella 1,5 miljoonaa. Länsi-Australian koko on puoli Eurooppaa. Eli erittäin tyhjää on. 

Perthissä asumiseen tarvitaan omanlaisensa luonteenlaatu, tai ainakin kyky "tyytyä" tietyllä tavalla. Vaikka usein ruodin miinuspuolia ja ongelmia, elämänlaatu ja elintaso ovat oikeasti erittäin hyviä Perthissä ja siksipä itsekin täällä nökötämme jonkin muun paikan sijasta. Mutta. Ihminen, joka kaipaa jatkuvasti jotain uutta etenkin matkustelumielessä, saattaa kokea Perthin aika perukkana ja siksipä tänne ei olekaan hurjaa asuttajavirtaa itärannikolta. Perthistä ei siis käytännössä pysty lähtemään kaupunkilomalle naapurikaupunkeihin, koska naapurikaupunkeja ei ole olemassakaan (ellei niitä isoja kirkonkyliä lasketa). Seuraavaan isoon kaupunkiin, Etelä-Australian pääkaupunkiin Adelaideen on linnuntietä 2700km eli enemmän kuin Helsingistä Ateenaan. Itse asiassa Perthiä lähin kaupunki ei ole Australiassa lainkaan vaan Denpasar Balilla, 2600 km päässä. 

Tämä eristyneisyys on itsellenikin ollut se kaikkein vaikein "pilleri" Perthiin liittyen. Olen sen verran utelias, menevä ja aktiivinen matkustelija, että haluaisin nähdä vähän kaikkea kaikkialla. Nykyään matkustelumme keskittyy Perthin ympäristön pikkukyliin ja luontoon - onneksi olemme kumpikin innokkaita vaeltajia ja myös roadtrip-ihmisiä. Mutta. Näin 11v tässä kolkassa viettäneenä samat pikkukylät on nähty jo useaan otteeseen ja myös luonnonpuistot ja vaelluspolut on aika huolella koluttu. Onneksi elämäntilanne (joustava työ) mahdollistaa kuitenkin muunkin matkustamisen ja käyn edelleen sinnikkään tunnollisesti ja koti-ikävän yllättämänä myös Suomessa/Euroopassa vuosittain. 

Kuvituskuvat erään Perthin kukkuloiden kauppapuutarhan kevätfestivaaleilta. Hedelmäpuiden kukinta-aika. Ja kätevä keino puutarhalle hankkia lisätienestejä - alueelle oli sinne tänne lavastettu Insta-sopivia taustoja (tekokukkia, keinuja, pianoja jne), joiden eteen perheet jonottivat varttikaupalla somekuvien ottoon, sisäänpääsymaksun hinnalla. Meillä muksua kiinnosti vain "labyrintissä" eli hedelmäpuukujilla juoksentelu, etenkin hippaa ja karkuun. 

Voihan He-Man

Suomenkielessä ei ole erillisiä persoonapronomineja miehille ja naisille, vaan kaikki ovat hän (tai puhekielessä se). Tämä on aakkosten* ohella asia, joka edelleen on minulle englanniksi vaikeaa, koska se ei kasvuympäristössä uponnut selkärankaani tahi muuallekaan aivokurkiaiseen. Eli edelleen käytännön puheessa ja nopeassa tempossa sekoilen sen kanssa, kuka on he tai she, vaikka teoriassa tiedän täydellisesti, mitä tulisi sanoa. Saatan siis pokalla selittää vaikkapa mieskollegasta, että he needed to leave to pick up her daughter, eli hänen (miehen) piti lähteä hakeakseen hänen (naisen) tyttärensä. Jotenkin tuo tytär-sanan naispuolisuus muuntaa mielessäni persoonapronominin his (hänen, miehen) muotoon her (hänen, naisen). 

Osasyy oppimisvaikeuteeni on, että en ihan oikeasti käsitä, miksi sillä on väliä, viitataanko mieheen vai naiseen, koska ensimmäiset 30 vuotta elämästäni kaikkiin viitattiin samalla sanalla. Mutta nyt olemme tulleet uudelle askelmalle pikku-N:n puheenoppimisessa, hänen juuri täytettyään kolme vuotta. Jo pidemmän aikaa hän on osannut viitata muihin ihmisiin sanalla he henkilönnimen sijasta. Pikkulapsethan helposti puhuvat kolmannessa persoonassa kaikista, myös itsestään, eli Anu tekee, Anu menee, äiti piirtää, äiti kokkaa. N:lle on valjennut, että nimen voi korvata yleissanalla, mutta hänelle se todentotta on yleissana he. 

En tiedä, miksi juuri miespuolinen he, naispuolisen she:n sijasta. Ehkä osasyynä ovat lastenohjelmat, joissa usein miespuoliset autot, mopot ja työkoneet seikkailevat. Yksi tekijä saattaa olla E:n puhetapa, joka ranskasta suoraan ammentaen usein viittaa esim. eläimiin sanalla he, sanan it (se) sijasta. Hänelle melkeinpä kaikki eläimet ovat englanniksi he, vaikka puhuisi uuhesta tai lehmästä, jotka ihan selkeästi ovat she. Tätä kohtaa tosin en tajua, että miksi se he on niin luonteva, koska ranskassa on maskuliineja ja feminiinejä muotoja. Ilmeisesti maskuliinimuodot kuitenkin ovat yleisempiä, esimerkiksi ministeri-sana on ranskaksi aina maskuliini, vaikka itse ministeri olisikin nainen. 

Olen nyt itse yrittänyt alkaa opettaa she-sanaa N:lle, toisaalta kieliopillisuuden vuoksi, toisaalta siksi, että se on tässä kulttuurissa tärkeää, vaikkei minulle henkkoht olekaan tärkeää. Mutta olen huomannut itsessäni kummallista vastustusta asiaa kohtaan. Siis ei siksi, etten haluaisi hyväksyä/tunnistaa/korostaa naispuolisten ihmisten naiseutta, vaan ehkä siksi, että en henkkoht ymmärrä, miksi sukupuoli on niin isosti keskustelua määrittävä tekijä. Tosin tämä todennäköisesti johtuu omasta urautumisestani, koska en ole itse ikinä kokenut sukupuoli(rooli)kriisejä, enkä ole joutunut pohtimaan saati fyysisesti/kehollisesti kohtaamaan, millaista olisi elää väärää sukupuolta tai olla tungettu sosiaaliseen lokeroon, johon ei halua. 

Rinnakkaisasiana: Australiassa on tällä hetkellä käynnissä jonkinasteinen seksuaalivähemmistöjen voimautuminen, eli täällä(kin) hyväksyttiin samansukupuolinen avioliitto joulukuussa 2017. Myös trans-ihmisten näkyvyydestä tai ihmisoikeuksien toteutumisesta puhutaan nyt aiempaa enemmän. Meillä töissä asia näkyy niin, että meille perustettiin Equality and Diversity Council eli neuvoa-antava tasa-arvo- ja monimuotoisuus-”komitea”, johon itsekin kuulun, tosin vähemmistökielen ja maahanmuuttajuuden edustajana. Jo muutaman vuoden Australiassa on puhuttanut juurikin tämä sukupuolittunut persoonapronominien olemassaolo ja täällä on hitusen yleistynyt muoto they, he, käytettynä suomalaisen hän-sanan tavoin eli kenestä tahansa yksilöstä. 

They on sikäli kieliopillisesti oikein, että sitä voi käyttää ihan kaikessa tekstissä epämuodollisesta akateemiseen silloin kun ei tiedä henkilön sukupuolta tai viittaa kumpiinkin/kaikkiin. Mutta myönnän, että itse en osaa vielä käyttää sanaa niin, että puhuessani yhdestä henkilöstä, kutsuisin häntä they´ksi koska se assosioituu niin vahvasti heihin, hänen sijasta. Suomeksi suoraan kääntäen tulisi tällaista: ”Kollegani Di on tänään myöhässä, mutta he pyysi kertomaan, ettei heitä tarvitse odottaa.” Toisaalta suomennos on tökerö, koska suomeksi hypitään paljon persoonapronominien yli, eli niitä ei edes lauseeseen tule jos ei ole ihan pakko (oikeampi olisi: pyysi kertomaan, ettei tarvitse odottaa). 

Toinen ratkaisu, jota paljon näkee nykyään virka- tai tutkimuskielessä, on he´n ja she´n vuorottelu. Viime vuosikymmeniin asti melkeinpä kaikki virallinen teksti, ml. tieteenteko, on ollut täynnä he-mania, eli jokainen toimija on mies-he, vaikka sillä viitataan myös naisiin tai väestöön yleisesti. Nyt termejä koitetaan sekoittaa tasapainotuksen vuoksi ja jotta tehtäisiin selväksi, että puhutaan kaikista, ei vain miehistä/pojista. Mutta välillä sekin on aika sekavaa. 

Esimerkki. Kaikki täällä saamani terveydenhuollon vauvanhoito- ja lastenkasvatusoppaat on kirjoitettu he/she-vaihtelulla, näin. ”When your baby needs to be burped, hold him against your shoulder. When she becomes tired, put her in the cot. When he wakes up, it´s time for another feed”. Eli: Kun poikavauvasi tulee röyhtäyttää, pidä häntä olkaasi vasten. Kun tyttövauvasi väsyy, laita hänet kehtoon. Kun poikavauvasi herää, on taas aika syöttää hänet. Eli samassa tarinassa seikkailee tyttö ja poika iloisen sekaisin, koska muuten ei saada tehtyä kunnolla selväksi kielen kautta, että tämä koskee nyt kaikkia vauvoja. 

Eräs oikeasti huolestuttava piirre sukupuolen neutraloinnissa kielestä on, että siinä voidaan mennä pahasti yli jonkinlaiseen mekanistiseen robottihahmoon tai kehonosien kokoelmaan ihmisen sijasta. Täällä debatoidaan nyt jonkun verran siitä, millaisia termejä saa käyttää vanhemmista ja esimerkiksi imetyksestä. Eli saako sanoa äiti ja isä, vai pitääkö sanoa primary caregiver tai birthing parent eli ensisijainen hoitaja-huoltaja ja synnyttänyt vanhempi. Jotenkin lakitekstiin nuo ymmärrän ja hyväksyn, mutta en oikein normaaliin kanssakäymiseen vaikkapa lääkärin kanssa. 

Vielä rajumpaa on, että nyt on alkanut ilmaantua esimerkiksi tutkimustekstiä, jossa ei uskalleta sanoa nainen, jotta katetaan tai jätetään pois muunsukupuoliset tai transnaiset, ja valittu termi on esim. vaginallinen henkilö, tai vielä pahempaa, vaginallinen keho/ruumis (bodies with vaginas). Nainen ei ole enää nainen saati ihminen/potilas/asiakas/hoidettava, vaan typistyy kehonosaksi. Toinen suosikki-inhokkini on rintakehäruokinta (chest feeding tai body feeding) imetys-sanan tilalla, joka on jo ihan hakoteillä siitä, mitä imetyksessä edes tapahtuu. 

Summa summarum. Kannatan tottakai inklusiivisuutta eli sitä, että jokainen kokee olevansa kuultu, nähty ja ymmärretty ihmisenä ja sen sukupuolen edustajana, joka on (oli se sitten syntymästä tai iän myötä selvinnyt asia). Mutta en sitä, että kieli kapuloitetaan sellaiseksi, että ihminen ytimestä katoaa jonnekin anatomialuettelon taakse.

Mutta paluumuutto takaisin asiaan. 

Eli: kun täällä joka tapauksessa nyt paljon keskustellaan siitä, tarvitaanko he ja she-erottelua enää jatkossa vai ovatko kaikki vain they, tuntuu itsestä jotenkin jälkeenjääneeltä koittaa painaa oman lapsen päähän noita eroja, joita en siis itsekään oikein luontevasti saa sujumaan. Toisaalta, jos käykin niin, että they-muoto ei ota juurtuakseen, he ja she täytyy vaan opetella kuitenkin, ja tuskinpa koko englanninkieli maailmanlaajuisesti muuttuu nyt lähivuosina niin, että sukupuolitetut persoonapronominit katoavat kokokaan. Eli jatkan jankutusta perheen miesväelle: kaikki ei ole he-mania vaan on myös se she.

*Englanniksi tavaaminen pysynee ikuisesti vaikeana, esimerkki. Oma nimeni Anu tavataan ei en juu, ei aa än uu. Joudun aina pinnistelemään, kun ihmiset tavaavat nimiään esim. puhelimessa nopeassa tahdissa ja olen kirjoittanut sähköpostiosoitteita väärin about tuhat kertaa. 

(C) kgroovy, https://creativecommons.org/

Aussivinkkejä vanhemmuuteen

Tuskin täytyy erikseen mainita, että minua kiinnostavat suunnattomasti kulttuurienväliset erot – omassa tapauksessani Australian ja Suomen, sekä ajoittain niitä bongatessani, Ranskan kuviot. Uusi taso näihin geimeihin on löytynyt vanhemmuudesta. Olen aiemminkin kirjoittanut havaintojani vanhemmuudesta/äitiydestä Australiassa vs Suomessa (esim. tässä, tässä ja tässä), mutta nyt löytyi taas uutta sanottavaa, kun luin tietokirjan nimeltään When We Become Strangers eli Kun Vieraannumme Toisistamme (Maggie Hamilton 2021).

Kirja tarkastelee sitä nykyelämän paradoksia, että vaikka olemme virtuaalisesti hyvin verkostoituneita ja tavallaan jatkuvasti läsnä tuttujen ja tuntemattomien elämässä, sekä elämme historiallisessa mielessä ennennäkemättömän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, yhä kasvava joukko ihmisiä kärsii yksinäisyydestä ja sen rinnakkais/seurannaisoireista kuten ahdistuksesta ja masennuksesta.

Kirjoittaja on Sydneystä eli hänen näkökulmansa on (ainakin jollain lailla) aussi. Tässä postauksessa käsittelen vain kirjan alkukappaletta nykyvanhemmuuden vaikeudesta kaiken nettitietotulvan ja -arvostelun keskellä. Hamilton pui vanhempien kilpailullisuutta (kuka järjestää hienoimmat synttärit ym) sekä kotiäitien yksinäisyyttä, mikä on osaltaan johtanut räjähdysmäisesti kasvavaan mummy blogger – eli äitibloggari-genreen. Hamilton ei genreä kannata, koska hänen mielestään se ei auta asiaa, josta se kumpuaa (lievittäisi äitien yksinäisyyttä). Hamiltonin mukaan äitibloggaus pahimmillaan rikkoo räikeästi lasten yksityisyydensuojaa sekä altistaa äidit yhä karummalle kritiikille ja kilpailullisuudelle, tavoittelemansa yhteishengen ja turvaverkon rakentamisen sijasta.

En nyt itse ota äitibloggari-genreen sen suuremmin kantaa, paitsi että: eiköhän asia riipu siitä, keneltä ja mitä kysyy. Varmaan moni äitibloggari kokee suurta iloa, inspiraatiota ja hyödyksi olemisen tunnetta jakaessaan oman perheensä kuvia, tarinoita ym, kun taas toisia se todentotta saattaa altistaa vaikkapa nettitrollaukselle – tietysti pahin riski on lapsiin kohdistuva potentiaalinen vahinko, alkaen nettikiusaamisesta. Hamilton myös sivuuttaa kokonaan näihin ongelmiin johtaneet laajemmat yhteiskunnalliset syyt, kuten isyysvapaan puutteen Australiassa, joka osaltaan ruokkii äitien "hukun tähän vauvarutiiniin yksin"-tunnetta.

Kilpailullisuuden kuitenkin tunnistan. Ihmettelin jo N:n vauvavuonna, miten omien piirieni äitikaverit vaikuttivat aivan hurahtaneen tiettyihin tuotteisiin, jotka oli ”pakko olla”. Kyseessä saattoi olla tietynmerkkiset vauvanvaatteet tai -ruoka, mutta tätäkin enemmän erilaiset lisävarusteet kuten Bumbo-istuin, Lamaze-aktivointilelut, tietynmerkkinen unipussi, vauvamonitori sekä Owlet-sukka (joka mittaa vauvan hengitystä ja sydämensykettä, luulisin); puhumattakaan juuri tietynmerkkisistä yhdistelmärattaista sekä auton turvaistuimesta. Jatkuvasti kaikkialla jylläävät markkinavoimat olivat saaneet tuoreet äidit uskomaan, että ilman näitä ei pärjää tai ainakin ostamatta jättämällä on huono vanhempi, joka altistaa lapsensa jollekin riskialttiille – mille, ei koskaan selvinnyt tarkalleen.

Olen itse sellaista sorttia, että minua suunnattomasti ärsyttää, jos minulle kerrotaan, miten tulisi toimia ja elää. Tämä on tietysti ironista, koska itse mielelläni huutelen täältä blogistani, miten tulisi toimia ja elää. Kuitenkin tuo vauvavuoden mainosmylly sai minussa aikaan vaistomaisen vastareaktion ja paria isoa alkuhankintaa lukuunottamatta (juurikin ne vaunut ja turvaistuin) aloin/aloimme vetää lähes nollalinjaa ostoksissa, ihan vain vastarannankiiskeydestä sekä aatteesta, että varmasti vähemmälläkin pärjää. 

Tosin jälkikäteen ajatellen tämä meni jopa hieman yli. Esimerkki: en millään suostunut hankkimaan erillistä/kunnollista vaippalaukkua, koska sain lähikaupasta vaippapaketin kylkiäisenä ilmaisen vaipanvaihtoalustan/vaippapussukan. Tällä mentiin sitten koko vuoden mittainen Euroopan-reissu 2019-2020, vaikka pussukka ei ollut missään vaiheessa oikein hyvä ja se piti paikatakin pariin kertaan, kun pehmusteet paakkuntuivat pesussa. Mutta periaate, periaate. Toisaalta oli helppo heittää loppuunkäytetty kapistus roskiin eikä tarvinnut miettiä, miten saan tästä rahat takaisin, kun käytetyn vaippalaukun jälleenmyyntihinta olisi ollut vain murto-osa ostohinnasta. Toisaalta oliko ympäristömielessä järkevää nojata tällaiseen kertakäyttötuotteeseen jonkin kestävämmän sijasta?

Mutta palataanpa kirjaan. Minua erityisesti kiinnostaa, mitä siinä sanotaan ns. itsestäänselvyyksinä. Itsestäänselvyydet nimittäin paljastavat, mitä kirjoittaja – ja ehkä tämän lukijakunta – pitävät niin tavallisina juttuina, ettei niitä ole syytä suuremmin pohdiskella tai kyseenalaistaa. (Aussi)vanhemmuuteen liittyen Hamilton kirjoittaa tällaisen ”selviytymislistan”.

Rakenna turvaverkkoja. Tutustu ihmisiin, löydä ystäviä, kaikista eri ikäluokista [aiemmin kirjassa hän mainitsee, että verkoston tulisi olla mahdollisimman monipuolinen, eli eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä]. Tutustu naapureihin ja lähikauppojen pitäjiin. Nauti pienistä kohtaamisista omassa naapurustossasi.

Kannatan tätä ohjetta kyllä ja koitan itsekin sen mukaan elää, mutta ihan suoraan sanoen, ei se – ainakaan helposti – oman perheen ja suvun puutetta korvaa. Yhä useampi meistä asuu nykyään kaukana omista vanhemmistaan, sisaruksistaan ja muista sukulaisista, eli mitään vanhan ajan sukulaisverkosto-kyläyhteisöä ei varmaan moni saa enää aikaan. 

Neuvo on myös helpommin sanottu kuin tehty. Jos ihminen esimerkiksi kärsii siitä mainitusta yksinäisyydestä ja vaikkapa ahdistuksesta, muihin tutustuminen suitsait sukkelaan ei todellakaan noinvaan tapahdu. Itse olen yrittänyt tutustua omaan naapurustooni nyt vuoden ja minulla on muutamia hyvänpäivän tuttuja, mutta esimerkiksi luotettavaa leikkitreffiseuraa lapselle ei ole löytynyt. Lähikaupan kassa kun ei voi noin vain tulla meille leikkimään 😃 Mielestäni ohje kuvastaa hyvin aussiluonnetta, että kun vaan olet avoin ja ulospäinsuuntautunut, niin ihmissuhteet tipahtelevat paikalleen. Näin helppoa se ei kuitenkaan täälläkään ole.

Lista jatkuu.

Hyväksy, että teet virheitä. Älä pelkää paljastaa mokiasi, tai puhua vaikeistakin aiheista, läheisille ystävillesi tai perheenjäsenillesi. Joskus stressaantuneena ja väsyneenä kaikkein tärkeintä on vain löytää kuuntelija. Kuulluksi tuleminen kannattelee ja auttaa asettamaan ongelmat oikeaan mittakaavaan.

Hahhaa, eikö tätä vinkkiä tiedä jokainen maapallon ihminen? Kokemukseni mukaan suomalaiset eivät ujostele vaikeistakin aiheista puhumista ja tiedän todnäk enemmän henkilökohtaisuuksia kenestä tahansa täällä tapaamastani suomalaisesta kuin vuosikymmenen tuntemistani aussiystävistä.  Luin äskettäin uutisartikkelin, että aussien on vaikea ystävystyä aikuisena luottamuspulan vuoksi; ei uskalleta paljastaa itsestä mitään, ettei tule petetyksi tai loukatuksi. Keskiverto(ulko)suomalainen ei ilmeisesti näin ajattele, vaan nimenomaan vaikeiden kokemusten ja tunteiden kautta rakennetaan yhteenkuuluvutta, ja pieni jurnutus ajaa small talkin viran.

Tee elämässäsi tilaa yhdelle tärkeälle harrastukselle. Jokaisen tulisi pitää yllä jotain sellaista intohimoasiaa, jota rakasti ennen vanhemmaksi tuloa, oli se sitten autojen korjaus, muffinien leipominen tai ukulelensoitto. Rohkaise myös puolisoasi löytämään oma tärkeä harrastuksensa ja viettämään aikaa sen parissa, sellaisten kavereiden kanssa, jotka innostuvat samasta. Ja muista itse tehdä samoin.

Tähän vinkkiin yhdyn kyllä. Tosin eihän sen harrastuksen ole pakko olla jokin vanha tuttu, miksei vanhemmaksi tultuaankin voisi kokeilla kaikenlaista uutta? Ehkä vinkin pointti on koittaa rohkaista ihmisiä ulos vanhemmuuden suorittamiskuplasta, johon jostain syystä aika moni aussiäiti (isät eivät niinkään näköjään) ajautuu. Eli elämää eletään lasten kautta ja vuoksi. Esimerkki. Olin naapuruston naispiirin tietovisassa – tietovisat ovat täällä yhtä tärkeitä kuin Suomessa lottoaminen -, ja emme pöydässäni muusta puhuneet kuin lapsistamme. Kukaan visajoukkueessani ei yrityksistäni huolimatta halunnut puhua työstään, harrastuksistaan, matkoistaan, kiinnostuksenkohteistaan jne, vaan pelkästään lapsistaan. Eräs jopa ehdotti/vaati, että joukkueemme nimen tulisi viitata lapsiimme, koska olimme kaikki äitejä. Tottakai on mahdollista, että tutustuessaan uusiin ihmisiin, helpointa on löytää se pienin yhteinen nimittäjä, tässä tapauksessa lapset. Mutta luulisi, että parituntisen aikana tulisi jokin muukin aihe mieleen. Vaikka perheen tärkeydessä ei sinällään ole vikaa.

Vältä liikaa aikataulutusta. Lasten valmennusharrastukset ovat tärkeitä, mutta niin on myös perheaika. Älä tee asioista turhan vaikeita, joskus yksinkertaisuus on parasta. Joskus voi vain mennä lähipuistoon ja antaa luonnon hoitaa osansa: vehreys on rauhoittavaa. Telttaile takapihalla. Viljele omia kasviksia. Luontoaika on huoltoaikaa (nature time is nurture time), se rohkaisee vapaaseen leikkiin ja poistaa stressiä.

Tässä vinkissä lähinnä yllättää se, että se ylipäätään on kirjassa. Jos itsestäänselvyyksistä puhutaan, minulle tämä on numero yksi. "Joskus voi vain mennä lähipuistoon"... Siis päivittäin, eikö...? Näin ainakin suomalainen ajattelee. Missä muualla lapset saavat juosta, riehua, tutkia, leikkiä, riekkua, kiipeillä, ihmetellä, löytää ötököitä ja kiviä, jos eivät puistoissa/ulkona? Sama kirja mainitsee aiemmin, että brittilapsista kolmannes ei KOSKAAN leiki ulkona. No ei ihme, jos masennus ja ahdistus puskevat päälle, ei ole normaalia moinen.

Seuraavaksi tulee suosikkivinkkini, kulttuurienväliset erot- näkökulmasta siis.

Treenaa aktiivisesti lastesi isännöinti/emännöintitaitoja. Kun teille tulee vieraita, anna lapsille omat tehtävät ja nimeä jokaiselle tietyt vieraat, joiden viihtyvyydestä lapset ovat vastuussa. Lapsi voi vaikka leipoa kakun tai auttaa koristelemaan tilaa. Keksikää ennakkoon sopivia leikkejä/pelejä, joita lapset voivat pelata omanikäistensä kanssa. Anna heidän kiertää vieraiden joukossa ruokatarjottimien kanssa, se on mainio jäänrikkoja. Jälkikäteen jutelkaa yhdessä juhlista, muistelkaa hauskoja ja vaikeita tuokioita. Monenko vieraan nimen lapset muistavat? Mikä heidän mielestään sujui hyvin, mikä huonosti? Näiden taitojen opettaminen auttaa heitä jatkossa saattamaan ihmisiä yhteen.

Tässäpä neuvo, jota en ole nähnyt koskaan missään suomalaisessa lastenkasvatusartikkelissa, silti se oikeasti on osuva ja hyödyllinen. Tottakai on hyvä osata lapsesta saakka toimia sosiaalisissa tilanteissa, ottaa kontaktia, esitellä itsensä, rikkoa jäätä. Muistelenpa, että vaikka olen itse ollut aina kohtuullisen ulospäinsuuntautunut, en edes omissa rippijuhlissani oikein osannut kätellä kaikkia ja tervehtiä vieraampia sukulaisia. Ehkä lakkiaisissa jo sentään. Ja tämä ei ole mikään moka vanhempieni taholta, vaan ns normisuomalaisuutta, väitän. Tosin tästäkin vinkistä huokuu aussikulttuuri ihan eri tavalla kuin Suomen: suomalaiset tuskin järjestävät vähän väliä isoja juhlia ja kokoontumisia, eikä asuntokaan ole niin suuri, että siellä voisi kierrellä tarjottimen kanssa. Sen sijaan Auslandiassa tyypillisissä McMansioneissa, tai ihan vaan 1970-luvun bungaloweissa suurine takapihoineen, riittää kierreltävää.

(Hamiltonin teksti vapaa käännös/tiivistelmä sivuilta 29 ja 52).

Sitaateista saattaa saada sellaisen kuvan, että kirja on jotenkin ironinen, tai tahattomasti koominen. Käsittäisin kirjan kuitenkin pyrkivän olemaan faktuaalinen. Opus kokonaisuudessaan on aavistuksen paasaava ja erittäin yksipuolinen, sillä se pureutuu pelkästään teknologian (etenkin somen) aiheuttamiin ongelmiin, hyvät puolet kokonaan sivuuttaen. Kirja mielestäni myös vyöryttää syyn monesta nyky-yhteiskunnan rakenteellisesta ongelmasta netin, kännyköiden ja sen somen niskaan, vaikka hyvin usein ne ovat ennemminkin oire tai oheisongelma. Esimerkiksi kilpailullisuus ja loputon muihin vertailu ei mielestäni kumpua somen olemassaolosta sinällään vaan on kapitalismiin (virheellisesti) sisäänrakennettu oletus "ihmisluonteesta".

En suosittele ostamaan, mutta jos kirjastosta löytyy niin lukaiskaapa pois :)