Kaksikielisenä leikki-ikään

Haloohaloo, mitä kuuluu? 

Postauksillani on yleensä jokin teema tai pointti, vähintään Suomen ja Australian vertailu jostain näkökulmasta. Tänään aioin kuitenkin vain tarinoida tajunnanvirtaa. Mielessäni on monta postausraakiletta, jotka vaativat jonkun verran tutkimustyötä (mm. asunnonosto Australiassa, viimeisimmät rajasulkukäänteet), mutta ammatiltani tutkijana en nyt jaksakaan vapaapäivänä etsiä yhtään vakuuttavaa lähdettä ja vertailla muistiinpanoja!

Hypätään arkeemme. Seuraan mielenkiinnolla taaperomme kielenkehitystä. Tosin 2.5-vuotiaan kutsuminen taaperoksi alkaa tuntua ajastaan jääneeltä, hän ei todellakaan taaperra vaan hyppii, juoksee, kiipeilee ja ninjailee kaikkialle. Kaipa hän on nyt saavuttanut leikki-iän. Lähteiden (pakko näköjään joka asiaan on jotain googlata :D ) mukaan leikki-ikä on jossain välillä 3-5v tai 2.5-6v, miten kukakin sitä mittaa. 

N on kaksikielinen sikäli, että hän puhuu englantia ja ymmärtää suomea, välillä suomalaisia sanoja englannin joukossa käyttäen. Oma toiveeni olisi, että hän myös osaisi puhua suomea, mutta en ole ollut läheskään yhtä tehokas/tiukka/johdonmukainen kuin oppaat kehottavat. Yritän puhua N:lle pelkästään suomea, mutta välillä vahingossa mukaan lipsuu englantia, etenkin kun vastaan N:n englannikieliseen puheeseen. On myös yllättävän vaikeaa puhua eri kieltä kuin muut porukassa, koska silloin joka asian joutuu toistamaan englanniksikin ja/tai kokee syyllisyyttä siitä, että jättää muita ulkopuolelle (esim. leikkikentällä, toisten kodeissa vieraillessa). 

Australia on lähtökohtaisesti rento maa kunkin puhua omaa kieltään eli täällä ei aktiivisesti sitä kielletä tai katsota kieroon. Kuitenkin rentous on usein pintasilaus. Somessa näen keskusteluja, miten aussit ovat loukkaantuneet siitä, kun muunmaalaiset kehtaavat puhua omalla kielellään heidän seurassaan. Eli tätä ei näytetä tilanteessa tai sanota ääneen, mutta siitä paapatetaan jälkikäteen tai anonyymisti. 

Joissain päiväkodeissa koitetaan rohkaista lapsia kaksikielisyyteen esim. niin, että hoitajat opettelevat joitain tärkeitä sanoja lapsen äidinkielellä/toisella kielellä. Ei meidän hoitopaikassamme. Asumme nyt ns. bogan- eli "juntti"alueella, ja täällä on Perthin keskustaa tai "hyväosaisten" alueita enemmän maassa maan tavalla -mentaliteetti. Hyvin moni ei ole koskaan matkustanut Australiasta minnekään eikä kaikilla ole erimaalaisia tai erikielisiä tuttuja. Myös koulutustaso ja sosioekonominen status yleisesti on Perthin keskustaa matalammalla. Olen ensimmäistä kertaa sitten Australiaan muuttoni ns. alkuperäisväestön ympäröimä (näillä seuduilla asuu anglosaksi-aussien lisäksi myös Aboriginaaleja enemmän kuin aiemmilla kotikulmillani), sen sijaan, että joka toinen naapuri olisi myös ns skilled migrant eli koulutettu maahanmuuttaja. 

Kävimme N:n kanssa erään naapurin luona leikkitreffeillä joku viikko sitten ja naapurista oli hämmentävää, että puhun suomea muksulle. Hän kyseli ihmeissään, miten se käytännössä tapahtuu ja selitin, että ihan samoin kuin englanninkin puhuminen. Ei, en yritä ensin opettaa joitain yksittäisiä sanoja tai tankata kielioppia. En pyri sanomaan mahdollisimman helppoja lauseita. Pulputan vaan, kaikkea ja kaikesta, siitä mitä kulloinkin teen ja mitä ympärillä tapahtuu. Naapuri ei saanut millään kiinni, miten tämä voi opettaa toisen kielen. Yritin selittää, että suomen oppii lapsena ihan samoin kuin englannin oppii lapsena: vanhemmilta, ympäristöstä, muilta lapsilta, kirjoista, tv-ohjelmista. Ei silti auennut. 

Vaikka täällä on mahdollista opiskella kieliä koulussa, ei se ilmeisesti ole ollut ollenkaan tavallista muille kuin syntyjään kaksikielisille. Australia 50-60-luvuilla, tai vielä 80-90-luvuilla, on ollut ihan eri paikka kuin nykyään. Tavoitteena on ollut assimilaatio eli anglosaksikulttuurin ehdoton omaksuminen, tai ainakin omien tapojen ja kielen rajaaminen tiukasti omaan kotipiiriin minkään julkisen sijasta. Monet lapsena maahan muuttaneet, nykyään aikuiset, eivät osaa juuri ollenkaan vanhempiensa kieltä ja tavoistakin on säilynyt vain muutamia, yleensä ruokakulttuuriin liittyviä. Jää nähtäväksi, mitä saan itse N:lle siirrettyä ja senkin takia kovasti odotan Länsi-Australian rajojen avautumista, jotta pääsisi taas Suomeen kielikylpyyn. 

Tottakai tapaan täkäläisiä suomalaisia kavereita melkeinpä viikottain - lähes kaikilla heistä on mukavan sopivasti leikkikaveri-ikäisiä lapsia. Perthissä toimii myös Suomi-koulu, kielikerho joka toinen lauantai. Olin sen toiminnassa aktiivisesti mukana ennen perheellistymistä, mutta tällä hetkellä päiväunien ajoitus estää osallistumisemme. 

En ollut aiemmin tajunnut, miten helppoa on sekoittaa suomea ja englantia, pikkulapsen logiikalla siis. N painaa jatkuvasti mieleen sanoja ja sanomisen tapoja, mutta aina ne eivät leimaudu oikein, tietenkään. Suosikki-hybridini on niis. Nenä niistetään, aivastus on sneeze (sniis). Muksu on yhdistänyt ne mielessään ja aina kun häneltä pääsee aivastus ja/tai tarvitaan nenänniistoa, hän toteaa: N niis. 

Toinen vaikea opittava on hiukset. Monikko ja yksikkö on kuultuna vaikea erottaa ja niinpä N kutsuu yhtä hiusta ja montaa hiusta sanalla hiuks. Siinä on loogisesti samankuuloinen tuntu kuin kummassakin sanassa hius ja hiukset, ja se päättyy ässään kuten englannin monikko, joten sen täytyy olla oikein. 

N:lle on myös vaikea tietää, mikä on yksi sana tai kaksi sanaa. Hän aivan selkeästi ääntäen mutta minulle hupaisasti sanoo kyl pyyn, suih kuun ja kyy tiin, kahtena sanana. 

Englanniksi hän osaa jo puhua lauseita, mutta suomeksi ei. Asiaa varmasti auttaisi esimerkiksi kirjojen lukeminen, mutta lukutoukkaäidin harmiksi N ei ole oikein lukumiehiä. Häntä kiinnostaa paljon enemmän kaikki aktiivinen ja räjähtävä, kuten vesileikit takapihalla tai monsteriautoralli tabletilta. Toivon mukaan tämä muuttuu ajan myötä ja onneksi päiväkodissa hän on ilmeisen kiinnostunut kirjoista, istua nököttää aina eturivissä lukutuokioissa. Ryhmäpaine/vertaistuki/mallioppiminen, kiitämme!

On kuitenkin kivaa ja kiinnostavaa huomata, että sanastoa on hiljaisesti kertynyt ja N alkaa aina yrittää enemmän suomen puhumista, kun olemme suomenkielisessä seurassa. Lasken onnistumiseksi itselleni, jos hän saisi pidettyä suomen ns. dormant- eli uinuvassa tilassa, jonka voi elvyttää ja laajentaa tarvittaessa, kun ympäristö sitä vaatii. Tavoitteena olisi mahdollistaa pidempien lomien vietto Suomessa joskus tulevaisuudessa, ehkäpä jopa opiskeluaika, jos se N:ää aikuisuuden kynnyksellä kiinnostaa ja tuntuu tarpeellliselta. 

Ranskasta sananen. Meillä oli ideana, että E opettaisi/puhuisi ranskaa, mutta hän ei millään meinaa sitä muistaa enkä minä ole riittävästi rohkaissut, kun en itse sitä osaa turistisanastoa enempää. Meillä on onneksi ranskankielisiä lapsiperheellisiä kavereita, joiden seura auttaa hieman. Ja E:n veli asuu puolen tunnin matkan päässä joten sukuloidessa ehkä jotain tarttuu. Toisaalta ranskaa voi opiskella täällä koulussa eli sitä on helpompi syöttää vanhempana kuin suomea. Jos se enää silloin kiinnostaa/onnistuu!

Nappula harmissaan, kun pitää istua ja poseerata, vaikka haluaisi vain kaivella kaivurilla! Uuden kotitalomme portaalla.