23.8.2020

Miksi emme pääse kotiin Australiaan

Monet kyselevät meiltä, joko meillä on paluupäivä tiedossa Australiaan. No. Tämä on monta astetta monimutkaisempi kysymys kuin useimmat olettaisivat. Siispä avataan nyt tänne oikein valituspostauksen muodossa, miksi emme tiedä vieläkään, milloin palaamme kotiin. 

Hotellikaranteeni

Kaikki Australiaan ulkomailta saapuvat ohjataan poliisin toimesta hotelliin karanteeniin 14 yöksi (eli 15 päiväksi). Systeemi on ollut käytössä jo kuukausia, mutta se on tiukentunut jatkuvasti, koska muutamia lurkkeja on päässyt livahtamaan hotelleista karkuteille (paloportaat jne), ja Victorian osavaltiossa itärannikolla lähti tartuntaketju käyntiin hotellin vartijoista, jotka saivat tartunnan palaavilta matkustajilta. 

En vastusta karanteenia periaatteena, päinvastoin. Mutta oma ongelmamme sen suhteen on, että jokainen osavaltio toteuttaa sitä omalla periaatteellaan, ilman yhteisiä minimistandardeja. Länsi-Australia esimerkiksi veloittaa karanteenin kaikilta saapujilta riippumatta siitä, milloin lennot on ostettu. Meidän marraskuussa 2019 ostetut lippumme eivät kiinnosta ketään, vaan $4400 lasku napsahtaa karanteenin suoritettuamme. Muissa osavaltioissa maksusta voi saada vapautuksen tai alennusta, jos liput on todistettavasti ostettu ennen karanteenilain voimaantuloa. 

Raha ei ole ainoa este, vaan Länsi-Australian toteutusmalli. Muissa osavaltioissa ja kaupungeissa on ihan eri säännöt ja esimerkiksi Sydneyssä saatetaan perheille osoittaa huoneisto, jossa on peruskokkausmahdollisuudet eli edes jääkaappi ja mikro, sekä parveke. Queenslandissa puolestaan hotellien/vartijoiden/poliisien on myös järjestettävä päivittäinen wellness walk eli päästettävä karanteenissa olevat esim hotellin katolle happea haukkaamaan. Näin ei ole Perthissä. Perthissä ei ole lainkaan käytössä huoneistohotelleja, vaan perheetkin pannaan yhteen ainoaan huoneeseen. On mahdollista ostaa lisämaksusta kahden huoneen kokonaisuus väliovella, mutta siihen menee ekstraa $1600, kun muualla perheet ohjataan tällaisiin lähes automaattisesti. Perthin hotelleissa ei myöskään ole mikroa muista kokkausmahdollisuuksista puhumattakaan, ei aina edes jääkaappia. Parveke ei kuulu kuvaan eikä ihmisiä päästetä lainkaan ulos "tartuntariskeinä". 

Itse en käsitä, miksi muissa kaupungeissa ja hotelleissa pystytään luomaan järjelliset minimipuitteet kahden viikon vankilaan, Perthissä ei. Victoriassa sattunut tartuntaketju on luonut kasvavan paniikkimielialan ja mitä tiukempi eristäminen, sitä taatumpi suosio poliitikoille. Tämä on huono uutinen niille, jotka eristyksiin joutuvat. En ihan oikeasti käsitä, miten pärjäämme yhteen huoneeseen suljettuina, jos emme pysty edes päättämään omista ruoka-ajoistamme - hotelli toimittaa ruuat ja ruuat saa siis silloin kun hotelli ne ehtii tehdä. Joskus päivällinen tulee klo 23 tai aamupala klo 12, koska hotellilla on kiire. Aikuinen ehkä vielä tsemppaa tällaisen kokemuksen läpi, mutta miten teet sen superaktiivisen, huonosti nukkuvan, tuttuja rutiineja kaipaavan taaperon kanssa? 

Ainiin, karanteeniin ei kuulu minkäänlainen siivouspalvelu tai edes pyykinpesu: meidän pitäisi pärjätä rikkalapion ja nyrkkipyykin kanssa kaksiviikkoinen. Jotkut päätyvät ostamaan hotellihuoneeseen oman imurin ja mikron tavaratalotoimituksena, mutta mitä hel%%%n järkeä on siinä, että jokainen saapuva asiakas järjestää itselleen omat ja vie ne mennessään mukanaan tai heittää kaatopaikalle? Ihan oikeasti itkettää tämä järjenkäytön minimointi ja pelolla ratsastaminen. 

Teoriassa hotellikaranteenista on mahdollista hakea exemptionia eli poikkeuslupaa suorittaa karanteeni kotona. Luvan voisi saada terveydellisin tai pakottavin muin syin. Mutta Länsi-Australia on varmistanut, että hakuohjeita ei ole missään saatavilla. Tämä on räikeästi vastoin viranhaltijoiden velvollisuuksia läpinäkyvyydestä. Uutisista olen saanut riivittyä, että lupaa haetaan Länsi-Australian poliisin johtajalta (Police Commissioner), mutta miten, siihen minulle ei vastata edes poliisilta suoraan kysyessäni. Kaiken huipuksi luin, että hotellikaranteenin Länsi-Australiassa käyttöönottanut johtaja pystyi varmistamaan, että hänen oma poikansa palasi Iso-Britanniasta kotiin Perthiin ennenkuin hotellikaranteeni tuli voimaan. Koko tämä matkustuslupa- ja karanteenihässäkkä on täynnä erilaisia erityisjärjestelyjä, joista hyötyvät pelkästään rikkaat tai vaikutusvaltaiset, siitä lisää alempana. 

Alunperin yritimme lykätä paluuta ajatellen, että ehkä Australiassa otettaisiin käyttöön kotikaranteeni tai ainakin hotellikaranteeniin saataisiin jotkut kansalliset ohjeet, säännöt ja minimistandardit. Australiassa on tällä hetkellä käynnissä hotellikaranteeniselvitys tuon Victorian vuototapauksen vuoksi ja siitä ehkä seuraa joitain toimintaohjeita kaikille osavaltioille. Mutta. Tätä odotellessa tilanne alkoi kehittyä kannaltamme vielä huonompaan suuntaan. 

Lentorajoitukset

Heinäkuussa Australia päätti, että jokainen osavaltio ottaa vastaan minimimäärän tulijoita, riippumatta siitä, mikä kunkin tulijan henkilökohtainen tilanne ja syy matkustaa on. Perthiin saa saapua max 525 matkustajaa viikossa. Tämä äkkiseltään kuulostaa paljolta, mutta ei. Perthiin saa tällä hetkellä lentää 5 lentoyhtiötä pari kertaa viikossa, eli jokaiseen koneeseen otetaan n. 50 matkustajaa. Kun jumbojetissä on vain 50 matkustajaa, se tarkoittaa, että lentoyhtiö maksimoi lippuhinnat ja tällä hetkellä myynnissä on vain bisneslentoja, TAI jopa kymmenkertaisesti normaaliin nähden maksavia economy-lentoja. Jos Euroopasta Perthiin on normitilanteessa mahdollista päästä yhteen suuntaan jopa hintaan $700, nyt hinnat alkavat $7000:sta PER henkilö.  

Tämä ei edes ole tilanteessa pahinta. Koska kukin lentoyhtiö peluuttaa asiakkaita toisiaan vastaan, olemme jamassa, jossa economy-liput ostanut "bumpataan" eli jätetään kyydistä ja sanotaan, että lippusi ovatkin lennolle, joka lähtee kuukauden päästä. Tämän voi välttää ostamalla ökykalliit bisnesliput. Toisin sanoen lentoyhtiöt, ml. Qatar, Emirates, Malaysian Airlines ja Singapore Airlines, kiristävät matkustajia. Ne tietoisesti myyvät lippuja eli palvelua, jota eivät edes aio toimittaa. Lippuun painettu matkustuspäivä voi muuttua ilman mitään ennakkotiedotusta ja monet ovat saaneet tiedon vasta 24-48h ennen lentoa, että heidät onkin siirretty sinne kuukauden päähän. Ja taas, ja taas. Nettikeskustelussa olen tavannut monia, jotka on "bumpattu" neljäkin kertaa, eräs seitsemästi! 

Jos joku vielä ihmettelee, miksemme me kaikki palanneet maaliskuussa kuten Australian pääministeri ja osavaltioiden pääministerit jankuttavat, tämä on se syy. Koska lentoyhtiöt eivät ota meitä kyytiin. Media on sentään vihdoin havahtunut ongelmaan ja alkanut kirjoittaa aiheesta

Jos systeemi olisi edes järjestetty niin, että Perthiin lentää vaikkapa vain yksi kone niiden 525 matkustajan kanssa per viikko, kaikki paikat saataisiin tehokkaasti täyttöön ja economy-lippuja voisi myydä. Mutta ei. 525 paikkaa on hajautettu ja on ihan tuurista kiinni, onko juuri sinun lippusi se, joka "bumpataan", koska joku muu maksoi paikastaan sinun lennollesi enemmän. Ja naapurilentokoneella olisit saattanut päästä kotiin. Oman paluun voisi varmistaa vain ostamalla lipun jokaiseen viiteen lentoyhtiöön ja tähän ei normaali-ihmisillä ole varaa. 

Australian oma lentoyhtiö Qantas pistettiin teloille lähes ensimmäisenä, eli mitään kotiutuslentoja tai taattuja kotimatkalentoja ei ole mahdollista ostaa. Sama jos Suomessa olisi maaliskuussa suitsait päätetty, että Finnair lakkauttaa kaikki lennot ja ulkomailla olevat suomalaiset saavat hankkiutua kotiin jalkapatikalla. Australian saarimantereelle ei muulla pääse kuin lentokoneilla, joten tämä on luonut aivan järkyttävän pullonkaulan ja todella raa´an oppitunnin siitä, mitä seuraa, kun neoliberaali kapitalismi pannaan ratkaisemaan humanitääristä ongelmaa. Jokainen yritys maksimoi omaa voittoaan ja selviytymismahdollisuuksiaan, ihmisten hädästä, huolesta ja taloustappioista viis. 

Matkatoimisto

Olen aiemmin kertonut, että meillä oli marraskuussa 2019 ostetut maailmanympäriliput, joista kaikki lennot joko peruttiin tai emme pystyneet käyttämään, koska ko. maa sulki rajat eikä sinne päässyt. Meillä oli matkatoimistolta lentokuponkeja ja jonkin verran krediittiä. Yhteensä toimisto on meille yhä velkaa $8700 eli reilut 5500 euroa. No.

Matkatoimisto meni perjantaina konkurssiin eli sinne menivät kankkulan kaivoon lentokupongit ja rahat, ainakin toistaiseksi. Olimme juuri neuvottelemassa siitä, millä lennolla lokakuussa voisimme päästä kotiin ja ostaa liput matkatoimiston kautta. Ja krääääääääääääääääääääässssssshhhhhhhh. 

Voitte uskoa, että fiilis on jokseenkin batmanjokerinaurumainen. Ei voi olla edes totta enää tämä. 

Tarinasta voi oppia ainakin sen, että älkää hyvät ihmiset koskaan ostako lippuja pitkän ajan päähän, vaan vasta lähellä matkustusaikaa. En usko, että enää ikinä elämässäni ostan mitään palvelua, jonka on tarkoitus kattaa tai ajallisesti sijoittua useiden kuukausien, jopa vuoden mitalle. 

Matkatoimistovelkoja voimme vielä yrittää saada takaisin konkurssinpesän velkojina ja mahdollisesti luottokorttifirmamme kautta, mutta en pidä suuria luuloja tai toiveita yllä. Yhtään mikään suunnitelmassamme ei ole mennyt putkeen koko vuonna, joten alkaa olla pikkuisen sellainen pessimisti-ei-pety-asenne. 

Haluammeko yhä palata?

Toistaiseksi kyllä. Vaikka tilanteen hoito Australian valtion taholta ottaa päähän aivan satasella, on kotimme kuitenkin tällä hetkellä Perthissä, ihan fyysisesti tavaroineen, ja henkisesti ystävineen. Puhumattakaan elannosta eli työpaikastani. Se on tällä hetkellä ainoa taloudellinen henkireikämme, sillä mitään sosiaalitukia emme pysty saamaan mistään maasta. Australia ei auta ulkomailla olevia kansalaisiaan ja Australian lähetystö Pariisissa lähetti minulle erittäin kohteliaan haistatteluviestin sanoin: pysykää kärsivällisinä ja lainatkaa rahaa sukulaisilta, ystäviltä, kirkolta tai urheiluseuralta, jos olette ahdingossa. Ihan tosi, kiitti? 

Mielestäni pahinta tilanteessa ei edes ole kaikki taloudelliset tappiot ja henkinen stressi päämäärättömyydestä. Vaan se, miten Australian valtio on onnistunut lietsomaan tilanteen, jossa maassa jo olevat ovat jyrkästi sitä vastaan, että maahan saisi matkustaa, olitpa kansalainen tai et. Elämme rajatkiinni-politiikkaa nyt aivan konkreettisesti ja jos sitä joku Suomeen kaipaa niin mieti hyvä ihminen uudelleen. Se saatat olla juuri sinä, joka jäätkin rajan taa. Elämä on niin paljon tuurista kiinni eikä se aina mene niin, että eniten tarvitsevat tai ansaitsevat jotenkin saavat mitä tarvitsevat tai ansaitsevat. Ainakin Australiassa eniten apua ja joustoa ovat saaneet rikkaat ja kuuluisat, ml. laulaja Dannii Minogue, joka sai luvan suorittaa karanteenin omassa kartanossaan. Ja kaikki ne poliitikkojen hyvät ystävät ja bisnesmiehet, jotka ovat saaneet matkustuslupia ja karanteenihelpotuksia ihan suhteilla. Sellainen demokratia meillä. 

Tämä kokemus on kuitenkin henkisesti vaikuttanut kahdella tavalla ja toinen on, että koen todella suurta empatiaa ja auttamishalua pakolaisia kohtaan. Läheisen menetystä lukuunottamatta ei ole olemassa montaa hirveämpää asiaa, kuin joutua kodistaan karkotetuksi tai ei pääse takaisin, vaikka miten haluaa ja yrittää. Toinen on, että olemme alkaneet kyllä ihan vakavissaan miettiä, voiko Australia olla pitkällä aikavälillä kotimme,  jos se voi alkaa vetää vankilasaaripolitiikkaa sormia napsauttamalla. 

Tuntuu aika hurjalta, että yhtäkkiä Australian passi ei ole minkään arvoinen.


20.8.2020

Kyläelämää Galliassa

Asustelemme tällä hetkellä ranskalaisessa pikkukylässä ja tuli mieleen, että paikkaa voisi esitellä hieman. E:n perhe on asunut tällä samalla seudulla, ei kylläkään samassa kyläsessä, aina E:n syntymästä saakka. Sen pidempiä paikallisia juuria perheellä ei kuitenkaan ole, sillä E:n isovanhemmat ovat syntyjään algerianranskalaisia, Algerian itsenäistymisen ja sisällisodan jaloista pois muuttaneita. E:n äidin puolen suku puolestaan on Iso-Britanniasta.

Kylä on hyvin pieni, alle tuhat asukasta. Paikan kulta-aika ilmeisesti oli 1800-luvulla, jolloin asukasluku kolkutteli jopa puoltatoistatuhatta. Viimeisimpään sataan vuoteen asukasmäärä ei ole kertaakaan ylittänyt tuhatta. Täällä, kuten monissa muissakin pikkukylissä, hiipuvaan kirkonkylään elämänhenkeä puhaltavat britit. Ranskassa on edullisempaa lomailla ja asua kuin Iso-Britanniassa ja englantilaisia usein kiehtoo ranskalainen bon vivant-elämäntyyli: hyvään ruokaan, juomaan, seuraan, perhe-elämään ja juhliin keskittyvä olemisen taito idyllisissä maalaismaisemissa. 

Britit viettävät mielellään kesälomia Ranskan maaseudulla, ostavat kesä- tai kakkosasuntoja tai joskus intoutuvat hankkimaan AirBnB:n muille turisteille vuokratakseen. E:nkin äiti, eläköitymistä suunnitellen, toivoo myyvänsä oman pienen majoitusbisneksensä joillekuille innokkaille maahanmuuttajaenkuille, heidän uudeksi elämäntavakseen.

Suomalaisen yllätykseksi näinkin pienellä kylällä on kirkko, kunnantalo, kyläkauppa-posti, alakoulu ja pieni kirjasto. Lisäksi löytyy lampea ympäröivä puisto ja leikkikenttä, leirintäalue ja muutama kylänraitti ristiin rastiin. Koko kylä oikeastaan sijoittuu nauhamaisesti maantien varteen ja ydinkeskusta on ehkäpä sata metriä halkaisijaltaan. 

Lomakohteeksi paikka on erinomainen, koska se on niin luonnonläheinen ja hiljainen. Paitsi että naapureilla on vuohia, ankkoja, koiria, kanoja sekä kukko, ja kaikki edellämainitut osaavat mekastaa aika armottomasti tarpeen tullen. Kerran ihmettelin - en tosin täällä anoppilassa vaan toisaalla kyläpaikassa -, mistä kuuluu noin järkyttävä kirkuna, murhataanko jotakuta, pitääkö lähteä apuun? Kunnes pian selvisi, että sehän olikin E pikku-N:n kanssa, olivat käyneet katsomassa naapurimaatilan ankkoja ja ankat saivat paniikkikohtauksen taaperon yllättävästä ilmaantumisesta aidalle. Kauhuissaan oleva ankka kuulostaa ihan hätäapua kailottavalta ihmiseltä ja hyvä ettei tullut ambulanssia soitettua. 

Kuten mainittua, kylästä löytyvät peruspalvelut, mutta normaalisti asioimme hieman isommissa keskuksissa lähimailla. Ranskan maaseutu poikkeaa suomalaisesta siinä (luonnon ja viljelysten lisäksi tietenkin), että kyliä usein on kuin helmiä helminauhassa. Mihin edellinen loppuu, siitä seuraava alkaa. Lähin isompi kylä on noin vartin ajon päässä. Isompi tarkoittaa sitä, että siellä on linna (tottakai) ja yli kolmetuhatta asukasta. Eli metropolis! Lähimpään isoon kaupunkiin on tunnin ajo ja siellä onkin jo lähes puoli miljoonaa asukasta, yliopisto, katedraali, ratikkalinjasto, runsaasti ostoskatuja ja mitä nyt isoon kaupunkiin yleensä kuuluu. 

Ranskalaisia mielestäni usein kiehtoo ajatus oman maan antimilla elämisestä ja moni nuorikin ihminen hakeutuu kyliin asumaan, jotta saa pitää omaa kasvimaata tai ainakin lapsille leikkitilaa. Kyläkulttuuri ja maaseudulla asuminen ovat jotenkin tavanomaisempi, tavoitellumpi tai normaalimpi asia kuin ehkä suomalaisessa ajattelussa; Suomessa kaupunkilaiset saattavat usein haaveilla maalla asumisesta, mutta harva lopulta muuttaa. Toisaalta maaseutu sinällään on erilaista, kuten todettua: kylien eläväisyys on jotenkin taatumpaa täällä, ehkä ihan asukasluvusta ja mentaliteetista johtuen. Ranskassa on 67 miljoonaa asukasta, joten pienempiinkin taajamiin riittää eri tavalla populaa kuin harvaanasutussa Suomessa. 

Jäisinkö itse tänne maaseuturanskalaiseksi kaalinpäitä viljelemään? Tuskin. Olen kuitenkin sielultani enemmän kaupunki-ihminen, ja eritoten tämä anoppilan kylä on liian pieni makuuni. Jokin suurempi paikka voisi ollakin vaihtoehto, mutta Ranskaan ei mielestäni voi mukavasti asettua, jos ei osaa ranskaa. Oma ranskani yhä vain rajoittuu bonjour - coucou - croissant - linjalle. Keskusteluista ymmärrän jotain, mutten pysty osallistumaan. Korkeastikin koulutetut nuoret/nuorehkot ranskalaiset puhuvat harvoin englantia, tai vaikka osaisivat sitä, eivät oikein kehtaa ja aliarvioivat taitojaan. Toisaalta nämä pidemmät oleilut Ranskanmaalla ovat vahvistaneet vakaumustani, että pitää-alkaa-kunnolla-opiskella-ranskaa. En ole riittävän kurinalainen oppiakseni kännysovelluksista tai edes arkipäivän keskusteluista, ilman sanavaraston ja kieliopin ammattimaista tahkousta. 

Kuvakavalkadilla kyläkävelylle :)

Jokapäiväinen puuha: kiviä tai tammenterhoja sillalta alas puroseen. 

Huiiiih! Leikkipuistossa.

Kylänraittia keskustaan saavuttaessa.

Keskustassa on ensimmäisen maailmansodan muistomerkki, kuten yleensä kaikissa kylissä (I tai II sota, tai  kumpikin, yleensä muistettuna).

Matkalla puistolammelle.


Kylän kirkko.


Ranskalaistalo ikkunaluukkuineen. Sellaista taloa ei melkeinpä olekaan, jossa ei noita luukkuja ole. Modernimmeissa taloissa luukut ovat yleensä sähköisesti ylösrullautuvaa metallia. Pitää lämpöä tai viileyttä tarpeen mukaan, hämärtää sisätilat yöksi ja karkottaa pitkäkyntisiä.


Tämän seudun erikoisuus ovat luola-asumukset. Tässä vain luolaksi kaiverrettu varastotila, mutta ihmiset myös asuvat tällaisissa tai ovat rakentaneet ison oikean kodin kallion sisään. 



Kyläkeskusta koko komeudessaan. Kyläkauppa, bussipysäkki, kirkko, kunnantalo. Kunnantalon takana on alakoulu ja kirjasto. 

Tämän kylän kukkaisluokitus on Yksi Kukka. Kukkaisluokitus on ilmoitettu taajaman nimikyltin alla ja eniten ja parhaiten istutuksiaan hoitavien kylien luokitus voi olla neljäkin kukkaa. Mistä tämä juontuu, on vuosittainen kilpailu, jossa hienoimpia istutuksia hoitavat kylät saavat asiaan perehtyneeltä lautakunnalta arvosanan ja oikeuden käyttää kukka-arvosana-kylttiä. Tapa on ollut käytössä 1950-luvulta ja siihen osallistuu yli 4000 kuntaa maanlaajuisesti. 

16.8.2020

Elämisen rytmit ja kulttuurierot

Olen suomalaisen tutkijaryhmän mukana hakemassa rahoitusta projektille, joka mm. tutkii, miltä ulkomailla asuminen tuntuu. Siis aistimusten tasolla, ja ajatusten ja tunteiden tasolla. Mietin itse tätä asiaa paljonkin ja olisikin mahtijuttu olla mukana asiaa selvittämässä esimerkiksi kyselyin ja haastatteluin. Muutamia käytännön esimerkkejä pohdinnoista ja kokemuksista omassa elämässäni:

On epäilemättä laajalti tunnettu tosiasia, että eri maissa on erilaiset elämisen rytmit. Suomalainen yllättyy etelänlomalla, kun tuttuun lounasaikaan ei olekaan ravintoloita auki, tai normaaliin päivällisaikaan saa vain kolkutella oville. Lounas hyvin usein on Etelä-Euroopassa myöhemmin kuin Suomessa, ja päivällinen vasta eri aikaan onkin. Suomalaisella kurnii nälkä vatsassa viiden, kuuden maissa, kun vaikkapa ranskalainen alkaa pohtia aperitiivia seitsemältä, illallista vasta aperon jälkeen. Kreikkalainen avaa ravintolan keittiön kahdeksalta ja espanjalaisia alkaa hiukoa ehkäpä yhdeltätoista illalla - niin aikuisia kuin lapsiakin. 

Ruokailun rytmitys vaatii myös totuttelua, ainakin minulle. Olen viettänyt aikaa Ranskassa yhteensä nelisen kuukautta elämästäni ja alan vasta nyt tottua siihen, että illallinen ei ala ennenkuin on nautittu tujaus alkoholia tyhjään vatsaan, eli se apero. Tämä on vastoin kaikkia terveyssuosituksia Suomessa, ranskalainen taas ajattelee, että ruokahalu lisääntyy ja ruuansulatus käynnistyy ruokailua varten. Tietenkin apero voi olla alkoholitonkin, mutta en ole vielä tavannut yhtään ranskalaista, joka joisi esim. mehua tai soodavettä aperoksi. Minä sen sijaan saatan pyytää pelkkää kuplavettä tai vaikkapa cokiksen, kun aina ei maistu gin tonic tai viini. 

Ruokailu on Ranskassa pyhä asia ja sen huomaa eritoten juhlapäivinä tai perhelounaalla sunnuntaisin. Käymme noin kerran viikossa E:n mummon luona ja sieltä ei pois pääse ilman, että on nautittu asiaankuuluva viiden ruokalajin lounas. Lounas. Keskellä päivää ahdetaan napa ruskaen ruokaa niin, että ruokakoomasta herää ehkä viideltä. Sitten aloitetaankin päivällisen pohdinta. Tietenkin töissäkäyvät ihmiset ruokailevat nopeammin työpäivinä, mutta ranskalainen ruokatunti on vähintään sen tunnin, usein kaksi. Suomalainen puolen tunnin tai peräti vartin hotkintatuokio mikroateriaa on aivan käsittämätön konsepti. 

Ruokailuun panostetaan myös kattauksen suhteen ja - karkeasti yleistäen - pöydästä on löydyttävä patonkia, aina. Jos olet kylässä ranskalaisen luona ja patonki puuttuu, isäntäväki saattaa lykätä ruokailua ja rynnistää ostamaan patonkia ennenkuin pöytään päästään. Huomaavainen vieras tuokin patonkia mukanaan tai ainakin kysyy, pitäisikö tuoda. Toki oman perheen kesken säännöistä voi joustaa ja meilläkin on - kauhistus sentään - patongittomia päiviä(!) ja lautasliinoina talouspaperia(!). Tätä ei tapahtuisi vieraiden läsnäollessa. 

E:n äiti usein pahoittelee jotain laittamiaan ruokia, että "anteeksi tässä herkkusienipiirakassa on kaupan valmispohja" - ihan kuin me "vieraina" saattaisimme loukkaantua siitä, että hän ei ole alusta asti vääntänyt taikinaa ja paistanut piirasta monta tuntia meitä varten! Minua lähinnä huvittaa moinen, mutta E muistutti, että Suomessakin perheelläni on pinttyneitä tapoja: ruokapyödässä on aina oltava jotain tuoretta kasvista leivän päälle, kuten tomaattia ja kurkkua. Jos nämä tarjoiltavat ovat unohtuneet ruokailun alkaessa, joku lähtee keittiöön niitä viipaloimaan. 

Huomaan ranskalaistuneeni sikäli, että minulle ateriarytmi on tärkeä ja pidin siitä jopa nipotukseen asti kiinni Suomessakin, kun taas suomiperheeni elelee mieluummin "syödään kun on nälkä ja kukin syö mitä lystää"-metodilla. Vanhempieni luona otin kokkauksen omaksi tehtäväkseni ja useimpina päivinä häärin pöytään lounasta ja illallista "oikeaan ruoka-aikaan" eli klo 12 ja klo 19, olipa ihmisillä nälkä tai ei :D 

Etenkin nyt lapsen saatuani olen muuttunut säntillisemmäksi päivärytmissä ihan muksun hyvinvoinninkin vuoksi. Mutta myös itselleni on rauhoittavaa tietää, että tietyt asiat tapahtuvat tiettyyn aikaan. Ymmärrän nyt paremmin sitäkin, miksi esimerkiksi eläkeläisille on tärkeää, että päivärytmi säilyy, vaikkei kalenterista ja herätyskellosta tarvitsisi välittää. Ja pikkulapsen äitinä olen usein kaivannut sitä, että olisi kellosta katsottava kahvitauko ja lounastauko, joita ei kukaan häiritse! Töihin palatessani pääsen taas tuosta nauttimaan, aah.

En osaa sanoa, onko tämä vain oma kokemukseni vai yleistettävissä suomalaisiin, mutta Suomessa asuessani koin sunnuntain aina jotenkin ankeaksi päiväksi. Perjantai oli kiva, koska viikonloppu oli edessä. Lauantai oli kiva, koska sai tehdä mitä lystää välittämättä työ-deadlineista tai muista paineista. Sunnuntaisin jotenkin tunnelma lässähti, olo oli vähän yksinäinen ja alakuloinen, väsynyt, ja mieli siirtyi edessä kummittelevaan maanantaihin. 

Sen sijaan Perthissä/Australiassa ja täällä Ranskanmaalla sunnuntai on perhe- ja kaverikeskeinen päivä, jolloin hyvin usein mennään yhdessä lounaalle ravintolaan tai jonkun luo, tai Aussilassa kuuluisasti sundownereille eli loppuiltapäivän tuopillisille perhepubiin eli hoteliin. Sekä Aussilassa että Ranskassa perheet, suvut ja kaveriperheet tapaavat toisiaan juurikin ravintoloissa ja pubeissa (Aus) tai bistroissa (Ranska) ja päivä on täynnä puuhaa ja elämää. Ketään ei tunnu painavan seuraavan päivän töihinpaluu. 

Omakohtaisesti tähän voi vaikuttaa sekin, että olen jo pitkään noudattanut Perthissä tavallista työkaavaa eli en käy keskiviikkoisin töissä. Tämä on Ranskassakin käsittäkseni aika normaali tapa, eikä esimerkiksi päivähoito ole täällä aina auki keskiviikkoisin ollenkaan. Perthissä ns. professionaali osa-aikatyö on Suomea selkeästi yleisempää, koska työnantajat ovat ajatukseen tottuneempia ja joustavampia, palkat ovat korkeammat, joten ihmisillä on varaa tehdä nelipäiväistä viikkoa, ja toisaalta pikkulasten vanhemmat hyvin yleisesti tekevät osa-aikatyötä, koska päivähoitoa on niin vaikea tai kallis järjestää. 

Mutta palatakseni viikon rytmitykseen: kun työviikko käytännössä kestää 2x 2 päivää (ma-ti ja to-pe), ei sunnuntaille lataudu mitään erityistä melankoliaa tai ahdistusta edessä siintävästä pakerruspuserruksesta. Suomessa osa-aikatyöllä kuulostaa olevan aika huono kaiku ihan siitä syystä, että se hyvin usein on työnantajan, ei työntekijän valinta, ja tavoitteena on vain säästää palkkakuluissa, ei tukea henkilöstön hyvinvointia. 

Vuodenkierto tuntuu erilaiselta eri maissa ihan siitä syystä, että vuodenajat ja vuodenaikajuhlat ovat erilaiset kuin Suomessa. Olen itse asiassa jo pidempään kaipaillut pääseväni vielä kokemaan rakastamiani vuodenaikajuhlia eli joulu, laskiainen, pääsiäinen, vappu, juhannus Suomessa. Ja tänä vuonna tuo toive toteutui ihan pyytämättä ja yllättäen. Aussilassa en ole vielä koskaan päässyt samaan juhlafiilikseen edellämainittujen suhteen, koska ne ovat ns. väärään aikaan vuotta, eikä kaikkia edes vietetä kuin enintään australiansuomalaisten kesken. 

Olen useinkin kirjoittanut hellejoulusta ja palmukoristeista, jotka eivät vaan vie joulun ihmemaahan millään ilveellä (kaikki jouluaiheiset jutut löytyvät oikealta valikosta, niitä on näköjään 20 vaikka jouluja olen viettänyt Australiassa 8!). Toisaalta olen nyttemmin oppinut kokemaan toisenlaista juhlahumua aussijouluna: se tuntuu enemmän uudenvuoden tai juhannuksen kaltaiselta rillutelulta kuin suomalainen harras joulu - kummassakin on puolensa.

Missä vietämme tulevaa joulua? Tavoitteena yhä on päästä kotiin Australiaan, mutta mistä näitä tietää, tällaisena häränpyllyvuonna kuin 2020. Ehkä koen ensimmäistä kertaa aidon ranskalaisen joulun täällä Loiren laaksossa. 

Kulttuurien mosaiikkia navigoimassa.

14.8.2020

Puoli vuotta paluumuuttaja

Millaista oli asua Suomessa puoli vuotta, lähes vuosikymmen sen jälkeen, kun sieltä muutin pois? Lähdimme Suomesta parisen kuukautta sitten, joten nyt on hyvä aika reflektoida asiaa. 

PERHESUHTEET

Aikamme Suomessa oli tietysti koronan värittämää sikäli, että oma olo ailahteli rajoitusten mukaantulon myötä ja muutenkin fiilis oli varmasti erilainen, kuin jos olisimme ennakkoon suunnitelleet asettuvamme maahan. Jos olisimme koko ajan suunnitelleet puolen vuoden Suomen-keikkaa, olisimme todennäköisesti koittaneet hommata oman asunnon, koska puoli vuotta vanhempien nurkissa kuulostaa pitkältä ajalta. Huom, kuulostaa. Mielestäni on kuitenkin onni onnettomuudessa ja kultareuna pilvessä, että asuimme kolme sukupolvea saman katon alla. Oli hyväksi N:lle, että hän sai elää neljän huolehtivan aikuisen sukulaistaloudessa. Oli hyväksi minulle saada runsaasti apua ja tukea, ja mukavaa myös E:lle ja vanhemmilleni tutustua kunnolla toisiinsa. Ja vanhempieni sanojen mukaan oli todellinen etuoikeus saada osallistua N:n kasvuun ja kasvattamiseen. 

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä epänormaalimpaa minusta on, että nykyajan elämä keskittyy niin vahvasti ydinperheyksiköihin tai yksilöihin. En missään nimessä kannata sitä, että ihmiset eri ikäkausina ja tilanteissa jätetään sukulaistensa varaan (esim. että ei olisi tiettyjä sosiaalitukia ja -palveluita kuten päivähoitoa tai vanhustenhoitoa, sukulaiset hoitakoon). Mutta kannatan kovastikin sitä, että etenkin pienten lasten vanhemmat löytäisivät itselleen tukiverkon ja isovanhemmat puolestaan saisivat olla kiinteä osa lastenlastensa elämää. Paradoksaalisesti en tiedä, miten itse asian järjestämme tulevaisuudessa, koska Australia yhä edelleen on Suomesta ja Ranskasta kaukana. 

Täällä Ranskassakin nautin kovasti siitä, että perheessä on ekstra-aikuinen ja kotityöt ja lapsenvahdinta jakautuvat ihan eri lailla kuin kahden huoltajan (saati yhden aikuisen) taloudessa. Unelmatilanteessa asuisimme isovanhempaa/isovanhempia lähellä, tai meillä olisi osa-aikainen lastenhoitaja tai kodinhoitaja. No, ainahan sitä haaveilla saa, vaikkei mikään noista haaveista ole ainakaan juuri nyt realistinen. 

Pääpointtini on, että nykymaailmassa ihan liikaa joutuu pärjäämään yksin, itse, ilman apua, ilman tukea, ja sitä pidetään jopa jonkinlaisena sankarillisuutena tai vähintäänkin normina. Emme ole lajina kuitenkaan yksilösuorittajia, vaan aikojen alusta saakka eläneet perheryhmissä ja klaanijärjestelmissä. Nyt lapsen saatuamme, muista irrallisen ydinperheen paineet ovat ihan uudella tavalla käsinkosketeltavia. Minusta on suoraan sanottuna väärin, että yhteiskuntamme niin vahvasti painottaa kilpailua, yksilösuorituksia ja "kukin pärjätköön omillaan" ajattelua. Ei ole tervettä. Onneksi Perthissä odottaa ystäväverkosto, joten aivan oman onnemme nojaan emme jää. 

YSTÄVÄT

Ystävistä puheen ollen, miten sujui kaveririntamalla, kun palasin "maitojunalla kotiin" näin monen vuoden jälkeen? Olen toki Suomessa käynyt vuosittain sitten poismuuttoni 2011, parhaina vuosina jopa kahdesti. Eli kohtuullisen tiiviisti olen pitänyt välejä yllä ja kuulumisia on vaihdettu puolin ja toisin satunnaisin sähköpostein ja meseviestein. Muttamutta. 

Kyllä tässä vaiheessa huomaa, että ei voi olettaa ystävyyksien jatkuvan entiseen malliin, jos on itse poissa lähes vuosikymmenen. En järjen tasolla ole näin olettanutkaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa kohtasin tunnetasolla sen, että emme ole enää yhtä läheisiä monien kanssa, kuin joskus muinoin. Asia on päivänselvä ja odotettavissa, silti en pysty täysin tunnetasolla hyväksymään, että tilanne on mikä on. Harmittaa. Vaikka oma moka (itsepä muutin), silti harmittaa. 

Ystävien tapaamista varjosti ja suorastaan esti korona, eli tavanomaisena vuonna asiat olisivat voineet mennä aika toisinkin. Moni läheisistä suomikavereistani on nykyään perheellisiä ja toisaalta se tuo omat lisähaasteensa tapaamismahdollisuuksiin, toisaalta voi myös lähentää, koska käymme läpi samaa elämänvaihetta. Kuitenkin muutama tärkeä ihminen jäi kokonaan tapaamatta, tai ehdimme nähdä tyyliin kerran, koska elämä, korona, rajoitukset, työt, syyt. Ja tämä on se aspekti, joka harmittaa. Jos ei puolessa vuodessa saa uudelleen tutustuttua ja syvennettyä ystävyyttä, niin lievä epäonnistujaolo siitä itselle tulee - vaikka järjen tasolla taas ymmärrän, että ihan turhaan. Mutta tunteet ovat oma maailmansa. 

Toisaalta iloisiakin hetkiä koettiin ja oli mahtavaa huomata, että osa ystävistä on ihan yhtä hyviä ystäviä kuin aina ennenkin. Se oli myös mukavaa, että vietimme eri tavalla aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole elämäämme jatkuvasti kuuluneet aiemmin. Tapasimme esimerkiksi kahta serkkuani (eri sukuhaaroista ja eri aikaan) ja meillä oli mahtavan mukavaa lähes samanikäisten lastemme touhuiluja seuratessa. E löysi hyvän ystävän itselleen serkkuni miehestä ja hengaili myös veljieni kanssa, joten hänkään ei joutunut yksinäiseksi uudessa maassa. 

SUOMI-ILMIÖT

Suomessa tietenkin sai fiilistellä "Suomi-ilmiöitä" eli tiettyjä tuttuja ja rakkaita ruokia, luontoa, maisemia ja tapoja. Joulu, laulut, koristeet, tuoksut. Lumi. Jäätynyt järvi. Pimeä metsänreuna, yhtä aikaa aavistuksen uhkaava ja maagisen kiehtova. Hankikanto, latu, pakkashuuru. Ruispalat edam-juustolla, tomaatilla ja kurkulla. Tolkuttomasti kahvikupillisia. Korvapuustit, kaneli, kardemumma, raesokeri. Syntymäpäiväni, mokkapalat, maidoton jäätelö. Pääsiäinen, virpomaoksat, vappu, munkit ja sima. Orastavat hiirenkorvat, sinivuokot, leskenlehdet, äitienpäivä. Järvimaisema koivujen katveessa, vihreä hento harsoverho lehvästönä. Kiurut, peipposet, pääskyset. Liverrys ja kujerrus. Pitenevät illat, sarastavat aamut. Veden välke. Yötön yö. Juhannusjuhlat. Tuoreet, makeat marjat, mansikat, mustikat, vadelmat, kirsikat, karviaiset. Kanervikot, mättäät, sammaleet, jäkälät. Metsän tuoksu. Lapsen kikatus, kun Ukki hyppyyttää tai Mummu laulattaa. 

Tuleeko näitä ikävä? Tottakai. Haluammeko näiden perässä muuttaa Suomeen uudelleen tai pidemmäksi aikaa? Paljon vaikeampi kysymys. Ei juuri nyt tunnu todennäköiseltä, mutta elämässähän ei koskaan kannata sanoa ei koskaan. 

Jää-Väinämöisen ja joulupukin tapasimme jo v. 2015. Tänä vuonna kotimaanmatkailu itsessään jäätyi koronan vuoksi. 


Vaikka kuva on vuodelta 2015, tänäkin vuonna - kuten aina - vietimme mahdollisimman paljon aikaa sukuloimassa Oulujärven maisemissa. Se oli yksi paluumuuton kohokohtia.


Puolitoistavuotiaan päiväkirja

Ajattelin päästää meidän pikkutaaperon ääneen siitä, millaista elämä on täällä Ranskanmaalla, tai ylipäätään reissun päällä. N, pian 17 kk, kertoo:

Taa jukjuk tsädää äh, aa aa gaa oo nounou tsung kong kong [simultaanitulkkaus päälle] -

Olen N, asun täällä isossa talossa äidin, isin ja Grannyn kanssa, kuulemma Grannykin on mummu vaikka minulla on jo Suomessa Mummu. Suomessa oli myös Ukki jota täällä ei ole. Soitan Mummulle ja Ukille välillä kuvapuheluita ja se on kivaa. Mummu ja Ukki aina leikki minun kanssa ja lauloi ja katsoi eläinvideoita ja antoi banaania ja keksejäkin välillä. 

Mummu ja Ukki ei asu täällä, mutta täällä asuu ihan huippu ystävä, keltainen iso kissa, minun kokoinen. Se tulee aina pikku luukusta sisälle ja maukuu! Minä mau´un takaisin ja juoksen heti silittämään. Äiti juoksee minun mukana, hänestäkin ilmeisesti kissa on mahtava. Paitsi siitä en tykkää kun äiti ottaa aina minua käsivarresta kiinni ennenkuin ehdin kunnolla silittää. Äiti haluaa, että vain hipustelisin vähän kissan karvapintaa, mutta äiti ei yhtään tajua, että paljon parempi on ottaa kunnon tukku karvaa nyrkkeihin ja vähän taitella kissan häntää mutkille. 

Kissan silmät, korvat, nenä ja viikset on jännimmät, niitä yritän tökätä sormella, mutta silloin isi eli Papa sanoo kovaan ääneen nounou ja taas ne estää minua. Yhtenä päivänä huomasin, että kissan hännän alla on jännä ympyrä joka on aika likainen. Osoitin sitä ja kerroin kaikille, että dööti. Äiti ja Papa ja Granny hurrasi kauheasti, kuulemma sanoin niin hienosti ja dööti oli Papan ensimmäinen sana pienenä. Varmaan Papakin silloin pienenä huomasi likaisen ympyrän. 

Täällä talossa asuu muitakin ihmisiä, mutta heitä ei saa häiritä. Heidän nimi on "asiakkaita". He ovat aina alapihalla ja me ollaan yläpihalla. Se on hyvä, koska yläpiha on paljon isompi ja siellä on jyrkkä mäki, jolla kasvaa kukkia ja nurmikolla on omenoita. Omenoita on hirmu hauska heitellä alamäkeen. En kyllä yleensä jaksa heitellä niitä niin kauaa kuin äiti haluaisi, koska mäessä on niin kiva juosta. Taas äiti ottaa minua käsivarresta ja sanoo, että pitää olla varovainen, koska mäessä voi kaatua. No olen minä kaatunutkin pari kertaa, entäs sitten? Tietysti sillä hetkellä vähän tärähtää ja itkettää, mutta ei sen pitäisi antaa pilata hyviä juoksuvauhteja. Äiti ei aina tajua. Yleensä silloin, kun en enää jaksa omenoita tai puhalluskukkia ja äiti ei anna minun juosta, haluan mennä alapihalle kala-altaalle. Sinne saa mennä, vaikka se onkin asiakkaiden pihalla, mutta vain äitin tai Papan kanssa. 

Sitä en käsitä, miksi äiti ja Papa nipottaa kivien heittelystä. Kala-altaaseen saa heittää kiviä, mutta ylhäällä mäen päällä olevaan toiseen altaaseen ei saa. Papa vie minua aina sinne yläaltaaseen pulikoimaan, mutta en ymmärrä, miksei samalla voisi tehdä isoja aaltoja heittelemällä kivenmurikoita. Kivistä kuuluu hirmu hieno polskaus ja varmasti yläallas polskahtaa kovempaa kuin ala-allas, koska se on syvempi. Yläaltaaseen ei saa myöskään heittää leluja eikä käpyjä, tosi rasittavaa pitää mielessä, mitä minnekin saa heittää. 

Kerran yritin heittää ison lohkareen yläaltaaseen ja äiti kiikutti minut äkkiä takaisin yläpihalle talon viereen ja antoi pesuvadin ja pesuvadissa vähän vettä. Ei se lohkare molskahtanut yhtään niin komeasti vatiin kuin uima-altaaseen, mutta ihan hauskasti kuitenkin. Eli äiti tajuaa kuitenkin jotain molskauttamisesta. Joskus äiti vie minua tietä alas sillalle ja sillan alla virtaa puro, jonne kivet myös molskahtaa erityisen komeasti. Sillankaiteissa on jotain outoa tahmaista harsoa mitä on hauska repiä, vaikka äiti aina välillä kiljahtelee, että älä koske hämähäkkiin!

Silloin kun ei ole kiviä heiteltäväksi, Papa vie minua aika kauas kotoa puistoon. Ensin on sellainen kenttäpuisto, Papa sanoo sitä niityksi. Siellä voi juosta, mutta juokseminen ei ole hauskaa kauaa koska se käy vähän tylsäksi, jos ei ole mitään esteitä ylitettäväksi. Sitten menemme kauempaan puistoon jonka nimi on leikkipuisto. Se on ihan paras paikka. Joskus siellä ei ole muita kuin me, ja silloin me leikitään kaikissa laitteissa Papan kanssa kahdestaan. Papa auttaa minua kiipeämään kiipeilytelineessä ja työntää vauhtia keinussa, se on kivaa. Mutta sitä en taaskaan tajua, miksei kiipeilytelineessä saa muka olla yksin. Kyllä minä osaan, vaikka Papa väittää, että sieltä voi horjahtaa. Onneksi Papa sentään ymmärtää, että liukumäestä pitää saada laskea yksin. Joskus, kun äiti vie minua leikkipuistoon, äiti on ihan tylsä ja jarruttaa vauhteja, taas pitää minua käsivarresta kiinni kun lasken liukua. 

Joinakin päivinä leikkipuistossa on paljon mini-ihmisiä, Papan sanojen mukaan lapsia. Se on hauskaa! Lapset eivät oikein puhu mitään minulle tai siis jos puhuvat, ei heistä saa selvää. Menen yleensä ihan heidän eteensä seisomaan ja katsomaan, olisiko jollakin uudella lapsella jotain sanottavaa. Mutta he vain tuijottavat takaisin. Kummaa. Parasta on, jos lapsilla on mukana leluja. Mutta siitä en tykkää, kun ne haluavat viedä lelut mukanaan pois. Mikä järki on tuoda leikkipuistoon leluja, ja sitten ottaa ne pois niiltä, jotka haluavat leikkiä vielä? Papa aina vaatii, että annan lelut takaisin, enkä ota mitään kenenkään kädestä. Mutta miten minä saan ne lelut jos muut lapset vaan pitelevät niitä, yleensä aika tiukasti ja monet parkuvatkin, jos minä haluan katsoa jotain ihan omasta kädestä. Aikuisilla on ihme sääntöjä. 

Papa on kuitenkin muuten hauska, yleensä, ja erityisen hauska se on silloin, kun rakennamme jättilegoilla. Papa osaa tehdä hienoja torneja ja rakennelmia, jotka ovat minua isompia. Mutta joskus meille tulee Papan kanssa riitaa, koska se vaatii, että en saa ottaa palikoita pois hänen rakennelmastaan. No miksen saa? Mistä minä sitten saan palikoita? Papa väittää, että lattialla ja lelukassissa olevat palikat ovat minulle. Mutta ei ne ole yhtä hyviä, koska Papan palikat ovat jo rakennelmassa, eli ne tarttuvat selvästi paremmin ja muutenkin ovat kivemman värisiä ja lähellä. 

Ja sitäpaitsi minun mielestä Papan rakennelmat ei ole aina niin hienoja kuin Papa luulee, vaan niistä tulisi parempia, jos minä otan osia pois. Papa ei tajua. Kerran äitikin sanoi, että anna pojan ottaa. Mutta Papa ei antanut, sanoi vain, että pitää oppia, että toisen rakennuksesta ei saa ottaa, muuten kaverit joskus tulevaisuudessa suuttuvat. En kyllä tiedä mitä ne kaverit on jotka suuttuvat, en minä ainakaan niiden kanssa halua olla ja rakentaa. 

Silloin Papa on tyhmä kun se ei tajua, että haluan olla äitin sylissä vain ja halia. Papakin yrittää joskus tulla siihen väliin ja minun pitää kaksin käsin työntää se pois. Sitten se vielä kutittaa parransängellä vaikka minä jo selvästi sanoin, että nyt minä olen äitin kanssa ja piste! Mutta kyllä äitikin on välillä tyhmä. Ainakin silloin, kun estää minua heittämästä kiviä ja vääntämästä kissan häntää ja vaatii, että nukun, koska on pimeää. Miten se pimeä liittyy siihen, milloin nukuttaa? 

Joskus käymme paikassa, jossa on paljon eläimiä erilaisissa aitauksissa. Siellä on isoja ja pieniä lintuja, ja apinoita, ja vuohia, ja leijonia. Erityisesti tykkään niistä linnuista joita muutenkin näkee, niiden nimi on kuulemma sorsa. Ja siellä on myös hauskoja pikkulintuja, joita voi jahdata, ja muurahaisia, joita seurata sormella, vaikka äiti jankuttaakin että älä siihen maahan tuijota vaan tuonne aitaukseen missä on gaselleja. Kerran join maitoa pullosta ja istuin vaunuissa ja äiti ja Papa vaan töllöttivät jonnekin puuaidan taakse ja Papa tähtäili sillä hassulla putkella, jonka se aina ottaa mukaan aitauspaikkaan. Kuulemma sillä saa "kuvia". Minulta loppui maito ja kukaan ei ottanut pulloa vaikka ojensin sitä. Heitin sen maahan ja äiti ja Papa riehaantuivat, koska pullo kieri puuaidan raosta ja meni jollekin "gorillalle". En ymmärrä, miksi piti nostaa haloo, kun kuitenkin saimme sen saman pullon takaisin myöhemmin ulosmenoportilla?

Siitä en tykkää, että joka päivä minut pannaan vaunuihin ja työnnellään. Tavallaan se on mukavaa välillä, jos jalkoja väsyttää, mutta miksi ne ylipäätään vaativat, että pitää nukkua? Entä jos ei nukuta? Minua ei ikinä nukuta, kun aletaan työnnellä. Sitten havahdun uudessa paikassa ja yleensä se uusi paikka on jotenkin kytköksissä ruokapöytään. Yhtenä päivänä olimme paikassa nimeltä ravintola, vaikka olemme usein olleet paikassa nimeltä ravintola eikä se juuri ikinä näytä samalta kuin edellinen ravintola. Eli joku huijaa tässä. 

Ravintolassa on ruokapöytä, istumme sen ympärillä ja syömme. Minun lempiruokia on makaroni, kananmuna ja juusto. Vaikka äiti ja Papa sanoo, että ei pelkkiä lempiruokia voi syödä. En kyllä käsitä, mikä järki on syödä ruokia, jotka ei ole lempiruokia. Ravintola eroaa kodista siinä, että ravintolassa on monta ruokapöytää ja muita ihmisiä, jotka usein vilkuttavat minulle. Viime aikoina ravintoloihin on tullut kumma tapa, että kaikki istuvat siellä naamallaan kangasta. 

Tämä kangashomma on vähän outo, se alkoi jonkun aikaa sitten ja äiti ja Papakin pitävät kangasta naamalla. Kun ihan ensimmäistä kertaa näin tämän, halusin ottaa kankaat pois, mutta ne on kiinnitetty joustavalla narulla korviin. Oli tosi vaikea kiskoa kangas edes vähän edestä pois ja vielä vaikeampaa se oli, koska äiti koko ajan nyki kangasta takaisin ja hoki, että ei saa vetää, äiti tarvii. Mihin se sitä tarvii, ei ole ennenkään tarvinnut? Kotona kangashassuttelu ei jatku, mikä on hyvä. En tykkää siitä, että naamasta näkyy vain osa. Ja äiti aina pussaa omaa naamakangastaan kun yrittää pussata minua, se on vähän omituista. 

Illalla katson Kuormuri Leoa Papan kännykästä tai Grannyn ruudulta. Samoin autossa vaadin kovaan ääneen, että saan katsoa Kuormuri Leoa. Autonistuin on epämukava ja ikkunasta ei näy Kuormuri Leo. Sitäpaitsi jos en katso, en tiedä, mitä Leo puuhaa. Äiti ja Papa ei aina tajua tätäkään vaan sanoo, että olen jo katsonut riittävästi. Mutta enhän ole, koska en tiedä, mitä kaikkea muuta Leo aikoo ja osaa ja rakentaa. Leolla on kavereita, nimeltään Lifti ja Skuuppi. Muitakin hyviä auto-ohjelmia on ruudussa, ja sellainen hauska kaveri nimeltä Blippi. Mutta ei Blippikään ole yhtä hauska kuin kissa. Kissan nimi on ilmeisesti O-Ou, koska äiti aina sanoo O-Ou, kun kissa tulee luukusta sisälle ja minä huomaan sen. 

Sitten mennäänkin taas nukkumaan, koska on pimeää, vaikka pimeällä olisi kiinnostava tutkia, mitä kaikkien nurkkien kätköissä ja kulmien takana on. Aikuiset ei tajua. 


10.8.2020

Miten me päästään kotiin?

En aikoinut kirjoittaa tästä aiheesta, koska mitään uutta kehitystä asiassa ei ole tapahtunut. On kuitenkin melkeinpä mahdotonta olla ajattelematta kotiinpaluuta ja seuraavia askeleitamme. Olemme lyöneet lukkoon sen, että ennen lokakuun alkua emme reissaa Australiaan, koska:
  • Australian rajojensulku-hätätilalaki päättyy 17.9. ja siinä paikkeilla kerrotaan jatkosta. En usko, että laki lakkaa vaan sitä jatketaan, näillä näkymin vuoden loppuun tai hyvän matkaa ensi vuodenkin puolelle. Kuitenkin yhä elättelen toiveita, että jotain uusia karanteenitoimia julistettaisiin, kuten mahdollisuus karanteerata kotona. 
  • Olemme sopineet vuokralaisemme kanssa, että hän jatkaa vuokrausta lokakuun alkuun saakka, alkuperäisen heinäkuun lopun sijasta.
  • Olen sopinut työpaikkani kanssa, että töihinpaluu on lokakuun loppupuolella alkuperäisen elokuun alun sijaan.
  • Päivähoitopaikkakin on jo pikku-N:lle varattu, mutta sinne ei pääse ennen lokakuun puoliväliä. Aussilassa paikat eivät mene asuinalueittain eivätkä millään hoitotakuulla, vaan sille, joka ensin ilmoittautuu. 
  • Toivomme, että lennoille olisi paremmin paikkoja hieman myöhemmin. Nyt, kun Australia on asettanut kiintiön kaikkiin osavaltioihin (Perthiin saa saapua 525 matkustajaa ulkomailta viikossa), paikoista on kova kilpailu ja tällä hetkellä todella usein näyttää käyvän niin, että perus-karjavaunun eli economy-luokan matkustajat vaan jätetään kyydistä ja lennätetään pelkät bisnesmatkustajat, KIITOS PALJON reilupelistä lentoyhtiöt.
  • Haluamme ja yritämme odotella, että pandemia hieman laantuu, jotta matkustus olisi turvallisempaa sekä meille itsellemme, että muille ympärillämme. Milloin korona todellisuudessa laantuu, sitähän ei tiedä kukaan. 
Lentoja emme uskalla vielä varata, koska niitä tällä hetkellä perutaan oikealta ja vasemmalta. Emme tiedä, mitkä reitit tulevat olemaan auki syys-lokakuun vaihteessa, joten tällä hetkellä kyttäämme nettiuutisia ja pohdimme vaihtoehtoja, miten paluumatkan toteuttaa. 

Ideaalitilanteessa palastelemme paluun niin, että meidän ei olisi pakko lentää yhtä soittoa 8-12h lentoja aktiivisen taaperon kanssa. Neljä tuntia alkaa olla aika maksimi, minkä N:n kanssa voi ahdistusputkessa nimeltä lentokone viettää. Tällä hetkellä yksi mahdollinen reitti olisi Pariisi-Dubai-Malediivit-Kuala Lumpur-Perth, jossa matkalla voisi viettää pari päivää Dubaissa ja jonkun aikaa Malediiveilläkin. Niistä kumpikaan ei juuri tällä hetkellä vaadi karanteenia, kylläkin negatiivisen koronatestin. 

Ymmärrän oikein hyvin, että jokainen välilasku ja jokainen lentokenttä/väkijoukko/hotelli/julkisliikenne lisää riskiä sairastua tai sairastuttaa. Eli sitäkin näkökulmaa on punnittava. Toisaalta suoria lentoja ei välttämättä edes ole - sillä kuten sanottua, tällä hetkellä ihmisiä jää enemmän rannalle ruikuttamaan kuin pääsee kyytiin Australiaan suuntaaviin koneisiin. 

Jos lennämme välilaskutaktiikalla ja yövymme kauttakulkumaissa, meidän tosiaan pitää otattaa koronatestit meiltä aikuisilta. Koronatestistä olen kuullut kahta mielipidettä. Äitini testattiin riskiryhmään kuuluvana ja hänen mielestään testitilanne ei ollut kovin paha. Tosin minun mielestäni äitini kipukynnys on jotain ihan omaa luokkaansa, koska hän ei koskaan valita mistään terveysongelmista, vaikka syytä olisikin. 

E kävi korontatestissä viisi päivää sen jälkeen, kun palasimme Ranskaan, jotta saisimme osviittaa, uskallammeko olla miten normaalisti. Negatiivinen tulos sieltäkin napsahti, mutta testi oli kuulemma karmea. Kahdella pitkällä nenäpuikolla kaiveltiin kummastakin poskiontelosta. Onpa sellaistakin huhua kuulunut, että USAssa ihmiset kieltäytyvät testistä, koska uskovat sen vaurioittavan aivoja (!). Anatomiaa ymmärtävä käsittää kyllä, ettei puikko aivoihin asti poraudu, mutta voi se silti siltä tuntua. 

Lentojen ostaminen minnekään välietappeihin(kaan) hirvittää, koska olemme tähän mennessä jo menettäneet ison summan rahaa. Laskin, että hyvin todennäköisesti ainakin $6000 eli nelisen eurotonnia on potti, jota emme ehkä koskaan enää näe maailmanympärilippuihimme liittyen. Teoriassa meillä on joiltain lentoyhtiöiltä kuponkeja, jotka voisimme käyttää, mutta esimerkiksi Air Canada tai Air Portugal eivät Pariisi-Perth-sukkuloinnissa auta mitenkään. 

Tietenkin jatkossa lennot kannattaisi ostaa mahdollisimman joustavina lippuina, mutta olen menettänyt suunnilleen kaiken luottoni lentoyhtiöihin ja eritoten matkatoimistoomme/toimistoihin tämän koronakarusellin seurauksena. Joustolippu, muutosturvalippu, liibalaabalippu, aina tuntuu löytyvän tekosyy, miksei ihan oikeaa rahaa anneta takaisin, vaan lisää niitä arvottomia kuponkeja. Kun palaamme Australiaan, emme välttämättä pääse reissuun ainakaan vuoteen, ehkä kahteen - karanteeni- ja lomanpuutesyistä - joten kupongit ovat vessapaperiarvoa tällä hetkellä. Siksipä hankin juuri uuden luottokortin, jossa on muutosturvavakuutus sisäänrakennettuna. Sillä kun ostaa liput, peruuntumiset korvataan. Huh, edes jotain perälautaa elämään. 

Yksi mahdollinen reitti kotiin olisi Balin kautta, koska Garuda Indonesia-lentoyhtiö lentää vielä viikottain Perthiin. Ja jos joudumme ostamaan bisnesluokan liput, koska muita ei koneeseen päästetä, 3,5h lento Balilta kotiin maksanee aika paljon vähemmän kuin Dubaista tai Dohasta saakka. Tässäkin kuitenkin koneisto yskii, koska Bali on tällä hetkellä turisteilta suljettu ja EHKÄ avautuu 11. syyskuuta. Täällä me istumme laskemassa päiviä ja taktikoimassa karttapallon kanssa, miten tässä tulisi soutaa ja huovata. Enpä olisi villeimmissä unissanikaan, edes painajaisissa, sitä uskonut, että Australiaan paluusta tulee tällaista.

Olen innokas avaruusuutis-suurkuluttaja sekä scifi-sarjojen ystävä. Olen jo vuosikymmeniä odottanut, milloin miehitetty lento Marsiin toteutuu, ja olenpa sitäkin pohtinut, että olisiko minusta/meistä lähtijöiksi, jos Marsiin haettaisiin pioneeriasuttajia. Nyt ainakin saan esimakua siitä, millaista olisi, jos siellä asti asuisi. Australiaan on nyt jotakuinkin yhtä kätevää matkustaa kuin Marsiin. Ja takaisinmatkustusmahdollisuudet ovat lähes yhtä nollassa Australian vankilasaari-politiikan myötä; maan kansalaisia ei päästetä ulos edes vankoin perustein. 

Ainut, mikä tässä asiassa lohduttaa on, että ei tämä voi ikuisesti jatkua. Joskus vielä korona on selätetty. Sitä odotellessa. 

Jälkikirjoitus: jos joku miettii, miksemme vain asetu Suomeen tai Ranskaan nyt toistaiseksi: lokakuuhun saakka asettuminen tuntuu aika maksimilta, minkä tällaisessa välitilassa voi viettää - olemmehan olleet reissun päällä silloin jo vuoden. Menot maksaaksemme - sekä täällä että Aussilassa, sillä asuntolaina alkaa taas lyhennysvapaan jälkeen raksuttaa - meidän pitäisi hankkia töitä ja asunto, ehkä päivähoitopaikka N:lle. Sukulaisten huomassa emme voi loputtomiin piileksiä käytännön syistä. Kaiken tämän järjestäminen määrittämättömäksi, kuitenkin väliaikaiseksi ajaksi tuntuu isommalta stressiltä kuin kotiinpaluu tuttuihin ympyröihin, vaikka karanteenin ja taisteluiden kautta. 

Mikä on tuo kaukana siintävä maa? Ei ainakaan Australia, emme ole lähelläkään vielä kuukausiin.