20.2.2020

Suomalaiset ystävät ulkomailla

Wonderworld-blogin Noora pohtii, mikä merkitys on suomalaisyhteisöllä ulkomailla asuessa. Intouduin sitten minäkin lausumaan sanasen aiheesta. Onko tärkeää, että on suomalaisia(kin) ystäviä? Vai tulisiko päinvastoin pyrkiä integroitumaan ja pyöriä vain paikallisten kanssa?

Tähän on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin on vastaajaakin. Omakohtaisesti ystävyyskuvioni ovat edenneet niin, että alkuvaiheessa Australiassa suhtauduin muihin suomalaisiin aika kaksijakoisesti. Toisaalta ajattelin, että "pitää" löytää paikallista seuraa, jotta kotiutuu ja kielitaito kohenee. Halusin jopa vältellä suomalaisia. Toisaalta ilahduin aina kuullessani suomea ja menin useimmiten juttelemaankin, jos kaupungilla jonkun savonmurre tai muu suomipiirre kiinnitti huomioni.

Vaikken aktiivisesti etsinyt suomalaista seuraa ja suhtauduin jopa ajoittain karsastaen suomalaisiin, päädyin kuitenkin ottamaan selvää suomalaisten tapahtumista. Perthissä suurin osa suomalaisten yhteisistä juhlista ovat Perthin suomalaisen kirkon ja/tai Suomi-koulun järjestämiä, koska varsinaista Suomi-klubia tai Suomi-taloa ei ole, kuten joissain muissa aussikaupungeissa. Muuttaessani Perthiin v. 2011 siellä oli sattumalta muutamia hyvin aktiivisia suomimimmejä, jotka järjestivät mm. puistopiknikkejä ja muita yhteistapahtumia. Yhdessä tällaisessa Christmas in July-illanvietossa tapasinkin liudan suomalaisnaisia, joiden kanssa olen yhä ystävä. On Perthissä toki suomalaisia miehiäkin, mutta etenkin nyt äitiydyttäni muiden äitien vertaistukiseura on osoittautunut kullanarvoiseksi.

En kotiutunut Perthiin mitenkään nopeasti, ja yksi syy on, että en alkuun tutustunut sikäläisiin helposti. Luontevin tutustumispaikka, työ, ei ollut tehokas kaverustumisväylä, koska olin aluksi vuokratyöntekijän statuksella. Tuntui, että kollegat ajattelivat - ja itsekin ajattelin! - minun lähtevän pian muihin maisemiin, joten mitä turhia panostamaan. Jäin kuitenkin kyseiseen virastoon lopulta kuudeksi vuodeksi vakivirkaan, ja vakityön saatuani jotenkin "pääsin piireihin". Aloin ehkä itse(kin) yrittää enemmän sosiaalisella saralla, ja kollegat muuttuivat paljon kiinnostuneemmiksi minusta. Myöhemmin harrastusten kautta löytyi lisäliuta kavereita, ja vauvan synnyttyä sosialiseerasin ahkerasti myös neuvolan äiti-lapsi-piirissä.

Kuitenkin suurin osa tapaamistani ihmisistä jää enemmän tuttava- kuin kaveriasteelle, ja aidosti hyviä ystäviä perthiläisten joukossa minulla on ehkä yhden käden sormilla laskettava määrä - mikä sekin on tietysti huippujuttu. Sen sijaan aussisuomalaisten parista olen löytänyt ns. sydänystäviä, eli sellaisia, joille kehtaisi soittaa vaikka illalla myöhään, jos on jokin ongelma tai huoli.

Onko syy suomenkielessä? Ajattelin alkuun itse näin, koska ajatusten ja tunteiden ilmaisu on helpointa äidinkielellä. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että suurempi syy on samanlainen ajatus- ja arvomaailma, sekä samanlaisten kokemusten läpikäynti. Jokainen Australiaan muuttanut on kohdannut samanlaisia haasteita ja esteitä, ja juhlinut samantyyppisiä onnistumisia, kuten viisumiviidakon selätystä ja kielitaidon takeltelua ja karttumista. Useimmilla on myös enemmän tai vähemmän vahvoja ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemuksia vrt valtaväestö, koska emme ole syntyneet ja kasvaneet maassa. Olemme hieman kuin vakoojia, tarkkailemme paikallisia, analysoimme heitä ja raportoimme heidän tekemisistään keskenämme.

Nyt tästä saa helposti kuvan, että jaottelen meihin ja heihin. Se ei ole tarkoitus. Olen Australian kansalainen ja vaikka alkuun kulttuurishokin kourissa useinkin manailin sitä ja tätä aussityperyyttä, nyt silmät ovat avautuneet sille, että erilainen tai toisenlainen ei ole automaattisesti huonompi (esim. jokin tapa, käytäntö tai byrokratian koukero). En siis arjessa koe, että olen osa "meitä", ulkosuomalaisia tai australiansuomalaisia, vaan kaikki Australian asukkaat ovat "meitä".

Wonderworldin Noora kirjoittaa, että muiden suomalaisten seura auttaa pitämään yllä omaa kulttuuri-identiteettiä ja kulttuuriperintöä. Tämä on ehdottomasti faktaa. Vaikken alkuun ajatellut, että minulla on jokin erityinen suomi-identiteetti, on sellaisen vaaliminen kuitenkin muodostunut tärkeäksi. Kieli on luonnollisesti tärkeä asia, mutta tärkeintä minulle on ehkä ylläpitää tietynlaista, jopa idealisoitua tai nostalgisoitua suomalaisuutta itsessäni ja perheessäni. Sen olennaisia osia ovat omien perinnejuhlien viettäminen - kuten joulu, juhannus, vappu - sekä arvot kuten luonnonläheisyys ja luonnonsuojelu, tietty "maatiaisuus" eli aidon, rehellisen ja koreilemattoman arvostaminen, sekä tasa-arvo.

En Suomessa asuessani tajunnut, miten itsestäänselvänä pidän tuota viimeisintä, tasa-arvoa, enkä tarkoita nyt pelkästään sukupuolten välillä. Tasa-arvo koskee myös esimerkiksi työpaikkoja, lähtien ammattiyhdistysliikkeiden olemassaolosta ja siitä, että pomoja ei tule/tarvitse mielistellä, kumarella tai pitää puolijumalina. Tästä asenteesta on koitunut pientä kitkaa aussityöpaikoilla, koska vaikka sielläkin on kohtalaisen litteä hierarkia, jotkut johtajat odottavat jonkinsortin fanipalvontaa, mitä minulta ei irtoa millään vain henkilön aseman perusteella - eikä oikein muillakaan syillä. Ihmisiä me kaikki olemme, hyvine ja huonoine puolinemme.

Samaa olen kuullut muiltakin australiansuomalaisilta, eli aiheutamme pieniä ja isompiakin laineita työpaikoilla tällä "minun nenälleni et hypi jonkun hierarkian pohjalta"-asenteella. Ei ole mielestäni yllätys, että esimerkiksi Perthin suurimman yliopiston henkilökunnan ammattiyhdistyksen johtaja on suomalainen. Kuten ei sekään, että vuosisata sitten Kanadassa suomalaiset työläiset keräsivät (silloin kyseenalaista) mainetta ay-järjestäytymisellään ja lakoillaan.

Suomalaisuuteen ei kuulu vain kieli ja tietty tapakulttuuri saunomisesta iltapäiväkahveihin. Siihen ehdottomasti kuuluu sisukkuus ja sitä myös kaikkinainen tasa-arvopyrkimys mielestäni on. Ei tyydytä siihen, miten asiat ovat, vaan pyritään kohti jotain muuta, parempaa. Ei lannistuta, ei jätetä kesken, ei anneta muiden kävellä yli, pidetään omasta arvosta kiinni, muita lyttäämättä. Ehkä tämän saman arvomaailman jakaminen on se suurin syy, miksi juuri suomalaisista on tullut parhaita ystäviäni ulkomailla.

Suomikätösin väkerrettyjä suomikukkia Suomi100-juhliin Perthissä.

Allekirjoittanut juontamassa Suomi100-juhlia.

Reissussa Länsi-Australian etelärannikolla parhaiden suomiystäviemme kanssa. E rannalla, muut tuijottamassa E:tä rannalla.

16.2.2020

Totta vai tarua? Faktoja minusta

Haluaisin kirjoittaa jotain syvällistä elämämme isoista ajankohtaisista teemoista, kuten vanhemmuus, paluumuutto, "kimppakämpässä" asuminen aikuisena, maailman ympäri matkustaminen - kuitenkin lentosyyllisyyttä potien... mutta juuri nyt ei irtoa mitään mielekkäitä mietteitä. Kirjoitanpa siis kirjoittamisen ilosta aivan jotain muuta.

Aussilassa on seuraleikki, faktoja minusta, jossa kerrotaan joitain "hurjia" totuuksia ja joitain valeita. Kuulijoiden tehtävä on arvata, mitkä ovat totta ja mitkä tuubaa! Tässäpä neljä tarinaa, joista kolme on totta, yksi keksitty.

1. Olen illastanut elokuvatähti Charlize Theronin kanssa
2. Olen kelkkaillut alas Kiinan muurilta
3. Olen osallistunut tosi-tv-ohjelmaan
4. Olen mäkihypännyt Kuopion Puijon hyppyristä

Ja totuus on
...
...
...
...
...
...
...

3. Olen osallistunut tosi-tv-ohjelmaan

Ei, en ole ollut Big Brother-talossa tai exät rannalla-kirmailuissa. Luojan kiitos.

Meillä oli viime viikolla hääpäivä, ja pohdin jotain jännää, kuitenkin melko helppoa ja edullista tekemistä. Sattumalta kuulin, että kuopiolaisessa ravintolassa nimeltään Samruai kuvataan Kuppilat Kuntoon-tv-ohjelmaa. Tietämättä, pääseekö perustavis ohjelmaan näyttämään naamariaan, ilmaannuimme ravintolan ovelle avajaisaikaan ja saimme kuin saimmekin pöydän. Paikalla pyöri julkkiskokki, jonka nimeä en millään muistanut ja joka selvisi vasta illan loputtua, kun kävelimme autolle, ja meidät ohitti kuvausryhmän auto teippauksin Kuppilat Kuntoon - Hans Välimäki.

Kuvausryhmän työtä oli kiinnostavaa seurata, ja yritimme tietysti käyttäytyä täysin luontevasti, vaikka iso kamera ja mikki roikkuivat milloin missäkin kulmalla. En kyllä käsitä, miten näyttelijät työnsä tekevät ja voivat keskittyä vain rooliinsa ja tarinaansa! Ennen tilauksen tekoa piipahdin vessaan ja fiksailin siellä antaumuksella tukkaa, voihan tässä peräti päästä telkkariin. Kun palasin, E kertoi, että julkkis-Hans oli käynyt tuomassa tervetuliaiskeitot ja jututtanut häntä hetken. Tämän tuokion jälkeen kamerat eivät meissä enää pörränneet, eli siinä meni tilaisuuteni olla seuraava BB-Anu. Näymme enintään jossain taustalla, kun ravintolan yleistunnelmia kuvattiin. Ohjelma tulee neloselta jossain kohti tätä vuotta. Pitäkääpä silmukat skarppeina, bongaako meitä!

...

1. Olen illastanut Charlize Theronin kanssa

Toinen ruoka-aiheinen, lähes tosi-tv:n veroinen tapaus. Rehellisesti on pakko paljastaa, että "kanssa" on hieman paisuteltu sanavalinta. Olen illastanut yhtä aikaa samassa ravintolassa, viereisessä pöydässä, joten kaipa se voidaan vielä laskea "kanssa"!

Asuin v. 2006 Kanadassa, Regina-nimisessä preeriakaupungissa. Olin japanilaisessa ravintolassa paikallisten kavereideni kanssa, kun ravintolaan saapui hirveällä tohinalla iso seurue, jolle rajattiin tilaa sermien taa. Itse en olisi koko Ms Theronia tunnistanut (en ole koskaan ollut innokas leffafriikki tai julkkistenbongailija), mutta kaverit tunnistivat filmitähden heti. Toisaalta he tiesivät, että Theron on Reginassa kuvaamassa uusinta elokuvaansa, joka sittemmin julkaistiin nimellä Sleepwalking.

Tapahtumasta ei ole mitään todistusaineistoa, koska en kehdannut pyytää nimmaria tai yhteiskuvaa. Reilu vuosikymmen sitten selfie-kulttuuri ei vielä ollut voimissaan, liekö minulla ollut älykännyäkään, eli kameraa tuskin oli edes ulottuvilla.

...

2. Olen kelkkaillut alas Kiinan muurilta

Matkailimme Kiinassa kaksi viikkoa vuonna 2014. Reissu sinällään oli aikamoinen amazing race, koska matkustimme omatoimisesti busseilla etelärannikolta Shanghaihin, kiertomatkaa tuli noin 2000 kilometriä. Jonkun pätkän tosin lensimme. Tämä osaamatta kiinaa. Ihme kyllä, löysimme oikeisiin busseihin ja paikalliset auttoivat meitä kiitettävästi, melkein pelkästään arvaamalla, mitähän mahtaisimme tarvita/haluta. Esimerkiksi kerran eräs herrasmies opasti meidät juna-asemalle, vaikka emme osanneet sitä kysyä. Hän vain arvasi, että kaksi länkkäriä näillä kulmilla mitä todennäköisimmin etsivät reittiä junalle.

Myös Kiinan muurin päätimme valloittaa ei-perinteisin keinoin. Sinne tehdään paljon bussimatkoja, mutta jostain itsepäisestä syystä päätimme, että mehän emme seuramatkoille lähde. Sytkytimme hieman syrjäisemmälle muurinpätkälle paikallisbussilla kauan, kohteemme nimi oli Mutianyu. Kaikkein vierailluin kohde käsittääkseni on nimeltään Badaling. Muurilla vaeltelun ja mongolien hyökkäysten kuvittelun jälkeen tuli aika laskeutua vuorelta ja nopein keino on kelkkarata, toboggan. Kelkkarataa ei ainakaan siihen aikaan suuresti mainostettu ja se piti löytääkin melkein omatoimisesti. Liukua riittää yli puolitoista kilometriä. Kokemus olisi ollut tosi hauska, mutta edelleni sattui joku vähemmän kylmähermoinen kelkkailija, joka jarrutteli alas kävelyvauhtia lähes koko matkan (naamapalmu).

...

4. Olen mäkihypännyt Puijon hyppyristä

No en sentään, jotain rajaa!
Mutta. Olen kokeillut hyppysimulaattoria Puijon tornissa vieraillessani ja siksipä tiedänkin, etten ikimaailmassa uskaltaisi mäkihypätä oikeasti. Järkyttävä vauhti, järkyttävä korkeus, järkyttävä ilmalento. Hyvä, etten tippunut penkiltä, kun 3D-lasit päässä "hyppäsin".  Hyppyä ei siis suositella tehtäväksi oikeasti seisaallaan, koska siinä menee tasapaino suitsait sukkelaan!


Taidanpa tehdä tästä blogihaasteen ja haastan nämä blogit:
Konalla
Edustusrouvan päiväkirja
Viherjuuria
Heidin Italia

Antaa palaa faktoin ja "faktoin"!

Autenttista kuvaa Charlizesta ja minusta Kanadan talvessa.

12.2.2020

Paluumuutto Suomeen talveksi - kannattaako?

Oleskelumme Suomessa on nyt puolivälissä: miten on mennyt, mitä kuuluu? Pääsääntöisesti hyvin, vaikka elämään mahtuu aina pieniä vastoinkäymisiäkin. Eikun asiaan.

MENEE NAPPIIN

Isovanhemmat

Suurin syymme oleilla Suomessa näin kauan ovat isovanhemmat. Ennakkoon aavistuksen mietitytti, mitähän tästäkin tulee - muutto "takaisin kotiin" näin aikuisella iällä ei välttämättä ole mutkattominta maailmassa. No, todellisuudessa kaikki on sujunut oikein hyvin. Vauvaperheenä eläminen on aivan erilaista neljän aikuisen kokoonpanolla kahteen verrattuna!

Olemme ilmeisesti kaikki sen verran joustavia, että pikkuasioista ei kitistä ja sopu sijaa antaa - kirjaimellisesti jopa saunan eteiseen, jonne olemme joutuneet tekemään tilapäisen nukkumasopen E:n ja minun vuorotella, kun pikku-N ei juuri ikinä aina nuku öitään rauhallisesti. Pitää lie aupair hommata jollain poppakonstilla Australiaan. On se vaan niin paljon helpompaa, rennompaa ja stressittömämpää, kun ei ole yksin tai kaksin jatkuvasti vastuussa vilkkaasta ja seuraa vaativasta vauvasta, vaan apukäsiä on.

Ihan kitkatta ei tietenkään mikään koskaan suju, tosin meillä kitka on ollut hyvin pientä. Lähinnä haittaa ovat tuottaneet perheessä kiertävät sydäntalven taudit, sekä se, että E:n puolen suku ei ole ollut pelkästään ihastunut siitä, että olemme Suomessa kaksi kertaa kauemmin kuin Ranskassa. No, koskaan ei voi kaikkia miellyttää, tällä mennään.

Joulu

Olen viettänyt Suomessa viimeksi joulun vuonna 2011 ja odotukset olivat korkealla, tosin jännityskin, koska juhlimme ensimmäistä kertaa yhdessä minun perheeni ja E:n äidin kanssa. Joulua edeltävästä leudosta säästä huolimatta saimme kuin saimmekin valkoisen joulun, kaikkien riemuksi.

Anoppi painalsi takapihalle pyörittämään lumiukon ja muut jatkoivat lumirakentamista erinäisinä projekteina aina lumilyhdyistä niiden megaversioihin. N ei vielä osannut joulusta nauttia sen kummemmin, klassisesti kaikkein hauskinta taisivat olla rapisevat käärepaperit, vaikka itse joulupukkikin vieraili. Onneksi sopimus piti ja saimme (ja jaoimme) hyvin maltillisesti lahjoja. Nyt ei tarvitse huolehtia tai harmitella, miten saisimme kaiken matkaan jatkoreissuun tai kotiin Australiaan.

Kulttuurienvälinen joulunviettomme onnistui oikein hyvin ilman suurempia hämminkejä. Ainoana taisi olla anopin ihmettely, miten joka välissä on kahvitauko ja joka päivä saunotaan.

Vanhat kotikulmat

On ollut yllättävän helppoa minulle sujahtaa vanhaan tuttuun suomielämään. Itse asiassa paluu juurille on ollut hyvää terapiaa univajeen zombiuttamille vauva-aivoille. Ymmärrän nyt, miksi vauvat niin kaipaavat rutiineja ja toistoa. Kaiken kaaoksen ja uuden oppimisen keskellä on turvallista ja rentouttavaa, kun jotkut asiat ovat aina samalla tavalla. Entinen kotikaupunkini on nyt minulle tällainen perälauta, jossa ei tarvitse ajatella mitään tai tsempata mitenkään, kaikki hoituu kuin lihasmuistista.

N:n ensimmäinen synttäripäivä lähestyy ensi kuussa ja pojan kasvun myötä myös elämä on helpottanut, univaje lientyy pikkuhiljaa ja olemme kaikki löytämässä uudet luontevat roolit kolmihenkisessä perheessä kahden sijaan. Emmekä enää ole pikkuvauvan vanhempia, vaan taaperouteen valmistautuvan uteliaan seikkailijan vahteja. Omat haasteensa siinäkin, mutta pienen kanssa touhuaminen on myös mielekkäämpää nyt, kun hän leikkii, liikkuu, syö lähes samaa ruokaa kanssamme ja on oma pieni persoonansa. Pojan kanssa on mukavaa tavata sukulaisia ja suomikavereita.

Talviaktiviteetit

Vaikka talvi on ollut leuto ja paikoin aivan onneton, olemme onneksi löytäneet talvifiiliksen lumentulon myötä. E on päässyt lumilautailemaan, hiihtämään ja korkkaamaan Kuopion Ice Marathonin jääradan, kymmenen kilometrin luistelulla. Urheilulliselle tyypille lumi- ja talvilajeihin laajentaminen on ollut eksoottinen lisä aiempaan repertuaariin.

Oma huippuhetkensä oli, kun E sai ankaran jahtaamisen jälkeen napattua kuvia ja videota revontulista. Hän on toivonut näkevänsä niitä vuosia, ja ajoimme Rukalle asti moisia etsimään - tuloksetta. Koillismaalla oli sen verran pilvistä, että emme nähneet tähtiäkään, saati muita taivaanvaloja. Revontulet räpsähtivät taivaalle heti paluumme jälkeisenä yönä, ihan täältä Kallaveden jäältä nähtynä. E:n revontulisovellus hälyytti ja mies rynnisti pihalle iltayöstä järjestelmäkameran ja kännykän kanssa. Ja tulosta tuli! Revontulet olivat niin hienot, että pääsivät uutisiin asti.

MENEE NAPIN VIEREEN

Säät

Kuten todettua, talvi on ollut leuto koko maassa ja nytkin kirjoitan tätä sohjon ympäröimänä. Olemme jonkun verran liikkuneet Suomessa pituussuunnassa, eli olemme ehtineet nähdä sekä mustaa maata että korkeita kinoksia. Tammi-helmikuun taite on ollut aidosti talvinen, mutta nyt taas näyttää, että laskiainenkin menee ennemmin sulavettä katsellessa kuin pulkkamäessä.

Suomeen ei näköjään voi (enää nykyään?) tulla talveksi ajatellen, että pääsee valkoiseen pakkasihmemaahan. Ehkä pääsee, ehkä ei. Onneksi sitäkin on koettu ja kuviin tallennettu, mutta tammikuun totutut pakkaset olivat muisto vain eikä helmikuussakaan ole - vielä - pakkasmittari paukkunut. Toisaalta leuto talvi helpottaa lapsen kanssa eloa, koska vaunulenkit ja ulkona nukutus ovat iisimpiä järjestää. Toisaalta sorapeitteiset, lillivät jääkentät eivät hivele esteettistä silmää saati kohenna hämärässä kärsivää mielialaa.

Kaamosväsymys

Kun yhdestä väsymyksestä pääsee, toinen alkaa. Olen jo moneen kertaan maininnut pikkuvauva-arjen univajeesta, joka onneksi (kai?) alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Väsymystä vastaan on taisteltu niin rutiinein, kahvikupein, ulkoillen kuin vitamiinilisienkin voimin. Ulkoilu parantaakin fiilistä heti, kun ulkona kimmeltää pakkasaurinko ja hanget hohtavat.

Tätä ihanuutta on saatu kokea hyvin rajallisesti tänä vuonna, muuten on ollut tyytyminen hämäränhyssyyn. Toisaalta talvihorrosjakso on ihan tervetullutkin, koska väsyneelle lyhyet päivät ovat jotenkin armollisia. Ei tarvitse edes yrittää kauheasti mitään, kun heti lounaan jälkeen on ilta eli "ei tässä kerkee enää". Saa olla vaan, ottaa rennommin. Itse olen sietänyt sydäntalven pimeyttä yllättävänkin hyvin, vanhasta muistista ehkä, kun taas E:lle tilanne on ollut vaikeampi. Hän silminnähden latautuu auringossa, eikä koe pääsevänsä hereille oikein ollenkaan, kun aurinkoa ei näy pilvimassan takaa päivä- tai viikkokausiin.

Sekalaiset takapakit

Aina kun matkustaa, myös sattuu ja tapahtuu, rapatessa roiskuu. Olemme tähän saakka päässeet hyvin helpolla (puunkoputus). Lähinnä vastoinkäymiset liittyvät mainittuun sairasteluun, mikä on hidastanut ja vähentänyt sitä, mitä ehdimme ja jaksamme tehdä. Kolme kuukautta kestäneellä reissullamme N on ollut nuhassa kahdesti ja vauvarokossa kerran. Nuha on kiertänyt meilläkin. E on juuri toipumassa jostain ärhäkästä pöpöstä, joka kellisti hänet kuumeeseen useaksi päiväksi.

Takapakkeihin lukeutuu, että emme päässeet terveyskeskukseen E:n tilaa tutkimaan. Tai olisimme päässeet, muttemme menneet, koska laskutus oli niin epäselvää. Kuulemma suomalaisen hinnan saisi eurooppalaisella sairausvakutuuskortilla, jota kummallakaan meistä ei ole. Ilman korttia hinta voi olla jopa 190 euroa. Kummitteleva hinta sai meidät perumaan käynnin. EU-kansalaisuutta ei voi kuulemma todistaa pelkällä passilla ja aussien maksuton sairaanhoito on taattu vain opiskelijoille, Kelan sivujen mukaan.

Koska oleskelemme Suomessa yli kolme kuukautta, olen tehnyt muuttoilmoituksen väestörekisteriin. En kuitenkaan tiennyt, että ulkomaalainen ei voi vain lomakkeella ilmoittaa muuttaneensa, vaan tulee rekisteröityä henkilökohtaisesti maistraatissa, jotta kotikunnaksi merkitään suomalainen paikka ja saa käyttöönsä suomalaisen henkilötunnuksen mm. sitä terveyskeskusasiointia varten. Menimme vaaditusti maistraattiin, jossa odottikin paljon olettamaani "tiukempi" kuulustelu. Miksi olette Suomessa? Millä perusteella kotikunta tulisi olla Suomessa, miksi E:lle tulisi antaa suomalainen henkilötunnus? Ensin meiltä kysyttiin avioliittotodistusta, mitä emme tietenkään kanniskele mukanamme. Onneksi liitto on solmittu Suomessa, joten asia vahvistui maistraatin tietokannasta. Sen jälkeen E:n piti täyttää henkilötietolomake, jossa oli mm. kysymyksiä minusta ja lapsestamme.

En tiedä miksi, mutta tietojen kysely sai minut kummallisen hihittelyhermostuneeksi, ihan kuin olisimme jäämässä kiinni jostain rikkomuksesta. Tilannetta pahensi, kun virkailijan valvovan silmän alla E alkoi kysellä perusasioita minulta, kuten hääpäiväämme, miten toinen nimeni kirjoitetaan, ja N:n syntymäpäivää. Hänelläkin varmaan aivot raksuttivat tyhjää ja halusi varmistaa, että laittaa kaiken oikein. Emme olisi enempää voineet näyttää feikkipariskunnalta, joka yrittää vippaskonstein hyötyä Suomesta. Hikoilimme kuin emme olisi edes koskaan ennen tavanneet, vaikka liittomme on maistraatin kansiin kirjattu vuonna 2015 ja yhteinen lapsikin on rekisteröity suomalaiseksi v. 2019... :D

No, kannattiko lähteä Suomeen? Mielestäni ehdottomasti kyllä. On ollut mukavaa elää perusarkea oman perheen, suvun ja kavereiden lähellä. Olemme voineet seurata N:n samanikäisen pikkuserkun kasvua ja jakaa pikkulapsiarkea meistä kovasti välittävien kanssa. Jos kukaan ulkomailla asuva vanhempi pohtii samanlaista vetoa, oma suositukseni on sataprosenttisesti lähteä matkaan, jos se vain millään järjestelyillä onnistuu. Toiseen kotimaahan pääsee takaisin aina, lapsen vauva-aika on vain kerran.

Pääsimme Kuopion kaupungin kampanjaan mukaan, aitojen talvien puolesta tulevaisuudessakin.

Näitä on syöty. Paljon. Kuvasta puuttuvat irtokarkit ja salmiakki. Ne aina katoavat ennen kuvaan pääsyä.

Luonnonjäällä luistelemassa, upeaa.

Ruka ja kerrospukeutuminen. Rukalla oli ihan riittävä pakkanen ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen sietokyvylle.