Karanteeniharrastus - geenisukututkimus

Olen jo monta vuotta pohtinut, että olisi hauska tehdä geenitesti. Siis se sellainen, josta näkee oman etnisyytensä tai tarkemmin sanoen alueet, joilta esivanhemmat ovat kotoisin. E.n synttäripäivänä elokuussa tartuin tuumasta toimeen ja tilasin hänelle synttärilahjaksi (hehe ja itselleni tietysti) testipaketin. Testi tuli todella nopeasti ja oli helppo tehdä, vanupuikon pyörittelyä posken sisäpinnalla ja puikonpää testituubiin, koko höskä kirjekuoreen ja postiin. Sen jälkeen odoteltiin. Viikko, kaksi, kuukausi, kaksi. 

Nyt tulokset vihdoin tulivat!

En ole suuresti yllättynyt, että olen 97.9% suomalainen. Suomalaisista varmasti hyvin suuri osa on aika monotonista geneettisesti, tuskin Savon, Kainuun ja Lapin erämaissa on kauhean kauas vaellettu morsianta tai sulhasta etsimään. Kuitenkin pieni yllätys joukkoon mahtui, sillä ne loput 2.1% ovat...

Keski-Aasiasta, tarkemmin sanoen Kazakstanista.

Ei nyt ihan ensimmäisenä tullut mieleen sitä seutua epäillä, kun omia juuriani pohdin. Vienankarjala, Karjalan tasavalta yleisesti ihan sen pohjalta, mitä oman sukuni liikkeistä tiedän suku- ja historiantutkimuksen pohjalta. Vaan ei. Jossain vaiheessa historiaa Kaspianmeren ja Mongolian välissä joku keksi, että lähdenpä Suomeen. 

Nyt alkoi tietysti kiinnostaa, että miten tarkkoja nämä testit ovat ja onko reilu 2% luotettava osuus/paikannin? Kazakstanista löytyy viisi pikku-pikku-serkkua ja toisen käden tietona Venäjän ja Kazakstanin rajalla on kaupuki Ufa, jossa kuulemma isäni sukunimi on tavallinen. Eli ihan tuulesta temmattu ei tuo suunta ehkä ole. 

E:kin sai synttärilahjatuloksensa, tosin joutui odottamaan muutaman päivän minua pidempään. 

Hän on oikea malliesimerkki eurooppalaisesta. Vajaat 70% keski- ja pohjoiseurooppalainen, mikä tässä testissä tarkoitti akselia Ranska-Saksa-Benelux-maat, ja pieniä hipaisuja mm. Tanskaa, Sveitsiä, Itävaltaa. Vajaa kolmannes Iberian niemimaalta, eli Espanja, Portugali, kosketus Marokkoon ja Algeriaan. Ja viimeiset 2% italialainen. 

Kaikki muu paitsi Italia oli hänen osaltaan jo tiedossa, eli tulos oli enemmänkin vahvistus kuin yllätys. Suurin shokki E:lle oli, että suvussa ei näytä olevan skandiverta, vaikka tarinoiden mukaan joku isoisoisovanhempi oli Ruotsista tai Norjasta. Jostain syystä skandinaavisuus olisi E:n mielestä siisti juttu. Yksi yllätys on myös, että E.n äidin suku on Keski-Englannista, mutta geenikartassa englantilaisuus ei näy ollenkaan. Äidin äitiyttä ei ole syytä epäillä, joten joko tulokset eivät ole aina luotettavia tai geenisetti näyttäytyy erilaisena eri testeissä. Tiettävästi eri yritykset kartoittavat eri sekvenssejä eli tosiaan tulokset voivat vaihdella sen mukaan, millainen geenikirjasto yrityksellä on vertailtavanaan. 

Olen lukenut artikkeleita, joissa toimittaja on tehnyt monta eri testiä ja saanut eriäviä tuloksia. Tosin eriävät tulokset eivät tarkoita ihan täysin eri etnisyyksiä, vaan eri rajauksia niistä, tai eri prosenttiosuuksia: yksi testi saattaa näyttää 1% iberialainen, toinen 2% samaa. 

Eli mitä tästä opimme? Ainakin sen, että itselleni syttyi suuri kiinnostus tätä asiaa kohtaan ja olisi hirmu hauska tietää enemmän, saada varmuutta asiaan. 

Ymmärrän, että DNA-testeihin liittyy kysymyksiä ja ongelmia, kuten se, mihin tietoja käytetään tai kellä on dataan pääsy. Uhkakuvissa on väläytelty, että esimerkiksi vakutuutusyhtiöt voisivat tulevaisuudessa kieltäytyä vakuuttamasta ihmisiä, jos näiden DNA-testit (tai niiden vuodetut tulokset) paljastavat perinnöllisiä sairauksia. Toinen ongelma on populaatioiden määrittely. Kuka oikeastaan on suomalainen, tai kazakstanilainen, tai italialainen? Etnisyys näissä testeissä tarkoittaa, että henkilön esivanhempia on asunut kyseisellä seudulla ainakin muutaman sukupolven ajan. Valtioiden rajathan ovat historiassa muuttuneet jatkuvasti ja muutenkin kansat ja perheet ovat sekoittuneet, eli mitään puhdasrajaista tietynmaalaisuutta ei edes ole, eikä tarvitse olla. 

Käytännön elämäänhän tällaiset testit eivät vaikuta mitenkään, mutta jotain kiehtovaa on siinä, että saa enemmän palasia oman identiteettinsä palapeliin. Ainakin itselleni tuli heti innostus tutustua Kazakstaniin tarkemmin ja ehkä jopa joskus käydä siellä, vaikken tätä ennen ollut sitä pitänyt minään matkailun kärkimaana. E:n esivanhempien maisemiin teimmekin jo kierroksen tänä vuonna käymällä Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä ajaen Ranskaa ristiin rastiin. 

Tämän testin perusteella minulla on kuuden sukupolven takaa esi-isä tältä seudulta.

98% suomalainen. Yllärii! Not.

Maailma omasta päästä

Olen nyt kolmisen vuotta harrastanut fiktion kirjoittamista, ensimmäiset pari vuotta yksikseni hiljaa salassa, sittemmin jatkuvasti enemmän ja julkisemmin kuin mikäkin addiktion uhri tai paheen viljelijä. Tai, aikajanaa tarkentaen: olen kirjoittanut fiktiota satunnaisissa määrin aivan lapsesta saakka, mutta E:n ollessa sukellusopettajakurssilla Kambodzassa marraskuussa 2014, koin herätyksen ja ajattelin, että lähden minäkin unelmani perään ja alan kirjoittaa ihan tosissani, tavoitteena päästä julkaistuksi.

Kirjoituskieleksi valikoitui englanti, koska se jostain syystä tuntui luontevammalta – luen paljon enemmän  englanninkielistä kirjallisuutta kuin suomalaista -, ja toisaalta ajattelin opportunistisesti, että jos koskaan breikkaan, niin mieluummin kansainväliselle yleisölle kuin Suomen rajatuille markkinoille. Kirjoittaminen ei ole pelkästään hauskaa, antoisaa ja mielikuvitusta venyttelevää puuhaa, vaan myös yllättävän sosiaalista, jos siitä sellaista tekee. Perustin vuoden alussa Perthiin oman kirjoittajapiirin kavereiden kanssa, koska kirjoittamisesta kertoessani paljastui, että muutama muukin sosiaalisiin ympyröihini kuuluva kirjoittaa ahkerasti, puoli- jos ei täysammattilaisuuteen tähdäten.

Lisäksi olen netitse löytänyt beta readereita eli niitä ahkeria taivaanlahjoja, jotka jaksavat ja viitsivät lukea puolitekoista tekstiä sitä kommentoiden ja parannusehdotuksia antaen. Luovan kirjoittamisen pahin kynnys on, että uskaltaa näyttää tekstiään muille ja ottaa vastaan palautetta. Asiatekstin suhteen ei niin pahasti riivi, jos jollain on eri mielipide tai korjauskommentti. Mutta kun on vuodattanut paperille tarinaa sielunsa sopukoista, luovuutensa sydänverellä, niin ei paljon tarvitse puukkoa käännellä oikeassa haavassa satuttaakseen pahemmin kuin kritisoimalla henkilöhahmoja, juonta, tarinan ideaa tai sen olemassaolon tarkoitusta.

Paitsi että. Tämä siis se pelon ja kivun taso, jonka olen muilta kuullut. Itse sattumalta kävin kattavan kritiikinsietokoulutuksen edellisen työpaikkani muodossa ja valmistuin siltä kurssilta niin hyvin, että tarinoideni tallominen ei lamauta eikä lakkauta kirjoitusintoa, vaikka ei se tietenkään kivaltakaan tunnu.

Viisi vuotta energia- ja vesivalvontavirastossa raportointia opettivat siihen, että mikään, mitä kirjoitan, ei ollut riittävän hyvää ja valmista. Aina viuhui punakynä, aina tuli kielioppikommenttia, aina löytyi pomolta jokin hiottava tulokulma tekstiin. Ensimmäiset kolme vuotta otin palautetta vastaan hampaita kiristellen, itku kurkussa, kunnes pomoani sijaistaessani tajusin jotain. A) Ohjailin itse ihan samalla tavalla minulle raportoivien tekstejä, koska jokaisella kuitenkin on oma tyylinsä sanoa asiat ja minun tapani ei ole koskaan täysin sama kuin toisten ja toisinpäin, ja B) kun pomoni oli poissa tieltä, ylemmät pomot hyväksyivät tekstini mukisematta eikä korjauksia tullut, _ollenkaan_.

Eli: joko pomolle oli jäänyt asenne päälle, että kaksikieli-Anun sanomisissa on pakosti vikaa, tai hänellä vain sattui olemaan vakiintuneenluutunut tapa sanoa asiat toisin kuin minulla, eli tekstini ei ollut koskaan hänen suuhunsa sopivaa, raportit kun virastossa lähtivät eteenpäin hänen allekirjoituksensa kanssa, olinpa kirjoittaja minä tai joku muu. Tästä opin, että kaikki kritiikki on kuitekin subjektiivista eli toiset tykkää, toiset ei. Ja, palautteesta voi kuoria kermat päältä: ottaa siitä mikä itselle sopii (toki kielivirheet korjailee, jos niitä on), muuten sanomiset voi jättää omaan arvoonsa. Eihän se oma ääni muuten kehity, jos ei uskalla seistä omien sanojensa takana.

Kirjailijaksi pyrkiminen on avannut silmät sille, miten moni harrastaa kirjoittamista tai toivoo joskus julkaisevansa jotain. Luulisinpa, että kirjoittaminen on luova harrastus numero yksi yleisyydellä mitaten. Bloggaus toki jo hieman oli tätä maailmaa valottanut, koska bloggaus on erittäin suosittu harrastus ja myös ammattitoive. En kuitenkaan ollut aiemmin ajatellut, että ne, jotka lukevat kirjoja, myös innolla kirjoittavat, ja toisinpäin. Beta-lukijoita löytääkin esimerkiksi Goodreads-nettisivulta, kirja-arvostelusivustolta, jolla toimii myös keskustelufoorumi.

Beta-lukijuus on ihan oma lajinsa, kiemuraista puolin ja toisin. Luen itse muiden tekstejä, koska on tavanomaista ja odotettua, että tarjotaan ”vaihtarit”: kommentoit minun juttujani, minä kommentoin sinun. Lukeminen käy työstä, kun teksti pitää syynätä sillä silmällä, että löytää korjattavat paikat, mutta tunnistaa myös vahvuudet.

Erittäin usein niitä korjattavia paikkoja on tosi vaikea identifioida: jotenkin vain teksti tökkii, laahaa tai ei tempaa mukaansa, mutta on vaikea sanoa, miksi. Mikä tekee hyvän kirjan tai novellin? Kaavoja ja ohjeita on netti pullollaan, mutta niillä ei saa aikaan kuin kankeita uudelleenlämmittelyjä. Jokainen menestystarina on uniikki ja omista syistään hyvä. Mutta miten tunnistaa ne hyvät ja huonot puolet, saati selittää toiselle, missä mättää ja miksi? Kuitenkin palautteessa aivan olennaista on kertoa selkeitä korjaus- ja parannusehdotuksia, koska ketään eivät lämmitä saati auta kommentit luokkaa ”ihan jees”.

Yhtäaikaa palkitsevinta, turhauttavinta ja koomisinta ovat ne lukijoiden kommentit, jotka pyrkivät radikaalisti muuttamaan luomaani fiktiomaailmaa tai hahmoja. Koska työstän parhaillaan fantasiakirjaa, sen maailma on mielikuvituksesta muovailtu, vaikkakin olemassaolevista historian paloista ja alueista ammentava.

Yksi lukija oli sitä mieltä, että henkilöhahmojani pitäisi muuttaa, koska he eivät istu fantasian kaanoniin eli historiallisten romaanien sukupuolirooleihin – vaikka roolitus on tarkoituksellista ja se mielestäni selitetään kirjan taustamaailmassa. Toinen puolestaan halusi editoida pois ”liian modernit” keksinnöt kuten jalustimet, ikkunalasit ja vaatekaapit, jotta historiallisuus korostuisi. On hienoa huomata, että jokin täysin omasta päästäni veistelty on niin mukaansatempaavaa, että lukija alkaa uskoa tuntevansa henkilöt ja maailman paremmin kuin sen luoja. Toisaalta tällaisia kommentteja lukiessa tekisi mieli huikata, että hei, mun maailma, mun tyypit, mun päätös :D

Tsemppiä kaikille kirjoittamista harrastaville tai julkaisuun pyrkiville! Ja kiitos teille kaikille jotka olette tarjonneet haukansilmiänne teksteilleni!

Oudot kaipuunkohteet Suomesta

Sain lainaan kiinnostavan kirjan Lost in Suomi, kirjoittanut Tim Walker, suositun blogin Taught by Finland pitäjä. Hän bloggaa huomioistaan ja oivalluksistaan amerikkalaisopettajana suomalaiskoulussa. Kirja on nopealukuinen, koska se koostuu kappaleen mittaisista irrallisista tarinoista. Osa oivalluksista on osuvia ja yllättäviä, osa luokkaa ”kaikki ulkkarit sanoo samaa”, eli mikään maailmaa mullistava lukuelämys ei ole kyseessä, mutta viihdyttävä yhtä kaikki.

Mitä itselle jäi kirjasta mieleen ulkomaalaisen hupaisina huomioina:

Suomessa on ihmeellisia tellinkejä kuten tuuletusparveke, mattojentamppausteline ja mattolaiturit. Vuodevaatteet ja matot tuuletetaan säännöllisesti. Amerikkalaismies ällisteli näitä kaikkia, ollen sitä mieltä, että täkkejä, päiväpeittoa ym. ei tarvitse sen kummemmin pudistella tai mattoja pestä itse. Enintään kaikki viedään pesulaan. Tai näin mies siis ajatteli ennen suomalaisvaimon tapaamista.

Australiaan muuttaneen näkökulmasta mattoteline ja matonpesulaituri ovat eksoottisia, kumpiakaan ei täällä näe, kuten ei myöskään mattopiiskaa. Johtunee eniten siitä, että niin monilla on kokolattiamatot, jotka pestään yleensä vain silloin, kun muutetaan, muuten imurointi hoitaa homman (jos hoitaa). 

Voisin myös kuvitella, että yritys pestä mitään Perthin halki virtaavassa joessa aiheuttaisi hälyä, koska toisten mielestä jokivesi on liian likaista pesuun ja toisten mielestä joki likaantuu pesusta. Merivedellä peseminen tuskin innostaisi täkäläisiä yhtään enempää – ei myöskään itseäni. Meillä ei tosin ole irrallisia mattoja juuri siksi, että kokolattiamatto on aussimalliin joka huoneessa (halusimme sen tai emme).

Itse pesen parisängyn täkin pesukoneessa aina kesäsäilöön laitettaessa  ja joskus tuuletan sitä parvekkeella. Mutta nyt kun mietin, en ole nähnyt kenenkään muun tekevän samaa, ja mitään tamppausparvekkeita ei täällä ole. Unkarissa asuessani jouduin ongelmiin vuodevaatteiden ravistelun takia, koska ajattelemattomana pudistelin pölyt alakerran naapurin kukkien päälle. Sisäpihalla olisi ollut teline, minne tampattavat pitää viedä. Vuokraemäntä asiakseen soitti kertoakseen, että törkeästä käytöksestäni on valitettu katkerasti.

Toinen hauska huomio oli suomalaisten niukka tervehtimiskulttuuri. Kirja ei edes käsittele ”tuleeko naapuria tervehtiä” problematiikkaa, joka vaikuttaa olevan monelle suomalaiselle hankalaa ainakin kerrostalossa. Myöskään ”hei vai ei bussikuskille” ei ole kirjassa mukana. Sen sijaan työpaikalla tervehtiminen on ansainnut kokonaisen kappaleen.

Suomalaiset eivät kuulemma morjesta kollegaa kuin kerran päivässä, eli jos hänelle on sanottu huomenta, ei tälle sanota enää toista kertaa moi ohi kävellessä tai muuten tavatessa. Jenkin oli vaikea tottua ajatukseen, että ohi voi vain kävellä, aina ei edes katsota silmiin, hymyillä ja nyökätä. 

En itse enää muista, miten työetiketti Suomessa hoituu, eli moikataanko siellä vai eikö päivän mittaan? Kai nyt hymyillään edes, tai sanotaan joku sutkaus? Vai onko se vain savolaisten tapa – asuin viimeisimmäksi Kuopiossa ennen Suomesta muuttoani. Täällä Australiassa vedellään amerikanmallilla eli joka kerta käytävillä vastaantullessa vähintään nyökkäys tai hymy, jos ei verbaalista kommunikointia.

Suomi on nyt ollut enemmän mielessä kuin tavallisesti, koska Suomeen suuntautuva jokavuotinen kesäloma (vai talviloma, lähdenhän sinne aussitalvesta) alkaa ensi viikolla. 

Mattolaiturin sijaan olen ikävöinyt seuraavia suomiasioita:

Luonnonmateriaaleista askartelu

Tätä ei ehkä joka iikka tee, mutta aika moni kuitenkin. Itselläni oli tapana kerätä etenkin syksyisin kaikenlaisia kauniita luonnonantimia, kuten pihlajanoksia, ja tehdä niistä oviseppele tai laittaa siltään maljakkoon. Risuja ja oksia voi Suomessa jokamiehenoikeudella kantaa sylintäydeltä kotiin väkertelytarpeiksi, samoin käpyjä ja joskus myös havuja joulukranssia varten. Olen aina ollut luova ja luontoihminen, ja välillä ihan fyysisesti sormet kouristelevat halusta väkerrellä jotain. Täällä kasvit ovat aivan erilaisia, eikä jokamiehenoikeutta ole. 

Aina avulias, kaikeen valmis E kuunteli pulmaani yhden illan ja tuli seuraavana päivänä kotiin töistä mukanaan kassillinen eukalyptuksenoksia – arboristin eli puuntrimmaajan työetuja. Eukalyptuksissa on kauniita kukkakantoja tai ”pähkinöitä”, honky nuts, joita ajattelin käyttää kranssien tekoon kuin käpyjä. Tajusin tosin kassin vastaanottaessani, että honky nutsit painavat rutkasti enemmän kuin kävyt, enkä ole varma, jaksaako jokin paperikranssi niitä kannatella. Nähtäväksi jää.

Metsämarjojen poiminta ja sienestys

Suomalaiskodin tavallinen varuste on hyllyllinen pakasterasioita marjojen pakastukseen. Itsekin pesen ja säilytän esim. isoja jugurttipönttöjä, vaikkei niitä täällä tarvitse marjoille – joita ei voi mistään käydä poimimassa. Ei vain pääse tavasta eroon, voi tarvita johonkin. Pakastemarjat ostetaan kaupasta ja kauppaan ne tulevat Chilestä tai Kiinasta. 

En olisi Suomessa asuessani koskaan ostanut Kiinan-mansikoita tai Chilen-mustikoita, mutta niin asenne muuttuu kun pakko on. Ihan ok ovat olleet, maku tietenkin miedompi kuin Suomen antimissa. Sieniä myydään kaupassa, pääasiassa herkkusieniä ja muita mietoja sieniä, joiden suomenkielistä nimeä en tiedä, ja jotka kasvavat sienifarmeilla. Kuivattu kanttarellikastikejauhe on muuten Perthin Suomi-Kirkon kaupan halutuimpia tuotteita, joka loppuu aina juhlissa kesken. 

Marjastus, tuo kaikkien erätaitojen äiti ja peruselämän isoäiti Suomessa. Kuva (c) Maaseudun Tulevaisuus.

Ah ollapa luonnonmateriaaleja, joista askarrella kransseja! En ollut ennen Suomesta muuttoa tajunnut, miten spesifejä toiveita ja kaipuita voi mieleen syntyä. Kuva (c) Kotiliesi.

Wannabe-kirjoittajan arki

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa ihan arkielämästä: mitä tänne kuuluu, mitä teen, millaista on. Arjesta kirjoittaminen on uutena ulkosuomalaisena jännittävämpää, koska huomio kiinnittyy eroavaisuuksiin ja ihmettelyyn, mutta ehkä tällainen normalisoitunutkin arki voi olla kiinnostavaa - jääpähän päiväkirjamerkintä, mitä tapahtui helmikuun toisella viikolla 2017.

Aussit eivät muuten käytä viikkonumerointia kalenterissa, mikä on hämmästyttävää. Olisihan huikeasti tehokkaampaa sanoa, että viikolla 8, kuin viikolla, joka alkaa xx:s päivä sitä kuuta. Täällä ei myöskään tietääkseni ole lomakausia samassa mielessä kuin Suomessa, eli talviloman ja kesäloman voi pitää milloin lystää ja työnantajalle käy, ainakin julkissektorilla. Koulujen lomat tietenkin ovat rytmitetyt ja ne usein sanelevat perheellisten loma-ajankohtaa.

Asiaan. Heti kerrottuani arkiviikosta selviää, että tämä viikko ei ehkä ole edustava otos arjesta, koska olin vapaalla tai pikemminkin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömänä. Irtisanoutuminen edellisestä työstä astui voimaan viime perjantaina ja uusi työ alkaa ensi maanantaina. Koska uusi vakityö on putkessa, ei työttömyys ollut ongelma vaan onnenaihe. Paitsi että. Selvisi viimeisenä työpäivänä, että tietty julkissektorin etuus, long service leave eli pitkän palveluksen vapaa (LSL) saattaa osaltani olla menetetty etu, koska kahden työsuhteen väliin jäi viikon katkos.

Osavaltion työntekijät saavat joka seitsemäs vuosi 3kk vapaata täydellä palkalla tai 6kk vapaata puolella palkalla, itselleni LSL lankeaa kahden vuoden päästä. Nyt sain siis kuulla, että laskuri alkaa ehkä alusta, koska toivoton HR ei ollut älynnyt ohjeistaa minua tuosta katkoksesta. Siinä sitten itku kurkussa sekä minä, HR, osaston esimies ja uuden työpaikan HR syynäämme julkissektorin työehtosopimusta, joka sanoo: kahden palveluksen väliin sallitaan yksi työviikko väliä. No, HR lukee sitä niin, että kun työni loppuu perjantaina klo 16.30, minun tulisi aloittaa uudessa työssä ensi perjantaina 16.30 eikä vasta maanantaina. Ai helperjes kun fiksu tulkinta!! Tästä tulkinnasta emme päässeet yli eikä ympäri, vaikka minä ja pomo olimme sitä mieltä, että no ei voi tarkoittaa, kun HR ja uuden työpaikan HR olivat vakuuttuneita, että kyllä tarkoittaa.

Lopulta asia ratkesi, kun uusi HR vei asian uuden työpaikan toimitusjohtajalle, joka totesi, että laki sallii pienen jouston ja lopettakaa se panikointi: LSL ei jää rannalle ruikuttamaan vaan seuraa mukanani uuteen työhön. Huhhuhhei. Läksiäisdrinkit jo uhkasivat mennä kuoharilasiin itkemiseksi, mutta onneksi ei!

Tällä viikolla tapahtui muitakin muutoksia. Yhtä olen miettinyt jo kauan, mutten addiktioltani ole pystynyt asiaa muuttamaan. Nimittäin kahvinjuonti. Olen jo pitkään kärvistellyt vatsavaivojen ja iho-ongelmien kanssa: käsistä kuivuu nahka sellaista tahtia, että jos en kanna käsivoideputkiloa mukana kaikkialle, olen pian kuin suomuja karistava lisko. Maitoproteiiniallergiani ei auta asiaa ihottumineen, mutta se pysyy poissa maitoa välttämällä (ei ole muuten aina helppoa piilomaidon kanssa eikä Suomessa käydessä!). Iho on silti vihoitellut, ja löysin mahdollisen selityksen: kun suolistossa on jotain sinne sopimatonta, kehoon kehittyy lievä tulehdus ja se alkaa tuottaa histamiinia, joka puolestaan vaurioittaa ihoa. Mikäs sen äkäisempi tulehduttaja kuin kahvinperulainen. Olen nyt rajoittanut kahvinjuonnin yhteen kuppiin päivässä ja tadaa, kuin taikaiskusta käsien iho on ihan kuin normaalin ihmisen eikä zombin! Jos jollakulla on sama ongelma, sama ratkaisu saattaa auttaa, vinkvink. Korvasin kahvin teellä ja soija - chai lattella eli mausteteellä soijamaidon kanssa.

Aloitin luovan kirjoittamisen kurssin. Onkin fiksu idea ensin kirjoittaa kirja, ja sitten ottaa kursseja. No, ehkä auttaa näinkin päin. Kirjani muuten kävi agentin syynissä, muttei ole kuulemma vielä riittävän hyvä. Ammatti-editoija voisi asian rustata kuntoon ja harkitsenkin nyt, kannattaisiko ostaa palvelua. Agentti ja editoija eivät siis ole samaa firmaa ja editoija on oma ideani, ei agentin myymä. Vaikeinta on päättää, mihin kannattaisi keskittyä: yksi editoija ehdotti manuscript appraisal - palvelua eli käsikirjoituksen yleissyyniä, jossa käydään läpi henkilöt, juoni, yleiskuva ja teksti yleistasolla: kun taas toinen ehdotti copy editiä eli tekstin korjaamista virheiden poistamiseksi - hänen mielestään isommat editit tekee sitten kustantaja, jos sellainen löytyy. Itse arvelisin, että toimiva ja hyvin mukaansa tempaava kirja lie tärkeämpi, joten ehkäpä kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Kirjoituskurssi on yksityisen firman järjestämä, kuten kaikki luovat kurssit täällä. Tuskailen edelleen kansalaisopiston puutetta, sillä Suomessa oli jokasyksyinen rituaalini ja ilonaiheeni lukea läpi kansalaisopiston opas ja ilmoittautua kaikille kiinnostaville kursseille pilkkahintaan. Nyt maksan $300 eli parisataa euroa viiden viikon kurssista, 2h/viikko. Ei hinta mitään, mutta tähän mennessä sisältö ei ole päätähuimannut. Ensimmäisellä kerralla harjoittelimme tunnistamaan passiivin ja aktiivisen äänen, sekä 1. persoonan ja 3. persoonan kertojana, eli: mikä ero on "on tehty" ja "olemme tehneet" ilmaisuilla ja "minä tein" ja "Pekka/Petra teki" ilmaisuilla. Ehkäpä sisältö monikerroksistuu loppua kohden ja kurssilla on tarkoitus myös puhua julkaisusta ja julkaisukanavista. Niitä silmälläpitäen ilmoittauduin.

Jokapäivätasolla kirjoitin artikkelia, jonka yritän saada julkaistuksi akateemisissa ympyröissä, jotta 1/3 väikkäristäni valmistuisi. Artikkeliväitöskirja koostuu vähintään kolmesta julkaistusta artikkelista ja niitä sitovasta johdanto- ja päätäntö-osiosta. Aiheeni on, voivatko arjen esteettiset kokemukset (esim. kauniin naapuruston ihailu kävelyllä) vaikuttaa elämänlaatuun ja jos, niin miten (hypoteesini on, että positiivisesti). Ei näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ole helppo tutkittava, koska a) elämänlaatu on vaikeasti määrittyvä aihe, b) mistä kukin tulee onnelliseksi tai tyytyväiseksi, vaihtelee henkilöittäin, c) tutkimustulokset voi debunkata eli kumota ja vedota muihin selityksiin, esimerkki: tutkin, mitä ihmiset julkaisevat somessa, ja päättelen, että tuossa kyllä on kuva kauniista asiasta eli kauneus on koettu merkitykselliseksi. Muttamutta. Samasta kuvasta voi myös vetää johtopäätöksen, että joku leuhkii rahoillaan (esim. kuva kauniista ateriasta), taidoillaan, buustaa sosiaalista imagoaan jne.

Kirjoitustyötä haittasi fakta, että tietsikkani kuoli. Puolitoista vuotta vanha Lenovon rupu vain päätti ollä käynnistymättä yhtenä aamuna. Eikun koneostoksille. Uuteen Aceriin piti tietysti hankkia MS Office, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Open Officella kirjoittaminen kun deletoi tekstiin integroidut kaaviot ja kuvat, koska miksipä ei. Ostin MS Officen nettikaupasta. En saanut tuotetta. Valitin. Sain kuulla, että rahat palautetaan. Rahoja ei kuulunut. Käynnistin painostuskampanjan: arvostelin firmaa joka mahdollisella nettisivulla, myös facebookissa, ja raportoin heidät Australian cyber-poliisille eli internet-huijauksia tutkivalle taholle. Viikon jälkeen rahat tulivat, kun he tajusivat, että hulluhan se on. Muutin arvostelut neutraalimmiksi ja peruin poliisiraportin.

Tässä välissä, Wordin puutteen vuoksi, yritin kirjoittaa jossain, missä kyseinen ohjelma on tarjolla. St Georges pankki Perthin keskustassa tarjoaa ilmaista toimistotilaa, joten sinne ensin. No, siellä on wifi ja pöytä, muttei tietokonetta saati Wordia. Jatkoin Perthin kirjastoon. Siellä saa käyttää tietokonetta maksimissaan puolitoista tuntia per päivä. Aivan sama, onko sinulla tutkinto roikkumassa tai ei, pidempään ei siellä opiskella, piste. Seuraavana päivänä tajusin kokeilla WA:n osavaltion kirjastoa toisella puolen keskustaa. Siellä sai kirjoittaa 660 minuuttia per päivä, eli paljon opiskelijaystävällisempää. Hiljaista kirjoitusilmapiiriä ei kirjastosta oletuksistani huolimatta löytynyt, koska kirjastoon kerääntyy täällä enemmän tai vähemmän ongelmaista porukkaa riitelemään. Kirjasto on ainoita julkisia tiloja, joihin on kaikilla pääsy ilman ostopakkoa, ja nähtävästi ainoa internetin lähde monelle varattomalle. Eräs sankari äänitti dubstep-rap-videota kirjaston koneella ja webbikameralla.

Torstaihin mennessä oli selvää, että ei tästä mitään tuu, ja kun viimein sain rahat takaisin epäonnistuneesta MS Officen ostosta, päätin ladata sen suoraan Microsoftin sivulta ja avot, nyt pystyy taas nakuttamaan.

Sanoisinko, että tämä on tyypillistä arkeani? Jotakuinkin joo. Ensi viikolla sama uudestaan, miinus kirjasto ja tietsikan metsästys, plus uusi työ ja työpaikka. Asiaa piisannee, arvelen!

Kuvitukseksi arkikuvia. Perthin katuja, kahviloita, keskustaa ja Cottesloen rantaa (parin vuoden takaisesta Sculpture by the Sea eli Veistos Rannalla - vuosinäyttelystä).

Nolojen tilanteiden nainen

Jos joku asia on suomalaiselle vaikea, niin se on nolouden ja häpeän sieto ja siitä ylipääseminen. Suomalainen nettisarjis Matti - Finnish Nightmares perustuu juuri tähän, erilaisten nolojen tilanteiden esittelyyn ja etenkin niiden mitättömyydelle ja naurettavuudelle nauramiseen. Kyllähän sitä itsekin tajuaa, että pienet jutut eivät ole niin vakavia, mutta silti ne nolottavat!

Mutta, jos jonkun asian oppii ulkomaille muuton – tai ihan matkustelun – myötä, niin juurikin nolostuksen voittamisen. Noloja tilanteita kohtaa jatkuvasti, ja elämän on vain jatkuttava. Lopulta oppii, että ei nolostukseen kuole; eikä se edes ollut niin vakavaa alunperinkään, kun pääsee yli siitä tunteesta, että kaikki muistavat tämän ikuisesti ja katsovat kieroon ja alaspäin.
Otetaanpa esimerkki elävästä elämästä.

Nimeltämainitsematon henkilö, joka on tai ei ole tämän blogin kirjoittaja, osti alepassin joogaan. Siis sarjalipun, jonka sai netistä puoleen hintaan tutustumistarjouksena – ehtona tietenkin, että vain yksi passi yhtä uutta asiakasta kohden. Henkilö innoissaan kävi joogassa ja pilateksessa luvatut 10 kertaa, kunnes passi meni umpeen.

Henkilö harmitteli, että kylläpä nyt jää hyvä studio sivu suun, koska normihinnat ovat liian korkeat, että henkilö ostaisi ihan oikean sarjalipun ja alkaisi säännöllisesti siellä käydä. Tuskin studio siitä kaatuu, jos sinne tulee sama henkilö uudelleen tutustumaan, itsehän myyvät halpuutuspasseja? Niinpä henkilö ovelana osti uuden tutustumispassin, tällä kertaa tyttönimellään ja etunimeä muuttaen. Tällä kertaa anonyymi henkilö ei ollutkaan Anu B, vaan Ann T. Kjähkjäh, kyllä onnistuu!

No, harmillisesti henkilön ensimmäisen passin kanssa oli ollut ongelmia ja Anu B oli joutunut soittamaan asiakaspalveluun aika monta kertaa saadakseen nettivaraussysteemin toimimaan, eli Anu B oli tehnyt itsestään erityisen muistettavan henkilön studion henkilökunnalle. Tästä Anu B ei lannistunut saati oppinut mitään, vaan kirjautui varaussysteemiin Ann T:nä. Tietenkin systeemissä oli samat ongelmat, eli varaukset eivät onnistuneet. Henkilö lähetti meiliä studiolle, pyytäen korjaamaan nettisysteemiviat.

Kun ovela henkilö oli lähettänyt meilin, hän tajusi sydän polviin valahtaen, että oli lähettänyt sen Anu B – sähköpostistaan, ja että luottokortti, jolla lippu oli ostettu, on Anu B:n nimissä. Niinpä Ann T:nä esiintyminen voisi olla hippasen haastavaa ja lievästi sanoen ei pätkän, karvan, himpun tai tipan verran uskottavaa.

Henkilö yritti paniikinomaisesti, sydämen hakatessa ja käsien hiotessa suorittaa recall-toiminnon eli perua meilin lähetyksen, mutta tietenkin Anu B:n gmail-luukusta ei tätä gmailin uutta toimintoa löytynyt, vaikka se henkilön toisesta gmail-osoitteesta löytyy (eli siitä Anu T-osoitteesta, joka olisi vielä saattanut mennä läpi teoreettisen Ann T:n osoitteena, mutta jota henkilö ei tohkeuksissaan tajunnut käyttää).

Se häpeän ja nolouden tunne, kun henkilö tajuaa, että on totaalisesti nolannut itsensä a) rikkomalla sääntöjä eli ostamalla lipun, vaikka ehdoissa luki, että vain yksi per asiakas, b) paljastamalla itse huijauksensa ja c) paljastamalla sen idioottimaisimmalla mahdollisella tavalla. Sama kuin olisi pankkiryöstön tehnyt ja sitten soittanut pankkiin omasta numerostaan, että hei unodin mun sukkahousunaamion sinne pankkiin, voitteko lähettää sen kotiosoitteeseeni, joka on tämä, kiitos?

Eipä aikaakaan kun vastausmeili tuli, ja se oli juuri sellainen, kuin henkilö pelkäsikin, paitsi että ei sisältänyt täysin avointa naureskelua, ivaa tai haukkumista. Siinä todettiin: hei Anu B, olet ostanut kaksi lippua, vaikka ehdoissa sanotaan, että vain yksi per asiakas. Emme voi auttaa, kiitos ja hei.

Anonyymi Anu/Ann nolosteli tapahtunutta kokonaisen vuorokauden, sitä makustellen ja tunnustellen. Kehtaanko mennä ulos? Kehtaanko enää mitään? Pitäisikö muuttaa maasta?

Vuorokauden jälkeen, ja kerrottuaan tarinaa riittävän monta kertaa saadakseen sen sydämeltään ja pystyäkseen nauramaan itselleen, Anu/Ann älysi, että vika ei ollutkaan nettivaraussysteemissä, vaan uhohtuneessa salasanassa, jonka sai helposti lähetettyä itselleen automaattisella viestillä. Eli Anu/Ann pääsi kuin pääsikin käsiksi joogatunteihin.

Anonyymi henkilö ryhdistäytyi, ajatteli kuin aussi (no worries, ostettu ja maksettu, tulipahan tehtyä, paras ottaa nyt hyöty irti) ja paineli joogatunnille salanimen turvin. Ja joogaili täysin onnellisena, vain pieni omantunnon pistos sydämessä.

Kolme joogatuntia kymmenen kerran passista käytettyään anonyymi henkilö muljautti nilkkansa pahasti futsal-pelissä eikä ole voinut urheilla ollenkaan kuukauteen, eli seitsemän kertaa jäi käyttämättä, koska passi vanheni. Karma läpsäytti avokämmenellä poskelle – älä huijaa. Jaaha.

Tulipahan maksettua ekstraa studiolle ja tuettua hyvää yritystä. Ja tulipahan opittua, taas kerran, että häpeästä voi selvitä ja itse on itsensä pahin vihollinen järjestääkseen itsensä noloihin tilanteisiin. Ja itse on myös itsensä paras tuki, kavereiden ja aina kultaisen aviomiehen lisäksi.

Matti (c) Karoliina Korhonen.

Anonyymit Suorittajat - onnea vuodelle 2016!

Uusivuosi on täällä tänään, ja sen myötä uudenvuoden lupaukset. Mitä sitä tulevana vuonna tekisi toisin, haluaa muuttaa ja saavuttaa? Ihmisenä kasvaminen on tottamaar hieno juttu ja tarpeellista, mutta onko sittenkään aivan pakko saada aikaan enemmän?

Tässäpä ongelma, jonka kanssa olen painiskellut hyvän tovin, pari vuosikymmentä. Suorittaminen. Ylisuorittaminen. On muuten vaikea löytää sopivaa tasapainoa, jos on muutenkin energinen ihminen ja helposti innostuva, mutta myös tunnollinen ja suomalaisella tottelevaisuudella ja pätemisen tarpeella kyllästetty. Nythän tätä Suomen median perusteella tuputetaan oikein entistä enemmän, kun vuorotteluvapaat poistetaan, opiskeluaikoja halutaan lyhentää, työuria pidentää ja kaikkinaista "löysäilyä" eli omaehtoista, ei-rahaa-tuottavaa tekemistä nytistää pois entisestään. Ihminen ei ole enää ihminen; kokeva ja tunteva, mielekkyyttä etsivä olento, vaan pelkkä rahantekorobotti monien päättäjien silmissä.

Huomasin kyllä omassa elämässäni eron jo heti Australiaan muuttamisen jälkeen, eli suorittamisen ja pätemisen vimma on pikkuhiljaa hioutunut vähemmälle ja vähemmälle tässä letkeässä auringon maassa. Mutta pois se ei näköjään kokonaan lähde kulumallakaan.

Suurin ongelmani lienee, että on todella vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on ns. intohimoista kunnianhimoa, tervettä itsensä haastamista ja antoisaa kokemusten ja muutosten etsintää, ja mikä on epätervettä suorittamisen pakkoa eli syyllisyyden potemista siitä, että ei ole saanut aikaan enempää. Anonyymien Suorittajien kokouskutsu alkaa taas ilmaantua toiveena mieleen näin pariviikkoisen loman päätteeksi, kun en ole mielestäni aikaansaanut riittävästi.

Olen todellisuudessa puuhaillut vaikka mitä, mutta suurin osa siitä päänsisäisellä tasolla (lukemista, oppimista, kirjoittamista, pohtimista, ideointia, suunnittelua...). Koska konkreettisia näyttöjä tuloksista ei ole, tuntuu, että hukkaan aikaa. Tässäpä dilemma. Nimittäin:

Miten elämässä voi ylipäätään hukata aikaa, jos kuolinkellojen soidessa joko a) lamput sammuvat eikä voi koskaan katua kaikkea sitä, mitä ei saanut aikaan, koska ei ajattele enää mitään; tai b) päätyy jonnekin seuraavaan pykälään - taivaaseen tai seuraavaan elämään - ja siten ajalla ei ole minkäänmoista merkitystä, kun se jatkuu kuitenkin, muodossa tai toisessa?

Järjellähän voi yrittää itselleen selittää mitä lystää tästä ajanhukan pelon merkityksettömyydestä, mutta harmillisesti se ei tunnetasolla kunnolla uppoa eikä sisäisty. Kun pitäisi vaan saada jotain aikaan, hoitaa hommia, tehdä töitä, ratkaista, hoitaa, järjestää. Suomalaisuuden siunaus ja kirous!

Tosin tämä ei ole pelkkä suomalaisten ominaisuus. Pyöräilin muutama päivä sitten joenvartta pitkin kivaan kahvilaan lounaalle lukemaan kirjaa. Juttelin kassaneidin kanssa niitä näitä, kuten tapana on. Hän kysyi, mitäs puuhailen tänään. Kerroin, että en juuri mitään, olen lomalla. Hän vastasi, että hänen lomapäivänsä yleensä kuluvat sen murehtimiseen, miten aikaa menee hukkaan, kun voisi saada jotain aikaan ja täällä hän vain laiskottelee!

Meikäläinen tietenkin syvällä rintaäänellä vakuutti, että pitäähän sitä akkujakin ladata ja aikaansaanti ei onnistu, jos ei pidä jaksamisestaan huolta. Ja tässä olen, muutama päivä myöhemmin, potemassa ihan samaa syyllisyyttä. Nyt joku roti.

Lomalla sain kuitenkin sen verran aikaan, että löysin itselleni uuden joogastudion pitkän tauon jälkeen. Edellinen paikka, jossa kävin, muutti pois kätevästä sijainnistaan ja en ole saanut aikaiseksi etsiä uutta yhtä hyvää. Ja joogassahan mieli ja sielu lepää, kun keho huhkii. On tavallaan ristiriitaista, että joogan idea on olla enemmän sisällä omassa kehossa: siinä ääneen jatkuvasti muistutetaan, että ole läsnä, tunne liikkeet, keskity tähän hetkeen, ole sillä joogamatolla äläkä jossain tulevaisuudessa, huomisessa, eilisessä, menneissä tai tulevissa murheissa ja suunnitelmissa.

Ristiriitaisuus tulee siitä, että jokaisen mielihän asuttaa kroppaa ja emme siis fyysisesti voi olla missään muualla kuin juuri tässä hetkessä ja sijainnissa. Mutta henkisesti ja emotionaalisesti voimme olla vaikka missä, pitkin poikin. Ja arkimenon keskellä on ihan liian helppo unohtaa läsnäolon ja tietoisten kokemusten taito: stop and smell the roses, kuten sanotaan.

Ristiriitaista on sekin, että kun bloggaan tästä aiheesta - suorittamisen pakosta - tavallaan suoritan tätäkin, sillä blogipostaus on konkreettinen tulos, josta voin itseäni kiitellä: sain tuon tekstin aikaan tänään eli en hukannut aikaa! Voi tätä suorittajan oravanpyörää.

Ehkä suorittamisen ja täysillä elämisen ero piilee siinä, kelle ja minkä vuoksi suorittaa.

Jos teot ovat omaa henkistä hyvinvointia varten, oman luovuuden ja oman itsen toteuttamista, silloinhan elää suorastaan unelmaelämää, jos tuloksiakin syntyy eikä pelkkää haaveilua.

Jos taas suorittaa enimmäkseen tai pelkästään jotain muuta varten - kiitoksia, ihailua, kunnioitusta, rahaa, valtaa, hyväksyntää - silloin ei mennä kokonaan terveillä ja tasapainoisilla raiteilla.

Jokainenhan meistä tarvitsee rahaa ja jonkinlaisen tarpeellisen kolosen yhteiskunnassa, mutta itsetuntemus ja itseensä tyytyväisenä oleminen lie ovat ne avaimet henkiseen hyvinvointiin. Tarvitseeko siis vuonna 2016 tehdä enemmän, olla enemmän, saavuttaa enemmän? Kyllä, jos se aidosti tekee onnelliseksi. Jos ei, ja tuloksena on pelkkää lisästressiä, silloin ei.

Iloista uudenvuodenaattoa! Kuva Kaboompics.

Suomalaisuuden loppukaneettina: käyttäisin mielelläni sanontaa "pitäkää tunkkinne", mutta juttuhan ei oikein englanniksi käänny. Selitin E:lle, että sanonta tulee vitsistä, jossa rengasrikon kärsinyt autokuski puhkuu itsensä raivoa täyteen ennen avun pyytämistä ajattelemalla kaikki mahdolliset skenaariot, joissa hänelle ei myönnetä apua ja vielä nöyryytetään päälle. Lopputulemana kuski huutaa oven avanneelle maatalon isännälle: "pitäkää tunkkinne!" ja marssii takaisin pimeyteen.

E oli vitsistä todella hämmentynyt eikä se ranskalaiseen sielunmaisemaan auennut ollenkaan. Miksi kukaan lietsoisi itsensä moisiin aatoksiin? Miksi ihmeessä häntä ei autettaisi? Mistä ihmeestä jutussa edes on kyse? Nyt hän usein tokaisee minulle keep your jack (pitäkää tunkkinne) väärissä tilanteissa, koska juttu oli absurdiudessaan niin huvittava, että hän muistaa vain lopputokaisun eikä älynnyt, mikä se pointti oli :D

Yöni cheerleaderina eli Oxfam Trailwalker 2015

Terveisiä radiohiljaisuudesta! Vierähti pari viikkoa kirjoittamatta, sillä nyt on elämässä niin paljon vipinää ettei jouda edes yhtä blogipostausta tuutata ulos.

Sijaistan taas pomoani ja se meinaa paitsi mielenkiintoisempia tehtäviä ja haastavampaa meininkiä, myös pidempiä päiviä, koska en ehdi tehdä kaikkea normaalien tuntien mittaan. Normityön ohella olen värväytynyt myös vapaaehtoiseksi järjestämään Tulevaisuuden Energia-expoa eri järjestöjen kanssa (uusiutuvien energianlähteiden messut ensi vuonna Perthissä) ja keksin tälläytyä mukaan järjestäjäporukkaan myös yhteen Perthin isoista vuosittaisista endurance- eli kestävyyskuntotempauksista nimeltään Oxfam Trailwalker. 

Trailwalker on nimensä mukaisesti "polkukävelyä", trekkausta vaihtelevassa maastossa Perthin kukkuloilla reilun puolen tunnin ajomatkan päässä keskustasta puskan suuntaan. Mikään sunnuntairetki se ei kuitenkaan ole, sillä matka on 100km ja aikaa sen suorittamiseen 48h. Nelihenkiset joukkueet keräävät tempauksella rahaa, sillä osallistumismaksun ohella kunkin tiimin täytyy kasata Oxfamin hyväntekeväisyyspottiin vähintään puolitoista tonnia. 

Parhaimmat rahahaavit keräävät jopa kymppitonneja ennen tapahtumaa mm. myymällä Oxfamin tuotteita (reilun kaupan suklaata, kahvia, teetä jne.). Oxfam on järjestö, jonka tavoite on köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen maailmasta ja se onkin aktiivisesti mukana mm. reilun kaupan kehittämisessä. Jokainen Trailwalker-tapahtuma tuottaa rahaa miljoonasta pariin miljoonaan lahjoitusvaroina, eli ovat Oxfamin tunnetuin ja tuottoisin varainhankintakeino.

Aussilassa kaikenlaiset hyväntekeväisyyskisat ja seikkailu-varainhankinnat ovat todella suosittuja ja yleisiä. Joka kaupungissa on vähintään hyväntekeväisyysjuoksuja, pyöräilyjä ja uinteja, joissa osallistujat keräävät lahjoituksina rahaa päästäkseen mukaan. Lisäksi löytyisi astetta rankempia seikkailuja, kuten sademetsävaelluksia tai vuorikiipeilyä Aasiassa tai Afrikassa; tai enimmäkseen hauskanpitoon keskittyviä 'kaupunkiseikkailuja', kuten parin vuoden takainen kokemukseni Perth Ramble, kaupunkisuunnistus ja tehtäväratkontakisa. 

Trailwalker-tapahtuma järjestetään vuosittain neljässä kaupungissa Australiassa sekä joissain päin Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa ja Aasiaa. Matka on käytännössä tuplamaraton maastossa, eli aika helkutin vaativa, jos sen haluaa hölkäten vetää. Tänä vuonna Perthissä matkalle ilmoittautui vajaat 300 tiimiä, joista itse ehdin vapaaehtois-yövuoroni aikana nähdä top 20 eli nopeimmat. 

Päivystin viime yön maalilinjan pomona, eli hääräsin määräämässä muita vapaaehtoisia, jotta kaikki matkan suorittaneet saatiin kirjattua koneelle, todistukset ja valokuvat plakkariin ja ennenkaikkea pidettyä kaikki osallistujat hyvällä tuulella. Erittäin kirjaimellisesti cheerleadasin eli hypin maalilinjalla valosoihtuja pyörittäen, huutamassa "jaksaa jaksaa! Tsemppiä! Enää muutama metri! Mahtava suoritus!!" aina, kun uusi tiimi ilmestyi loppusuoralle näkyviin. 

Työvuoro alkoi klo 23 ja päättyi klo 06, ja yllätin itseni jaksamalla vetää hyperenergistä settiä läpi yön. En ole tunnettu kyvystäni olla ilman unta (migreeni kolkuttaa heti ovella), mutta liekö suuren urheilujuhlan tuntu vai mikä lie uusikuu tsemppihengen taustalla, en meinannut ensin kotisängyssä edes nukahtaa klo 07 kun virtaa vielä piisasi. Aivan törkeän hyvä idea olla mukana. 

Nopein joukkue veti sata kilometriä maastojuoksua aikaan 18 tuntia - ei voi ymmärtää. Nelihenkisistä joukkueista erittäin moni koki kohtalon, jossa kaikki neljä eivät jaksaneet maaliin asti, vaan yksi tai useampi jäsen irtisanoutui jossain matkan varren check pointilla. Voittajajoukkueessa kisasi pariskunta, joista mies joutui jättämään leikin kesken uhkaavan lämpöhalvauksen takia, ja vaimo piiskasi kaksi tiimikaveria mukanaan voittoon. Lämpöhalvausriski on ollut todellinen koko viikonlopun, koska täällä on hiihdelty +35 asteessa. Juokse siinä sitten sata kilsaa eräpolkuja pitkin vauhdilla 7km/h. 

Olen itse elätellyt toivetta osallistua matkalle kisaajana, mutta E ei ole asiasta innostunut, koska on itse kävellyt yli 50km vaelluksia, minä en. Hänen mukaansa matka on ihan liian rankka ja pitkä kahdessa vuorokaudessa suoritettavaksi. En ensin uskonut, nyt uskon. Kun näin, missä kunnossa joukkueet hoippuivat maaliin, ei voi kuin hattua nostaa australialaiselle sisukkuudelle. Hyvä että jalka nousi, ja silti väänsivät menemään loppuun asti jalat rakoilla ja turvoksissa, reidet hapoilla, joka paikka kolottaen, ilman unta, lepoa ja kunnon ruokaa. 

Silmät avautuivat etenkin sille, että moista matkaa ei suoriteta ilman uskollisia tukijoukkoja: joka tiimillä oli perheenjäsenistä ja kavereista koottu apusakki, jotka pitivät huolen ruokkimisesta, juomista, vaihtovaatteista jne. matkan check pointeilla. Jos mukana pitäisi kantaa kahden päivän ruuat, juomat, varakengät ynnä muut, ei sitä hullukaan juosten kamppailisi. Jos edes kävellen. 

Silmät avautuivat myös sille, että vaikka tämä yksittäinen tempaus oli yöunien menetyksen arvoinen, meikäläisestä ei olisi vuorotyöhön. Koko päivä on mennyt unennpuutekrapulassa. Asiaa ei auttanut, että päästyäni kotiin ja sänkyyn onnistuin nukkumaan vain puoli kymmeneen asti (2,5h) ennenkuin yläkerrasta alkoi raikaa poran sulosointu. Rakennus on vielä(kin) osittain kesken ja tradiet eli työmiehet painavat hommia myös viikonloppuna. H%¤#¤%*:n hyvä juttu. Onnistuin myöhemmin nukahtamaan pariksi lisätunniksi, mutta tokkurapäissäni sekä E:n nuhaköhän takia jouduimme jättämään kaveripariskunnan isot synttärijuhlat tänään väliin.
No, ei voi kaikkea saada eikä joka paikassa olla... vaikka yritänkin :)

Oxfam Trailwalker 2015, kuvakaappaus Instagramista.

Yövuoron alusta, kun vielä odottelimme voittajaa ja muita tiimejä saapuviksi.

Työpisteeni eli final check point. Vuoron alusta eli paikalla vasta pari apulaista eikä yhtään joukkuetta.

Tämän kuvan otosta meni vielä pari tuntia, ennenkuin paikalle saatiin ensimmäinen joukkue ja voittojuhlat pystyyn. Tosin voittajat olivat niin väsyneitä, että me volunteer'it kekkeröimme keskenämme heidän ympärillään juhlatunnelmaa tuomassa.

Valmiina pomottamaan tätä pistettä johtajaliivi ja johtaja-keijusiivet päällä (tulivat talon puolesta). Ja neljä kerrosta liikaa vaatteita, yölämpötila ei tippunut alle +18 vaikka oletin lähemmäs +10 astetta.

Vapaaehtoisena Punaisella Ristillä - miltä tuntuu lipaskeräys?

Tänään arvostelussa lipaskerääjänä kadulla toimiminen. 

Miksi? Näin Punaisen Ristin ilmoituksen netissä, jossa etsittiin vapaaehtoisia vuosittaista katukeräystä pyörittämään. Keräys on Australiassakin samaan aikaan kuin Suomessa Nälkäpäivä, mutta täällä keräyksellä ei ole teemanimeä. Koska kerääjäksi voi ilmoittautua miten pitkäksi tai lyhyeksi aikaa vain, ajattelin, että no kyllä nyt pari tuntia aidanseipäänä heiluttaa kolehtikippoa kadulla hyvää tarkoitusta varten. Otin töistä vapaata perjantaiaamuna asiaa varten (koska töissä on ollut poikkeuksellisen hiljaista muutenkin) ja eikun kadulle. 

Miten pääsee mukaan? Ilmoittauduin ennakkoon Punaisen Ristin koordinaattorille netissä ja uudelleen kasvotusten lippaiden hakupisteessä Perthin kaupungintalolla. Sain nimikyltin, lippaan ja liudan tarroja, joita voi jakaa lahjoittajille, sekä ”suunnilleen” ohjeen paikasta, jossa minun tulisi pysytellä: Perthin rautatieaseman, keskusaukion ja kävelykadun haarukassa Forrest Place'lla. 

Miten tapahtuu käytännössä? Aussikielellä katukeräys on nimeltään tin rattling eli tinan kilistystä, kolikoiden kippokilinän mukaan. Sitä keräys hyvin kirjaimellisesti on. Kun purkkia heiluttaa tai paukuttaa tamburiinin tapaan, sillä saa aikaan pientä melua olinpaikastaan ilmoittaakseen, muttei ärsyttävää möykkää. Kilinä myös viestii, mikä on homman nimi, miksi tässä seison: ihmiset älyävät kolikoiden äänestä, että jotain se kerää, ja purkin kyljestä (tai päällä olevasta liivistä, jos sellainen annetaan) voi lukea organisaation nimen. 

Aluksi kipon kilisyttely ujostuttaa, eikä kadulla tee mieli mitään huudellakaan. En myöskään tykkää lähestyä kulkijoita suoraan, koska itseäni ahdistavat feissareiden ja kerääjien täsmähyökkäykset kadulla. En usko, että takiaistaktiikalla saa aikaan hyvää mieltä, hyvää mainetta edustamalleen organisaatiolle, tahi edes kunnolla puristettua niitä lahjoituksia. Siispä valitsin metodiksi harmittomalta ja ystävälliseltä näyttämisen, eli seisoin paikallani purkkia rummuttamassa ja hymyilin ja välillä myös tervehdin joka suuntaan, mutten jahdannut ketään. 

Missä? Paikkanani oli Perthin keskusaukio, jossa oli vaihtoehtoina seistä ihan vaan siinä aukiolla, rautatieaseman pääoven edessä, kahvilan ja rullaportaiden edessä, tai kävelykadun laidalla. 
Ensin seisoin aukiolla. Ei hyvä. Ensinnäkin siinä paistaa aurinko, ja aurinkolaseja ei kannata pitää päässä kun hakee katsekontaktia. Pian alkaa kuitenkin päätä särkeä ilman suojaa. Toisekseen, kun pojottaa yksikseen keskellä aukeaa, kukaan ei mielellään kävele läheltä, kun tilaa väistää on. Pari ystävällistä sielua tuli asiakseen luokseni antamaan rahaa, mutta kovin oli hiljainen kohta se.

Seuraavaksi yritin kahvilan edustaa. Ei hyvä sekään. Opin, että kun ihmiset ovat menossa ostamaan jotain, he eivät halua, että joku kyttää heidän rahojaan (vaikka siis vain seisoin taustalla). Älä tule mun ja aamukahvini väliin, leijui käsinkosketeltavana ääneenlausumattomana pilvenä. Oletin, että vaihtorahat saatuaan ihmiset ehkä keksisivät tiputtaa pari kolikkoa purkkiini, mutta kahvilan edessä en saanut yhtään lahjoitusta.

Kolmas paikka oli rautatieaseman edessä. Virheliike jälleen. Ihmisillä on (oikea tai teeskennelty kiire) junaan tai sieltä pois, ja toisekseen rautatieasema on pahamaineinen feissariansa muutenkin, kuin Kamppi Helsingissä. Eli siellä on tavallisesti liikaa kerääjiä – vaikkei tänään lisäkseni ollutkaan muita – ja ihmiset ovat tottuneet vetämään laput silmille ja puskemaan kyntöhevosena rahanruikuttajalaumojen halki. Tälläkin kertaa vain muutama pysähtyi kolikoita tiputtamaan, mutta antotahti oli luokkaa pari dollaria per viisi minuuttia. Eli ihan ok, muttei mikään kultasuoni.

Neljäs asemapaikkani oli kävelykadun varsi. Asettauduin varjoon seisomaan ja rummutin purkkia päänisisäisten biisien tahtiin, yrittäen näyttää iloiselta. Ja mikäs siinä oikeastaan oli ollessa, Perthin aurinkoisessa aamussa, tasaista ihmisvirtaa – turisteja, eläkeläisiä, opiskelijoita, perheitä sekä Perthin muotiviikkojen näytökseen suuntaavia malleja ja vieraita pällistellen. Ja tämä taktiikkahan toimi. Koska kävelykadulla lähtökohtaisesti tallustellaan näkymiä katsellen, moni bongasi minut riittävän kaukaa, joten heillä oli aikaa muodostaa ajatus: annan muuten turhat kolikot tuohon kippoon. 

Kuka lahjoittaa? Ensimmäisten 10 minuutin ajan näytti, että ei yhtään kukaan. Tiputin lippaaseen pari omaa kolikkoa kalkattamaan. Sen jälkeen tasaisena virtana tuli paridollarisia tai pikkuhiluja. Yhdeksän kymmenestä lahjoittajasta oli yli viisikymppisiä tai jo eläkeikäisiä miehiä, jotka kävelivät yksin (siis ilman vaimoa). Yksikään vanhempi naishenkilö ei luopunut rahoistaan, kuten eivät myöskään pariskuntina kävelleet. Antavatko rouvaihmiset rahat mieluummin mieskerääjille, ehkä, en tiedä. Puolen tusinaa ikäistäni tai nuorempaa naista ja miestä antoi myös rahaa. 

Mielenkiintoisena demografisena yksityiskohtana: kaikki nuoret lahjoittajat, yhtä lukuunottamatta, olivat aasialaisia. Iäkkäämmät puolestaan olivat ihan perusausseja. Toisena demografisena yksityiskohtana: yksikään lahjoittaja ei ollut liikkeellä lasten kanssa. Jotenkin ajattelin, että perheelliset haluaisivat opettaa myötätuntoarvoja lapsille, mutta toisaalta, ehkä lasten kanssa on niin kädet täynnä työtä, ettei siinä jouda lompakkoa penkomaan. 

Paljonko keräsin? Onnistuin parissa tunnissa saamaan ehkäpä $60-70, joista suurin osa tuli alle kahden dollarin summissa, mutta pari avokätistä nuorta aikuista antoi toinen kympin, toinen kolme kymppiä. Mieletön kertasumma mielestäni. Laskeskelin, että jos jokainen kerääjä saa vaikkapa tuon $30/tunti kasaan (tai Suomessa vastaavasti 20e/h), se on jo ihan tuntuva potti yhteensä, kun kerääjiä kuitenkin on kymmeniä ellei satoja per kaupunki. Eikä kukaan lahjoittaja tunne, että nyt mua riistettiin, kun kukin pääsääntöisesti antaa niitä taskun pohjalla pyöriviä pikkuhiluja, joita ei muista käyttää muihin ostoksiin kuitenkaan. 

Kannattaako ryhtyä kerääjäksi? Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että monille on helpompi lahjoittaa aikaa kuin rahaa, ja tuottaakseni saman vaikutuksen rahana minun olisi itse pitänyt lahjoittaa tuo kuusi-seitsemänkymppiä, mikä ei ehkä ole kovin realistista. Kerääjät kadulla saavat aikaan spontaaneja lahjoituksia, joita ei netitse tapahtuisi, koska eivät ihmiset lahjoita $1,55 lahjoituslomakkeella. 

Etenkin Punaista Ristiä uskallan suositella vaikuttavuutensa takia: ainakin täällä Australiassa vain n. 5% keräysvaroista menee keräämiskuluihin, loput menevät itse avustustoimintaan. Jotkut järjestöt (yleensä pienet ja aloittelevat) käyttävät jopa puolet kerätystä rahasta keräyskuluihin.

Kerääminen oli alku-ujostelun jälkeen ihan mukavaa vaihtelua tavan työpäivään, koska vaikka enemmistö ihmisistä ignooraa kerääjän, muutama pysähtyy oikein juttelemaan ja saa hyvälle mielelle. Auttamisesta ja muiden hyväksi työskentelystä saa tutkitustikin hyvän mielen ja uutta merkityksellisyyttä elämään. Toisaalta, purkin kilistely sai miettimään, että maailman kököin homma on olla kerjäläinen. En tiedä (kuten ei moni muukaan), ovatko kerjäläiset enimmäkseen aitoja vai huijareita vai ihmiskaupan uhreja, mutta on todella surkea nököttää kadulla laajan enemmistön halveksittavana. 

Kerääjänä toimiminen ei sovi niille, jotka eivät tykkää virnistellä teko-aito-hymyyn juuttuneina paria tuntia kadulla, potentiaalista ”vitsit näytän pöljälle”-tunnetta vastaan taistellen. Tunteeseen kyllä tottuu pian ja siitä pääsee yli ensimmäisen vartin-puolen tunnin mittaan. Sen jälkeen kadulla seisoskelu purkkitamburiinia taputellen on ihan normisettiä. 

Kas näin heiluu purkki, ja purkki heiluu näin.

Ultimate Roomscape - pako murtovarkaan pesästä

Lauantaina käytiin sokkotreffeillä. Sokkoa ei tosin ollut partneri - joka siis tietenkin oli oma puoliso E - vaan paikka. Järjestin E:lle yllätystekemisenä uudenlaisen aktiviteetin, room escapen eli huonepako-pelin. Tällaisia tarjoaa Perthissä ainakin Ultimate Roomscape Malagan kaupunginosassa 20 min Perthin keskustasta pohjoiseen.

Pelin idea on tunnissa ratkaista kaikki annetut arvoitukset ja vihjeet, joiden avulla viimein pääsee "pakenemaan" huoneesta. Peli on sekoitus larppausta eli live-roolipeliä, kolmiulotteista palapeliä sekä päättelyketjua: vihjeen 1 ratkaisusta aukeaa vihje 2, jonka avulla löytyy vihje 3, josta johtavat jäljet vihjeeseen 4, ja niin päin pois kunnes viimeinen luukku (tässä tapauksessa huoneen ovi) aukeaa. Pelissä ei saa käyttää apuvälineitä eli kännykkää, nettiä tms, eikä myöskään kynää ja paperia. Pelkästään omat aivot, tiimityöskentely ja yritys-erehdys-uusi yritys vievät eteenpäin. 

Mikäli Perthissä pyörii porukkaa, jotka haluavat kokeilla samaa peliä, en uskalla kertoa vihjeistä saati ratkaisuista kovin yksityiskohtaisesti. Mutta yleiskuvauksena seuraavaa: 

Saavuimme paikan päälle kymmentä vaille, kuten oli ohjeistettu. Emme saaneet juuri mitään infoa siitä, miten peli pitäisi pelata tai mitä odottaa. Ainoastaan tiedon, että meillä on tunti aikaa ja saamme pelin mittaan pyytää kahdesti apua "pelimestarilta" jos tarvitaan. Mitään ei tarvitsisi yrittää avata tai siirtää väkivalloin ja voimalla, vaan kaikki tarvittava aukeaa helposti, kun saamme vihjeet ratkottua. Samoin mitään ei löydy katosta eikä myöskään kiipeilykorkeudelta, eli kaiken tarvittavan saisimme katsekorkeudelta tai alempaa. Siinäpä se. 

Peli pelataan omalla joukkueella, eli tässä tapauksessa me kahdestaan. Silmät sidottiin, meidät johdatettiin käytävää pitkin pieneen huoneeseen, ja kuulimme pimeässä lyhyen alustustarinan: meidän tulee ratkaista kaikki vinkit, jotta pääsemme ulos ja voimme todistaa olevamme mestarimurtovarkaan manttelinperijöitä.  

Pelinohjaaja otti silmäsiteet pois ja jätti meidät keskenämme pojottamaan n. 4x4m kokoiseen tilaan, joka oli sisustettu vanhanaikaiseksi herrasmiehen työhuoneeksi. Huoneessa oli työpöytä, työtuoli, kirjahylly kirjoineen, matka-arkku, sisustustakka (eli ei oikeaa tulta), manttelin päällä esineitä kuten kynttilänjalka, ekstratuoli, hattuteline ja huopahattu, sekä lipasto, jonka päällä oli kassakaappi. Yhtä seinää peittivät lattiasta kattoon taulut. Työpöydän päällä oli mystinen vihje, ja siitäpä piti sitten alkaa älyämään, että mitä tehdä seuraavaksi. 

Ensimmäiset vihjeet paukutimme kasaan helposti. Oma vahvuuteni on reaktionopeus, eli en hyydy paineen alla ja huomaan äkkiä muutoksia tai ns. silmäänpistävyyksiä ympäristöstä, pieniäkin. Olen myös huoleton nappien painelija, eli testaan kaikki laitteet "mitähän tästä tapahtuu" tyylillä, en ohjekirja kädessä. Niinpä löysimme äkkiä taulujen alta ym. numerokoodeja, salakirjoitusta ja muita mysteerejä, joita setvimme ja käytimme päästäksemme aina eteenpäin. Osa vihjeistä näkyy vain uv-lampulla, joka puolestaan menee päälle, kun saa säilön auki päästäkseen painamaan nappia; säilön avausta varten puolestaan tarvitsee numerolukkoon koodin, jonka saa vain etsimällä huoneesta jne. 

Yhdessä vaiheessa niskaamme tipahti kasa leluhiiriä kattoluukusta. Hivenen ehkä kirkaisin, mutta hillitysti - toisista huoneista kuului välillä räväkämpiäkin kiljaisuja. Hiiret osoittautuivat ensimmäiseksi todelliseksi tenkkapooksi, sillä niiden mukana leijaili uusi vihjelappunen, mutta sen runo ei auennut meistä kummallekaan. Osa hiiristä oli numeroitu 1-10, mutta niiden järjestäminen riviin tai värijärjestykseen ei tuottanut mitään uusia vihjeitä. Niinpä jouduimme käyttämään ensimmäisen kahdesta 'kilauta kaverille' - kortistamme. Pelinohjaajan opastuksella natiivienglanninkieltä vaativa runo vihdoin aukesi, ja jouduimme tekemään pienen matemaattisen päättelytehtävän, jolla hiiristä saatiin selko, ja saimme jälleen uuden kätkön auki. 

Tunnista oli käytetty ehkä 25 minuuttia, kun löysimme kulkukortin ja vahingossa myös sille sopivan piippauslaitteen. Piippiip!! Jee, päästiin ulos, vähänkö ollaan sankareita, ovi auki, mestarimurtovarkaan viitat päälle ja juhlat kattoon! Intoilin painamaan vihjesummeria kertoakseni, että voitimme pelin. Pelinohjaaja ilmaantui, mutta vain kertomaan, että ovi on ollut auki koko ajan, koska eivät he voi meitä oikeasti lukita sisään turvallisuussyistä. Kulkukortti avaa kyllä jotain, mutta ei ovea. Ällistelimme huoneessa hyvän aikaa turvakorttia piippaillen, kunnes viimein älysimme: salaovi. Toiseen huoneeseen. Joka oli peilikuva tästä ensimmäisestä huoneesta! Emme siis olleet lähelläkään ratkaisua. Ja olin hätähousuna tuhlannut viimeisen vinkkikerran, kun emme edes yrittäneet hoksata salaovea itse!

Olimme löytäneet ensimmäisestä huoneesta mystisiä, jättikokoisia palapelin paloja sekä irrallisia shakkinappuloita, joiden pohjassa oli niiden paikka: E5, G7 tai muuta vastaavaa. Löytyi myös shakkilauta. Otimme nämä mukaan ja aloimme haravoida huonetta nro 2. Löytyi lisää paloja ja nappuloita. Entäs sitten? E oli varma, että koko palapeli on vain hämäyksen vuoksi, kun taas itse ajattelin, että shakkinappuloilla mitään tee. Kumpikin olimme tietenkin väärässä. Huone 2 osoittautui paljon ykköshuonetta vaativammaksi, sillä jumimme tenkkapoohon heti ensimmäisen vihjelappusen kanssa: tässäkin huoneessa oli siis ensimmäinen vihje avoimesti näkösällä kirjoituspöydän päällä. Emme millään löytäneet, mitä lapun runo vihjasi meidän etsiä. Ja siinäpä sitten hinkutimme samassa pisteessä aivan liian kauan, samoja esineitä ympäri käännellen ja siirrellen, älynväläyksen toivossa.

Vaikka olimme jo käyttäneet kaksi vinkkiämme, kannustin E:tä pyytämään uuden vihjeen, jos vaikka heltyisivät - ja vaikka emme ehkä saavuttaisi mainetta ja kunniaa, saisimme sentään pelin loppuun. Saimme taas pelinohjaajan avuksi, joka näytti meille etsimämme salakätkön. Siitä saimme uutta virtaa ja vihiä suunnasta, jolla potkimme hienosti menemään seuraavat hetket, uusia kätköjä aukoen ja koodeja purkaen. E pääsi näyttämään kyntensä eli paneutuvan, kärsivällisen analyyttisyytensä ja strategiakykynsä, kun meikäläinen malttamattomana huohotti niskaan ja siirteli kynttilänjalkoja kuvitellen, että jotain hyötyä tästä vielä avautuu. Kunnes...

Aika loppui kesken. 

Olimme (turhaan) nakuttamassa aiemmin löytämällämme kirjoituskoneella, kun summeri pärähti soimaan ja pelinohjaaja ilmestyi pahoittelemaan, että ei nyt mennyt putkeen tällä kertaa. Hän kertoi, että vain 30% yrittäjistä läpäisee tämän kyseisen pelin ensimmäisellä kerralla. Mutta, vedimme sentään ykköshuoneen nappiin, koska läheskään kaikki eivät kuulemma koskaan löydä huonetta numero 2. Hän opasti meidät pyynnöstäni jäljellä olevien vihjeiden halki, ja voi pojat, en olisi ikinä ainakaan yksin älynnyt paria niistä. E:n kanssa kahteen pekkaan ja aivoon ehkä juuri ja juuri, jos meillä olisi ollut ekstratunti aikaa takoa yrityksen ja erehdyksen kautta, ja miettiä ihan rauhassa aikapaniikin sijasta.

Tässä kakkoshuoneessa muuten oli kuin olikin oikeasti lukittu poistumisovi ja sen pielessä koodilukko, jonka avaamalla olisimme voittaneet. 

Jälkikäteen kumpikin myönsimme itsellemme ja toisillemme, että otimme koko pelin ihan liian lunkisti asenteella "se on kuitenkin dumdum'eille eli pöljille suunniteltu". Australiassa ollaan niin turvallisuushakuisia ja rautalangasta vääntämisintoisia, että emme kumpikaan uskoneet, että mitään kovin haasteellista tai oikeasti vaativaa voisimme kohdata. Itse oletin, että kaikki vihjeet jotenkin syötettäisiin lusikalla, tai ainakin kaiken tarvitsemansa tiedon löytäisi ihan siltään huoneesta/huoneista. Pelissä kuitenkin tarvitaan myös yleissivistystä, matematiikan taitoja ja ennen kaikkea ennakkoluulotonta asennetta: mistä tahansa saattaa löytää mitä tahansa, ja moni vinkki vie kohteeseensa vasta mutkan kautta, ei suoraan. 

Vihjeitä pitää pystyä ratkomaan montaa rinnakkain, mutta toisaalta, uusia vihjeitä ei voi saada, ennen kuin entiset on ratkottu - koska uudet löytyvät esim. numerolukolla suljetusta kassakaapista. Eli pitää jaksaa yrittää uusista tulokulmista, jos ensimmäinen idea ei olekaan oikea. Peliä kannattaa itse asiassa pelata isommalla porukalla kuin kahdestaan, koska enemmän aivoja tarkoittaa enemmän ideoita ja ongelmanratkontapoweria. Jos joku on vailla team building - aktiviteettia työpaikalle, tai synttäriylläriä tärkeälle ihmiselle, tässä oiva vinkki. 

Mitä jäi käteen? Hauska tunteroinen ja hyvää jutunjuurta ja analyysinaihetta peliä seuranneelle brunssille aurinkoisella terassilla. Tunne, että ei me nyt ihan typerimmästä päästä olla. Toisaalta tunne, että hemmetti, pitää yrittää uudelleen (jotain toista peliä), jotta voimme todistaa itsellemme, että pystymme siihen! Ja iloinen vahvistus sille, että sovimme loistavasti yhteen, sillä pärjäsimme "lukitussa" huoneessa paineen alla ongelmia ratkomassa sulassa sovussa, toisiamme kaikin puolin täydentäen, riitelyn, nokittelun, ivailun tai keskinäisen kilpailun sijasta. Tämä peli kaikille avioon aikoville pakolliseksi testiksi, ennenkuin ovi alttarille/maistraattiin aukeaa! :D

Ultimate Roomscape, aulatila, jossa hermostuneena odotellaan koitosta. Hiljaista näin aamuvarhain avaamisaikaan. 

Mitä näiden ovien takaa paljastuu?

Wall of fame/shame. Kaikki pelaajat kuvataan pelin jälkeen ja itse saa kirjoittaa kuvatekstin polaroidiin. Monta oli onnistujaa, mutta niin myös floppaajaa. Itse päästiin shame-osastoon...

Talvisyksy ja uudet kuviot

Elämä on palannut normaaliuomiinsa Suomi-kuukauden jälkeen, eli töihin, kotiin, kauppaan, nettisurffailua tms., nukkumaan - rutiiniin. Suomen valoisista kesäöistä Perthin talveen palaaminen sai mielessäni aikaan instant-syksyn, ja tällainen loka-marras-fiilis täydentyi mainiosti äidiltä kiikutetulla joulukahvilla. Kun Pauligin sekoitus loppui, aloin tehdä omaa lisäämällä kardemummaa ja kanelia kahvinporoihin. Kardemummaa sain metsästää hetken, koska en tunnistanut vaaleaa cardamom-jauhetta lasipurkissa kaupassa, kun Suomessa sitä myydään rouheena muoviputkilossa.

Syksy on aina ollut minulle yhtä kuin joulun odotus (siksi joulukahvi) sekä elämän uudistaminen jotenkin, yleensä harrastuksilla. Jostain syystä kesää vasten mitkään uudistukset eivät sytytä, kun mielessä on vain kesälaitumille ja vapauteen kirmaaminen (tai siis eihän töistä kokonaan vapaaksi ole päässyt sitten peruskoulun, mutta silti).

Lapsuuden syksyihin kuuluivat olennaisena osana uudet lukujärjestykset, joita odotin aina innolla, koska olen nörtti ja rakastan koulua ja opiskelua. Mitä jännää tulisin tänä vuonna oppimaan? Aikuisuuden syksyihin puolestaan ovat aina kuuluneet uudet harrastukset: kansalaisopiston esite on ollut lukkarin vastine. Samanlaista traditiota ei Aussilassa ole, ja puute onkin hiertänyt hieman.

Perthissä vuodenajat eivät myöskään vaihdu yhtä selkeästi kuin Suomessa: minulle perthiläisten syksy eli maalis-huhti-toukokuu ei ole oikea syksy, vaan loppukesää, koska yhä on +20-28 astetta lämmintä ja aina aurinkoista. Talvi, siis kesä-heinä-elokuu puolestaan ovat minulle syksyä. Oikeaa talvea ei tulekaan, ja sitten alkaakin kevät, joka siis on ennen joulua, eli täysin väärään aikaan ajatellen jouluhämärään hiljakseen laskeutuvaa suomimieltä. Siispä tämä syksymuutoskaipuu ei ole täällä samalla lailla ennen aktivoitunut.

Tänä vuonna syksyfiilis rysähti tajuntaan Suomen-reissun avittamana, ja siispä tein mitä olen aina sen iskiessä tehnyt: aloitin kaksi uutta harrastusta. Toisin kuin tätä harrastusta, joka jäi yhteen kokeilukertaan, näitä kahta suosittelen lämmöllä.

Toinen on puheenpitokerho nimeltään Toastmasters eli Maljapuhujat. Olen tiennyt kerhosta jo vuosia, mutta mielessäni on ollut kuva puku päällä pönöttävistä sikarinimuuttelijoista, jotka röhönauravat toistensa konjakkisutkauksille. Nyt kun oikeasti liityin mukaan, tajusin, että harhakuva ei voisi kauempana todellisuudesta olla. Kerhoja on ympäri maailman ja myös Perthissä on niitä useita: monilla keskustan toimistorakennuksilla on omansa. Liityinpä siis minäkin työpaikallani pyörivään kerhoon, jonka jäseninä on ihmisiä kaikista virastomme kerroksista.

Idea on simppeli. Joka toinen keskiviikkoaamu kokoonnumme tunniksi, kokous seuraa minuuttiaikataulutettua agendaa ja joka kerta osallistujille jaetaan eri roolit. Yksi on Toastmaster eli seremoniamestari/puheenjohtaja, yksi on ajanottaja/ajankirjuri, yksi on puheiden arvostelija, ja loput puhuvat ja kuuntelevat. Ensimmäinen osio on ns. pöytäaiheet (table topics): Toastmaster heittää aiheen kelle tahansa, ja henkilön on ponkaistava seisomaan ja pitämään ex tempore-puhe kestoltaan 1-3 minuuttia annetusta aiheesta. Sitä ei ole aikaa miettiä ollenkaan, vaan on sävellettävä lennosta.

Ajanottaja näyttää "liikennevaloilla", kauanko on puhunut. Minuutti = vihreä valo = loistavaa, 2 minuuttia = keltainen valo = alahan lopetella, 3 minuuttia = punainen valo = liian kauan, shut up. Puheen tulisi silti olla rakenteeltaan johdonmukainen eli siinä pitäisi olla joku punainen lanka tai tarina, eikä sitä saa lopettaa vain sanomalla "eipä mulla muuta" tms. muminaa. Ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta oikeasti on! Ihmiset keksivät yllättävän kiinnostavaa sanottavaa, kun pakko on (vaikka kyllä tuppisuuksi jäätyviäkin on). Ja siellä saa loistavaa harjoitusta työelämää ja sosiaalisia tilanteita, kuten aussien rakastamia grillijuhlia, varten.

Muu osa kokouksesta kuluu ennakkoon valmisteltuja puheita kuunnellen, kaikki kestoltaan 5-10 minuuttia. Puheet arvostellaan tai siis niistä saa palautetta. Itse liityin, koska tykkään puhua ja esiintyä, mutta englanniksi se yhä arveluttaa ja jännittää. Eli pelkoja päin ja harjoitusta lisää. Toastmasters toimii myös Suomessa, eli jos haluat purskahdella nauruun toisten tarinoita kuunnellen, oppia muilta ja itsekin treenata esiintymistä liittymättä harrastelijateatteriin, kannattaa käydä testaamassa. Ensimmäinen kerta on joka klubilla ilmainen tutustumiskäynti, jossa ei joudu puhujaksi, jos ei halua.

Toinen harrastus on jopa edellistä hauskempi: NLNL - no lights, no lycra eli ei valoja, ei elastaania (pyöräilyhousu- ja jumppapukumateriaalia). Hämmentävä kirjainkoodi meinaa vapaita tanssitreenejä tahi diskoa, jossa saa tehdä just sellaisia liikkeitä kuin sattuu irtoamaan eikä kukaan arvostele, koska kukaan ei näe: musiikki pauhaa, mutta salissa on pilkkopimeää.

Lycraosuus nimessä on peruja siitä, että "liikkeen" perustajat olivat tanssiopiskelijoita ja treenasivat tanssiasuissa kirkkaissa valoissa opettajien ja kaiken kansan arvosteltavina joka päivä. Tanssin ilon säilyttääkseen he keksivät, että entäs jos vaan pannaan valot pois, puetaan päälle mikä nyt rennolta tuntuu, ja tanssitaan sydämen kyllyydestä sen musiikin tahtiin, mistä tykätään. Ja tämä meininkihän vetoaa muihinkin, eli näitä viikottaisia tapahtumia järjestetään nyt omakustannehintaan ($5/kerta) ympäri maan. Idea syntyi jo v. 2009 ja missäpä muualla kuin Australiassa (Melbournessa).

Tähän wacky'yn eli sekopäiseen ideaan kiteytyy mielestäni paljonkin aussisielusta. Otetaan rennosti, tehdään niinkuin lystätään (muita vahingoittamatta tietenkin) ja kutsutaan muutkin mukaan pitämään hauskaa, koska sitä varten elämä on: iloa ja jakamista. Tapahtuma on raitis, eli sinne ei tulla kännäämään eikä saliin päästetä humalaisia.

No onko siellä ihan oikeasti pimeää? On. Luulin, että no lights tarkoittaa hämärää valaistusta, mutta se todellakin tarkoittaa pilkkopimeää. Ainoat valot salissa olivat joka nurkkaan asetetut itsevalaisevat renkaat/kepukat (siis ne uv-hohtoiset, mitä diskoissa ja klubeilla ihmiset heiluttelevat tai pistävät kaulaan/ranteisiin); sekä satunnainen ulko-oven avaus ja sieltä hohtavat katuvalot, kun joku meni ulos tai sisään. Kun valot sammutetaan ja musiikki alkaa, salissa ei näe kertakaikkiaan mitään. Lopulta silmä tottuu, ja muut tanssijat erottaa sen verran, ettei törmää.

Täysillä soiva musiikki, ryhmähenki, porukan innostuneisuus ja tieto siitä, että kukaan ei näe eikä arvostele vaikka twerkkaisin miten, luovat aivan uniikin vapauden tunteen. Suorastaan itkin ilosta tanssiessani, koska minulla oli niin maan perhanan hauskaa. Tuskin näin valtavaa tunnevyöryä jatkossa kohtaan, mutta reilu tunti täysillä riekkumista käy kyllä hyvästä kuntosalitreenistä. Ihmettelen, ettei ideaa ole aiemmin keksitty, koska se vaatii minimijärjestelyt (ilmoittelu facebookissa, tilavuokra katetaan pienellä pääsymaksulla, joku hoitaa musiikin, ei ohjaajaa, ei järjestysmiehiä, siinäpä se).

Idea on levinnyt jo Australian rajojen ulkopuolelle ja onpa näköjään Helsinkikin mukana paikkalistalla Pariisin, Toronton, Hong Kongin ja Los Angelesin rinnalla. Hesalaiset, täysin rinnoin mukaan kokeilemaan!

(c) NLNL, no lights no lycra.

Amed, Bali - miltä tuntuu laitesukeltaa?

Matkustamisen idea on nähdä ja kokea uusia asioita, joten tuumasta toimeen oikein isolla vaihteella. Viikon toisen puolikkaan vietimme Amedissa, uneliaassa kalastajakylässä Balin pohjoisrannikolla.

Amed on scuba diving - eli laitesukellusmekka, koska matala rantavesistö on täynnä korallia ja jos jonkinlaista kirjavaa merenelävää. Erityisesti naapurikylä Tulambenin ranta vetää sukelluksesta kiinnostunutta porukkaa läheltä ja kaukaa, kaikista ikäluokista. Erikoisuus on pinnan alla piilevä Liberty-rahtilaivahylky, joka mahtavalla 120 metrin pituudellaan on maailman suurin turistisukeltajien saavutettavissa oleva hylky.

Liberty makaa veden alla syvyyksissä 5-20 metriä, ja koska näkyvyys kirkkaissa trooppisissa vesissä on mainio 12 metriä, iso osa siitä on näkyvissä jo snorklaajille sekä aloitteleville sukeltajille. Muille maailman hylyille eli yli 20 metrin syvyyteen on asiaa vain kokeneilla sukeltajilla ja ammattilaisilla.

Itselläni ei ollut Amedista sen kummempaa mielikuvaa ennen sinne saapumista, koska kohde oli E:n valitsema. Hankkiuduimme sinne Ubudista minibussilla (joka piti vaihtaa satunnaisessa tienristeyksessä ulos hypäten ja seuraavaa odottaen, kuten Kiinan reissullakin). Amed on kalastajakylä, joka vasta hiljattain on alkanut kiinnostaa turisteja. Se on käytännössä talonauha mutkaisen, nippanappa asfaltoidun tien molemmin puolin.

Tie kiemurtelee Balin pohjoisrannikkoa mukaillen kolmen tulivuoren ja merenrannan väliin jäävällä kaistalla, parisataa metriä rannasta. Kyliä on tien varrella muutaman kilometrin välein ja silloin tienvarresta löytyy paikallisten taloja, erilaisia pieniä kauppakojuja ja -puoteja, satunnaisia ravintoloita sekä majataloja. Kaikki yritykset ovat luonnollisesti perheputiikkeja, joita pyöritetään extended family'n eli suvun ja ystävien voimin. Ketjuja on täältä turha etsiä.

Välillä näkyy pelkkää palmumetsää, kuivia vuorenrinteitä, kynnettyjä porraspeltoja vuorenrinteiden puolella ja suolantekokenttiä meren puolella, kunnes tie taas saavuttaa seuraavan kylän, joskus jopa hivenen isomman hotellin. Hotellit ovat kuitenkin harvassa ja majoitus on pääasiassa mallia homestay eli paikallisten kotonaan pitämä majatalo, hyvällä tuurilla aamupalan sisältäen. Meillä oli tuuria.

Maksoimme yöpymisestä Bali Sari'n kauniissa siistissä huoneessa $20/yö eli kympin (7€) per nenu. Saimme päälle aamukahvit sekä aamupaloiksi banaanilettuja, munakas-paahtoleipiä ja paikallista sitäsuntätä eli grillipossua riisillä, chilillä ja mausteilla. Yksinkertaista ja hyvää. Ilmastointia majoitus ei sisältänyt, vaan pelkän tuulettimen. Jos en olisi tottunut kuumuuteen jo Perthissä, olisin kärsinyt tropiikin helteissä. Nyt meni vanhasta muistista.

Ikkunoita emme voineet pitää auki moskiittojen pelossa, mutta yhtään emme kylläkään nähneet tai kokeneet. Sadekausi on tänä vuonna - taas - myöhässä Balilla ja lokakuun sateita toivotaan nyt marraskuulle. Ilmastonmuutos vai sattumaa, ihan sama paikallisille, jotka kärsimättöminä odottavat viljelysten kastelemista ja jokien ja juomavesivarantojen täyttymistä. Kuivuus oli Amedissa käsinkosketeltavaa. Kivikoiksi kuivuneita joenuomia näki kaikkialla.

Perhe, jonka majatalossa yövyimme, osoittautui todella vieraanvaraiseksi ja lämminsydämiseksi. Saimme ekstrahedelmiä ja riisitaikina-banaanikakkusia kahvin kanssa, ja isäntä kyyditsi meitä ilmaiseksi parhaille snorklaus- ja auringonlaskunkatselupaikoille. Kävimme myös kylässä isännän vanhempien kotitalossa, jota asuttivat lisäksi siskojen ja veljien perheet lapsineen.

En tiedä miksi, mutta oli kummallisen koskettavaa käydä kylässä paikassa, jossa neljä kouluikäistä lasta ryntää ihmettelemään ulkomaalaisia vieraita, ujostelee ensin ja sitten, kuten lapset kaikkialla, haluavat esitellä ihmeellisintä omaisuuttaan: punaruskeaa lemmikkikania nimeltä Kenguru. Liikutuksen kyynel silmässä ihailin lasten kalleinta aarretta ja sain palkkioksi leveimpiä hymyjä ikinä.

Jotenkin Amedissa tuli tunne, että oli toisessa maailmassa tai ehkä toisella vuosisadalla. Turisteja paikka vetää, mutta ei samoissa massoissa kuin etelä-Balin rannat. Pääasiassa paikalla oli ranskalaisia sukellusharrastajia ja matkailijoiden keskinäinen kieli ranska: kun muita valkonaamoja kohtasi, ensinsanat olivat oletusarvoisesti bonjour. E oli ensin yhtä yllättynyt kuin minäkin ranskalaisten määrästä, mutta totesi sitten, että ranskalaiset tyypillisesti tykkäävät matkailla paikkoihin, joista vielä löytää aitoja maisemia, ihmisiä ja kokemuksia pelkän turistihuminan ja muovikrääsäkojujen sijasta. Allekirjoitan kuvauksen Amedista.

E oli myös sitä mieltä, että Balin pohjoisosat ovat aidointa ja elävintä alkuperäiskulttuuria, mitä hän on Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren reissuillaan tavannut, mukaanlukien sellaisia maita kuin Vietnam, Kambodza, Laos, Thaimaa ja Tahiti.

Balilla ihmiset elävät ja hengittävät taidetta, perinnetanssia, musiikkia, kuvanveistoa ja hengellisyyttä. Auto ei liiku ennenkuin siinä on suojelus-uhrilahja eli bambunlehvistä tehty koriste. Bisnes ei kannata ennenkuin oven edessä on joka aamu uusi uhrilahja eli pieni bambukori täynnä kukkia, riisiä, hedelmiä, kolikoita tai kurkkupastilleja.

Koti ei kukoista, jos ei esi-isien alttarille laita joka aamu ja ilta suitsukkeita ja pieniä ruokalahjoja. Rakennus ei ole minkään arvoinen, jos sitä eivät kaikkialla korista kivipatsaat, puusta veistetyt koristeet ja maalaukset, ja jos ei sisällä soi paikallinen musiikki: xylofonilta tai calypsolta kuulostava pimpahtelu. Paikalliset tarinat ja myytit kerrotaan esittämällä erityislaatuista tanssia, jossa käsien, sormien, jalkaterien ja varpaiden asennot sekä silmien liikkeet ovat keskeisessä asemassa.

Amedin ranta, kuten koko Balin pohjoisrannikko, on mustaa laavakiveä, ei valkoista hiekkaa. Terveisiä Balin yhä aktiivisilta tulivuorilta. Mount Agung-vuori etualalla, kaksi sisarusvuortaan horisontissa.

Paikallinen kulttuuri, maisemien lisäksi, on syy tulla kaikkialle muualle Balille paitsi etelän rannoille. Niille eli Kuta- ja Sanur-rannoille puolestaan tullaan samasta syystä kuin Espanjan Aurinkorannikolle tai Bulgarian Sunny Beachille, joten niitä en laske aidoksi Baliksi.

Omaan lapsuuteeni kuului järvissä pulikointi ja koska perheeni ei tehnyt etelänmatkoja, en ole koskaan snorklannut saati laitesukeltanut. Hyvä että olen meressä uinut. Siispä uutta oppimaan. Ostin snorklausmaskin ja räpylät majapaikkaa vastapäätä sijaitsevasta upouudesta sukelluskoulusta, ja testasimme niitä Jemeluk-rannalla upeiden korallien tyyssijoilla.

Helpommin sanottu kuin tehty. Räpylät jalkaan ranta-aalloissa, maski naamalle ja... ei mitään. En kertakaikkiaan uskaltanut painaa naamaa veden alle! En todellakaan ole vesipeto ja tässä se nähtiin. Meni monta pitkää minuuttia E:n suostutellessa minua testaamaan uutta ostosta. Olin varma, että snorkkelin putkesta syöksyy koko meri suoraan keuhkoihin. Täysin mahdollinen skenaario.

Rauhoituttuani uskalsin sentään vähän kurkata ja kun sitten tajusin, että putki on riittävän pitkä ja happea tulee, merenalainen maailma veti niin puoleensa, että tajunnan reunamilla häilyvä paniikki melkein unohtui. Melkein.

E varoitteli polttavasta auringosta ja kehotti menemään veteen vain pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päällä, mutta itse "tiesin paremmin" eli uskoin pärjääväni vedenpitävällä aurinkorasvalla suojakerroin 50. Parin päivän mittaan ottauduin snorklaukseen niin, että selkähän siinä kärähti ja sain myös omat joulukinkut kotiinviemisiksi pahasti palaneiden pakaroiden muodossa.
Ei näin.

Koska olin mielestäni täysin pätevä snorklaaja kahden päivän kokemuksella, ilmoittauduin hetken mielijohteesta laitesukellus-introon. E buukkasi toivomansa sukellusretken Liberty-hylylle ja minullakin oli nyt optio päästä mukaan, kun uima-altaassa harjoittelun jälkeen saisin lähteä hylylle sukeltamaan oppaan kanssa. No tottamaar!

Introon kuului lyhyt teoriavideo, sukellusvarusteisiin tutustuminen kuivalla maalla, ja sen jälkeen laitteisiin tutustuminen uima-altaassa veden alla. Video opetti aivan alkeet ja vaarat (älä koskaan ponkaise pinnalle yllättäen, muista aina tasata paine korvissa nenäpuhalluksella, älä tee mitään omia stuntteja, seuraa aina opastasi, opettele nämä käsimerkit, luota varusteisiisi, sillä yksikään onnettomuus ei ole johtunut varusteista vaan inhimillisestä virheestä, ja ennenkaikkea, pysy tyynenä). Sen jälkeen vedettiinkin jo vermeet päälle altaan reunalla.

Miltäkö sukeltaminen tuntuu? Testaa helposti itse kotona:
Tarvikkeet

• kumiset hammassuojat tai paremman puutteessa tutti
• metrin pätkä puutarhaletkua (jos tarkkoja ollaan, kolme pätkää)
• reppu
• 8 kiloa tiiliskiviä
• ilmastointiteippiä
• vyö
• luontodokkari merenalaisesta elämästä, mieluiten BBC:n tai muu lempparisi
• snorklaus- tai hiihtomaski tai uimalasit; jos ei ole, isot kekkosmalliset silmälasit käyvät hätätapauksessa. Olennaista on, että maski/lasit painavat korvilta ja nenältä
• kaksi settiä korvatulppia
• avustaja ja vesikannu/suihku/vesiletku.

Ohjeet

Teippaa neljä kiloa tiiliskiviä vyöhön ja laita toiset neljä kiloa reppuun. Tässä on lyijyvyö ja happipulloliivi. Pue vyö ylle, ota reppu selkään ja pujota kumiletkun pätkä repusta etupuolellesi. Lisäautenttisuuden takia pujota kaksi muuta letkunpätkää reppuun, vedä ne olkiesi yli ja pujota päät repun olkahihnojen alle. Nämä markkeeraavat vararegulaattoria (varahengitysletku) sekä happimäärä- ja syvyysmittaria. 

Laita hammassuojat/tutti sekä yhden letkun pää suuhusi niin, että puret siitä hammassuojilla kiinni. Jos sinulla on tutti, pure letkusta hampailla kiinni ja ujuta huulet tutin muovireunojen yli niin, että tuntuu epämukavalta ja ikeniä hankaa. Tadaa: regulaattorisi eli hengitysletku ja suukappale. 

Tunge korvatulpat niin syvälle korviin, että ahdistaa. Tunge toinen setti korvatulppia sieraimiin niin, ettet varmasti saa henkeä - oikea maski tukkii nenäsi kiinni kumikotelolla ja vedenpaine painaa tärykalvoja. Laita maski naamalle, mutta sitä ennen hönkäise hieman toiseen lasiin, jotta se huurtuu. Tositilanteessa tavoite on, ettei maski huurru, mutta huurtuu se silti. 

Nyt itse testiin. Kuvittele, että olet jähmeässä vellovassa nesteessä: huojahtele paikallasi hitaasti oikealta vasemmalle sydämenlyöntien tahtiin vähintään 45 minuuttia luontodokkaria katsoen. Ajattele, että ylläsi on metritolkulla vettä ja ympärilläsi hehtolitroittain lisää koko valtameren täydeltä. Hengitä letkun avulla suun kautta vaikka kurkkusi kuivuu ja yskittää, ja järjestä avustaja kaatamaan päähäsi vettä koko ajan niin, että naamasi on märkä ja osa valuu maskin alle. Jälleen tositilanteessa tavoite on, ettei vettä mene maskin alle, mutta menee sitä silti. 

Jos lasit huurtuvat, kumarru eteenpäin niin, että valuva vesi huuhtelee huurteen puhtaaksi, sen jälkeen "tyhjennä" lasit pitämällä yläreunasta tiukasti kiinni ja puhaltamalla nenästä niin kovaa kuin lähtee. Jos korvatulpat lentävät sieraimista, tunge ne välittömästi takaisin vetämättä henkeä nenän kautta. 

Jos kaikesta tästä huolimatta pystyit seuraamaan luontodokkaria ja nautit näkymistä ajatellen, että tätä lisää, onnittelut. Olet syntynyt sukeltajaksi. 

Laitesukeltaminen on ihan muuta kuin snorklaus, opin. En entuudestaan tiennyt, että minulla on kaksi fobiaa tai ainakin ahdistuksen aihetta. Toinen on tukehtumisen pelko. Tämän tiesin jo ennakkoon, koska vahdin hysteerisesti ihmisiä, jotka syövät pihviä. En halua olla se, jonka on yritettävä epätoivoista heimlich-otetta pihviravintolassa. Kävi ilmi, että tukehtumisen pelko on itse asiassa sama kuin hukkumisen pelko. Pää veden alle minuuttitolkulla? Ei, älkää pakottako, ette voi pakottaa, ei ei ei!!! Avulias viesti aivoiltani, kun yritin kastautua laitteet päällä uima-altaaseen. 

Toinen fobia on muunnelma suljetun tilan kammosta. En tykkää lentokoneista enkä muista ahtaista tiloista, koska en pidä tunteesta, etten pääse ulos vaikka haluaisin. Olen oppinut elämään tämän kanssa ja pystyn kyllä lentämään Suomeen asti ja takaisin, mutta en erityisesti asiasta nauti. 

Nyt kävi ilmi, että sukeltajalle meri on suljettu tila, koska kun sukeltamaan lähtee, sieltä ei pääse turvallisesti pois milloin haluaa sen jälkeen, kun on syvemmällä kuin viidessä metrissä. Muuten saattaa käydä kinkkisesti ja iskeä painetauti: happipullosta hengitetyt typpikuplat rikkovat kudosta kehossa, jos paine muuttuu liian nopeasti. 

Puolen tunnin panikoinnin jälkeen uima-altaassa opin kuin opinkin hengittämään epämukavan suukappaleen kautta, kestämään uloshengityksen aiheuttamaa voimakasta kuplintaa, joka tönii maskia ja omaa naamaa ja blokkaa näkyvyyyttä, ja ylipäätään sietämään ajatusta, että ehkä, ehkä, tähän ei kuolekaan.

Kurssikavereinani olleen ranskalaispariskunnan toinen puolikas, tyttö, lähti kesken kurssin lätkimään. Hän ei päässyt samaan vaiheeseen kuin minä viimein, eli uskomaan, että ei tähän kuolekaan. Kuulemma kohtuullisen yleistä, että ensikertalaisilla jää leikki kesken. En ihmettele. Tuli täysin yllätyksenä itselleni, miten vahva psykologinen muuri omissa aivoissa on sen suhteen, että laita nyt vaan se pää veden alle ja usko, että letkusta tulee riittävästi ilmaa. Miten h%#¤"*:ä muka voisi tulla, huutavat avuliaat aivot. On vain pakko kokeilla ja uskoa ja painaa asia lihasmuistiin.

Lopulta makasin mahallani altaan pohjalla veden alla kolmen metrin syvyydessä ohjaajan kanssa harjoittelemassa paineentasausta ja hengittämässä sisään - ulos - sisään - ulos - sisään - ulos...
Rohkea rokan syö ja kuuseen kurkottaa. Parin tunnin allastreenailun jälkeen uskoin, että kyllä tämä tästä. Seuraavana aamuna mereen mars.

Edellisen päivän rohkeat ajatukset meren valloittamisesta karisivat ranta-aalloissa, kun piti iskeä maski eli nenäntukkija taas päähän, pujottaa räpylät jalkaan ja pusertaa suukapula suuhun. EIEIEIEIEIEIEIEIIEIEIEEEEEEIIIIII! tuli taas vaistoista viestiä kroppaan ja adrenaliinia perään. Kiitos. Ei helpota asiaa.

Kuulemma paniikki on normaali tila sukellusharrastuksen aloittamisessa, koska ihmisille nyt vaan on epänormaalia olla kokonaan veden alla ja hukkumisen pelko on ihan oikeutettu. Kun killuu aalloissa muun porukan odottaessa, että saa itsensä kasaan, tämä tilan normaalius ei kuitenkaan tunnu normaalilta vaan kaikelta muulta. Lopulta kärsivällisen ohjaajan avulla sain kuin sainkin sen verran zeniä tilanteeseen, että uskalsin laskeutua aaltojen alle ja lähteä etenemään - tiukasti käsi kädessä ohjaajan kanssa - pohjan tuntumassa korallien ja kalojen suuntaan.

Harmi kyllä tämä saitti ei ollut yhtä kiinnostava kuin paikat, joissa aiemmin snorklasimme, ja hiekkapohjan tuijottelun lomassa oli ihan liikaa aikaa panikoida ja käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, miten vesi kohta tunkee suoraan suuhun ja happipullossani ei taatusti olekaan ilmaa vaan vettä. Eli vaikka aikani ihmettelin muutamia mereneläviä ja katselin rauskua kaivautumassa hiekkaan, lopulta hermo petti ja oli päästävä pois. Ylös, ylös, ylös, hoin ohjaajalle käsimerkein (peukku ylös) vaikka tämä puisteli päätä ja yritti kärsivällisesti näyttää, että calm down and relax.

Ohjaaja sääti kanssani aikansa, yrittäen taivutella minua pysymään paikallani ja pitämään pintani, mutta kaiken epämukavuus oli liikaa. Hankaava suukappale, kuivuva kurkku, korvia pusertava maski, räkänenä puristettuna maskin kumisuojaan, jatkuvasti huurtuva maski (koska paniikissa hengitin siihen nenälläni vaikka piti hengittää pelkästään suun kautta). Olo oli kuin olisin merenpohjassa pesukoneen sisällä pikku luukusta ulos kurkkimassa, haluamassa epätoivoisesti pois.

Lopulta toinen opas otti minut mukaansa ja johdatti pintaan ja rantaan, kun muu seurue, E mukaanlukien, jäi jatkamaan matkaa. Kun odotin ohjaajani lupaa päästä pintaan hänen pitäessä puvustani kiinni, sain juuri ja juuri pidettyä paniikin aisoissa. Tajusin vasta pari päivää jälkikäteen, että hän viivytteli tarkoituksella saadakseen paineen tasaantumaan ja typpikuplavaaran pois elimistöstäni.

Hylky olisi ollut päivän toinen sukellus, mutta sen päädyin snorklaamaan eli näkemään vain yläviistosta. Mahtava oli silti. E kehui jälkikäteen, että oli isoin hylky, jonka hän on vuosien sukellusuransa mittaan nähnyt. Eli reissu kannatti.

Luulin, että mokasin sukelluksen kovastikin, mutta kuulin sukelluskoululle palattuamme, että olin itse asiassa sukeltanut 25 minuuttia ja syvimmillään 8 metrissä. Ei paha vesipelkoiselta panikoijalta. Jos suunnittelet sukeltamisen testausta: pidä pää kylmänä, hengitä hiiiiittttaaaaassttii ulos ja sisään (tahdilla 10 sekuntia sisään, 10s ulos), luota varusteisiin ja ohjaajaan, ja siitä se lähtee.

Alla todistusaineistoa. Merikuvissa typerästi päiväykset, koska sukelluskoulun kamera ne siihen laittoi.

Kaikki ok - ainakin just nyt. Peukku ylös-merkki olisi "haluan ylös". 

Ankeriasmetsä. Ankeriaita huojumassa pohja-aalloissa.