16.2.2021

Totun, en totu, totun...

Paluumuutto Australiaan on jälleen avannut silmiä uudella tavalla kulttuurieroille ja tekemistapojen eriävyyksille. Vaikka Suomi ja Australia ovat kumpikin ns. kehittyneitä länsimaita, on maiden arvopohjissa ja tapakulttuureissa (minun mielestäni) yllättäviä eroja. En nyt puhu stereotyyppisistä suomalainen ei osaa small talkkia - aussi vain surffaa, telttailee, grillaa ja painii krokotiilien kanssa - jutuista. Vaan syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa ja tapakulttuurissa piilevissä loimilangoissa. 

Australiassa en totu, ja olen tottunut, seuraaviin.

EN TOTU...

Kodittomiin. Länsi-Australian osavaltiossa, jossa asuu puolen Suomen asukasluku, on 9000 koditonta ihmistä, joista 1000 asuu kadulla. Kodittomiksi lasketaan kaikki, joilla ei ole pysyvää osoitetta, eli asuvat esimerkiksi sukulaisen tai tutun luona, yömajassa tai autossaan. Perthissä kodittomuusongelma on ollut nähtävillä aina (siis minun täällä ollessani), mutta viime vuoden mittaan se on räjähtänyt käsiin. Keskustan liepeille rautatiesillan alle on muodostunut kodittomien telttakylä eli ehta slummi, ja samaten Fremantlen vanhakaupungin keskustassa oli joulun yli kodittomien telttakylä. 

Telttakylistä äityi iso byrokratiariita, kun Perthin pormestari, Fremantlen pormestari ja osavaltiohallinto syyttelivät toisiaan siitä, kenen vastuulla telttakylien purkaminen on. Perthin pormestari nousi viime vuonna valtaan juurikin sillä lupauksella, että ratkaisee keskustan kodittomuusongelman, mutta eipä ole ratkaisua vielä näkynyt sormellaosoittelun alta. Perthin pormestarin kuningasidea on muuttaa parkkihalleja yömajoiksi, eli niissä olisi jonkinlainen peti/makuupussimajoitus sekä ilmeisesti portaloot eli bajamajat. Kuka tätä hallinnoisi ja miten, ei ole ratkennut, eikä asia ole siis edennyt. Fremantlen pormestari puolestaan näytti nostavan kädet pystyyn ja tästäkös osavaltion pääministeri kimmahti ja alkoi syytellä pormestaria politikoinnista - pääministeri on Labour-eli Työväenpuolueesta ja Freon pormestari Vihreistä. Eli sen sijaan, että ongelmaa ratkottaisiin, päädyttiin lehtien palstoille ja tiedotustilaisuuksiin piikkittelemään toisiaan. Huoh. 

Lopulta osavaltion pääministeri tyhjensi poliisivoimin Freon telttakylän ja passitti kodittomat viikoksi hotelleihin. VIIKOKSI. Viikon päätyttyä kodittomat olivat yhä kodittomia, kuten kukaan ajatteleva ihminen olisi älynnyt jo ennakkoon. Mitään pitkän linjan ratkaisua ei ole saatu, ja nyt osallistuneet hotellit puolestaan odottelevat maksua, jota osavaltio ei sitten olekaan vielä toimittanut vaan alkoi riitauttaa kuluja. Huoh x 2. 

Suomen ja Länsi-Australian ero kodittomuuden hoidossa on, että Suomessa on tehty periaatepäätös jo kolme vuosikymmentä sitten, että kodittoman ei tarvitse olla päihteetön, ongelmaton, ns hyvässä jamassa ennenkuin voi saada kodin. Australiassa ajatellaan niin päin, että koti on "palkinto" tai saavutus siitä, että pärjäät elämässä ja todistat, että pystyt hallinoimaan kiinteistöä hyvin. Suomessa taas ajatellaan, että koti on ihmisoikeus ja kaikilla tulee olla katto pään päällä, ennenkuin mitään muita avustuspalveluja voidaan järjestää, ml. huumevieroitusta tai alkoholiaddiktion purkua. Tietenkin Suomessakin on kodittomia, erityisesti piilokodittomia eli sohvilla asujia. Kuitenkin Suomen kodittomien määrä on jotakuinkin sama kuin Länsi-Australian, eli täällä ongelma on kaksinkertainen. Väittäisin myös ihan silmämäärältä, että Perthin kodittomat keskimäärin ovat moniongelmaisempia kuin Suomen.

Ongelmaa pahentaa, että Länsi-Australiassa ei ole käytännössä ollenkaan julkissektorin asuntotuotantoa. Ei siis ole olemassa vaikkapa opiskelijayhdistysten tai kaupungin ylläpitämää kiinteistöyhtiötä, joka omistaa ja vuokraa asuntoja alennettuun/säänneltyyn hintaan. Osavaltio omistaa jonkun verran vuokra-asuntoja, joita vuokrataan kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville, mutta vain, jos nämä ovat kohtuullisen päihteettömiä ja harmittomia. Julkissektorin asuntoihin on tällä hetkellä 10 vuoden jonot. KYMMENEN vuoden. 

Itse olen ajatellut, että jos olisin raharikas, ensimmäinen juttu mitä tekisin, olisi asuntosäätiön perustaminen ja alkaisin rakentaa/remontoida koteja vähävaraisille, opiskelijoista eläkeläisiin. Mutta näköjään tämä toiminta ei oikein ketään muuta kiinnosta - onhan se vaikea rako tehdä voittoa - joten tällaisia yleishyödyllisiä säätiöitä on meilläpäin vain kourallinen. Yleensä säätiöiden asuntotuotanto on suunnattu vammaisille tai mielenterveys- tai päihdekuntoutujille. Ns tavallisille vähävaraisille perheille, opiskelijoille tai eläkeläisille on sitten tarjolla eioota ylikuumenneilla yksityisasuntomarkkinoilla. 

Toinen tai ehkä suurin pahentava tekijä on Länsi-Australian huumeongelma. Täällä eletään boom and bust- elämäntyylillä (nousukiidosta mahalaskuun) kaivosalan kannattavuuden mukaan. Joskus kaivosala vetää koko osavaltiota mukanaan kohti rikkauksia, joskus taas tulee takkiin ihan urakalla kaikkialla. Huumeet, etenkin metamfetamiini, ovat täällä järkyttävän yleisiä. Maailman valtioista USA johtaa huumeidenkäyttötilastoja ja kakkosena on ikävä kyllä Australia. Huumeista puolestaan suosituin on Länsi-Australiassa juuri meth - huumeidenkäytöstä 90% on metamfetamiinia, 10%  muuta kuten pilvenpolttoa. Eli totaalisesti väärinpäin, jos ns. miedoista rajuihin-skaalaa miettii. 

Lukemani ja kuulemani mukaan meth on äärimmäisen addiktoivaa ja kun koukkuun jää, eipä muuta elämään enää kuulu kuin seuraavan annoksen metsästys. Työpaikka, ihmissuhteet, elannon hankkiminen laillisesti, eivät paina enää vaakakupissa ja siksi täällä kodittomat kerjäläiset kadulla eivät ole koskaan Euroopasta tuttuja Romanian romaneja vaan pääsääntöisesti valkoisia nuoria miehiä parhaassa työiässä - kirjaimellisesti hampaattomina, koska meth aiheuttaa vakavaa ien- ja suutulehdusta ja hampaat murenevat suusta. Toinen yliedustettu ryhmä kodittomissa ovat aboriginaalit ja kolmas kotiväkivallan uhrit (alaikäiset ja/tai naiset). Eli tämän asian hoito ei ole todellakaan mennyt nappiin Länsi-Australiassa. Mietin joka päivä, miten näin suuren ongelman voidaan vain "antaa olla", miksei resursseja ole kohdennettu tämän enempää sekä innovointi- että rahoitusmielessä?

OLEN TOTTUNUT...

Paradoksaalisesti ja ehkä hieman mauttomasti heti huumetekstin perään, olen tottunut täkäläiseen alkoholikulttuuriin. Mutta juurikin siksi, että tavallisesti tai onnistuneimmillaan alkoholi on hillitty osa normaalia elämää, ei räkäkännäyksen pohjaton pontikkapannu. Esimerkiksi ystävänpäivänä kävin päiväskumpalla kaverini Anun kanssa, eikä lasillista keskellä päivää tarvitse perustella, kummastella tai ujostella. Baari olikin täynnä, klo 14 sunnuntaina. Sunday Sesh eli Sunnuntaisessio, iltapäivän seitinohut paikallisessa perhepubissa tai rantabaarissa, on yleisesti tunnettu ja hyväksytty aussitraditio. 

Tottakai myös Australiassa on alkoholin väärinkäyttöä ja kyllä täällä on alueita, aikoja ja paikkoja, jonne ei edes kannata mennä, ellei halua turpiinsa tai vähintään jonkun oksennusta kengilleen. Yleensä nämä ovat kaupunkikeskustojen bilealueita eli tihein mätäs pubeja, baareja ja yökerhoja, keskiyön jälkeen viikonloppuisin. En missään nimessä ihaile tällaista elämäntyyliä eikä se ole Suomea parempaa (tai huonompaa). Mutta noin niinkuin yleisellä tasolla alkoholi on positiivisesti mukana elämässä, myös perhe-elämässä. 

Länsi-Australiassa, kuten kaikilla maan viljavilla seuduilla, on viinitiloja ja olut- tai siideripanimoita ihan turistikartoiksi asti. Suomalaiseen silmään kummallisesti monet näistä - etenkin panimot - houkuttelevat juurikin perheitä asiakkaikseen tarjoamalla isoja leikkikenttiä osana tiluksiaan. Onkin ihan normaalia, että jopa lapsen synttäreitä vietetään panimolla (joka yleensä on lähinnä Rosson kaltainen perheravintola juomatarjoiluineen) - konsepti, jota Suomessa ei varmaan näkisi koskaan, ainakaan ilman alkkikseksi leimautumista. 

Myös ristäisiin ja lapsen synttäreille on normaalia hankkia juomat aikuisvieraille. Pullo siideriä tai olutta takapihagrillauksen parissa on täällä sama asia kuin kakkukahvit suomalaisilla synttäreillä. Avainsana tässä juuri on pullo, eli otetaan yksi (max kaksi), kännäyksen puolelle ei mennä. Paitsi jos on se kaikkien tietämä naapurinmies tai setä, jolla ei ihan aina pysy lapasessa. Näitä varmaan on joka kulttuurissa, valitettavasti.

EN TOTU...

Hierarkisuuteen. Australia on näennäisesti ja aussien omasta mielestä hyvin rento ja flat kulttuuri, eli täällä ei teoriassa katsota muita ylös- tai alaspäin. Kuitenkin todellisuudessa hierarkiaa näkee eri tavalla kuin mielestäni Suomessa. Ensinnäkin opettajia puhutellaan Mrs/Mr/Ms Sukunimi, ei etunimellä. Työpaikollakin voi kohdata tilanteita, joissa on tai ei ole sopivaa puhutella jotain tiettyä henkilöä, tai tietyllä tavalla (tosin kollegoja tai pomoja ei juuri koskaan teititellä). 

Eräällä omalla työpaikallani emme saaneet kutsua ylintä pomoamme nimeltä vaan häntä piti puhutella tittelillä. Itse koen tämän naurettavaksi tärkeilyksi, mutta minkäs teet - sen lauluja laulat jonka palkkaa saat. Myös soittaessani ns tavalliselle kansalle eli toimistoomme yhteyttä ottaneille ihmisille, teitittelen heitä aina sekä puhelimessa että sähköpostitse (Mrs/Mr/Ms se ja se). Tässä lipsun jatkuvasti eli vahingossa tulee "hei Mary, mites menee" vaikka pitäisi sanoa "Good morning Ms Smith, how are you today?"

Hierarkkisuus näkyy eniten siinä, että keskiverrosti aussit hyväksyvät ihmeen paljon eriävää kohtelua sen mukaan, kuka on kyseessä. Seuraa vuodatus esimerkkitapauksesta. Nyt rajojen ollessa kiinni, maahan ei pääse, ellei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija (PR), tai lyhyellä poikkeuslupalistalla. Näin teoriassa. Kuitenkin koko vuoden kestäneen rajasulun aikana maahan on jatkuvasti saapunut milloin ketäkin julkkisia, urheilijoita tai muita rikkaita milloin minkäkin erikoisjärjestelyn turvin. 

Tämä ei minun suureksi hämmästyksekseni ole aiheuttanut kummoistakaan yleistä haloota, vaikka jonkin verran mutinaa asiasta on jatkuvasti ollut. Näkemäni perusteella jopa puolet ihmisistä on sitä mieltä, että mitä se haittaa, jos joku saa suhteilla ja rahalla erityiskohtelua? Tätä ei sosdem-Suomessa kasvanut vaan saa millään nieltyä, että lompakon paksuus tai medianäkyvyyden määrä sanelevat, millaiset säännöt sinua koskevat. 

OLEN TOTTUNUT....

Puhelinasiointiin. Tai, ehkä todenmukaisempaa on sanoa, että olen oppinut sietämään puhelinasiointia. Olen aiemminkin kertonut, että Perthissä asiat hoidetaan 95%:sti puhelimella ja puhelinvastaajilla, kuin 90-luvulla ikään. Kaikilla työpaikoillani on täällä ollut sellainen sääntö, että sähköpostia talon ulkopuolelle ei edes saa lähettää tai jos saa, se pitää hyväksyttää pomolla ja/tai täytyy soittaa sähköpostin perään, jotta asia varmasti selkiää/hoidetaan/otetaan vakavasti. 

Työskentelin ennen Australiaan muuttoani mm. konsulttina ja freelancerina, joten on ollut todella pitkä matka tottua ajatukseen, että minun meilini eivät ole minun - siis että ne tarvitsisivat esimiehen läpiluvun ja siunauksen. Liittyy edelliseen kohtaan, hierarkia. Tämä tottakai vaihtelee työpaikasta riippuen ja valtion virastot (omat työpaikkani) ovat ihan muuta kuin ketterät yksityisyritykset saati globaalit suurfirmat. 

Puhelinasiointi ei ole vain valtionhallinnon heiniä, vaan myös pankkien ynnä muiden. Esimerkiksi kilpailutin juuri asuntolainaamme ja sitä ei ole mahdollista hakea kokonaisuudessaan netitse (en tosin tiedä, onko se mahdollista Suomessakaan). Pitää puhua virkailijan kanssa puhelimessa, jotta tämä voi varmistaa henkilöllisyytesi ja myös varmistaa, että pankki täyttää lakisääteiset velvoitteet eli on kertonut sinulle lainaehdoista. Ei voi olettaa, että ihminen lukisi nivaskat ja pumaskat itse. Olen jo niin tottunut puhelinpälätykseen, että en enää jännitä sitä kuten ihan alussa. Mutta kyllä se silti aavistuksen ärsyttää, että monenmonia asioita ei pysty hoitamaan muulloin kuin toimistoaikaan, silloin, kun puhelimen päässä on joku. Miksei voi vaan alkaa käyttää sitä sähköpooostiaaaa tai, gulp, tekstiviestejä!

EN TOTU...

Leväperäisyyteen eritoten työasioissa. Länsi-Australian (WA) lempinimi on Wait Awhile, juurikin siksi, että yleensä mikään ei tapahdu täällä napakasti, tomerasti, täsmällisesti, tarkalleen. Vaan sinnepäin, sillon kun jaksaa, silloin kun ehtii. Esimerkki. 

Käytin N- taaperoa hammaslääkärissä tarkastuksessa ja saimme lopuksi tietenkin maksuerittelyn ja kuitin. Vastaanottovirkailija ohjeisti, että hinta on $50, josta saamme puolet takaisin paikallis-Kelalta Centrelinkiltä anomuksesta. No, kotona aloin täytellä Centrelink-hakemusta ja...

Maksuerittelyssä oli ihan kaikki väärin. Potilaan nimi (sekä etu-, että sukunimi), tarjotun hoidon koodi, sekä itse summa. Virkailija nimittäin soitti perään ja sanoi, että oli laskuttanut väärin, meiltä olisi kuulunut ottaa vain $25 ja siitä saamme puolet takaisin Centrelinkistä. Hän lähetti kyllä samana päivänä korjatun maksuerittelyn ja palautti rahat, mutta onko pakko aina säääätääääää?? Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, eikä edes ensimmäisten sadan kerran joukossa, kun jotain tällaista vastaavaa tapahtuu. Todella moni tekee työnsä vasemmalla jalalla ja/tai sanoo mitä sylki suuhun tuo, kun kysytään neuvoa, ohjetta, sääntöä tai menettelyä. Tai sitten ei sanota mitään, ettei vaan joudu vastuuseen mistään. Aina ei jaksa saksalaisskandinaavisen täsmäkulttuurin kasvatti tätä etelänhetelmien menoa. 

Kuva (c) Tourism Australia

13.2.2021

Turvaverkoton

Kun muuttaa ulkomaille, yksi välittömimpiä muutoksia elämässä on läheisten puuttuminen. Vaikka ajan myötä yleensä tutustuu uusiin ihmisiin ja saa työkavereita, tuttavia, harrastuskamuja, kavereita, sydänystäviä, oman lähisuvun puute samassa maassa on kuitenkin asia, josta ei pääse yli eikä ympäri. 

Etenkin nyt Australiassa tilanne on korostunut, koska maa sääti äärimmäisen tiukat matkustusrajoitukset maaliskuussa 2020 ja näillä näkymin lähes täydellinen rajasulku jatkuu ainakin vuoden 2022 alkuun. Tänne ei siis pääse ollenkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija (PR), kansalaisen/PR:n perheenjäsen eli puoliso tai alaikäinen lapsi, tai lyhyellä poikkeuslupalistalla eli esim. diplomaatti tai äärimmäisen keskeisen toimi/teollisuudenalan keskeinen työntekijä. Australiasta ei myöskään pääse matkustamaan ulos, jos on maan kansalainen tai PR, paitsi jos saa poikkeusluvan pitkällisen ja vaivalloisen prosessin päätteeksi. Suurin osa poikkeuslupaa hakeneista on saanut vastaukseksi tylyn EIn, vaikka syynä olisi esimerkiksi lähisukulaisen joutuminen teholle ulkomailla, tai lähisukulaisen hautajaiset. 

Meillä ei onneksi omakohtaisesti ole juuri nyt pakottavaa syytä päästä maasta ulos, vastahan pääsimme sisään kolme kuukautta sitten monikuukautisen yrittämisen päätteeksi. Mutta lähisukulaisten puute, turvaverkottomuus, tuntuu elämässämme uudella lailla koska a) olemme nyt pikkulapsiperhe ja b) emme saisi tänne apua/tukea/seuraa vaikka haluaisimme. E:n äidin on tarkoitus muuttaa Australiaan pysyvästi ja hänellä olisi nyt auennut mahdollisuus sitä alkaa toteuttaa eläköitymisen myötä, mutta kun ei pääse niin ei pääse, rajat kiinni. Eli meillä olisi innokas ja vetreä mummo hoitamaan N:ää, mutta toisella puolen maapalloa. Omat vanhempani ovat toki innokkaita myös, mutta käytännön syistä (terveys jne) matkustaminen tänne ei ole mahdollista edes normaalitilanteessa. 

Miten ihmeessä käytännössä pärjää ilman turvaverkkoa? Australiassa ei nimittäin ole myöskään samoja yhteiskunnan tukimuotoja kuten Suomessa, eli esimerkiksi pitkää vanhempainvapaata, kotihoidontukea, tai (lähes) maksutonta päivähoitoa. 

Alkuun todettakoon, että toki Suomessakin on paljon (enemmistö?) perheitä, joiden lähisuku/isovanhemmat/vanhempien sisarukset eivät asu lähellä eivätkä siten pysty osallistumaan pikkulapsiperheen elämään viikottain tai edes kuukausittain. Eli vaikka asuisimme Suomessa, ei saman maan jakaminen tietenkään olisi tae sille, että meillä olisi aina lapsenvahtiapua tms. jelppiä tarjolla, ei tietenkään - eikä sellaista ole edes realistista odottaa. Mutta toki tilanne olisi joustavampi ja helpompi kuitenkin verrattuna nykyhetkeen toisella mantereella. 

Tukimuodot, joita itse olemme pystyneet käyttämään, ovat:

  • vanhempainvapaa
  • pitkän palveluksen vapaa (joka ei liity vanhemmuuteen, vaan riittävän pitkään jatkuneeseen keskeytymättömään työsuhteeseen)
  • Centrelinkin eli paikallisen Kelan päivähoidontuki
  • työpaikkojemme kohtuullinen joustavuus
  • suomalainen lapsenvahti, sekä 
  • oma kaveripiiri. 

Kas näin.

Sain pitää vajaat viisi kuukautta vanhempainvapaata Centrelinkin tuella (maan minimipalkkaa vastaava kk-summa), sekä puoli vuotta työnantajan kustantamana (puolella palkalla). Tämän lisäksi sain puoli vuotta pitkän palveluksen vapaata puolella palkalla, koska olen ollut julkissektorilla töissä vähintään 7 vuotta. Päälle sain työnantajan suostumuksella pitää kaikki mahdolliset vuosilomat, saikut ja kertyneet vapaat, joten sain venytettyä tulollista vapaata sinne saakka, kun N täytti 1v8kk. Alkuperäinen ajatuksemme oli laittaa N päivähoitoon puolitoistavuotiaana, ja "pitkittyminen" johtui pelkästään siitä, että emme päässeet palaamaan kotiin aiemmin. 

Tänä aikana E sai palkallista isyysvapaata peräti kaksi viikkoa, eli tasan eivät käy nopat ja kortit ja onnenlahjat. Mutta onnekseni E oli niin rohkea/vastuuntuntoinen/uhrautuva, että mieluummin irtisanoutui töistä mahdollistaakseen jaetun vanhemmuuden ja Euroopan-vuotemme, kuin jätti pikkuvauva-arjen kokonaan minulle. Tottakai tämä aussinormiratkaisu monissa perheissä toimii (isä töissä, äiti kotona), mutta ei meillä N:n vaativuuden/itkuisuuden/minun rajatapaus-synnytyksenjälkeisen masennuksen takia. 

Nyt saamme Cenrelinkistä päivähoidon tukea niin, että Centrelink maksaa n. 40% päiväkotimaksuista, jättäen meille omasta taskusta maksettavaa $67/päivä eli 43€. N on  hoidossa kolme päivää viikossa. Minä hoidan N:ää loput kaksi arkipäivää, tosin usein käytän paikallista crecheä eli kerhoa, jonne lapsen voi viedä kolmeksi tunniksi aamupäivästä hoitoon. Viikonloput ja illat jaamme. 

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoista hermojen koettelua, koska N oli pahasti kipeänä (virustartunta, joka nosti kuumeen moneksi päiväksi jopa 40 asteeseen, eikä poika pystynyt syömään, juomaan eikä nukkumaan kunnolla viikkoon). Sen lisäksi, että tilanne pelotti ja huolestutti meitä (yksi käynti päivystyksessä, kaksi yleislääkärillä ja yksi hammaslääkärillä lopulta ratkaisivat diagnoosin), päälle osui Perthin ainoa lockdown melkein vuoteen eli lähes kaikki meni kiinni ja meillä oli käytännössä ulkonaliikkumiskielto viikon ajan. Moni asia ei kilkuttele hermosäikeitä pahemmin kuin olla lukittuna kotiin kipeän, kiukkuisen, väsyneen lapsen kanssa itse väsyneenä ja ahdistuneena. Mutta jollain ihmeen tempulla tästä selvittiin. Lehmänhermot ovat kasvaneet vanhemmuuden myötä. Tosin lockdown ei päättynyt yhtään liian aikaisin. 

Tämän viikon N on voinut jo paremmin, mutta päivähoitoon hän ei voinut palata tartuttavuusriskin vuoksi. Olemme kumpikin joutuneet jo ottamaan useita carers´ leave eli sairaan lapsen hoitovapaapäiviä, eikä niitä haluaisi kaikkia polttaa näiden ensimmäisten päivähoitokuukausien aikana. Mikä neuvoksi? Saimme sovittua työpaikkojemme kanssa vuorottelusysteemin, eli E oli töissä klo 05-11.30 ja minä 12.30 - 18.30. Läpsystä vaihto, kirjaimellisesti, koska E:n saapuessa töistä kotiin vaille 12 minä jouduin rynnistämään välittömästi junalle ja töihin. Sujui tämäkin, kun pakko on, mutta onneksi pääsemme palaamaan normaaliin rytmiin ensi viikolla (puunkoputus). 

Mikä meitä auttaa aivan huikean paljon, on sattumalta löytämäni suomalainen ihana lapsenvahti. Hän asuu melko lähellä Perthin mittakaavassa eli ajaa meille noin vartissa. Hän on aivan mahtava, ilmiselvän lapsirakas tyyppi ja N on nyt viihtynyt vahdin kanssa jo useamman leikkituokion - myös tänään on vahtikeikka tiedossa, onhan hääpäivämme ja illallinen suunnitteilla. Jos olisi rahallisesti mahdollista, käyttäisimme lapsenvahtia viikottain. Mutta parikin kertaa kuussa on huima apu ja ilo meille - emme muuten koskaan saa yhtä aikaa vapaata E:n kanssa. Vaikka miten koittaisi viettää "parisuhteen laatuaikaa" iltaisin, laatuaika jää lapsen tarpeiden ja älämölön jalkohin. N on sen verran sosiaalinen, meluisa ja illanvirkku tyyppi, että ei todellakaan mene kohteliaasti nukkumaan aikaisin, jotta vanhemmilla olisi hengähdystauko. 

Meillä on täällä mielestäni kohtuullisen laaja ja läheinen kaveri- ja ystäväpiiri, mutta useimmilla on omat lapset, työt, kiireet, menot. Eli meille ei ole ollut ainakaan toistaiseksi mahdollista järjestää vaikkapa vahtirinkiä, jossa yksi perhe ottaisi kaikkien lapset hoitoon pariksi tunniksi. Lisäksi kaikki asumme niin eri puolilla Perthiä, että yhteiset tapaamiset vaativat logistista järjestelyä ja hyvissä ajoin sopimista. Kaveripiiristä onkin enemmän vertaistuki- ja henkireikä-apua. Välillä tapaamme lasten kanssa, välillä ilman. Esimerkiksi eilen E oli viihteellä poikien kanssa ja ensi viikonloppuna pääsen minä ensimmäistä kertaa sitten N:n syntymän viettämään tyttöjen mökkiviikonloppua, wuhuu, voisinko enempää odottaa! 

Aiomme vielä yrittää saada anopille poikkeusluvan saapua maahan, koska sellaista on mahdollista hakea. Näin moni lapsenvahtipulmamme ratkeaisi edelleen, lähinnä liittyen sairastelutapauksiin. En kuitenkaan ole kovinkaan vakuuttunut, että lupa heltiää, koska sille on niin tiukat kriteerit ja hakijoita paljon. Mutta jos ei koita, ei voi voittaa, kuten elämässä yleisesti. 

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

4.2.2021

Kaksikielinen taapero

Minulta pyydetään usein, että kirjoittaisin taaperomme kielenkehityksestä kaksikielisessä kodissa. Toisaalta vastaavia juttuja ovat some, blogosfääri ja netti pullollaan, joten en ole ollut super-innokas tähän aiheeseen tarttumaan. Toisaalta jokainen lapsi on yksilö ja kehittyy omaan tahtiinsa, joten ehkäpä juuri meidän tarinamme antaa jollekulle toiselle jotain hyödyllistä ja kiinnostavaa tiedettävää aiheesta. 

N täyttää maaliskuun puolivälissä kaksi vuotta eli on tällä hetkellä 1v10kk. Pojan ensimmäinen ymmärrettävä sana oli äiti n. 10kk iässä ja sitä seurasi pian pullo, tai pujjo, kuten hän sen sanoo. Muita suomen (ja vauvakielen) sanoja hän alkoi tapailla tunnistettavasti vuoden iässä ja listaan kuuluivat silloin bruum bruum (auto), paapaat (varpaat), pää, sekä daddy ja come. 

Sanalista oli hieman kasvanut 16kk ikään mennessä ja silloin N osasi sanoa seuraavaa, edellisten lisäksi: kakka, kukka, piipii (pissi), kunkku (kinkku, silloinen lempiruoka), Papa, paipa (vaippa), vieo (video eli lastenohjelma), comecome, bye bye, wowwowwow (vauvauvau, ihmetys), kuo (Kuormuri Leo lastenohjelma). Tässä vaiheessa siis suomi ja englanti olivat aika tasavahvoja, kun sanoja oli vasta kourallinen. Ajattelin itse, että Suomessa asuminen juuri kielenkehityksen alkuaikana olisi hyvä juttu suomen vahvistumista ajatellen, mutta tästä en pidemmällä aikavälillä tiedä. Nimittäin nyt päiväkodin alettua suomi tuntuu jääneen aika sivuosaan ja vain muutamat jatkuvasti toistuvat arjen avainsanat eli äiti, pullo, mai (maito), kakka ja vaippa tulevat luotettavasti suomeksi. Tosin nyt N osaa myös sanoa kyytiin (tarkoittaen syliin tai rattaisiin), kylpyyn, suihkuun (minkä hän lausuu kahtena sanana, suih kuun :D), mennään sekä tuommoin/tämmöin. En itse tiedä, mistä tuo turkkusen murre on mukaan tullut, koska en itse sitä puhu emmekä sitä missään kuule! Se on arvaukseni mukaan N:n oma kombo sanoista tänne, tämä, tällainen sekä tuonne, tuossa, tuollainen. 

Varsinaisia lauseita N ei vielä puhu, mutta muutamia päikyssä opittuja päiviimme nykyään kuuluu, mm. come please, there you go, I don't know / I know, sit down. N on myös oppinut hurjan määrän uutta sanastoa, kuten erilaisten eläinten ja esineiden nimiä englanniksi. Hän ei ole koskaan aiemmin ollut oikein kiinnostunut kirjoista ja on enimmäkseen käyttänyt niitä "talojen" rakenteluun sen sijaan, että niitä luettaisiin. Mutta päikyssä on "mattoaikaa" eli opettaja lukee kun lapset istuvat lattialla kuuntelemassa ja tämä on kyllä auttanut sanaston mukaantarttumista aivan selvästi. Olen kotona yrittänyt lukea suomenkielisiä kirjoja silloin tällöin, mutta N tykkää lähinnä repiä niitä käsistäni ja heitellä ympäriinsä sen sijaan, että keskittyisi istumaan, kuuntelemaan ja katselemaan. 

Nyt vaille kaksivuotiaana N on mielestäni aivan ylittämättömän söpössä iässä, kun hän pikkuäänellään kertoilee asioita, joista saamme enintään puolet selvää. Hän osaa pyytää leikkiin sanalla pei (play) ja on alkanut antaa meille positiivista palautetta sanalla gut (good), kuin pieni saksalainen professori. Hän myös komentaa meitä nukkumaan olkkarin lattialle tyynyjen päälle sanalla sleep, päiväkodin päikkäriajasta oppineena... Aivan paras hänen sanoistaan on wobbit, mitä emme alkuun yhdistäneet mihinkään. Sittemmin selvisi, että wobbit on tietenkin sammakko, koska englanniksi sammakon kurnutus sanotaan onomatopoeettisesti ribbit, ribbit. Kaikki linnut ovat N:lle pigin (pigeon), koska sen hän oppi E:ltä Euroopan vanhojen kaupunkien puluaukioita kiertäessämme. 

N selvästi ymmärtää enemmän suomea kuin mitä hän itse tuottaa, koska voin puhua hänelle suomeksi ja hän useimmiten /yleensä tekee kuten pyydän, paitsi tietysti silloin, kun ei huvita. Tavoitteeni onkin pitää edes tämä taso yllä, jotta Suomessa käynnit onnistuisivat helpoiten. Emme ole vielä lähteneet mukaan mihinkään ohjattuun kielitoimintaan, mutta aikomuksena on aloittaa Perthin Suomi-koulussa, kahden viikon välein järjestettävässä kielikerhossa, nyt kun uusi lukukausi alkaa. 

Mutta mitä kuuluu ranskalle? Postaukseni on tähän saakka selostanut vain suomen ja englannin kehitystä. Vaikka E on kaksikielinen syntymästään, Australiassa hän käyttää lähes pelkästään englantia elämässään ja selvästi ei muista tai koe luontevaksi puhua ranskaa silloin, kun minä olen lähimaastossa. Hän puhuu ranskaa N:lle satunnaisesti heidän kahdenkesken ollessaan. N ei osaa muita ranskankielen sanoja kuin Papa, eli se on jäänyt sivurooliin, valitettavasti. Toisaalta ranskan oppimisesta emme niin suuresti stressaa tässä taaperovaiheessa, koska sitä on mahdollista opiskella täällä koulussa, toisin kuin suomea. 

Ajatuksemme/oletuksemme oli, että olisimme nykyistä enemmän ranskalaisten ja ranskankielen kanssa tekemisissä Perthiin palattuamme. Kuitenkin ranskalaiset ystävämme jäivät kaikki Perthin keskustaan ja emme ole vielä saaneet aikaiseksi järjestää mitään säännöllisiä tapaamisia, kaikilla kun on omat perheet, työt, kiireet ja menot. Naapurimme kuitenkin tuntee erään ranskalaisen perheen naapurustossa ja on innokas esittelemään meidät, joten ehkä sitä kautta löytyy uusi yhteys. 

Vaikka N ei ranskaa osaa, jokin tuttuus kieleen on ilmeisesti syntynyt, kuulihan N ranskaa joka päivä Ranskassa asuessamme. N:n päiväkodissa on yksi hoitaja, joka puhuu äidinkielenään ranskaa ja N:lle on muodostunut vahvin side ja luottamussuhde tähän hoitajaan. En tietenkään voi vannoa, onko syynä kieli vai jokin ihan muu - kyseinen hoitaja on ihana ja lämmin ihminen yleisesti - mutta tuskin kielestä haittaakaan on!

Lempileikki, kokkaus eli kukkuu (cooking)

2.2.2021

10 vuotta maahanmuuttaja

Olen asunut poissa Suomesta nyt yli vuosikymmenen, vaikka ajasta miinustettaisiin paluumuutto-puolivuotinen viime vuonna isänmaan äidinhelmoissa. Ennen muuttoani Perthiin kesäkuussa 2011 olin asunut yhteensä 9 kuukautta kahdessa muussa maassa, Unkarissa ja Kanadassa. "Kansallisidentiteetikseni" on tähän mennessä muovautunut suomalais-australialainen tai ulkosuomalainen, sillä juurethan eivät ihmisestä katoa, vaikka siiville tulisikin kantomatkaa. 

Aloin pohtimaan, että vielä näinkin pitkän ajan jälkeen muilla mailla vierahilla eteen tulee jatkuvasti pieniä (samoja) kompastuskiviä kulttuurierojen tai muun souvin muodossa, kuten:

Aakkoset

Suomalainen on tottunut ajatukseen, että aakkoset ovat foneettiset eli sama kirjain äännetään aina samalla lailla riippumatta sanasta. Ja, joka kirjain äännetään. Tämä on maailman mittakaavassa melko erikoista eikä monikaan valtakieli toimi niin. Englannin ääntäminen riippuu sanasta - en edes aloita ranskan ääntämisestä. Ranskan suhteen olen vieläkin croissanttitasolla eli osaan tilata juuri ja juuri kahvin ja leivoksen, siinäpä se. 

Australiassa on populaa kaikista maailman valtioista ja siksipä täällä on myös hyvin erilaisia nimiä ja ääntämyksiä. Olen työpäivinä paljon puhelimessa kuten kaikki muutkin valtion virkailijat ja yksi päivieni kohokohtia - not - on ottaa ylös jonkun sähköpostiosoite. Sanelu ei mene juuri koskaan oikein, koska a, e, i, etenkin huonoa puhelinyhteyttä pitkin ovat keskenään täysin vaihdannaisia. Olen arvannut ihmisten nimiä satasella väärin eli kuullut Chrystal kun kyseessä on Gretta. Sukunimet ovat pahimpia, koska niihin eivät päde mitkään arvauskertoimet. Monilla täällä on englantilaisperäinen tai englannistettu etunimi kätevyyden vuoksi - esim ystäväni Ho Ling käyttää nimeä Holly - mutta sukunimet voivat olla mitä vain kohtuuhelpoista tyyliin Poh, mahdottomiin kuten Wikramasinghe. En ymmärrä, miten yksikään Kärkkäinen, Räisänen tai Väätäinen täällä pärjää :D 

Eilen sain aakkosista lisää harmaita hiuksia, kun piti puhelimitse koittaa kytkeä etä-tietokoneyhteys työpaikalleni. Perthissä tuli voimaan ulkonaliikkumiskielto koronavarotoimena (yksi tartunta todettu kaupungissa) ja kaikki määrättiin etätöihin. Minulla ei ole työläppäriä, vaan pitäisi omalta koneelta päästä netitse kirjautumaan työpaikan pöytäkoneelle. Yhteyden muodostaminen ei olekaan läpihuutojuttu, vaan vänkäsimme sitä työpaikkani IT:n kanssa tunnin eilen, tuloksetta. Alkuun piti keksiä ja syöttää salasanoja useaan paikkaan ja voin sanoa, että IT:n vahva intialaisaksentti, huono kaiutinyhteys ja vähemmän käyttämäni tietokonesanat (sanottiinko slash, hash vai dash eli kenoviiva, risuaita vai tavuviiva) eivät ole kätevä kombo. Lopulta tulos oli, että minulla ei olekaan etätyöoikeutta jossain systeemin alasvetovalikossa eli siihen kosahti ja pitää aloittaa alusta uudestaan tänään. 

Numerot

Luontevana jatkumona aakkosiin, numerot! Luulisi, että kymmenen vuotta one aclock, two aclock, three acklock rokkia olisi tuottanut täyden sujuvuuden asiaan, mutta ei. Minulla menee aina aivot solmuun, kun pitää esimerkiksi antaa oma puhelinnumero englanniksi. Ajattelen nimittäin numerot yhä automaattisesti suomeksi, ja vain kääntäen englanniksi. Muuta puhetta voin huoleti tuottaa suoraan enkuksi ilman käännöspykälää, mutta jotenkin numeroihin tämä automaatio ei yllä. 

Tänään aiheesta saatiin hieno demonstraatio, kun minulle oli tullut puhelu jostain tärkeän kuuloisesta paikasta ja soittaja oli jättänyt puhelinvastaajaviestin, tietenkin. Täällä eletään yhä 90-lukua eli enemmistö viesteistä jätetään vastaajaan sen sijaan, että soittaja tekstaisi tai lähettäisi sähköpostin, kuten Suomessa. En saanut millään selvää vastaajaan luetellusta kahdentoista numeron sarjasta, jonka piti olla soittajan puhelinnumero. Puhelu itsessään tietysti tuli salatusta numerosta. Olen jättänyt useita soittopyyntöjä eri paikkoihin alkaen asuntolainan uudelleenneuvotteluista pankissa, joten en voinut jättää viestiä vain huomiotta. 

Kuuntelimme numeron E:n kanssa kaiuttimella ainakin viisi kertaa saadaksemme numeron talteen. Natiivipuhuja E kirjasi numeron ylös jotakuinkin vaivatta, tosin vaati monta kuuntelukertaa, että nopeasti puhutusta litaniasta saatiin kaikki osat tarkasti ylös. Minä hyydyin aina kolmen numeron kohdalla eli en saanut enää keskityttyä seuraavaan sarjaan saatuani kolme peräkkäistä numeroa ylös. Yleensä puhelinvastaaja on ihan ok vehje ja numerot eivät ole näin haasteellisia, mutta pikana luettelu ei vaan auennut aivoilleni. 

Lopulta numero ei kuitenkaan vastannut ja jouduin odottamaan takaisinsoittoa, joka sitten tulikin pankista. 

Suoruus

Tiedostan olevani usein liian suora, ikään kuin kaikki ajatukseni ovat niin lähellä pintaa, että ne pulpahtavat ulos ennenkuin ehdin filtteröidä sopivaan muotoon. Toisaalta itse arvostan rehellisyyttä ja suorapuheisuutta, vaikka se joskus saattaisi olla tukalaakin vastaanottaa. Toisaalta en kannata "minä vaan rehellisesti sanoin" tekosyytä ilkeydelle, tuomitsevuudelle tai pahansuovalle kritiikille. Kyllä suurimman osan maailman asioista pystyy sanomaan edes jotenkuten kohteliaasti, kun tosissaan yrittää.

Suomessa olen ihan tottunut sarkasmihuumoriin, vaikken siitä aina pidä. Sarkasmi, ironia, etenkin itseironia, voivat olla tosi hauskoja ja nasevia huumorin muotoja, mutta suomalaisilla on minusta taipumusta vetää nämä ilkeänkin kettuilun, jopa haukkumisen puolelle ja sitten vedota sarkasmiin. Sen sijaan aussisarkasmia en oikein vieläkään käsitä eli otan minulle vakavalla naamalla sanotut jutut vakavasti. 

Etenkin nyt palattuani töihin puolentoista vuoden poissaolon jälkeen, olen useaan otteeseen joutunut jamaan, jossa joku on heittänyt jotain läpällä ja minä otan liian tosissani. Ausseilla on tapana esimerkiksi piilottaa annettu kritiikki/negatiivinen palaute sarkastiseen huumoriin ja mielestäni tämä on tosi rasittavaa, koska ei voi tietää satavarmaksi, onko sanojalla oikeasti kana kynitttävänä ja luu kaluttavana, vai huvikseen vaan läpändeeraa. Jos on sanottavaa, sanokaa pliis suoraan, ilman sitä huumorin, vihjailun tai kettuilun verhoa. 

Ruokakulttuuri

Rakastan Australian ruokakulttuuria. Olen kuullut väitteitä, että Aussilassa ei ole mitään ruokakulttuuria, koska kaikki on jostain muualta tullutta/omittua/lainattua. Varsinaisia aboriginaaliruokia tai ns. bush tuckeria (luonnosta löytyvää syötävää) ei ole kaupallisesti tarjolla eli esimerkiksi Perthissä ei ole yhtään ravintolaa, joka tällaisia myisi. Tietysti itse voi lihakaupasta ostaa vaikkapa kengurun- tai krokotiilinlihaa ja olemmekin näitä kerran kokeilleet itse grillailla, mutta lopputulos oli lähinnä ällöttävä asiantuntemuksen puutteen vuoksi. 

Mutta rakastan Australian ruokakulttuuria juuri siksi, että se on kirjo ihan kaikkea. Löytyy kiinalaista, intialaista, indonesialaista, malesialaista, korealaista, japanilaista, nepalilaista, jos vain "lähinaapureita" luettelee. Löytyy ihan kaikkea muutakin, etenkin fuusiokeittiöitä eli erilaisten keittiökulttuurien yhdistämistä ja innovointia. Jos ravintola mainostaa olevansa modern Australian, niin siellä on tarjolla todennäköisimmin erilaisia länkkäriruokia kuten salaatteja, pihvejä/broileria/kalaa, ranskanperunoita sekä vankkumaton aussisuosikki smashed avo eli avocadososetta - yleensä fetajuuston ja/tai uppomunan ja erilaisten mausteiden kera - paahtoleivän päällä. Smashed avo on niin tuttu asia Ausseille, että jotkut populistipoliitikot ovat jopa väittäneet, että milleniaalien tuhlaileva taipumus syödä smashed avoa kahviloissa on syy, miksi nykynuoret eivät enää pysty ostamaan omistusasuntoa. Pahasti pullistunut asuntohintakupla, lainakulut ja pätkätyömaailma eivät tietenkään ole se oikea syy. 

Muttamutta. Vaikka täältä periaatteessa saa oikeastaan kaikkea, juurikin suomalaiseen makuun käypää ruokaa voi olla vaikeaa löytää. Kävin viime viikonloppuna kavereiden kanssa Fremantlen skandinaavisessa kahvilassa Let's Fika'ssa ja melkein tuli kyynel silmään kun näin hyllyillä hapankorput, salmiakit ja vitriinissä kanelikierrepullat. Koko kahvila itsessään on kuin mummola tunnelmaltaan ja sisustukseltaan, ja jos asuisin yhtään lähempänä, kävisin siellä varmasti viikottain. Nyt olen onnessani puputtanut Fazerin tummaa hapankorppua ja Panttereita. En varmasti ikinä pysty olemaan täysin onnellinen, jos elämääni eivät kuulu ruisleipä/hapankorppu, mokkapalat ja salmiakki!

Mokkapala on minulle niin tärkeä leivonnainen (voittamaton maku, hyvät muistot alakoulun myyjäisistä sekä tätini luota), että se oli N:n yksivuotiskakkunakin.