Alkukevättä Australiassa

Kotona ollaan, huhhuh. Australiaan-paluu sujui sinällään logistisesti hyvin. E reissasi tänne ennen meitä töitä jatkamaan jo elokuun lopussa. Muksu ja minä kävimme vielä Suomen-kiekan toisaalta sukulointimielessä, toisaalta yliopiston työkuvioissa. Tutkijatiimilläni oli retriitti luonnontutkimusasemalla, ja se oli oikein virkistivä ja työintoa kasvattava sosiaalinenkin tapaaminen: me kun yleensä kohtaamme pelkästään Zoomissa, mikä ei voi korvata aitoa läsnäoloa. 

Logistiikasta puheenollen, lapsen kanssa oli ehdottomasti helpompi lentää Meksikosta Kanadan kautta Suomeen ja vasta sitten jatkaa (parin viikon tauon) jälkeen Australiaan. E:n reitti Cancun-LA-Singapore-Perth oli epäilemättä tehokas, mutta kaikki tuo yhteen pötköön olisi kyllä ollut hermoriekaleiden tuuleenlennätystä nelivuotiaan kanssa: 40 tuntia reissuamista näes. 

Minulla roikkuu vielä kerrottavaa Kolumbiasta ja muutenkin reissusta, mutta arkeenpaluu näin pitkän poissaolon jälkeen on imenyt kummasti mehut ja kirjoitusinspistäkin. Kun olemme eläneet kuin rusakot pellossa joustavilla aikatauluilla ja hyvin erilaisia kokemuksia keräten lähes puoli vuotta, arkirutiineihin totuttelu ja ihan toimistoaikaan sopeutuminen (Kanadassa työskentelyaikataulu oli melko vapaa) ovat kaikki kuin laskeutumista eri planeetalle. Anteeksi mitä, joka arkiaamu töihin tai kindyyn? Vain viikonloppuisin vapaata koko perheellä yhtä aikaa? Ei spontaaneja vaellusreissuja lähivuorille? Ei tutustumista meille ennestään tuntemattomiin tapoihin, kulttuureihin, historiaan, ihmeisiin? Ei kodinvaihtoa joka neljäs tai kuudes viikko, tai nopeimmillaan parin viikon välein? Mitäs täällä sitten tehdään... naputetaan tietokonetta, ok. Tottakai nämä ovat kaikki first world problems ja olemme pääsääntöisesti palanneet arkeen ihan mielellään, pysyvyyteen totutellen ja siitä nauttienkin. 

Paikalleen pysähtyminen toi oudon sivuelementin, nimittäin levottomat unet. Pikkujeppe näki painajaisia muutaman ensimmäisen yön aikaeron kourissa, ja heräsi itkien peläten, että on eksynyt tai joutunut meistä erilleen. Lapsi pärjäsi koko reissun täydellisesti, mutta kotiinpaluu ehkä antoi tilaa alitajuisten pelkojen pulpahtaa pintaan. Hän myös alkuun valitti, ettei koti tunnu kodilta, tämä ei voi olla oikeasti kotimme. Oli ressu jo niin tottunut siihen, että meillä on melkein jatkuvasti muita ihmisiä ympärillä: joku isovanhemmista tai veljistäni, muita läheisiä unohtamatta. Minä puolestani heräsin joka aamu ensimmäisen viikon aivan sumussa, tunnistamatta, missä olen ja miksi. Unissani pakkasin tai minulla oli kiire pakata, jotta pääsemme seuraavaan pisteeseen. Eli viimeisten viiden viikon rytmi oli liian tiukka siirtymineen (Meksiko-Kolumbia-Meksiko, Suomessa kolme eri majapaikkaa plus se retriitti). 

Kuitenkin, poissaolomme ajan tuntui kuin olisin hetkellisesti jäänyt eläkkeelle tai pikemminkin voittanut lotossa -- sain ja saimme tehdä elämässä ihan pelkästään sitä, mikä itseä kiinnostaa, tuntuu mielekkäältä, inspiroi ja palkitsee. No, ei tämä tavallinen arkikaan huonoa ole, ja siksipä ajattelin kirjoittaa ihan peruskuvausta arkipäivästä Perthissä nyt, kun kevät on päässyt kukkaan. 

Havahdun ennen kännykän kilkatusta verhon takaa kajastavaan valoon. Kello on 6:40. Olisin saanut nukkua vielä viisi minuuttia. Hyvällä tuurilla ehdin selailla uutisia, sähköpostit ja Instaa/Facebookia seitsemään. Muksu normaalisti herää 07:30 paikkeilla, paitsi silloin, kun olen itse tosi väsynyt ja kaipaisin pidempää loikoilua (silloin napero on ylhäällä taatusti ennen seitsemää) tai silloin, kun meillä on kiire ja häntä ei meinaa saada ylös edes kahdeksalta. Teen aamupalan meille kummallekin: yleensä tummaa paahtoleipää ja hedelmiä, minulle Earl Grey-teetä, lapselle appelsiinimehua. Välillä yritin tehdä "terveysmuffineja" aamupalalle, mutta ipana ei niistä pidä ja jouduin tuhoamaan tuotokset yksin. E lähtee töihin jo ennen heräämistämme, koska hän tekee 9-tuntista päivää ja saa vastineeksi yhden päivän joka toinen viikko vapaaksi. 

Nyt on se aika vuodesta, kun ensimmäinen heräämisen jälkeinen toimi on avata kaikki verhot ja laittaa Dyson-lämmitinpuhallin päälle olkkarissa. Verhotkin siis avataan lämmitykseen, jotta aurinko pääsee pian sisään. Meillä ei ole lämmitystä kuten pattereita, lattialämmitystä, ilmalämpöpumppua tms, joten ainut lämmönlähde on se ostettu sähköpuhallin oman ruumiinlämmön lisäksi. Tämä on täysin normijuttu Perthissä (edelleen käsittämättömästi), vaikka talvisin yöllä ulkolämpötila on nollassa ja näin syksylläkin +10-15 asteessa. Aamupäivästä voi avata ikkunat ja ovet, jotta talo lämpiää. Kyllä, täällä lämmitetään ristivedolla. 

Kun olen tiputtanut pikkujepen tarhaan eli kindyyn (päiväkodin esi-esikoulu), suuntaan lähiömme kirjastoon. Kirjoitan, luen, editoin, luen, kirjoitan ja viivyttelen 3-4 tuntia kirjastolla, kunnes en pysty enää istumaan koneella (vaikka pidänkin jaloittelutaukoja sekä lounastauon). Kotona keitän kahvit -- yleensä tosin kofeiinitonta pikakahvia, koska meillä ei edelleenkään ole kahvinkeitintä, se on nyt kylläkin tilattu ja postissa -- ja pidän välipala- ja huilitauon. Katselen yleensä dokumentteja joko YouTubesta tai striimauspalveluista. Joskus onnistun löytämään dokkarin, joka jotenkin liippaa tutkimusaihettani, jolloin teeskentelen, että katselu on osa työntekoa. Joskus tuijotan jotain ihan muuta irrottautuakseni; juuri löysin mielenkiintoisen sarjan Primeltä, joka kertoo englantilaisesta maaseudusta historian kuuluisien kirjailijoiden elämäkertojen kautta (Jane Austen ym). Telkkari auttaa jäähdyttämään aivot, ja yleensä vielä ehdin ja jaksan näpyttää jotain tunnin tai pari. Loppupäivän työaika kuluu tutkimukseen liittyvän kirjallisuuden lukemiseen. Pausseilla hoitelen sellaisia kotihommia, jotka on nopeaa suorittaa: tiskikoneen tyhjennys, pyykkikoneen täyttö, laskujen maksu. Jee. 

Jos päivä sattuu olemaan perjantai, työskentelen silloin toisessa pestissäni Australian osavaltiohallinnolla. Virastotyötä ei pysty glamouriseksi kuvailemaan, yrittipä miten päin vain. Sekin on lukemista, kirjoittamista, editointia, kirjoittamista, lukemista sekä viiveitä: jokin päätös ei ole vielä tullut, isopomo ei ole allekirjoittanut tai jotain tietoa ei ole vielä julkistettu. Selkein ero näissä kahdessa työnkuvassa on, että yliopistolla tutkin sellaista, mikä itseäni kiinnostaa, ja virastossa sellaista, mitä minulle osoitetaan. Niin ja virastohomma on 100x byrokraattisempaa, hitaampaa ja kuivempaa. 

Viimeistään kuudelta olemme kaikki kotona ja jompikumpi (yleensä minä, koska tykkään kokkauksesta) alkaa aterianvalmistukseen. Käyn pari kertaa viikossa ruokaostoksilla Aldissa -- täkäläinen Lidl -- ja I <3 Aldi. Minusta on jotenkin huojennuttavaa, että kauppa on kohtalaisen pieni, aina edullinen, eikä perusvalikoima vaihdu juuri koskaan. Siellä on tehokasta asioida, eikä valintoihin mene iäisyyttä. Tosin Aldin erikoisuus on ihan minkä tahansa sekalaisen kaman myyminen vaihtuvissa erissä, mikä toisaalta antaa metsästysvietille tyydytystä: olen kantanut sieltä kotiin kivat japanilaisteemaiset aamiaiskulhot, pitkävartisia villasukkia ja merino-aluspaitoja, sekä puutarhatyökaluja ihan muutamia mainitakseni, ruokakaupan valikoimista. Sieltä saisi silloin tällöin myös huonekaluja, remonttityökaluja sekä kodinkoneita. Kaupasta, jonka koko on perus-kortteli-S-market. Ainiin, ja Aldissa on hollantiviikot joka elokuu, silloin siellä myydään lavoittain salted licorice eli salmiakkia!

Iltaruokamme on yleensä jokin ruokaisa salaatti, tai proteiinia kasvislisukkein. Tänään ajattelin tuunata valmiista riisi-papu-kana-annoksesta pakastevihannesten kanssa wokkiruuan. Lapsihan ei näitä syö, se olisi ihan liian helppoa. Yleensä laitan jotain simppeliä hänelle erikseen: pastaa tai riisiä, kinkkua tai kanaa, itsetehtyä tomaattipizzaa tms. Porkkanatikkuja ja kurkkua kylkeen, tai omenaa, marjoja, mikä nyt olisi sen päivän monipuolisin setti. 

Ulkoilu on jäänyt näiden kahden kotiviikon aikana hieman vähiin, en vain saa aikaiseksi lenkkeillä päivän aikana ja illalla en jaksa. Nyt olisi ehdottomasti paras aika vuodesta olla ulkona, kun lämpötilat ja säät ylipäätään ovat optimaaliset: +18-28 päiväsaikaan ja joko helottavaa aurinkoa tai poutaa. Myrskytuulet ja viistosateet ovat jo jäämässä taakse. Perthin sadekausi kestää kesäkuusta syyskuuhun, mutta joinain vuosina se jatkuu marraskuulle. Perthin kevät voi siis olla rajusti myrskyisämpi kuin Suomen syksy. 

Kevätkukkien kukinta alkaa elokuun lopulla ja tällä hetkellä kukkaloisto on parhaimmillaan. Sitä ei kuitenkaan aina oikein tajua: Suomessa kukinta tarkoittaa yleensä erilaisia ruohovartisia kasveja, täällä enemmänkin puita ja pensaita. Osa kukista on todella näyttäviä, eksoottisia ja suuria, osa puolestaan aika vaatimattomia. Omia suosikkejani ovat pulloharjapuu, banksiat sekä Geraldton wax, joka minusta näyttää hieman jättikokoon suurennetulta kanervalta varpuisuudessaan ja haaleassa violetissaan. 

Viikonloppuisin yritämme aina tavata kavereita ja ylläpitää sosiaalista elämää. Minusta on ihan liian helppoa lipsahtaa rutiiniin, jossa koti-työt-kotityöt-harrastukset-velvollisuudet-lellit, tellit ja vellit vievät kaiken ajan ja lopulta tajuaa, että sosiaaliset piirit ovat kutistuneet ja ystävyyssuhteet rupsahtaneet. Siispä olen jo vuosia panostanut aktiivisesti siihen, että pidän yhteyttä yllä mahdollisimman moniin, jottei etääntymistä tapahdu ainakaan minun takiani. Tietysti joidenkin kanssa on välillä tiiviimmin, välillä harvemmin, elämäntilanteen mukaan. Mutta olen oikeasti onnellinen siitä, että meillä on täällä ns. vakiintuneet piirit, joiden seuraan, apuun, ystävyyteen ja huumoriin voi luottaa. 

Maahanmuuttajana tämä on melkeinpä pakkorako, koska minkäänlaista "valmista" verkostoa emme voineet saada: perhettä ja sukua ei täällä ole, paitsi tietysti E:n veli vaimoineen ja pian on myös tulossa perheenlisäystä eli naperomme saa serkun leikkikaveriksi! Tätä odotan innolla. Tämä ranskalais-japanilais-aussi-lapsi kuvaa hyvin nyky-Australiaa, eli lähes jokaisen tausta on ns. monikulttuurinen ja useista maapallon kolkista ja kielistä ammentava. Toki aboriginaaleja ei sovi unohtaa, päinvastoin.

Täällä äänestetään pian siitä (vihdoin), tulisiko perustuslakiin kirjata oikeus, jossa aboriginaaliedustusto voisi neuvoa Australian hallitusta heitä itseään koskevissa asioissa. Tietenkin lähestyvä äänestys on johtanut paniikinlietsontaan (apua saavatko aboriginaalit nyt jotain, mitä valkoisilla ei ole, ei käy kääk), mutta tulos nähdään muutaman viikon kuluttua. Tulevat sukupolvet tuskin tällaisesta riitelevät ainakaan yhtä hartaasti. Muksumme tarhassa lausutaan ennen ruokailua jotakuinkin tällaista: Täällä ovat ystäväni ja perheeni, taivas ja maa. Kiitos Noongar-kansalle, kun saamme kaiken jakaa. 

Geraldton wax-kukkapuska. Kuva: As Daisy Does-nettikauppa

Pulloharjapensaan kukkia (bottlebrush tree).

Yksi 170:sta tunnetusta erilaisesta banksiasta. Kuva Resources Ausplants.

Vancouver-päiväkirja, täällä ollaan!

Terveisiä Vancouverista! Kirjoitin viimeksi toukokuun alussa, ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Vietimme aikaa Suomessa sukuloiden, osallistuin E:n kanssa tohtoripromootiooni Jyväskylässä, ja siirryimme koko perheenä Kanadaan kesänmittaiselle tutkijavierailujaksolle. Mistähän päästä aloittaisi? Kronologisesti varmaan helpointa. 

Jyväskylässä vietettiin suorastaan jättimäistä promootiojuhlaa toukokuun lopussa, kun 400 maisteria, tohtoria sekä näiden seuralaista juhli akateemisia saavutuksiaan. Promootioita on vain muutaman vuoden välein eikä niihin tietenkään osallistu jokainen valmistunut, toisaalta promootioon saa tulla vaikka vuosikymmenen "myöhässä". Eli jokainen vielä promotoimaton valmistunut saa osallistua halutessaan. Kynnyksenä monelle varmastikin on hinta: promootion osallistumismaksu on useita satasia, seuralaiselta samoin. Muita rahareikiä ovat ihan paikalle matkustus ja majoittuminen, sekä tietenkin juhla-asu, hattu ja miekka. Laitoin mielenkiinnosta ylös, paljonko osallistumisemme kaikkinensa maksoi, ja tällainen oli kuitti: 

Osallistumismaksut, 250€ tohtorit ja 230€ seuralaiset

Majoitus kaksi yötä, kaksi henkeä 98€ ("boutique"-hostellissa)

Bussit Jyväskylään ja sieltä pois, yht. 110€

Kaksi juhla-asua minulle (miekanhiojaisiin eli promootion aaton juhlaan, sekä itse promootioon ja illallistanssiaisiin, sis. kaikki pakolliset eli kengät, laukku, juhla-hanskat, mustat sukkahousut, miekkavyö ja musta sateenvarjo) 200€

Frakkipaketin vuokra E:lle, pakolliset kaksi versiota (musta liivi, valkoinen liivi, lakerikengät, mattakengät) 260€

Tohtorinhatun ja lyyran vuokra postikuluineen 170€

Miekka 0€, koska sain lainaan yliopistolta kyselemällä

Yhteensä 1318€

Onnistuin mielestäni puristamaan kulut minimiin, sillä kokosin juhla-asut kasaan jo omistamistani vaatteista sekä kirpparilöydyistä, vaikkakin jouduin ostamaan uutena alesta polvipituisen mustan cocktail-mekon - tein siitä siis iltapuvun lisäämällä pitkän mustan hameen. Pukukoodi juhliin on tiukka ja ehdoton, eli vaikka sävelsinkin asujen kanssa, niiden piti kuitenkin mätsätä vaadittuun. Lisäksi säästimme liikkumisessa (bussi junan sijaan) ja majoituksessa (hostelli hienomman vaihtoehdon sijaan). Myös miekan laina ostamisen tai vuokrauksen sijasta tiputti yhteissummaa useilla satasilla. 

No, nyt kun on saatu kuiva kirjanpito alta pois, kannattiko panostus? Kyllä, ehdottomasti. 

Juhlat olivat kaksipäiväiset - kolmaskin päivä olisi ollut valittavana, mutta sen jätimme pois lastenvahti- ja kulusyistä, mutta oikeastaan enimmäkseen siksi, että emme ehtineet ilmoittautua siihen ennenkuin järviristeilypäivä oli loppuunmyyty. Juhlat olivat hyvin perinteiset akateemisuudessaan ja peräti ihmettelin, miten historiallisen hieno henki niihin saatiin klassisuudella: kaikki ohjelmat ja esitykset olivat joko kuorolaulua ilman säestystä, runonlausuntaa, puheita tai instrumentaalimusiikkia. Promootiopäivän iltana tanssittiin myös vanhojentanssit, mutta me emme tanssilattialle päässeet harjoituksen puutteen vuoksi: harjoituksiin olisi pitänyt osallistua Jyväskylässä ainakin yksi kerta ennakkoon ennen h-hetkeä. Juhliin tietysti kuului myös gourmet-ruokailua viinien kera kaksien illallisten merkeissä, sekä paljon sosialiseeraamista pöytäseurueen kanssa. Tässä ratkaisevasti auttoi Australiassa opittu small talk-taito, sillä pöytäseurueet olivat suomalaiseen tapaan hieman jäässä alkuun. 

Juhlista jäi hienoja muistoja ja mielestäni varsin tyylikkäitä kuvia. Ainut "moka" oli, etten testannut hatun kanssa minkäänlaista kampausta ennakkoon ja promootioaamuna väsäämäni lettinuttura ei sitten sopinutkaan lierin alle, kun hattu painettiin päähäni juhlavassa seremoniassa. Aavistuksen liian suuri vuokrahattu lipsahteli silmilleni siihen malliin, että perässä kulkeva kysyi, annettiinko minulle väärä hattu! Tilanteen korjasi nutturan nopea purku kahdeksi letiksi, kun en muutakaan keksinyt paniikissa. Mutta aika pieni murhe tuo. 

Tämäkin juhla tosin hiukkasen jäi muun matkustuksen ja sen tuoman jännityksen/innostuksen jalkoihin, samoin kuin väitöstilaisuuteni. Väittelyni jälkeen helmikuussa 2020 lähdimme melkein suorilta Italiaan kiertelylomalle ja siitä meidän oli tarkoitus jatkaa maailman ympäri, mutta korona katkaisi siltä suunnitelmalta siivet (ja vei lentolippurahat) kuten muistamme. Nyt lähdimme Jyväskylästä samantien Espooseen odottelemaan seuraavalla viikolla lähtenyttä "muutto"lentoamme Kanadaan. Ja täällä ollaan nyt!

Saavuimme Vancouveriin reilu viikko sitten ja olemme jo nyt kierrelleet kaupunkia ja seutua siihen malliin, että aika tuntuu kuukaudelta. Vancover on ainakin vierailijan silmin mahdollisesti yksi maailman kauneimpia kaupunkeja* tai ainakin yhdellä kauneimmista paikoista. Arkkitehtuuri sinällään ei ole mitenkään pysäyttävää, vaan aika geneeristä ja elementtipohjaista teräs-lasi-betoni-pilvenpiirtäjärakentamista. Mutta kaupungin vihreys ja sijainti meren, jokilaaksojen ja vuorten helmassa ei voisi upeampaa olla. 

*Vancouverissa tosin on Kanadan kaupungeista eniten(?) sosiaalisia ongelmia, mikä näkyy käsiin räjähtäneenä kodittomuutena ja huumeidenkäyttönä tietyillä alueilla, Downtown East Side etenkin.

En oikein osaa vielä pukea sanoiksi kaikkea näkemäämme, joten palaan Vancouverin ja Kanadan kuvailuun tuonnempana. Mutta yksi asia on varma: tämä(kin) reissu vahvistaa vakaumustani siitä, että matkustaminen ja ylipäätään liikkeellä olo on ihmisen parasta aikaa. Uusissa tai tutuissa maisemissa, ympäristössä liikkuminen ja sen tutkiminen monin eri tavoin - kävellen, pyöräillen, uiden, kiipeillen, junalla - on palkitsevaa sinällään ja ruokkii kehoa ja mieltä. Vaihtelu virkistää ja vaihteleva liikkuminen virkistää vielä enemmän, siis vastakohtana tietokoneen ja ruutujen ääressä nökötykselle. Vaikka koneella tätä bloggaan ja töitäkin täällä tulee tehdä, matka antaa taas paljon uutta pontta sille, että järjestän työpäiväni toisin myös jatkossa: mahdollisuuksien mukaan liikunnan ja maailmantutkimisen ehdoilla tai ainakin niitä mukaan ujuttaen. 

Nurinpäin Australiassa

Hellurei ja terveiset Suomesta! Olemme kolmatta viikkoa lomalla Suomessa herra 4veen kanssa. E on vielä kierroksella Ranskassa, josta liittyy seuraamme äitienpäivänä. Loma on tosin ollut enemmän mallia työloma, koska nelivuotiaalle on jatkuvaa onnenpäivää tajuta, ettei enää mennäkään päiväkotiin, vaan hillutaan kotona äidin ja sukulaisten kanssa aamusta iltaan ja leikkiä ja leikittäjää piisaa - jos ei, sitä vaaditaan kärkkäästi ja kovaan ääneen. Lomasuoraan saatiin mukaan sairaslomakin, koska varotoimista huolimatta en koskaan selviä pitkistä lennoista sairastumatta nuhaan. No, nyt onneksi alkaa elämä voittaa, vaikka kirjaimellisessa mielessä elämä eli luonto vielä kangerteleekin lumisohjon ja räntäkuurojen alla. Oli jouluisin vappu naismuistiin! 

Maanvaihto kirvoittaa aina vertailuja, niin tälläkin kertaa. Tässä muutamia huomioita, joita olen haalinut blogin luonnoskansioon julkaisua odottelemaan. Joten miksipä ei tuutata tätä ulos nyt. Australian kutsumanimi on Down Under ja kulunut vitsi on, miten kaikki on siellä nurinpäin. No, ehkä kirjaimellisesti ei, mutta jotkut asiat kuitenkin. 

Uimahalli ja sauna

Aussit tunnetaan surffikansana, ja väestöstä 80% asuu rannikkoalueilla, koska mantereen keskusta on hiekka-aavikkoa. Meri kuuluu elämään, elämäntapaan ja kulttuuriin vahvasti, silti tai ehkä juuri sen vuoksi uimahallejakin on runsaasti. Melkeinpä jokaisella kunnalla on oma urheilu- tai monitoimihallinsa uima-altaineen. Uimahallissa käynti on kuitenkin erilainen kokemus kuin Suomessa, ei välttämättä parempaan suuntaan. 

Suomessa allasalueelle ei pääse ulkovaatteissa eikä ainakaan ulkokengissä. Perthissä pukuhuoneisiin kuljetaan allasalueen kautta, hiekkakengillä tallaten, eivätkä läheskään kaikki edes käy vaihtamassa uikkareihin. Monet vanhemmat vahtivat lastenaltaassa polskivia muksujaan sisävaatteissa, ja vanhemmat täyttävät myös katsomot ja altaanvieruspenkit, kun uimakouluja pidetään. Läheskään kaikki eivät myöskään käy suihkussa ennen tai jälkeen kloorialtaassa pulikoinnin (varmaan käyvät sitten kotona..?), vaan lapset saatetaan pakata autoon suoraan uikkareissa ja kylpytakissa, mennen tullen. Näin ollen yksi allasvahti on lähes koko ajan työllistetty siinä, että ajelee lattioita pesuri-kuivurilla. 

Saunaan mennään uikkarit päällä, suihku taktisesti (vaikkakin ohjeistuksen vastaisesti) ohittaen. Sauna on allasalueella ja jaettu, eli saunoja ei ole erillisiä miehille ja naisille. Itseäni suuresti nyppivä asia on, että osa porukasta lappaa saunaan suoraan kuntosalilta lycrassa, eli saunaan mennään "nesteenpoistoon", hikoilemaan kiloja pois. Tämä on aivan älytön trendi. Joku viikko sitten höyrysaunassa eräs nuorimies kuntoiluvaatteissaan laskeutui lattialle ähkimään, kun ei jaksanut enää kuumuutta, muttei suostunut lähtemään pois, vaikka eräs toinen ja minä sitä ehdotimme. Hän sanoi, että tavoittelee puolta tuntia, ja oli ollut vasta vartin. Kävin sitten vaivihkaa vinkkaamassa allasvahtia tsekkaamaan saunan, ettei mies ainakaan pyörry sinne. Vähemmän rentouttavaa kaikille. 

Saunoja yleensä on joko turkkilainen höyrysauna tai kuivasauna, tai molemmat. Kuivasauna on siis suomalainen sauna ilman löylyä. Kiuas löytyy, mutta vedenheitto on ehdottomasti kielletty, etteivät "vastukset mene oikosulkuun". En itse käy enää kuivasaunassa, koska ei se leivänpaahtimessa istuminen aja asiaansa ollenkaan. Turkkilainen nyt jotenkin toimii, vaikka laatoilla istuminen trooppisessa lämpösumussa ei ole sama kuin puulauteilla löylyn heitto. Saunojen, samoin kuin porealtaiden, edustalla on aina litania varoituksia: ethän mene, jos kärsit siitä tai tuosta terveysongelmasta tai olet raskaana. Myöskään lapsia ei päästetä saunaan, vaan ikäraja yleensä on 16v. Suomalainen vauvaansa vadissa saunassa kylvettävä ehkä hymähtelee tälle, mutta aussien kehno ymmärrys saunoista auttaa ymmärtämään kiellot. Ajatellen niitä saunaan lähes pökrääviä nesteenpoistajia. 

En ole itse aiemmin suuresti tykännyt aussiuimahalleista, koska niissä on mielestäni liian meluista ja likaistakin (hiekka ym. kengistä). Kuntoilumielessä ja työkunnon ylläpidoksi hankin kuitenkin monitoimihalliin jäsenyyden ja olen totutellut uimaan kerran-pari viikossa jo vuoden ajan. Kyllähän siihenkin tottuu, mutta suomalainen hygieenisempi ja kylpylämäisempi meno sopii omaan mielenmaisemaani huomattavasti paremmin. 

Koulupolun aloitus

Länsi-Australiassa peruskoulu alkaa pakollisella esikoululla sen kalenterivuoden alussa, jolloin lapsi täyttää viisi vuotta vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Suomentaen: naperomme N täyttää viisi vuotta maaliskuussa 2024, joten hän aloittaa eskarin helmikuussa 2024, kun kouluvuosi alkaa. Hän on siis vasta 4v., kun eskariuniformu vedetään päälle ensi kertaa. Suomessa eskari on aloitettava sen kalenterivuoden syksynä, jolloin lapsi täyttää kuusi vuotta, eli lapsikohtaisesti jopa puolitoista vuotta myöhemmin kuin Aussilassa. Ja pikkulasten vanhemmat tietävät varsin hyvin, miten ison eron kehityksessä tekevät vuosi saati kaksi. 

Esikoulua edeltäisi peruskouluun niinikään kuuluva kindy eli esi-esikoulu tai leikkikoulu, joka ei ole pakollinen. Emme kuitenkaan itse ilmoittaneet pikkujeppeä kindyyn helmikuussa 2023, koska käytännön tasolla se lähinnä vaikeuttaisi elämäämme. Kindyä on 15 tuntia viikossa, eli koulusta riippuen esim. kaksi kuuden tunnin päivää ja yksi aamupäivä per viikko, tai vuoroviikoin kaksi ja kolme kuuden tunnin päivää. No, harva työpaikka tarjoaa vanhemmille viiden tunnin työpäiviä, jotka mahdollistaisivat kouluun viennit ja haut plus työmatkat. 

Koulut usein järjestävät aamu- ja iltapäiväkerhoja, mutta omalla kohdallamme niitä ei ollut tarjolla ja lapsi  menisi myös päiväkotiin silloin, kun ei ole kindypäivä. Tämä logistinen pallottelu ei houkutellut ollenkaan eikä myöskään ollut selvää, mitä sellaista lapsi koulun kindyssä oppisi, mitä ei päiväkodin kindystä saa. Etuna olisi, että koulun kindy on ilmainen, päiväkoti maksaa meille $55 eli 33€ per päivä (maksut riippuvat vanhempien tulo- ja "työaktiivisuus"tasosta, jotka paikallinen Kela Centrelink määrittää). Toisaalta aamu- ja iltapäiväkerhot maksavat, eli koulun kindyn ilmaisuus pyyhkiytyy näiden maksujen myötä pois. 

HUOM: Peruskoulusta minulla ei ole vielä omakohtaista kokemusta, eli kaikki "tietämäni" perustuu muilta kuultuun ja netistä luettuun. Siksipä minulla varmaan on jokseenkin puolueellinen ja nihkeä asenne, koska suomalaisessa peruskoulussa arvostamani puolet - säännölliset välitunnit, vapaa leikki, pienet luokkakoot, opettajien korkea koulutus ja ilmainen kouluruokailu - eivät Auslandiassa ole lainkaan itsestäänselviä. Eivätkä kuulemma nykyään enää Suomessakaan... Todennäköisesti kirjoitan kouluun liittyen päivityspostauksen vuoden 2024 lopussa, kun sitä oikeaa kokemusta on, ja julistan kaikki nykyiset pelkoni turhiksi :D 

Netin pohjalta tutkien perthiläisissä peruskouluissa on vain yksi välitunti aamupäivästä, eli aussien rakastama morning tea. Koulupäivä kestää noin yhdeksästä kolmeen ja puoliltapäivin on puolen tunnin lounastauko. Yhden välkän ja yhden ruokatauon lisäksi ei siis muita taukoja näy, mikä ei suomalaisen logiikkaan istu yhtään. Ei aikuinenkaan jaksa koko päivää tauotta, miten pikkuvekarat, joiden työtä oikeasti on leikki? Ilmeisesti jonkinlaisia taukoja ja tekemisen vaihteluita on leivottu päivään sinne tänne, koska eiväthän opettajatkaan jaksa vetää sata lasissa kuutta tuntia. 

Toinen omakohtaisesti kammoamani asia on kouluruokailun puute. Tyypillisesti kouluun pakataan lapselle mukaan eväät, eli ainakin meikämannen mielikuvituksettomassa keittiössä lounaat tulevat typistymään linjalle voileipää/piirakkaa/pizzaa, hedelmiä ja vihanneksia kylkeen. Tuntemani aussiäidit pitävät hyvänä, että kukin perhe ruokkii oman muksunsa, niin varmasti tietää, mitä tämä syö ja millaisilla terveys/ravintoarvoilla. Itse olen aika päinvastaista mieltä eli nimenomaan "joukkoruokailu" opettaisi erilaisten ruokien ja makujen ääreen ja ammattimainen keittiöhenkilökunta osaa kyllä laittaa ravitsevaa ruokaa. (Syökö lapsi sitten sitä, on toinen kysymys, minkä ääressä Suomessakin painitaan). Kuulemma kouluissa on usein myös kanttiini, josta voi ostaa välipalaa. En tosin tässä vaiheessa tiedä, millaista ruoka siellä on, eli onko tarjolla oikeaa ruokaa vai settiä ranskikset-nugetit-sipsipussi kuten kanadalaisissa yliopistoissa. 

Mielestäni ironisesti Australiassa(kin) usein ihaillaan suomalaista koulua, etenkin ilmaista kouluruokailua ja ulkona vietettyjä säännöllisiä välitunteja. Kuitenkaan tänne niitä ei ole laajassa mitassa tuotu, yksittäisten koulujen rehtorien kokeilujen lisäksi. 

Toisaalta, aussikouluissa ilmeisestikin käytetään paljon aikaa, vaivaa ja intoa vuorovaikutus- ja esiintymistaitojen harjoitteluun. Lapset oppivat hyvin nuoresta olemaan assertive eli terveen itsevarmoja ja suorapuheisia, tai ainakin se on tavoite. Esimerkiksi meidän kindyssä on pienenä ongelmana kiusaaminen, tarkemmin sanoen yhden ongelmalapsen käytös muita, myös meidän N:ää kohtaan. Toki ohjaajat siellä pyrkivät puuttumaan rajuun käytökseen, mutta kaikki lapset opetetaan myös sanomaan ääneen ja reippaasti, ei, en tykkää tuosta, lopeta. 

Tämä käytösmalli jatkuu aikuisuuteen eli olen useinkin todistanut vierestä esim. asiakaspalvelutilannetta, jossa aspaa pommittaa joku rasittava, jopa aggressiivinen tyyppi ja aspa osaa sanoa hyvin tehokkaasti, itsevarmasti, kuitenkin kohteliaasti: tuo ei käy päinsä, lopeta. Silloin mielessä usein käy, että suomalaisten kansallistunne ketutus varmaan vähenisi rajusti, jos kaikki olisi opetettu jo lapsena kommunikoimaan omat rajansa selkeästi, silti vihatta, eikä tarvitsisi vain kyräillä, harmitella ja hiljaa hiiltyä, kun ei kehtaa tai osaa sanoa etenkään vieraammalle, miltä oikeasti tuntuu tai mitä toiselta tarvitsee. (Ajattelen nyt vaikkapa niitä  hetkiä, jolloin suomalainen jumittaa toisen takana marketissa eikä kehtaa pyytää tilaa päästäkseen ohi kärryjen kanssa...).

Suhtautuminen säähän ja luontoon

Havahduin tässä vappuviikon lumisateessa ja kuuraisilla teillä ajaessa, miten erilainen käsitys ausseilla ja suomalaisilla on asioiden vaarallisuudesta. Alkaen auringosta, joka Suomessa kuitenkin on harvinainen valoilmiö aussiarkeen verrattuna. Suomalaiset yleensä ottavat aurinkosuojatoimet hyvinkin vakavasti ja esim. itse en Australian-alkuvuosinani mennyt minnekään vaikkapa hihattomissa vaatteissa, jotta olisin paremmin suojattu UV:tä vastaan. 

Viime joulun tienoilla näin Perthin-naapurustomme someryhmässä motkotuksen Nivean aurinkorasvan tehottomuudesta. Henkilö oli kuulemma palanut pahasti uintireissulla, vaikka oli aurinkorasvaa. Moni muu tuli samaan ketjuun kommentoimaan, että joo on tehotonta litkua tuo uintihommiin, tehdään valitus Nivealle! Muttamutta. Kyseisenä päivänä UV-indeksiarvo oli 13 eli extreme, sitä vastaan ei auta mikään aurinkorasva, etenkään vedessä lilliessä. Suojausta tarvitaan UV-indeksiarvon ollessa yli 3. Suomessa keskikesällä keskipäivällä indeksi nousee 5-7:ään. Kuvittele meneväsi tuntikausiksi uimaan avoveteen UV-arvon ollessa kaksinkertainen... kinkku käristyy, ei siihen auta mikään!

Lapsiaan aussit suojaavat yleensä hyvin eli Down Under-kestokampanja slip slop slap (sujauta päälle pitkähihaista, lätkäise ihoon aurinkorasvaa, lämpsäytä päähän hattu) on tehonnut. Samoin päiväkodit ja koulut ovat tarkkoja ihon peittämisestä auringossa. Meillä hatun pysyminen taaperon päässä oli alkuun haaste, sen kun saa niin helposti revittyä pois itse. Nyt päiväkoti-ryhmäpaineen jälkeen - ja tajuttuaan, miten hyvin lierihattu auttaa häikäisyssä - lapsi ei suostu ulkoilemaan ilman hattua. Hyvä. 

Tottakai suomalaisetkin usein/helposti kärähtävät etelänlomilla, eli ei aurinkosuojaus mikään finskien erityislahjakkuus ole. Kuitenkin yleisellä tasolla näyttää, että me pohjoisen kasvatit kunnoitamme auringon pelottavaa voimaa hieman enemmän kuin siihen lapsuudesta tottuneet.

Muutamat suomalaisten usein pelkäämät asiat kuitenkin alkavat vaikuttaa aavistuksen huvittavilta tai ainakin ylimitoitetuilta Auslandiasta käsin. Luonnonläheisiksi ihmisiksi suomalaiset karsastavat ötököitä, etenkin sisällä, jopa kohtuuttomasti. Tällainen olin itsekin ja toki nirhin kärpäset ja öttiäiset edelleen, jos ne tunkevat sisälle ärsyttämään. Mutta en enää hätkähdä jokaista hämähäkinverkkoa aidassa tai etenkään ulkona juoksentelevia kuusi- tai kahdeksanjalkaisia epeleitä, vaikka olisivat isojakin. Jopa redbackit eli mustaleskisukuun kuuluvat myrkkyhämähäkit tapan kätevästi kärpäslätkällä, kun niitä terassillemme ilmaantuu. Tosin sisältä löytyvät torakat, isot (peukalonpään kokoiset) hämähäkit ja niveljalkapistiäiset päätyvät E:n poistamiksi, koska niihin en uskalla koskea. Biologin mielestä tällaisten ottaminen käteen ei ole mitenkään inhottavaa -- minun silmissäni kyseessä on supervoima. 

Suomalaiset suhtautuvat myös ruokamyrkytys- ja vatsatautiriskiin aivan eri vakavuudella kuin aussit. Suomessa puhutaan paljon kylmäketjusta, ruokaloilla on tiukat määräykset kuljetuksesta ja käsittelystä, ihmisillä on kesäisin jopa kylmäkasseja peräkonteissa kaupasta kotiinkuljetusta varten. En ole vuosikymmenessä Länsi-Australiassa nähnyt yhtään kampanjaa kylmäketjusta. Vaikka kesällä asteluvut ovat rutiinisti +35-40 jopa pari kuukautta ja ylipäätään Suomen kesän lämpötiloissa liikutaan kolme neljäsosaa vuodesta.

Juttelin joskus tätini kanssa kouluruokailusta Australiassa. Tätini, suomalaisen päiväkodin ruokavastaava, oli totaalijärkyttynyt ajatuksesta, että pakkaisin lapsellemme päiväksi mukaan vaikkapa Perthissä tavallisia juusto-kinkku-voileipiä. Eihän niitä voi laukkuun laittaa -- edes kylmälaukkuun -- muutamaksi tunniksi, pilalle menevät lounasaikaan mennessä! Mikä on ihan perusteltu huoli. Toisaalta. Jotenkin kaikki muutkin pärjäävät, ja piknik-tyyppisiä (lapselle kelpaavia) eväitä on vain rajallinen määrä keksittävissä, eli jotenkin vain pitää sekin sutvia. 

Ausseja ei myöskään yleisesti pelota meri, vesi, eivätkä juuri haitkaan tai muut vaaralliset/myrkylliset/haitalliset eläimet. Suomalaisena itse suhtaudun esimerkiksi aallokkoon syvällä kunnoituksella enkä mereen mene, jos olot ovat kuin pesukoneessa. 

Aussien pelottomuus ehkä osin johtuu siitä, että monilla on oma uima-allas ja lapset usein laitetaan jo vauvana uimakouluun, eli uimataito on ilmeisesti keskimäärin aika hyvä. Australiassa hukkuu tapaturmaisesti vuosittain 200-300 ihmistä, Suomessa 100-150, eli asukaslukuun suhteutettuna hukkumiskuolemia on Suomessa jopa kolminkertainen määrä Australiaan verrattuna. Pilkkimiskulttuuri (heikoilla jäillä) sekä juhannuksen vietto järvellä päissään lienevät suuret syyt Suomen hurjiin lukuihin. Lisäksi ainakin Länsi-Australiassa on lailla määrätty, että uima-altaan tulee olla tarkastajan hyväksymällä tavalla aidattu, kun taas Suomessa saa olla vaikka minkälaisia piha-allas-virityksiä ilman lapsiturvallisia suojauksia. 

Omituiset riskit

Toisaalta Länsi-Australiassa on vaaroja, joita ei oikeastaan koskaan kohtaa Suomessa. Näistä mielestäni kummallisin ovat auto-onnettomuudet, joissa joku rysäyttää yöllä talon seinästä läpi asukkaiden makuuhuoneeseen. Tässä yhdistyy muutama täkäläinen tyypillisyys. 1) WA:ssa on paljon omakotitaloalueita, joissa talojen etupihoja ei ole aidattu tieltä katsoen. 2) Juuri ajokortin saaneet rallittelevat joskus öisin hiljaisilla lähiöteillä. 3) Talot eivät aina ole kovin järeää tekoa, esim raudoitettua betonia tai betoniharkkoa, vaan kaksinkertaista tiiltä ilman vahvistuksia. 4) Täkäläisissä omakotitaloissa on usein keittiö ja olkkari takapihan puolella, koska terassi/takapiha on olohuoneen ulkojatke. Makuuhuoneet ovat kadulle päin, etenkin vierashuone.

Jossain vaiheessa ajattelin, lukiessani näistä onnettomuuksista kerran kuussa, etten ikinä itse haluaisi taloa, jossa on makuuhuoneet kadulle päin. No, nykyisessä talossamme näin on, mutta onneksi piha on porrastettu niin, että emme ole katutasossa ja kadun ja talon välissä on matala muuri. Emme myöskään ole kulmatontilla - ne tuntuvat olevan kärsivin kohde, kun (känniseltä) kuskilta pettää ohjaus mutkassa. 

Jos ajattelee toisinpäin, suomalaiset ovat mielestäni rohkeita luonnonolojen suhteen, eritoten kylmän. Suomessa yhtään kukaan ei arkioloissa pelkää hypotermiaa, vaan ulos uskalletaan mennä säällä kuin säällä. Varustus sen mukaan, tietenkin. Ihmiset liikkuvat myös paljon metsissä, aika erämaisemissakin, pelkäämättä eksymistä, villieläimiä, tai ison oksan tippumista päähän (mikä ihme kyllä on aika yleinen pelko maailmalla, minulta on nimittäin tästä usein huolestuneena kyselty). Toisaalta Suomessa satunnaisesti kuolee ihmisiä jääpuikon tippumiseen päähän (kadulla räystäästä), tätä riskiä ei varmasti ole missään päin Australiaa -- edes Tasmaniassa, jossa sataa vuosittain lunta. 

Jouluvappu 2023. Taustalla jäinen Kallavesi.

Hypotermiariski? Perusvappu, ehkä myös juhannus.

Kun australialaistunut äiti ei kestä kylmää, vietetään päivä museossa. 

Tavallisuuksia Länsi-Australiassa

Kirjoitetaanpas taas vanha kunnon "outoa Australiassa"-postaus. Tai siis outoa ja erilaista Suomi-silmin. Tutusti disclaimer, että postaus koskee Länsi-Australiaa ja eritoten Perthin seutua. 

1) Lähimetsät. Suomessa on pitkäaikainen kaavoituslinjaus, että lähimetsiä eli jokseenkin luonnontilaisia plänttejä pyritään säilyttämään kaikkialla asuinrakentamisen yhteydessä. Jokaisen virkistysalueen ei tarvitse olla hoidettua puistoa, vaan päinvastoin, luonto luontona - vaikka lähimetsät polkuineen ja ehkäpä roskineen eivät tietenkään vastaa luonnonpuisto- tai korpimeininkiä. No. Täälläpäin lähimetsät nähdään enemmän ongelmana kuin mahdollisuutena. Miksi?

Australiassa ei tunneta jokamiehenoikeutta, ja ylipäätään maa- ja kiinteistöomaisuuteen suhtaudutaan paljon enemmän sijoituksena kuin minään muuna. Yksityisillä mailla ei välttämättä saa vaellella ja ne on usein aidattu ja kieltokyltitetty. Valtion ja osavaltion omistamat maat puolestaan nähdään myyntikelpoisina resursseina (paitsi jos ovat luonnonpuistoiksi kaavoitettuja), eli niitä syötetään gryndereille omakotitaloalueiksi rakennettaviksi aina asuntopulan uhatessa (jotakuinkin jatkuvasti täällä Perthin seudulla). 

Asumme alueella, joka kasvaa kiihkeää vauhtia, kuten monet muutkin näin 40-60km etäisyydellä keskustasta. Sitä lähempi vyöhyke on jo rakennettua, ja täällä perukoilla on enemmän vapaata maata. Tosin täyttä täällä ei ole missään, vaan korkeampaa ja tiiviimpää voisi helposti rakentaa melkeinpä minkä vain rautatieaseman tai ostoskeskuksen tuntumaan, mutta näin ei periaatesyistä tehdä: täkäläiset yleensä haluavat ikioman tontin. Yli kolmekerroksiset kerrostalot missään keskustan ulkopuolella herättävät vahvaa NIMBYä eli not in my backyard-ei minun takapihalleni-huutelua. 

Ne lähimetsät, joita seudullamme on jäljellä, on useimmiten kaavoitettu tulevaisuuden omakotitonteiksi. Osin tämä johtuu mainitusta asuntopulasta (maa- tai tonttipulasta ei oikeasti voi puhua, koska voisi rakentaa sitä tiiviimpää ja korkeampaa). Osin siitä, että ulkoilmakansaksi moni aussi on yllättävän varoivainen luonnossa liikkuja myrkkyeläinten vuoksi. On totta, että bushbashing eli puskissa tarpominen on vaarallista: meitä eivät "uhkaa" vain punkit, hirvikärpäset ja kyyt, vaan useat jopa kuolettavan vaaralliset käärmeet. Täällä Perthin seudulla onneksi elää vain yksi vaarallisen myrkyllinen hämähäkki, mustaleskisukuun kuuluva redback, kun taas muualla Auslandiassa myös myrkkyhämähäkkivalikoima on runsas. Metsiin ei yleisesti kannata mennä pensaalta pensaalle puskemaan, vaan mieluiten vain polkuja (mahdollisimman leveitä) pitkin.

Kaupunkialueilla yleensä muunnetaan pusikot ja metsämaastot manikyyritasoisiksi nurmipuistoiksi, joissa käärmeet eivät niinkään viihdy. Muuten hyvä, mutta normisti puistot ovat joko leikkipuistoja, grillausalueita, tai ovaaleja eli aussifutikseen sopivia jättinurmikenttiä. Metsässä liikkumisen kokemusta niistä ei saa. 

Itse ratkaisemme ongelmaa ajamalla viikonloppuisin syrjemmälle metsävaelluksia varten. Tämä on ihan ok muuten, mutta tuntuu hieman ristiriitaiselta polttaa bensaa joka kerta luontokokemuksia saadakseen. Tosin on todettava loppuun, että Perthin keskustan tuntumassa on melko luonnontilaisena säilytetty, valtava viheralue Kings Park, ja muitakin isoja luonnonpuistoja metropolialueella on useita, eli missään tapauksessa emme asu "pilatussa" paikassa. 

2) Sukupuoliroolit. Olen tästä usein aiemminkin kirjoittanut, enkä aio aloittaa uutta feministisaarnaa. Mutta asia on pakko mainita muutaman kappaleen verran, niin outoa (jälkeenjäänyttä) täällä Australian Teksasissa Perthissä välillä on. 

Osin, ellei enimmäkseen, kaivosvaltaisen talouden vuoksi, Perthissä elää vahvana roolijako "mies elättää-vaimo hoitaa kodin ja lapset". En törmännyt tähän jakoon ensimmäisten 10 vuoden aikana juurikaan, koska olin itse töissä keskustassa, asuimme keskustan tuntumassa, ja olimme jatkuvasti yliopistokoulutettujen miesten ja naisten ympäröimiä sekä naapurustossa että työpaikalla. Lisäksi kaverimme ja tuttumme olivat paljolti kansainvälisiä, (silloin) lapsettomia uraihmisiä. Täällä angloaussi-suburbiassa maailma on ihan toinen. 

Esimerkki. Olimme muutama viikko sitten E:n kollegan kotona pizzaillanvietossa alkuillan, ja olimme ainoat, jotka toivat lapsen mukanaan. Tämä siksi, että meillä ei ole paikallista perhetukiverkkoa, eli emme voi taikoa joka menoa varten lapsenvahtia. Siksi olemme tottuneet kuskaamaan pikkujeppeä mukana kaikkialle. E:n työkavereista paikalla oli pelkästään miehiä, koska kaikkien vaimot olivat jääneet kotiin hoitamaan lapsia. Juhliin oli kutsuttu kuitenkin muitakin, kuten kollegan iäkkäät naapuripariskunnat (70-80v) eli mistään jätkien ryyppäjäisistä ei ollut kyse. 

Muutamat E:n työkaverit ällistelivät faktoja a) miten minä, nainen ja äiti, tulin nukkumaanmenoaikaan (klo 18-20!) juhliin lapsi mukanani, ja b) käyn töissä kokopäiväisesti. Huom, näitä ei esitetty mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaan aidosti uteliaana/ihmetellen. Koska kaikki vieraat olivat erinomaisen mukavia, en aktivoinut feministiräjähdystä, mutta ihmettelin hiljaa itsekseni, ettekö ole ennen (pohjoismaisittain) normaalia naisihmistä tavanneet, jolla on koulutus, ura, perhe ja sosiaalinen elämäkin vielä. 

Kun kotimatkalla autossa juttelimme asiasta E:n kanssa, paljastui, että hänen työpaikallaan herättää suurta hämmennystä, että E:n vaimo eli minä en pelkästään käy töissä ja tienaa, mutta myös maksan isojakin hankintoja joko yhdessä tai yksin (esim ostin E:lle synttärilahjaksi matkan Tasmaniaan), ja että en automaattisesti halua/suostu tekemään jokaista päiväkotivientiä/hakua tai lapsen sairaspäivää, vaan ne jaetaan meidän perheessä 50-50. Leukani tippui lattialle tästä jälkijättöisyydestä. 

Loppukaneettina taas, että asiat ovat muuttumassa täälläkin, viimeinkin. Nuoret/tuoreet isät ovat alkaneet paljon enemmän haastaa työkulttuuria, jossa heidän oletetaan pakertavan iltoja, jopa viikkoja perheestä erillään jossain kaivosleirissä, kun äiti kamppailee pikkulapsiarjessa. Miehet uskaltavat nykyään sanoa täälläkin, että minulle on tärkeää/tärkeintä viettää enemmän aikaa oman perheeni ja lasteni kanssa, ja haluan olla tasaveroinen ja tasa-arvoinen vanhempi, en vain avustaja tai kävelevä lompakko. 

Perinteisesti jonkinlainen kultaryntäys-macho-kulttuuri on Länsi-Aussilassa "vaatinut", että mies paiskii mukisematta töitä milloin missäkin, ja lapsia nähdään tunti nukkumaanmenoaikaan jos silloinkaan. Sivuhuomiona, mielenterveysasiat, etenkin miesten mielenterveyden parantaminen, ovat alkaneet nousta ihan uudella lailla tapetille täällä niin mediassa, somessa, arkikeskusteluissa, työpaikalla kuin politiikassakin, koska kuvailemani nk. man box-kulttuuri ei ole ollut terveellistä kellekään. Eli pikkuhiljaa, tällaiset muurit murtuvat. 

3) Metropoli vs muut seudut. Kuvittele Suomi, jossa on vain yksi iso kaupunki, Helsinki lähikuntineen. Missään muualla koko maassa ei ole yhtään kaupunkia, jonka koko on yli 50 000 asukasta. Eli Turku, Tampere, Jyväskylä, Kuopio jne ovat kaikki vain murto-osa nykyisestä eivätkä oikeastaan kaupunkeja lainkaan vaan isoja kirkonkyliä. Kaikki tilastot esitellään mallilla "metropoli ja sitten ne muut". Tällainen on Länsi-Australia. Koko osavaltiossa asuu noin 2,5 miljoonaa asukasta, joista Perthin metropolialueella 1,5 miljoonaa. Länsi-Australian koko on puoli Eurooppaa. Eli erittäin tyhjää on. 

Perthissä asumiseen tarvitaan omanlaisensa luonteenlaatu, tai ainakin kyky "tyytyä" tietyllä tavalla. Vaikka usein ruodin miinuspuolia ja ongelmia, elämänlaatu ja elintaso ovat oikeasti erittäin hyviä Perthissä ja siksipä itsekin täällä nökötämme jonkin muun paikan sijasta. Mutta. Ihminen, joka kaipaa jatkuvasti jotain uutta etenkin matkustelumielessä, saattaa kokea Perthin aika perukkana ja siksipä tänne ei olekaan hurjaa asuttajavirtaa itärannikolta. Perthistä ei siis käytännössä pysty lähtemään kaupunkilomalle naapurikaupunkeihin, koska naapurikaupunkeja ei ole olemassakaan (ellei niitä isoja kirkonkyliä lasketa). Seuraavaan isoon kaupunkiin, Etelä-Australian pääkaupunkiin Adelaideen on linnuntietä 2700km eli enemmän kuin Helsingistä Ateenaan. Itse asiassa Perthiä lähin kaupunki ei ole Australiassa lainkaan vaan Denpasar Balilla, 2600 km päässä. 

Tämä eristyneisyys on itsellenikin ollut se kaikkein vaikein "pilleri" Perthiin liittyen. Olen sen verran utelias, menevä ja aktiivinen matkustelija, että haluaisin nähdä vähän kaikkea kaikkialla. Nykyään matkustelumme keskittyy Perthin ympäristön pikkukyliin ja luontoon - onneksi olemme kumpikin innokkaita vaeltajia ja myös roadtrip-ihmisiä. Mutta. Näin 11v tässä kolkassa viettäneenä samat pikkukylät on nähty jo useaan otteeseen ja myös luonnonpuistot ja vaelluspolut on aika huolella koluttu. Onneksi elämäntilanne (joustava työ) mahdollistaa kuitenkin muunkin matkustamisen ja käyn edelleen sinnikkään tunnollisesti ja koti-ikävän yllättämänä myös Suomessa/Euroopassa vuosittain. 

Kuvituskuvat erään Perthin kukkuloiden kauppapuutarhan kevätfestivaaleilta. Hedelmäpuiden kukinta-aika. Ja kätevä keino puutarhalle hankkia lisätienestejä - alueelle oli sinne tänne lavastettu Insta-sopivia taustoja (tekokukkia, keinuja, pianoja jne), joiden eteen perheet jonottivat varttikaupalla somekuvien ottoon, sisäänpääsymaksun hinnalla. Meillä muksua kiinnosti vain "labyrintissä" eli hedelmäpuukujilla juoksentelu, etenkin hippaa ja karkuun. 

Arboristina Australiassa - puut ja metsät, katoava luonnonvara?

Olen kirjoittanut paljon omasta työstäni, mutta vain sivunnut, mitä E puuhaa. Hänellä on mielestäni kiinnostava, ei ihan-tavanomainen työ; mitä tekee arboristi? Suomenkielisestä wikipediasta löytyy, että arboristi on puiden, puistojen ja maisemametsien hoidon ammattilainen.

Ennen Australiaan muuttoaan E opiskeli Ranskassa meri- ja rannikkoaluebiologiaa ja työskenteli neljä vuotta Tahitilla merentutkimuskeskuksessa tutkimusavustajana. Hänellä oli siis tieteellinen ura aluillaan, mutta lapsuuden haave Australiasta vei mukanaan ja hän päätti muuttaa tyhjän päälle uudelle mantereelle, kuten minäkin vuotta aiemmin.

Uran kannalta E:n muutto sattui huonoon saumaan v 2012, koska Perthin seudulla alkoi taloustaantuma juuri samoihin aikoihin, eikä ympäristöalan ammattilaiselle ollut edes murusia tarjolla. Aiemmin Perthissä oli kaivosteollisuuden takia hyvätkin markkinat työllistyä, sillä ympäristöselvityksiä, ympäristövaikutusten arviointeja ja vastaavia raportteja teettettiin paljon kaivoshankkeiden pakollisina osina. Mutta, kun kaivosala sakkasi, lakkasivat myös ympäristökonsulttien pestit.

Hakiessaan paikkaansa uudessa kaupungissa E aloitti kuten muutkin reppureissaajat, eli hanttihomilla. Hän ajoi kuljetusautoa, teki puutarhatöitä ja tarjoilijan keikkoja - ranskalaisella ruokien ja viinien tuntemuksella sekä aiemmalla kesätyökokemuksella hotelleista hän sai helposti töitä hospitality- eli matkailu- ja ravitsemusalalla. Näistä ei kuitenkaan ollut pitkään iloa, koska keikkahommat ovat nimensä mukaisesti keikkaluonteisia, epävarmoja, eivätkä aina palkaltaan ja työoloiltaan hyviä. Mitä tekee tutkijanalku, kun ovet yliopistoihin, konsulttifirmoihin ynnä muihin eivät aukea? Vaihtaa reippaasti alaa.

Jälleen lapsuuden unelmaansa seuraten E hakeutui ja pääsi töihin seikkailufirmaan, jonka toimenkuvaa ovat esimerkiksi kalliokiipeily, köysilaskeutuminen, koskenlasku, erävaellus ja selviytymistaitokurssit. Samaan aikaan hän myös kouluttautui sukellusopettajaksi ja veti sukelluskursseja eri sukellusfirmoille. Vielä v. 2012-13 seikkailuteemalle oli kohtuupaljon kysyntää, sillä kaivosbuumin jälkimainingeissa firmoilla ja kouluilla oli varaa ostaa tykypäivätoimintaa, koululaisleirejä tai päiväkursseja. Parin vuoden sisällä kuitenkin tämäkin ala hyytyi, kun taantuman takia rahavirrat kääntyivät ensimmäisenä pois kaikesta "ylimääräisestä". Perth ei valitettavasti ole myöskään sukeltajien mekka - täällä on vedenalaista nähtävää ja turkoosinkirkkaat vedet, mutta merivirtojen vuoksi sukelluskausi on lyhyt eli kestää vain kesän. Talviaikaan merivesi on liian kylmää muille kuin ultraharrastajille.

Köysikiipeilyyn keskittynyt työpaikka kuitenkin avasi uuden polun eli puunhoidon maailman. Kaupunkioloissa puita trimmataan usein maasta tai nosturista käsin, mutta paljon on myös sellaisia kohteita, joihin ei pääse kumminkaan päin käsiksi, vaan puuhun pitää nousta köysin ja kiipeilyvälinein. Tämä on erityistaito, joka vaatii tiettyjä pätevyyksiä ja kurssituksia. Esimerkiksi köyden heittäminen puuhun oikeaan oksanhaarukkaan on oma kykynsä - täytyy löytää oikea kulma ja oksa, joka kannattelee, ja saada köysi riittävän ylös (esim 5-10 metriä), jotta puuhun pääsee.

Puussa keikutaan moottorisahan kanssa eli turvavaljaat, turvatoimet ja varmuus siitä, ettei aiheuta itselle tai muille haittaa, ovat keskeiset. Kaupungissa puun kaataminen tai isojen oksien karsiminen ovat sinällään riski, koska raskaat puunosat voivat kaatua tai tippua autojen, aitojen, asumusten tai ihmisten päälle. Eli riskinhallinta on keskiössä jatkuvasti.

E:n nykyinen virka on naapurikunnan arboristi eli puuasiantuntija ja puunhoitaja. Hän esimerkiksi kiertää arvoimassa, mitkä puut kadunvarsilla ja puistoissa ovat riski, mitä niille tulee tehdä (tuleeko esim hoitaa tietyin ainein vai pitääkö poistaa kuollutta osuutta) - tavoitteena aina on olla kaatamatta puita ympäristösyistä. Perth on maailman aurinkoisimpia kaupunkeja ja ilman lehvästökatetta lämpötila voi olla jopa 10 astetta enemmän kuin vehreillä varjoisilla alueilla. Kun kesälämpö muutenkin paukkuu +30-40 asteen välillä, ekstra-asteet vaikuttavat todella paljon asumismukavuuteen ja ihan alueen terveellisyyteen. Muita puiden säästämisen syitä ovat ekosysteemit (lintujen, hyönteisten ja muiden öttiäisten asumukset, hapentuotanto) ja maisema-arvot.

Ikävä kyllä ja jopa yllättäen tämä puoli on E:n työssä kaikkein vaikein. Päivittäin E kohtaa asukkaita, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. Kaikki kadunvarsilla olevat puut ovat kunnan omaisuutta, mutta yllättävän moni luulee tai kokee, että jos puu on oman pihan laitamilla vaikkakin kaupungin maalla, se on asukkaan omaisuutta. E:n päivittäiset kohtaamiset asukkaiden kanssa kattavat kaikkea laidasta laitaan. Mukaan mahtuu kiitollisia mummoja, joiden lähipuu on trimmattu kuntoon; vihaisia karjujia, jotka haluavat puut helkattiin, koska niistä tippuu lehtiä; sekä oman käden oikeudella pelaajia, jotka nyrhivät pimeän turvin kaupungin puita niin huonoon kuntoon, että ne lopulta kuolevat oksattomina keloina.

Ympäristönsuojeluun erikoistuneelle ammattilaiselle on jatkuvaa karvasta kalkkia, että kunnan täytyy tasapainoilla kuntaveron maksajien vaatimusten ja ympäristön parhaan välissä. Vihaisimmat puunvastustajat nimittäin valittavat eteenpäin, aina meille Oikeusasiamiehelle asti, ja tässä vaiheessa kiistakapulapuusta on yleensä tullut kunnalle niin tulenarka aihe, että kunta mieluummin kaataa sen kuin antaa asukkaan jankuttaa tippuvista lehdistä ja haravoinnin työläydestä. 

Tämä turhauttaa minua yhtä paljon kuin E:tä, koska periksiantomenolla ei kukaan opi, miksi kaupunkipuut ovat elintärkeitä sekä viihtyvyyden että kaupungin elinvoimaisuuden kannalta. Se, että yksi omakotiasuja ei halua puita lainkaan kotikadulleen, ei saisi riistää muilta varjon, viileyden, tunnelman, ekosysteemin ja ympäristön laadun etuja. Eritoten suomalainen metsien kasvatti ei pysty käsittämään, miten puut voivat herättää tällaisia intohimoja, nimenomaan vastaan.

Onneksi löytyy niitäkin, jotka arvostavat puita ja haluavat huolehtia niistä. Joskus E kertoo koskettavia tarinoita asukkaista, jotka itkien katsovat, kun heille rakas, vanha puu joudutaan kaatamaan pihan tuntumasta.

Ausseilla vaikuttaa olevan peräti viha-rakkaus-suhde puihin. Toiset pelkäävät niitä, ajatellen, että puista tippuu oksia vahingoittaen ihmisiä tai omaisuutta, tai vähintäänkin ne roskaavat ja tuovat pihapiiriin ötököitä kuten hämähäkkejä. Puustoisilla alueilla asuvien täytyy lakisääteisesti pitää lähipuut trimmattuina ja lehti- ja oksaroska maasta poissa metsäpalovaaran minimoimiseksi. Toisaalta täällä on äänekästä aktivistitoimintaa, jolla etenkin luonnonmetsiä yritetään puolustaa; itsekin olin joku kuukausi sitten parlamenttitalon edustalla mielenosoituksessa metsien puolesta.

Länsi-Australiasta on vuosisadan mittaan hakattu enemmistö eukalyptusmetsistä teollisuuden tarpeisiin - täältä muunnmuassa vietiin tukkeja Englantiin sata vuotta sitten Lontoon kadunpäällystysmateriaaliksi (!).  Sitten valkoisten tulon, Australia mantereena on menettänyt 40% luonnonmetsistään, ja kaataminen jatkuu yhä. Siksi jokainen puu, metsässä tai puistossa tai kadunvarressa, on monessa mielessä elintärkeä.

Arboristi työssään. Kuva netistä. 

Perthin ylpeys ja tunnetuimpia turistinähtävyyksiä, Kings Park eli Perthin keskuspuisto ja kasvitieteellinen puutarha.

Autenttista aussimetsää.

Perthin seudun eli Australian lounaiskolkan metsät näyttävät tältä - jykevärunkoisia eukalyptuksia ja pienempää pusikkoa.

Pohjola aussin silmin

Olen useinkin kirjoittanut asioista ja havainnoista, jotka itseäni ovat ihmetyttäneet, ihastuttaneet tai vihastuttaneet Australiassa. Samaten olen troolannut muiden aussisuomalaisten mielipiteitä samasta aihepiiristä. Tänne muuttavat eivät kuitenkaan - tietenkään - ole ainoat ihmettelijät. Myös ausseja ihmetyttää moni juttu ulkomailla.

Tässä yleisimpiä aiheita, joita täkäläiset ovat minulle ihmetelleet tai ihastelleet liittyen pohjoiseen ilmastoon ja ilmiöihin. "Pohjoinen" tässä tarkoittaa Kanadaa ja Pohjoismaita - läheskään kaikilla tapaamillani ihmisillä kun ei ole kokemusta juuri Suomesta, mutta monilla on takanaan reissu (tai haaveena matka) jonnekin Mystiseen Arktiseen Maailmaan. Eli niputetaan nyt surutta Pohjola yhdeksi ja samaksi ja sukelletaan ihmeisiin:

1) Lumi

Keskiverto perthiläinen ei välttämättä ole nähnyt lunta koskaan. Täkäläiset matkailevat kyllä paljon, mutta lumi kuuluu perthiläisten mielessä yleensä hiihto- ja laskettelukohteisiin, tai valkeaan jouluun, jota he eivät välttämättä osaa kaivata. Jos on aina viettänyt joulua uima-altaassa, rannalla tai takapihalla grillaten, joulu pakkasenpuremassa pirtissä kynttilänvalossa ei välttämättä millään lailla puhuttele tai kiehdo. Mutta, niitäkin täkäläisiä on runsaasti, joita lumi ihmetyttää ja vetää puoleensa. Lunta saatetaan lähteä katsomaan esim Japaniin tai Koreaan talvilomalle, tai Australian Alppien hiihtokeskuksiin itärannikolle. Kuulemani perusteella aussinuorten yleinen unelma on viettää välivuosi Kanadassa, hiihtokeskuksissa työskennellen ja lumilautaillen.

Olen noin sata kertaa kuullut tarinan, miten Perthissä satoi v. 2010 golfpallon kokoisia rakeita, ja vaikkei kyseessä olekaan lumi, on se ehkä lähimpänä lunta, jota täkäläinen paikallisissa oloissa voi kokea. Tosin Lounais-Australian korkeimmalla huipulla nimeltään Bluff Knoll sataa joskus hetkellisesti lunta, ja tämä ylittää joka kerta uutiskynnyksen. Minulta on mm kysytty, tuntuuko lumi samalta kädessä kuin rantahiekka. On muuten tosi vaikea selittää, miltä lumi tuntuu, koska sehän tuntuu erilaiselta eri pakkasasteilla! Ei kylläkään rakeisen jauhoiselta rantahiekalta koskaan.

2) Vuodenajat

Perusperthiläinen tietää, että Pohjolassa on neljä vuodenaikaa, ja monista se on tavattoman kiehtovaa. On toki Perthissäkin kesä, syksy, talvi ja kevät, mutta vuodenaikojen vaihtelu ei ole läheskään niin näkyvää ja dramaattista kuin pohjoisessa. Suomalaisen silmiin Perthin vuodenajat ovat pikemminkin superkesä, kesä, syksy ja taas kesä. Täällä vuodenajat vaihtuvat kirjaimellisesti kalenterin perusteella, eli esimerkiksi nyt 1. syyskuuta alkoi kevät, ja 1. joulukuuta alkaa kesä. Omaan järkeeni ei käy, että kalenteripäiväys kertoo vuodenajan - sehän riippuu täysin säistä ja eri vuosina vuodenajat rullaavat hieman eri tahtiin.

Harvaa täkäläistä kuitenkaan kiinnostavat Pohjolan kevät ja syksy, varmaankin siksi, ettei niiden kauneutta/arvoa osaa oikein hahmottaa, jos ei ole niitä kokenut. Kevään ujo kaikenkattava vihreä tai syksyn ruska ovat asioita, joita ei samassa laajuudessa Perthissä näe (koska täällä on niin paljon ikivihreää ja hiirenkorvat tai syksyn värit näkyvät vain pienessä mittakaavassa). Talvi ja se Ihmeellinen Lumi ovat asia, jotka enemmän täkäläisiä puhuttavat.

3) Ulkoilu ja säähän varautuminen

Perthissä paistaa aurinko keskimäärin 200 päivää vuodesta, mikä on mahtavaa. Toisaalta se tuottaa mielestäni epäterveen suhtautumisen sateeseen. Täällä esimerkiksi ei kaikissa päiväkodeissa ulkoilla lainkaan tihku/sadesäällä, ja juuri kukaan ei ulkoiluta koiria sateella. En tiedä, miten lapset ja koirat nauttivat ulkoilmasta 3-4kk kestävän sadekauden eli talven aikana, eivätkö ollenkaan, vai vain pieninä pistäytymisinä kuurojen välissä?

Useampi täkäläinen on hehkuttanut minulle, miten Pohjoisessa ihmiset ulkoilevat säällä kuin säällä ja pukeutuvat sään mukaan! Daa, eikös tuo nyt ole itsestäänselvää...? Kanadassa asunut kollega oli aivan myyty vancouverilaisten ulkoilmainnostuksesta, ja samaten hänestä on kiehtovaa, että Pohjolassa aurinko sanelee niin paljon elämää: jos aurinko paistaa, pitää päästä äkkiä ulos. Aurinkoisella säällä ei tuhlata aikaa kotitöihin, telkkariin, sisälläoloon, ihmeellistä.

4) Valo ja pimeys

Nämä puhuttavat suomalaisiakin, mutta etenkin eri ilmasto-oloista tuleva jaksaa hämmästellä päivän pituutta tai lyhyyttä. Jotakuinkin ensimmäinen asia, jota minulta aina kysytään, kun synnyinmaani selviää, on: eikös siellä ole tosi pimeää talvella? Mitäpä siihen vastaamaan muuta kuin myöntävästi. Noin puolet juttukumppaneista on oma-aloitteisesti lisännyt "ja valoisaa kesällä", kun taas se toinen puolisko ei tiedä/muista/noteeraa tätä kääntöpuolta talven pimeyden rinnalla.

Perthissä päivän pituus ei kovasti vaihtele. Talvisin aurinko nousee aamukuudelta ja laskee iltakuudelta. Keskikesällä mittaa on parisen tuntia enemmän, aurinko nousee n. viideltä ja laskee seitsemältä. Monien täkäläisten ilmeistä päätellen se, että Suomessa talviaurinko pysyy puunlatvojen tasolla ja näkyy vain muutaman tunnin per päivä kuulostaa legendalta, vaikka he olisivat kuulleet asiasta aiemminkin. Tapaamani kesälomailleet pohjolankävijät (Norjan, Ruotsin tai Suomen) kyllä sitäkin innokkaammin hehkuttavat yötöntä yötä, joka on satunnaiselle kokijalle silkkaa magiaa. Kanadassa ei keskimäärin pääse samaa kokemaan, sillä maan asutuimmat seudut ovat Keski-Euroopan tasolla ja vain pohjoiset territoriot tarjoaisivat samaa kuin Pohjoismaat.

Neljä vuodenaikaa.

Kenen on vastuu? Pussi-gate nro 3

Seuraa tajunnanvirta-avautumista aiheesta vastuu omasta elämästä ja maapallosta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten moni tällä samalla planeetalla haahuilee ilman elettäkään, että ottaisi vastuuta yhteisistä asioista. Huom, en tällä tarkoita etteikö aikaansaavia, empaattisia ja välittäviä ihmisiä ole - heitä on rutkasti, onneksi - mutta liekö täällä Wessilässä enemmän entitled eli etuoikeutusta vaativia ihmisiä, vai missä vika?

Yleistaustoitusta: työssäni valitusten käsittelijänä kohtaan säännöllisesti ihmisiä, jotka syyttävät jotakuta muuta kokemistaan vastoinkäymisistä. Krooninen ajattelu, että on vääryyksien uhri, on englanniksi nimeltään querulent behaviour ja termi on käytössä mm oikeus- ja lakipiireissä. Olen pohtinut paljon, ovatko vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus samaa juurta vai onko kyseessä eri syyt ulkoistaa kokemansa "vääryydet" - tähän lie vaikea saada tyhjentävää vastausta. Vainoharhainen ajattelee, että muut ovat lähtökohtaisesti häntä vastaan tai vähintään epäpäteviä; etuoikeutettu ajattelee, että hänelle kuuluu automaattisesti joitain etuja, helpotuksia tai hyvityksiä; ja laiska ajattelee, että on muiden tehtävä ratkoa ongelmat.

Miksi tämä aihe vaatii avautumaan juuri tänään? Pussi-gaten vuoksi. Täällä Wessilässä on viimein herätty siihen, että loputon ja aivan turha ilmaisten muovipussien tyrkytys ruokakaupoissa on ympäristölle haitallista ja sille pitäisi tehdä jotain. Heinäkuun alusta saakka heppoiset kertakäyttöpussit ovat olleet kiellettyjä, niistä laadittiin oikein laki. Muttamutta.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. Tänään uutisoitiin, että painostuksen alla Coles nolosti peruu pussikieltonsa ja alkaa jakaa noita vahvempia pusseja ilmaiseksi. Lisäksi Coles alkoi jakaa muovisia minikopioita tuotteistaan "keräilyleluina". Sen sijaan, että muovia vähennetään, sitä lisätään. Annamunkaikkikestää.

Jokainen yhtään asioita seuraava on varmaan jo tajunnut, että kirjaimellisesti hukumme muoviin, jos ei sitä pian aktiivisesti vähennetä. Pakkausjätettä ei todellakaan tarvittaisi sellaisia määriä kuin nyt tuotetaan, ja pakkausmateriaalit voisivat aivan hyvin olla ekologisempaa materiaalia - esim biohajoavaa muovia tai bambua - pienellä lisäpanostuksella. Mutta ei. Yleensä pidän länsi-aussien letkeydestä, mutta juuri tällä hetkellä hävettää asua osavaltiossa, jossa ihmiset eivät kykene sen vertaa ottamaan vastuuta omasta päivästään, että ottaisivat kauppakassit autoon tai maksaisivat alle dollarin muutamasta pussista. [naamapalmuja ja irvi-hymiöitä rivi]

Tässä pussikeississä tiivistyvät ongelmat vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus. Vainoharha ilmenee niin, että kuvittelee pussikiellon olevan vihersosialistien juoni, joka jollain lailla kierosti tuottaa kommunismia ja syyllistää turhaan kunnon ausseja, kun todellinen syyllinen maailman muoviongelmaan ovat kehitysmaat (jonne Australian muovi laivataan "kierrätettäväksi" kun omassa maassa ei ole saatu aikan kierrätystä, btw). Etuoikeutus jyllää, kun ajattelee, että minun kuuluu saada ilmaisia pusseja. Laiskuus kukkii, kun ei viitsi kantaa paria muovipussia taskussa, repussa tai käsilaukussa, jotta voisi niillä toimittaa ruokaostokset kotiin työpäivän jälkeen.

Wessilässä ei vieläkään ole käytössä pullopanttisysteemiä ja nyt tämä pussivähennyskin uhkaa kuivahtaa kasaan. Täällä ei myöskään ole toimivaa kierrätystä, sillä kierrätettävä tavara laivataan pääsääntöisesti Kiinaan, mutta Kiina on kieltäytynyt ottamasta enempää roskaa vastaan. Kirppareita käyttävät lähinnä vähävaraiset ja hipit opiskelijat, ne eivät ole mitään koko kansan huvia. Lisäksi täkäläiset myyvät ja ostavat sellaisia polyesterirytkyjä, ettei niitä juuri kirpparilta viitsi käytettynä kantaa, koska ne olivat laaduttomia uutenakin. Maantieteellisesti suuren maan ongelma mielestäni on, että roskaongelman voi helpommin painaa villaisella, koska kaatopaikkoja mahtuu aavikolle eivätkä roskat ala suoraan vyöryä asumuksiin kuten ahtaammissa paikoissa.

Muovin suhteen havahduin itsekin äskettäin siihen, että kylppärissäme ja kaapeissamme pyörii korillinen tuotteita, joita emme koskaan käytä - muovipurkkeja muovipurkkien päälle. Jaoin kaikki pois naapuruston "älä osta mitään" ryhmässä ja aloin testaamaan vuohenmaitosaippuaa shampoon sijasta. Näyttää toimivan hyvin, tosin vaatii omenaviinietikkahuuhtelun ja hoitoaineen (muovipullosta, kunnes löydän jonkin toisen vaihtoehdon). Vaihdoin muovipullotetun pyykinpesunesteen kartonkipakkauksessa tulevaan jauheeseen ja vessapaperit ostan paperipakkaukseen käärittynä muovin sijaan, jne.

No hyvä minä - ja kaikki jotka toimivat samoin - , mutta mitä tällaiselle yleiselle luonnosta piittaamattomalle kulutuskulttuurille tulisi tehdä?

Henkilökohtaisesti toivoisin, että jokainen maapallon kansalainen alkaisi ajatella hieman omaa nenäänsä pidemmälle, ellei jo niin tee. Onko ihan pakko ostaa uusinta uutta tai turhaa sälää, jota käyttää vain hetken? Onko pakko käyttää muovia, löytyisikö tuotteita pahviin, paperiin tai biomuoviin pakattuna? Voisiko tavaraa korjata ja kierrättää, voisiko ostaa käytettynä upouuden sijaan? Suomalaiselle nämä usein ovatkin aika itsenstäänselviä valintoja arvomaailman ja rahankäyttötottumusten vuoksi. Järkyttävää kyllä, omat itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikkialla, etenkään Klondyke-kaivos-kasino-buumia viimeisen vuosikymmenen eläneille uusrikkaille, nyt uusköyhille ex-juppi-perthiläisille.

Pliis, suomalaiset, jatkakaa samaan malliin ensiluokkaisina kierrättäjinä ja kirppareiden ystävinä!

Jokainen ostettu/saatu pussi maatuu sata vuotta, tai päätyy merieläimen vatsaan tai mikromuoviksi ravintoketjuun. Kuva Christine Ren, Project Aware.

"Liian kalliita" Coles-pusseja luonnollisessa ympäristössään. Mihinkään muuhun ympäristöön ne eivät kuulukaan.

Suomalainen kirppari nimeltään Ipanainen. Miksi, oi miksi, laadukas kirppari on niin harvinainen ilmiö Suomen ulkopuolella? Tällaisia yksityisiä kirppareita ei ole olemassakaan Perthissä, ainoastaan SPR:n kirppareita vastaavia muutama.

Mihin mielipaikkaan kuulut?

Vastasitko vuosi sitten väitöstutkimuskyselyyni mielipaikasta? Mielipaikka on määritelmällisesti paikka, jota käytät lievittääksesi stressiä, kokeaksesi olosi eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Tällä hetkellä mielipaikkatutkimusta tehdään paljon luontoon liittyen, koska luonnolla on tutkitusti paljon mieltä ja kehoa lataavia ominaisuuksia. Oma tutkimukseni laajentaa aihetta myös kaupunki- ja sisätiloihin, joita ei ole paljoa tutkittu siinä oletuksessa, että niissä on enemmän stressitekijöitä (melu, saasteet, väkijoukot jne) kuin luonnossa. Kohderyhmänä olivat eritoten suomalaiset ekspatit, ajatuksella, että tutkin samasta kulttuuritaustasta tulevaa joukkoa, joilla on kokemusta muistakin maantieteellisistä ja kulttuurisista seuduista.

Tutkimukseni eräs tavoite oli pohtia esteettisten kokemusten merkitystä stressinpoistoon ja siitä löytyikin paljon merkkejä. Esteettisillä kokemuksilla tarkoitin sekä positiivisia kehollisia tuntemuksia, että kauneuden kokemuksia. Lähes jokainen eli 95% vastaajista sanoi, että valitsevat sellaisia paikkoja, jotka miellyttävät esteettisesti, ja 82% vastasi, että esteettisillä elementeillä on melko tai erittäin tärkeä merkitys rentoutumiselle. Visuaalinen kauneus huomattiin varmimmin, mutta eri ihmiset näkivät sitä eri asioissa. Luonto oli todennäköisin kauneuden lähde, mutta moni koki sitä myös arkkitehtuurissa, tavaroissa, kanssaihmisissä ja eläimissä.

Seuraavaksi tärkein esteettinen elementti oli moniaistisuus eli yleisesti moninaiset positiiviset aistimukset, ja kolmanneksi tärkeintä oli miellyttävä äänimaisema eli joko hiljaisuus tai vaimeat, rauhoittavat luonnon äänet. Myös muita aistimuksia mainittiin, kuten miedot tai miellyttävät tuoksut, sekä mukava asento tai kosketustuntemus, kuten lämmin vesi tai puhtaat lakanat. Olennainen elementti mielipaikassa oli tunnelma, joka muodostuu aistimuksista, ajatuksista, muistoista ja mielleyhtymistä. Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on melko uusi havainto ympäristömieltymystutkimuksissa, jotka usein keskittyvät biologisiin tarpeisiin ja vaistoihin.

Tulosten analysointi on ollut kokopäivätyön ohessa hidasta, mutta akateeminen artikkeli valmistuu hitaan varmasti. Aineistosta "nousi" viisi kokijaprofiilia, eli vastauksia siihen, millaisissa paikoissa latautuu parhaiten ja mikä on lataavassa/voimaannuttavassa ympäristössä tärkeää. Mihin profiiliin itse kuulut, vai kuulutko ehkä useampaan?

1. Näkyvin, yleisin profiili oli lake-loving forest dweller eli järveä rakastava metsän asukki. Tähän profiiliin kuuluva on tyypillisesti tällainen: rakastaa suomalaista järvimaisemaa, eritoten kesämökillä oloa ja kesämökin rantaa. Viihtyy metsän ympäröimänä, mutta metsän tulee olla "suomalainen", "vanha" tai jotenkin muuten aito ja oikeanlainen. Jotkut tähän profiiliin kuuluvat kommentoivat, että järvimaisema metsän rannassa on kaikkein paras, mutta jos se ei ole saatavilla, jokin muukin luontokohde käy, kuten merenranta tai trooppinen metsä. Ei siis kesämökin ja juhannussaunan voittanutta.

Mökkeilyn suosio ei yllätä, koska sillä on vahva kulttuurinen merkitys Suomessa ja suomalaisuudessa ja nostalginen tai ideaalinen kesäloma vietetään mökillä ainakin osittain. On siis mahdollista, että mökin suosioon vaikuttaa paljon siihen liitetyt muistot ja mielikuvat. Tämä on tutkimukseni kannalta tärkeää, koska tämän hetken johtavat teoriat luonnon lataavasta voimasta perustuvat aika puhtaasti evoluutiobiologiaan ja oletukseen, että luonnossa rentoutuu, koska esi-isämme kehittyivät siellä.

Kuitenkin historiantutkimus ja kulttuuriantropologia osoittavat, että luonto (etenkin menneinä vuosisatoina) on pelottanut ja stressannut ihmisiä ja ns hieman kesytetty luonto, josta pääsee helposti ihmisten ilmoille, on oman tutkimukseni perusteella aivan villiä luontoa suositumpaa. Mutta, vain 6% vastaajista ilmoitti suosikkipaikakseen puiston, eli luonnon pitää silti tuntua aidolta.

Kansioistani ei löytynyt äkkiseltään suomalaista järvimaisemaa, joten Southwest Australian eli lounais-aussilainen merenranta paikatkoon puutetta.

2. Toiseksi yleisin profiili oli horizon gazer eli taivaanrannantuijottelija. Tähän profiiliin kuuluville tärkeää oli löytää paikka, josta on kauaskantoiset ja laajat maisemat, kuten vuoristo, kukkula tai merenranta. Myös korkeat rakennukset ja niistä avautuvat maisemat kelpasivat joillekin. Taivaanrantaa rakastavat kommentoivat suorasti ja epäsuorasti, että laajoissa näkymissä miellyttivät nämä: tunne, että on osa laajempaa kokonaisuutta, kuten yhteisöä, luontoa tai universumia; mahdollisuus nähdä kauas ja haaveilla matkustamisesta kauas pois tai ainakin tuntea, että on periaatteessa vapaa; taivaan ja meren katselu ja niiden kauneuden ihailu sinällään.

Tämä profiili linkittyy aiempiin tutkimuksiin, sillä jo 80-luvun lopulla havaittiin, että ihmisiä usein miellyttää maiseman "kauaskantoisuus" eli mahdollisuus kokea, että se jatkuu ja jatkuu. Tätä on perusteltu biologialla eli ajatuksella, että meille on lajina hyödyllistä asuttaa riittävän avaraa plänttiä, jotta siinä riittää ruuankeruumahdollisuuksia. Itse ajattelen, ja pyrin artikkelissani osoittamaan, että tähän on myös muita psykologisia syitä, kuten juuri tuo laajempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunne. Se puolestaan on onnellisuustutkimuksissa todettu tärkeäksi elementiksi tyytyväisyyden ja onnellisuuden saavuttamiseksi: emme halua olla irrallisia, yksinäisiä paloja ja saaria maailmassa, vaan kuulua joukkoon tai henkisessä/hengellisessä mielessä kuulua maailmaan ja maailmankaikkeuden järjestykseen.

Meille on myös tärkeää kokea henkireikiä ja muutoksen tai pakenemisen mahdollisuuksia, vaikka symbolisesti - kun huolet painavat, edes mieli saa liitää vapaana kuin taivaan lintu avarissa maisemissa, kohti horisonttia.

Horisontissa siintää Perth. Perthin kukkuloilla piknikillä eilen.

3. Kolmanneksi nousi profiili nimeltään reflective introvert eli pohdiskeleva introvertti. Tähän ryhmään kuuluville paikan sijaintia ja ominaisuuksia tärkeämpää oli, että siellä saa rauhassa keskittyä pohtimaan oman pään sisältöä ja syntyjä syviä. Ajatusten järjestelyyn, rauhoittumiseen ja stressinpoistoon kaivattiin tilaa, joka on rauhallinen, hiljainen ja takaa yksityisyyden ja häiriöttömyyden. Tämän ryhmän ihmisille kelpasivat sisä- ja ulkotilat yhtälailla, luonnossa tai muualla, kunhan siellä sai olla rauhassa, omaan itseen keskittyen. Kuuma kylpy kynttilöiden valossa oli yhtä hyvä kuin esimerkiksi hiljaisessa museossa kiertely tai lähiluonnossa vaeltelu.

Tämäkin profiili vahvistaa omaa hypoteesiani, että luonnon suosio ei kumpua puhtaasti evoluution ja biologian pohjalta, vaan meillä on myös vankkoja muita tarpeita, henkisistä esteettisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin. Jos luonnossa voi kokea olevansa turvallisesti yksin, se on hyvä vaihtoehto tälle ryhmälle, mutta moni koki olevansa parhaiten rauhassa omassa kodissaan, useimmiten omassa makuuhuoneessaan. Muutamat mainitsivat myös saunan sopivana paikkana, jossa tietenkin rauhoittumista tukevat myös positiiviset fyysiset tuntemukset eli rentouttava hikoilu ja virkistävä suihku.

Kirjastot mainittiin yhtenä latautumispaikkana. Perthin uusi kirjasto on suomihenkinen graniitti- ja puurakenteineen.

4. Yhtä suosittu vastaustyyppi edellisen kanssa oli seeker of order eli järjestyksen kaipaaja. Järjestyksen ystävälle siisti, puhdas ja organisoitu ympäristö oli kaikkein varmin tie rentoutumiseen. Muutama vastaaja kommentoi lähes sanasta sanaan, että "tarvitsen siistin ympäristön, koska epäsiisteys ahdistaa". Siksipä moni tämän ryhmän jäsenistä joko etsi sellaisen paikan ympärilleen, tai siivosi kotona saavuttaakseen rentoutumisen tunteen. Tämä profiili on itse asiassa kiehtovimpien joukossa, koska se saattaa viitata sukupuolirooleihin - tutkimukseeni vastaajista neljä viidestä oli naisia ikäluokassa 25-44v - tai se voi liittyä kulttuuritaustaan.

Suomi on tutkitusti maailman puhtaimpia maita, eli siellä siedetään huonosti saasteita ja roskaa. Koirankakat keväisin ovat yleisöpalstojen kestoaihe, luonnonsuojelu on monelle tärkeää, ja saastutusta pidetään moraalisestikin tuomittavana (tapaus Talvivaara). Suomalainen sisä- ja sisustuskulttuuri on myös yleisellä tasolla puhtauteen ja järjestykseen nojaava, eli kengät otetaan pois sisällä, konmaritus eli turhan tavaran karsiminen on huippusuosittua juuri nyt, ja "Scandi chic" eli skandinaavisen simppeli, hillitty sisustus on sisustusohjelmien, lehtien ja Asuntomessujen antia vuodesta toiseen.

Oma teoriani artikkelissani on, että ihmiset eivät pelkästään pyri heijastamaan mielialojaan ympäristöön (esim laittavat railakasta musiikkia soimaan ollessaan hyvällä tuulella), vaan ottavat ympäristöstä vaikutteita siihen, millaisella tuulella voisi tai tulisi olla. Taidehistoriassa on hieno esimerkki tästä ajattelusta: 1800-1850-luvuilla suosittu maalaustyyli oli romantisismi, luontoa romantisoiva ja sitä symbolisesti käyttävä taidesuuntaus. Maisema- ja eläinaiheita käytettiin runsaasti kuvaamaan sisäisiä tunnetiloja, esimerkiksi myrskyävä meri kuvasi kuohuvaa mieltä ja sen oli tarkoitus myös herättää kuohuvia, voimakkaita tunteita katsojassa. Siisti, puhdas, järjestyksessä oleva ympäristö ei pelkästään tarkoita, että nyt voi rentoutua koska työt on tehty. Se heijastelee myös ajatusta, että ulkoisesta järjestyksestä voi ammentaa sisäistä ja toisinpäin - järjestelemällä tavaroita konkreettisesti myös sisäinen, henkinen maailma loksahtelee kohdilleen.

Hakusanaksi Nordic Design ja tämä tulee eteen. Kuva (C) Freshomes

5. Pienin, mutta näkyvä profiili oli energiser eli energisoija. Energisoija etsii vireyttä aktiivisen tekemisen ja eläväisyyden kautta, joko suoraan tai epäsuorasti. Suoria muotoja ovat enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, kuten luonnossa liikkuminen, golf, moottoripyöräily, ratsastus tai ekstremelajit. Epäsuorasti eloisuutta voi etsiä seurailemalla muiden puuhia: katukahvilassa  tai ostoskadulla oleskelu tai ikkunasta katselu luovat linkin elämän jatkumiseen ympärillä, vaikka ei itse tuntisi oloaan aktiiviseksi sillä hetkellä. Eloisuutta voi koittaa kokea myös luontoa ja eläimiä seuraamalla ja jotkut lähtivätkin koiran kanssa lenkille katsellakseen sen temmellystä ja intoa.

Luonto oli myös energisoijille tärkeä ympäristö, koska luonnossa voi kokea erilaisia "elossaoloa" vahvistavia aistimuksia aina auringosta iholla kylmään tuuleen ja veteen. Myös hiljainen energisoinnin muoto eli erilaisten kauneus- ja miellyttävyyskokemusten hankinta oli osa tätä profiilia: nokipannukahvit nuotiolla virkistävät mieltä ja kehoa. Toisaalta energisoijat viihtyvät myös kaupunkiympäristössä, koska siellä näkee varmimmin muita ihmisiä ja voi seurailla näiden edesottamuksia tai itse osallistua, vaikkapa kaveriporukan tai perheen kesken seurustellen. Tämänkin profiilin olemassaolo haastaa reduktiivisen biologisen selityksen luonnon tärkeydestä, koska ihmiset ovat sosiaalinen laji luonnostaan ja kulttuuritaustasta riippuen sosiaalisilla suhteilla ja muiden kanssa vietetyllä ajalla on pienempi tai suurempi merkitys.

Energisoija vaikka riippuu puusta karkottaakseen stressin.

Kaupungin vipinä ja muiden seura voi antaa energiaa.

Myös kaupungissa voi latautua mainiosti. Katutaidetta löytyy bongattavaksi esimerkiksi Perthin Fremantle-kaupunginosasta.

Kaikki profiilit limittyvät ja linkittyvät, eli jokainen meistä voi kuulua useampaan profiiliin tilanteesta riippuen, tai vaikka kaikkiin samana päivänä, riippuen mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta tavalta latautua. Tutkimukseni tärkein anti on, että kauneuden kokemuksilla on iso merkitys latautumiselle; ja jokaisella on omat syynsä etsiä erilaisia ympäristöjä. Toisin sanoen luonnosta nauttimiseen on monia syitä vaihdellen henkilökohtaisista muistoista kulttuuritaustaan ym; emme koe luontoa pelkästään biologisia organismeina, jotka yhä etsivät merkkejä juomavedestä ja ruuasta kuten esi-isämme ehkä muinoin. Toisaalta kaikki eivät edes koe luontoa erityisen lataavana, vaan viihtyvät paremmin sisätiloissa tai kaupunkiympäristössä, koska sieltä löytyvät heille tärkeät ja lataavat asiat, kuten perhe, ystävät, vipinä, tapahtumat, tai rauhallinen, pehmeä oma sänky siistissä makuuhuoneessa.