12 h autossa - roadtrip Monkey Miaan

Meno- eli matkustusjalkaa kutkuttaa meillä kummallakin, mutta ulkomaille ei ole yhdessä asiaa, koska E:n passi on enää voimassa pari kuukautta ja uutta ei järkevästi saa, ennenkuin hänelläkin on plakkarissa Australian kansalaisuus tämän vuoden loppuun mennessä. Ranskan konsulaatin kanssa asiointi oli sen verran nihkeää aviopapereita hakiessa, että passitappelu ei jaksa innostaa, kun aussipassin saa haettua minkä tahansa postin kautta, kunhan kansalaisuus on. 

Seikkailuhinkua voi toki sammuttaa kotimaanmatkoillakin. Siispä road tripille. Kävimme pitkän viikonlopun verran Monkey Mia - rannalla, joka on Perthistä reilut 850km pohjoiseen (12 h pysähdyksineen). Rantoja on toki Perthissäkin ja Perthin ympärillä vaikka muille jakaa, mutta Monkey Mian erikoisuus ovat rannassa päivittäin vierailevat delfiinit, joita yleisö saa ruokkia. Lisäksi tämä Francois Peron- kansallispuiston eräs niemennypykkä on todella luonnonkaunis ja leireilijöiden suosiossa. Emme ole siellä ennen käyneet, joten auto täyteen retkeilyyn sopivaa kamaa ja konepelti kohti kohdetta. 

Kun Perthistä lähtee ajamaan etelään Margaret Riverin viininviljelyaluetta kohti, matkalla on pari kaupunkia (Busselton, Bunbury) sekä Margsin alueella viinitiloja, olutpanimoita, oliiviöljytuotemyymälöitä ym. nähtävää ja käyntikohdetta. Kun lähtee pohjoiseen, matkalla ei ole juuri mitään, bushin eli puskan lisäksi. Ainoa kaupunki reitillä on Geraldton, 35 000 asukasta; muuten matkalla on jotakuinkin yksi kyläpahanen per sata kilometriä. 

Huomasimme reissulla, että Monkey Miaan kannattaa lähteä aivan ensi töikseen Perthiin saavuttuaan, jotta siitä saa eniten irti. Reitin erämaamaisemat ja eristyineisyys ovat oma nähtävyytensä, mutta vain silloin, kun se ei vielä ole tuttua Perthissä asumisen ja monien muiden autoreissujen vuoksi. Samoin jylhät rantakalliot, turkoosi meri, sitkeäntuuhea rantakasvillisuus ja vaaleat hiekkarannat tekevät aivan eri lailla vaikutuksen, kun ne eivät jo ole osa jokapäiväistä elämää monen vuoden ajalta. 

Ajoimme Geraldtoniin torstai-iltana, pysähdyimme yöksi AirBnb:n kautta löytyneeseen taloon, ja jatkoimme Monkey  Miaan perjantaina. Takaisin kotiin ajoimme yhtä soittoa sunnuntain mittaan: alkuperäinen idea oli jakaa tämäkin ajo kahteen osaan Geraldtonin-pysähdyksellä, mutta "vain" viiden tunnin päässä kotoa tuntui, että no ajetaan samaan syssyyn ja päästään kotisänkyyn nukkumaan.

Yllä ja alla: Monkey Mian ja Perthin välimatka, ei näytä paljolta Australian kartalla. Alakuva paljastaa, että etäisyys on suunnilleen luokkaa Helsinki-Rovaniemi. Mukava viikonloppuajo. 

Jos AirBnb ei jo ole kaikille tuttu, kyseessä on "virtuaalimajatalo", eli ihmiset tarjoavat omia kotejaan (yleisimmin yhtä huonetta) yöpaikaksi netin kautta. Sekä isäntä että vieras arvioivat toisensa jälkikäteen ja arvostelu menee julkiseksi nettiin: näin taataan, että kokemukset ovat hyviä eikä kukaan joudu sietämään epäasiallista tai siivotonta kotia tai vierasta. Testasimme palvelua ensi kertaa ja hyvin toimi!

Saavuimme Geraldtoniin klo 23 aikaan ja emäntämme oli lupauksensa mukaan jättänyt avaimen sähkökaappiin ulko-oven viereen. Sisään avaimilla vieraaseen tupaan, oikea makuuhuone löytyi merkattuna, ja asetuimme taloksi koskaan tapaamatta talon asukasta. Hän oli jo nukkumassa kun saavuimme, ja lähti töihin ennenkuin heräsimme. Keitimme puurot ja kahvit kuten kotonakin, siistimme jälkemme ja jatkoimme matkaa, ovi lukkoon perässä. $40 eli kolme eurokymppiä pulitimme tästä pit stopista ja mahdollisuudesta nähdä (jälleen yksi) ehta aussikoti.

Tällainen rent a friend eli vuokraa tuttava on luottavaisuudessaan peräti koskettavaa ja ihmisten parhaita puolia korostavaa: me uskoimme, että saamme mitä tilaamme, ja emäntämme uskoi, että olemme kunnon ihmisiä vailla yösijaa (kirvesmurhaajien sijasta). AirBnb:n bonuksena saa nähdä aitoa elämää ja koteja ympäri maailman sieluttomien hotellien sijasta.

Eritoten 12 tuntia kestäneellä paluumatkalla (pysähdyksineen) oli aikaa paitsi laulaa ääneen - E yritti pitää tunnelmaa yllä radiotaajuuksien ulottumattomissa lallattamalla the Flight of the Concords- sketsiryhmän lauluja, joista kylläkin muisti vain muutamia pätkiä sieltä täältä... Aikaa jäi myös pohtia syntyjä syviä ja mm. muistella kaikkia aiempia autoreissuja. Tälläviisiin:

Vaikka olen arkielämässä vannoutunut julkisliikenteen käyttäjä, edustaa auto minulle vapautta ja seikkailuja.

Olen ajanut halki Skandinavian heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Norjan vuonoja, Ruotsin nypitynsiistejä pihoja ja Tanskan hiekkarantoja ihaillessa tajusin lopullisesti, että veri vetää muualle kuin Suomeen. Maailma on täynnä kaunista, ihmeellistä ja erilaista nähtävää ja paras elämä (itselleni) on sellainen, jossa tätä aarrearkkua saa tutkia mahdollisimman vapaasti.

Olen ajanut halki Euroopan: Baltian maiden, Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Saksan, ja varmaan muutaman muun joita en muista tai joiden kohdalla nukuin, kun muut ajoivat. Tajusin, miten iso ja monipuolinen manner Eurooppa on, mutta toisaalta yhtenäinen ja ystävällinen: rajoilla ei tarvinnut pysähtyä, ja kaikkialla ihmiset suhtautuivat avomielisesti ulkomaalaisiin - onhan useimmilla keskieurooppalaisilla sukulaisia tai ystäviä muissa maissa.

Ranskalaisten perheenjäsenet saattavat työskennellä Belgiassa tai Sveitsissä, saksalaisten Alankomaissa, ja niin päin pois. On todella harmi, jos Iso-Britannian EU-ero saa aikaan dominoefektin, jossa tämä vaivalla luotu ja verellä maksettu (monissa sodissa ennen ja aikana toista maailmansotaa) yhtenäisyys vaarantuu.

Olen ajanut halki Kanadan preerian, keskilännen Saskatchewan-osavaltiosta Kalliovuorille kristallinkirkkaita turkoosijärviä ja kuulasta vuori-ilmaa ihailemaan. Preerian tasaisuudessa, viivasuorilla teillä tulee miettineeksi intiaanien tai korrektimmin first nations (ensimmäiset kansat) kohtaloa. He elivät vuosituhansia harmoniassa luonnon kanssa, pitkin preeriaa vaeltaen, ja nyt alue on pelkkää vehnäpeltoa, teitä ja rekkoja, jotka palvelevat pääasiassa öljyteollisuutta ja kulutushuumaa. Onko kehitys aina edistystä?

Vaikka en haikaile takaisin historian hämäriin, jolloin moni asia oli huonommin (lääketiede, tiede ylipäätään, naisten ja vähemmistöjen asema jne.), useinkin mietin, että nykymeno on vähintään päätöntä tietystä näkökulmista: rahan, tavaran ja kuuluisuuden palvonnan osalta. Donald Trump on tästä hyvä esimerkki.

Olen ajanut aavikon halki Egyptissä kahteenkin otteeseen: ensin Niilin varrella ja toisen kerran Siinain niemimaan kärjen poikki. Kolmen tunnin matkan Luxorista Assuaniin saa matkustaa vain convoy´ssa eli letkassa tai kulkueessa, jota saattaa poliisi. Toisaalta siksi, ettei kukaan jää haaksirikkoon rengaspuhkiautoon aavikolle, toisaalta siksi, että turisteja halutaan varjella mahdolliselta terrorismilta ja maata maineen menetykseltä.

Siinain kärjessä sen sijaan saa ajaa aivan kuten lystää, koska poliiseja on harvaanasutulla alueella vähän, ja todennäköisyys esim. tutkaan jäämisestä on mitätön. Tämä ei ole välttämättä ilon asia, koska kuskisi posottaa kahtasataa, kun on kiire lentokentälle.

Egyptissä opin, millaista on elää leimattuna kansana. Egyptiläiset (muiden arabien lailla) eivät esimerkiksi voi saada Working Holiday-viisumia eli nuorten suosimaa pätkätyö- ja reppureissausviisumia länsimaihin 9/11 tapahtumien jälkeen. Niinpä esimerkiksi nuori kuskimme, 19v. poika, ei pysty muuttamaan isosiskonsa luo Amerikkaan englantia opiskelemaan taatakseen itselleen turistioppaan uran Egyptissä.

Oma etuoikeutettu asema huimaa päätä, kun tajuaa, miten monella ei ole läheskään samoja mahdollisuuksia elämässä kuin meillä E:n kanssa, ja me olemme länsimaalaisittain ihan keskikastia! Eli aika onnekkaita ja rikkaita me suomalaiset, aussit ja eurooppalaiset ylipäätään olemme maailman mittapuulla.

Entäs se Monkey Mia? Oliko visiitin ja maineensa veroinen?

Monkey Mia on Department of Parks and Wildlifen eli ympäristöviraston delfiinitutkimusasema, mutta samassa pisteessä on myös RAC:n eli paikallisen autoliiton luksusleirintäalue, resort. Resortissa vierailusta tulee maksaa ympäristövirastolle luonnonpuistojen pääsymaksu $10/hlö, majoitusmaksun lisäksi siis, jos resortissa yöpyy. Rahalle saa kyllä vastinetta. Alue on pieni paratiisi, jossa ihmiset ja eläimet elelevät sulassa sovussa: delfiinit vierailevat rannassa joka päivä, ja pelikaaneja ja muita lintuja on tientukkeeksi asti.

Delfiiniruokinta tapahtuu niin, että ympäristöviraston oppaat tulevat rantaan kertomaan delfiineistä pienen tietoiskun kolme kertaa aamun mittaan, ja jokaisen varttituokion päätteeksi delfiinit saavat kalan, pari per pullonokka. Kaikki ruokittavat delfiinit ovat villejä aikuisia naaraita, jotka on valittu sillä perusteella, että niiden "delfiiniystaidot" ovat riittävän kypsät: ne etsivät ja saalistavat itse ruokansa, ruokkivat myös poikasiaan, eivät luota vain näihin ympäristöviraston almuihin eivätkä ole alkaneet kerjätä ruokaa turistiveneistä. Jos ruokintaan hyväksymättömät delfiinit yrittävät paikalle, näille ei vain anneta mitään. Oppaat tunnistavat delfiinit ulkonäöstä.

Ennen vuotta 1995 delfiinejä ruokittiin paljon auliimmin ja silloin jopa 90% niiden poikasista kuoli, koska emot eivät oppineet pitämään niistä huolta eivätkä poikaset oppineet pärjäämään itse. Delfiinin päiväannos on 10 kiloa kalaa, joten kala-pari ei vielä tätä rytmiä ja ruokahalua sotke. Eli jos matkustat Monkey Miaan ja haluaisit nakella ämpärikaupalla kaloja delffareille, muista, että se ei ole niille palvelus.

Jos ei ole koskaan nähnyt delfiiniä läheltä, Monkey Mia on mahtava paikka, jossa delfiinit tulevat metrin päähän ja niitä näkee laumoittain. Jos sen sijaan on tällainen hemmoteltu perthiläinen ja näkee delfiinejä jopa korttelikahvilan terassilta joessa leikkimässä, ei se ole aivan yhtä satumainen elämys.

Alla kuvia reitin varrelta ja Monkey Miasta. Monkey- eli apina-nimen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta epäilyksenä on, että olisiko se laivan nimestä 1700-luvulta, vaiko aussislangista 1800-luvulta: lammas - apina...

Lounastauko. Eväät esiin ja piknikille peräkonttiin. 

Tällaisia tennispallon näköisiä villejä kurpitsoja kasvaa teiden laidoilla.

Shell Beach eli simpukkaranta. Koko ranta koostuu simipukankuorista hiekan sijaan.

Majoitus. "Vain" $140 huone/yö, ei edes omaa kylppäriä vaan jaettu. Aikas hintava.. vaikka Monkey Mia hieno paikka onkin! 

Shown päätähdet saapuvat. Delfiiniemo ja delfiini-isoäiti poikasen kanssa, eli kolme sukupolvea. Ikää näillä oli muistaakseni 36 vuotta, 18 vuotta ja vuosi - opas tiesi kertoa.

Kaikilla oli  kiire delfiinejä katsomaan, kun ruokintatuokio alkoi.

Ympäristöviraston opas työssään.

Yleistöstä valittiin aina yksi henkilö antamaan yksi kala. Kukin delfiini sai max. kolme kalaa.

Katsoin, että jännästi ovat laittaneet kuivatun hämähäkin tuohon ilmoitustauluun. Kunnes hämähäkki lähti kipittämään. Urhean E:n käsi ja "ystävämme" huntsman, hyppäävä metsästäjähämähäkki.

E toivoo löytävänsä thorny devilin eli piikkiliskon. 

Muistutustaulu, että kissat ovat tuhoisia villipetoja Australian luonnolle eikä niitä saisi päästää irti.

Tyypillinen sää elokuussa Länsi-Australiassa.

Kävimme vierailulla vanhimpien esi-isien luona. Stromatoliitit ovat bakteerien muodostamia yhdyskuntia (nuo kivennäköiset möykyt), ensimmäisiä elollisia maan päällä. Ikää niillä on jopa kolme miljardia vuotta eli moninkerroin enemmän kuin dinosauruksilla. 

Huono sää, aika palata kotiin. 12 tunnin päähän.

Äitiydestä Australiassa sekä politiikkaa ja eläintarinoita

Sekä Aussilassa että Suomessa eletään budjetintekoaikaa politiikassa, eli kummassakin maassa päätetään, mihin raha riittää ja mihin ei jatkossa. Sattumalta luen juuri kirjaa nimeltään the Moral Lives of Animals eli Eläinten moraali, joka ei äkkiseltään tunnu liittyvän mitenkään politiikkaan tai budjettiin (saati äitiyslomaan, kuten blogin otsikko viittaa). Ja yllättävästi liittyy kuitenkin. Polveileva tarina, mutta pysykää mukana:

Australiassa on tällä hetkellä kova mediameteli siitä, että maan hallitus päätti leikata äitiysvapaita. Entinen käytäntö on ollut, että työnantaja tarjoaa jonkinlaisen palkallisen vapaan, ja sen päälle voi hakea valtion äitiysrahaa, 18 viikon ajan maksettavaa standardi-minimipalkkaa. Nyt hallitus päätti, että äidit voivat saada vain jommankumman: valtion tai työnantajan maksaman vapaan. Isien vapaista hyvä jos on kuultukaan. Edistyneimmät työnantajat saattavat tarjota paria viikkoa isille.

Täällä työnantajat eivät välttämättä myönnä kahdeksaa viikkoa enempää palkallista äitiyslomaa - kaikki eivät välttämättä tarjoa palkallista vapaata ollenkaan. Joten yhdistettyinäkin äitiysvapaat ovat olleet mallia 24 viikkoa eli himpun alle puoli vuotta. Suomesta ei varmasti montaa vanhempaa löydy, jonka mielestä alle puolivuotinen vauva on valmis päivähoitoon; ei täälläkään moni ajatuksesta ilahdu. Omalla työpaikallani tavanomainen malli on, että äiti on vuoden pois töistä, josta puolet palkattomalla vapaalla. Isä saattaa olla viikon-pari kotona jos työnantaja joustaa.

Tanskalainen kollega jättäytyi puoleksi vuodeksi puolella palkalla isyysvapaalle, koska hänellä oli ns. long service leavea eli 'pitkän palveluksen lomaa' kertyneenä; ja muutenkin kulttuurinen tausta sellainen, että tottakai isätkin hoitavat. Tätä monet ihailevat töissä, mutteivät pysty toteuttamaan, koska LSL:ään on oikeutettu vasta 7 vuoden yhtäjaksoisen julkissektoriuran jälkeen (joillain työpaikoilla 10 vuoden). Yksityispuolella tätä etua ei ole.

On suomalaisena ollut uskomatonta seurata aussien keskustelua koko aiheesta. Suurin osa maasta on takajaloillaan, koska heitä ärsyttää hallituksen retoriikka, jossa kaksi äitiysetua käyttäneet maalataan yhtäkkiä huijareiksi. Valtion tarjoaman 18 viikon loman oli alkujaan tarkoitus olla työnantajan etuja täydentävä palvelu, mutta nykyhallitus on vääntänyt sen muotoon "jos otat sekä työnantajalta että valtiolta, olet itsekäs ja ahne etujen riistäjä".

Täkäläisessä keskustelussa puoli vuotta äitiysvapaata on henkinen minimi (jota ei siis nyt saavuteta), mutta sen jälkeen on perheen rahatilanteen sanelema fakta, paljonko jompikumpi vanhempi pystyy olemaan töistä poissa. Täällä ei siis ole mitään vanhempainrahakautta tai kotihoidontukea äitiysvapaan päälle. Herramunjee. En itse ole kotiäitityyppiä ja jos joskus äitiydyn, varmaan kallistun uraäitikategoriaan, mutta silti olen sitä mieltä, että pari-kolme vuotta kotona lapsen kanssa on ihan normaalia ja näin meilläkin tehtäisiin (jos pystytään/pystyttäisiin). Täällä se on a) valtion tarjoamana kallista kommunismia tai b) omakustanteisena pelkästään hyvätuloisten ja hyväosaisten onnenkantamoinen, jos noin pitkään kotiaikaan pystyvät.

On varmaan tullut jo aiemminkin selväksi, etten ole suuresti ihastunut Australian nykyiseen porvarihallitukseen, koska se ajaa niin räikeästi mennyttä maailmaa, jossa tehdaspampuilla on kaikki valta käyttää hyväksi sekä ihmisiä että luontoa. Australiassa on jonkinlaisia sosiaalietuuksia ja alennuksia tarjolla työttömille ja tulottomille, muttei lähelläkään siinä mittakaavassa kuin Suomessa. Opiskelijat maksavat lainarahalla kymppitonneja tutkinnoistaan. Silti hallitus vänkää väkisin opiskelijoista ja etujen saajista sellaista kuvaa, että "laiskureita ja huijareita kaikki tyynni, enemmän pitäisi hommia painaa ja olla tuottavampia".

Loputtoman yrittämisen, tarmon ja loppuunpalamattomuuden kulttuuria sekä parempi tehdä töitä vaikka dollarilla tunti, kunhan ei elä etujen varassa- ajattelua perustellaan vanhalla kunnon väärinkäsityksellä, johon osa taloustieteitä valitettavasti nojaa: elämä on kilpailua ja taistelutanner, jossa vahvat selviävät ja heikot sortuvat. Ihmiset ovat luonnostaan kilpailevia otuksia, jotka ajavat vain omaa (tai enintään perheensä) etuja, ja kun kaikki ajavat yhtäaikaa omia etujaan, jotenkin mystisesti kaikki lopulta voittavat tai ainakin heikot ja turhat yritykset ja yksilöt painuvat pahnanpohjille pois tieltä. Sosiaalidarwinismia.

Sitten hyppy siihen kirjaan, Eläinten moraali (Dale Peterson 2011, ei suomennettu). Peterson toteaa kirjassa, että ensinnäkin koko kilpailuteoria on väärinymmärrettyä Darwinia. Darwin itse uskoi, että ihmisten moraali kumpuaa lajin syntyhistoriasta: eläimetkin kykenevät ainakin esiasteelliseen moraaliseen ajatteluun ja toimintaan, koska muuten ihminenkään ei olisi sellaista kykyä voinut kehittää.

On totta, että usein lajit kilpailevat keskenään resursseista ja elintilasta (ruoka, reviirit), kun taas lajit keskenään tekevät paljon enemmän yhteistyötä kuin on aiemmin edes ymmärretty. Sata vuotta jatkunut Darwinin väärintulkitseminen on johtanut tilanteeseen, jossa eläinkuntaa katsotaan "tuolla ne verissäpäin tappavat toisiaan" - silmin, vaikka todellisuudessa etenkin laumaeläimet käyttävät enemmistön ajastaan yhteistyöhön ja suoranaiseen altruismiin eli muiden edun asettamiseen itsensä edelle.

Peterson listaa monta tutkijoiden tallentamaa esimerkkiä siitä, miten eläimet kykenevät empatiaan eli ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu, ja myös auttamaan pulassa olevaa. Kuten:

Keniassa maatilatyöntekijä sattui törmäämään norsulaumaan ja hermostutti vahingossa lauman johtajanaaraan. Matriarkka hyökkäsi miehen päälle niin, että uhrin jalka murtui eikä tämä päässyt liikkumaan. Miehen työkaverit löysivät hänet seuraavana päivänä, istumassa selkä vasten puuta, norsumatriarkka vieressä partioimassa. Norsu yritti ajaa miehet tiehensä, joten nämä valmistautuivat ampumaan sen. Loukkaantunut mies huusi: "älkää ampuko!", jolloin miehet ampuivat vain varoituslaukauksen. Norsu pakeni. Loukkaantunut mies kertoi, että norsu oli työntänyt hänet puuta vasten istumaan, taputellut häntä hellästi kärsällään ja jäänyt viereen, vaikka norsun lauma eteni muualle. Yöllä norsu oli karkottanut paikalle eksyneen puhvelilauman. Loukkaantunut mies oli varma, että norsu oli yrittänyt auttaa häntä.

Englantilaisessa eläintarhassa bonobo eli kääpiösimpanssi (ihmisten lähin sukulainen) nimeltään Kuni sattui näkemään, kun kottarainen kopsahti Kunin tarhan lasiin, pökertyi ja putosi maahan. Kuni meni tutkimaan asiaa, otti kottaraisen käteensä ja yritti asettaa sen seisomaan maahan. Tajuton lintu ei reagoinut, joten Kuni otti sen uudelleen käteen ja heitti varovasti ilmaan. Kun kottarainen vain putosi maahan, Kuni nosti sen ylös, kiipesi lintu kädessään tarhan korkeimpaan puuhun, kurkotti ylös jalkojensa varassa ja avasi linnun siivet molemmin käsillään. Sitten Kuni heitti linnun ilmaan. Lintu lepatti puolitokkurassa maankamaralle. Kuni kiipesi alas, istui linnun viereen ja vahti sitä pitäen muut bonobot loitolla, kunnes kärsinyt höyhenpallo heräsi ja lensi pois.

Kolmas tarina tapahtui sekin eläintarhassa, Chicagossa. Gorillanaaras nimeltään Binti Jua näki, kun kolmevuotias lapsi tipahti kaiteiden yli gorilla-aitauksen betonilattialle, löi päänsä ja  menetti tajuntansa. Lapsen äiti kirkui paniikissa aitauksen yllä. Binti Jua meni pojan luokse, nosti hänet varovasti syliinsä, taputti selkää, kantoi pojan aitauksen huolto-ovelle ja ojensi hänet eläintenhoitajalle.

Kirjan opetus on, että sekä ihmiset että (ainakin jotkut) eläimet ovat täysin kykeneviä ymmärtämään, miltä toisista tuntuu ja milloin joku tarvitsee apua. Eläimetkään eivät (oman lajinsa sisällä) kilpaile verissäpäin, vaan auttavat jos voivat. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä muistakin avuliaista lajeista kuin kädellisistä, mm. lepakoista, leijonista ja hyeenoista. Siksipä Aussilan nykyhallituksen lietsoma 'kaikki kaikkia vastaan ja voittaja kerää koko potin' - kilpailuasetelma herättää närää muissakin kuin minussa. Raa'an kilpailun väittäminen ihmisluonnon perustaksi on vaan väärin ja tuntuu pahalta, vaikkei altruismia tai empatian juuria kukaan pystyisikään tieteellisen tarkasti selittämään.

Siksipä toivon, että Suomen tuore porvarihallitus ottaa kaikesta talousleikkauspuheesta huolimatta linjan, jossa ei ole tarjolla pelkkää kylmää kyytiä, selän kääntämistä apua tarvitseville, eikä enemmän raadantaa ja rahantahkoamista niiden hyväksi, joilla jo muutenkin on kaikkea.

Perhe, joka ei tarvitse vanhempainrahaa.

Eristyksissä Perthissä

Jos Perthiin muuttaa, saa tottua ajatukseen, että asuu saarella. Saarta eristää muusta maailmasta lännessä meri, idässä hiekka-autiomaa, ja pohjoisessa ja etelässä pikkukylien ketju, joka lopulta johtaa asumattomaan bush'iin, erämaahan. Neljä aktiivista koluamisvuotta Perthissä tarkoittaa, että tämän kaupunkisaaren kulmat on aika lailla nähty.

Perth on WA:n osavaltion ainoa iso kaupunki. WA osavaltiona on yhtä suuri kuin Länsi- ja Keski-Eurooppa. Muut kaupungit WA:ssa ovat max. 30 000 asukkaan kaupunkeja (Busselton, Bunbury, Geraldton, Kalgoorlie ym.) ja niitäkin on vain kourallinen. Lopuissa kylistä asukkaat lasketaan tuhansissa ja pienimmissä vain sadoissa. Pienet kaupungit ja kylät on äkkiä koettu pääkadun päästä päähän, eikä niihin asiakseen lähde useampaan otteeseen turisteilemaan.

Pääsiäisenä olisi ollut mainio pitkä viikonloppu karistaa Perthin pölyt jaloista, mutta täältä maailman reunalta ei noin vain karata. Lento yhtään minnekään vie vähintään neljä tuntia ja viisisatasen per nenu. Minkäänlainen äkkilähtö-huvireissaus, kuten suomalaisten harrastamat pikapyrähdys Berliinissä tai Tukholman-risteily eivät ole vaihtoehtoja. Singaporeen ja Balille saa joskus halvempia tikettejä, mutta koska olemme kummassakin olleet äskettäin, nämä pyyhkiytyivät listalta.

Suomessa minulla oli tapana käydä muuten vaan viikonloppureissussa vaikka Helsingissä tai Tampereella, jos omasta kaupungista loppui tekeminen. Perthissä tällaista aktiviteettia ei ole olemassakaan kuin lähikaupungissa shoppailemassa tai kulttuurimatkalla käynti. Täällä oppii itse kukin sietämään eristyneisyyttä, ei auta.

Pidän Perthistä ja olen neljässä vuodessa ehtinyt tutustua jopa ällistyttävän suureen määrään hienoja ihmisiä, joista on muokkautunut luotettava kaveripiiri. Itse kaupunki ei kuitenkaan muutu isommaksi tai jännittävämmäksi vuosien raksuttaessa. Jos suunnittelet muuttoa Perthiin, harkitse tarkkaan, onko eristyneisyys sinua varten. Luonnonystävälle, eräihmiselle ja rantalomailijalle sijainti on nappivalinta, koska merenrantaa kallioineen, hiekkarantoineen ja dyyneineen piisaa, samoin kuin eukalyptusmetsää. Mutta jos on enemmän kaupunkiaktiviteetteihin suuntautunut, kannattaa varautua siihen, että yhden kaupungin on riitettävä kaikkeen arjessa.

Tajuan, että valitan hyväosaisten ongelmista, mutta utelias luonteenlaatu vetää uuden ääreen. Uusi alkaa olla hivenen kortilla täällä. Onneksi voi aina aloittaa uusia harrastuksia tai kokeilla uutta aktiviteettia. Pääsiäismaanantaille ilmaantui hauska uusi porukka-aktiviteetti kaverin organisoimana, sillä monella muullakin oli sama 'ää, ei oo mitään tekemistä' ongelma. Suuntasimme tunnin matkan päähän pohjoiseen sandboarding'ia eli hiekkalautailua kokeilemaan.

Täällä monien kansallisuuksien maassa vuodenaikajuhlia kuten pääsiäistä ei vietetä koko kansan toimesta samalla kaavalla, vaan kaikki tekevät omien perinteidensä ja mieltymystensä mukaisia juttuja. Pääsiäiskoristeita ei kauppojen suklaapupuja ja -munia enempää näe, eivätkä kevättä ennustavat virpomaoksat ja hiirenkorvat syksypääsiäiseen sopisikaan. Camping on ausseille rakas elämäntapa ja niinpä pääsiäisen pitkä viikonloppu oli houkutellut puoli Perthiä pikkuruisen Guildertonin kylän leirintäalueelle grillaamaan, telttailemaan, uimaan ja piknikille.

Meidän joukkue oli kuitenkin lähestulkoon ainoa, joita Guildertonin kuuluisien korkeiden, jyrkkien hiekkadyynien olemassaolo kiinnosti laskettelumielessä tai muutenkaan. Kummallista sikäli, että dyyneillä temmeltäminen olisi varmasti lasten mieleen.

Dyyneille ei ole autotietä, vaan sinne pääsee vain ylittämällä n. 40 metriä leveän joen, tai kiertämällä jalkaisin pari ekstrakilometriä poluttomassa, upottavassa hiekkavarvikossa. Kavereitamme ei kylmä jokivesi pysäyttänyt, vaan kymmenen ihmistä pakkautui vuorotellen kahteen yhden hengen kanoottiin. Kuivana ei päässyt yli kukaan, koska kanootit pyörivät ympäri ylipainon alla. Lisähaasteena piti pitää lasketteluun tarkoitetut pahvit kuivina.

Itseäni ei kylmässä vedessä pulikointi sytyttänyt yhtään, ja E lähti sankarillisesti kanssani kiertämään dyynille maateitse. Minä raijasin Ikea-kassillista laskettelupahveja (pahviroskiksesta edellisenä iltana näpistettyä) ja E kantoi eväs- ja vesipulloreppua. Pääsimme perille kohtauspaikkadyynin harjalle ensimmäisinä, vaikka tallustamiseen kului puoli tuntia.

Muut ratkoivat vielä kanoottien pulmapähkinää: kaksi menee yli, yksi palaa takaisin kahdella kanootilla, taas kaksi meloo yli, yksi palaa takaisin, unohtaa toisen kanootin airon, pakataan kahteen kanoottiin liikaa väkeä, koska kärsivällisyys alkaa loppua, pyörähdetään ympäri ja kastellaan peruuttamattomasti kännykät, hukataan avaimet... Lopulta olimme kuitenkin kaikki dyynin harjalla valmiina laskuun. Lennokas syöksy pahville ja hurja kiito huipulta hiekka pöllyten!
Eikun.

Todellisuudessa pahvi ei luista pätkääkään. Mattapintainen ruskea pahvi ei liiku, ei inahda, vaikka miten pehvalla hinkuttaisi ja potkisi vauhtia. Se siitä Ikea-kassillisen kanniskelusta tuulenpuuskien, hiekanpöllytyksen ja risukoiden läpi. Onneksi muutamilla oli mukana bodyboard eli puolimittaisen surffilaudan näköinen, liukkaalla pinnoitteella päällystetty styroksilauta.

Bodyboardilla homma hoitui sutjakkaammin, tosin tässäkin vauhti riippui laskijan painosta. Surffaukseen tottuneet hyppäsivät laudan päälle mahalleen lennosta ja sehän kiisi kuin pulkka. Meikäläinen sai juuri ja juuri riittävästi vauhtia, että meiningissä oli jotain mieltä. Koska lautoja oli vain kolme ja meitä laskijoita tusina, jonotusaika venyi väistämättä.

Lautailu on hauskaa ensimmäiset puoli tuntia, sen jälkeen raskaan 30 metriä pitkän hiekkarinteen ylös tarpominen alkaa verottaa liikaa. Kolme laskua per pää ja innostus ja rieha alkoivat kummasti hiipua. Yksi pariskunta lähti uimalla takaisin kohti autoaan ja leirintäaluetta, kun heille tuli märkäpuvuissa liian kuuma. Toinen pariskunta seurasi pian perässä, koska tuli liian nälkä ja heikko olo. Tässä vaiheessa me loputkin päätimme palata leirintäalueelle yhteiselle piknik-lounaalle. E ja minä lähdimme jälleen maareittiä, muut veteen tottuneina joen yli.

Dyynille päin kävelimme maastoautojen uraa pitkin, mutta takaisinpäin halusin oikaista, koska a) olin varma, että jokivarren seuraaminen linnuntietä on nopeampaa ja b) kumpuisessa maastossa mutkaisella maastoajoreitillä palloilu ei ole terveellistä, jos ei halua jäädä maasturirevittelijän alle.

Pieleenhän se lähti menemään välittömästi. Miehenkorkuinen risukko ja kumpuileva maasto eivät antaneet yhtään periksi, ja suoraan läpi olisi päässyt enintään sapelin kanssa. Australian rantakasvillisuus on hämmästyttävän vihamielistä, sillä tiheämpää, okaisempaa piikkilankatappuraa saa hakea. Itse olin vieläpä liikenteessä puolipitkissä legginseissä eli mahdollisimman vähällä säärisuojalla riipiviä oksia ja mahdollisia käärmeitä vastaan. Lapset, ei näin.

Syynäsin maastoa parhaani mukaan skannatakseni mahdolliset myrkkykäärmeet ajoissa. Ei mitään missään, hyvä! Kunnes E vahingossa polkaisi hiekasta esiin ruskea-kelta-raitaisen käärmeenpoikasen. Tiger snake, tiikerikäärmehän se siinä. Maailman vaarallisimpia käärmeitä. E napsi käärmeestä innoissaan kuvia (onneksi sentään kunnioittavaa välimatkaa pitäen), kun itse vahdin puolipaniikissa omaa neliömetriäni nähdäkseni, ettei mistään tursua käärmeen sisaruksia. Onneksi ei. Kyynärän mittainen tiikerikäärme kaivautui hiekkaan salamavauhtia ja katosi sinne. Sukulaisiaan emme nähneet.

Turhauttavaa siksak-etenemistä kulkukelvottomassa pusikossa jatkui kolme varttia, kunnes vihdoin bongasimme sen polun alkupään, jota pitkin dyynille lähdimme. Aikaa leirintäalueelle paluuseen kului kaksin verroin menomatkaan nähden. Kun löysimme piknik-kaverit, olivat kaikki jo hyvässä vauhdissa syömässä valmiiksi katetulla viltillä. E sai nöyrtyä, koska oli dyyniltään ilakoinut kuuluvasti, miten me valitsimme paremman ja nopeamman taktiikan kuin kanoottitiimi. Instant karma.

Tulipahan suoritettua päivän liikunta-annos raskaassa hiekassa tarpoen. Piknik, etenkin jälkkäriksi ostetut suklaalevyt, -keksit ja -muffinit, katosivat parempiin suihin ennätysvauhtia. Alla tunnelmia.