Suorat sanat

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että mielestäni ristiriitaisesti Australialla on maine hyvin rentona, letkeänä ja aurinkoisena paikkana, vaikka täällä toisaalta ollaan hyvinkin tiukkoja turvallisuuden ja sääntöjen suhteen. Palautteeksi sain enimmäkseen yllättynyttä hämmästelyä, mutta myös kommentteja, että tottakai letkeys rakentuu juurikin sen tiukkuuden päälle - vain maissa, joissa on oikeasti turvallista, voidaan ottaa rennosti. Eli eihän tuossa mitään ristiriitaa.

Ilmeisesti en onnistunut kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani, joten selvennän hitusen. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa on runsaasti erilaisia sääntöjä ja turvallisuusraameja, silti niillä ei ole letkeänrennon kulttuurin mainetta. Toisaalta maissa, joissa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja ihan arkielämä riskientäyteistä, voi olla hyvinkin leppoisa kulttuuri - tällaisina ainakin moni Etelä-Amerikan ja Afrikan maa tunnetaan. Eli kyllä meikäläisen silmään aika selkeänä hyppää tämä letkis silti tiukkis-ristiriita Australian kohdalla.

Tämä vain alustuksena, josta vaellellaan toiseen alustukseen ennen varsinaista aihetta. Blogini on omasta ja ehkä lukijoidenkin mielestä muuttunut paljon kriittisemmäksi Australiaa kohtaan vuoden 2021 mittaan ja linja arvatenkin jatkuu myös 2022. Tämä osin johtuu omista kokemuksistamme - suomut ja ruusun terälehdet karisivat luomiltani, kun kohtasimme Australian uber-tiukan koronapiikkilankalinjan omakohtaisesti -, toisaalta olen näin vuosikymmenen jälkeen paljon syvemmin sisällä maassa kaikin puolin, myös kulttuurissa, historiassa ja näiden kipupisteissä. Joita Australialla kolonialistivaltiona ikävä kyllä riittää. 

No taasko tästä seuraa valitusta ja urputusta, kannattaako lopettaa lukeminen heti? En valita enkä urputa huvikseni, vaan kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ja sietää vaikeitakin asioita. Ja tämä mielestäni on erityisen suomalainen piirre: ulkosuomalaiset ovat kirjoittaneet muistelmia ja mietteitä jo parisensataa vuotta ja suomalaisten kaikkein yleisin luova harrastus jonkun kyselytutkimuksen mukaan on juurikin pöytälaatikkokirjoittaminen, jonka avulla voi käsitellä aivan kaikkea.

Viimein nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. 

Australia valtiona, ja aussit henkilöinä, eivät (mielestäni) suomalaiseen verrattuna oikein kestä vaikeista asioista puhumista niiden oikeilla nimillä, vaan keskustelu ohjataan johonkin ihan muuhun - joko kepeään tai tyhjänpäiväisiin skandaaleihin, kunhan ei vain tarvitse oikeasti puida mitään vaikeaa. 

Esimerkkejä:

Länsi-Australiassa ei ole kuulemma tapana ottaa valokuvia hautajaisissa. Hautajaiset ylipäätään ovat aika erilainen tapahtuma kuin Suomessa. Kun Suomessa varataan seurakuntatalo koko lauantai-iltapäiväksi, syödään karjalanpaistia ja keitinperunoita, juodaan täytekakkukahvit, kahvitetaan pappi, itketään, lauletaan virsiä ja lopuksi ehkä aivan pienesti jo nauretaan vainajaa muistellessa, täällä Wessilässä hautajaiset ovat arkipäivänä ja niissä piipahdetaan keskellä työpäivää(!). Hautajaisista ei puhuta jälkeenpäin eikä niitä näköjään myöskään aktiivisesti muistella ainakaan valokuvien muodossa. 

Hautausmaita ei samassa mielessä ole kuin Suomessa. Tottakai täälläkin vainajat haudataan heille varatulle alueelle, mutta hautausmailla ei käydä massamitassa vainajia muistelemassa eikä siellä todellakaan käydä ns. huvikseen, toisin kuin Suomessa, jossa hautausmaat usein toimivat myös rauhallisina hiljentymispuistoina. Wessilän hautausmaat ovat usein ankeita paahteisia hiekkakenttiä ison autotien varrella. Edes Perthin vanhin historiallinen hautausmaa ei ole yleisölle auki kuin pyynnöstä ja se on kaikkiaan heinittynyt, ränsistynyt pelto, pioneerihistorian muistomerkin sijasta.

Vainajan muistoa kunnioittamaan perheet saattavat kuitenkin pystyttää pienen muistomerkin esimerkiksi onnettomuuspaikalle, jos kuolinsyy oli autokolari; tai tilata kunnalta puistonpenkin muistolaatoin jollekin kauniille, vainajalle tärkeälle paikalle. 

En ole koskaan, yhtään kertaa koko vuosikymmenen aikana, jutellut syvällisesti yhdenkään aussin kanssa mistään vaikeasta, surullisesta tai konfliktiherkästä aiheesta. Toki iso osa hyvistä ystävistäni täällä on mamuja (useimmiten australiansuomalaisia), mutta kuitenkin muutama oikeasti läheinen kaveri paikallisistakin on. Tiedän, että heidän kaikkien elämässä on ollut vaikeita aikoja, menetyksiä, kamppailua, traumoja, mutta ne on kaikki mainittu ohimennen ja niistä on keskusteluissa seilattu äkkiä eteenpäin. Ei aleta purkamaan, vellomaan, käymään läpi. Mutta toisaalta, miten ystävyys syventyy, jos tällaisia elämän tummia pohjavirtoja ei noteeraa tai jaa?

Sen sijaan uusia suomalaisia täällä tavatessani opin heistä yleensä jo ensimmäisellä, viimeistään kolmannella kerralla, jotain melko pysäyttävää - suomalaiset mielellään avautuvat vaikeistakin asioista ja esimerkiksi kuolemaan liittyvät keskustelut (mm. pitäisikö tehdä testamentti, tai vanhemmat alkavat ikääntyä ja heidän kuolemansa pelottaa) eivät ole ollenkaan harvinaisia. Välillä tässä uhkaa käydä itselleni käänteinen kulttuurishokki, sillä usein yllätyn hetkellisesti siitä, miten avoimesti ja mitä suomalaiset jakavat aika vieraidenkin kanssa. Ymmärtääkseni suomalaiset ottavat tämän avoimuuden aitoutena ja rehellisyytenä, ja sitä arvostetaan - näin itsekin teen, kulttuurishokkihämmennyksestä taas toivuttuani.

Australialla olisi kuitenkin kansakuntana TODELLA paljon vaikeita teemoja puitavana ja näin Australia-päivän alla (26.1.), eräs vakio-ongelma nostaa päätään: aboriginaalien ylisukupolvinen, historiallinen sorto, ja tästä seurannut trauma ja sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat. 

Aloitan pienellä arkipäivän esimerkillä. Kävimme kaveriperheen (ausseja) kanssa Rottnest Islandilla, joka on perthiläisten suosituin lomasaari puolen tunnin lauttamatkan päässä Intian Valtamerellä. Nykyään aurinkoinen perheparatiisi on kuitenkin historian haamujen hautausmaa, sillä se toimi aboriginaalien vankilana, sittemmin pakkotyösiirtolana vain 90 vuotta sitten. Kävimme pyynnöstäni saaren museossa, jossa aussiperhe ei ollut käynyt vielä koskaan, lomailtuaan Rottolla vuosittain. He lähtivät pois ennen minua, ulos aurinkoon, koska näyttely keskitysleirimäisyydessään oli "liian masentava". Niinkuin olikin.

Olen yrittänyt jo monta päivää katsoa dokumenttia nimeltään Incarceration Nation (SBS:llä), mutta en ole päässyt puoltaväliä pidemmälle. Dokumentti kertoo siitä epäsuhdasta, että Australiassa aboriginaaleja, mukaanlukien lapsia (rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on täällä 10v), tuomitaan vankiloihin suhteessa paljon enemmän kuin valkoisia tai muita etnisyyksiä. Dokumentissa on runsaasti valvontakamerakuvaa siitä, miten vartijat kohtelevat vankeja. Näihin kuviin yritykseni katsoa aina tyssää. En. Pysty. 

Kun kymmenvuotias orvoksi jäänyt poika heitetään niskasta pitäen patjalle, riisutaan väkisin alasti kolmen karhunkokoisen vartijan toimin ja jätetään yksin itkemään paniikissa sairaalakaapu vieressään - vastauksena itsemurhauhkailuihin - tätä ei pysty yksikään äiti katsomaan sydämen särkymättä. Korjaus: yksikään normaali, järkevä, tunteva ihminen. Ja tämä kohtaus ei edes ole pahin - lähimainkaan - dokumentissa.

Meillä töissä aboriginaalien voimauttaminen (paremman sanan puutteessa) on parin viime vuoden aikana lähtenyt uudelle kierrokselle sillä, että henkilökuntaa koulutetaan paljon aiempaa ponnekkaammin. Meitä kehotetaan myös osallistumaan aboriginaaleille tärkeisiin tapahtumiin kuten muistomarsseihin. Mikä minulle, ulkopuoliselle (siis ei Australiassa syntyneelle) pistää silmään on, kuinka varovaisesti koulutuksen täytyy tapahtua. Etnisyyksien välinen jännite on yllättävän vahva mielestäni: aboriginaalit suhtautuvat anglo-ausseihin eli valkoisiin vähintäänkin kyräillen ja sama kääntäen toisinpäin. Joskus kyräily leimahtaa täyteen vihaan.

Kaikki koulutuksemme alkavat maan tunnustamisella (acknowledgement of country), jossa järjestäjä osoittaa kiitoksen alueen perinteiselle haltijaheimolle. Tämä sinällään on normitapa ja osa kaikkia virallisia puheita. Mutta seuraavat kouluttajan sanat ovat: no blame no shame. Eli: ei syyttelyä, ei häpeää. Aboriginaalikouluttajat tietävät, että valkoiset eivät kuuntele heitä, elleivät ensin saa "vapautusta" esi-isiensä (tai omista) synneistä - kaikesta siitä ylenkatsonnasta, syrjinnästä, rakenteellisesta tai suorasta väkivallasta, jota aboriginaaleja kohtaan on osoitettu nyt kaksi vuosisataa. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten - vankilasaarimenneisyytensä takia? - Australian kulttuuriin kuuluu (minun nähdäkseni) tietynlainen manipulaation ja väärinkäytösten pelko. Kukaan ei halua olla vedätetty ja kaikki hivenen ennakoivat ja torjuvat mahdollista vedätystä jo ennakkoon. Ehkä tästä syystä moni ei halua/uskalla liikaa avautua, ettei vain joudu jotenkin hyväksikäytetyksi tai petetyksi. Olenpa peräti sellaisiakin mielipiteitä kuullut, että suomalaiset ovat hieman yksinkertaisia paljastaessaan niin paljon, heti, avoimesti. Naiivia sinisilmäisyyttä, ehkä, mutta sehän riippuu näkökulmasta.

Huijausrikoksia täällä ikävä kyllä paljon tapahtuukin, eli ei ihan tuulesta temmattu fobia. Mutta. 

Olen aiemminkin jo monta kertaa mutissut ja murissut siitä, miten virallinen* pikkulastenkasvatuslinja Perthissä on, että luulot pois jo vauvana, oppii tavoille, kuriin, rutiiniin, ja sitten on kaikkien elämä helpompaa. Tämä ilmenee CIO-menetelmän (cry it out) suosimisena ja pikkuvauvan päivän aikatauluttamisena (neuvolan virallisten ohjeiden mukaan vauva ruokitaan heti herättyään, sitten leikitään hieman, sitten nukutetaan, ei missään nimessä niin, että esim ensin leikitään ja sitten imetetään uneen, nounou. Kaikkein pahin synti on perhepeti, joka täkäläisen linjauksen mukaan on vaarallinen). Jos lapsi ei näihin luonnostaan taivu niin sitten hänet pitää siihen koulia, ja kaikki vastustelu ja itkeminen ovat vain tottumattomuutta ja manipulointia. 

*Huom: ei tarkoita, että läheskään kaikki vanhemmat tai edes kaikki viranomaiset tätä kannattavat, mutta tulee esiin mm. terveydenhuollon esitteissä, joskus päiväkodin työntekijöiden käytöksessä, ym.

Saattaa kuulostaa kaukaahaetulta, mutta mielestäni tämä ihmiskäsitys - muut koittavat manipuloida, sinun tehtäväsi on koittaa olla joutumatta manipuloiduksi - aiheuttaa juurikin tuota kymmenvuotiaiden lukitsemista nuorisovankiloihin (joista aikuisempana päätyy aikuisten vankiloihin, kun elämänkoulu siihen mennessä on ollut vankilasta, koulukodista ja huostasta toiseen kulkemista). Näitä lapsia ja nuoria ei nähdä sinä mitä he ovat - moniongelmaisina lapsina vailla huolenpitoa, mielenterveyspalveluja, koulutusta, oman perheen ja suvun turvaa, koska yleensä tulevat rikkinäisistä kodeista. Vaan manipuloivina lusmuina, rikollisenalkuina, joista pitää kitkeä kaikki juonet vaikka väkivalloin. Australia muuten oli viimeisiä länsimaita, jossa ruumiillinen kuritus kouluissa kiellettiin (v. 1985 julkissektorin kouluissa ja 2006 yksityiskouluissa).

Valtaväestön käsitys vaikuttaa olevan, että lakeja ja sääntöjä rikkovia tulee rangaista äkkiä, rajusti, kunnolla, jotta oppivat olemaan. Tämä yltää myös pakolaisten kohteluun (Australia pitää jo kymmenettä vuotta vangittuna ilman tuomiota noin sataa ihmistä, joista osan YK on todennut pakolaisiksi, mutta Australia ei tunnusta), ja nyt myös koronalinjaan: Länsi-Australia aikoo jatkaa lähes täydellistä matkustuskieltoaan ja rajasulkuaan muuhun maahan ja maailmaan jo kolmatta vuotta, ettei kukaan vain levitä tautia ja riko sääntöjä. Tiukka linja takaa turvan, ajatellaan.

No mitä minä tästä täällä huutelen, miksen tee asialle jotain? 

Juurikin tämä on viimeaikainen päänsärkyni. Minua painaa suunnattomasti, että kirjoittamalla ei voikaan muuttaa asioita. Kun aloitin blogin v. 2011, kuvittelin naiivisti, että näistä teksteistä seuraa jotain muutosta maailmaan. Alkuun lähinnä siis järkeilin, että postauksistani saisi infoa ja neuvoja Australiaan-muuttoon tai ulkomaille muuttoon ylipäätään. Samalla oppisi kulttuurieroista ja kulttuurishokista, valmistautumista varten. Ajattelin myös, että tekstini yleensäkin voisivat rohkaista ihmisiä tekemään erinäisiä muutoksia elämässään, kuka mitäkin etsii ja tarvitsee. Ehkä, toivottavasti, joitain näistä on pienessä mittakaavassa totetunut. Mutta en ikinä kirjoittamalla pysty muuttamaan sitä, mitä eniten haluaisin, eli jollain lailla vähentämään vääryyksiä maailmasta. Ja tämä ihan oikeasti ja julmetusti turhauttaa minua jopa siihen pisteeseen, etten välillä juuri siksi saa blogattua, koska kirjoittaminen tuntuu niin turhalta. 

Mutta mikä on vaihtoehto? 

Osallistun jo tapahtumiin, mielenosoituksiin, vetoomuksiin, kampanjoihin. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, kirjoitan poliitikoille, lobbaan siellä missä pystyn yhden hengen voimin. Mutta ei se riitä. Ihmiselle, jonka työ on kirjoittaminen (tutkijana), sen tajuaminen, että maailma ei muutu piirun vertaa minun näppikseni kautta, on oikeasti aika masentavaa. 

No, vaikutusmahdollisuuksien etsintä jatkuu. Ei se maailma muutu silläkään, että antaa periksi. Sisu, tuo suomalaisten oma voimaeläin, jossain sielun sisimmässä ilmeisesti yhä jaksaa tikuttaa juoksupyörässään. 

(C) SBS

Kuka on vastuussa tekemisistäsi?

Viime kuukaudet Australiaa on puhuttanut väite, että Melbournea terrorisoivat "sudanilaisjengit". Sisäministeri jostain syystä kokee asialliseksi tätä väitettä levittää, vaikka faktapohjaisesti sudanilaiset tekevät 1% Australian rikoksista, 78% on ihan aussien ja uusseelantilaisten omia tekosia ja loput sitten eri kansallisuuksien. Täällä asuu n. 200 eri kansallisuutta, joten porukkaa on laidasta laitaan, suurin osa kunnollisia, osa vähemmän.

Tämä bloggaus ei ole asiasta rikollisuus siltään, vaan asiasta mitä "yhteisö" voi asialle tehdä - vai voiko juurikaan? Nimittäin näitä sudanilaisuutisia siivittää aina some-kansan vankka vaatimus, että sudanilaisyhteisön tulisi puuttua asiaan ja ratkoa ongelma yhteisönsä sisällä. Samaa linjaahan kuulee aina, kun johonkin tiettyyn etniseen tai kulttuuritaustaan kuuluva tekee rikoksen: miksei X-yhteisö puutu asiaan, tuomitse rikoksia, estä niitä tapahtumasta? X-yhteisö on selvästi kokonaisuudessaan rikollinen, koska ei estä jäseniään rikkomasta lakia. Näkyvin esimerkki varmasti tällä hetkellä on, miten muslimeista puhutaan, mutta X:n voi korvata ihan millä vain taustalla.

Kuulun itse ns. suomalaisyhteisöön Perthissä ja olen mielestäni jonkinsortin yhteisövaikuttaja eli aktiivinen järjestämään tapahtumia ja kokoontumisia suomalaisille. Eniten suomalaisia kerralla olen täällä tavannut Suomi-koulun ja Suomi-kirkon yhteisesti järjestämillä Suomen 100-vuotisjuhlilla viime joulukuussa - n. 170 ihmistä. Mutta, ovatko nuo 170 koko Perthin "suomiyhteisö" ja mitä se edes tarkoittaa? Täällä on suomalaisia tai suomalaistaustaisia monesta syystä, eikä missään ole tilastoa, paljonko meitä palloilee Perthissä yhteensä.

Osa käy ja lähtee esim. välivuodella, Working Holidaylla, etätöitä tekemässä, tai expattina jonkin firman lähettämänä. Osa asettuu aloilleen hieman pidemmäksi aikaa, opiskelemaan, työskentelemään, perhettä perustamaan. Osa on ollut Perthissä vuosikymmeniä, muttei ole kokenut tarvetta verkostoitua muiden suomalaisten kanssa, tai ainakaan sellaisten kanssa, jotka ovat tulleet paikalle myöhemmin. Oma arvioni Perthin seudun suomalaisista liikkuu missä vain välillä 200 - 1000 riippuen siitä, kuka lasketaan tai kuka haluaa tulla lasketuksi mukaan. Ovatko turistit suomiyhteisöä? Entä toisen tai kolmannen polven suomalaiset? Tai ne, jotka eivät koskaan osallistu mihinkään  yhteisiin juttuihin, kun heillä on omatkin paikalliset ei-suomalaiset piirit?

Suomiyhteisö ei ole sen enempää olemassa yhtenäisenä, yhteisesti asioista päättävänä heimoneuvostona kuin sudanilais- tai muslimiyhteisö.

Jokaisella tiettyyn taustaan tai ryhmään kuuluvalla on omat ympyränsä, eikä sama kieli- tai kulttuuritausta takaa, että kaikki tuntevat kaikki, tulevat kaikkien kanssa toimeen, noudattavat samoja tapoja tai jakavat jonkinlaisen saman yhteisen johtajan, joka sanelee, miten eletään. Jopa uskontokunnittain ihmisten välillä on rajuja eroja ja yksi muslimi tai yksi kristitty voi olla vakaumuksestaan ja elämäntavastaan ihan eri mieltä kuin toinen muslimi tai toinen kristitty.

Seuraa esimerkkitarina aiheesta, mikä on yksilön ja yhteisön suhde tilanteessa, jossa yksilö tekee idioottimaisen tai moraalisesti väärän päätöksen. Tarina on palasteltu yhteen täällä kuulemistani tositarinoista (ei tosin vain suomalaisille tapahtuneista).

Pekka muuttaa Perthiin toiveikkaana uuden uran ja uuden elämän suhteen, onhan hän kuullut kaupungista paljon hyvää tutuilta, jotka ovat jo sinne työllistyneet. Pekka aloittaa työnmetsästyksen Working Holiday-viisumilla ja pian tärppääkin. Ammattinsa vuoksi hän pääsee kokiksi ravintolaan. Pekka puurtaa pitkää päivää ja hyväksyy sen, että lakisääteisiä penalty rates eli ilta/sunnuntaikorvauksia ei makseta, koska yrittäjä vakuuttaa, että sponsoroi Pekalle työviisumin WH:n päätyttyä. WH:lla kun saa työskennellä vain 6kk yhdelle työnantajalle, kun taas työviisumilla viisumityypistä riippuen 2-4 vuotta, jopa pysyvästi Australiaan jääden.

Viidennen kuukauden kohdalla Pekkaa alkaa ahdistaa, kun viisumia ei näy eikä kuulu, mutta yrittäjä vakuuttelee, että paperityö on ihan käynnistymäisillään. 6kk tulee täyteen ja yrittäjä toteaa, ettei pystykään sponsoroimaan Pekkaa, voivoi, kiitos ja ei muistella pahalla.
Alkaa taas armoton työnmetsästys.

Työtilanne on huonontunut eikä Pekalle löydy vakipaikkaa ravintoloista, pelkästään satunnaista keikkaa, joka ei kata vuokraa ja elämistä. Aiempien kesätöidensä ansiosta Pekka löytää Gumtreestä eli nettitorilta paikan brick layerina eli muurari-laatoittajana. Homma ei ole lupauksista huolimatta ns skilled muurausta vaan hän lähinnä avustaa muuraria, sekoittaa betonia ja kantaa sementtisäkkejä ja painavia tiilipakkauksia päivät pitkät jopa +37 asteen helteissä. Tälläkin kertaa on puhetta sponsoroinnista, mutta Pekka on viime kerrasta viisastunut ja ottaa selvää myös muista viisumivaihtoehdoista voidakseen jäädä maahan WH:n jälkeen. Mahdollisin väylä on TAFEssa eli ammattikorkeakoulussa opiskelu, mutta kurssit maksavat lähes kymppitonnin ja hänellä ei ole sellaisia säästöjä kasassa.

Työmaa ei ole paras mahdollinen. Pekka kuulee joka päivä kuittailua aksentistaan ja epäilyä, että hän on vähän jälkeenjäänyt, koska englanti ei aina luonnistu. Asiasta välittämättä hän tekee tuplavuoroja ja raataa ylitöitä niin paljon kuin ehtii - tämä firma sentään maksaa ylitöistä. Mutta, Pekka alkaa huomata ongelmia palkkakuiteissaan. Kaikkia tunteja ei olekaan maksettu, Pekan palkasta puuttuu jopa 15% useampia kertoja peräkkäin. Pekka valittaa asiasta ja firma lupaa tarkkaan tutkia palkkakuitit. Pekan casual eli tarvittaessa töihin tuleva työsopimus kuitenkin päättyy ja loppupalkka ei tule tilille ollenkaan. Lopulta yritys ei enää vastaa Pekan puheluihin eikä palkkaa näy, ei kuulu. Pekalta puuttuu vielä tonni tarvittavasta summasta TAFEen, jotta hän voi hakea uutta viisumia ja jäädä maahan. Maastapoistumispäivä lähenee joka hetki.

Täysin kypsähtäneenä kokemaansa kohteluun, Pekka tapojensa vastaisesti pyöräilee työmaalle yöllä, rikkoo munalukon ja varastaa työkalupakin, jonka sisällön tietää arvokkaaksi ja panttilainaamokelpoiseksi. Jos ei palkka tule, se otetaan itse, hän ajattelee, helteen sumentamin aivoin.

Kysymys: mitä suomiyhteisön tulisi tässä tilanteessa tehdä? Miten estää suomalaista kettuuntumasta ja ottamasta oikeutta omiin käsiin? Eritoten, jos kukaan muu suomalainen ei edes tunne Pekkaa tai tiedä hänen kokemastaan kohtalosta?

Tällä en väitä, että jokainen rikos on yhtä "mitätön" kuin Pekan, tai että rikoksia ylipäätään pitäisi jotenkin yrittää puolustella, pehmennellä tai ymmärtää. Ei tietenkään. Lähinnä pohdin, miten realistista on odottaa jonkinlaista yhteisöneuvosto-asiaanpuuttumista, kun sitä myyttistä yhteistä heimoa ja heimojohtajaa perustuen samaan kieleen tai synnyintaustaan ei itse asiassa ole?

Enemmistön edustajana on usein helppo unohtaa, että vähemmistöt(kään) eivät ole henkilökohtaisissa tekemisissä kaikkien tai edes suurimman osan kanssa omassa "yhteisössään". Edes 170-päinen suomiyhteisö ei pysty vastaamaan "omiensa" tekemisistä, miten silloin monituhatpäinen tai jopa monisatatuhatpäinen porukka? Kun suomalainen tekee Suomessa rikoksen, vaaditaanko kaikkia suomalaisia tuomitsemaan se, tai puuttumaan asiaan jotenkin? Yleensä ei, koska asiaanpuuttuja on oikeutetusti poliisi ja tuomari. Jos asia hoidettaisiin jotenkin muuten, "heimona", lähestytään uhkaavasti oman käden oikeutta ja lynkkausmahdollisuutta, jotka eivät mitenkään kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Oikeusvaltioon ei myöskään kuulu ajatus, että eri kansankerroksille tai ryhmille on eri oikeuskäytännöt.

Mutta tarkoittaako yhteisön paine oman käden oikeutta? Eikö se pikemminkin tarkoita vaikuttamista, asiaanpuuttumista ennakkoon, tilanteen hillitsemistä? Kyllä, parhaimmillaan. Tätähän koko ajan tapahtuukin kaikkialla maailmassa, kun esim perheet, naapurustot tai koulut yrittävät vaikuttaa lasten ja nuorten käytökseen positiivisesti. Ei kuitenkaan ole realistista ajatella, että esim Perthissä koulua käyvän suomalaisnuoren käytökseen vaikuttaa eniten "suomiyhteisö" sen oman lähiyhteisön sijasta: perhe, koulu, naapurusto, harrastuskaverit sekä yhteiskunta ylipäätään sääntöjensä, lakiensa ja ohjeidensa muodossa.

Pointtini ei ole, etteikö yhteisöön kuuluminen ole tärkeää, tai etteikö samaan kieli-, uskonto- tai kulttuuritaustaan kuuluvilla ole keskenään verkostoja. Pointti on, että vähemmistöjen kohtelu "heimoina" ei ole hedelmällistä eikä realistista. Kuulumme kaikki moniin eri yhteisöihin ja kaikkein tärkein moraalikoodisto tulee maan laista, koska se on ainoa, jota voidaan lakiteitse velvoittaa noudattamaan.

Miten todennäköistä on, että suomalainen aktiivisesti puuttuu toisen tuntemattoman suomalaisen elämään, kun bussissa viereen istuminen on haaste? :D

Joukkoon kuulumisen voima eli suomi-identiteetistä

Me Perthin Suomi-koulun aktiivit vietimme eilen "koulutuspäivää", eli saimme puhujavieraaksi Lontoon Suomi-koulussa pari vuosikymmentä sitten vaikuttaneen henkilön, E.L.n. Hän puhui meille aiheesta, mitä on huomannut oman lapsen kehityksessä siitä saakka, kun tämä kävi Suomi-koulua ja on nyt aikuistunut; sekä millaiset asiat aikoinaan Suomi-koulussa olivat lasten mielestä kiinnostavia ja millä intoa kielenoppimiseen pystyy pitämään yllä erikielisessä arjessa.

Lisäksi tänään Perthin suomalaiset viettivät juhannusjuhlia ennätysmääräisenä, paikalla kävi arviolta jopa 70 ihmistä, kun aiemmin juhliin on osallistunut enimmillään 40-50. Oli todella kiinnostavaa ja opettavaista kuulla kommentteja sekä ulkosuomalaisilta, suomalaisten vanhempien lapsilta että suomalaisten puolisoilta siitä, mitä suomalaisuus heille merkitsee. Kokoan yhteen huomioita eiliseltä ja tältä päivältä siitä, millainen merkitys on identiteetillä elämälle ja hyvinvoinnille.

Olen itse mukana Suomi-koulun toiminnassa yleisestä mielenkiinnosta opetukseen, sekä yhteisöllisyyden ilosta, mutta oma elämäni olisi aivan hyvää ilman koko toimintaa. En siis ole aiemmin edes ymmärtänyt arvostaa aktiivisuuttamme niin paljon kuin sitä voisi ja kannattaisi; enkä myöskään ole tajunnut, miten iso merkitys Suomi-yhteisöillä voi olla eritoten niille, joilla on suomalaisia juuria, mutta jotka eivät ole asuneet Suomessa koskaan tai pitkiin, pitkiin aikoihin.

Jokainen ulkomailla asuva vanhempi todennäköisesti tietää, miten vaikeaa on takoa lapselle suomea, kun koko muu elämä tapahtuu paikallisella kielellä. Lapset yleensä oppivat ymmärtämään suomea ainakin jonkun verran (riippuen paljonko sitä puhutaan kotona ja onko kumpikin vai vain toinen vanhempi suomalainen), mutteivät välttämättä halua vastata suomeksi. On myös mahdollista ellei peräti todennäköistä, että kielenoppiminen on stressinaihe, velvollisuus ja hankaluus, jota lapsi välttää, jos vain voi. Olen itse tästä syystä jopa pohdiskellut, että jos perheellistymme, kannattaako edes yrittää takoa suomea lapselle, koska hän joutuisi oppimaan suomea, ranskaa ja englantia yhtä aikaa. Muttamutta. Mieleni on kyllä muuttunut viime päivinä.

E.L. painotti eilen identiteetin merkitystä kielenoppimiselle. Hänen kokemuksensa mukaan suomalaiseksi itsensä tunteminen ja kiinnostus Suomea kohtaan ovat ne tekijät, joilla kiinnostus kielenoppimiseen syntyy ja kestää.

Jos lapsella ei ole tunnesidettä Suomeen tai suomalaisuuteen, kieli on vain yksi kotiläksy ja vaiva muiden joukossa. E.L. luetteli hyvinä mielenkiinnon ylläpitovinkkeinä mm. säännölliset ja tiheät juttuhetket Suomen-sukulaisten kanssa puhelimella, Skypellä tai sosiaalisessa mediassa, suomalaiset lastenvideot ja -musiikin, sekä sen ajatuksen juurruttaminen, että suomi on vanhemman ja lapsen salakieli, jännittävä klubi. Suomessa (usein) käyminen tietenkin auttaa asiaa, jos se vain on mahdollista.

Lontoon Suomi-koulusta parhaita muistoja lapsille olivat tuottaneet yhteiset juhlat ja sellaiset tekemiset, jotka ovat Suomessa tyypillisiä ja tavallisia, mutta paikallisoloissa tuntemattomia tai tehdään eri lailla. Niistä syntyy erityisyyden tunne, uniikkiutta omaan identiteettiin. Esimerkiksi suomalaiseen joulunviettoon kuuluvat tontut, kun taas englantilaiseen ilmeisesti eivät.

Myös Perthin Suomi-koulussa suosituimpia tekemisiä ovat pelit ja leikit, sekä juhlat, kuten pääsiäinen tipuineen ja rairuohoineen, vappu huiskineen ja simoineen sekä joulu tonttuineen ja tip tap-lauluineen. Vietämme myös kaikille suomalaisille avoimissa juhlissa juhannusta ja laskiaista. Eräs kaikkein pidetyimmistä koulutapahtumista on ollut metsäretki, joka huipentui makkaranpaistoon tikunnokassa nuotiolla. Aussit grillaavat aina ja kaikkialla, mutta grillissä, eivät nuotiolla. Niinkin pieni erilaisuus sai tapahtuman jäämään lasten (ja aikuisten) mieliin.

E.L.n oma lapsi, nyt aikuisena Lontoossa asuva, on kuulemma erittäin ylpeä suomalaisjuuristaan ja tällaista tunnetta tietenkin olisi mahtava välittää Perthin Suomi-koulua käyville. En itse ajattele enkä tarkoita, että kenenkään tarvitsee yrittää tuntea olevansa huonompi tai parempi kuin muut (eli että suomalaisuus on jotenkin parempi kuin australialaisuus tai toisinpäin), vaan tavoite on, että jokainen voi olla kotonaan omissa nahoissaan ja olla ylpeä siitä mikä, kuka on.

Juhannusjuhlissa päädyin juttusille erään suomalaistaustaisen, Perthissä syntyneen miehen kanssa, joka avoimesti kertoi, että Perthin Suomi-kirkko ja Suomi-koulu ovat parhaita asioita mitä hänelle on tapahtunut, koska hän viimeinkin saa tuntea kuuluvansa johonkin. Australia 80-luvulla, miehen lapsuudessa, ei ollut samanlainen eri kulttuureja arvostamaan pyrkivä paikka kuin nykyään, vaan erilaisuutta katsottiin kieroon. Siispä hän ei ole koskaan tuntenut oikein kuuluvansa joukkoon, ei Perthissä eikä Suomessa käydessään.

Nyt, kun täällä on riittävästi ulkosuomalaisia ja suomalaistaustaisia kahden kulttuurin asukkeja yhteisöksi asti, hänkin on löytänyt oman henkisen kotinsa. Oli yllättävää ja liikuttavaa kuulla, miten iso merkitys pienen porukkamme vapaaehtoistoiminnalla voi olla.

Kotona juttelin E:n kanssa asiasta, koska hänkin on kasvanut Ranskassa Englannista kotoisin olevan äidin ja ranskalaisisän lapsena. Kuulemma syrjintää esiintyi myös Ranskassa, ja muut lapset joko ilkkuivat "epäranskalaisuutta", tai väittivät, ettei E ole oikeasti englantilainen (edes puoliksi), koska hän ei tiennyt ihan jokaikistä kysyttyä englanninkielistä sanaa.

E:kin olisi kuulemma kaivannut englanninkielistä seuraa kaksikielisyytensä tueksi ja kaksikulttuurisen identiteetin suojaksi. Mutta minkäs teet 80-luvun pikkukylässä Ranskan maaseudulla, ei sinne noin vain ilmaannu englanninkielisiä leikkikavereita. Toista varmaan nykyään, kuten vähän kaikkialla, koska sosiaalinen media ja netti yhdistävät expatteja ja maahanmuuttajia varmaan jo joka maassa.

Näistä tarinoista ja esimerkeistä aloin pohtimaan jälleen kerran, miten haavoittava voima on rasismi ja syrjintä. Juuri siitä joukon ulkopuolelle sulkemisesta syntyy ääriliikehdintä ja väkivalta, koska mieleen jää vain katkeruus ja kosto "toisia" kohtaan, niitä joita ei tunne omakseen ja jotka eivät ottaneet omakseen. Tähän tutkitusti perustuu ISISin ja muiden hullujen ääriryhmien vetovoima - lupauksesta ottaa joukon jäseneksi, tehdä tärkeäksi, arvokkaaksi, omaksi. Halu kuulua joukkoon, olla hyödyllinen ja tarpeellinen, arvostettu ja hyväksytty jäsen, on kuitenkin jo Maslow'n tarvehierarkiankin mukaan yksi meidän jokaisen perustavanlaatuisimpia tarpeita.

Joukkovoima tekee myös juhlista mukavampia ja herkullisempia. Leipureita ja syöjiä riittää :)

Feikkiuutiset bloggarin näkökulmasta

Tämänkertainen aihe on ajankohtainen sekä maailmanlaajuisesti että minulle henkilökohtaisesti. Feikkiuutiset, väärän tai puolueellisen tiedon levittäminen, rasismi ja pelonlietsonta.

Itse näin bloggarina hämmästelen joka kerta, kun kuulen jonkun tutun kertovan (tai jakavan facebookissa) juttuja, jotka ovat peräisin tositotuus.com - tyyppisesti nimetyiltä "uutissivuilta". Bloggarina tiedän, miten monenlaisia blogialustoja on tarjolla, miten helppoa kenen tahansa on luoda oma sivusto, tehdä siitä aivan uutissivujen näköinen, ja alkaa suoltaa sivuille sisältöä sen kummemmin lähdeviittaamatta tai faktoja tarkistamatta.

Kun minulle sanotaan, että milloin mikäkin salaliittoteoria, muslimijuoni tai ilmastonmuuttumattomuuspropaganda "on totta, netissä oli ja näyttää todelta", en tiedä itkeäkö vai nauraa.

Olisin itse viimeiset kuusi vuotta voinut suoltaa mitä tahansa tuubaa ja valeita Australiasta, ja joku olisi senkin uskonut sillä perusteella, että "no se Anu kertoo omia henkilökohtaisia kokemuksiaan eli varmasti ne on totta". Uutisanalyytikot ja toimittajat puhuvat totuudenjälkeisestä ajasta, jossa totuus ei paina mittarissa, vaan se, miltä jokin uutinen näyttää ja kuulostaa, ja sopiiko se vastaanottajan maailmankuvaan. Jutuista tekee monelle "totta" se, että ne kuulostavat siltä, mitä itse uskoo jo valmiiksi syystä tai toisesta. Näin nämä asiat koetaan.

Jostain syystä vaihtoehtoisia uutisia lukevat ovat vakuuttuneita, että valtamedialla on agenda vääristellä totuutta, mutta bloggareilla ei voi olla mitään muuta agendaa kuin vain puhtaasti kertoa totuus.

Miksi olisi näin? Itse bloggarina tunnistan, että tavoitteitani ovat a) kertoa oma henkilökohtainen totuuteni siitä, miten asiat koen ja mitä elämässäni tapahtuu, mutta b) tunnistan myös, että tekstini ovat tietystä näkökulmasta, jota värittää persoonani, arvomaailmani ja valintani siitä, mistä haluan puhua. Eli jokainen meistä puhuu AINA jostain tietystä näkökulmasta ja arvoasetelmasta lähtöisin. Pahimmillaan vaihtoehtouutisbloggareilla on agenda, joko rahalla tai muilla sidoksilla ostettu, jossa muiden maailmankuvaa halutaan muuttaa rajusti ja huonompaan suuntaan - esimerkiksi syrjivämmäksi ja pelokkaammaksi.

Filosofian opiskelijana eräs viimeaikainen lause hyvästä elämästä ja hyvästä ihmisyydestä on leimautunut mieleeni:

Eettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaishyvinvointia, ja epäeettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaispahoinvointia. 

Simppeliä. Jos blogiteksti tai "uutinen" pyrkii jonkin ihmisen tai ihmisryhmän maineen mustaamiseen tai ihmisarvon alentamiseen, ei olla kovin eettisillä vesillä. Ammattitoimittajia sitovat eettisen tiedonvälityksen säännöt, eli heillä on kovempi motiivi ammattilaisuutensa säilyttääkseen raportoida vain sellaista, mille on oikeaa todistusaineistoa kuvitellun tai paisutellun sijasta. Huom. tämä ei tarkoita, etteikö väärinkäytöksistä tai rikoksista pitäisi uutisoida. Tietenkin pitää. Ero on siinä, miten uutisoi, ja mitä johtopäätöksiä vetää. Pidetäänkö kaikkia norjalaisia nykyään terroristeina Breivikin hulluuden takia?

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, eli yleistäminen, lokerointi ja rasismi. Onko oikein vai väärin niputtaa ihmisryhmät samanlaisiksi, jotta maailmaa on helpompi hahmottaa ja käsitellä? Näinhän kaikki teemme jossain määrin - suomalaiset ajattelevat olevansa tietynlaisia ja kun kaksi suomalaista juttelee suomalaisuudesta, sieltä löytyy yhteneviä oletuksia (vaikkakin myös eriäviä). Jos suomalaiset voidaan niputtaa yhdeksi porukaksi, miksei sitten somalit, muslimit, saksalaiset ja kaikki?

Täällä Australiassa kun aloittaa työt julkissektorilla toimistotehtävissä, ensimmäisellä viikolla täytyy tehdä kaksi kulttuuriaiheista perehdytystä: aboriginaalikulttuurin perustietous, ja monikulttuurisuuden perustietous. Ideana on, että koska maa on monikulttuurinen ja sisältää alkuperäisväestöä, kaikkien tulee tietää jotain siitä, miten tällaisessa maassa eletään sivistyneesti ja rauhanomaisesti yhdessä.

Koulutuksissa kerrotaan mielestäni fiksusti, että yleistäminen sinällään ei ole väärin (esim. ajatus, että suomalaiset tykkäävät saunoa, on yleistämistä, muttei pahanlaatuista sellaista). Siinä vaiheessa, kun yleistys tehdään ajatuksella "sinun tapasi ovat väärin, joten olet huonompi tai arvottomampi ihminen kuin minä, sinulla ei ole tai tulisi olla samoja oikeuksia kuin minulla", ollaan heilahdettu pahasti rasismin puolelle. Rasismia puolestaan ei toimiva yhteiskunta voi sietää, koska se johtaa syrjintään, väkivaltaan ja sitä kautta katkeruuteen ja koston kierteeseen.

Länsi-Australiassa käytiin eilen osavaltiovaalit ja ennakko-Jytky-hypestä huolimatta Aussilan Persut, Pauline Hanson- nimisen poliitikon One Nation (Yksi Kansa) puolue ei saanut yhtään paikkaa 59:stä alahuoneeseen, ja saattaa saada vain yhden paikan 36:sta ylähuoneeseen. Länsi-Australia ei välttämättä ole monessa mielessä mikään edistyksen mekka, mutta avoimesti rasistisen One Nationin vaalitappio osoittaa, että edes me Australian mittakaavassa hieman takapajuiset länkkärit emme usko hajottavaan, syrjivään ja pelkoa lietsovaan politiikkaan.

Luen nykyään työkseni raportteja ihmisoikeuksista, Australian elintasosta ja hyvinvoinnin kokemuksesta. Australia on monella mittarilla todella onnistunut valtio, mutta se ei syntynyt yhdessä yössä eikä täydellisenä. Nyky-Suomesta nyky-Australian erottaa assimilaatiopolitiikan eri yhdenmukaistamisen vaatimuksen lopettaminen. "Maassa maan tavalla" oli Australian virallinen linja 1950-luvulle asti, tarkoittaen valkoisen anglokulttuurin omaksumista: se oli pakollista myös aboriginaaleille, johtaen syrjintään ja raakoihinkin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Nykyään maan virallinen linja on fair go for all, reilu peli kaikille, kaikki omalla tavallaan, mutta lakeja noudattaen. Yhdenmukaistamisen sijasta eri kulttuuri-identiteettejä tuetaan - esimerkiksi Perthissä on pantu viime aikoina paljon rahaa China Townin eli kiinalaiskorttelien kunnostamiseen, ja paikallinen Veikkaus eli Lotterywest tukee apurahoin eri kulttuurien omaa toimintaa ja yhteisöllistämistä, kuten Suomi-koulua.

Täys-onnela ei silti tämäkään ole. Raporttien mukaan maahanmuuttajanuoret Australiassa kärsivät muita useammin masennuksesta; ja aboriginaalinuorista ja homoseksuaalinuorista jopa 25-50% yrittää itsemurhaa, koska he kokevat, etteivät kuulu joukkoon eikä heitä hyväksytä. Niinkin nuorten kuin 8-9-vuotiaiden syrjimiskokemuksia lukiessa miettii väkisinkin, että miksi, miksi on oltava näin. Joukosta pois jättäminen on pahimpia asioita, joita ihmiselle voi tehdä psykologisena kidutuksena.

Siksi minulla ei riitä mitään ymmärrystä feikkiuutisia tai arvomaailmoja (äärioikeisto, puhun sinulle) kohtaan, jotka pyrkivät lisäämään kahtiajakoa ja pelon lietsomaa juopaa ihmisryhmien välille.

Feikkiuutiset ovat toisaalta muuttaneet ainakin yhden ihmisen elämän - minun. Taas maanaintaina uuteen työhöni sisukkaalla ajatuksella not on my watch. Ei syrjintää, jos minusta riippuu.

Auttaisikohan tällainen "ei totta" - nappi Facebookissa? Toisaalta, sitä varmaan käytettäisiin väärin... ikään kuin totuus olisi huutoäänestys.

Maailman viihtyisin kaupunki - ja muslimit

Terveisiä maailman viihtyisimmästä kaupungista, joka ei kylläkään ole Perth. Kävin viikonloppureissulla tyttökavereiden kanssa Melbournessa, joka on useammankin tahon toimesta ränkätty maailman viihtyisimpien kaupunkien top kymppiin jo noin vuosikymmenen putkeen.

Itse suhtaudun pienellä varauksella näihin ranking-listoihin, sillä ne on alunperin laadittu komennukselle lähetettäviä kansainvälisiä työntekijöitä varten työnantajan maksamia korvauksia luokittamaan: missä on turvallista, missä ei, missä sietää elää ja missä ei, ja komennuspalkkio määräytyy sen mukaan. Yksikään ranking-taho, kuten vaikkapa the Economic Intelligence Unit, ei julkaise arviointikriteerejä eikä niitä saa käsiinsä muuten kuin maksamalla tonneja, joten en ole yksityiskohtaisia kategorioita koskaan nähnyt, tiivistelmiä vain. Yleensä viihtyisyysindikaattorit ovat alueilta terveys, turvallisuus, poliittinen vakaus, hygienia (mm. viemäröinti), eikä niissä itse asiassa oteta huomioon paljoakaan esimerkiksi kulttuuritarjontaa tai kaupungin elävyyttä, mitkä omasta mielestäni kuuluvat ehdottomasti viihtyisyysmittaristoon.

Oli miten oli, Melbourne voittaa titteleitä vuosi vuoden jälkeen ja se loistaa noiden ns. perustarpeiden täydellisen täyttämisen ohella myös kulttuuri- ja värikkyyssarjassa. Miksi Melbourne on niin mahtava paikka? No vaikkapa...

• Hyvän, monipuolisen ja edullisen ruoka- ja kahvitarjonnan takia.
• Mielenkiintoisen, vaihtelevan ja kekseliään arkkitehtuurin, katutaiteen ja kaupunkimaisemien takia. 
• Runsaasti vihreyttä, varjoisuutta ja yllätyksiä tarjoilevan kaupunkiluonnon takia.
• Kulttuuri- ja tapahtumatarjonnan takia. Sellaista päivää tai iltaa ei olekaan, etteikö Melbournessa olisi jokin helposti löydettävä ja usein ilmainen näyttely, konsertti, tapahtuma tai festivaali. 
• Monipuolisen ja eri kulttuureista parhaita puolia tarjoilevan iloisen sekametelisopan takia. Löytyy China Town, italialainen kortteli, kreikkalainen kortteli ja muut 190 Melbournen kansallisuutta sieltä täältä kaduilta ja kulmilta. 
• Kiehtovinkaan arkkitehtuuri ja kahvilat ynnä muut eivät olisi mitään ilman ihmisiä ja ihmisten luomaa ilmapiiriä. Melbourne on mielestäni ykkönen "Ollaan hyviä ihmisiä toisillemme ja planeetalle" - asenteen takia. 

Melbournessa on rutkasti ns. vaihtoehtokulttuureja (joiden tulisi olla valtavirtakulttuuria mielestäni) eli ekoon, luomuun, kestävään kehitykseen, kierrätykseen, roskasta käyttöesineeksi - designiin perustuvaa ajattelua ja toimintaa. Ja melbournelaiset ovat ausseista ystävällisintä ja avomielisintä sakkia.

Ihmiset juttelevat, hymyilevät ja tervehtivät vapautuneesti sopivissa rakosissa, kuten kaupan kassalla tai katseen kohdatessa vaikkapa liikennevaloissa. Eivät tunkeillen, mutta sopivasti, jotta tulee ihmisenä kohdattu olo, ei pelkkänä asiakkaana, ohikulkijana tms. Melbournelaiset lyttäävät mm. casual racismin eli jokapäiväisrasismin äkkiä: esimerkiksi julkisliikenteessä rasistisesti käyttäytyvä päätyy Youtubeen naurun kohteeksi tai käräjille saakka, ja kaikissa tapauksissa rivakasti ulos bussista/junasta.

Melbournelaiset myös puolustavat elämäntapaansa barrikadeille asti, jos tarvitaan. Muutama kuukausi sitten, rasisti-Tony Abbottin yhä ollessa käskynhaltijana eli pääministerinä, Melbournen kaduilla kävi käsky että kaduillaliikkujat on viisumillepantava, eli siis viisumeita aiottiin tarkistaa pistokoeluontoisesti julkisliikenteen lippuratsausten yhteydessä. Tästä meliläiset pillastuivat ja kaduilla oli parissa tunnissa mielenosoitus, jossa julistettiin, että passiratsiat kuuluvat rajalle, eivät keskikaupungille, ja kaikilla Melbournissa olijoilla on oikeus siellä olla, olivatpa he töissä, opiskelemassa, lomalla tai vaikkapa turvapaikanhakijoina. Että back off, fasistit, kuului kaiuttimista ja luki banderolleissa. Ja niin tapahtui, että ratsiat peruttiin ja ne lakaistiin maton alle epäonnistunutta/virheellistä tiedottamista syyttäen.

Ja siitäpä aasinsillalla, seuraa vuodatusta, aiheesta rasismi, muslimit ja terrorisminpelko. Hyppää yli jos haluat vain nähdä kauniita kuvia Melbournesta :)

Seuraan kauhunsekaisella häkellyksellä sitä hälinää ja henkistä kaaosta,  jonka turvapaikanhakijoiden tulo Eurooppaan ja Suomeen on Suomen mediassa ja facebook-kaveripiirissä aiheuttanut. Australiassa asuu muslimeja enemmän kuin aboriginaaleja ja ihan hyvin tässä tullaan juttuun. Ymmärrän Pariisin terroritekojen aiheuttaman paniikin - erityisesti, kun oma aviomieheni on ranskalainen ja joutui tarkistamaan iskujen jälkeen, että ovathan kaikki Pariisin-läheiset hengissä -, mutta en logiikkaa, että joka muslimi on terroristi.

Jos näin ajateltaisiin ja niputetaan kaksi miljardia planeetan muslimia samaan jalkapuuhun, niin jokaikinen kristitty ja ennenkaikkea oikeistopolitiikkaa kannattava on vastuussa Hullu-Breivikin hirmuteosta Norjassa. Samalla aatteella kieroon ratsastaminen tai samaan uskontokuntaan kuuluminen eivät vielä sido yhtään ketään tavallista ihmistä psykopaattien puuhiin. Viha lietsoo vihaa, eristäminen eristyneisyyttä - ja siten vihaa, siitähän kouluampumisetkin usein kumpuavat - ja summittainen kostaminen se vasta vihaa lisääkin. Omat kokemukseni muslimeista ovat seuraavanlaisia:

Eilen odottaessani keskiyöllä junaa päästäkseni lentokenttäreissulta kotiin, kaksikin eri Transperthin vartijaa, sattumoisin muslimimiestä, kävi kysymässä, pääsenhän varmasti turvallisesti kotiin, tarvitsenko apua löytääkseni jatkoyhteyden ja kannattaisiko minun kuitenkin ottaa taksi kotiovelle saakka päästäkseni. Sen sijaan ns. peruslänkkäri eli valkoinen nuori mies hyökkäsi raivon vallassa tyttöystävänsä kimppuun samaisella juna-asemalla niin, että itsekin juoksin kirkuvan tytön apuun, mutten onnekseni tarvinnut tunkea väliin, kun nämä edellämainitut vartijat hoitivat jannun pihalle ja minut ja tämän toisen tytön turvallisesti junan kyytiin. Että meitä on moneen junaan, kirjaimellisesti, ja uskonto tai kulttuuri ei automaattisesti kerro, kehen kannattaa luottaa ja kehen ei.

Muutoin näen muslimeja joka päivä junassa kun he ovat matkalla töihin, töistä kotiin, kauppaan, opiskelemaan.... kuten minäkin. Näen muslimeja töissä viereisillä työpisteillä ja kuuntelen, kuinka he nyt joutuvat puolustamaan uskontoaan ennen ystävällisille työkavereille ja kertomaan, miten sukulaiset tai tutut Syyriassa ovat joutuneet pakomatkalle. Näen muslimeja kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa, elämässä tavallista jokapäiväistä elämää. Kertaakaan kukaan ei ole kuuluttanut rukouskutsua korvaani, vaatinut minua käyttämään huntua/burkaa tahi yrittänyt estää minua syömästä possua, juomasta alkoholia tai juhlimasta joulua.

Näen muslimeja rannalla, jossa naiset pitävät pitkälahkeiset ja -hihaiset vaatteet päällä ja hunnun päässä, mutta leikkivät lastensa kanssa hiekkalinnojen parissa ja rantavedessä samoin kuin muutkin äidit, vähääkään hätkähtämättä länkkäreiden bikineistä metrin päässä omista silmistä. Koska omakohtaista kokemusta kiihkouskovaisista ei ole muuten kuin kristittyjen taholta, en osaa nähdä muslimeja sen kummemmassa valossa kuin muidenkaan uskontojen tai kulttuurien edustajia, mukaanlukien suomalaisia ja ausseja.

Jos nyt tämän tekstin jälkeen joku haluaa jättää tulikivenkatkuisen kommentin, jossa on totaalisesti eri mieltä kanssani, kiitos, mene omaan blogiisi kirjoittamaan ko. vastine. Olen henk.koht kypsähtänyt äänekkääseen ja mustavalkoiseen vastakkainasetteluun ja päätynyt tulokseen, että kukin taaplatkoon tyylillään ja jättäköön muut rauhaan. Minä lupaan olla tulematta sinun blogiisi kommentoimaan.

En tiedä, mitä Australia tekee oikein - ja tälläkin maalla on rasistinen historia ja ironisesti nimetty Reclaim Australia eli "valloitetaan Australia takaisin" valkolaisliike (siihen nähden että Australia alunperin vallattiin aboriginaaleilta) - mutta jotenkin täällä vaan homma pelaa hämmästyttävän jouhevasti eri kulttuurien kesken. Etenkin Melbournessa. Kiitos Melbourne, olet tulevaisuuden toivon majakka.

Ja kuvia.

Grandfather clock eli vaarinkello, kaappikello Melbournen taidemuseossa. Sisällä (videolla) on vaari, joka piirtää ajan tussilla joka minuutti ja pyyhkii sen sitten pois.

Myerin eli paikallisen Sokoksen jouluikkuna ja vastapäiset taloheijastukset. Koira keskellä on tekokoira, kuului asetelmaan.

Huomaa salabaari sillanjalassa.

Blingbling-joulukuusi Melbournen kasinolla.

Melin kentällä ohjeistetaan: relax, ota rennosti, lähtöportti ei ole vielä auki.