7.1.2022

No worries - ihanko tosi?

Australialla on maailmanlaajuisesti no worries- eli heitä huolesi-maine. Miksi turhaan stressata, jos voi chillata? Onko maineessa perää? Osittain juu. Etenkin täällä WA:ssa, Länsi-Australiassa mañana-asenne alkaa säännöllisesti jopa jurppia täsmällistä suomalaista. Osavaltiomme lempinimikin on WA - wait awhile. Yleensä mikään virallinen asia ei tapahdu kovin nopeasti eikä ihmisillä ole myöskään kiire, tai syytä olla tismalleen ajoissa oikein missään. 

Kuitenkin mielenkiintoisesti täällä on pari elämänaluetta, joissa noworries ei pädekään. Nämä ovat mielestäni yleinen turvallisuushakuisuus sekä lastenkasvatus, tarkemmin sanoen se, että lapsen pitäisi oppia jotakuinkin ihan kaikki ensimmäisten elinkuukausiensa tai taaperovuosiensa aikana. 

Turvallisuushakuisuus ei välttämättä ole aussien* "alkuperäinen" luonteenpiirre: varmasti pioneeriaikaan pari vuosisataa sitten, tai syrjäisillä lammas- ja karjafarmeilla vielä nykyäänkin, elämä oli/on hyvin toisenlaista kuin kaupunkioloissa. Ylipäätään moderni elämä on jatkuvasti muuttunut kontrolloidummaksi ja suojatummaksi, alkaen turvavöistä ja kaikenlaisesta sääntelystä, joita ei ehkä vielä 1970-80-luvuillakaan ollut. Arvelen, että etenkin täällä WA:ssa, Australian kaivososavaltiossa, turvallisuushakuisuus juontuu paljolti kaivosyhtiöiden viime vuosikymmenenä runttaamista työturvallisuussäännöistä. Kaivosala on pahimmillaan erittäin riskialtista ja monikaan kaivos ei kauaa pyöri, jos ei ota turvallisuutta tosissaan. 

*puhun nyt vain angloausseista, aboriginaalikulttuuri on asia erikseen, josta en tiedä riittävästi.

Rennosta maineestaan huolimatta länsiaussit rakastavat sääntöjä ja ohjeistuksia, etenkin julkissektorilla. Perusohjeet ihan kaikkeen pitää olla paperilla/intranetissä, työhönperehdytys voi kestää viikon, ja koulutukset alkavat yhteisten pelisääntöjen listaamisella. Tämä tapahtuu myös kouluympäristössä pikkulastenkin kanssa. Jokaikinen seminaari, konferenssi tai vastaava alkaa sillä, että joku kertoo vessojen sijainnin, kahvitaukojen ajat, hätäpoistumistiet ja toimintaohjeet esim tulipalon sattuessa. Logiikka on, että jos ei ole ohjeistettu, ei voi olettaa ohjeiden tietämistä ja noudattamista. Toisaalta, jos on ohjeistettu, kukaan ei voi väittää, ettei tiennyt, ja tilaisuuden järjestäjä pesee kätensä vastuusta, jos joku mokaa/rikkoo sääntöjä. 

Turvallisuushakuisuus näkyy arjessa siinä, että erinäisissä tilanteissa voidaan mennä jopa naurettavuuksiin, jotta taataan riskien minimointi (sekä päästään itse vastuusta, henkisesti ja lakiteknisesti). Esimerkki. Kaverini on kerrostalon asunto-osakeyhtiön hallituksessa. Eräs asukas haluaa hankkia sähköauton ja asentaa sille laturin parkkiruutuunsa. Hallitus teki päätöksen, että laturia ei voi noin vain asennuttaa - asukkaan omalla kustannuksella - vaan hallituksen tulee teettää riskiarvointi, rakennuksen rakenteiden arviointi sekä sähköinsinöörin arvio siitä, onko pistoke turvallinen. 

Meillä töissä ei ole sallittua käyttää jumppapalloa työistuimena, koska vakuutus ei korvaa sen päältä putoamista. Työtauoilla työtiloissa ei saa jumpata tuolijumpaa enempää, koska vakuutus ei korvaa loukkaantumisia (yritimme nimittäin virittää lounastaukopilatesta neukkariin, ei käy). Etätyöluvan saadakseen tulee laatia pohjapiirustus omasta kodista, johon merkitään ihan kaikki latttiamateriaaleista, pistokkeista ja johdoista lähtien, jottei kukaan vain tee työtään riskialttiissa oloissa, esim talossa, jossa on erikorkuisia kynnyksiä, joihin voi kompastua. Ollessani edellisen työpaikkani työturvallisuusvastaava, tehtäväni oli kerran kuussa kiertää toimistotilat ja arvioida, onko lattialla kompastumisriskejä, kuten roikkuvia johtoja tai laukkuja. Minun tuli syynätä jopa WC-tilojen siivouksen taso, jotta kukaan ei joudu "tartuntavaaraan" roiskeiden vuoksi. 

Jäsenyyden hankinta ryhmäliikuntatunneilta, kuntosalilta, muista fyysisistä aktiviteeteista (esim seinäkiipeily), tai vaikkapa kiropraktikolla käynti, edellyttävät osallistujalta vastuuvapauslomakkeen allekirjoitusta. Siinä luvataan, ettei haasta paikkaa oikeuteen, jos tulee jotain tapaturmaa. Tavallaan ymmärrän käytännön, koska yrittäjien tulee suojata itseään pahansuopia rahanahneita feikkiloukkaantujia vastaan. Toisaalta, ei aina herätä luottamusta järjestäjää kohtaan, jos vaikkapa ensimmäisellä joogatunnilla pitää alkuun luvata, ettei vie ohjaajaa oikeuteen, jos niska niksahtaa väärässä asennossa (eli tullaanko täällä tekemään jotain vääriä asentoja?). En myöskään ole satavarma, voiko tällainen vastuuvapauslomake oikeasti vapauttaa ketään vastuusta, jos tunnilla/tapahtumassa tehdään jotain riskialtista ja osallistuja loukkaantuu. 

Turvallisuushakuisuus on viety tappiinsa nyt koronan aikaan, kun Länsi-Australiassakin on peruttu kahden vuoden mittaan paljon tapahtumia ja jopa joitain hoitoja/tutkimuksia (esimerkiksi astmatutkimuksia) koronariskin vuoksi. Osavaltiossa ei ole edes ollut koronaa kuin muutamina alle tusinan potilaan ryppäinä yli puolentoista vuoden ajan. Koronarokotepakko on Australiassa Suomea tiukempi: rokottamattomat eivät saa saapua maahan ilman kahden viikon valvottua karanteenia ja monissa ammateissa rokotteesta on tehty työssäololuvan ja palkanmaksun ehto. 

Hypätään lastenkasvatukseen. Noworries-kulttuuriksi Länsi-Australiassa mielestäni stressataan yllättävän paljon lasten käytöksestä ja kyvyistä, ihan synnäriltä asti. Kun N oli kuuden viikon ikäinen, liityin asuinalueeni terveydenhoitajan järjestämään äitiryhmään muiden samanikäisten lasten vanhempien kanssa. Meille opetettiin viikoittain, miten vastasyntynyttä tulisi hoitaa. Jatkuvasti toistuva oppi oli, että lapsen tulee oppia nukahtamaan pinnasänkyyn yksin ja tätä ei saa sieltä nostaa, vaikka itkisi. Terkkari oikein demonstroi asiaa, kun erään äidin pikkuvauva itki väsyneenä ja tyytymättömänä, opettamalla/vaatimalla, että äidin tulee nukuttaa vauva viltin päälle lattialle sylin sijaan, meidän kaikkien tuijottaessa. Tämä muisto edelleen ahdistaa minua, koska 6-viikkoisen ei mielestäni todellakaan tarvitse osata nukahtaa yksin minnekään, ja nuori äiti tuskailemassa lattialla itkevän lapsen kanssa ei millään lailla iskostanut meille muille ryhmäläisille, että nyt tämä menee oikein. 

Logiikka on, että vältytään jatkuvilta yöheräämisiltä, jos vauva oppii aivan nuorena, että syliä ei tule, vaikka miten itkisi. Tämä ajan myötä muuttuu helpommaksi niin vauvalle kuin vanhemmillekin, ja lopulta - tadaa - teoriassa meillä on puolivuotias, vuosikas, taapero, leikki-ikäinen, joka ei koskaan heräile öisin eikä vaadi mitään vanhemmiltaan 10-12h vuorokaudesta. 

No. Henkkoht en usko CIO-menetelmään eli controlled crying- (jätetään itkemään, kunnes nukahtaa)-kasvatukseen enkä sitä suostunut ottamaan osaksi omaa elämäämme, vaikka tottakai välillä idea houkutti, kun vauva heräsi seitsemättä kertaa per yö. Meillä ei edelleenkään nukuta täysiä öitä, vaikka lapsi täyttää 3v maaliskuussa - herätyksiä on kerran yössä, joskus sairasteluaikaan enemmän. Eli ammuinko omaan nilkkaani, E:n siinä sivussa? Mahdollisesti. Voin vain elää toivossa, että heräily katoaa iän myötä.

Suomalaisena minun on helpointa omaksua ikäkausiajattelu, eli lapsi oppii sen mukaan, kuin on hänelle kehityksellisesti mahdollista. Länsi-aussi-metodi näyttää olevan monessa muussakin kasvatusasiassa se, että lapsi olisi hyvä saada tiettyyn muottiin mahdollisimman aikaisin, koska aikaisuus takaa, että lapsii oppii "ajoissa". Täällä on Australian aikaisin koulunaloitusaika, nimittäin leikkikoulu (kindy) eli 2pvää/vko esikoulun esikoulu alkaa 3.5-4.5-vuotiaana riippuen lapsen syntymäkuukaudesta. Nykyään on mahdollista laittaa lapsi peräti pre-kindyyn tämän täyttäessä 3v, eli leikkikoulun esikouluun (esikoulun esikoulun esikouluun). Siellä harjoitellaan päivän verran viikossa asioita kindyä varten, jossa puolestaan harjoitellaan esikoulua varten, jossa puolestaan harjoitellaan ekaluokkaa varten. 

Sanon suoraan. Meitsille ei aukea. 

Tajuan, että olen integroitunut Suomen malliin, jossa kouluun mennään "kylmiltään" (tosin esikoulu on kuulemma nykyään Suomessa ns puolipakollinen). Lasten annetaan kasvaa leikkien 6-7-vuotiaiksi, ja sen jälkeen aloitellaan ns. akateemisia taitoja eli kirjoittamiseen, lukemiseen, päättelyyn ja matematiikkaan perustuvia kykyjä. 

Täällä osa ystävistäni stressaa jo nyt, miten saisi opetettua lapselleen kirjaimet ja numerot ajoissa, jotta nämä sitten pärjäävät pre-kindyssä ja kindyssä. Aivan kuin kaikki pitäisi jo tietää koulun alkaessa, eikä niinpäin, että koulu nimenomaan on oppimista varten. Myös paikallaan istumista ja siinä oppimista halutaan harjoitella hirmu aikaisesta, 2-3-vuotiaasta, mikä mielestäni on suorastaan epäluonnollista. Ei taaperoa tai leikki-ikäistä ole tehty tuijottamaan valkotaulua/ruutua/opettajaa, vaan liikkumaan, kokeilemaan, kiipeilemään, juoksemaan, testaamaan. 

Länsi-aussi-asenne perustuu mielestäni paljon harjoitteluun ja harjaantumiseen. Halutaan paljon aikaa toistoon, hiomiseen, tottumiseen, siihen, että lapselle muodustuu tietty rutiini jo kehdosta saakka ja tämä rutiini sitten menetyksekkäästi kantaisi aikuisuuteen. Välillä peräti tuntuu, että täällä ei "uskalleta" antaa lapsen vain kasvaa, kokeillen, leikkien, vapaasti vaellellen, vaan tämä pitää kietoa hernekepin ympärille jo vauvana, jotta oikea suunta löytyy heti - koetaan, että näin taataan elämässä menestyminen. Muuten, hernekepin englanninkielinen nimi on tutor, sama kuin ekstratunteja antavan epävirallisen opettajan. 

Välikommenttina on todettava, että kindyn aikainen aloitus on taloudellisesti helpotus. Se nimittäin on osa julkista peruskoulutusta eli (pääosin) maksutonta. Päivähoito puolestaan helposti maksaa saman verran kuussa kuin kodin vuokra tai asuntolaina.

Muita huomioita. Länsi-Australiassa elää vahvana kouluelitismi eli lapset ja aikuiset tietävät hyvin, mitkä koulut ovat ns hyviä ja mitkä huonoja. En ole itse vielä päässyt tälle tietämyksen tasolle, koska koulu tuntuu yhä sen verran kaukaiselta asialta. Kuitenkin suurin osa perheellisistä ystävistäni on valinnut asuinpaikkansa sen mukaan, missä ovat parhaat koulut - osin tämä on puolipakollista varautumista, koska kukaanhan ei halua lastaan heikosti varusteltuun tai peräti vaaralliseen kouluun, jossa vaikkapa kiusaaminen on tunnettu ongelma. Itse emme ole asettuneet aloillemme monen vuoden/vuosikymmenen säteellä, vaan voimme muuttaa sen mukaan kuin tarvitaan. Alueellemme on kuitenkin rakenteilla uusi peruskoulu ja toivottavasti siitä sukeutuu hyvä paikka N:lle aloittaa koulupolku parin vuoden päästä. 

Koulua valitessa täällä olisivat yhtenä mahdollisuutena tyttö- ja poikakoulut, joita itse pidän tunkkaisena menneisyyden jäänteenä. En halua, että oma poikani kasvaisi vain poikien ympäröimänä, tyttöjen muodostuessa joksikin eksoottiseksi mysteeriksi ja toisinpäin. Ihmisiä kaikki ovat erilaisine puolineen ja tähän on hyvä tottua elämässä heti, ei vasta korkeakoulussa saati työuralla. Länsi-Australiassa on mahdollista myös käydä sisäoppilaitosta 11-vuotiaasta eteenpäin: toinen peruskoulukummajainen, joita Suomessa ei käsittääkseni tunneta. Tosin nämä on ymmärtääkseni tarkoitettu syrjäseutujen lapsille, jotka muuttavat ilman vanhempiaan taajamiin kouluja käymään. 

Toistaiseksi keskeinen oppi- ja leikkipaikkamme on lähiranta. Intian valtamerta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!