Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.

Suomijoulun outoudet

Ulkomailta käsin moni itsestäänselvyys alkaa näyttää kummalta, tai ainakin vain yhdeltä vaihtoehdolta muiden joukossa sen ainoan oikean sijasta. Tällä kertaa tarkastelussa suomalainen joulu.

Olen aina ollut jouluihminen henkeen ja vereen, ja mielestäni se on kaunein, tunnelmallisin ja muistorikkain aika jota olla voi. Lapsuuden sukujoulut mummolassa ovat yhä lämpimin lapsuusmuistoni. Mutta. Suomesta muutettuani 2011 olen viettänyt siellä vain yhden joulun ja vaikka alkuun tuskastelin aussien helteistä "epäjoulua", vuosien mittaan Suomen joulu on alkanut näyttäytyä ihan uudessa valossa. Hivenen omituisessa nimittäin :D

Syistä että:

1) Ruokalista on aina sama. Luulin ennen, että kaikissa maissa on omat jouluperinteensä ja ruokansa, ja tokihan näin jossain määrin onkin. Mutta esimerkiksi ausseille jouluruoka on juhlaruokaa sanan yleismerkityksessä, eli kukin perhe ja porukka kokkaa mistä he itse pitävät, haluavat sinä vuonna kokeilla, tai pitävät juhlavana. Joulu ei keskivertosuomalaiselle ole kokeilujen ja uutuuksien etsinnän aikaa, vaan nimenomaan perinteissä pitäytymistä ja tuttuihin makuihin turvautumista. Myös aussifinskit yleisesti vääntävät piparit, lanttulaatikot ja kinkut, vaikka niitä saa paistaa +40 helteissä.

Jos suomalainen rukkaa joulupöytää, se yleensä tehdään samassa makuskaalassa kuin ennenkin. Esimerkkejä: piparinmakuinen juustokakku, rosollimainen punajuurilaatikko, bataattilaatikko lanttulaatikon sijaan. Ruokia ei siis tykkänään vaihdeta, vaan niitä vain tuunataan tai muokataan tutuissa makukehyksissä.

2) Juuresruokien suosio. Tietenkin lanttu-, porkkana-, ja perunalaatikko kumpuavat Suomen agraarimenneisyydestä ja lapsuuden muistoista. Mutta täällä maailmalla on todella vaikea selittää, miksi esimerkiksi porkkanalaatikko koetaan juhlaruokana. Siinä kun ei ainesten puolesta ole mitään fiiniä, erikoista tai juhlaan viittaavaa. On myös hämmentävää, että laatikoita ei syödä muulloin kuin joulunaikaan. Jos niistä kerran niin paljon tykätään jouluna, että jokainen kotitalous laittaa samaa pötyä pöytään, miksei vaikkapa perunalaatikko ole ihan normilisuke viikonlopun päivällispöydässä? Selitäpä tätä ulkkarille! Sama ongelma mämmin kanssa.

3) Joulupukin vuokraus. Anglokulttuurimaissa joulupukin näkee ostoskeskuksessa tai torilla joulun alla ottamassa vastaan lasten lahjatoiveita, mutta lahjat tulevat joulusukkaan tai kuusen alle yöllä salaa. Avaaminen sitten joulupäivän aamuna. Täältä käsin katsottuna suomalaiset pukkimainokset ovat koomisen ja koskettavan rajamailla: raitis, autoileva pukki vain 50e/h! (Jotenkin karmeaa, että lasten viihdyttäjän pitää mainostaa olevansa raitis...!).

Monilla suomalaisilla on pelottavan ja huvittavan välimaastoon sijoittuvia pukkimuistoja, joissa pukki on toilaillut känässä, tai ollut muuten liian pelottava ainakin pikkuveljen/-siskon silmissä. Joulupukki jouluvieraana ei itse asiassa ole mitenkään yleinen ilmiö maailmalla ja tämä onkin uniikki ja mukava jouluperinne hyvin onnistuessaan. Paljon vaikuttavampi, kuin salaa ilmaantuvat lahjat.

Tästä loihe mieleen, että jenkkilässä on uutisten mukaan poliisi hälytysvalmiudessa uhkaavien nettiviestien takia, jotka koskevat joulupukkitraditiota. Joku/jotkut ovat myrkyllisen sydämistyneitä siitä, että satuolento joulupukki saa kaiken kunnian perheenisien (miksei äitien...?) koko vuoden raadannasta, jonka tulosta ostetut lahjat ovat. Pukkeja on siis netitse uhkailtu väkivallalla. Just.

4) Muumit. Muumit on ilmiö, jota eivät suomalaisten lisäksi taida täysillä ymmärtää kuin japanilaiset kawaii - eli söpöilyperinteensä takia. Suomessa on täysin normaalia, hyväksyttävää ja jopa toivottua antaa muumiaiheisia lahjoja kaikille vauvasta vaariin - ne kelpaavat jopa teini-ikäisille. Aku Ankka saattaa lähennellä samaa suosiota Suomessa, mutta tällainen sarjis- tai piirroshahmon suosio on mielestäni maailman mitassa aivan omanlaatuistaan.

Muumeja on vaikea selittää ulkkareille, koska muumit eivät ole pelkkä lastenkirjahahmo. Nostalgian lisäksi muumit ovat suomalaisille graafista taidetta, elämänfilosofia, ja vertauskuva turvallisesta, onnellisesta elämästä. Kun muumien suosiota yrittää kuvailla, saa helposti vastaukseksi muisteluita vastapuolen omasta lapsuudesta ja tämän lempisarjishahmosta. Siinä sitten joutuu selostamaan, mikä ero on yksityishenkilön nostalgialla ja kansallistason nostalgialla - Suomessa kun lähes kaikki tykkäävät muumeista tai ainakin arvostavat muumilahjoja, koska suomalaiset tietävät, että muumituotteet ovat pääsääntöisesti hinnakkaita.

5) Itse tekeminen. Erittäin harvat tekevät itse lahjoja tai koristeita täällä Perthissä. En tiedä, onko kyse käsityötaitojen vai kiinnostuksen puutteesta, vai siitä, ettei tule mieleen, kun aina on ostettu valmista. Käsin tehtyjä tuotteita kyllä ostetaan artisaanimarkkinoilta, mutta harva näköjään itse harrastaa asiaa.

Luonnonmateriaalit ovat täällä erilaisia ja havuja ei edes ole saatavilla, joten torikojuja täynnä havukransseja ei edes voisi näkyä. Eukalyptusoksista ja joulukoristeista saa ihan näyttäviä köynnöksiä, mutta lehtipuun oksat tuskin kestävät käytössä samaa aikaa kuin havut, eikä niitä varmaan moni ostaisi. Siispä koristeet ovat käytännössä aina muovia. Samaten tarpeet ovat erilaisia kuumassa maassa ja esim. itse neulotut lapaset eivät löytäisi käyttöä.

Täällä ei myöskään ole kansalaisopistoperinnettä eli halpoja käsityökursseja, joilla tuotteita voisi itse valmistaa vaikkapa lahjaksi. Kansalaisopiston puute olikin alkuun yksi suurimpia kulttuurishokkeja - Suomessa oli jokavuotinen perinteeni käydä jollain kurssilla kieltenopiskelusta taiteeseen. Pitäkää kiinni näistä kansansivistys- ja harrastusmahdollisuuksista, suomalaiset!

6) Joulu "kuuluu" viettää perhepiirissä. Toisaalta on kaunis perinne, että jouluna kokoonnutaan perheen ja suvun voimin yhteen. Toisaalta on surullista, että ne, joilla ei ole perhettä tai sukua, jäävät helposti yksin. Miksi ihmeessä verisukulaisuus määrittää, kenen kanssa juhlitaan?

Käsittääkseni Suomessakin on yleistynyt ajatus, että esim. kaveriporukalla voi juhlia joulua siinä missä perheenkin kesken. Täällä Perthissä etenkin expattien keskuudessa on normaalia kerääntyä juhlimaan sillä porukalla, joka sattuu kasaan. Suomalaisilla usein on omia joulujuhliaan kaveripiirille, josta on muokkautunut paikallinen "perhe". Vaihtoehtoisesti juhlat voivat olla monen kansallisuuden kertymä, kun jokainen tuntee porukkaa hieman eri maasta ja kutsuu omia läheisiään mukaan.

Loppuun irrallinen huomio asiasta, joka on viime päivinä hyppinyt silmille somessa: (tuoreet) äidit harmittelemassa, miten "huonoja äitejä" ovat, kun jokin joulutraditio on jäänyt välistä tai lapsi ei saanutkaan itse tehdä pipareita.

PLIIS, lopettakaa se huonouden tunteminen!!

En ole itse äiti enkä voi tietää, miltä äitiys tuntuu, mutta ulkopuolisenakin ahdistaa ajatus, että äiti surkuttelee jotain aivan epäolennaista asiaa, jota lapsi itse tuskin edes hoksaa. Älkää antako muiden kritisoida tai tuomita - tehkää juuri sellainen joulu, perhe-elämä ja fiilis mikä itselle sopii. Huono äiti- kommentit ovat toki osin vitsi, mutta alta paistaa epäonnistumisen pelko. Jos lapsellasi on tänä(kin) jouluna vaatteet, ruokaa ja kohtuuriidaton joulu, olet täydellinen äiti tai isä.

Iloista ja/tai rauhallista joulua, kullekin toiveidensa mukaan!

Hyvää joulua!

Yrittäjänä Australiassa

Tässäpä asia, joka vaikuttaa olevan hyvinkin eri planeetalta Australiassa kuin Suomessa, enimmäkseen hyvässä, joskus myös pahassa.

Asiakkaan näkökulmasta aussiyrittäjät ottavat rennosti, joskus jopa liian lunkisti.

On hyvä juttu pitää work-life-balance´sta eli työelämän ja muun elämän tasapainosta kiinni, mutta joskus voisi yrittää hieman kovemmin, jos kerran yrittäjä on. Esimerkki. Meidän takapihalla eli kerrostalomme takana kulkevalla kadulla on upouusi viskitislaamo sekä kahvila, jossa käsittääkseni tarjoillaan sekä kahvia että viskipaukkuja. Käsittääkseni, ei tietääkseni, sillä olemme E:n kanssa yrittäneet jo kolme kertaa käydä kahvilabaaria testaamassa, turhaan.

Kahvila on nimittäin auki vain maanantaisin klo 9-16, lauantaisin klo 8-16 ja sunnuntaisin klo 11-16. Olemme aina erehtyneet ovelle joko liian aikaisin tai myöhään, esim. lauantaina klo 18 eli viskipaukuille järkevään aikaan, tai sunnuntaina klo 10 eli aamukahville sopivaan aikaan. Sisälle ei olla vielä päästy. Ehkä joku päivä. Varmaankin itse viskintislaus ja tukkumyynti tuottaa riittävästi, joten kahvittelijoita tai yksittäisten paukkujen juojia ei tarvita bisneksentukkeeksi.

Aussiyrittäjä ei myöskään tarvitse asiakkaita, jotka maksavat pikkuhiluilla. Kunnon tuotto se olla pitää. Olen yrittänyt jo useampaan otteeseen saada jonkun ompelijan viimeistelemään yhden työmekkoni pääntien, josta leikkasin epämuodikkaaksi käyneen kauluksen irti. Tehtävänä olisi käytännössä hurauttaa saumurilla kangas siistiksi ja ommella uusi siisti käänne. Ompelutaitoisena mutta viitsimyksen puutteesta kärsivänä tiedän, että hommaan menee max. 20 minuuttia, jos oikeat koneet ovat käsillä.

Kahdesta alterations - putiikista minut käännytettiin ovelta ja kolmas otti mekon sisään, mutta tekstasi tunnin päästä, että tule hakemaan pois, "me emme pysty tekemään tälle mitään".

Todellinen syy on, että näin pienestä työstä voi veloittaa vain parikymppiä, kun alterations-liikkeet tuntuvat tienaavan rahansa hääpukujen muutostöillä, joista voi laskuttaa useamman satasen. Vein mekon kotiin, otin neulan kauniiseen käteen ja ompelin pääntien itse käsin kuntoon (koska siihen meni vähemmän aikaa ja vaivaa kuin ompelukoneen esiinkaivuuseen, lankojen säätöön jne.). Mahdottomasta tuli mahdollista, taddaah!

Yrittäjän ei myöskään tarvitse turhaan olla huolissaan, mitä mieltä asiakas palvelun laadusta on. Perthissä joko on riittävästi populaa, jotta kaikille riittää asiakkaita, tai vaihtoehtoisesti ei ole tarpeeksi kilpailua, joten kaikille riittää asiakkaita. Esimerkki. E:n pyörästä puhkesi takakumi, joten hän vei sen korjattavaksi. Maastopyörän takavanne oli aikojen saatossa vääntynyt hieman käyräksi, joten E pyysi, että voisiko vannetta oikaista eli vääntää takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Johan tok, ei ongelmaa!

Kun E meni hakemaan pyörän takaisin, oli vanne mäiskitty vinoksi toiseen suuntaan. Korjaaja yritti aluksi laskuttaa työstä viisikymppiä, mutta kun E valitti, sai sentään pyörän takaisin ilmaiseksi. Nyt rengas on vinompi kuin ennen ja hankaa takajarrupaloihin... laatupalvelua. Ja tämä korjaajalta, jolla on Perthissä hyvä maine. En uskalla edes ajatella, mitä huonomaineiselta saisi!

Toisaalta, yrittäjänä voi toteuttaa kutsumustaan ja se lie tärkein syy, miksi monet hommaan ryhtyvät, koska jotenkin he tuntuvat tienaavan tarvitsemansa rahat, millä lie keinoin. Eräs kollegani - yksi kovapalkkaisimpia analyytikoita koko organisaatiossamme - lopetti työt yhtäkkiä yllättäen pari vuotta sitten. Hän halusi toteuttaa kutsumustaan ja ryhtyä johtamaan seurakuntansa kahvipaahtimoa. Kyllä, kirkolla voi Australiassa olla kahvipaahtimo, sillä aussit ottavat laatukahvin yhtä tosissaan kuin suomalaiset Turun sinapin. Niinpä hän jättäytyi murto-osalle entisistä tuloista, kun mahdollisuutena oli elää unelmaa. Pisteet uskalluksesta.

Koska yrittäjän elämä on näin lepiä ja yrittäjäksi pääsee ilmoittautumalla toiminimirekisteriin - hups vain, vie vartin eikä maksa mitään - pistin sitten itsekin yrityksen (tmi:n) pystyyn joulun alla.

Aiempaa kokemusta mikroyrittäjän elämästä on Suomesta, jossa minulla oli hetken aikaa yhden naisen kulttuuriprojekti- ja tapahtumatuotantofirma. Teinkin muutamia pieniä hankkeita, mutta sen jälkeen lannistuin verottajan kanssa tappeluun (joka ei uskonut, että esim. taidemuseo-opastuksista ei tienaa tonneja vaan kymppejä kerrallaan), joten pakkasin pillit pussiin ja sittemmin muutin koko maasta.

Täällä alvia tarvitsee maksaa vasta kun liikevaihto ylittää $75 000/vuosi eli noin 49 000 euroa. Sitä ennen maksetaan pelkkää henkilöveroa.

Tälläkin kertaa liikun taidemaailman rajamailla, mutta uudesta näkökulmasta. Alani on tarot. 

Ennenkuin kukaan järkytyksissään lakkaa lukemasta blogiani siksi, että täällä levitetään hokkuspokkusta ja voodoota, paras lie selventää muutama keskeinen seikka. UKK - usein kysytyt kysymykset - muodossa (kysymykset kerätty elävän elämän tilanteista).

Mistä ihmeestä tarotissa on kyse? Tarot on 78:n kuvallisen kortin pakka, pakkoja on satoja erilaisia ja eri taiteilijoilla on eri tyyli. Vanhin tunnettu pakka on peräisin Italiasta 1400-luvulta ja mahdollisesti kortteja on tunnettu ja käytetty aiemminkin. Nykyajan pakat noudattavat tiettyä symboliikkakaavaa, joka perustuu tuohon vanhimpaan tunnettuun pakkaan, mutta jokainen taiteilija lisää omia näkemyksiään tai tulkintojaan kuviin.

Tarotin idea on käyttää kuvia intuition apuna. Kortteja katsellaan ja niihin keskitytään, jotta oma mielikuvitus ja alitajunnassa piilevät tuntemukset ja vastaukset pääsevät vapaasti nousemaan pintaan - ilman, että rationaalinen mieli sanelee, mikä on "järkevää" ja mikä ei. Brainstormingia, nykyajan business-kielellä.

Kortteja voi käyttää esimerkiksi itsetutkiskeluun ja itsetuntemuksen parantamiseen (millaisia toiveita, pelkoja ja kätkettyjä tunteita minulla on), luovaan ja harkitumpaan päätöksentekoon sekä ylipäätään abstraktien asioiden kuten juuri tunteiden keskittyneeseen tarkasteluun. Mindfulness- ja meditaatio-alueilla liikuskellaan vahvasti - oivalluksia ja intuitiivisia välähdyksiä hakien.

Periaatteessa mekanismi on sama kuin pohtia, että mitähän se ja tämä uni tarkoitti, tai katsella mustetahrakuvia ja miettiä, mitä niistä tulee mieleen, tai katsoa elokuva ja pohtia jälkikäteen sen teemaa, heränneitä tunteita sekä sitä, miten teema mahdollisesti liittyy omaan elämään. Kuvien ja symbolien tulkintaa, sekä oman mielen ja tunteiden tutkiskelua.

Keksitkö huttua omasta päästä, kun tulkitset kortteja muille? No, kyllä ja ei. Toisaalta kyllä, koska korttien idea on auttaa intuitiota ja mielikuvitusta, toisaalta ei, sillä kaikki sanomani perustuu kuviin eli on pohjimmiltaan taiteentulkintaa.

Tarot-luennasta tullee useimmille ensimmäisenä mieleen sirkusteltan hämärässä sipisevä ennustajaeukko, joka viittoilee mystisesti kristallipallon yllä ja lupaa, että pian tapaat tumman komean muukalaisen. Todellisuudessa luenta tapahtuu niin (ainakin meikäläisen tarot-kammarissa eli vierashuoneessamme), että asiakas istuu tuoliin, käännetään kortteja näkyviin, yhdessä katsellaan kuvia ja kerron, mitä niiden symbolit merkitsevät.

Sen jälkeen jutellaan asiakkaan elämästä, pohditaan, miten korttien teemat siihen liittyvät, ja keskustelu polveilee tavalla, joka on sekoitus muotoja "kaverin kanssa kahvilla - terapeutin sohvalla". Joskus vain on helpompaa jutella omasta elämästä, ongelmista ja tunteista jonkun muun kuin sukulaisen tai ystävän kanssa. Eli totaalisen ulkopuolisen, joka ei tuomitse, määräile, naura eikä vähättele, vaan pelkästään kuuntelee ja tarjoilee erilaisia näkökulmia perustuen kuviin, joita kumpikin voimme katsella ja tulkita.

Väitätkö olevasi joku terapeutti häh? En väitä olevani lääkäri, pappi, psykologi enkä muukaan ammattilainen, mutta jostain syystä tällaista palvelua näytään tarvitsevan ja itse aidosti tykkään auttaa ja analysoida kaikenlaisia tunteita ja tilanteita, joita ihmiselämässä voi vastaan tulla.

Olen harrastanut tarot-kortteja vuodesta 2011 ja viimeiset puoli vuotta olen tulkinnut niitä ilmaiseksi halukkaille. Nyt tienaan satasen-pari viikossa "sieluntulkkina". Etenkin nykymaailmassa tuntuu joka päivä vahvemmin, että myös mielikuvitusta, intuitiota, luovuutta ja tunteita tarvitaan ihmiselämässä, ei pelkkää insinöörilogiikkaa saati kylmää laskelmointia rahan tai tehokkuuden nimissä.

Toki tällä bisneksellä ei vielä siltään pärjää eli palkkatyöstäni en ole jättäytynyt pois, mutta tavoitteeni on kehittää palveluani laveammin life coaching - suuntaan ajan myötä. Tosin E muistaa muistuttaa, että eikö sinulla pitäisi olla jotain erityisen hienoja meriittejä, kuten Himalajalle kiipeäminen tai joku mullistava innovaatio luokkaa Steve Jobs, jotta juuri sinun life coachingiasi haluttaisiin... Että näillä kannustuksilla. Mutta minnekään ei pääse eikä mitään voita, jos ei edes koita!

Englanninkielinen tarot-blogini eli bisnes-saittini löytyy täältä, jos kiinnostaa. Saskia-nimi on pöllitty renessanssimestari Rembrandtin vaimolta, joka nykyajan kulttuuripiireissä tunnetaan synonyymina henkilölle, joka mahdollistaa muiden luovuuden ja loiston - eli on yhtäaikaa muusa ja mesenaatti, inspiroija ja tukija.

Kiva kuva kotimatkalta tänään. Jättiviikuna ja linnunhäkkikeinut.

Kiva pullo kahvilassa, jossa kävin kotimatkalla syömässä muffinin ja juomassa kahvit. 

Kivan eloisa lintulampinäkymä matkalla kotiin kahvilasta töiden jälkeen. 

Tässä se on [rumpujen pärinää]: Possimbible* eli impossible, mahdoton, muuttuneena joksikin uskomattomaksi ja mahdolliseksi: pääntie, jota ei pysty ammattiompelija tekemään, mutta kylläkin tavan tallukka käsipelillä. 

*How I Met Your Mother - sarjasta tuttu sanonta.

Maahanmuuttajan elämänmuutos top 4

Asioita, joissa elämä muuttuu peruuttamattomasti maasta- ja maahanmuuton mukana. Sekä myötä- että vastoinkäymisinä.

1) Alkuperäisessä kotimaassa joutuu ramppaamaan tavan takaa - ainakin parin vuoden välein -, jos haluaa pitää sukulaisuus- ja kaveruussuhteet yllä. On todennäköisempää, että kaikki kasvokkain tapaamiset riippuvat sinusta, muuttaja, itsestäsi. Suvulla ja kavereillasi ei ole aikaa, mahdollisuutta saati rahaa lähteä maapallon toiselle puolen edes kerran vuosikymmenessä. Sen sijaan sinun (ja puolisosi/lastesi) kaikki lomasi viettyvät oletusarvoisesti Suomessa, koska "tottakai sinä jouluksi tulet? Kai te nyt kesälomalla tulette ja käytte meilläkin? Pitäähän nyt vappua tulla Suomeen viettämään!" jne.

Toisaalta: Suomesta tulee vaivaton, mutkaton lomaparatiisi, jossa on aina kesä tai joulu (riippuen siitä suosikkiajankohdasta, jonka valitset vuosittaisten käyntien näyttämöksi) ja jossa kaikki on aivan älyttömän helppoa, koska ympärillä on turvaverkkoa ja saa puhua omaa äidinkieltään takeltelematta. Majoitus on ilmaista tai puoli-ilmaista, ja herkkuruokia syydetään eteesi joka sukulaisen ja kaverin voimin.

Koska olet itse oppinut uuden maasi kulttuurissa katsomaan silmiin ja hymyilemään paljon, sinulle ollaan ystävällisempiä myös Suomessa ja asiakaspalvelukin pelaa. Ei myöskään koskaan tarvitse miettiä reittejä, selata sanakirjaa tai arvailla, voiko hanavettä juoda ja uskaltaako syödä salaattia tai juoda juomia jäillä. Kolibakteeri ei jäistä tai salaatista tartu eikä turistiruikulia tarvitse potea - muuten, kuin ehkä joka paikassa tarjottavan kahvin, pullan, ruisleivän ja salmiakin yliannostuksesta.

2) Onneksi nykyään voi pitää yhteyttä yllä myös skypellä, facebookissa ja sähköpostitse. Paitsi että. Tajuat, ettet ole yhtään kertaa skypettänyt yhdenkään kaverin kanssa, ja äidillekin vain kerran puolessa vuodessa. Skypetapaamiset pitää sopia ennakkoon ainakin niiden kanssa, joilla ei ole skypeä puhelimessa eli puhuminen onnistuisi vain kotona tietokoneen ääressä. Kun lopulta saat jonkun skypeen, näillä ei toimi mikki tai kamera tai kummatkin, tai puhelussa on muuten viivettä, häiriöitä ja alienien mouwuuouuuwoo-tsssrrrrrrrrrrk-viestejä. Aikaero pitää huolen siitä, että kun itselläsi olisi aikaa ja intoa skypettää, vastapuoli on töissä tai nukkumassa. Ja toisinpäin.

Toisaalta. Sähköinen viestintä pitää sen verran kärryillä toisten elämästä, että facebook eli ihan tavallisen arjen jakaminen, tykkäykset, uutisten kommentointi ynnä muut pitävät käsityksen yllä, mitä kummallekin kuuluu, millaisia asioita nykyään tekee ja arvostaa, missä mennään. Kun sitten tavataan, ei tarvitse päivittää viime vuodelta saakka, mitä käänteitä elämässä on tapahtunut ja millaista se arki nykyään on.

Arkijuttuja on muutenkin vaikea pitkän tauon jälkeen ladella, koska ei oikein tiedä, mikä olisi ns. kertomisen arvoista ja onko nyt vaikkapa joku työjuoru olennaista jutteluasiaa, kun toinen osapuoli ei edes tiedä jutun henkilöitä. Mutta. Kun arki päivittyy virtuaalisesti puolin ja toisin, voi tavatessa suoraan rupatella mistä nyt juttua syntyy: säästä, työstä, elämästä, politiikasta. Tai luodata syntyjä syviä, muistella yhdessä, parantaa maailmaa. Kasvokkain tapaaminen on loppujen lopuksi paljon muuta kuin informaation vaihtoa. Se on toisen seuran ja olemassaolon arvostamista ja siitä nauttimista. Kiva, että saan olla juuri sinun kanssasi.

3) Uudessa maassa etenkin aluksi on kaikki ihmeellistä. Eksoottista, kiehtovaa, värikästä, kertomisen arvoista. Mutta. Ennemmin tai myöhemmin kaikki on ärsyttävää, byrokraattista, typerää omituisiin tapoihin juuttumista. Olo on aluksi kiitollinen ja innokas, koska on päässyt näinkin upeaan maahan asumaan ja ehkä peräti töihinkin. Muutaman kuukauden tai jopa viikonkin päästä olo on rasittunut ja ulkopuolinen. Kaikki on niin hiton vaikeaa, koska sanavarasto ei riitä, aksenttia kummastellaan, ulkkkarityökokemustasi väheksytään ja koulutuksesikin kyseenalaistetaan.

Etenkin suomalaiselle, joka on tottunut uskomaan, että Suomeen syntyminen on lottovoitto ja suomalainen koulu on maailman paras, muiden epäilykset ja vähättely osuvat kipeästi. Älkää te änkyräaussit yhtään väittäkö, että teidän puuhastelukoulunne olisi tasokkaampi kuin Suomen, tai teidän ostotutkintonne olisivat tasokkaampia kuin suomalaisten pääsykoekorkeakoulut! Lopulta, vuosien päästä ymmärtää, että kummassakin maassa ja kulttuurissa on puolensa.

Suomalaiset uskovat tekniikkataitoihin, tiedon omaksumiseen ja tehokkuuteen. Aussit uskovat vuorovaikutus- ja tiimityötaitoihin. Periaatteessa motto maissa on sama: fair go for all eli reilu peli kaikille - jokainen saa yrittää taitojensa mukaan, ei varallisuutensa tai syntyperänsä (tosin Australiassa hämmästelen, miten tämä nykyään toteutuu, kun iso osa peruskouluista on maksullisia ja korkeakouluista kaikki ovat hinnakkaita).

Ensimmäiset pari vuotta Australiassa olo tuntui ulkopuoliselta. Kaveerasin pelkästään muiden expattien kanssa, valittelin viisumivaikeuksia, päivittelin aussitapoja ja menoa ja muistelin lämmöllä monia Suomen käytäntöjä ja etuja, kuten puhtaan makuista hanavettä kloorilta haisevan sijaan. Nyt olen harjaantunut/ehdollistunut näkemään enimmäkseen hyviä puolia Australiassa. Rento, ystävällinen meininki auringonpaisteen alla. Ulkoilma ja luonto sekä niistä nauttiminen piknikeillä, telttaillen, mökkeillen. Lähiruoka- ja luomubrunssit hauskasti sisustetuissa kahviloissa kukkivien puiden alla.

Aijuu, käänteisenä kulttuurishokkina: aussit tykkäävät paljon eklektisemmästä eli yhdistelevämmästä, leikkisästä estetiikasta kuin suomalaiset. Kahviloiden ja ravintoloiden sisustus, (samoin kuin esimerkiksi graffitit) ovat yleensä värikkäitä ja leikitteleviä, uutta ja vanhaa yhdistäviä, kirpputori-, teollisuushalli-, roskalava-, ja mummon perintö- tyylisiä elementtejä eli retroa ja modernia kierrättäen ja sekaisin viskellen.

Suomessa puolestaan olen ällistellyt ravintoloiden siistiä, hillittyä valkoliinameininkiä: kaikki tuolit, lasit, aterimet ja lautaset ovat samaa sarjaa ja toisiinsa sopivia. Enemmistön silmään tämä taatusti näyttää siistiltä ja arvokkaalta, mutta omaan aussiutuneen makuuni se näyttää - - - 80-lukuiselta. Suomi-kahviloissa puolestaan hämmästyttää ainainen tarjottimilta syönti. Itse haetaan, itse viedään pöytään, sitten syödään rumalta muovitarjottimelta kuin ala-asteella tai Esson baarissa. Australian pöytiintarjoilu ja kauniit kattaukset, sinua kaipaan!

4) Maasta- ja maahanmuutosta voi jäädä kytemään koko elämäksi tietynsorttinen levottomuus. Olenko nyt kotonani täällä uudessa maassa? Jäänkö tänne iäksi? Pitäisikö jäädä, olisiko se oikea ratkaisu? Pitäisikö palata kotimaahan sitten kun lapsia syntyy - sitten kun lapset aloittavat koulun - sitten kun eläköidyn? Pitäisikö muuttaa jonnekin täysin uuteen maahan, nyt kun olen todistanut itselleni, että maan- ja kulttuurin vaihto onnistuu, uusia ystäviä saa ja vanhatkin onnistuu pääosin säilyttämään, uuden työpaikan löytää, uuteen sopeutuu, kun yrittää?

Itseäni ei suunnattomasti kiinnosta eikä houkuttele Suomeen paluu, koska a) Euroopan taloustilanne, b) E:n vaikeus saada järkeviä töitä, ennenkuin puhuisi sujuvaa suomea, mutta ennenkaikkea c) Suomi on jo nähty. Minua kiehtovat muutos, vaihtelu, uutuudet jopa haitaksi asti, sillä joudun tietoisesti pinnistelemään ja rauhoittumaan ollakseni onnellinen sen keskellä, mitä minulla jo on. En haikaile vihreämpää ruohoa aidan takaa sinällään eli en luule, että jonkin uuden jutun saaminen/saavuttaminen tekisi minusta onnellisen tai onnellisemman. Olen vain puhtaasti utelias ja virikkeistä ja uuden oppimisesta innostuva, eli haluaisin matkustaa ja nähdä kaiken minkä ehdin ja kertoa niistä eteenpäin muille. Olinkohan lie Marco Polo edellisessä elämässä.

Aina silloin tällöin googlaan YK:n töitä ja myös konsulaattiuraa, joten ehkäpä googlailu vielä jonain päivänä muuttuu tekemiseksi asti!

Alla graffiteja (tai muraaleja) Melbournesta, tekijä Ghost Patrol eli David Booth.

Siellä missä pippuri kasvaa - Ubud, Bali

Balin kulttuurinen sydän, Ubud, oli juuri sitä mitä kaukomaille matkustetaan etsimään - ainakin minä. Oli värikästä, eksoottista, kaunista, trooppista, kukkivaa, hymyileviä aidosti ystävällisiä ihmisiä, perinteisiä asuja, tansseja, musiikkia, veistoksia ja maalaustaidetta. Balilaiset ovat syvästi uskonnollisia, mutta mutkattomalla ja nipottamattomalla tavalla. Kaiken kukkurana hyvää paikallista ruokaa, seesteinen zen-ilmapiiri ja silloin tällöin drinkki tropiikin lämpimässä yössä.

Venekuvat ovat kylläkin rannikolta, Amedista...

Vaikka Indonesia eli maa, johon Balin saari kuuluu, on virallisesti muslimimaa, Balilla on vuosisataiset oman uskonnon perinteet. Balin uskonto on yhdistelmä hindulaisuutta, buddhalaisuutta sekä esi-isien ja luonnonhenkien palvontaa. Balin tulivuoret ovat paikallisille jumalten asuinpaikkoja. Vuorilla sijaitsee temppeleitä, joissa pidetään vuoden tärkeimpiä seremonioita. Ymmärsin, että vuoritemppeleissä käynti on kuin pyhiinvaellus, ja jokaisen pitää matka tehdä ainakin kerran. 

Odottamatta saimme nähdä läheltä montakin seremoniaa, sillä balilaiset eivät ole tiukkapipoja siitä, kuka (tai minkä uskontokunnan edustaja) temppeliin saa tulla. Kunhan päällä - sekä miehillä että naisilla - on saronki eli kietaisuhame kunnioituksen osoitukseksi, pääsee sisään omin nokkineen. Balin isoimpaan ja tärkeimpään Pura Besakih - nimiseen temppeliin ei pääse ilman opasta, ettei siellä toilaile ja käyttäydy sopimattomasti. Muttamutta... Meidän oppaamme, vanha papparainen, tyrkki meidät temppeliin sisään kesken hautajaisseremonian ja räpsi kuvia meistä seremonia taustallamme siihen malliin, että itseäni alkoi jo moinen törppö turisteilu ahdistaa. Nähtävästi pappa oletti, että matkamuistoja täältä haetaan, vaikka itse halusin vain pikaisesti ja häiritsemättä kurkistaa.

Balilaisilla on esi-isille ja tärkeille jumalille omistetut kotialttarit, joille laitetaan pieniä uhrilahjoja (hedelmiä, suitsukkeita ym.) joka aamu ja ilta. Uhrilahjoja laitetaan myös oman kodin ja liiketilan eteen tielle joka aamu. Lisäksi kaupungilla on temppeleitä muutaman korttelin välein. Jokainen balilainen kuuluu seurakuntaan eli oman naapurustonsa temppeliin, ja heidän odotetaan vapaapäivinään auttavan temppeliseremonioissa.

Yllä paha noita, pahuuden symboli balilaisessa uskonnossa. Alla oikeaoppinen sarongin sidonta (en tehnyt tätä ensimmäistä itse).

Pyhä puhdistautumis- ja rukoiluallas Vesitemppelissä.

Eräskin mukava taksikuski rupattelun ohessa kertoi, että hän ei oikein pääse lomilla matkustamaan, vaikka säästää asiaan rahaa, koska temppeliseremonioita ei sovi jättää hoitamatta. Ehkä joku päivä vielä. 

Wayan-nimisen kuskin haave oli päästä joskus käymään Thaimaassa katsomassa, miten turismi siellä pyörii - jos saisi vaikka tuotua uusia ideoita kotiin mukanaan. Mukavasti kolahti omatunto siinä, kun tajusimme, että olimme voivotelleet lyhyttä viikon lomaamme superystävälliselle tyypille, joka itse saa pitää päivän - kaksi lomaa vuodessa. Oli hyvä herätys jälleen kerran siihen, millaisessa kuplassa ja pumpulissa sitä itse elää länsimaissa, kaikkine arkiongelmineenkin. 

Wayan oli työmäärästä huolimatta mallikelpoinen kuski ja muun muassa vei meidät kahviplantaasille, joka toimitti samalla kasvitieteellisen puutarhan virkaa. Näin tuttuja mausteita ja ruokia alkutekijöissään, eli kasvamassa puissa ja pensaissa. Enpä tiennyt ainakaan minä, miltä kaikki nämä mausteet ja syötävät näyttävät kasvuvaiheessa. Kuvissa on mm. kahvipapuja, pippuria, vaniljaa ja kanelia - mutta en valitettavasti enää muista, mikä oli mikä... paremmat muistiinpanot olisivat olleet paikallaan!

Plantaasilla asui myös häkissä luwak-kissaeläin eli sivettikissa, joka kakkii maailman kalleinta kahvia. Eläin syö kahvipapuja ja vatsahapponsa sulattavat papujen ympäriltä hedelmälihan. Samat vatsahapot aiheuttavat papujen käymistilan, joka hapattaa niiden maun ennen kuin ne ulostautuvat luonnollista tietä.

Paikalliset keräävät kakitut pötköt, paahtavat ne ja jauhavat kahviksi. Rohkeasti juomaan vaan, hintaa $5/kuppi eli jotakuinkin Perthin kahvikupillisen normihinta. Käsittääkseni kahviloissa tämän luwak-kahvin kilohinta huitelee satasissa kymppien sijaan. Maistui ihan tavalliselta juhlamokalta minusta, eli sellaiselta suomalaisenkitkerältä kahvilta. Aussit tykkäävät tummemmista, pyöreämmistä mauista.

Saimme ilmaiseksi maistella myös kokonaisen tarjottimellisen kahveja, kaakaoita ja teelaatuja. Kahvia paahdettiin oikein wanhan ajan menetelmällä, eli paikallinen rouva käristi niitä ison metallivadin päällä hiilloksella. Maistoimme myös raakoja kaakaopapuja - aavistuksen niissä kaakao maistuu. Alla paikallinen snake fruit eli käärmehedelmä, valkosipulinkynnen mallisissa paloissa olevia omenanmakuisia lohkoja käärmeennahan näköisen kuoren alla.

Luwak, kalleimman kahvin tuottaja. Alla kalleimman kahvin testaajat.

Yllä luwak-pökäleitä. Alla kaakaohedelmä ja -papuja.

Koska Ubud on taiteen ja kulttuurin sydän, kävimme katsomassa parikin perinteistä tanssiesitystä. Tanssi toimii samalla periaatteella kuin ooppera, eli siinä kerrotaan tarina, yleensä paikallinen myytti. Henkilögalleriaan kuuluu kuninkaallisia, kerjäläisiä, eläinkuninkaallisia ja metsänhenkiä, kyläläisiä ja vaikka ketä. Tanssi oli kiinnostavaa, mutta kummallista seurattavaa. Toisessa esityksessä taustamusiikkina toimivat perinteiset "xylofonit" eli jonkinsortin pimpahtelusoittimet, joita soitetaan vasaroilla; sekä rummut. Toisessa taustamusiikki tehtiin ihmisvoimin, eli mieskuoro lauloi rytmikkäitä ääniä kuten takatakatakatakatakatakataka... lyriikoiden sijasta.

Itse tanssi on todella hienovaraista liikehdintää, jossa pääasiassa ovat sormet, varpaat, silmienliikkeet ja hymy; sekä käsillä ja jaloilla tehtävät aaltomaiset liikkeet. Thaitanssijoita nähneet tietävät, että tanssijoilla sormi- ja varvasnivelet taipuvat ihan epäinhimillisesti taaksepäin vuosikymmenten harjoittelun tuloksena. Puvut ovat kaikilla viimeisen päälle värikkäitä, päässä kruunut ja helyt, ja kasvoilla vahva meikki, sekä miehillä että naisilla.

Sormilla tehdään koko esityksen ajan jatkuvasti pientä värisevää liikettä, vähän kuin ilmapianon soittoa ja sormiviuhkan heilutusta. Etenkin, kun estradille astui paha noita/hullu kuningas, tämä teki ihme sorminytkähdyksiä ja pienenpientä lakkaamatonta vispausta käsillä ja sormilla, varmaankin neuroottisuutta kuvatakseen. Vahvasti meikatuilla silmillä kuuluu pälyillä kumpaankin yläviistoon tasaisin välein, hymyn värähtämättä - en tiedä mitä tämä symboloi, mutta kaikki tanssijat tätä toistivat. Balilaiseen uskontoon kuuluu hyvän ja pahan ikuinen taistelu, ja pahan noidan vastaparina on jakin näköinen hyvä henki, karvakasa kuvissa alla.

Alla paikallistemppelissä ollut (uskonnollinen?) tanssi; loput kuvat ammattitanssijoiden esityksestä.

Kiitos ja kumarrus tanssijoilta!