Omakotilähiöissä kytee mielenterveysongelma?

Seuraa vuodatusta. Otsikko on kohtalaisen laaja ja provosoiva, vaikka tarkennettuna aihe koskee asuntorakentamista ja asuntotuotantoa Länsi-Australiassa, eritoten Perthin seudulla, sekä sen vaikutusta hyvinvointiin. Aluerakentamislogiikka on aihe, joka itseäni kummastuttaa täällä joka päivä kaikkinaisessa tehottomuudessaan ja jälkeenjääneisyydessään. 

Suomalaisia yleisesti järkyttää Australian asunnoissa tavallinen huono laatu, eristeiden ja/tai lämmityksen ja viilennyksen puute, kummalliset "tein ite ja säästin"-ratkaisut, sekä dokumentoinnin olemattomuus. Täällä omistajalla ei ole mitään velvollisuutta pitää kirjaa kaikista remonteista, se on enemmän suositus kuin edellytys. Jos on itse vetänyt sähkötöitä tai putkia sinne tänne, eihän se nyt mittään. 

Tietenkin, jos kaupantekohetkellä rakennustarkastaja huomaa ongelmat ja niistä raportoi, ostaja voi vaatia hinnanalennusta tai vikojen korjaamista. Niitä ei kuitenkaan ole mikään pakko myöntää ja on ostajan vastuulla, haluaako edetä mahdollisen ongelmakimpputalon kanssa. Kaupanpurusta minulla ei ole kokemusta, mutta yleensä täällä on kuluttajansuoja aika heikko ja valvovilta viranomaisilta tulee lähinnä ohje viedä asia oikeuteen (olen työskennellyt rinnakkaisella alalla 7 vuotta eli tämän tiedän). 

Mutta hypätäänpä laajempaan kontekstiin esimerkin kautta. Muutimme uudehkoon lähiöön jouluna 2020 ja olen siitä asti ällistellyt, voiko aluerakentamisen logiikka tosiaan olla tämä. Perthissä rakennetaan ulkokehiltä sisään eli aloitetaan mistä lie hornantuutista sen perusteella, mistä grynderi on saanut halvimmalla maata. Lopulta ehkä osutaan johonkin liikennesolmukohtaan kuten juna-asemaan tai moottoritien ramppiin, ehkä ei. 

Meidän lähiömme on voittanut palkintoja "käveltävyytensä" ansiosta ja perthiläiseksi uuslähiöksi se onkin yllättävän toimiva: meidän talolta on matkaa 500 metriä lähijunalle sekä lähimpään pikku liikekeskukseen, eli ruokakauppaan, kebab-paikkaan, pubiin jne. Tähän esteettömyys sitten jääkin. Asema-liikekeskuksen ympärillä ammottaa 500 metriä tyhjää joka suuntaan. Eli tosiaankin kävelemme tyhjän kentän poikki sinne päästäksemme. Tyhjä ympyrä on jätetty odottamaan aikaa, jolloin kerrostalorakentaminen on alueella kannattavaa -- maanomistajatahon mukaan näin ei ole ollut koko sen 20 vuoden aikana, kun lähiö on ollut olemassa, mikä on aivan kukkua. 

Nyt lähiömme edelleen muodostuu kompaktista käveltävästä liikekeskuksesta, rikkaruohoja puskevasta autiotonttiympyrästä, ja kaikkialle levittäytyvästä omakotitalomatosta, joka alkaa pitkälti tyhjän maan jälkeen kuin kauppoja ympäröisi jokin tauti. Käveltävyys kaikkoaa siihen, että omakotitaloilta on melkein pakko ajaa ostarille ja sitten onkin helppo hurauttaa kauemmas isompiin liikkeisiin, eli pikku liikekeskus kärsii koko ajan asiakaspulasta.  

Kuvaannollisesti revin joka päivä hiuksia siitä, miten Perthissä eletään 1960-lukua kaavoituksen ja aluesuunnittelun suhteen, eli joka asia tehdään yksityisten rahoittajien/lobbarien sekä liikennesuunnittelun (mitä asfalttisempi moottoritieprojekti, sen parempi) ehdoilla. Etenkin Vancouverista palattuamme kärvistelin tätä asiaa, koska siellä onnistuimme asumaan erittäin viihtyisällä ja kävelijäystävällisellä alueella (alkuun, jouduimme sitten muuttamaan vielä aussimokiakin rumempaan kaukolähiöön matkabudjetin paukkumisen vuoksi). 

Oma "transit oriented" eli joukkoliikennelähtöinen (hehe salli mun nauraa) lähiömme on kuitenkin Perthin mittapuulla yllättävän eurooppalainen eli meidän on henkkoht mahdollista elää niin, että kävelemme junalle ja sillä keskustaan -- sen sijaan, että ajamme aina väistämättä ruuhkautuvaa moottoritietä pitkin ja käytämme tunnin per suunta matkaan, jonka tulisi viedä puoli tuntia. Mutta. Tällä hetkellä Perthissä paikataan ammottavaa asuntopulaa niin, että vähän jokaikistä puskaa ja peltoa raivataan omakotitalolähiöksi (estate). Niitä ripotellaan sinne tänne, täysin maan halpuuteen perustuen, ei mihinkään keskitettyyn strategiaan. Jokainen uudisalueen tontti myydään erikseen ja kukin kotitalous rakennuttaa yksin oman talonsa, kilpaillen samoista rajallisista rakentajaresursseista. Yhtään minkäänlaista yhteiskoordinointia ei ole, eli näissä uusissa hankkeissa ei tunneta kerrostalo-, rivitalo- tai kommuunimuotoista rakentamista. Oma huvila se olla pitää. Alueella, jolla ei ole minkäänlaisia palveluja, paitsi enintään huoltoasema ja pikaruokapaikka. Uusia kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja mainostetaan kaikkialla, mutta osa toteutuu, osa ei, osa viivästyy määrittelemättömästi. Ja näiden alueiden asukkaat käyttävät sitten tunnin per suunta moottoriteillä päästäkseen töihin, kouluun, kauppoihin, palveluihin, ja ruuhka- ja saastekierre vain pahenee. 

Mikä tässä on ongelma? Eikö pidä rakentaa sitä, mistä ihmiset tykkäävät ja ovat valmiita maksamaan? Yleensä omakotitalot ovat suosittuja, ja jos sellaisen saadakseen pitää ajaa hieman enemmän, mitäpä siitä mussuttamaan? No. Ensinnäkin, ok-talon osto tai rakennuttaminen on täällä tällä hetkellä ainoita tapoja hankkia koti, koska vapaiden vuokra-asuntojen määrä on alle prosentin, kerrostaloja on lähtökohtaisesti verrattain vähän, niiden rakennuttaminen on jäissä korkojennousun vuoksi, ja rivareita ei melkeinpä edes tunneta Perthissä. Eli oikeaa valinnanvaraa ei ole ja on epärehellistä väittää, että "kaikki" haluavat asian x, jos asia x on ainoa tarjolla oleva. 

Mutta sitäkin tärkeämmin: maailman on pullollaan tutkimusta, joka osoittaa hyvin monin eri tavoin, kuinka epäterveellistä tällainen hajarakentaminen on, fyysisistä ja henkisistä syistä. Autoilu itsessään saastuttaa ja jatkuva autoissa/ruuhkissa istuminen on paitsi stressaavaa, myös keholle rasittavaa jumitusta, joka vie aikaa liikuntamahdollisuuksilta saati hyötyliikunnalta. Mitä harvemmassa talot ovat, sitä vähemmän yleensä muodostuu yhteisöllisyysmahdollisuuksia, eli naapurusto ei asioi samoissa liikkeissä ja palveluissa vaan hajaantuu vähän kaikkialle. Lisäksi ok-lähiöiden rakentaminen on joka näkökulmasta kalliimpaa kuin tiiviimpi muoto (kerrostalot tai rivarit): samalle alueelle mahtuu vähemmän kotitalouksia, mutta vaaditaan enemmän infraa ihan tienpintojen, sähköjohtojen, viemäreiden ym muodossa. 

Eniten itseäni huolestuttaa, millaista maailmaa rakennamme lapsille -- kyllä vain, vedin juuri esiin "eikö kukaan ajattele lapsia?" kortin. Näitä lähiöitä markkoidaan lapsiystävällisinä, ja osa toki sitä onkin. Mutta hyvin monilla uusilla alueilla lapsilla, etenkin isommilla eli alakouluikäisillä ja teineillä, ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun se yksi leikkipuisto on koluttu eskari-ikään mennessä, minnekään ei pääse, koska ei ole kävely- tai pyöräteitä tai jos on, ne eivät johda minnekään, pelkästään ympäri sitä omaa talopeltoa kuin Truman Showssa. Vanhempien on pakko kuskata kaikkialle ja jos vanhemmat eivät ehdi/pysty/jaksa, siinähän nökötät kotona. Usein näillä uusimmilla alueilla taloissa ei ole edes omaa pihaa, koska täällä on buumi rakentaa niin iso kartano kuin tontille mahtuu, ja pihaksi jää silloin pieni laatoitettu grillausterassi (jollainen meilläkin on, tosin eri syystä: talomme on aussilaisittain pikkuinen ok-talo, rivariksi naamioitunut, eikä tontilla kerta kaikkiaan ole tilaa enempää. Nyt koitamme viherryttää vankilapihaa kaikin eri urban gardening-keinoin). 

Mutta lapsethan voivat ihan hyvin osallistua ohjattuihin harrastuksiin tai hoitaa sosiaaliset suhteet koulussa, mitä väliä sillä on, liikkuvatko he kodin ympäristössä omatoimisesti? Tämä on Aussilassa yleinen ajatus ja kumpuaa mielestäni jostain brittiarmeija- tai luokkahierarkiaperinteestä, jossa kaikkien toimien on oltava ohjattuja, valvottuja, säänneltyjä ja hyvin aikaisin kurinalaisesti opittuja. Sävystäni ei varmaan ole vaikea erottaa, etten itse kannata tätä. Kaupunkitutkijana olen lukenut liudan tutkimuksia siitä, miten tärkeää on vapaa liikkuminen eri tiloissa, siis sekä luonnossa että rakennetussa ympäristössä: keho kaipaa liikuntaa, mutta aivot kaipaavat virikkeitä, nimenomaan navigoinnin muodossa. 

On näyttöä siitä, että juuri tilanhahmottaminen, reittien löytäminen, ympäristön tutkiminen ja uusien alueiden haltuunotto ruokkivat aivoja kaikkein tehokkaimmin ja näin estävät mm. stressin, ahdistuksen, alakuloisuuden ja jopa masennuksen syntyä. Tämä on iso syy siihen, miksi luonnossa liikkumista aina suositellaan stressinpoistoon ja mielenterveyden hoitoon. Se auttaa niin monin eri tavoin: luonnon läsnäolon kautta ihan suoraan hormoneihimme vaikuttaen, mutta myös aivoterveyteen navigoinnin, tutkailun, löytämisenriemun kautta. 

Kun tämä mahdollisuus karsitaan pois lapsilta jo alkuunsa, ei ihme, että meillä on vuosiluokittain seinille hyppiviä tenavia ja teinejä, joilla ei riitä keskittymiskyky mihinkään. Ei se pelkkä ruutuaika, roskaruoka, liikunnan ja vapaan leikin puute, tai luontosuhteen puute, jotka kaikki nämäkin esiintyvät ylenpalttisina Perthin uuslähiöissä (kirjoitan tätä juuri sellaisessa ympäristössä). Vaan vaeltelun, oleilun, kävelyn, pyöräilyn, kiipeilyn, ympäristöntutkimisen, seikkailun, oman kehon kykyjen kehittämisen puute. 

Luen juuri kirjaa Overprescribing Madness, jossa entinen kouluopettaja ja poliitikko, nykyinen tutkija, kyseenalaistaa Australiassa räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmatilastot. Kirja on kontroversaali enkä itse usko ihan joka väitettä. Kirjoittaja Martin Whitelyn mukaan suurimmat syyt mielenterveysongelmien kasvuun ovat diagnostiikan ylilaventuminen amerikkalaismalliin, lääkeyhtiöiden lobbausvallan kasvu, poliitikkojen asiantuntemattomuus eli suositaan lääkehoitoja muiden terapiamuotojen sijaan, sekä epärealistiset odotukset esi- ja alakoululaisten käytöstä kohtaan: hänen mukaansa Australiassa edellytetään hiljaista keskittyvää työskentelyä aivan liian aikaisin ja tämä on johtanut mm. ADHD-diagnoosien räjähdysmäiseen kasvuun. Huom, itse en väitä, että ADHD diagnoisoidaan väärin (en tiedä asiasta läheskään riittävästi), mutta allekirjoitan täysillä sen kohdan, että aussikasvatuksessa kurinalaisuus ja ohjatusti ja valvotusti toimiminen ovat ihan eri arvo kuin suomalaisessa. Täällä vapaaseen leikkiin ja vapaampaan rytmiin, mm. välitunteihin, perustuva opetusmetodi on vaihtoehtoinen tapa, jota esi- ja alakoulut perustelevat erikseen vanhemmille! 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten Perthissä ei tunneta lähimetsiä, vaan kaikki luontosuhde rakentuu joko oman pihan tai hoidettujen puistojen kautta, eli valvotuissa, turvatuissa oloissa. Tämän toisaalta ymmärtää, koska Australiassa on oikeasti vaarallisia eläimiä, ml. hämähäkkejä ja käärmeitä, joilta lapsia on suojeltava. Toki vanhemmat voivat kuljettaa lapsia kauemmas luontoon eli luonnonpuistoihin, rannalle tai leirintäalueille, ja juuri näin mekin toimimme monien muiden tavoin. Se kuitenkin vaatii erilaista panostusta, tietämystä ja mielenkiinnon tasoa kuin lapsen päivittäinen päästäminen lähimetsään temuamaan kavereiden kanssa, mikä on Suomessa yhä yleistä ja miten oman lapsuuteni vietin. Suomalaisia vanhempia usein hämmentää myös aussitapa pitää lapset rattaissa tai kärryissä melkoisen vanhoiksi, eli 4-6-vuotiaita työnnellään ihan yleisesti erilaisissa värkeissä, koska se on kaikille nopeinta. Mutta. Tässä ne vähätkin hyötyliikunta- ja reitinlöytömahdollisuudet karisevat entisestään, kun lapsi ei saa vaellella tai edes verrytellä jalkojaan normiarjen matkoilla. 

Odotin joku viikko sitten omaa muksuani leikkikerhosta kunnan liikuntakeskuksessa ja viereeni kahvioon istui perhe kahden lapsen kanssa, ikää ehkä 3 ja 4v. Kolmevuotias oli rattaissa valjaissa ja nelivuotias äidin jalan vieressä tiiviisti. Kumpikaan lapsi ei saanut liikahtaakaan sillä aikaa, kun vanhemmat joivat kahvit ja juttelivat keskuksen työntekijöiden kanssa. Kun tyttö rattaissa yritti hieman kokeilla kahvion tiskin paneelireunaa, äiti ärähti välittömästi, kädet sisään, älä koske, älä touhua. Kun poika koitti hiljakseen vaellella metrin kauemmas tutkimaan jotain kiinnostavaa, isä murahti, takaisin heti, et mene. Koska perhe alkoi jutella minullekin, mainitsin, että ehkä lapset haluaisivat hieman tutkia ympäristöään. Vanhemmat torppasivat minut välittömästi sanoen, että perhe aikoo mennä pian rannalle ja tutkikoon siellä. Ei ole sopivaa tässä liikkua. Ainoa lapsille sallittu asia oli välipalojen syönti: niitä siinä upposikin monta odottaessa. 

Tiedän, ettei ole okei tuomita vanhempia näin lyhyen pätkän pohjalta, ja jokaisella on omat kasvatusmetodinsa. En silti pysty unohtamaan perhettä, jossa lapset saavat liikkua vapaasti vain rajatun ajan ja tilan kehikossa. (En tietty tiedä, miten he saavat leikkiä kotona, mutta aika hiljennetyn oloisia muksuja olivat harmi kyllä). Tietenkin tämä on yksittäistapaus eikä kenestäkään voi vetää koko kansaan yltäviä johtopäätöksiä. Mutta: vastaava asenne ei ole ainutkertainen, eikä ensimmäinen näkemäni tapaus Australiassa, kun lasten odotetaan vain istua nököttävän, kun voisi leikkiä, tutkia, liikkua, hyppiä, kiipeillä... käyttää kehoa monin eri tavoin ja tutustua sekä omiin kykyihin että maailmaan. Millähän ilveellä tätä Suomessa täysin tavallista olemisen tapaa -- vapaata leikkiä ja liikkumista -- saisi Perthiin muilutettua? Jos sama aihe kiinnostaa, tässä aiempi tekstini: Paleolapsuus myös aikuisille?

Lähteet:

Bond, Michael (2020): Wayfinding

Dunn, Claire (2021): Rewilding the urban soul

Gray, Peter (2015): Free to learn

Walker, Peter (2021): The Miracle Pill

Perthissä on Australian kaupungeista vähiten puita (canopy cover) ja eniten hallitsemattomasti leviävää omakotitalomattoa (urban crawl). Ja sen alkaa huomata negatiivisena viihtyvyystekijänä. Kuva: ABC

Kulttuurishokkia Kanadassa

Olemme nyt viettäneet Kanadassa lähemmäs kaksi kuukautta ja aika on riittävän pitkä, jotta ollaan päästy kulttuurishokin seuraavaan vaiheeseen, nimittäin ihastuksesta hämmennykseen, joskus jopa vihastukseen. Asiaan vaikuttaa eniten se, että jouduimme siirtymään hobittikolosestamme vehreältä West Vancouverin ruusupensasalueelta naapurikuntaan Surreyyn, joka on paikoin ihan kiva, paikoin vähemmän. 

Tarkalleen ottaen Surrey on kaksi kuntaa Vancouverin kaupungista itään ja täällä oli lähin realistisen hintainen majapaikka, jonka kesäsesonki- ja risteilykautena pystyy metropolista saamaan. Olen aiemminkin kauhistellut Vancouverin hintatasoa ja kauhistelu jatkuu edelleen. Nyt maksamme sinällään mukavasta kalustetusta kolmiosta himpun vajaat 2000€ kuussa - mikä tuntuu ryöstöhinnalta siihen nähden, että olemme puolentoista tunnin julkisliikennematkan päässä itse Vancouverista ja kiemurtelevien bussireittien päässä yhtään mistään (ml. kaupat, kirjastot, leikkipaikat, kahvilat). Olemmekin hintatason vuoksi joutuneet päättämään, että alunperin kolmikuukautiseksi suunniteltu Kanadan-vierailu täytyy typistää yhdeksään viikkoon. Apurahani ei nimittäin riitä enempään majoituskuluja (nytkin majoituskorvausta tulee puolet, puolet menee omasta pussista). 

Raha ei kuitenkaan ole kulttuurishokin syy suoriltaan. Enemmän ahdistaa alueellinen luokkajako, jota tosiaan en tajunnut/muistanut Kanadassa olevan. Elämme nyt seudulla, jossa on sekä överiä rakentamista että ankeutta ja kurjuutta. On paikoin ränsistynyttä, roskaista ja likaista, myös varjotonta, paahteista, betonista, asfalttista öljy- ja sylkitahroin.

Bussissa on lähes aina joku, jonka viereen ei suoraan sanottuna halua, koska henkilö on niin pahanhajuinen, likainen tai muuten outo (tajuan, että esim. addikteja ei pidä tuomita, en silti uskalla aggressiivisen oloisen tyypin viereen nelivuotiaan kanssa). Lähiostarimme on jättihalli, jota ympäröivät vielä jättimäisemmät parkkialueet sekä nelikaistatiet. Bussilta ostarille kävely tuntuu extreme-urheilulta, kun rekat ja monsterikokoiset lava-autot paahtavat ohi ja lähes myös päälle, parkkialueella. E:n ensimmäinen kommentti ostarivisiitistä oli: feels quite hostile, tuntuupa alue luotaantyöntävältä. 

Olemme kuin sanattomasta sopimuksesta alkaneet navigoida ajanviettoon kivemmille seuduille kuten New Westminsteriin, jonne on "vain" yhden bussin ja yhden junan verran matkaa. Autottomuus alkaa syödä miestä ja naista näin parin kuukauden jälkeen. West Vancouverin kahvilakaduilla ajopelittömyys ei vaikuttanut elämäämme juuri mitenkään, täällä 60-luvun autolähiössä kaaratta elo on kuin jalattomuutta: minnekkään ei pääse kuin suurella vaivalla ja ajanhukalla. Esimerkiksi eilen matkasin kampukselle lähes kaksi tuntia suuntaansa, vaihtaen liikennevälinettä neljä kertaa matkalla. Ja tämä oli suorin reitti. Itsepä änkesimme suurkaupunkiin asumaan. 

Ei elämä kuitenkaan pelkästään kurjaa ole, päinvastoin. Teimme viiden päivän vuokra-automatkan Banffin vuoristokylään ja hiihtokeskukseen, joka on myös Kanadan suurin nähtävyys (kävijämäärissä mitaten kuulemma). Tarkemmin sanoen itse kylä ei ole pääkohde, vaan Banffin ja lähiseutujen luonnonpuistot, kuuluisia Kalliovuorten maisemistaan sekä vuoristojärvistään -- ne tosiaan ovat yhtä huikaisevan turkooseja ja kirkasvetisiä luonnossa kuin kuvissa. Vuoristojen jääkentät jauhavat kiviainesta mikrohiukkasiksi veteen, ja sulamisvirroissa kelluvat kristallihituset tekevät järvivedestä taianomaista. Banff on seuraavan osavaltion Albertan puolella, ja matka sinne vei pari päivää täysmittaista ajoa suuntaansa. Nähtävyyksien vuoksi olisi ollut fiksumpaa käyttää reissuun kauemmin, mutta emme raaskineet toisaalta työaikataulun, toisaalta hintatason vuoksi. Jos Vancouverissa ovat hinnat pilvissä, Kalliovuorten korkeuksissa vasta pilvissä ollaankin, rahanmenon suhteen. 

Reissu itsessään oli ehkä tämän keikan kohokohta, koska näimme matkalla niin paljon huikaisevia vuoristo- ja erämaisemia. Autoreissut ovat suosikkimatkustustapani: voi päivä päivältä päättää, minne tähtää ja missä pysähtyy. Ja suunnitelmia voi muuttaa lennosta tarpeen mukaan. Tajusimme reissulla myös, miksi British Columbian osavaltion puolella ei ole samanlaisia maailmanluokan vuoristokohteita kuin Albertassa (Banff ja Jasper), Vancouverin pohjoispuolista Whistleriä lukuunottamatta.

Vancouverista itään vuoristo on BC:n puolella paljolti hiekkakiveä ja muodostuvat maisemat aivan erinäköiset. Esimerkiksi matkan varren kaupungista nimeltä Merritt jäi mieleen lähinnä, että eipä ole Merritissä meriittiä, niin ruma se oli (puuton, paljasrinteinen, hiekkainen, paahteinen, siellä täällä peltihalleja ja mitäänsanomattomia asuintaloja). Kuvittelimme, että koko Merritt on louhittu piloille, mutta ilmeisesti rinteiden mataloituminen ja katoaminen ovat lähinnä tuulen ja sateen aikaansaamaa eroosiota. Nyt netistä tarkistaessani Merritt on tunnettu kantrimusiikista ja musiikkifestareista. Jahas. Eipä ole kantri minun makuuni, joten Merritin meriitit jäävät meikäläiselle vähiin!

Hienointa matkalla oli telttailu Banffissa luonnonpuistossa, E:n vanhan kollegan ´Suzyn´ järjestämänä. Suzy muutti Perthistä Kanadaan kahdeksan vuotta sitten retkeily- ja seikkailuoppaana ja työskentelee nykyään Kanadan luonnonpuisto-osastolla. Hänen kauttaan saimme viime tipan telttapaikan sekä leirivarusteet, joita meillä ei tietenkään Aussilasta asti tuotuina olisi (matkalaukkukilot paukkuvat jo ilmankin). Nelivuotiaalle leirinuotio ja metsässä telttailu oli ikimuistoista, ja olihan se sitä myös vanhemmille. Tosin itse en ole telttailun ylin ystävä, koska ei siellä kovin hyvin nuku... Mutta herääminen paratiisimaisiin näkymiin turkoosin järven poukamassa ei olisi voinut vaikuttavampi olla.

Oli kiinnostavaa kuulla Suzyn mietteitä, miten aussi sopeutuu Kanadaan. Olin kuvitellut, että maat ovat niin samankaltaiset, ilmastoa lukuunottamatta, että puolin ja toisin sujahtaisi kuin kala veteen. Suzy kuitenkin kaipaa kovasti kotiin Perthiin, toisaalta perheen ja ystävien vuoksi, toisaalta erilaisen kulttuurin ja elämäntavan. Vaikka hän nauttiikin vuoristoelämästä ja maisemista, on kanadalaisiin tutustuminen osoittautunut vaikeaksi. Käsitin, että Suzy on tottunut rouheampaan ja mustempaan huumoriin (aussit mm. mielellään viljelevät kirosanoja ja aika karuja ilmaisuja...), sekä yhteisöllisempään kulttuuriin.

Ausseihin verrattuna kanadalaiset vaikuttavat luokittelevammilta ihmisiltä, eli ihmisiä jaotellaan eri leireihin esim. tulotason pohjalta sekä siitä, mistä henkilön tuntee. Aussit mielellään sekoittavat kaikkia ympyröitä eli työkaverit, harrastuskaverit, suku ja lapsuudenkaverit voidaan hyvin kutsua samaan illanviettoon, kun taas Suzyn mukaan kanadalaisille nämä kuuluvat eri leireihin (varmasti riippuu paljon ihmisestä ja alueesta). Myöskään jaettuja julkisia ajanviettopaikkoja ei ole samalla lailla Kanadassa kun Aussilassa, siis puistoja, leikkipuistoja, ulkoilma-kuntoilupaikkoja, grillauspaikkoja... Yksi selkeä Kanadan ja Australian ero on, että lapset eivät ole Kanadassa yhtä lailla tervetulleita aikuisten alueille, esim. iltatapahtumiin tai pubeihin, kun taas Aussilassa perhekeskeisyys on kiistaton normi (hyvässä ja huonossa. Siitä voidaan aina debatoida, onko aikuisilta fiksua juoda alkoholia lasten nähden. Omasta mielestäni ok jos ei mene yli). Leikkikenttä keskellä olutpanimoa kuuluu asiaan Perthissä ja jos sellaista ei ole, paikka menettää puolet asiakkaista. Kanadassa moisesta ei ilmeisesti ole kuultukaan ja lakikin sanoo, että anniskelualueille ei ole alle 19-vuotiailla asiaa. 

Luokkajako tai ehkäpä demografinen preferointi kävi ilmi myös viinitilakierroksellamme. Aussilassa viinitiloilla kiertely on yleinen viikonloppuharrastus ja vaikka se onkin enemmän aikuisten huvia, yleensä myös lapset huomioidaan tai ainakin sallitaan. Niitä mainittuja leikkipaikkoja tai ainakin pihapelejä yleensä löytyy, tai jonkinlainen lasten alue, vaikkapa viiniköynnöslabyrintti. Kelownan ja Pentictonin viiniseuduilla käydessämme tajusimme pian, että lapsiystävällisyys tarkoittaa täällä hyvin eri asiaa, nimittäin juurikin sitä sietämistä huomioinnin sijaan. 

Vanhin, arvostetuin ja ehkä myös fiinein tila Mission Hill Kelownassa vaikutti jo lähestyessämme siltä, että tänne ette te kuulu: pihaan ajo tapahtui kolme metriä korkeiden muurien välistä, rautaportin ohi. Ja tosiaan viininmaistelu tapahtui erillisessä paikkavaraustilassa, jonne ei meikäturisteilla ollut walk-in- eli sisään ilmestyvinä tunkeilijoina mitään asiaa. Hienoja kuvia saimme, mutta myös pienimuotoisen alemmuuskompleksin, sen verran paikassa katsottiin alaspäin keskiluokkaista lapsiperhettä vrt. julkkikset, pohatat ja muu kerma. Huom, tässä en vaadi, että kaikkien pitää olla kaikkialle tervetulleita ja toki jokainen yritys valitsee asiakkaansa. Tilanne vain oli kulttuurieron kohtaaminen, koska tätä emme ole Australiassa kokeneet. 

Entäs arki? Työntekoni etenee nytkähdellen, pyräyksittäin. Inspiraatiota lukea ja kirjoittaa on nyt -- varmaan paikanvaihdoksen myötä -- enemmän kuin oikeastaan missään kohti aiemmin, mutta aikaa puolestaan vähemmän, paradoksaalisesti. Koska meillä ei ole täällä päivähoitomahdollisuutta, vuorottelemme pikkujepen vahdintaa. E viimeistelee täydennyskoulutusdiplomia kaupunkipuuston hoidosta ja suoritukselle on deadline, minulla puolestaan ei ole päiväkohtaisia tavoitteita, kylläkin pidemmän aikavälin, joita tulisi edistää. Lähikirjastot ovat tulleet kummallekin varsin tutuiksi, ja kirjastot ovatkin hyvä ja toimiva palvelu täällä. Yhdessä on peräti lapsiparkki, tosin se on auki vain klo 17-20 ja varauksen voi tehdä enintään 90 minuutiksi kerrallaan. Parempi sekin hengähdysaikaa kuin ei mitään! 

Hupaisa pikkuinen kulttuuriero ilmenee siinä, miten kanadalaiset ja aussit puhuvat: vaikkakin englantia, silti omin sanakääntein. Esimerkiksi kirjastossa lainauspalvelu täällä voi olla nimeltään circulation, loansin sijasta (kierto ennemmin kuin laina). Kävin kampaajalla siistimässä tukkaa ja pyysin parin sentin lyhennystä takaa sekä otsiksen kuntoonlaittoa. Australiaksi otsatukka on fringe. Kampaaja sanoi: "siis haluat noin tuuman pois takaa sekä bangsit kuntoon?" Oikein leikkasi, eli ymmärsimme toisiamme :D 

Muuten, Vancouverin monikulttuurisuus ja vetovoima ilmenevät hyvin siinä, etten ole vielä kertaakaan jutellut kenenkään sellaisen kanssa, joka on syntyjään Vancouverista. Neljä viidestä on jostain muusta maasta tykkänään, ja loput yksi viidestä syntyperäisiä kanadalaisia, mutta muualta tätä laajaa valtiota. Esimerkiksi eilen minulla oli tapaaminen kollegan kanssa, joka oli alkujaan Ontariosta ja Montrealin kautta Vancouveriin päätynyt. Hänkään ei ollut varma jatkostaan täällä, sillä Vancouverin hintataso on ongelma kaikille, ei vain meille lyhytaikaisille vieraille. Kanadaan muuttavat aussit näyttävät suuntaavaan preerialle naapuriosavaltioon eli Albertaan, tuttuihin töihin öljy-, kaasu-, IT-, ja konsultointialoille, tutunoloisiin kuumanpaahteisiin maisemiin (kesällä, talvella sitten piisaa kylmää). 

Kanadan-keikkamme jatkuu vielä tämän kuun loppuun, sitten siirrymme visiitille veljeni luo Kolumbiaan. Täysin uusi maa ja manner meille, pysykääpä kanavalla! 

Vuoristojärvellä, Emerald Lake eli Smaragdijärvi. Nimensä arvoinen. 

Mission Hill-viinitila Kelownassa. Odotimme koko ajan, että meidät saatetaan turvamiesten voimin pois, sen verran fiini paikka oli. 

Mission Hill-viinitilalla.

Löysimme matkan varrelta taikametsän, The Enchanted Forest. Kokonainen metsärinne täynnä tällaisia satutaloja ja -hahmoja. Nelivuotiaan paras päivä!

Suomalainen savusauna Vancouverin Skandinaavisen kulttuurikeskuksen pihassa. 

Walmartin annoskoot, oh my. Melkein puolitoista kiloa sipsejä...? Tajuan juhliin joo, mutta tarvitseeko oikeasti kukaan näin paljon? Eivät ne pussissa kuitenkaan hyvänä pysy, eli pitäisi kiskoa kerralla koko päivän kalorit. Kansanterveys kiittää.

Tästä se lähtee

Uusi vuosi, uudet kuviot. Hyvinkin kirjaimellisesti meillä, sillä harjoittelemme parhaillaan omakotitalon omistajuutta. Ei se ollutkaan niin iisi kakunpala kuin kokemattomana kuvitteli, nääs. 

Kasvoin kerrostalossa, eikä minulla ole omakohtaista suurta kokemusta siitä, mitä talon huoltoon kuuluu. E puolestaan vietti ajan ennen opiskelija-asuntoloita ja kimppakämppiä vanhoissa ranskalaisissa maalaiskylien kivitaloissa, joiden kunnossapitovaatimukset tai -odotukset ovat hieman eri kuin nykyajan urbaaneissa asumuksissa.

Asuin ensimmäistä kertaa elämässäni omakotitaloissa täällä Australiassa ja niissä viime vuoteen saakka vuokralla. Vaikka vuokralaisen asema on Auslandiassa Suomea turvattomampi (vuokranantajalla on oikeus tarkistaa asunto neljännesvuosittain ja katkaista vuokrasopimus, jos kunnossapidon taso ei miellytä), toisaalta vuokralaisena elo on helppoa, koska melkein kaikki korjaukset kuuluvat vuokranantajalle. Tiskikone yskii, soitto vuokranantajalle. Oven lukko tai sarana temppuilee, soitto vuokranantajalle. Kohdevalon lamppu palaa, soitto vuokranantajalle. Ja tämä fiksaa (ainakin jos on lakien suhteen kuuliainen, toki epämääräisiä vältteleviä/väisteleviä/syyllistäviä vuokranantajiakin piisaa). 

No. Enää meiltä ei soitella minnekään, paitsi putkiasentajalle, sähköasentajalle, sadettimen korjaajalle, kotihälytysjärjestelmän korjaajalle, internet-boksin asentajalle, rautakauppaan. 

Emme tietenkään kädettömiä ole ja kotikin on melko uusi (rak. 2015), eli mitään kattotippuupäähän-tyylistä ongelmistoa meillä ei ole. Lähinnä pieniä kodinomistajuuteen liittyviä pulmia, kuten sen tajuaminen, että sisäovien karmit ovat maalattua metallia eivätkä puuta (tietenkin, termiittivaaran vuoksi), eikä niihin voi siten porata mitään. Olemme kuitenkin onnistuneet uppoamaan pariin astetta hankalampaan dilemmaan puolen vuoden kodinomistajuusjakson aikana. 

Meillä on aussikodiksi tyypillinen makuuhuone, eli siihen yhdistyy kylppäri ja vaatehuone. Vaatehuoneessa puolestaan on erinäisten sähkölaitteiden päätauluja (en tiedä, mikä niiden virallinen nimi on), eli hälytysjärjestelmän sekä valokuitunetin. Eräänä iltana joku kuukausi sitten hälytysjärjestelmän hallintaboksi alkoi piipata. Eihän siinä sikäli mitään, mutta viiden minuutin välein 24/7 toistuva kuuluva piippaus sängyn lähistöllä aavistuksen haittaa unta. 

Yritimme ensin itse. E koitti kytkeä järjestelmän pois päältä, ensin boksista, sitten kytkemällä sähköt pois koko kodista. Kummastakin seurasi pelkästään hälytyksen laukeaminen, eli meille ei murtauduta ainakaan niin, että kytketään kaikki pois. Hälytyksen virta tulee akusta, ja akun irrottaminen sekin aiheuttaa hälytyksen. Kun odottelin taaperon kanssa pihalla pelottavan ulinan loppumista, tajusin, että asentaja tähän tarvitaan. Sain sellaisen buukattua muutaman päivän päähän ja siihen asti kärvistelimme untatuhoavan piip-piip-piippauksen kanssa. 

Asentaja tuli ja meni, laskutti satasen, vaihtoi akun. Täkäläiseen tapaan minkään sortin asentajia tai huoltoihmisiä ei pysty tilaamaan tiettyyn kellonaikaan, vaan he tulevat kun tulevat, esim. kolmen-kuuden tunnin aikaikkunan sisällä. Siksi Perthissä on tavallista joutua ottamaan vapaapäivä/etätyöpäivä siihen, että odottelee apuvoimia kotona. Näin tein itsekin. 

Mutta. Asentajan mukaan akku ei ollut lopussa ja hän ihmetteli, miksi puolitäysi akku aiheuttaa piippausta. Kuitenkin kumpikin oletimme, että tällä se korjautuu ja häiriö oikenee. 

Ei. Seuraavana yönä piippaus jatkui.

Kun syynäsin vaatehuonetta korvakuulolla niin tarkkaan kuin pystyin, tajusin, että piippaus ei ollut koskaan tullutkaan hälytysjärjestelmän taulusta, vaan valokuitunetin boksista. Siitä oli akku loppu (vaikka on verkkovirrassa myös). 

Aamulla E osti uuden akun ja vaihdoimme sen itse, mutta tästähän boksi suivaantui eikä mennyt enää päälle oikein. Taas lisää odottelua, että pystyin soittamaan asiakaspalveluun, ja rasittavaa / aikaavievää setvimistä siitä, ovatko kaikki kaapelit oikeissa rei´issä ja mitä missäkin WLAN/whatnot-aukossa lukee. Asiakaspalveluihin soittaminen täällä on yhtä hauskaa kuin itikkaisessa rämeessä tarpominen, koska kaikilla on omanlaisensa aksentit eikä asioita yleensä saa setvittyä ilman tavaamista ja numerosarjojen luettelua, missä puolestaan hirmu helposti tulee väärinkuulovirhe.

No, vihdoin saimme tämänkin härvelin toimimaan ja olemme eläneet autuasta nettiaikaa huoletta nyt jo ainakin yhden kvartaalin. Seuraavaa ongelmaa ei kuitenkaan aiheuttanut netti, vaan vanhanaikaisesti viemäri. 

Keittiön lavuaari meni tukkoon joku viikko sitten ja ostimme siihen ensiavuksi sekä käsipumpun että viemärinaukaisukemikaaleja. Putkeen upposi kaksi pulloa myrkkyjä ja pumppaustakin sai harrastaa kuntosalimalliin, ennenkuin lavuaari alkoi vetää. Välissä tietenkin myös purettiin U-putki viemärin alta ja putsattiin se. Ihmetytti kyllä, että miten lavuaari voi yskiä niin pahasti, kun putkenmutkassa ei ollut tukosta ollenkaan. 

Yhtäkkiä tajusimme, että takapihamme terassilla oleva sadevesiviemäri tulvii joka kerta, kun käymme suihkussa tai käytämme astianpesukonetta. Ei vienyt tohtorinhatun omistavalta kuin muutama hetki tajuta, että kyseessähän ei olekaan sadevesiviemäri vaan jonkinlainen harmaavesien ylivuotoventtiili. En ole tällaista koskaan Suomessa tavannut, etenkään kenenkään terassilla. Mutta googlaus vahvisti epäilykseni ja tajusimme viimein, että olemme lapsen hiekkalaatikon ylivuotohiekoilla onnistuneet tukkimaan harmaavesien ylivuotokaivon. 

Yritin joulun alla ja aikaan saada paikalle putkiasentajaa tukosta aukomaan, mutta en löytänyt alueeltamme yhtään kiinnostunutta yrittäjää. Joululoman läheisyys ja laskutuksen pienuus eivät inspanneet ketään. Tuumasta toimeen itse siis. Uudenvuoden päivänä varustauduin tiskihanskoilla ja soppakauhalla, valmiina taklaamaan tukoksen. E kuitenkin äkkiä totesi, että eivät riitä, ja oikeassa olikin, koska ylivuotokaivolla oli syvyyttä miehen käsivarren verran ja se oli todentotta aivan täynnä hiekka-lieju-tiskiallasmäskiä. Lemussa työskentelevä E melkein yrjösi kaivoon, mitä onneksi ei tapahtunut, koska olisi sekin pitänyt kauhoa käsin ulos. Taapero puolestaan olisi halunnut lotrata mäskisangossa, häntä ei näköjään haju hätkäytä. 

Nyt kaivo onneksi taas vetää, vaikkakaan ihan puhtaaksi sitä ei saa, koska hiekkaa on arvatenkin valunut myös horisontaalisten tulo- ja poistoputkien suuntaan. Hiekkalaatikko siirrettiin taktiset kolme metriä ihan muuhun suuntaan. 

Tällä hetkellä ainoa vaivamme ovat kaaliperhoset. Ne nimittäin munivat E:n kasvimaalaatikoihin, ja toukat syövät yrittelemämme yrttiviljelmät. Basilika on aivan rei´illä, korianteri ja porkkana vain hieman kärsineet, mutta avomaankurkut ne onneksi jättävät rauhaan. E:n koeviljelemien köynnöstomaattien ja perunan tilannetta emme vielä tiedä. E ei halua myrkyttää luomuviljelmäänsä ja metsästää toukkia käsin illan hämärässä. Kaikkea sitä tekee rakkaan harrastuksen vuoksi. Taaperolle tämä kuitenkin on hauskaa puuhaa, etenkin taskulampun kanssa "viidakossa" vaaniminen. 

Ainiin toki omistamamme (pankin omistama) vuokrakämppä aiheuttaa tasaisesti pientä harmautta hiuksiin. Viimeksi siellä meni vessanpöntön vetomekanismi rikki ja se piti korjauttaa viikonlopputaksalla pikapikaa, koska vuokralaisia ei voi jättää - tietenkään - ilman toimivaa vessaa viikonlopun yli. Sitä ennen alakerran asunnossa oli vesivahinko ja vuokralaisiamme epäiltiin sen aiheuttamisesta. Siihen piti kustantaa kuntotarkastaja tsekkaamaan, ettei missään ole seinän sisällä vuotavaa vesiputkea (joka olisi ollut omistajina meidän vastuullamme). Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja syy oli ihan jonkun muun, huoh. 

Oppia ikä kaikki, tekevälle sattuu, kuusen kurkottaa, mitä näitä on. Seuraavaa ongelmaa odotellessa :D Emme kuitenkaan pode pelkkiä ongelmia tietenkään, vaan myös rennosti lomailimme, juhlimme joulua sekä uuttavuotta, kuvat alla. 

Denmark WA

Onnea ja menetystä vuodelle 2022!

Kyläelämää Galliassa

Asustelemme tällä hetkellä ranskalaisessa pikkukylässä ja tuli mieleen, että paikkaa voisi esitellä hieman. E:n perhe on asunut tällä samalla seudulla, ei kylläkään samassa kyläsessä, aina E:n syntymästä saakka. Sen pidempiä paikallisia juuria perheellä ei kuitenkaan ole, sillä E:n isovanhemmat ovat syntyjään algerianranskalaisia, Algerian itsenäistymisen ja sisällisodan jaloista pois muuttaneita. E:n äidin puolen suku puolestaan on Iso-Britanniasta.

Kylä on hyvin pieni, alle tuhat asukasta. Paikan kulta-aika ilmeisesti oli 1800-luvulla, jolloin asukasluku kolkutteli jopa puoltatoistatuhatta. Viimeisimpään sataan vuoteen asukasmäärä ei ole kertaakaan ylittänyt tuhatta. Täällä, kuten monissa muissakin pikkukylissä, hiipuvaan kirkonkylään elämänhenkeä puhaltavat britit. Ranskassa on edullisempaa lomailla ja asua kuin Iso-Britanniassa ja englantilaisia usein kiehtoo ranskalainen bon vivant-elämäntyyli: hyvään ruokaan, juomaan, seuraan, perhe-elämään ja juhliin keskittyvä olemisen taito idyllisissä maalaismaisemissa. 

Britit viettävät mielellään kesälomia Ranskan maaseudulla, ostavat kesä- tai kakkosasuntoja tai joskus intoutuvat hankkimaan AirBnB:n muille turisteille vuokratakseen. E:nkin äiti, eläköitymistä suunnitellen, toivoo myyvänsä oman pienen majoitusbisneksensä joillekuille innokkaille maahanmuuttajaenkuille, heidän uudeksi elämäntavakseen.

Suomalaisen yllätykseksi näinkin pienellä kylällä on kirkko, kunnantalo, kyläkauppa-posti, alakoulu ja pieni kirjasto. Lisäksi löytyy lampea ympäröivä puisto ja leikkikenttä, leirintäalue ja muutama kylänraitti ristiin rastiin. Koko kylä oikeastaan sijoittuu nauhamaisesti maantien varteen ja ydinkeskusta on ehkäpä sata metriä halkaisijaltaan. 

Lomakohteeksi paikka on erinomainen, koska se on niin luonnonläheinen ja hiljainen. Paitsi että naapureilla on vuohia, ankkoja, koiria, kanoja sekä kukko, ja kaikki edellämainitut osaavat mekastaa aika armottomasti tarpeen tullen. Kerran ihmettelin - en tosin täällä anoppilassa vaan toisaalla kyläpaikassa -, mistä kuuluu noin järkyttävä kirkuna, murhataanko jotakuta, pitääkö lähteä apuun? Kunnes pian selvisi, että sehän olikin E pikku-N:n kanssa, olivat käyneet katsomassa naapurimaatilan ankkoja ja ankat saivat paniikkikohtauksen taaperon yllättävästä ilmaantumisesta aidalle. Kauhuissaan oleva ankka kuulostaa ihan hätäapua kailottavalta ihmiseltä ja hyvä ettei tullut ambulanssia soitettua. 

Kuten mainittua, kylästä löytyvät peruspalvelut, mutta normaalisti asioimme hieman isommissa keskuksissa lähimailla. Ranskan maaseutu poikkeaa suomalaisesta siinä (luonnon ja viljelysten lisäksi tietenkin), että kyliä usein on kuin helmiä helminauhassa. Mihin edellinen loppuu, siitä seuraava alkaa. Lähin isompi kylä on noin vartin ajon päässä. Isompi tarkoittaa sitä, että siellä on linna (tottakai) ja yli kolmetuhatta asukasta. Eli metropolis! Lähimpään isoon kaupunkiin on tunnin ajo ja siellä onkin jo lähes puoli miljoonaa asukasta, yliopisto, katedraali, ratikkalinjasto, runsaasti ostoskatuja ja mitä nyt isoon kaupunkiin yleensä kuuluu. 

Ranskalaisia mielestäni usein kiehtoo ajatus oman maan antimilla elämisestä ja moni nuorikin ihminen hakeutuu kyliin asumaan, jotta saa pitää omaa kasvimaata tai ainakin lapsille leikkitilaa. Kyläkulttuuri ja maaseudulla asuminen ovat jotenkin tavanomaisempi, tavoitellumpi tai normaalimpi asia kuin ehkä suomalaisessa ajattelussa; Suomessa kaupunkilaiset saattavat usein haaveilla maalla asumisesta, mutta harva lopulta muuttaa. Toisaalta maaseutu sinällään on erilaista, kuten todettua: kylien eläväisyys on jotenkin taatumpaa täällä, ehkä ihan asukasluvusta ja mentaliteetista johtuen. Ranskassa on 67 miljoonaa asukasta, joten pienempiinkin taajamiin riittää eri tavalla populaa kuin harvaanasutussa Suomessa. 

Jäisinkö itse tänne maaseuturanskalaiseksi kaalinpäitä viljelemään? Tuskin. Olen kuitenkin sielultani enemmän kaupunki-ihminen, ja eritoten tämä anoppilan kylä on liian pieni makuuni. Jokin suurempi paikka voisi ollakin vaihtoehto, mutta Ranskaan ei mielestäni voi mukavasti asettua, jos ei osaa ranskaa. Oma ranskani yhä vain rajoittuu bonjour - coucou - croissant - linjalle. Keskusteluista ymmärrän jotain, mutten pysty osallistumaan. Korkeastikin koulutetut nuoret/nuorehkot ranskalaiset puhuvat harvoin englantia, tai vaikka osaisivat sitä, eivät oikein kehtaa ja aliarvioivat taitojaan. Toisaalta nämä pidemmät oleilut Ranskanmaalla ovat vahvistaneet vakaumustani, että pitää-alkaa-kunnolla-opiskella-ranskaa. En ole riittävän kurinalainen oppiakseni kännysovelluksista tai edes arkipäivän keskusteluista, ilman sanavaraston ja kieliopin ammattimaista tahkousta. 

Kuvakavalkadilla kyläkävelylle :)

Jokapäiväinen puuha: kiviä tai tammenterhoja sillalta alas puroseen. 

Huiiiih! Leikkipuistossa.

Kylänraittia keskustaan saavuttaessa.

Keskustassa on ensimmäisen maailmansodan muistomerkki, kuten yleensä kaikissa kylissä (I tai II sota, tai  kumpikin, yleensä muistettuna).

Matkalla puistolammelle.

Kylän kirkko.

Ranskalaistalo ikkunaluukkuineen. Sellaista taloa ei melkeinpä olekaan, jossa ei noita luukkuja ole. Modernimmeissa taloissa luukut ovat yleensä sähköisesti ylösrullautuvaa metallia. Pitää lämpöä tai viileyttä tarpeen mukaan, hämärtää sisätilat yöksi ja karkottaa pitkäkyntisiä.

Tämän seudun erikoisuus ovat luola-asumukset. Tässä vain luolaksi kaiverrettu varastotila, mutta ihmiset myös asuvat tällaisissa tai ovat rakentaneet ison oikean kodin kallion sisään. 

Kyläkeskusta koko komeudessaan. Kyläkauppa, bussipysäkki, kirkko, kunnantalo. Kunnantalon takana on alakoulu ja kirjasto. 

Tämän kylän kukkaisluokitus on Yksi Kukka. Kukkaisluokitus on ilmoitettu taajaman nimikyltin alla ja eniten ja parhaiten istutuksiaan hoitavien kylien luokitus voi olla neljäkin kukkaa. Mistä tämä juontuu, on vuosittainen kilpailu, jossa hienoimpia istutuksia hoitavat kylät saavat asiaan perehtyneeltä lautakunnalta arvosanan ja oikeuden käyttää kukka-arvosana-kylttiä. Tapa on ollut käytössä 1950-luvulta ja siihen osallistuu yli 4000 kuntaa maanlaajuisesti. 

Perthin plussat ja miinukset

Nyt kun vauveli on alkanut nukkua hieman ennustettavammassa rytmissä (vai liekö ennustettavuus pelkkää sattumaa ja muuttuu taas huomenna...) on hieman aikaa bloggauksellekin. 

Leikittelemme aina silloin tällöin ajatuksella, että jatkamme matkaa Perthistä jonnekin, siis muuttaisimme majapaikkaa, kaupunkia, ehkä maatakin. Minne tarkalleen? Päivästä riippuen kohteena voi olla Kanada, Uusi-Seelanti, jokin Euroopan maa (suosikkini on Norja, vaikka sen ilmasto hieman jarruttelee), tai muu kaupunki Australiassa. Joskus puhuttelee Melbourne, joskus Brisbane, joskus peräti pieni kalastajakylä keskellä-ei-mitään. Toistaiseksi emme ole tarttuneet tuumasta toimeen, sillä viihdymme Perthissä(kin) hyvin. Suomi ei pitkäaikaisena asuinmaana kiinnosta, mutta jokin lyhyehkö pätkä, 3-6kk, entisillä kotikonnuilla jossain vaiheessa saattaisi inspiroida.

Mutta asiaan. Miksi pysyä Perthissä, tai miksi lähteä hilppasemaan täältä?

MIINUKSET

Autokaupunki

Perthin kaupunkirakenne on hyvin hajanainen ja perustuu 1950-60-lukujen taitteen modernistiselle autokaupunki-ideaalille. Tuohon aikaan ajatus, että kiiltävillä autoilla kiidetään pitkin valtateitä, oli suunnitteljoita kovasti kiehtova, ja siksi Perthinkin paras joenrantamaisema "kruunattiin" monikaista- ja moottoriteillä. Kaupunki jatkuu n 40 km keskustasta sekä pohjoiseen että etelään (eli yht 80km) Intian Valtameren rantaa kaistaleena mukaillen. Jopa puoli miljoonaa Perthin kahdesta miljoonasta asukkaasta elää julkisliikenteen ulottumattomissa ja lähiöissä kiertelevät bussit ovat myöhästelystään ja hitaudestaan tunnettuja.

Itse muutimme lähiöstä keskustan laidalle jo vuosia sitten, koska bussittelu joka aamu ja ilta otti niin paljon hermoon allekirjoittanutta. Nyt pääsen töihin vaikka kävellen - tosin yleensä käytän tehokasta ja nopeaa lähijunaa - ja E pyöräilee työmatkat. Ihanteenamme olisi elää ilman omaa henkilöautoa, mutta Perthissä moinen Keski-Euroopan meno on silkkaa haihattelua.

Murrot

Varastokoppiimme on yritetty murtautua kolmesti ja murrossa onnistuttu kerran. Postiluukku on rikottu auki kahdesti. Joku pentele pölli Suomesta lahjaksi lähetetyn suomenkielisen vauvakirjan, jättäen vain tyhjän, vettyneen postituskuoren jälkeensä! Arvatkaa montako ärräpäätä pääsi, kun kovasti odotetun vauvakirjan kohtalo selvisi. Postilaatikot eivät täällä ole kerrostaloissa asuntojen ovissa, vaan kadunvarressa lokerikkona. Varastokopista menetimme kaksi E:n maastopyörää, omani jätettiin tylysti (kuitenkin onnekkaasti minulle) koppiin ilmeisen arvottomana.

Perthissä on kohtalainen huumeongelma ja se näkyy juurikin murtovarkauksina. Kerrostaloasujina olemme välttyneet asuntomurroilta, mutta useampi rivarissa tai omakotitalossa asuva tuttu on joutunut sellaisen kohteeksi. Hyvien ystäviemme kotiin murtauduttiin, kun ystävät olivat itse kotona yläkerrassa nukkumassa: tiili takapihan lasiovesta sisään ja varkaat itse perässä. Ystävät järkevästi linnoittautuivat makuuhuoneeseensa ja soittivat heti poliisit, sen sijaan, että olisivat yrittäneet hätistää varkaat tiehensä. Saaliiksi lähti lompakot ja käteistä, mutta onneksi henkilövahinkoja ei tullut - niistäkin ikävä kyllä saa joskus lehdistä lukea, kun huumehuuruiset varkaat puukottavat väliinpuuttuvaa isäntäväkeä tai naapureita.

Boom and bust eli nousukiidosta mahalaskuun

Perthin työpaikat ja taloustilanne ovat tiukasti sidoksissa kaivosalaan, joka on osavaltion pääasiallinen tulonlähde ja talouden veturi. Kaivosala kattaa myös öljyn ja kaasun pumppauksen. Yhteen alaan keskittyvä talouskasvu ei ole erityisen kestävä strategia missään, ja tällä hetkellä Perthissä onkin jonkinsortin taantuma ellei peräti täysimittainen lama kaivosalan sakkauksesta johtuen.

Keskustan liiketiloista lähes viidennes on tyhjillään ja jotkit ostoskadunpätkät tuntuvat peräti aavekaupungin lavasteilta. Töitä ei ole entiseen malliin tarjolla ja avoimiin paikkoihin on tukuttain hakijoita. E:n työpaikalle rekrytään juuri, ja E on seulonut ylikoulutetuista ja ylipätevistä hakijoista koostuvaa joukkoa ällistellen sitä, miten tohtorinpapereilla tai vuosikymmenen kokemuksella joudutaan hakemaan alku-uran paikkoja. Lamataipumus huolestuttaa tietenkin asuntovelallista tuoretta perhettä kuten meitä. Työ- ja uramahdollisuudet ovatkin suurin syy, miksi satunnaisesti vilkuilemme karttapalloa uusien ideoiden ja avausten perässä.

PLUSSAT

Ilmasto ja luonto

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Perthin ilmasto on aivan ihanteellinen ainakin meille. Ilmasto on maantieteellisesti puhuen välimerellinen tai samankaltainen kuin Kaliforniassa: kosteat, viileät talvet ja kuumat, kuivat kesät. Kevät ja syksy eli maalis-toukokuu ja syys-marraskuu ovat ideaalit vuodenajat sään kannalta - tavallisesti aurinkoista, mukavan lämmintä ja öisin sopivan viileää.

En alkuun ollut Perthin kuivankarun luonnon ystävä: täällä ei ole koskaan samalla lailla vihreää kuin Suomen kesässä. Valtalaji eukalyptuksen lehdet ovat nahkeapintaisia, oliivinvihreitä, kuivahkoja suikeroita, ja muukin luonnonvarainen kasvusto on enimmäkseen kuivaa käkkärää, piikkipuskaa ja karahkaa. Nyt luontoon totuttuani kuitenkin tykkään maisemista, etenkin aavoista, valkohiekkaisista merenrannoista, joita Perthissä riittää ja joissa saa olla hyvinkin rauhassa. Rannoilla on tilaa kaikille, toisin kuin turistien enemmän suosimissa kohteissa.

Letkeys

Perthiä kutsutaan suureksi maalaiskyläksi ja kahden miljoonan asukkaan metropoliksi tämä onkin hämmästyttävän kiireetön ja jotenkin hiljaisen oloinen. Ruuhka-ajat toki täälläkin on, mutta ruuhkat ovat maltillisia vaikkapa Sydneyyn tai Melbourneen verrattuna. Keskustassa on joskus jopa liiankin vähän ihmisiä makuuni, koska itse tykkään suurkaupungin sykkeestä. Arkisin sykettä on sen verran, ettei Perthin sydänkäyrä aivan littaannu, mutta viikonlopuiksi keskusta hiljenee, kun kaikki suuntaavat koteihinsa lähiöihin, tai niille aavoille rannoille tahi puskaan telttailemaan, retkeilemään ja latautumaan.

Perheystävällisyys

Jos autoilun pakollisuutta ei oteta huomioon, Perth on vallan mainio paikka lapsiperheille ja lapsille. Lapset (ja yleensä myös koirat) ovat tervetulleita käytännössä kaikkialle, myös iltamenoihin, konsertteihin, pubeihin, jne. Rannoilla riittää hiekkalinnatarpeita ja uimamaisterien temmellyskenttää, ja puistoja on joka kaupunginosassa ulkoiluun. Kaupunkirakenne sinänsä ei ehkä äkkiseltään vakuuta lapsiystävällisenä, koska esimerkiksi turvallisia pyöräteitä saa hakemalla hakea. Kuitenkin ihmisten asenne ja positiivisuus lapsia ja lapsiperheitä kohtaan on se, jossa perheystävällisyys eniten näkyy. Esimerkiksi itse viimeisillään raskaana taapertaessani sain lähes päivittäin kyselyjä tai onnitteluja ventovierailta, mm eräs laitapuolen kulkija huusi iloiset onnittelut puistonpenkiltä ja toinen (naispuolinen) tsemppasi toisena päivänä "jaksaa jaksaa mama, hyvin sä vedät!"

Miksi siis haikailla Perthistä pois? No, mitään todellista syytä ei olekaan, paitsi seikkailunhalu ja kokemusten nälkä. Jos on tänne asti päässyt Suomesta ja Ranskasta, päässee varmaan muuallekin - minne muualle vai lainkaanko muualle, jää tulevaisuuden näytettäväksi.

Perth turistikuvissa ja ihan todellisuudessakin. Mustat joutsenet ovat kaupungin tunnuslintu.

Miksi muuttaa pois alueelta, jossa talomme takana on perin ystävällisen henkilökunnan pitämä kahvila-viskitislaamo, jokaiselle jotain? Niin, nähtäväksi jää.

Elämän merkkipaaluja - tuplasti aikuinen

Täytän tänä viikonloppuna 18v+18v ja siitä loihe miettimään, mitä tässä tuplasti aikuistuessa on saanut elää ja kokea ja aikaiseksi. Ainakin sen ällistyksen, että miten voi olla 18v siitä hetkestä, kun täysi-ikäistyin ja sain ajokortin. Häh haloo nyteinatsaa. 10v saattaisin juuri ja juuri uskoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kaksi vuotta alkaa tuntua yhdeltä vuodelta ja puoli vuosikymmentä max. kolmelta vuodelta, kun taaksepäin katsoo.

Sama toimii eteenpäinkin, mikä on toisaalta hyvä. Edellisessä tylsässä työssäni kärsimätön minäni oppi suorastaan zeniläisen asenteen mestariksi, että hiljaa hyvä tulee, isompien juttujen saavuttaminen kestää vuosia, eikun muurahaismaisella sitkeydellä puskien eteenpäin. Siten monen vuoden urakka - esim sen useinmainitun väikkärin teko - onkin loppujenlopuksi pieni osa elämää.

Jos 18-vuotiaalle itselleni pystyisi antamaan vinkkejä, niin päällimmäiset olisivat: 1) sillä ei ole mitään väliä, pääseekö "oman alan töihin" ja 2) älä anna kenenkään lannistaa, kun on unelmista kyse.

Tietenkin on hyvä olla realisti, mutta realismi ei aina ole sitä, että kouluun-töihin-auto-omistusasunto-perhe, ainakaan kaikilla samassa järjestyksessä tai pelkästään Suomen rajojen sisällä. "Oman alan työt" puolestaan ovat niitä töitä, mitä saa, mihin oppii ja mihin kasvaa. Näin tuli taidehistorioitsijastakin ensin energia-asiantuntija ja sittemmin ihmisoikeusvalistaja, ohessa kaupunkisuunnittelun ja hyvän elämän tutkija. Ei nykymaailma toimi niin, että kaikki menevät opinnoista lompsis vain töihin ja pysyvät tismalleen samalla ladulla eläkkeelle asti.

Yritin kaivella muutamia virstanpylväitä 18:lta akuisvuodelta bloggaajaesittelymielessä ja päiväkirjamerkintänä. Kiva lukea kiikkustuolissa, jos tämä bloggerin alusta vielä silloin on olemassa saati silloisilla laitteilla saavutettavissa! :D

18v. Sain ajokortin. Hankin sen itse tienaamillani rahoilla Postin iltatöistä. Näpyttelin illat pitkät lukiopäivien jälkeen postinumeroita tietokantaan. En tiedä, miten edes työn sain, koska työhaastattelun testissä näppäilin joka numeron väärin, koska seurasin väärää numeroriviä, ja pisteeksi iin päälle kaadoin kahvit työhaastattelijan housuille. Ilmeisesti silloin oli työvoimapula.

19v. Valmistuin lukiosta ja hain ja sain opiskelupaikan Turun AMK:sta. YO-kirjoitusten jälkeen halusin eroon teorianpänttäyksestä, joten alakseni valikoitui kädentaitoja vaativa rakennusrestaurointi. Ensimmäisenä opiskelusyksynä oli kiva päristellä moottorisahalla hirsimökkityömaalla, raikkaassa ulkoilmassa. Aika pian kuitenkin teoria alkoi taas vetää puoleensa ja koulun arkkitehtuuri- ja taidehistorian kurssit viitoittivat, minne aloin haikailla.

20v. Lähdin ERASMUS-vaihtoon Budapestiin ja näen vieläkin unia tuosta kiehtovasta kaupungista. Unkari oli länsimaistunut vain vuosikymmen aikaisemmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja se oli hyvinkin eksoottinen paikka erilaisuudessaan suomalaiselle, joka ei ollut Skandinavian lisäksi matkustellut muualla. Arkkitehtuurimielessä en montaa kauniimpaa paikkaa tiedä kuin Budapest, koska lempiaikakauteni 1800-1900-lukujen taitteen tyyli on niin kokonaisvaltaisesti säilynyt.

21v. Hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa ja historiaa. Sittemmin haalin listalle myös muita kulttuuri- ja ihmistieteitä, kuten sosiologiaa ja journalistiikkaa. Jyväskylästä löytyi mahtava kaveripiiri, vireä ja kaunis kampus ja kaikin puolin ihmisen parasta aikaa. Jatkoin AMK-opintoja rinnalla ja suunnattomalla henkisellä tuskalla sain nekin paperit plakkariin myöhemmin. Seuraavat viisi vuotta kuluivat Jyväskylässä iloisissa merkeissä, koska rakastan opiskelua ja uuden oppimista, ja tietenkin mahtava kaveriporukka auttoi asiaa myös.

26v. Hain ja pääsin Kanadaan vaihto-opiskelijaksi. Yritin päästä Torontoon, Vancouveriin tai Montrealiin, mutta paikka aukesi pikkukaupungista Saskatchewanin osavaltiosta. Preerialla asuminen ei vastannut mielikuviani Kanadasta ollenkaan jylhien havumetsien ja Kalliovuorten maana. Kanada jäi mieleen maana, jota haluaisin nähdä lisää, mutta jommallakummalla rannikolla (lännessä Brittiläinen Kolumbia, idässä Ontario) tai siellä Kalliovuorilla. Biisonit, alkuperäiskansojen kivipiirrokset ja maisemat ylipäätään preerialla olivat kyllä nekin näkemisen arvoisia.

27v. Valmistuin yliopistosta ja pääsin töihin rakennushistoriakonsultiksi Kuopioon. Ne AMK:sta tuskalla hankitut paperit ja YO-koulutus päälle takasivat vuosiksi mukavasti töitä yhden hengen mentävässä asiantuntijakolossa kattaen koko Itä-Suomen. Työnäni oli ajaa ympäri pitäjiä tunnistamassa ja valokuvaamassa suojelustatuksen ansaitsevia vanhoja rakennuksia. Tästähän ei moni omistaja kuitenkaan tykännyt, koska rakennussuojelu monesti nähdään lähinnä kiusana, ei koko yhteiskunnan hyötynä. Kun isokokoinen mieshenkilö isokokoisen koiran kanssa kävi lähes kimppuun erään maalaistalon pihassa, tajusin, että paras tehdä jotain turvallisempaa.

30v. Kypsähdettyäni lopullisesti Suomen ilmastoon, jatkuvien YT-neuvottelujen yrityskulttuuriin, yleiseen negailumarinaan ja yleiseen omaan harmistukseeni siitä, ettei elämäni ole jotain enemmän (mitä, en silloin tiennyt), päätimme irtautua takavasemmalle Suomesta silloisen kumppanini kanssa. Myimme ja lahjoitimme pois kaiken omaisuutemme, irtisanouduin vakityöstä, hankimme Working Holiday-viisumit ja ostimme liput Australian Perthiin. Harvassa ovat ne vapaudenhuuman hetket, kun myy aterimia ja kattiloita kirpparilla ja saa niistä viisi euroa lisää matkakassaan. Suosittelen.

31v. Pitkä parisuhde tuli tiensä päähän, osittain Australian elämänmuutoksen tönäisemänä, mutta enimmäkseen yhteensopimattomuuteen kaatuen. Harvassa ovat ne yksinäisyyden hetket, kun olet muuttanut uuteen maahan puolen maapallon päähän perheestä ja kavereista, muttet halua kertoa heille, missä mennään ja miten vaikeaa on, ettei kukaan hätäile ja huolestu, kun eivät voi kuitenkaan auttakaan.

32v. Tapasin E:n, kun olimme molemmat hankalassa paikassa henkisesti. Asuimme kumpikin tahoillamme kimppakämpässä eivätkä asumiskuviot kämppisten kanssa sujuneet ongelmitta: milloin oli mistäkin erimielisyyttä, kahnausta ja stressiä, lopulta rahasta riitaa. E ei meinannut alkuun löytää töitä ja rahaa kului silti elämiseen jatkuvasti, tuttu kohtalo monelle vastatulleelle. Hänen piti valita joko paluu Tahitille töihin merentutkimuslaitokseen, tai jäädä Perthiin tyhjän päälle työttömäksi minun takiani. Valinta on historiaa ja vaikka se olisi voinut mennä pahasti päärynänmuotoiseksi kuten enkuksi sanotaan, jotenkin tuostakin tsemppasimme parempaa kohti.

33v. Tuntui ensimmäistä kertaa, että Perth on kotikaupunki. Olin löytänyt kavereita sekä paikallisista että perthinsuomalaisista, ja elämä alkoi asettua positiivisiin uomiin kaikin puolin. Löysimme kivan vuokrakämpän suosikkialueeltani Claisebrookista Perthin keskustasta pari kilometriä itään, ja täältä ostimmme myöhemmin myös oman asuntomme.

Siitä eteenpäin elämä on rullaillut mukavasti eteenpäin, vuoteen 35 voisi vielä mainita työpaikan vaihdon ja vuoteen 36 toivottavasti tulee mahtumaan jokin kiva käänne tutkijan ja/tai kirjailijan ominaisuudessa - uusin yritykseni on osallistua novellikilpailuihin. Vuosi 36 alkoi tupla-18v.-teeman mukaisesti kasinolla yökerholla bilettäen, jossa en ole siis koskaan vielä käynyt. Tänään tuntuu aika samalta kuin 18v.-synttäreiden jälkeisenä päivänä. Pizza maistuu, kuten myös päiväunet.
Useampaan otteeseen.

Eve - yökerho Perthin kasinolla. 

lloinen synttärisankari yössä.

Hauskaa oli, mutta ei jaksaisi joka viikonloppu tai edes joka vuosineljännes!

Uutisvuoto Perth - mitä täällä tapahtuu?

Työnkuvani yksi osa nykyisin on lukea kaikki päivän uutiset: saan uutispalvelusta yhteenvedon kaikesta, mitä tv:ssä, radiossa ja paikallislehdissä uutisoidaan kunakin päivänä. Tämä on toisaalta kiinnostava ja hauskakin työ, toisaalta puuduttava. Ei uskoisi, miten moni uutislähde toistaa samat jutut kuin muutkin, ja hyvällä tuurilla sama juttu on uutisissa monta päivää ilman erityisempiä käänteitä.

WA:n osavaltiovaalien alla näin kaikki uutisoidut puoluekommentit ja vaalilupaukset, ja nehän vaihtelivat laidasta laitaan. Puolue A lupasi lisää laitureita jokivarteen, jotta perheet voivat onkia yhdessä (ja siten vähentää avioeroja ja lasten huostaanottoja, kuulemma. Toiveissa ainakin). Puolue B lupasi lisää eläinsuojia, jotta kotiväkivaltaa pakeneva puoliso tai lapsi voi viedä lemmikin jonnekin turvaan lähtiessään turvattomista kotioloista. (Perthissä ei käsittääkseni ole keskiverto-länsimaata enempää kotiväkivaltaa, mutta luonnollisesti vaalien alla perheiden hyvinvointi on yhtäkkiä arvossaan).

Puolue C lupasi uuden äänestyksen kesäajasta, jota WA:ssa ei siis ole käytössä. Siitä on äänestetty jo ainakin kaksi tai kolme kertaa ja ehdotus on aina torjuttu. WA:laiset eivät halua rukata kellojaan kaksi kertaa vuodessa, siitähän menevät kuulemma lypsylehmätkin sekaisin. Itse mielellään ottaisin kesä- ja talviajan käyttöön, koska talvisin pimeä tulee jo puoli kuudelta – aikainen ilta lyhentää päivän aktiviteetit. Puolue D puolestaan lupasi lopettaa hanaveden fluorauksen: idea, jota itsekin kannatan, mutta lopetin seuraamasta puolue D:tä sen jälkeen, kun he suureen ääneen julistivat, että ainoa oikea vesi tulee pullossa ja kaikki hanavettä juovat ovat muutenkin niin idiootteja, että sietääkin sitä fluoria lipittää. Hmm. Entäs se muoviroska, joka pullopantittomassa maassa kertyy...? Vesijohdot ja kotiin tuleva juomakelpoinen vesi ovat ylipäätään etuuksia, joista sietää pitää kiinni – läheskään joka maassa ei tätä luksusta ole.

Uutisia tänäänkin seuranneena bongasin seuraavat ongelmat, joita ei mielestäni Suomessa ole. Toisaalta, Suomessa on vastaavia kummallisuuksia, joita on vaikea selittää ulkomaalaisille. Kuten fakta, että suomalaisia hukkuu ennätysmäärin tiettynä päivänä vuodesta – puhun sinusta, juhannus.

Taloihin sisään rysähtävät tai jokiin uppoavat autot. Perthissä tapahtuu noin kerran kuussa, että joku humalainen tai muuten ajotaidoton rällääjä kolaroi jonkun omakotitaloon, yleensä tienristeyksessä, kun auto ei kääntynytkään toivotulla tavalla ylinopeudesta johtuen. Täkäläisten omakotitalojen pohjakaava on yllättävän yksioikoinen, eli usein (yksi) makuuhuone on kadulle päin, eteisen vieressä. Siispä pahimmillaan näissä onnettomuuksissa loukkaantuu tai jopa kuolee ihmisiä siihen, että joku ajaa päälle näiden nukkuessa omassa sängyssään. Itse olen vakaasti päättänyt, että jos koskaan ostamme omakotitalon, makkareiden on paras sijaita takapihan puolella.

Vaihtoehtoisesti Perthissä voi ajaa myös jokeen tai kanavaan, samoista syistä kuin edellämainittu. Tänään joku rysäytti laiturilta alas Mandurahissa, kanavakaupunginosassa, jossa omakotitalojen välillä on vesireittejä jokaisen omille veneille.

Katubandiitit. Nämä eivät ole tierosvoja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ihmisiä, jotka rynnistävät kadulta toiselle ”verge collection” eli rojunkierrätysaikaan, mylläten toisten rojukasoja kaaokseen saakka. Perthissä kerätään isompaa jätettä kuten rikkinäisiä huonekaluja ja kodinkoneita kerran tai kaksi vuodessa niin, että ne dumpataan ilmoitettuna päivänä kunkin talon eteen odottamaan jäteautoa. Koska päivä on yleensä arkipäivä, ihmiset alkavat kasaamaan rojujaan ulos jo edeltävänä viikonloppuna.

Mitä pidempään kama lojuu ulkona, sitä todennäköisempää on, että muut saavat idean tulla penkomaan kasaa löytöjen toivossa. Löydöt ja kierrätys sinällään ovat hyvä juttu, mutta moni bandiitti levittelee roskat laatikoista hajalleen, jättäen talon omistajan siivoamaan kiinteistönsä edustan, jopa monta kertaa ennen keräystä. Myös riehakkaat lapset ja teinit ottavat mielellään tavaraa, kuten toimistotuoleja, käyttöön rullaillakseen katua ylös alas, mutta tavarat hylätään leikin loputtua minne sattuu. Ei hyvä.

Kun aikoinaan Perthiin muutin kesäkuussa 2011, silloisessa asuinlähiössä oli meneillään keräyspäivä, josta en tiennyt ennakkoon. Ehdin jo kuvitella, että näinkö sikoja tämä koko kaupunki on, että jätteet vaan dumpataan kodin edustalle ja avot, hyvä on. Näyttää nimittäin karmealta läävältä ja ghetolta ne keräystä edeltävät päivät. Jätteistä puheenollen, asuinkerrostalossamme on ollut ongelmana viime viikot, että ihmiset jättävät roskapusseja lojumaan parkkihalliin (kellariin) siinä toivossa, että siivoja kantaa ne roskikseen katutasoon, siitä huolimatta, että hallissa on kyltti kieltämässä moinen. Millä logiikalla ja etuoikeudella ajatellaan, että on jonkun muun tehtävä kantaa minun roskani minne kuuluu? Tämä ylimielinen tapa ei loppunut, ennenkuin joku avulias naapuri käänsi eng.kielisen kyltin kiinaksi. Sattumaa? Tiedä häntä.

Liukuportaat. Näistä olen aikaisemminkin urputtanut, mutta Perthissä jostain hämmentävästä syystä on liukuportaita jumissa vähän joka paikassa JOKA PÄIVÄ. Asiaa ei niin huomaisi, jos niissä saisi kävellä normaaliin tapaan, mutta ei. Jos liukuportaat eivät liu’u, ne ilmeisesti turvallisuussyistä blokataan välittömästi eli rajataan muoviaidoilla käyttökieltoon. Juokse siinä sitten rautatieasemalla etsimässä toista väylää lähijunalle, joka lähtee minuutin päästä.

Jos liukuportaat liukuvat, niissä ei osata etikettiä. Täällä liikenne on vasemmanpuoleista ja myös liukuportaissa seistään vasemmalla, jättäen oikea laita vapaaksi ohituksiin. Eikö siellä kuitenkin joka viides törötä tattina oikealla laidalla, onnellisesti tajuamatta, että blokkaa kulkuväylän. Yleensä vielä korvanapit korvissa, jotta kohteliaankuuluvat excuse met menevät täysin ohi. Erityisen outo käytös, joka itseäni hämmentää, on kävellä reippaasti puoliväliin saakka liukuportaita, ja sitten parkata portaalle keskelle väylää. Loppuuko niin monelta kunto kesken vai missä mennään?

Kotimurrot. Tässä aihe, joka itseäni aidosti hieman pelottaa. Kun Suomessa tapahtuu murtoja, on yleensä kyseessä mökkimurto tai murtautuminen silloin, kun omistaja on esimerkiksi pidemmällä lomalla. Täällä sen sijaan – paljolti huumeongelman sivuseurauksena – murtomiehet saattavat tunkea sisään väkivalloin ja aseistautuneena. Murtoja ei tapahdu jatkuvasti, mutta riittävän usein silti, että täkäläiset varustautuvat asiaan esimerkiksi hälyttimen ja/tai vahtikoiran hankkimisella sekä järjestämällä talonvahdin (eli esim. jonkun tutun kotiin asumaan) lomien ajaksi.

Kun asuimme paritalossa Carlislen lähiössä ennen nykyiseen asuntoon muuttoa, voin tunnustaa, etten nukkunut erityisen hyvin koko kolmen kuukauden pätkän aikana, jonka siellä vietimme. Carlisle on toisaalta uneliasta eläkeläisseutua, toisaalta sosioekonomiselta asemaltaan keskitasoa alempana, eli potentiaalista huume- ja murtoaluetta. Lähikadulla tapahtuikin väkivaltainen autovarkaus (omistaja uhkailtiin veitsellä sivuun ja auto vietiin nenän edestä) siellä asumisaikanamme. Kerrostalo tuntuu kaikin puolin turvallisemmalta, koska on aika epätodennäköistä, että yksikään murtomies löytäisi juuri meille naapureiden näkemättä. Tsekkasin muuten tämän kirjoitettuani, mikä on asuinalueemme rikollisuusprosentti, ja siellä tapahtuu vain 2% kaikista rikoksista Perthin kaupungin alueella ja todennäköisin rikos on graffiti tai autovarkaus. Eli ei kummoistakaan gangsta-menoa, onneksi.

Toisaalta, hyvä muistaa ja muistuttaa, että uutisten pohjalta maailmasta saa tarpeettoman synkän kuvan. Toki kaikki nämä uutisoidut asiat tapahtuvat, mutta niin tapahtuu miljoona hyvää ja kaunista asiaa maailmanlaajuisesti päivittäin, jotka eivät koskaan pääse uutisiin. Eli autoista, hanavesifluorista ja murtomiehistä huolimatta Perthiin kyllä uskaltaa tulla käymään tai asumaan!

Sitäpaitsi, jos Perthissä alkaa pelottaa, ei täältä pääse äkkiä pois. Eli paras purra hammasta vaan. Kuvassa keskimääräiset lentoajat lähimpiin metropoleihin Australian ulkopuolella. Perth City Snapshot 2016.

Perthin kummat, osa liukuportaat, papukaijat ja kerrostalot

Jälleen lista hajahuomioita Perthin arjesta.

1) Perthiläiset liukuportaat ovat ihmeen heppoista tekoa, sillä keskustassa on jatkuvasti joku portaikko jumissa ja käyttökiellossa. Portaita on rautatieasemalla ja keskustan monissa kauppakeskuksissa. Jostain syystä portaisiin ei saa mennä, jos ne eivät toimi eli liu´u, vaan ne on kokonaan blokattu tietyömailta tutuilla muoviaidoilla. Etsi siinä sitten vaihtoehtoista reittiä ylös tai alas. Twitteristä löytyy tili nimeltään Perth Escalators are Broken, jossa hämmästellään viikoittain rikkinäisiä portaita. Eivät muuten ole Koneen tekemiä.

2) Jos Suomessa tuskaillaan aika ajoin tuhoeläinten kuten taimikoita syövien hirvien tai jänisten vuoksi, täälläpäin samaa tuskailua tuottavat papukaijat. Millaista näverrystä ja tuhoa saa koukkunokalla aikaan, on ihan uskomatonta seurattavaa. Seuraan työkseni uutisia joka päivä ja nyt viikon ajan on puheenaiheena ollut Geraldtonin corella-ongelma, eli maakuntakaupungin valkoiset kakadut. Niitä on siis yksiselitteisesti liikaa, jotta puut, nurmet ja istutukset pysyisivät kunnossa.

Jostain syystä valkoiset kakadut rakastavat puiden tuhoamista, eli ne nokkivat oksia irti niitä syömättä. Varmaan siinä joku lehti tai hedelmä menee suuhunkin asti, mutta enimmäkseen se näyttää olevan joko leikkiä tai reviirinmerkkausta. Tästähän ei keskivertokunta tai -kuntalainen tykkää, kun vero- tai omat rahat valuvat uusien puuntaimien ostoon.

3) Olen monta vuotta vastustanut kommentteja siitä, miten perthiläinen rakentaminen on huterampaa tekoa kuin suomalainen. Minua lähtökohtaisesti ärsyttää ajatus, että jokin muunmaalainen on automaattisesti huonompaa - näin siis olen ko. kommentit tulkinnut. Mutta ei. Kyllä on viimein härkäpäisimmänkin myönnettävä, että samaa kuraa ei Suomessa päästettäisi valvonnasta läpi. Esimerkkejä omasta kerrostalosta naapureilta ja taloyhtiön kokouksessa kuultuna:

Rakennus valmistui elokuussa 2015, eli tässä ei olla asuttu vielä kahtakaan vuotta. Meillä tippuu keittiönkaappien ovet saranoiltaan, koska ruuvit eivät pure lastulevyyn tai reiät oli porattu liian suuriksi. Luulimme tätä ongelmaksi, mutta ei, kun naapureihin vertaa.

Yhdellä naapurilla on ongelma, ettei makuuhuoneessa voi nukkua tärinän takia. Seinän taakse on ilman mitään äänieristyksiä asennettu jokin rakennuksen isoista kojeista, olisiko ilmanvaihtoon tai hissiin liittyvä moottori. Siellä se hurisee seinään kiinni asennettuna yötä päivää, aiheuttaen sellaista resonointia että oksat pois. Toisilla naapureilla ei ensin tullut vettä ja toisilla sähköä, kun oli unohtunut asentaa jotkut piuhan- ja putkenpätkät paikalleen.

Kaikkien uunit asennettiin kahteen kertaan, koska ensiasennuksessa oli käytetty vääränlaista johtoa, joka oli tulipaloriski. Asian huomasin minä (uuni pönötti kolosestaan ulkona eikä mennyt puskemalla paikalleen, vedimme sen ulos ja takaa paljastui köyhän miehen johtohässäkkä), hälytin sähköasentaja-lankomiehen paikalle. Lankomies varmisti epäilykseni, ja valokuvien höystämästä valituksestani johtuen koko talon uuniasennukset uusittiin. Eikä tämä vielä mitään.

Yksiltä naapureilta hajosi ilmastointi, alle kaksi vuotta asennuksesta, mutta valmistaja kieltäytyy korvaamasta tai uusimasta, koska naapureilla ei ole takuukuittia hallussaan. Takuukuitti on rakennuttajalla ehkä jossain, ei se tullut kaupan mukana - kaikki saimme vain käyttöohjeet. Rakennuttajaa ei tietenkään saa kiinni mistään: hän katosi kuin pieru saharaan siinä vaiheessa, kun kaikki pienet ja isot virheet rakennuksessa alkoivat paljastua.

Kirsikkana kakun päällä yhdeltä naapurilta tippui kuivausrumpu seinästä pesukoneen päälle, hajottaen kummatkin. Täällä on normitapa kiinnittää kuivausrumpu katonrajaan, eli se ei seiso minkään telineen tai tuen päällä. Kuivausrumpu tuli asunnon mukana. Nyt pienellä kauhulla katselen omaa kuivausrumpuamme - kauankohan tuo tuolla pysyy? [puunkoputus]

Naapurikerrostalo, melko uusi sekin, on parhaillaan korjauksen alla, koska seinästä uhkaavat tippua rappaukset ja betoniseinät ylipäätään näyttävät halkeilevan. Varmasti raju lämpölaajeneminen on ongelma täällä, kun lämpötilat helpostikin muuttuvat 20 astetta suuntaan tai toiseen päivässä (+20-> +40). Hivenen hirvittää - ei ehkä tämänhetkisen asunnon suhteen, sen verran latoivat rautaa rakenteisiin, ettei tämä tästä romahda - mutta mitä sitä uskaltaa jatkossa ostaa, jos tästä muuttaa?

4) Joukkoon upotakseen on äärimmäisen tärkeää olla menossa mukana, eli esim. työpaikan sosiaalisiin tapaamisiin on syytä rohkaistua mukaan. Kun edellisessä työpaikassani aloitin elokuussa 2011, olin niin vastatullut, etten juuri yrittänyt tutustua kehenkään, koska a) podin vielä kulttuurishokkia ja b) ajattelin, että tämä nyt on tällainen alkuportaan vaihe ja etenen tästä pian jonnekin muualle. Siinä vaiheessa kun ei ollut vielä tiedossa, jäisinkö ylipäätään Perthiin, ja kuvittelin hakeutuvani pian takaisin silloiselle omalle alalle eli kulttuurin ja kaupunkisuunnittelun pariin. Tutustumiseen meni hyvinkin vuosi, koska en itse suunnattomasti panostanut löytääkseni kavereita kollegoiden joukosta.

Nyt uudessa työssä aloitettuani on tunnelma aivan eri. Tajuan nyt, että mitä nopeammin tutustun ja kaverustun, sitä helpompaa kaikille työn sujuvuuden kannalta. Aussit eivät jaa elämää vapaa-aikaan ja työhön tai työrooliin samalla lailla kuin mielestäni monet suomalaiset tekevät, vaan usein kollegat ovat ne vapaa-ajan kaverit. Vähintäänkin töissä tulisi olla social and personable eli sosiaalinen ja mukava, helposti lähestyttävä tiimipelaaja.

Networking eli verkostoituminen on olennainen osa monen uraa, ja työpaikat usein löytyvät ja saadaan verkoston kautta. Uudelle tulijalle tämä tuntuu epäreilulta, mutta näin useamman vuoden kokemuksella ideassa onkin järkeä. On yksinkertaisesti helpompaa, jos työkaverit tuntee ennestään, ja tietää, että uusien tiimiläisten kanssa tulee toimeen. Sokkovalinnoista, joita julkissektori yrittää toteuttaa lain vaatimissa puitteissa, seuraa välillä aikamoisia hit and miss - tapauksia, kuten tyyppejä, jotka skarppaavat haastattelun läpi, mutteivät vakituisen viran saatuaan pane tikkua ristiin työnsä eteen, jättäen kaiken työkavereille. On nähty läheltä tätä.

Itsekin sain juuri työpaikkatarjouksen verkoston kautta, tietenkin heti sen jälkeen, kun aloitin uudessa työssä! No, hyvä tietää, että olisi varavarjo tarjolla, jos tämä ei lähdekään liitoon. Tiivistäen, vinkki kaikille uusille tulijoille: ole niin sosiaalinen kuin pystyt, ei vain muiden suomalaisten kesken, vaan kaikkien. Mene mukaan harrastustoimintaan, vapaaehtoistyöhön, työpaikan ja puolison työpaikan sosiaalisiin piireihin jne.

Olenkin tässä kolmen viikon mittaan ottanut osaa kaksille työpaikkadrinksuille, joita yleisesti perjantaisin järjestetään sekä täällä että Kanadassa, olen oppinut. Eli joko kokoonnutaan työpaikalle lasillisen ääreen henkilökunnan keittiöön, tai mennään yhdessä ulos syömään/juomaan parit/kumpaakin. Sain myös ensimmäisen lounaskutsun sähköpostitse kollegalta viime viikolla, ja elegantisti vastasin, että tämä taisi tulla minulle vahingossa - en siis uskonut, että minua kutsuttaisiin mukaan porukkalounaalle näin äkkiä. Daa, kämmi, koska vastauksella viestitin, että en itse ajatellut kutsujan olevan niin läheinen kuin hän ajatteli olevansa minulle... ja kutsu oli toden totta minulle.

Asia selvisi, menin mukaan, oli hauskaa :)

Alla perthiläisiä katunäkymiä kuvitukseksi.

Kas näin suojellaan rakennusperintöä. Aavistuksen ahdasta. 

Penkit jalkakäytävälle päin jalankulkijoiden ihmettelyyn. Hiljainen hetki sattui kuvattavaksi.

Perthissä suosittu ja yleinen viihdykemuoto, ulkoilma-elokuvateatteri.