Koulun aloitus Australiassa

Perheessämme on takana puolikas kouluviikko, siis kokonaista kolme päivää koulumaailmaa eskarin aloituksen muodossa. Ja tämähän riittää kokemusasiantuntijuuteen, hehe! Tällä hetkellä todellinen faktatietämys Suomen ja Australian koulujen eroista on vielä alkutekijöissään, mutta joitain tuntemuksia ja tunnelmia siis mutua voinen vapaasti kirjoittaa. Perustuu näkemääni ja kuulemaani, sekä kevyeen googlaukseen. Alkuun huomio, että koulukäytännöt vaihtelevat jonkin verran osavaltiosta toiseen. Länsi-Australiassa pakollinen esikoulu alkaa sen kalenterivuoden tammikuussa, jona lapsi täyttää 5v vuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Näinpä omassa tapauksessamme lapsi aloitti eskarin nelivuotiaana, viisivuotissynttäreihin on vielä pari kuukautta. Joissain osavaltioissa aloitus on vuotta myöhemmin. 

Kakkoshuomiona todettakoon, että tarttumapintani suomalaisiin kouluihin on todella ohutta. Omasta peruskoulutaipaleestani on jo yli kaksi vuosikymmentä, enkä nuorimman serkkuni lisäksi tunne ketään, joka olisi peruskoulua käynyt lähivuosina. Eli tässä vertaan hataraa käsitystäni aussikouluista vielä hatarampaan käsitykseeni suomikoulujen nykytilanteesta... älkää käyttäkö tätä minkäänlaisena päätöksenteon pohjana.

Hyppään kuitenkin tapani mukaan rohkeisiin väitteisiin, eli mitkä asiat tällä hetkellä koen miinuksina ja plussina muksumme kouluelämässä. Aloitetaan miinuksista, niin voi päättää positiivisiin. 

MIINUKSET

Kouluruokailu

Enpä olisi yläasteella uskonut, että joskus kirjoitan tekstin hehkuttaakseni suomalaista kouluruokailua. Toki silloinkin jollain tasolla tajusin, että maksuton kouluruokailu on etu. Läheskään kaikki ruoka ei minulle maistunut enkä vieläkään pysty syömään näkkileipää, koska söin sitä usein sellaisina päivinä, kun ruokalan valikoima ei vain mennyt alas (inhoan näkkileipää, vaikkakin rakastan hapankorppuja). En myöskään juuri koskaan kotona tarjoile porkkanaraastetta, koska koulun perussalaatti porkkana-appelsiini-rusina-setti oli mielestäni aika karmeaa. Mutta. Kahdentoista vuoden peruskoulu- ja lukioputkeen mahtui paljon myös niitä päiviä, kun ruoka oli vähintään ok ellei peräti hyvää. Ja nyt tajutessani kouluruokailun pointin vanhempien näkökulmasta, en voisi sitä enempää ylistää. 

Australiassa ei ole maksutonta kouluruokailua. Monilla kouluilla on kantiinit, joista voi ostaa syötävää, mutta ne eivät pääsääntöisesti tarjoa monipuolista, terveellistä buffettia kuten Suomessa, vaan jenkkimalliin pizzaa, nugettia, ehkä lihapiirakkaa. Suurin osa vanhemmista pakkaa lapsille eväät koko päiväksi (jos pakkaa). Meilläkin ensiostos kouluun oli lounas-kylmälaukku, jonka saa kylmäkallella säilymään viileänä luokassa. Koulussa ei siis ole jääkaappia lounaille, vaan ne pannaan lokerikkoon repun ja hatun kanssa. Tuskailin lounaan valmistusta ennakkoon enemmän kuin oli tarpeen, koska ajattelin, että lounaiden tulisi olla monipuolisia, maistuvia, terveellisiä jne. Jo nyt olen hyväksynyt, että jos kouluun lähtee täytetty voileipä ja hedemä- ja vihannesvalikoima vaikka useamman kerran viikossa, se riittää vaihteluksi. Syödään sitten illalla yhdessä monipuolisemmin. 

Mitä en sen sijaan käsitä/hyväksy, on lasten eriarvoisuus. Australiassa ajatellaan, että on vanhempien oikeus ja velvollisuus ruokkia lapsensa ja pitäytyä haluamassaan ruokavaliossa. Mielestäni taas Suomessa on oivallettu erinomaisesti, että on lapsille hyväksi oppia uusia ruokia koulussa, sekä ruokailu- ja käytöstapoja. Täällä välipala syödään luokassa, usein matolla istuen kuin piknikillä, eli mitään ruokailuvälinetaitoja siinä ei hanki. Vanhempien oikeus ruokkia lapsensa ei valitettavasti käänny automaattisesti velvollisuudeksi, eli jo tässä kohti koulupolkua olen huomannut, miten joillain lapsilla ei ole juuri lainkaan ruokaa mukana tai on esim kuiva nuudelipaketti: niitä sitten napostellaan kun ei muutakaan ole. Meidän koulumme yrittää tähän sikäli puuttua, että koulussa on kerran viikossa "aamupalaklubi" eli koulu tarjoilee papu-paahtoleipä-aamiaisen osallistujille, ja aamu- ja iltapäiväkerhossa saa jonkun pienen välipalan eli usein juuri paahtoleipää, ehkä hedelmiä. Nämä ovat kuitenkin maksullisia eli vain niille lapsille, joiden vanhemmat haluavat palvelun ostaa. 

Välitunnit

Käsittämättömästi koulussamme ei ole varsinaisia välitunteja. Suomessa ainakin ennen muinoin oli 45 minuutin opetustunnit ja välissä vartin tauko, toki tuplatunteja oli olemassa. Koulussamme täällä on kaksi leikkitaukoa koko päivän aikana, tosin ruokataukoja on lisäksi kolme: aamun välipala, lounas, ja iltapäivän välipala. Leikkitauot kestävät 20 minuuttia eikä minulle ole vielä selvää, ovatko ne tosiaan vapaata aikaa pihalla, vai onko se leikkiä, silti jollain tasolla ohjattua toimintaa luokassa. 

Kuvittelisin, että välitunteja ei ole, koska ison lapsilauman saaminen takaisin sisään ja oppimaan olisi hankalaa. Lapsemme eskariluokassa on 30 oppilasta, tosin siellä on myös kaksi opettajaa tai pikemminkin ope ja avustaja. Silti, muistelen kaiholla omaa vapaan leikin täyttämää lapsuuttani, jonka lähes kirjaimellisesti vietin metsässä. Metsää oli kotipihalla, metsää oli koulun pihalla, metsää oli kaikkialla. Täällä koulun piha on vielä tällä hetkellä lähes tyhjä, avara, kuuma ja polttava nurmikenttä, siitä lisää seuraavaksi. 

Koulukiinteistö

Koulumme on upouusi, se avautui viime vuonna. Eli kuvittelisi olevan hyvä ja hieno. Tavallaan se onkin sikäli, että kaikki tilat ovat siistejä, hyvässä kunnossa ja varmaan tarkoitukseen sopivia. Itse koulukompeksin suunnittelu on kuitenkin täysin oman järkeni vastaista eli viidensadan oppilaan koulua varten raivattiin noin neljän jalkapallokentän verran tilaa eukalyptusmetsään, siis kaadettiin alta aivan kaikki. Koulurakennuksia on ripoteltu sinne tänne, pääasiassa yhteen tasoon. Jokainen luokka-aste on erillisessä rakennuksessa, lisäksi toimisto, kirjasto, liikuntasali ja kaikki muukin ovat erillisinä rakennuksinaan. Samat toiminnot olisi voinut  mahduttaa jalanjäljeltään puoleen tai jopa kolmasosaan nyt vaaditusta tilasta. Arvelen yhteen tasoon rakentamisen johtuvan pääasiassa säästösyistä: on valitettavasti halvempaa raivata tieltä metsää kuin rakentaa kerroksia. Tosin se on oletettavasti perusteltu turvallisuudella: vähemmän kaatumisia portaissa ja evakuointitilanteissa on helpompaa päästä ulos. 

Itseäni tämä tuhlaileva tyyli ahdistaa, koska nyt koulun piha on paahtavaa kenttää sen sijaan, että se olisi mukavan intiimi ja ihmislapsen mittasuhteissa. Kompaktimpi ja varjoisampi rakentaminen ei ole mitenkään mahdotonta, sillä vanhemmat koulut seudullamme on mitoitettu aivan toisin ja rakennukset ovat yleensä puiden katveessa. Perthissä on valitettavasti yltiöturvallisuusajattelu viety aivan äärilaitaan ja esimerkiksi korkeita puita ei nykyään haluta yleisöalueille, koska niistä voi teoriassa tippua oksia. Niinpä meidänkin koulumme pihalla on puita, mutta ne ovat pensaskoossa pysyviä koristepäärynöitä harvassa kuin kanan hampaat, eli eivät tarjoa lainkaan varjoa, viihtyisyyttä saati -- hui -- kiipeily- tai leikkimahdollisuuksia. Tosin, koululle ollaan tänä vuonna rakentamassa uutta "luontoleikkipaikkaa", mitä se sitten tuleekaan tarkoittamaan. Eli ehkä tämä miinus ainakin hieman lientyy. 

PLUSSAT

Koulupäivän pituus

Koulussamme koulupäivä alkaa ja päättyy aina samaan aikaan. Kauttaaltaan aidatun koulunpihan portit avataan 8.30, jolloin lapset pääsevät luokkiin, tunti alkaa 8.40. Iltapäivällä portit avataan klo 14.45 ja lasten on oltava koulusta ulkona klo 15, jolloin portit suljetaan. Oma muksumme menee iltapäiviksi koulun kerhoon, jonne hoitaja käy hakemassa luokasta. Aivan paras palvelu, ja napero viihtyy siellä erinomaisesti, koska pääsee leikkimään ihailemiensa isompien lasten kanssa. 

Alkuun ajatellen koulupäivä tuntui lyhyeltä, koska eihän se kenenkään työpäivän pituutta vastaa. Täällä onkin tavallista, että äidit tekevät osa-aikatyötä tai lyhennettyä työpäivää, jotta ehtivät hoitaa koulumatkat eli school runs. Täkäläiset lapset eivät yleensä kulje yksin kouluun ennenkuin isompina, näkemäni mukaan ehkä 9-10-vuotiaina. Pienemmät viedään ja haetaan, usein autolla, lähiörakenteen laajuuden vuoksi. Koulun iltapäiväkerho on meille pelastava tekijä, koska se on kohtuuedullinen ja turvallinen ratkaisu pidentää lapsen päivä aikuisten työpäivän mittaiseksi. Kerhomaksu riippuu vanhempien tuloista, meille se on noin kympin päivä eli viitisen euroa.

Kun vertaan suomalaisiin alakouluihin, joissa päivien pituus vaihtelee viikon mittaan neljästä kuuteen tuntiin, on aussisysteemi vanhemmille helpompi järjestää. 

Koulupuku

Tässä toinen aihe, josta en olisi itse yläasteikäisenä uskonut kirjoittavani positiiviseen sävyyn. En teininä ymmärtänyt ollenkaan muiden maiden koulupukukäytäntöjä tai ulkonäön sääntelyä ylipäätään. Rajoittavaa! Sananvapautta loukkaavaa! Oman tyylin kehittämisen kieltämistä! No, nyt vanhempana olen täysin päinvastaista mieltä ja on loogista, että saman koulun kaikki oppilaat ovat kouluaikana ns samasta muotista tyylin, muodin tai asuvalintojen suhteen. Tavoitteena on rakentaa ryhmähenkeä ja se tapahtuu psykologisessa mielessä kaikkein nopeimmin samanlaisen ulkoasun kautta. Tätä tärkeämpää kuitenkin on kiusaamisen sekä mankumisen minimointi. Toki lapset voivat kiusata tai marista mistä vain, mutta ainakin nuorempia lapsia todennäköisesti hillitsee se, ettei jatkuvasti näe mitä muilla on tai ei ole. Kun koulussa ei voi erottua tai leuhkia merkkifarkuilla, tai käänteisesti ei joudu piilottelemaan kirpparivaatteitaan, on ainakin yksi lasten välinen känä ehkä aavistuksen minimoitu. 

Koulupuku on koulussamme kauluksellinen t-paita ja shortsit, talvella voi laittaa college-housut sekä takin. Pitkähihaista koulupaitaa ei ole olemassa, näköjään kylmällä säällä muut vanhemmat laitattavat t-paidan alle poolon tai päälle siistin neuletakin koulun väreissä. Meillä koulun t-paidat, takki ja pakollinen lierihattu piti ostaa koulun sopimustoimittajalta logolla varustettuna, housut ja kengät voivat olla mistä vain, kunhan ovat oikeaa väriä. Joissain kouluissa puku on sukupuolitettu sikäli, että tytöille on hame tai mekko, meillä vaihtoehtoina ovat tytöille shortsit, housut, hame tai housuhame. Housuhameen tarkoitus on mahdollistaa kiipeilevätkin leikit, mitä itse pidän hyvänä. Hintaa asuvalikoimalle tuli noin satanen dollareissa (60€), mutta samoja vaatteita voinee käyttää parisen vuotta. 

Muksumme on julkisessa koulussa, jossa kaikki kouluun liittyvät kulut on minimoitu. Yksityiskouluissa koulupuvut voivat olla paljon virallisempia ja kalliimpia, lisäksi pitäisi tietenkin maksaa lukukausimaksut sekä erinäisiä harrastus- ja vapaavalinnaisainemaksuja. Olen periaatteesta julkiskoulujen kannattaja, mutta ymmärrän myös niitä perheitä, joissa mieluummin valitaan yksityiskoulu joko lisätuen tarpeesta tai lahjakkuuksien vaalintaan. Toki on vanhempia, jotka valitsevat yksityiskoulun lähinnä statussymbolina. Jos on rahaa polttaa asti niin mikäs siinä, kai. 

Yhteisöllisyys

Tämä aihe saattaa tulevina vuosina lipsua miinuksenkin puolelle, riippuen siitä, paljonko osallistumista meiltä vanhemmilta odotetaan. Mutta näin alkuvaiheessa koulussamme vaikuttaa olevan hyvä henki, reilu meininki ja oppilaat ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä. Nappula on sopeutunut hienosti isompien lasten ryhmään iltapäiväkerhossa ja onnessaan kertoo joka iltapäivä, miten tänäänkin sai Pokemon-kortteja tai oli muuten huomioitu 9-10-vuotiaiden piirissä. Yhteistyökykyä, sosiaalisuutta ja kaverillista menoa kannustetaan aikuisten taholta, olipa kyseessä opettaja tai kerhon ohjaaja. 

Koulussamme on amerikan-elokuva-meiningillä vanhempainneuvosto (parents' council), jonka toiminnasta en juuri muuta tiedä kuin tiedotustehtäviä somessa, sekä varainkeruuta erilaisiin tarpeisiin. Koululla on ainakin kerran lukukaudessa eli neljästi vuodessa teemapäivä, johon vanhempien odotetaan osallistuvan jollain tasolla, esim. hankkimalla lapselle naamiaisasun. Omasta lapsuudestani en muista yhtään tällaista tapahtumaa. Vanhempien odotettiin osallistuvan enintään kerran vuodessa vanhempainiltaan sekä luokkaretkirahaston varainkeruuleivontaan. Äitini paistoi aina mokkapaloja, muistan. Niillä olikin paras menekki. Kaipa neljä kertaa vuodessa johonkin taipuu, mutten itse ole yhtään innokas yleishäärijä koulun tapahtumiin ja tarpeisiin. Toisaalta, toki on mukava tutustua edes hieman saman naapuruston koululaisten perheisiin. Ensimmäinen koulun vuosikokous on jo ensi viikolla, eli siellä saanen vihiä, millaista sitoutumista pääsemme välttelemään.

Ensimmäisen kouluaamun iloa ja jännitystä.

5x puoli miljoonaa - Australia uutisissa

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!

Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Vaikka blogi lähtikin päiväkirjasta itselle ja tutuille, luonnollisesti lukijakunnan kasvu ja kävijöiden uskollisuus motivoivat kirjoittamaan yhäti, vaikka Australia/Perth alkaa olla itselleni tuttua huttua ja varsinaisia uusia avauksia aiheesta on ajoittain vaikea löytää.

Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

1. Australiassa opiskelee yli puoli miljoonaa ulkomaista opiskelijaa, tarkemmin sanoen noin 540 000. Australia on heti USAn jälkeen suosituin englanninkielinen opiskelumaa, taakse jäävät mm. Iso-Britannia ja Kanada.

Australian suosio ei sikäli yllätä, että jos olisin itsekin opiskelupaikkaa vailla, seikkailullinen vuosi tahi muutama Australiassa kiinnostaisi kyllä. Aussilaan on vaikeahko saada työviisumia, kun taas opiskeluviisumin saa, jos saa opiskelupaikan, ja sen taas saa rahalla. Opiskeluviisumilla saa tehdä töitä max 25h/vko, oppilaitosten virallisina loma-aikoina rajoittamattomasti. Opiskeluviisumilla voi myös tuoda kumppaninsa maahan, joka saa samat työnteko-oikeudet. Eipä ihme, että opiskelu ja opiskeluviisumi ovat kuumaa valuuttaa Australiaan haikailevien nuorten aikuisten keskuudessa.

Opiskelu ei ole täällä halpaa saati ilmaista, mutta opintoihin voi anoa Suomesta opintotukea ja niitä voi rahoittaa sillä viisumin sallimalla työnteolla. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, millaisen kurssin ja millaisessa oppilaitoksessa valitsee - osa on mielestäni aika ala-arvoisia tutkintomyllyjä, joissa oppiminen on nimellistä. Toisaalta Australiassa on huippuyliopistoja ja maineikkaita korkeakouluja, eli valinnanvaraa on.

Suomalaisia (ja pohjoismaisia) opiskeluhalukkaita ohjeistaa ja auttaa Adelaidesta käsin tuttuni Kia Australia Study Educational Services´stä. Häneltä voi kysellä suoraan lisää, jos opiskelu ja viisumi ovat to do - listallasi.

2. Perthiläisistä puoli miljoonaa on julkisliikenteen ulottumattomissa. Tämä kuvaa Perthin kaupunkirakennetta loistavasti, sillä Perthin metropolialueella asuu 1.5 miljoonaa ihmistä, joista siis kolmannes ei ole lähelläkään bussi- tai juna-asemaa.

Perth leviää ja kasvaa jatkuvasti yhä kauempana sijaitseviin esikaupunkeihin. Osa niistä on fiksusti suunniteltu ja sisältävät kaikki keskeiset palvelut, joten ne ovat enemmän omakotitalokyliä kuin nukkumalähiöitä. Kuitenkin nukkumalähiöitäkin yhä rakennetaan aktiivisesti, ja niihin muutetaan innolla, sillä ostohinta ja asumiskulut ovat jopa puolet vähemmän kuin keskustammassa. Mutta, jokapäiväinen autoilu töihin jopa tunnin suuntaansa ei voi olla kummoista herkkua.

Julkisliikenne tuntuu täällä olevan joka vaaleissa kiistakapula, mutta mitään isoja ratahankkeita tai uudistuksia ei ole valmistunut koko tänä lähes kahdeksana asumisvuotenani. Yhtä junareittiä on jatkettu pohjoisen kauimpiin lähiöihin, mutta siinäpä se. Edes lentokentälle ei vielä/edelleenkään pääse junalla. Tosin sinne pitäisi päästä joskus vuoden 2020 kuluessa, jos uusin raideyhteys valmistuu ajoissa. Yleensähän ne eivät valmistu ajoissa, jos Länsimetroa Suomessa pohdiskelee...

3. Vuokralaiset tarvitsevat puoli miljoonaa enemmän säästöjä kuin kodinomistajat eläköityessään, laskeskeli Australian eläkerahastojen kattojärjestö.

Aussilassa eläkerahasto eli super on pakollinen, mutta kunkin itsensä hallinnoitavissa. Superia voi siis kerryttää itsenäisesti sijoittamalla, tai laittamalla rahat valmiiseen fundiin eli rahastoon. Omani on Länsi-Australian julkissektorin rahasto GESB ja olen ollut sen toimintaan ihan tyytyväinen. Suomessahan ei välttämättä edes tiedä, minne rahastoon työnantaja maksaa, saati miten hyvää tuottoa oma eläkerahasto tekee. Täällä rahastosta tulee tiliote kuten pankistakin, ja sijoituksia voi itse säätää ja muuttaa tuotto-odotusten mukaan.

Miksi vuokralaiset tarvitsevat enemmän säästöjä? Super-rahastosta ei saa rahojaan käyttöön ennen tiettyä ikää, tällä hetkellä 60v (55v jos on syntynyt ennen tiettyä vuotta). Rahat voi nostaa pois könttänä, tai kuukausierinä, tai näiden kombona. On jokaisen omalla vastuulla hallinnoida omaa superia niin, että laskee sen riittävän koko loppuelämän, kun siltä alkaa nostaa rahaa eläkeiässä. Kodinomistajilla on aina mahdollisuus myydä asunto, jos super uhkaa huveta, kun taas vuokranneilla ei tätä samaa turvaverkkoa ole.

Laskelmien mukaan superia tarvitaan ainakin puoli miljoonaa dollaria, jotta se kerryttäisi turvallisen $60 000/v tuoton, jolla pariskunnan tulisi pystyä elämään. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan työuransa aikana ehdi haalia tuota puolta miljoonaa eläkerahastoon, ja Australiassakin on erillinen vanhuuseläke, jota voi saada, jos on pienituloinen ja superista rahat vähissä. Se on tällä hetkellä noin $400/vko - jotakuinkin sama summa kuin keskivertokolmion vuokra viikossa. Eli kukkaronnyörit on paras pitää tiukalla pelkällä vanhuuseläkkeellä.

4. Lapsen lähettäminen yksityiseen peruskouluun maksaa noin puoli miljoonaa. Aussilassa peruskoulun, kolmetoista luokkaa, voi suorittaa joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Koulua on esikoulusta kutosluokkaan ja sen jälkeen vuosikurssit 7-12.

Itse olen liian suomalainen eli kunnalliseen/valtiolliseen koulujärjestelmään niin tottunut, etten näe juurikaan syitä lähettää lasta yksityiskouluun. Julkissektorin koulukaan ei ole aivan ilmainen, mutta maksut jäävät kuitenkin satasiin vuodessa tonnien tai kymppitonnien sijasta. Täällä yksityiskoulut usein ovat katolisten järjestöjen ylläpitämiä eli ainakin nimellisesti uskonnollisia. Muutama tuttu vanhempi on selittänyt, että oman alueen akateemisesti tai maineellisesti paras koulu saattaa olla se yksityinen, tai yksityiskoulussa on tarjolla sellaista ekstraa, mitä julkisissa ei ole, vaikkapa jokin musiikki- tai urheilu-erikoistumisväylä.

Varmasti yksityiskouluissa on puolensa, eihän niitä muuten olisi, mutten itse näe mahdolliseksi maksaa puolta miltsiä ennenkuin lapsi on edes yliopiston tai TAFEn eli ammattikorkeakoulun porteilla. Ne kun maksavat aivan väistämättä useita tuhansia, jopa kymppitonneja, lukukaudessa.

5. Australian pääministeri osoittaa puoli miljardia sotamuseoon. Tämä on jo eri skaalassa kuin puoli miljoonaa, mutta tuli hakusanalla esiin, joten laitetaan mukaan. Aussilan kohtalaisen epäsuosittu pääministeri, oikeiston Scott Morrison, teki jälleen oudohkon investointipäätöksen osoittaessaan 500 miljoonaa dollaria Australian War Memorial- muistokohteen / museon laajentamiseen, vaikka kriitikot vaativat, että sama raha käytettäisiin veteraanien palveluihin. Australian War Memorial on Canberrassa sijaitseva kuuluisa nähtävyys.

Morrison on aiemmin ollut tapetilla mm. budjetoituaan lähes seitsemän miljoonaa dollaria kapteeni Cookin laivan näköismalliin, jonka on tarkoitus purjehtia Australian ympäri juhlistaakseen kapteeni Cookin 250 vuotta sitten tekemää löytöretkeä tänne. Huono homma vaan, että kapteeni Cook ei löytänyt Australiaa (aboriginaalit asuivat mantereella jopa 60 000 vuotta sitten ja ensimmäiset valkoisetkin visiteerasivat jo 1600-luvulla, Cook kartoitti pelkästään mantereen itärannikkoa 1770-luvulla), eikä myöskään koskaan purjehtinut Australian ympäri.

Näköislaivan rahoitusta perusteltiin mm. sillä, että näin "uudelleenluodaan Cookin purjehdus", mikä oli faktuaalisesti väärin. No, tekevälle sattuu. Edellinen pääministeri, Scott Morrisonin yllättäen syrjäyttämä Malcolm Turnbull budjetoi puoli miljardia verovaroja kavereidensa "mertensuojelusäätiölle" ilman kilpailutusta tai raporttijälkiä siitä, miksi juuri kyseinen järjestö sai rahat eikä joku tunnetumpi, läpinäkyvämmin toimiva tai aidosti rahat ansaitseva.

Kapteeni Cookin alus HMS Endeavour, maalaus Samuel Atkins, National Library of Australia.

Arjen kulttuurierot

Eli suomalainen katsekontaktikoulutuksessa. Sananmukaisesti. Mutta ennen koulutusta,  esitelmänpitokurssia, niitä muita arjen eroja.

Suomalainen herää aamulla, laittaa kahviveden tulille (ei ole keitintä, koska kahvipressosta on tullut uusi suosikki) ja kaivelee voileipätarpeet kaapista. Moniviljapaahtista, cheddar-juustoa, kurkkua tai tomaattia, ehkä banaani jälkiruuaksi. Ranskalainen on herännyt jo pari tuntia aiemmin ja lähtenyt töihin ilman aamupalaa, pelkän pikakahvin voimin. Ranskalainen inhoaa pikakahvia, mutta juo sitä, koska ei aamuviideltä heränneenä jaksa/viitsi joka aamu touhottaa pressolla ehtaa arabicapapu- eli laatukahvikupillista. Suomalainen sen sijaan on australialaistunut ja juo vain kunnon kahvia, oli kiire töihin tai ei. 

Suomalainen ei voi käsittää, miten ranskalainen pystyy lähtemään kotoa ilman aamupalaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, tietää suomalainen. Siksipä viikonloppuisin suomalainen tuputtaa aamupalaa myös ranskalaiselle, joka joskus syökin voileipiä, vaikkei ymmärrä suolaisen aamupalan viehätystä. Makeaa sen olla pitää. Enemmän ranskalainen innostuu crumpeteista eli ilmavista voipannareista hillon kera. 

Suomalainen menee töihin. Lähijunavaunussa istuu kansallisuuksien kirjo, ja valikoima kaikenlaisia ammatteja. Suomalainen ihmettelee taas kerran, miksi sairaanhoitajat menevät töihin työvaatteet päällä. Onkohan ihan hygieenistä? Kaikki muutkin työasua käyttävät ovat työasuissaan jo junassa, mutta apteekin kassan tai hammaslääkärin respan työasu ei aiheuta samaa hygieniaihmetystä. Myös hi-viz(high visibility eli huomiotyövaate)-miehet ovat liikkeellä, siis raksa- ja tietyöntekijät. Yleensä he ajavat omilla autoilla käytännöllisyyden takia, mutta junissa istuu aina muutama betonipölyllä ja maalitahroilla kyllästetty raskaan työn raataja. 

Suomalainen astuu hissiin päästäkseen toimistokerrokseensa. Hissi täyttyy keskenään rupattelevista ausseista, joilla on kaikilla iso muovikantinen takeaway - pahvimuki. Hissi tulvii hyvän kahvin tuoksua. Suomalainen ihmettelee, eivätkö ihmiset keitä kahvia kotona, vai eivätkö he kestä työmatkaa ilman toista puolen litran kupillista. Suomalainen ihmettelee myös, miten suomalaisilla voi olla maine kovina kahvinkittaajina, kun aussikulttuuri näyttää pyörivän kahvin voimalla: esimerkiksi kahden neliön kokoisen takeaway-kahvimyymälän perustaminen on ihan käypä bisnesidea. Myös oma kahvipaahtimo on monen unelma, joidenkin jopa toteutunut sellainen. 

Suomalainen hakee oman kupillisensa työpaikan keittiöstä ja kahviautomaatista, joka tekee juuri ja juuri kelvollista nespresso-kahvia. Keittiössä jälleen kerran joku sanoo: "et kertonut minulle, että olet menossa naimisiin!" Suomalainen ihmettelee itsekseen: enhän minä sinua niin hyvin tunne, että olisin moista kertonut (etenkään, kun en kertonut edes omalle perheelleni). Aussi ei voi ymmärtää, miksi suomalainen salailee näin tärkeää uutista, eikä halua hehkuttaa ennen ja jälkeen 24/7. Suomalaisen 55:stä työkaverista 45 on häiden jälkeen erikseen käynyt kysymässä, että miltäs se avioelämä nyt tuntuu. Suomalainen ei tiedä mitä vastata, muuta kuin "ihan samalta kuin ennenkin, eli just hyvältä."

Suomalainen etenee tälle päivälle buukattuun pakolliseen koulutukseen: esitelmätaidot. Kurssi aloitetaan siten, että tavanomaisen esittelykierroksen - nimi, työnkuva, mitä toivot saavasi irti tästä kurssista - jokaisen tulee pitää hetkessä sävelletty miniesitelmä, jossa kerrotaan edellämainittujen lisäksi myös jotain henkilökohtaista kuten mitä harrastaa, mistä pitää, tai mitä kukaan ei vielä tiedä sinusta. 

Muut kertovat vuolaasti ja yksityiskohtaisesti harrastuksistaan, perheestään, noloista tilanteista, tai hääpäivästään irlantilaisessa linnassa. Suomalainen kakaisee ulos ne ehdottomasti vaaditut (nimi jne) ja sen, että odottaa asunnon valmistumista. Ei edelleenkään sanaakaan kuukausi sitten olleista häistä, tai sukulointilomasta, tai lempiharrastuksista, tai mistään oikeasti henkilökohtaisesta. Ei vain rullaa ulos luontevasti näin yhtäkkiä yllättäen, kun enhän minä teitä oikeasti tunne.

Miniesitelmää käytetään stancen eli esiintymisasennon hiomiseen. Ei saa pitää käsiä ristissä selän takana tai kropan edessä, millään tavalla. Ei käsiä lanteille, eikä taskuihin. Ei saa seistä nojaillen eli paino vain toisella jalalla - etenkään ei saa vaihdella painoa niin, että päätyy huojumaan puolelta toiselle. Seistään tasaisesti kummallakin jalalla, kädet joko sivuilla rennosti roikkuen, tai käsillä jatkuvasti elehtien. Enintään saa käyttää "sääennustaja"-käsiä eli hetkeksi laittaa kämmenet päällekkäin tai sormet ristiin pallean korkeudelle eleiden välissä. Toisten edessä seisominen kädet roikkuen tuntuu paljaalta. Ei auta. Kuulemma muut asennot näyttävät joko ujostelulta tai ylimielisyydeltä. Katson jälkikäteen videolta oman esitelmäni ja ihme ja kumma: rennot sivukädet toimivat. Näyttää luontevalta, vaikka tuntuu idiootilta. 

Kurssi etenee. Tehdään lisää harjoituksia. Äänenvoimakkuusharjoituksessa keräännytään ensin piiriin, jossa opettajan johdolla "hyökätään" kuviteltu miekka tanassa kohti piirin keskipistettä, huutaen samalla täyteen ääneen HOH!! Kuulemma avaa äänijänteet. Sitten kukin menee yksitellen luokan eteen lausumaan Seinfeld-sarjasta tuttu these pretzels are making me thirsty, "nämä suolakeksit tekevät minut janoiseksi". Kunkin on esitettävä sama lause kolmesti, eri äänenvahvuuksilla asteikolla 1-10 sen mukaan, mikä numero yleisöstä heitetään. 

Ykkönen on teatterikuiskaus eli kuiskaus, jonka yleisökin kuulee. Kymppi on urheilukentän yli kuuluva kailotus. Kaikkien on esiinnyttävä kerran voimakkuudella kymppi, mutta seisten täysin neutraalisti paikallaan ja yleisöä silmiin katsoen. Aika perun vaikeaa. Olen halutessani kovaääninen enkä pelkää äänenkäyttöä, mutta joudun uusimaan suorituksen kolmesti, koska "kanakaulailen" eli kroppa ja pää automaattisesti syöksähtävät huudon mukana samaan suuntaan, vaikka piti olla neutraalisti. 

Sitten treenataan katsekontaktia. Meidät jaetaan pareihin, asetumme istumaan vastakkain puolen metrin päähän toisistamme, välissä ei ole pöytää. Paria pitää katsoa silmiin kolme minuuttia, katsekontaktia rikkomatta, puhumatta sanaakaan ja mahdollisimman vähin virnuiluin ja naurunpyrskähdyksin. Jos nauraa liikaa, joutuu aloittamaan alusta. Opettaja kehottaa katsomaan vuorotellen kumpaankin pupilliin, jotta tuijotus ei ala tuntua liian vaivalloiselta. 

Opettaja ottaa kellosta aikaa. Pariani naurattaa väkisin, itse tuijotan stoalaisella tyyneydellä takaisin, kunhan voitan alkuvaivaannuksen. Suomalainen ymmärtää, että jos ohjeet annetaan ja oikein auktoriteetin toimesta, niitä tulee myös noudattaa, tuntui miten pöljältä tahansa. Muuten joutuu vaikeuksiin. Kuten toistamaan saman tehtävän. 

Kolmea minuuttia hiljaisuutta seuraa uusi tehtävä, kolmen minuutin 'puhe' samalle parille, kumpikin omat kolme minuuttia käyttäen. Katsekontaktia ei edelleenkään saa rikkoa. Pari saa olla jutussa mukana normaalikeskustelun tapaan, eli kysellä, nyökytellä, hymistä, myönnellä... On paljon vaikeampaa selostaa täydet kolme minuuttia aiheesta 'onnistunut loma' toista kiinteästi silmiin katsoen kuin istua mykkänä, huomaan. Silmät yrittävät vääntyä väkisin yläviistoon tai sivuille miettimään, mitä sanoa seuraavaksi. Tahdonvoimalla runnon pölinän läpi katsekontaktia kertaakaan rikkomatta. Jälkikäteen aussit sanovat, että olipa paljon helpompaa puhua ja katsoa kuin istua hiljaa ja katsoa. Suomalainen ei ala ääneen vängätä vastaan. 

Sitten pidetään oikea esitelmä, joka videokuvataan. Koska olen jo tehnyt itsestäni pellen työpaikan pikkujouluvideoissa (teemme joka vuosi jonkun pöljän näytelmävideon, joka näytetään juhlissa), ei kuvaaminen sinällään ahdista. Hermoilen kuitenkin vanhaa tuttua ongelmaa: ääntämistä ja sanojen muistamista. Tankeroenglannin pelko on niin syvälle juurtunut/juurrutettu stressinaihe, että sitä saa vielä näin neljän vuoden jälkeenkin asiakseen liennyttää. Esitelmäni on sama, jonka pidin aiemmin oikeassa työtilanteessa. Puhun sen läpi parhaani mukaan. Jälkikäteen sekä kollegat että opettaja antavat palautetta, sekä positiivista että parantamisen aiheita.

Hyvää esitelmätyylissäni kuulemma on, että vaikutan luontevalta, varmalta ja ammattitaitoiselta. Näytän siltä, että tiedän mistä puhun (hyvä). Näytän siltä, että minulla on oikeus olla täällä, puhumassa juuri tästä asiasta (hyvä nro 2). Puhun artikuloiden eli selkeästi ääntäen (yllätyshyvä nro 3). Sitten tulee negatiivista korjaavaa palautetta. Kuulemma voisin olla lämpimämpi ja inhimillisempi. Tarvitaan enemmän eleitä ja katsekontaktia, enemmän elämää, oikeaa ihmisyyttä. Opettaja tiivistää: 'voisit lisätä vähän small talk'ia, ja sellaista yleistä jutustelun tuntua. Haluamme tietää, kuka sinä olet ihmisenä. Persoonana. Olisi hyvä jos et olisi niin... työorientoitunut ja asiallinen.'

Alla todistuaineistoa, etten ole aina asiallinen. Houkuttelin vapaapäivänä E:n joen rannalle leikkimään, tekemään 'kasvitaidetta'. Alimassa kuvassa pihapuussamme asuvan lorikeetta-papukaijaparven jäseniä. Perhanan kovaäänisiä pikku sateenkaaripalloja. 

Äidinkieli, isänkieli, ympäristön kieli - miten kasvaa monikieliseksi?

Perthin Suomikoulun ensimmäinen lukukausi on nyt takana. Joulujuhlaa vietettiin eilen, yhteislaulun ja keksikahvittelun merkeissä, opetustuokioiden päätteeksi. Petteri Punakuono, Soihdut sammuu, Joulupukki matkaan jo käy sekä Kulkuset, kulkuset kajahtivat hienosti ilmoille varjoisessa salissa Perthin helteen paahtaessa ulkona keltaisenaan.

Laulamisesta vastasivat lähinnä aikuiset sekä säestys-cd, mutta kyllä moni lapsikin osasi sanat hienosti ja etenkin Soihdut sammuu - leikkiosuus veti lapsia "tanssilattialle". Siis se, missä laulun sanat esitetään elekielellä. Meillä isompien lasten ryhmässä vaikeaa, nopeaa tip tap tip tap tipe tipe tip tap - hokemaa harjoiteltiin ennakkoon, jotta se luistaisi yhteislaulun tullen.

Vaikkei koulua ole vielä pitkään järjestetty, itselleni mukaanlähteminen on ollut yllättävänkin antoisaa. En ole äiti, en ole emokanatyyppiä enkä myöskään koskaan ollut nukke- eli hoivausleikkien ystävä. Opettamisesta minulla on aiempaa kokemusta vain aikuispuolelta. Toisin sanoen lapset ovat minulle aiemmin olleet enemmän tai vähemmän oikukkaita markettikiukuttelijoita ja bussissa kiljujia. Osa lapsista toki on hurmaavia, suloisia ja hauskoja persoonia.

Mutta. Lähdin Suomikouluun mukaan yhteishengen ja yhteisön rakentamisen nimissä, ja kyllä kannatti. Silmät ovat avautuneet sille (ilmiselvälle tosiseikalle...), että lapset ovat yksilöitä, kullakin on oma kiinnostava persoonallisuutensa ja kullakin on annettavaa opettajalleen sekä toisinpäin. Vaikken ehkä ketään saakaan oppimaan täydellistä suomea, saan olla mukana tekemässä vanhempien/"esi-isien" kulttuurista ja kielestä elävää sekä rohkaista eri-ikäisiä lapsia kiinnostumaan taustastaan.

Mutta entäs opetus? Se onkin se kinkkinen puoli. Ryhmämme vastaava opettaja laatii tuntisuunnitelmat ja tehtävät, mielestäni ammattitaitoisesti, sekä pitää ryhmässä jöötä. Itse avustan siellä täällä, kyselen lisäkysymyksiä, välillä katkon hevosenleikkiä alkuunsa jotta lapset muistaisivat keskittyä tehtäviin, jututan lapsia suomeksi sekä autan vaikeiden sanojen kanssa.

Kieltenopiskelussa on kuitenkin se ylitsepääsemätön, puuduttavakin puoli, että se on lähes pelkästään ulkoaoppimista. Siinä vaiheessa, kun sanavarastoa rakennetaan, joka ikinen sana on opittava ulkoa synonyyminä jollekin sellaiselle sanalle, jonka jo äidinkielelläsi tiedät. Englanninkielisten lasten tapauksessa he opettelevat piiiitkiä suomalaisia yhdyssanoja napakoiden englanninkielisten ilmaisujen rinnalle kuten tonttulakki (elf hat), joululaulu (christmas carol), lumihiutale (snowflake) joulupukin muori (Mrs. Santa), lahjapaketti (gift) ja niin päin pois.

Omaa puhumistani joudun koko ajan vahtimaan, koska ei voi puhua vahvaa murretta eikä liian lyhenneltyä ja nopeaa kieltä. Suusta pääsee koko ajan kaikenlaisia huudahduksia kuten "just!" kun joku osaa oikein, vaikka pitäisi sanoa "hyvä", tai edes "juuri noin". Eikä "justiinsa nappiin jees!".

Itselläni ei edes ole selkeää murretaustaa vaan puheeni on sekoitus sieltä täältä, eri seuduilla asumisen peruja. Joten nyt joudun pitämään mielessä, että yleiskieltä, yleiskieltä - ei aivan kirjakieltäkään, koska sitäkään ei kukaan oikeasti puhu. Tavoite on kuitenkin oppia kommunikoimaan edes välttävästi, ei väittelemään tohtoriksi suomeksi.

Luonnollisesti lähes jokainen kirjain lausutaan suomeksi eri tavalla kuin englanniksi, ja on vaikea muistaa, että joulu ei ole zoolu, tai lumihiutale lymihyytäle. Lasten yritysten kuuntelu tuo mieleen - puoliksi lämmöllä, puoliksi hampaita kiristäen - omat ruotsin ja saksan tunnit, kun mahdottomalla kielellä tankattiin uudestaan ja uudestaan: "haluaisin ostaa jäätelöä, paljonko se maksaa, minulla on kolmekymmentä kruunua, kiitos ja ole hyvä, missä on pankki, rautatieasemalta oikealle ja postin kulmalta vasemmalle."

Kieltenopiskelu saa aivan uutta haastetta perheissä, joissa vanhemmat puhuvat kahta eri kieltä, joista kumpikaan ei ole englanti. Esimerkiksi omassa tapauksessamme minun puoleltani tulisi suomi, E:ltä ranska, ja Australiassa asuessa yleiskieleksi englanti. Täällä englannista tulisi se vahvin kieli, ranskasta todennäköisesti seuraava - koska meillä on ranskankielistä perhettä täällä -, ja sitkeä suomi tullee hyvänä kolmosena. Ainakin sen verran, että suomisukulaisten kanssa pystyisi kommunikoimaan.

E tosin stirs the pot eli hämmentää kattilaa/sekoittaa pakkaa toivomalla, että lapsi/lapset oppisivat espanjaa ja kiinaa näiden kielten maailmanlaajuisen koon takia. Että aikamoinen ihmelapsi ja kielinero pitäisi siis synnyttää...

Toisaalta, itse en pelkää ollenkaan, että lapsemme eivät oppisi vanhempiensa kieliä sekä ympäristön kieltä englantia. Tuskin kaikkia täydellisesti, mutta edes hieman kutakin ja yhtä kieltä sujuvasti. Lapsena aivot ovat ihmeen joustavat, ja kieliä kannattaa minusta opiskella mahdollisimman pienestä pitäen, kun tieto imeytyy aivoihin kuin magneetilla.

Muutama lisäsynonyymi tutuille sanoille tuntuu uppoavan mieleen kuin leikiten, jos niitä jatkuvasti kuulee ympärillä syntymästä saakka. Suomikoulussa huomaa, miten suomea puhumattomat lapset ymmärtävät suomea melko hyvin, sillä useimmat vastaavat aivan oikein suomeksi esitettyihin kysymyksiin, vaikkakin englanniksi.

Siinä vaiheessa, kun sanat pitää takomalla takoa mieleen teini-ikäisenä tai vanhempana parilla koulutunnilla per viikko, ei ihme, että tuloksien saaminen on vaikeampaa. Ainakin minulle itselleni oli. Ruotsia ymmärrän hyvin, saksaa ja italiaa jonkun verran, mutta mitään näistä en voi väittää puhuvani. Tiedä millaisia tuloksia olisin saanut, jos olisin jo esikouluiässä rallatellut saksaa (tai mieluummin ranskaa, näin nykyelämää ajatellen) vaikkapa kielikylpykerhossa jo ennen kouluikää.

Kotimaani ompi Australia, sekä Suomi. Perth iltavaloissaan.

Elämänmuutoksen ovi auki

Mainitsin Bali-tarinoinnin yhteydessä, että kalastajakylä Amed Balin pohjoisrannikolla muutti elämäämme odottamattomalla tavalla. Nimittäin niin, että E lensi tänään aamuvarhaisella Kambodzaan ainakin kuukaudeksi ja minä jään pakertamaan raportteja toimistoon (tylsääää-ääh!!).

Miten Bali ja Kambodza, kaksi täysin eri maata, toisiinsa liittyvät? No tällä tavalla...

Yllä ja alla: Amedin rannoilta.

E on jo kauan haaveillut urasta ammattisukeltajana tai sukellusopettajana. Tahitilla asuessaan hän sukelsi työn takia viikottain, koska oli töissä merentutkimuslaitoksella. Perthissäkin tavoite oli ammatti joko ympäristökonsulttina tai kenttätutkijana, mutta ei tärppää, ei. Australia nimittäin leikkaa kaikkea luonnontutkimusta ja -suojelua nyt rankalla kädellä mm. lakkauttamalla tutkimuslaitoksia ja potkimalla tieteentekijöitä pihalle ovista ja ikkunoista.

Vuoden vallassa ollut, posliinikaupassa rynnistävän norsun eleganttiudella toimiva oikeistohallitus uskoo pelkkään hiilenpolttoon, lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun ja ympäristön lynkkaamiseen, jos sillä tehdään joku tuhatlappunen lisää rikkaimpien lompakkoon. Ei-niin-mainio ajoitus meribiologille liittyä tämän maan työvoimaan. Jos muuten olet aikeissa tulla sukeltamaan tai snorklaamaan Suurelle Valliriutalle, tule äkkiä. Ennenkuin menee hiilikaivosrytäkässä ja merten jo etenevän lämpiämisen takia pilalle koko paikka = korallit kuolevat.

Mutta takaisin Kambodzaan. E sai yllättäen työtarjouksen sukelluskoulusta Amedista, kun sielläpäin palloilimme. Olisi kuulemma riittänyt hommia määräämättömäksi ajaksi eteenpäin E:n kokemuksella ja monipuolisella kielitaidolla. Minä tyrkin miestä jäämään saman tien (vaikken tietenkään haluaisi pitkään erossa olla), kun kerran kohtalo ojentaa tarjottimella kultaista tilaisuutta. Koska E on varovaisempi ja harkitsevampi tyyppi kuin minä, halusi hän kuitenkin matkustaa yhtä matkaa kotiin tutkimaan kaikki vaihtoehdot ja ajattelemaan seuraavat siirrot läpi.

Hän alkoi seuloa sukelluskouluja netitse ja otti yhteyttä paikkoihin Thaimaassa, Filippiineillä, Indonesiassa ja Kambodzassa, joissa enemmistö turistisukeltajista pyörii (ja siinä samassa työpaikat). E:n Divemaster-tutkinnon päälle tehtävästä Dive Instructor-kurssista pitää itse maksaa ennen pidempiaikaista työllistymistä, mutta toisaalta...

TAFE eli australialainen amiska/AMK laskuttaisi enemmän rahaa mistä tahansa tutkinnosta, mikä olisi ollut E:lle vaihtoehto B näin uranvaihtoon pakotettuna. Tukkijätkäfirmasta nimittäin loppuvat työt joululomaan mennessä, eikä jatkosta ole epävarmassa taloustilanteessa tietoa. Seikkailufirmaankaan ei pääse takaisin satunnaisia keikkoja lukuunottamatta, koska laskuun kääntynyt talous on heiltäkin vienyt asiakkaat. Nyt jos koskaan kannattaa hypätä uuteen kelkkaan ja mikäs sen parempi kelkka kuin vuosia kasvatetuista haaveista veistetty.

Yllä ja alla: Amedin suosituimpia snorklaus- ja laitesukelluspaikkoja, japanilaisen kalastusaluksen haaksirikkopaikka Banyuning-rannalla. Yläkuvassa sukeltajat parhaillaan vetämässä kamppeita päälle.

Kambodzan Sihanoukville valikoitui kurssitus- ja työpaikaksi, koska E:n isä asuu ja pitää majataloa Sihanoukvillessä, ja paikallinen koulu Scuba Nation iski pöytään parhaan oppimispaketin. Pappa E:n terveys on viime aikoina reistaillut, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun E voi samalla tsekata isänsä voinnin ja auttaa päivän töissä sen minkä ehtii. Majoitus ja ruoka tulevat ilmaiseksi.

Kun E soitti isälleen ja varmisti tulonsa, pappa E kuuli luurin toisessa päässä, että E aikoo jäädä kolmeksi kuukaudeksi kuukauden sijasta. Eli vissiin odottaa visiittiä. Töitä sukelluksen parissa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa, muttamutta...

Mamma E Ranskasta on puolestaan tulossa Perthiin kylään taas jouluksi, eikä madame ilahtunut ollenkaan kuullessaan, että juuri hänen käyntinsä aikana yksi kolmesta pojasta aikoo huidella Kambodzassa ja toinen Pilbarassa (kaivosalue WA:n trooppisessa, kaukaisessa pohjoisnurkassa) - E:n keskimmäinen veli sai juuri töitä Pilbarasta.

Rauhan maassa pitääkseen E lupasi äidilleen, että tulee kotiin joulua viettämään. Salaa olen tietysti onnellinen pikaisemmasta jälleennäkemisestä, vaikka toisaalta kannatan ajatusta, että kun lähdetään uutta työkokemusta hankkimaan, niin kerralla kunnolla sitten, eikä viikon parin pätkissä.

Tammikuu näyttää huteralta Perthissä työllistymisen suhteen, koska kaikki ovat joululomalla kuun puoliväliin. Helmikuuksi lennämme Suomeen ensimmäiselle yhteiselle keikalle. Kukkaronnyörien kiristyksiä on luvassa yhden palkansaajan perheessä... Iloisesti myös ATO eli Australian Tax Office muisti minua mätky-viisisatasen joulutervehdyksellä, notta kiitos! No, jospa maaliskuu alkaa paremmissa rahallisissa merkeissä ja E pääsee unelmiensa alalle töhin.

Yhteisen elämänmuutoksen tästä tekee se kaukainen mahdollisuus, että lähdetään jahtaamaan sukellusopetettavia ympäri maailman. Visioissani E työskentelee osan vuodesta milloin missäkin eksoottisessa paikassa Filippiineiltä Salomon-saarille tai Vanuatulle, ja itsehän lyöttäydyn matkaan mukaan tavalla tai toisella. Kehittelen parhaillaan vedenpitävää metodia, miten esittelisin töissä pomolle osa-aikaisuussuunnitelman, jossa teen töitä vaikkapa 8kk vuodesta ja loput 4kk bloggaan palmun alta turkoosin veden ääreltä snorklausten välissä.

Ehkä voisin itsekin pitää jotain kursseja turistiresorteissa; kuvataiteesta joogaan tai pilatekseen tai mitä keksinkään. Ainahan sitä haaveilla saa :) Repullinen sitkeää sissiasennetta sekä kourallinen hyvää tuuria, ja ehkä nämä haaveet vuosien mittaan toteutuvat. Pysykää kanavalla!

Alla: apinat eivät liity tarinaan mitenkään, mutta olivat hauskoja otuksia seurata Ubudin Secret Monkey Forest'issa eli Salaisessa Apinametsässä. Meinasivat peijakkaat pölliä meiltä avaimet repun sivutaskusta, kun avain niin kauniisti välkehti auringossa. Alimmaisena meikäläinen minibussin takapenkillä matkalla kohti odottamatonta elämänmuutosta eli Amedia.

Yllä: poikanen tutkii, söikö emo tosiaan jo kaiken banaanin.

Yllä: siellä se avain kiiltelee...

Töissä Australiassa - osa 1

Ajattelin aloittaa uuden teeman, "töissä Australiassa": kulttuurieroja ja huomioita työelämästä aina kun sellaisia tulee vastaan ja satun tunnistamaan. Tämä ei ole mikään kattava lista, eikä välttämättä kovin järjestelmällinen katsaus. Lähinnä yhden ihmisen havaintoja sieltä sun täältä.

Idea teemaan syttyi tällä viikolla töissä, kun peräkkäin sattui useampi ”periaustralialainen” päivä, jokainen jotain täkäläistä hienosti kiteyttäen.

Torstain vietin aamusta iltaan internal controls manual´in parissa, eli siis työpaikan käsikirjaa uusiksi kirjoittaen.

Joka tiimillä meidän organisaatiossa, kuten tietääkseni kaikkialla julkissektorilla, on oma sääntökirjansa. Se on kuin Ikea- tai lego-kokoamisohje: näin teet työsi, askel askeleelta. Ohjekirja on pakollinen varuste työpaikalla ja luonnollisesti sitä pitää aika ajoin päivittää, kun lainsäädännössä tapahtuu muutoksia tai kehitetään parempia käytäntöjä.

Käsikirja kuulostaa äkkiseltään idioottien opukselta, sillä esimerkiksi meidän tiimin kirjassa on todentotta kuvattu aivan perusteista lähtien jokainen oleellinen/toistuva työtehtävä malliin:

- Valvova virkailija ottaa sähköpostitse vastaan riskianalyysiraportin valvomaltaan yritykseltä.
- Virkailija arkistoi kaiken sähköisen yhteydenpidon seurantatietokantaan.
- Virkailija analysoi raportin sisällön (ks. riskinanalyysien ohjesääntö), ja kirjoittaa siihen vastauksen ohjeen mukaan.
- Mikäli raportti ei täytä vaatimuksia, virkailija ottaa yhteyttä raportin laatijaan ja pyytää lisätietoja ja selvennyksiä.
- Raportin laatija muokkaa raporttia vaaditulla tavalla, mikäli tarpeen.
- Vrkailiija laatii yhteenvedon raportista ja toimittaa sen johtokunnan hyväksynnän jälkeen aihealueesta vastaavalle ministerille
- ...blaa blaa blaa.

Kun ensimmäisen kerran näin controls manualin, en tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Siis oikeesti, mitä kädestäpitelyä! Kun pari kuukautta sitten vaihdoin hetkellisesti työtehtäviä toiseen tiimiin ja sain käsiini heidän tiiminsä controls manualin, kiljaisin sisäisesti hallelujaa. Puolitoista kuukautta toisissa tehtävissä onnistuivat ilman sen kummempaa takkuilua ja myös sellaisina päivinä, kun olin ainoa henkilö paikalla, koska joka kysymykseen löytyi vastaus hienosti ajantasalla pidetystä controls manualista.

Käsikirjan kirjoittaminen ja ylläpito käy työstä, mutta toisaalta, sen tuoma  ajansäästö ja helpotus on varmasti rahassa mitattavaa. Kun paikalla on uusi aloittaja tai sijainen, tai täytyy paikata päivän verran jotakuta hivenen erilaisia tehtäviä tekevää omassa tiimissä, käsikirja kouraan. 

Ohjekirjoja on lisääkin ja jokaista monimutkaista tehtävää varten on omat ohjeensa. Fordilaista täsmäpaloiteltua työskentelyä. Eipähän tule riitaa, että mitä olisi pitänyt tehdä ja millä tavalla, ja tekeekö jokainen varmasti kaikki pykälät. Myönnän, että jos ohjekirjaa ei päivitetä, siitä äkkiä muodostuu byrokraattinen myllynkivi, jota raahataan mukana vain pakosta tai virkaintoisuudesta. Mutta omalla työpaikallani se on aidosti hyödyllinen lunttilappu.

Viikko ei ollut pelkkää ohjekirjojen pänttäystä ja hiomista, vaan keskiviikkona pääsin konferenssi-illalliselle Perthin parhaimmistoravintolaan, Kings Parkin Frasers´iin. Osallistuin pomoni sijaisena: eipä ollut minulta hirveä uhraus lupautua vastaanottamaan ilmainen kolmen ruokalajin illallinen ruokajuomineen.

Kings Park on kukkulalla Perthin keskustan ja Swan-joen kainalossa. Puiston korkeiden eukalyptuspuiden ja palmujen välistä avautuvat mahtavat näkymät joen yli pilvenpiirtäjänkeskustaan iltavalaistuksessa. Frasers, suosittu hää- ja juhlapaikka, nököttää aivan kukkulan laella näkymien kannalta parhaalla paikalla. Muutama muu kollega onnistui nappaamaan liput myös, joten networking- eli verkostoitumisillasta tuli aika lailla ”juttele pelkästään kavereillesi samalla kun mussutat herkkuja upeissa maisemissa”-ilta.

Tilaisuus alkoi kuten viralliset juhlat, konferenssit ja esitelmät Perthissä yleensäkin: acknowledging the traditional owners eli seudun alkuperäiskansan, Noongar-aboriginaaliheimon mainitsemisella. Tämä on käsittääkseni uudehko perinne, jossa puheenpitäjä puheensa aluksi toteaa jotakuinkin, että ”tunnustamme Noongarit”, kunnioitusta osoittaakseen.

Samalla kunnianosoituksella alkoi myös iltakoulutus seuraavana päivänä. Luulin tulleeni seuraamaan the Australian Institute of Management´n esitelmää aiheesta ”think on your feet” eli miten vastata äkkiä ja vakuuttavasti tilanteissa, joissa ei ole ehtinyt valmistautua tai ei välttämättä tiedä aiheesta paljoa.

Kyseessä olikin workshop, eli interaktiivinen koulutus, jossa harjoitellaan pareittain tai ryhmässä. Kouluttaja esitteli hauskalla tavalla erilaisia metodeja, ja tehtävänä oli sitten käyttää juuri opittua menetelmää parin kanssa keskustellessa. Onneksi olin työkaverin kanssa liikenteessä, joten ei tarvinnut ihan tuntemattomien juttusille lyöttäytyä, huh!

Vastaava koulutus tuskin rullaisi Suomessa, tai ainakin paljon tahmeammin. Se nimittäin alkoi tyypilliseen tapaan yleisöstä ideoita hakien. Millainen on hyvä esiintyjä? kysyi kouluttaja. Yleisöstä alettiin huutelemaan mielipiteitä, jotka kirjattiin fläppitauluun. Paikalla oli satakunta ihmistä. Kyllä meikäläisen aikaan yliopistossa kaikki istuivat tuppisuina massaluennolla, ja yleensä vain yksi äänekäs vastasi tai kommentoi opettajan kysymyksiin - koskaan, mitään. Muut lytistyivät matalammiksi ja toivoivat, että toivottavasti ei ainakaan minulta kysytä.  

Työviikko on nyt onneksi pulkassa ja rentouttava viikonloppu odottaa, jes. E lähti nelipäiväisille arboristien kokoontumispäiville eilen, luvassa mm. puuhunkiipeilykilpailuja ja moottorisahan käyttönopeus- ja taitokisoja. Olisin päässyt minäkin messiin, jos yöpyminen kahdeksan hengen tukkijätkätuvissa olisi houkutellut. 

Tuli tunne, että kirjaston kirjapino, kotisohva, torkkuhuopa, pannu minttuteetä ja ehkäpä suklaalevy viikonloppuseurana ovat tällä kertaa enemmän kohdillaan. 

Yllä ja alla: Frasers-ravintola sisältä ja ulkoa. Tänne tuskin on muulloin asiaa, sen verran kalliin oloinen. Kuvat (c) Frasers.

Ranskalainen Australiassa

Blogistani on näköjään tullut ”arkea siellä ja täällä”-teemainen, pelkän Perthin ja Australian pohdinnan rinnalla. Tänään jatkuu ranskalaisuuden ihmettely. Toisaalta, Australia maana koostuu niin monista eri etnisistä ryhmistä, että on itse asiassa osuvaa tutkailla myös muita tapoja kuin englantilaisia, joista Australian kulttuuri periytyy.

Tapasimme eilen töiden jälkeen E:n kavereita, joita minä en entuudestaan tunne ja jotka ovat lomalla Perthissä Ranskasta. Pariskunta, olkoon vaikka Christa ja  Beau, ovat sukuloimassa serkkujen luona, mutta myös tutustumassa Australian länsirannikkoon ensimmäistä kertaa. Ehkä kiinnitin asiaan huomiota nyt enemmän, luettuani viimeksi mainitsemaani Sarah Turnbullin kirjaa Almost French. Mutta harvoin on niin tyrmäävää lomalaista nähty kuin ranskatar Christa.

Tyyli ja asu lomaan sopivan rento, mutta silti kuin suoraan Voguesta. Sarahin kirjasta saa kuvan, että ranskalainen kaupunkilaisnainen ei lähde ovesta, ellei ole tyylikäs ja huoliteltu, ja näköjään pätee myös Christaan. Suoraan töistä pöllähtävä meikäläinen oli toimistoasussakin alipukeutunut tässä seurassa. Christa itse sen sijaan ihaili aussien rentoa menoa eli sitä, että kaikki näyttävät olevan samalla viivalla ulkoasun suhteen - kadulla ei erota rikkaita köyhistä, sillä aussit vetävät menemään joko samalla tavalla lipokkaissa ja shortseissa, tai naiset samoissa (mauttomissa) trikoo-miniminihameissa varakkuudesta tai sen puutteesta riippumatta.

Ulkonäkö oli kuitenkin sivuseikka itse tapaamisessa, sillä hauskaa oli, yhteinen sävel löytyi heti ja toivottavasti ehditään nähdä vielä uudelleenkin kaksikon loman aikana. Eniten kiinnitin huomiota Christan pariinkin otteeseen lausumaan kommenttiin: ”täällä Perthissä on niin rauhallista ja turvallista, kaduilla ei ole ollenkaan aggressiota!”. Kysyin jälkikäteen E:ltä, että onko Ranskassa sitten kovasti turvatonta, eli mitä tämä kommentti ylipäätään tarkoitti. E selitti, että monissa kaupungeissa Ranskassa on lähes mahdotona edetä kadulla ilman, että joku on jatkuvasti vaatimassa rahaa, puhelinta, tupakkaa.

Väistämättä tulee rasistisen kuuloinen kommentti nyt, mutta E:n mukaan nämä (ajoittain aggressiiviset) kinuajat ovat pohjoisafrikkalaisia miehiä. E piti erityisen paheksuttavana samojen miesten tyyliä vislailla ja huudella naisille, koska he näin osoittavat, etteivät kunnioita naisia eikä heillä ole myöskään tyylitajua eli mitään hienostuneempaa keinoa yrittää tehdä vaikutus. Olen itse käynyt Ranskassa vain kaksi kertaa, Lyonissa, sekä Pariisissa ja Loiren laaksossa maaseudulla, eikä minulla ole vastaavia kokemuksia maasta ollenkaan. Mutta ehkä parin pitkän viikonlopun mittaisella käynnillä ei kovin kattavaa kuvaa saa mistään paikasta.

Kiinnostava havainto Sarahin kirjassa oli myös se, että ranskalaiseen kulttuuriin kuuluu sisäänrakennettuna jatkuva sosialiseeraaminen, eli ihmiset ystävystyvät yhtä lailla sekä miesten että naisten kanssa, eivät vain naiset keskenään tai miehet keskenään. Tokihan myös Suomessa ja Australiassa näin tehdään, mutta selitän esimerkillä: sekä Suomessa että Australiassa esimerkiksi illanvietoissa ja grillijuhlissa usein jossain vaiheessa iltaa miehet ja naiset kerääntyvät omiksi ryhmikseen juttelemaan omia asioitaan.

Ranskassa tällaista jakoa ei kuulemma tapahdu. Tämä selittääkin, miksi E hengailee aivan yhtä paljon sekä nais- että miesporukassa, kun täkäläiseen illanviettoon lähdetään. Silloin kun itse järjestämme juhlia, E:n sydämenasia on isäntänä jutella kaikille ja viettää yhtä paljon aikaa eri ryhmissä, oli siinä ennestään miehiä, naisia tai kumpiakin.

Tänä aamuna tuli puhetta koulusysteemistä, sillä ranskalaisilla vaikuttaa olevan hyvin samanlainen malli kuin suomalaisillakin, aina maksutonta yliopisto-opiskelua myöten. Kyselin, miten paljon Ranskassa panostetaan mm. esiintymistaitojen ja väittelytaitojen opettamiseen koulussa. Käsittääkseni Australiassa kaikkeen kommunikointiin, esitelmiin ja ryhmätyöhön käytetään paljon aikaa ja kommunikointi- ja esiintymistaidot sekä oppilaiden hyvä itseluottamus ovat suorastaan systeemin kulmakivi.

Ranskalaiskoulussa ei kuulemma saanut minkäänlaista oppia esiintymistaitoihin ja argumentointiin ennenkuin lukiossa (kuten minäkin suomalaislukiossa). Kun tätä ihmettelin – ranskalaisillahan on maine erittäin itsetietoisina ja helposti barrikadeille syöksyvinä oikeuksiensa puolustajina – hän vain totesi: ”ehkäpä he ajattelevat, ettei kannata rohkaista sitä kansanluonnetta enempää, kun se jo on olemassa”.

Tästä kulkeuduimme aasinsillalla aiheeseen, jota itse olen näin aikuisena ihmetellyt suomalaisessa koulusysteemissä kovasti. Nimittäin laulukokeet. Selitin E:lle, että (ainakin minun aikaani) koulussa piti mennä luokan eteen seisomaan ja laulaa opettajan harmoonisäestyksellä (tai ilman) kaikkien edessä. Pitihän opettajalla olla joku keino antaa musiikinnumero. Tämä pakotettu, myötähäpeän ja jännityksen kuorruttama Idols-kierros sai E:n häkeltymään, ”ihan tosi? Vau, outoa!”.
Heillä kuulemma musiikinnumero ratkaistiin nokkahuilunsoiton näyttökokeella.

Ohlalaa, mikä aksentti(merkki)!

Mensa

Kävin tänään pitkän harkinnan jälkeen Mensa-testissä (lähinnä pitkä harkinta koski sitä, kannattaako tällaisesta maksaa). Harrastan kaikenlaista pulmaratkontaa, kuten ristikoita, sudokua, kryptoja, Tieteen Kuvalehden älypelejä ja vastaavia, ja ajattelin, että jos tarpeeksi korkea IQ eli ÄO napsahtaa, niin jospa sitä vaikka ansioluettelossa hyödyntäisi. Ja mitä testissä opin: se mittaa lähinnä sitä, miten nopeasti koehenkilö oivaltaa, mitä häneltä odotetaan, ja mitä testintekijä on ajatellut testiä laatiessaan.

Itseäni on alakoulusta lähtien jurppinut kieltenopetuksessa yleinen tapa, jossa tehtäväkirjaan pitää osata täyttää oikea sana lauseessa ammottavaan tyhjään aukkoon. Tämä ei minusta mittaa millään tavalla loogisia kykyjä saati älykkyyttä (mitä on älykkyys: palataan tähän pian), vaan pelkästään kykyä ymmärtää, mitä lauseen kirjoittanut henkilö ajatteli tekstin kirjoittaessaan. Tällainen "arvaa mitä ajattelin"-telepatiatestaus ei oikein vakuuta älykkyyden mittarina.

Mensa-testissä oli odotuksieni vastaisesti pitkä kielenosaamisosio, jossa piti osata mm. löytää synonyymi eli samaa tarkoittava sana; löytää sanajoukosta sana, joka ei joukkoon kuulu; yhdistää sanoja tavalla, joka on samankaltainen esimerkin kanssa ("vesipisara on merelle sama asia kuin ____ on vuorelle"), sekä täyttää niitä pelättyjä lauseaukkoja.

Sanasto-osuuden jälkeen piti ratkoa logiikkatehtäviä, eli niitä: "Kuinka vanha Bill on, kun hän on yhtä vanha kuin isänsä oli silloin, kuin Bill oli ollessaan kaksi kertaa isäänsä nuorempi" sekä "jos juna lähtee asemalta kello kaksi ja toinen juna lähtee sitä vastaan sadan kilometrin päästä täydenkuun aikaan, missä radanvarren kaupungissa sataa?". Vastaukset ruksitaan monivalintapaperille kuin YO-kokeissa konsanaan (vai oliko siellä monivalintaa, en muista enää!).

Testin tekee vaikeaksi se, että aikaa on naurettavan vähän. Kukin tehtävärypäs pitää saada loppuun sekuntikellolla mitatussa ajassa 8-11 minuuttia, tehtäväsatsista riippuen. Yhteensä yli tunnin mittaisen sanastotestin jälkeen tehtiin kuviopäättelytesti, juuri se, joita netistäkin helposti löytää: mikä kuvio tulee sarjassa seuraavana. Yhdellä aukeamalla oli noin 20 kuviojonoa, ja aukeama piti ratkoa kolmessa minuutissa - eli saada 20 vastausta paperiin. Aukeamallisia ratkottiin kuusi kappaletta, siis 120 kuviosarjaa.

Mensa vakuttaa mittaavansa loogista ajattelua tavalla, joka ei ole kulttuurisidonnainen - eli Mensa uskoo mittaavansa jonkinlaista puhdasta pohjimmaista älykkyyttä, tai ainakin loogista päättelykykyä, joka kiteytyy kaikista ihmisistä esiin samanlaisena. Kiteen koko määrittää ÄÖ-numeron. Öhöm, näinköhän? Itselleni jäi lähinnä mieleen koko parin tunnin rykäisystä se, että a) testi on hämmentävän vanhanaikainen ja kotikutoisen oloinen käsinpiirrettyine kuvioineen sekä kesämökiltä löytyneiden Valittujen Palojen pulmakikkailuja muistuttavine tehtävineen; ja b) se ei ole kulttuurisesti vääristymätöntä nähnytkään.

Testivihkon kannesta huomasin, että testiversio eli kysymykset ja kuvasarjat ovat vuodelta 1963. Kun kysyin jälkikäteen tästä testin iäkkyydestä kokeen valvojalta, hän vain totesi, että mitä sitä muuttamaan kun kerran toimii. Mmm, itse kyllä kuvittelisin että älykkyydestä, sen eri muodoista ja näiden muotojen jotenkin uskottavasta määrällisestä ja laadullisesta mittaamisesta olisi saatu uutta tutkimustietoa viimeisten 50 vuoden aikana, jota ehkä olisi syytä testiin päivittää?

Iso osa pulmapähkinöistä piti selvästikin ratkoa tavalla, joka perustui poissulkemiseen: mikä vastaus ei ainakaan ole oikein. Sama metodi toimii sudokussa (mikä numero ei ainakaan tule ruutuun), joten tämän ongelmanratkaisupolun huomasin kyllä äkkiä. Metodin ymmärtäminen ei silti auta ymmärtämään, että mitä testin laatija kuvitteli painottavansa tehtävää kirjoittaessaan. Eräs mieleen jäänyt tehtävä kuuluu näin:

"Aavikolta löytyy kuolleen miehen luuranko, jonka vieressä retkottavat kaksi täyteen ladattua asetta sekä päiväkirja, jonka kaksi viimeistä merkintää kuuluvat:
14. elokuuta: en tiedä miten kauan jaksan. Ihmissyöjäheimolaiset ovat kannoillani, ja näen leijonien piirittävän minua. En ole syönyt enkä juonut päiväkausiin. En jaksa enää seistä.
16. elokuuta: saan varmasti leijonat peloteltua pois laukauksilla. Olen enemmän huolissani siitä, että kannibaalit yllättävät minut."
Kysymys. Miten mies kuoli?
a) leijonat tappoivat ja söivät miehen
b) kannibaalit tappoivat, mutta leijonat söivät miehen
c) mies kuoli janoon, jonka jälkeen kannibaalit söivät miehen
d) leijonat tappoivat, mutta kannibaalit söivät miehen.

Että jotta mitä? Järkeilin kyllä, että leijonat eivät hyökänneet, koska miehellä oli vielä kaikki luodit tallella, eli kuoli varmaan janoon, ja siitä nappasin vastauksen c). Mutta olisihan voinut käydä esim. niin, että mies nukkui ja leijonat yllättivät, tai mies nukkui ja kannibaalit yllättivät. Kannibaalit varmaankin söisivät miehen jos kerran tappoivatkin, ja leijonat tekisivät saman. Mutta entäs jos kannibaalit ajoivat leijonat karkuun ennen kuin elukat ehtivät vetää miehen kitusiinsa, tai vastaavasti toisinpäin?

Tällainen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen järkeilisi, että älykkyyden mittari on, miten monta mahdollista uskottavaa vaihtoehtoista tarinaa tästäkin kehittää, eikä se, miten kylmän insinöörimäisesti pystyy poissulkemaan tarinassa vähiten alleviivatut mahdolliset kuolintavat.

Feministinä meinasi kynän lyijy katketa siinä kohtaa, kun eräs sanastotehtävä kysyi "hame on tytölle sama kuin ____ pojalle". Vastaus oli housut. Niinpä niin, tytöt ja housut eivät sovi yhteen. Muut kysymykset olivat mallia: "väärän (wrong) vastakohta on a) laillinen, b) eettinen, c) oikea, d) hyvä". Oletettavasti vastaus on oikea, mutta tämäkinhän riippuu täysin asiayhteydestä ja siitä, missä tarkoituksessa koko sanaa ja termiä käytetään/tarvitaan. Puhutaanko matematiikasta, rikollisuudesta, korttipelihuijarista vai mistä. Samaa tyyliä oli kysymys:"perfect (täydellinen) tarkoittaa a) kokonainen b) ylivoimainen c) hyvä, d) erinomainen." Riippuu sanotaanko perfect circle vai perfect weather, vai joku muu perfect asia...

Mielestäni ja tutkitustikin jokaisen tapa hahmottaa maailmaa ja käyttää kieltä riippuu miljoonasta eri muuttujasta, kuten ikä, sukupuoli, tausta, kasvatus, kulttuuri, koulutustaso, miten paljon harrastaa lukemista/elokuvia/pelaamista ja minkätyylistä tekstiä, jne. Humanististen tieteiden alalta valmistuneena omaan maailmaani ei edes mahdu suoraviivainen se on joko nolla tai ykkönen-tietokonelogiikka sekä oletus, että jokainen kokisi ja jäsentäisi ympäristöään samalla tavalla.

Historiaa opiskelleena en myöskään saanut nieleksimättä ruksittua vastausta kysymykseen: "historia ja fakta ovat samalla tavalla yhteydessä toisiinsa kuin kertomus ja ___ (oikea vastaus fiktio)". Voi apua, historia on aina voittajien historiaa, sekin on omanlaisensa kertomus eli kirjoitettu jonkun näkökulmasta, ja siitä tarinasta on jäänyt aika monta faktaa puuttumaan! Siksi historiaa tutkitaan yhä uudelleen ja uudelleen, että puuttuvia palasia saataisiin niin paljon, että edes jonkinlainen pikselöitynyt palapeli kertoisi, mikä versio oli lähimpänä totuutta ja miten eri ryhmät/henkilöt tapahtumat kokivat omalta osaltaan.

Lisäksi englanniksi tehty testi saattoi mennä ei-natiivina kielenpuhujana metsään siinäkin, että sanavarastoni ei välttämättä kata 1960-luvun englantia. Ainakin itselleni oli täysin uusi sana esim. dunce, "aasi", se nurkkaan lähetettävä koululainen joka vastaa väärin eli on tollo (1960-luvun koulussa).

Toisessa tehtävässä piti löytää synonyymi sanalle entice, houkuttaa. Vastauksissa olivat mukana mm. attract, vetää puoleensa, sekä lure, houkutella. Kun entice-sanan heittää googleen, tulee vastaukseksi: entice = attract, lure. Aha, kiitti. Vastasin itse neutraalimman sanan attract, mutta mistäs sen tiedän, jos kokeen laatijan mielestä entice-sanalla on enemmän lure-ominaisuuksia (lure = houkutella ansaan, herättää turhia toiveita).

Tällainen sanojen konnotaatiotestaus (eli mitä mielikuvia sana herättää tai millainen sävy sanalla on) on aika kaukana älykkyyden testaamisesta, koska konnotaatio riippuu jälleen samoista asioista kuin sanavarasto ylipäätään (ikä, kasvatus, kulttuuri jne.). Varmaan tähän mennessä on käynyt selväksi, miksi en kyseistä testiä todellakaan pidä arvovapaana tai ei-kulttuurisidonnaisena.

Ei ihme, että 1950-70-luvuilla tehtyjen testien tuloksena afrikkalaisilla on maine huonojen IQ-testitulosten saajina (ja tätähän rasistit jaksavat paukuttaa "totuutena"). Itse taatusti feilaisin minkä tahansa muun kuin valkoisen länsimaisen kulttuurin tuottaman testin, koska ei minulla ole aavistustakaan, mitä asiayhteyksiä mitkäkin sanat herättävät (tai mitä kunkin oma kulttuuri niiden olettaa herättävän) vaikkapa japanilaiselle, brasilialaiselle, kongolaiselle tai aboriginaalille.

Alleviivataan nyt vielä, että ylipäätään loogisten kykyjen ja älynväläysten nopeuden testaaminen ei mielestäni kerro läheskään koko tarinaa älykkyydestä. Tähän ikään mennessä olen huomannut myös, että vähäiselläkin koulutuksella mutta avoimella sydämellä kerryttää enemmän elämänviisautta kuin moni kirjanoppinut tai matemaattisesti ylivoimainen elämässään ehtii.

Itse olen etevä kuviopäättelijä, mutta tämäkin johtuu osittain treenaamisesta: kun kuvasarjojen logiikan oppii, sitä voi käyttää aina uudestaan ja uudestaan, oli kyse millaisesta kuvasta vain (yleensä sarjoissa jokin kuvion osa kääntyy toiseen suuntaan ja toinen osa vastakkaiseen suuntaan, kun kuvissa edetään eteenpäin). Eli enpä tätä ulkoaopittua temppua menisi vielä älykkyydeksi väittämään.

Saan tulokset neljän viikon päästä, joten nähtäväksi jää, pärjäsinkö tässä aikakonekokeessa eli ymmärsinkö 1960-luvun testaajia vai en!

Älykkyyttä on monenlaista ja älyä voi aina verrytellä - lukemalla, oppimalla, pohtimalla, hakeutumalla uusiin ympäristöihin ja tilanteisiin.

Koulutus Australiassa

Törkin nyt aihetta, josta minulla ei ole oikeasti kokemusta, mutta joka näyttää jutteluttavan sekä Dundernews-keskustelupalstalla (suomalaiset Australiassa tai pohtimassa tänne tuloa-nettifoorumi) että Suomalaiset Australiassa facebook-sivulla. Koulutus. Kumpi parempi, Suomi vai Australia?

Omat käsitykseni täkäläisestä peruskoulusta ovat täysin kavereiden varassa, eli mitä he ovat omista lapsistaan kertoneet. Koulu aloitetaan täällä aiemmin kuin Suomessa. Netistä etsimieni tietojen mukaan koulu on pakollista ikävuosina 6-17, mutta iso osa aloittaa esikoulun, pre-primary, viisivuotiaana. Aikaisin ikä, jolloin pre-primaryyn pääsee, on se vuosi, jolloin lapsi täyttää 5v. mikäli synttäripäivä on viimeistään huhtikuussa sinä vuonna (vaikka lapsi olisikin vasta neljä koulun alkamispäivänä). Tätä nuoremmille on olemassa pre-school, päivähoito tai -kerho, joita pyörittävät kunnat, järjestöt tai yksityisyritykset.

Päivähoitoon on ainakin Perthissä kuulemani mukaan vaikea saada muita kuin osa-aikaisia paikkoja. Kaikki tuntemani alle kouluikäisten lasten vanhemmat (yleensä äiti, joskus myös isä), tekevätkin osa-aikatöitä. Ei ole ihan selvinnyt, että onko tämä käytännön sanelema pakko, vai oma vapaaehtoinen valinta. Useimmilla perheillä tuntuu olevan yhdistelmä kumpaakin. Toisaalta halutaan maksimoida lasten kanssa vietetty aika, sillä yleensä työpaikat ovat tämän suhteen joustavia ja palkkakin riittää elättämään myös osatunneilla, ainakin kahden tulonsaajan perheet. Ja toisaalta tosiaan kokopäiväistä hoitopaikkaa ei noin vain napata, sillä mitään hoitotakuuta tai alueen lasten määrän mukaan mitoitettua aloituspaikkamäärää ei tunneta.

Monet äidit palaavat osa-aikaisesti töihin jo vuoden - tai jopa alle - äitiysvapaan jälkeen. Työnantajilla ei ole velvollisuutta tarjota kuin muutama kuukausi äitiysvapaata, ja isyysvapaa liikkuu viikon-parin mitassa. Kotihoidontukisysteemejä ei ole olemassa. Tämä ei muuten liity koulutukseen, mutta olen huomannut töissä, että työkavereista yhtä suuri osa sekä miehiä että naisia on poissa vuoden mittaan carer's leave'n takia, eli lapsen sairastaessa.

Toisin sanoen ainakin omat kollegani osallistuvat isähenkilöinä sairaan lapsen hoitoon siinä missä äiditkin - en muista vastaavaa ilmiötä työpaikoilta Suomesta, muutoin tasa-arvon mallimaasta. Opettajien lakkopäivänä muutama viikko sitten eräs mies toi oman muksunsa päiväksi toimistoon piirtelemään, kun ei ollut hätähoitopaikkaa. Meillä palkallista carer's leavea saa myös muun omaisen kuin lapsen hoitoon, ja toinen mieskollega onkin silloin tällöin poissa hoitaakseen sairasta äitiään.

Joudun skippaamaan peruskoulun arviostani kokonaan, koska siitä minulla ei ole mitään tietoja. Ainoastaan se, että kouluissa panostetaan ilmeisen paljon sosiaalisuuteen, esiintymistaitoihin ja koulun yhteishenkeen. Kollegan 6-vuotias poika odottaa jännittyneenä - innosta jännittäen siis - omaa esitelmävuoroaan: lapset väkertelevät vanhempien avustuksella powerpoint-esityksiä aiheesta Lemmikkini, Paras Lomani ja niin päin pois. Tehtiinhän näitä Suomenkin kouluissa, mutta ainekirjoituksena äikäntunnilla. Ja sitten tuli punaisia merkkejä opettajalta terveisiksi, kun meni tavaus pieleen tai ä:n pilkut unohtuivat.

Powerpoint-poika oli todennut äidilleen, että "olispa jo tänään mun vuoro pitää esitelmä!". En usko, että on olemassa yhtään suomalaislasta, jonka suusta nämä sanat on kuultu. Elleivät sitten ajat ole muuttuneet. Itselleni - ja kavereiden puheista päätellen koko ikäluokalleni - esitelmät, puheet ja laulukokeet olivat lähinnä syy täristä penkissä omaa vuoroa kädet valkoisina odottaen.

Australialainen yliopistokoulutus ei aina ole se eniten kehuttu tietojen lähde maailmassa. Se on kallista, muttei välttämättä aina tasokasta. Epäilemättä riippuu valtavasti kaupungista, yliopistosta, opiskelluista aineista ja tuuristakin (toisilta opettajilta vaan oppii enemmän kuin toisilta). Omissa mielikuvissani aussiyliopisto rinnastuu kanadalaisyliopistoon - täysin perusteetta, kun en ole aussiyliopistossa ollut.

Vaihtarilukuvuosi Kanadassa aikoinaan meni lähinnä naureskelun piilottamiseen, sillä iso osa kanssaopiskelijoista oli liikkeellä suunnilleen suomalaisen ala-asteen tietopohjalta. Toisaalta yliopisto aloitetaan Kanadassa jo 17-vuotiaana, joten suomalaisen 20-25-vuotiaan yliopistossa aloittelevan opiskelijan tietoja ei olisi edes ehtinyt hankkia.

Mm. eräänkin kerran paljastui, että ryhmätyöparini ei ymmärtänyt painovoiman käsitettä - ei siis ilmeisesti ollut siitä koskaan kuullut -, ja selitykseni aina maata kohti tipahtavista newtonilaisista omenoista menivät tältä aivan yli tupeen. Toisella tunnilla pariksi sattui syvästi uskonnollinen tyttö, jonka maailmaan ei mahtunut se, että ihmiset saattaisivat avioerota (jostain syystä kyseisellä tunnilla piti keskustella avioerosta). Tyttö jankutti, että "Raamatussa sanotaan, että avioon mennään eliniäksi, niin sitten mennään". Eipä kai siihen sitten ole mitään lisäämistä.

Toisaalta, opettajat tässä kanaladalaisopinahjossa olivat ensiluokkaisia, asialleen omistautuneita ja intohimoisia, joskin ajoittain selvästi turhautuneita opiskelijamateriaalin kiinnostuksen/ennakkotietojen puutteeseen. Mutta takaisin Australiaan.

Perusteettomista ennakkoluuloistani huolimatta kaikki tapaamani aussikorkeakoulutetut ovat olleet fiksuja, päteviä, maailman menoa kiinteästi ja kriittisesti seuraavia, asiantuntevia ja minun silmissäni poikkeuksellisen varmaotteisia esiintyjiä vaikka suoraan yliopiston penkiltä. Eli selvästikin vastavalmistuneiden tietojen taso ylittää kanadalaispreerian yliopiston tuotannon, ja rento ammattimainen itsevarmuus puolestaan keskimääräisen suomalaisyliopiston tuotannon.

Tähän väliin pitää todeta, että yliopisto-opiskelu ei ole mikään automaatio Australiassa. Joka neljännellä täällä asuvalla on yliopistotutkinto (toisaalta, joka neljäs täällä asuva on muualta muuttanut; ei tosin välttämättä sama osuus väestöstä). Aussien asenne korkeakoulutukseen on muuttunut aika äskettäin - varmaan paljon myös työelämän muutosten takia -, sillä nykyään lähes puolet koulun päättävistä hakeutuu yliopistoon, ainakin itärannikolla. Reilut 20 vuotta sitten vain 10%:lla australialaisista oli korkeakoulututkinto.

Tavallisempi opiskeluväylä on TAFE (Technical and Further Education), osavaltioiden pyörittämä ammatti- ja ammattikorkeakoulusysteemi. TAFEssa voi suorittaa myös muutaman kuukauden mittaisia tutkintoja (eritasoisia Certificate'ja eli sertifikaatteja), joita voi joko siltään käyttää työllistymiseen, tai joilla voi hankkia virallisen ylemmän pätevyyden omalla alallaan. TAFE on lähtökohtaisesti halvempi kuin yliopisto, eli jos tänne mielii Suomesta opiskelemaan, niin kannattaa tsekata TAFEn tarjonta yliopistojen rinnalla, saattaa säästää monta kymmentä tuhatta. Lisäksi löytyy kirjo erilaisia yksityisiä oppilaitoksia, kuten vaikkapa hiusmuotoilun saralta, ja oppisopimuskoulutuskin tunnetaan ja ilmeisesti kohtalaisen paljon käytetään.

Ainakin näihin päiviin asti Australian työttömyysprosentti on ollut aika nimellinen, ja töihin on päässyt todistuksen kanssa tai ilman. Sitä varmempaa tietenkin, ja enemmän valinnanvaraa työnantajien ja tehtävien suhteen, jos on tutkintotodistus jostakin. Täällä työvoimapula-alat ovat samat kuin muualla länsimaissa, eli lääkäreitä, sairaanhoitajia, hammaslääkäreitä ja erilaisia sairaalaspesialisteja (erilaisten tutkimuskoneiden käyttäjät, joita en sen kummemmin osaa eritellä) etsitään töihin jatkuvasti. Rakennus- ja maarakennusinsinööreistä sekä erisorttisista sähkömiehistä ja mekaanikoista oli kova pula kaivosbuumin aikaan, mutta nyt on hiljentynyt, ja kaivoksilta potkitaan väkeä ulos nopeammin kuin ehtivät työllistyä uudelleen.

Aussikaupoissa ja kahviloissa näkee keskimäärin nuorempaa väkeä töissä kuin Suomessa, ehkäpä siksi, että opiskelijatkin ovat nuorempia. Täällä näyttää olevan tavallista, että 15-16-vuotiaat tekevät osa-aikatöitä opintojen ohessa. Suomessakin törmää satunnaisesti TET-harjoittelijoihin ja kesätyöläisiin, mutta liekö suomalaisilla aikuisempi asenne töihin, vai mikseivät teinit paista samalla tavalla kaupan kassalta läpi kuin täällä.

Suurin osa täkäläisistä on kohteliaita, fiksuja ja hyviä työntekijöitä, mutta pari kertaa on kassalla sattunut vastaan ilmeisesti pilvessä oleva teinityttö- tai poika, jonka kalloon ei mene, että skannasi juuri väärän tuotekoodin ja tämä ostamani tukkupurkki oliiveja ei ole nippu basilikaa, jonka kilohinta on aivan muuta kuin oliivien. Täkäläisten päässälaskutaitojen puutetta olen jo moneen kertaan manaillut, mutta tämä koskee aikuisia yhtä paljon kuin nuoria.

Toisaalta, koska työura alkaa aiemmin, ylennyksetkin hankitaan aiemmin. Olin omalla työpaikallani jälkijunassa urakehityksen suhteen verrattuna samanikäisiin kollegoihin, koska pamahdin paikalle kesken juonen ulkomailta ja sain todistella aikani, että suomalainen osaaminen on yhtä hyvää kuin aussienkin. Kesti kaksi vuotta saada muut kiinni, eli ei kohtuuttomasti kuitenkaan.

Usein vaatekaupoissa ja vastaavissa näkee myymäläpäälliköitä, joilla on ikää enintään 22 vuotta. Vaikea kuvitella, että Suomessa sama pesti vielä tuossa iässä tipahtaisi. Yrityksissä ja virastoissa havaintojeni mukaan keskijohdossa on väkeä ikähaarukasta 30-40v. ja ylemmässä johdossa 45+. Suomessa uraratas tuntuu olevan vuosikymmenellä jäljessä, varmaankin siksi, että tutkinnot saadaan taskuun lähempänä kolmenkympin rajapyykkiä kuin kahdenkympin.

Kumpi siis parempi, Suomi vai Australia, koulutusmielessä? Hatarilla tiedoilla, mutta vankalla mielipiteellä väitän, että jos painavaa faktatietoa, teoreettista osaamista ja (jopa kylmän) loogista ajattelua painottaa, Suomi on johtotähti. Jos taas haluaa oppia (tai lapsensa oppivan) sosiaalisia taitoja, esiintymisvarmuutta ja yleistä "hyvä minä, kyllä mä pärjään" - asennetta, Australia on the place to be. 
Kun saisi kummatkin yhdistettyä!

Oppivuodet

Koska erinäisten netin hidasteluongelmien takia en saa ladattua kuin enintään yhden kuvan, jätän matkakertomuksen tuonnemmaksi ja hyppään aiheeseen, jota olen pohdiskellut jo pidempään.

Täällä korkeakoulutus on harvojen etuoikeus, minkä luulin aluksi johtuvan pelkästään yliopistojen lukukausimaksujen hinnakkuudesta. Vuosi yliopistossa voi maksaa mitä vain väliltä $10 000-20 000. Kolmen vuoden kanditutkinto ja päälle kaksi vuotta maisteriksi lohkaisevat kenen tahansa pankkitililtä muhevan summan. Täällä jopa puolet yliopisto-opiskelijoista jättää leikin kesken ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tosin valtio tukee sekä kandi- että maisteriopintoja ja opiskelu on edullisempaa kansalaisille kuin ulkomaalaisille. Käsittääkseni maisteriksi voi päästä lukemaan peräti maksutta, mutta kandista joutuu aina maksamaan, ellei satu saamaan stipendiä. Podin alkuun salaisesti huonoa omatuntoa siitä, että sain niinkin pikaisesti työpaikan ja ehkä vein samalla työn joltakulta täkäläiseltä. Nyttemmin olen tajunnut, että tavallaan ei ole ketään, jonka työn voisin viedä. Vähimmäisvaatimus tehtävääni on korkeakoulututkinto, ja akateemisia ausseja ei vain kertakaikkiaan Perthissä riitä jokaiseen avoimeen paikkaan - meilläkin on jatkuvasti auki paikkoja, joihin ei löydy riittävän päteviä hakijoita, tai sitten paikat täytetään sisäisellä haulla. Siitä taas seuraa, että siirtyjien paikat jäävät täyttämättä, ja jälleen on alimiehitystä jollain toisella osastolla.

En ole täkäläisen koulutusjärjestelmän asiantuntija, mutta lehtiä seuraamalla ja muilta kyselemällä olen oppinut, että täällä tavanomainen väylä töihin on apprenticeship- eli harjoittelija- tai oppipoikavaiheen kautta. Peruskoulumalli vaihtelee Australiassa osavaltioittain, ja WA:ssa primary school eli ala-aste kestää seitsemän luokkaa ja se käydään 6 - 13 - vuotiaana. Ennen ala-astetta käydään pakollista esikoulua vuosi. Secondary tai high school eli yläaste kestää ikävuosien 14-19 v. ajan. Australiassa oli vielä äskettäin mahdollista päättää koulutie junior high schoolin viimeiseen eli kymppiluokkaan. Senior high schoolia eli lukiota ovat puolestaan luokat 11-13, joiden pohjalta voi hakea yliopistoon. Senior high'n voi läpäistä myös vocational- eli ammattikoulutyyppisenä, jolloin koulun ohella suoritetaan apprenticeship- eli oppisopimuskoulutusta. Tilastojen mukaan täkäläisistä alle puolet uskoo, että senior high'n jälkeen tarvitaan mitään lisäkoulutusta töihin päästäkseen. Olen ällikällä löytynä nähnyt mm. lehtimainoksia, joissa tarjotaan vuoden mittaista oppisopimuspaikkaa pankissa tai kunnallishallinnossa, ja sen jälkeen luvassa on käytännössä varma työpaikka. Vuoden koulutuksella, eihän tätä suomalainen monivuotiseen AMK- tai yliopistoputkeen uskovaksi muovattu ymmärräkään. [Kappaletta muokattu].

WA:ssa on kuitenkin kasvavana ongelmana nuorten haluttomuus hankkia edes vähimmäistasoista muodollista ammattipätevyyttä, kun töihin ja palkansyrjään pääsee ilmankin, kuten Suomessa joskus 70-luvulla. Kaivosalan pyörittämä talousbuumi tarkoittaa, että erilaisia hanttihommia piisaa lähes joka alalla, oli kyse sitten rakennus- tai tietyömaasta, tai palvelualoista. Moni täkäläinen nuori valitsee mieluummin palkkashekin ja kuluttavan rutiinityön kuten betonin sekoituksen tai pizzanpaiston, kuin sitoutuu kouluaikana kolmeksi vuodeksi harjoittelijaksi minimipalkalla, vaikka palkkiona siintäisikin ammatti ja mahdollisesti mielekkäämpi työura pitkällä aikavälillä. Myönnän olevani erityisen koulutusmyönteinen henkilö ja kannatan lämpimästi Suomen mallia, jossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus opiskella vaikka tohtoriksi asti, riippumatta vanhempien tilinauhasta. Siksi seuraankin järkytyksellä uutisia, joissa kerrotaan yhä suuremman prosentin WA:n nuorista jättävän kouluttautumatta. Tästä seuraa jatkuvasti syvenevä skills shortage eli pula osaajista.

Levenevä kuilu etenkin korkeakoulutettujen ulkomaalaisten ja tutkinnottomien aussien välillä aiheuttaa ymmärrettävästi närää, ja jokseenkin epärealistisia vaatimuksia. Monet, mukaanlukien jotkut ammattiliitot syyttävät täkäläisiä työnantajia siitä, että nämä mieluummin sponsoroivat työlupaviisumin ulkomaisille insinööreille, kirjanpitäjille, lakimiehille ja sairaanhoitajille, kuin maksavat paikallisten koulutuksen. Vaikka ymmärrän närkästyksen ja katkeruuden, on työnantajien vaatiminen tilille aika kaukaa haettua. Minkä yrityksen bisnesmalliin luontevasti kuuluisi muutaman vuoden yliopistotutkinnon maksaminen henkilölle, jonka osaamisesta, motivaatiosta ja sopivuudesta alalle ei ole oikeastaan mitään näyttöä - ja tämän saman toistaminen kymmenientuhansien koulutettavien mittakaavassa, jotta osaajapula saataisiin paikattua? Joskus etenkin lehtien mielipide- ja nettikeskustelupalstoja seuranneena tuntuu, että osalla täkäläisistä on todellisuudentaju hieman hukassa. Tutkinnon pitäisi tipahtaa syliin suoraan palkkatöissä (hyvällä liksalla tottakai), eikä kuten muualla maailmassa eli ensin vaaditut vuodet opiskellen ja sitten töitä hakien.

Meribiologian - tai minkään muunkaan - pänttääminen ei läheskään kaikkia kiinnosta. Kuva Busseltonin upeasta meriobservatoriosta, josta lisää myöhemmin.