Outoa Suomessa ja suomalaisuudessa

Kun suomalainen muuttaa ulkomaille, eteen tulee monta mutkaa, yllätystä ja ällistelyn kohdetta puolin ja toisin. Tässäpä muutamia erittäin tavallisia, jotka olen kohdannut suomalaisuuteen yleensä tai omaan suomalaisuuteeni liittyen.

Nimeni: Anu

Anu on tavallinen suomalainen nimi ja lyhyenä oletettavan helppo myös ulkkareille. No ei. Joudun sen tietenkin tavaamaan joka paikassa, kuten kaikki muutkin, koska täkäläisistäkin yleisistä nimistä on monta eri kirjoitusasua ja hieman eri ääntämystä, esim. Christy, Kristi, tai Sean, Shaun. Anu myös kääntyy väkisin kirjoitusmuotoon Ann, Ana tai Anna, koska tuo lopun U nyt ei vain englanniksi ajattelevaan mieleen istu.

En tiennyt aiemmin, mutta Anu on ilmeisesti yleinen intialainen miehen nimi, tai ainakin se sellaiseksi mielletään. Pelaan puulaakijalkapalloa ja pyöritän joukkuetta kapteenina, ja joudun satunnaisesti etsimään paikkaavia pelaajia sairastuneiden tilalle. Gumtreestä eli paikalliselta nettitorilta/ilmoituspalstalta heitä löytää (jos vain tulevat paikalle lupauksista huolimatta). Tähän mennessä paras tuuri on ollut aasialaisten kanssa, koska jos he jotain lupaavat, he sen myös pitävät. Britit ja aussit kehuvat itseään viesteissä maasta taivaaseen ("olin nelosdivarin paras pelaaja"), mutteivät koskaan edes tule peliin.

Takaisin nimeeni: jokainen kentälle tuleva uusi pelaaja haahuilee laidalla etsien intialaista miestä, jonka kanssa luulevat viestitelleensä. Tämä on tapahtunut jo 7 kertaa eli ei ole vain yhden erehdys.

Suomi kiinnostaa vain satunnaisesti

Jostain syystä moni suomalainen ajattelee - itseni mukaanlukien - että Suomi on sen verran eksoottinen maa, että siitä haluaisi varmasti kuulla lisää. Suomi tunnetaan maailmalla mm. äitiyspakkauksesta, koulujärjestelmästä, tasa-arvosta, formulakuskeista ja Jari Litmasesta. Täällä Aussilassa jääkiekon maailmanmestaruus tai Lordin euroviisuvoitto eivät ole hittiuutisia, koska jääkiekkoa ei seuraa kukaan ja euroviisuihin on väki päässyt makuun mukaan vasta viime vuosina, kun Australia on hyväksytty jonkinlaisena Iso-Britannian käenpoikasena tai epätoivoisena fanboyna mukaan veisuihin.

Yleisesti ottaen kanadalaisia kiinnosti Suomi huomattavasti enemmän kuin tapaamiani ausseja, ja Kanadassa sai jatkuvasti kertoilla Suomesta, jääkiekosta, talvisodasta ja milloin mistäkin. Tämä ehkä siksi, että NHL on Kanadassakin kova juttu ja moni suomalainen pelaa siellä, sitä kautta onnistuen sytyttämään kiinnostuksen Suomeen. Täällä Perthissä ainoa Suomesta intoillut ihminen on ollut japanilainen tyttö, joka halusi tavata Perthin Suomalaiset-facebook-ryhmän kautta. Hän haluaisi kovasti palata takaisin Suomeen vietettyään siellä kaksi vaihto-opiskelukautta. Aussit kysyvät enintään pari kohteliasta kysymystä revontulista, pakkasesta ja lumesta, siinäpä se. Riippuu tietenkin ihmisestä, tämä yleistys omista sosiaalisista piireistäni.

Suomalaisen mielipide uudesta maasta kiinnostaa vain satunnaisesti

Mielestäni on erityisen suomalainen piirre haluta kuulla, mitä mieltä vieras tai uusi tulija on Suomesta. Tykkäätkö? Mistä pidät? Mistä et? Mitä mieltä olet suomalaisista? Oletko saunonut? Pyörinyt saunan jälkeen lumihangessa? Kokeillut salmiakkia ja mämmiä? Salmiakkikossua? Hehehe et varmaan pystynyt sitä juomaan!

Aussit satunnaisesti naureskelevat videoille, joissa ulkkarit maistavat täkäläistä vegemiteä, suolaisen ruishiivan makuista levitettä leivän päällä. Suomalaiselle maku ei ruisleivän jäljiltä ole järkytys, muttei välttämättä sulosointukaan. Siihenpä kiinnostus oikeastaan lopahtaakin. Minulta on tietenkin kohteliaan small talkin osana kysytty, mitä mieltä olen Perthistä ja miksi muutin tänne, mutta siihen odotetaan parin lauseen vastausta, ei syväluotaavaa analyysia Perthin ja Australian hyvistä ja huonoista puolista.

Tämä johtuu ehkä siitä, että jotakuinkin kaikilla on ulkkarikavereita tai sukulaisia, tai oma suku on tullut vasta pari sukupolvea sitten paikalle, joten ajattelu on lähtökohtaisesti eklektisempää. Jos minulla on jokin mielipide Australiasta, josta aussi ei ole samaa mieltä, sille joko kohautetaan olkia tai kerrotaan oma mielipide hymyillen, ei inttäen, ja vaihdetaan aihetta. Mielipiteitä nyt  mahtuu maailmaan, mitä niitä sen syvemmin vatvomaan.  Mielestäni täällä on yleistä, ettei mennä kovin syvälliseksi tai henkilökohtaiseksi porukassa koskaan - eikä oikeastaan edes kahden kesken. Tai sitten minulla on pelkästään yhdenlaisia täkäläisiä kavereita ja tuttuja.

Suomessa ja suomalaisissa hämmästyttävät tavalliset asiat

Yleisimpiä aiheita, joista itse olen kuullut hämmästelyä Suomeen, suomalaisiin tai minun suomalaisuuteeni liittyen ovat:

Suorapuheisuus. Mielestäni on täysin ok kysyä suoraan ja sanoa suoraan työpaikalla, kaveripiirissä, missä vain. Huom, suoraan sanomisella en tarkoita töykeyttä tai ilkeyksiä, vaan simppeliä "voitko hoitaa tuon jutun" tai "mennään tuonne lounaalle" tyylistä viestintää. Perthiläisellä työpaikalla olisi kohteliasta kysyä "miltä sinusta tuntuisi, jos pyytäisin sinua tekemään tämän? Mahtuisiko kalenteriisi ja haluaisitko yrittää?" ja "olisiko sinulla jokin lounaspaikkatoive" tai "sopisiko sinulle, että valitaan näistä kahdesta paikasta?".

Suomalaisen korvaan kaikki haluaISITKO, voiSITKO, pystyiSITKÖ ovat turhaa kiertelyä ja hienostelua, mutta pakko on ollut opetella hieman enemmän kaartelemaan mahtuakseni muottiin - muuten tulee kommentteja kuten "sinulla ei ole lainkaan diplomatian tajua" (ex-pomoni sanat).

Saunavasta. Ex-pomoni, Australiassa kaksi vuosikymmentä asunut brittimies, oli aiemmassa työelämässään usein matkustellut Ruotsissa ja pari kertaa Suomessa telekommunikointialalla. Hän jaksoi toistella samaa kuulemaansa juttua saunomisesta ja saunavastasta, joka hänen mielestään oli käsittämätön. Että otetaan kimppu oksia ja piiskataan niille itseä ja toisia, hei haloo? Hänen mielestään jutussa oli järkyttävän hauskaa a) konsepti, eli se oksilla läimiminen, b) että läimiä voi myös muita, ei vain itseä ja c) tämä tapahtuu työympyröissä, kokouksessa tai seminaarissa saunoessa.

Suomenkieliset pitkät sanat. Minulla oli ennen tapana antaa työpaikkani osoite kaikkiin postipakettilähetyksiin, koska posti tuodaan sinne sisälle asti eikä minun tarvitse stressata postiin ehtimisestä ennen puoli viittä hakeakseni paketin. Nyt en enää voi, koska uudessa työpaikassa on eri säännöt. Muttamutta. Entisellä työpaikalla työkaverini joskus todistivat sitä riemun hetkeä, kun sain paketin Suomesta, normaalisti turusenpyssyksi pakatun käärön salmiakkia. Eräs paketista paljastunut pussi herätti hysteerisen naurunremakan tuotenimensä takia ja se oli ksylitolipurukumi.

Ilmeisesti sana sekä kirjoitettuna että lausuttuna on käsittämätön, koska se on pitkä, siinä on kummallisia toistuvia tavuja (pu-ru-ku-mi), se kuulostaa aivan siansaksalta ja silti se on jonkun - minun - äidinkieli.

Jonottaminen ja odottaminen. Yleensähän länsimaissa jonotetaan ja odotetaan vuoroa, eli konsepti sinällään ei ole uusi eikä outo. Mutta mittakaava, johon suomalaiset ovat sen vieneet, häkellyttää. Miksi suomalaiset jalankulkijat odottavat punaisissa valoissa vihreää, jos ketään ei tule ja paleltuu pakkaseen? Tai miksi suomalaiset jonottavat baaritiskille ostaakseen vain yhden tuopin per nenä, sen sijaan että yksi henkilö seurueesta menee tiskille ja tilaa kierroksen kaikille?

Olen yrittänyt selittää, että suomalaiset ovat yleisesti lainkuuliaisia, eikä punaisia valoja rikota vain siksi, että kukaan ei näe. Itse noudatan valoja antaakseni hyvän esimerkin lapsille. Tosin nykyään australialaistuttuani kävelen surutta päin (täällä), jos ketään ei kerran tule - kuten kaikki muutkin. Suomessa olen yhä lainkuuliainen.

Baariesimerkkiin olen selittänyt, että alkoholi on Suomessa kallista, ja kaikki haluavat maksaa omat juomansa, jotteivät jaa velkaa muille. Tämä selitys ei aukene, koska ausseille on omituista, että kierros (shouting a drink) olisi minkäänlainen ongelma. Minä tarjoan tänään tai tämän kierroksen, sinä tarjoat ensi kerralla tai seuraavan. Ajatus, että joku ei pitäisi tästä kiinni vaan joisi vain toisten laskuun, on täkäläisille päätön. Miksi kukaan riskeeraisi kaveruuden ja hyvät tavat niin? En ole halunnut alkaa liian syvällisesti luotaamaan probleemaa nimeltään suomalaiset ja ilmainen alkoholi.

Suomi ulkomaalaisen silmin.

Suomi minun mielikuvissani.

Nolojen tilanteiden nainen

Jos joku asia on suomalaiselle vaikea, niin se on nolouden ja häpeän sieto ja siitä ylipääseminen. Suomalainen nettisarjis Matti - Finnish Nightmares perustuu juuri tähän, erilaisten nolojen tilanteiden esittelyyn ja etenkin niiden mitättömyydelle ja naurettavuudelle nauramiseen. Kyllähän sitä itsekin tajuaa, että pienet jutut eivät ole niin vakavia, mutta silti ne nolottavat!

Mutta, jos jonkun asian oppii ulkomaille muuton – tai ihan matkustelun – myötä, niin juurikin nolostuksen voittamisen. Noloja tilanteita kohtaa jatkuvasti, ja elämän on vain jatkuttava. Lopulta oppii, että ei nolostukseen kuole; eikä se edes ollut niin vakavaa alunperinkään, kun pääsee yli siitä tunteesta, että kaikki muistavat tämän ikuisesti ja katsovat kieroon ja alaspäin.
Otetaanpa esimerkki elävästä elämästä.

Nimeltämainitsematon henkilö, joka on tai ei ole tämän blogin kirjoittaja, osti alepassin joogaan. Siis sarjalipun, jonka sai netistä puoleen hintaan tutustumistarjouksena – ehtona tietenkin, että vain yksi passi yhtä uutta asiakasta kohden. Henkilö innoissaan kävi joogassa ja pilateksessa luvatut 10 kertaa, kunnes passi meni umpeen.

Henkilö harmitteli, että kylläpä nyt jää hyvä studio sivu suun, koska normihinnat ovat liian korkeat, että henkilö ostaisi ihan oikean sarjalipun ja alkaisi säännöllisesti siellä käydä. Tuskin studio siitä kaatuu, jos sinne tulee sama henkilö uudelleen tutustumaan, itsehän myyvät halpuutuspasseja? Niinpä henkilö ovelana osti uuden tutustumispassin, tällä kertaa tyttönimellään ja etunimeä muuttaen. Tällä kertaa anonyymi henkilö ei ollutkaan Anu B, vaan Ann T. Kjähkjäh, kyllä onnistuu!

No, harmillisesti henkilön ensimmäisen passin kanssa oli ollut ongelmia ja Anu B oli joutunut soittamaan asiakaspalveluun aika monta kertaa saadakseen nettivaraussysteemin toimimaan, eli Anu B oli tehnyt itsestään erityisen muistettavan henkilön studion henkilökunnalle. Tästä Anu B ei lannistunut saati oppinut mitään, vaan kirjautui varaussysteemiin Ann T:nä. Tietenkin systeemissä oli samat ongelmat, eli varaukset eivät onnistuneet. Henkilö lähetti meiliä studiolle, pyytäen korjaamaan nettisysteemiviat.

Kun ovela henkilö oli lähettänyt meilin, hän tajusi sydän polviin valahtaen, että oli lähettänyt sen Anu B – sähköpostistaan, ja että luottokortti, jolla lippu oli ostettu, on Anu B:n nimissä. Niinpä Ann T:nä esiintyminen voisi olla hippasen haastavaa ja lievästi sanoen ei pätkän, karvan, himpun tai tipan verran uskottavaa.

Henkilö yritti paniikinomaisesti, sydämen hakatessa ja käsien hiotessa suorittaa recall-toiminnon eli perua meilin lähetyksen, mutta tietenkin Anu B:n gmail-luukusta ei tätä gmailin uutta toimintoa löytynyt, vaikka se henkilön toisesta gmail-osoitteesta löytyy (eli siitä Anu T-osoitteesta, joka olisi vielä saattanut mennä läpi teoreettisen Ann T:n osoitteena, mutta jota henkilö ei tohkeuksissaan tajunnut käyttää).

Se häpeän ja nolouden tunne, kun henkilö tajuaa, että on totaalisesti nolannut itsensä a) rikkomalla sääntöjä eli ostamalla lipun, vaikka ehdoissa luki, että vain yksi per asiakas, b) paljastamalla itse huijauksensa ja c) paljastamalla sen idioottimaisimmalla mahdollisella tavalla. Sama kuin olisi pankkiryöstön tehnyt ja sitten soittanut pankkiin omasta numerostaan, että hei unodin mun sukkahousunaamion sinne pankkiin, voitteko lähettää sen kotiosoitteeseeni, joka on tämä, kiitos?

Eipä aikaakaan kun vastausmeili tuli, ja se oli juuri sellainen, kuin henkilö pelkäsikin, paitsi että ei sisältänyt täysin avointa naureskelua, ivaa tai haukkumista. Siinä todettiin: hei Anu B, olet ostanut kaksi lippua, vaikka ehdoissa sanotaan, että vain yksi per asiakas. Emme voi auttaa, kiitos ja hei.

Anonyymi Anu/Ann nolosteli tapahtunutta kokonaisen vuorokauden, sitä makustellen ja tunnustellen. Kehtaanko mennä ulos? Kehtaanko enää mitään? Pitäisikö muuttaa maasta?

Vuorokauden jälkeen, ja kerrottuaan tarinaa riittävän monta kertaa saadakseen sen sydämeltään ja pystyäkseen nauramaan itselleen, Anu/Ann älysi, että vika ei ollutkaan nettivaraussysteemissä, vaan uhohtuneessa salasanassa, jonka sai helposti lähetettyä itselleen automaattisella viestillä. Eli Anu/Ann pääsi kuin pääsikin käsiksi joogatunteihin.

Anonyymi henkilö ryhdistäytyi, ajatteli kuin aussi (no worries, ostettu ja maksettu, tulipahan tehtyä, paras ottaa nyt hyöty irti) ja paineli joogatunnille salanimen turvin. Ja joogaili täysin onnellisena, vain pieni omantunnon pistos sydämessä.

Kolme joogatuntia kymmenen kerran passista käytettyään anonyymi henkilö muljautti nilkkansa pahasti futsal-pelissä eikä ole voinut urheilla ollenkaan kuukauteen, eli seitsemän kertaa jäi käyttämättä, koska passi vanheni. Karma läpsäytti avokämmenellä poskelle – älä huijaa. Jaaha.

Tulipahan maksettua ekstraa studiolle ja tuettua hyvää yritystä. Ja tulipahan opittua, taas kerran, että häpeästä voi selvitä ja itse on itsensä pahin vihollinen järjestääkseen itsensä noloihin tilanteisiin. Ja itse on myös itsensä paras tuki, kavereiden ja aina kultaisen aviomiehen lisäksi.

Matti (c) Karoliina Korhonen.

Talvisyksy ja uudet kuviot

Elämä on palannut normaaliuomiinsa Suomi-kuukauden jälkeen, eli töihin, kotiin, kauppaan, nettisurffailua tms., nukkumaan - rutiiniin. Suomen valoisista kesäöistä Perthin talveen palaaminen sai mielessäni aikaan instant-syksyn, ja tällainen loka-marras-fiilis täydentyi mainiosti äidiltä kiikutetulla joulukahvilla. Kun Pauligin sekoitus loppui, aloin tehdä omaa lisäämällä kardemummaa ja kanelia kahvinporoihin. Kardemummaa sain metsästää hetken, koska en tunnistanut vaaleaa cardamom-jauhetta lasipurkissa kaupassa, kun Suomessa sitä myydään rouheena muoviputkilossa.

Syksy on aina ollut minulle yhtä kuin joulun odotus (siksi joulukahvi) sekä elämän uudistaminen jotenkin, yleensä harrastuksilla. Jostain syystä kesää vasten mitkään uudistukset eivät sytytä, kun mielessä on vain kesälaitumille ja vapauteen kirmaaminen (tai siis eihän töistä kokonaan vapaaksi ole päässyt sitten peruskoulun, mutta silti).

Lapsuuden syksyihin kuuluivat olennaisena osana uudet lukujärjestykset, joita odotin aina innolla, koska olen nörtti ja rakastan koulua ja opiskelua. Mitä jännää tulisin tänä vuonna oppimaan? Aikuisuuden syksyihin puolestaan ovat aina kuuluneet uudet harrastukset: kansalaisopiston esite on ollut lukkarin vastine. Samanlaista traditiota ei Aussilassa ole, ja puute onkin hiertänyt hieman.

Perthissä vuodenajat eivät myöskään vaihdu yhtä selkeästi kuin Suomessa: minulle perthiläisten syksy eli maalis-huhti-toukokuu ei ole oikea syksy, vaan loppukesää, koska yhä on +20-28 astetta lämmintä ja aina aurinkoista. Talvi, siis kesä-heinä-elokuu puolestaan ovat minulle syksyä. Oikeaa talvea ei tulekaan, ja sitten alkaakin kevät, joka siis on ennen joulua, eli täysin väärään aikaan ajatellen jouluhämärään hiljakseen laskeutuvaa suomimieltä. Siispä tämä syksymuutoskaipuu ei ole täällä samalla lailla ennen aktivoitunut.

Tänä vuonna syksyfiilis rysähti tajuntaan Suomen-reissun avittamana, ja siispä tein mitä olen aina sen iskiessä tehnyt: aloitin kaksi uutta harrastusta. Toisin kuin tätä harrastusta, joka jäi yhteen kokeilukertaan, näitä kahta suosittelen lämmöllä.

Toinen on puheenpitokerho nimeltään Toastmasters eli Maljapuhujat. Olen tiennyt kerhosta jo vuosia, mutta mielessäni on ollut kuva puku päällä pönöttävistä sikarinimuuttelijoista, jotka röhönauravat toistensa konjakkisutkauksille. Nyt kun oikeasti liityin mukaan, tajusin, että harhakuva ei voisi kauempana todellisuudesta olla. Kerhoja on ympäri maailman ja myös Perthissä on niitä useita: monilla keskustan toimistorakennuksilla on omansa. Liityinpä siis minäkin työpaikallani pyörivään kerhoon, jonka jäseninä on ihmisiä kaikista virastomme kerroksista.

Idea on simppeli. Joka toinen keskiviikkoaamu kokoonnumme tunniksi, kokous seuraa minuuttiaikataulutettua agendaa ja joka kerta osallistujille jaetaan eri roolit. Yksi on Toastmaster eli seremoniamestari/puheenjohtaja, yksi on ajanottaja/ajankirjuri, yksi on puheiden arvostelija, ja loput puhuvat ja kuuntelevat. Ensimmäinen osio on ns. pöytäaiheet (table topics): Toastmaster heittää aiheen kelle tahansa, ja henkilön on ponkaistava seisomaan ja pitämään ex tempore-puhe kestoltaan 1-3 minuuttia annetusta aiheesta. Sitä ei ole aikaa miettiä ollenkaan, vaan on sävellettävä lennosta.

Ajanottaja näyttää "liikennevaloilla", kauanko on puhunut. Minuutti = vihreä valo = loistavaa, 2 minuuttia = keltainen valo = alahan lopetella, 3 minuuttia = punainen valo = liian kauan, shut up. Puheen tulisi silti olla rakenteeltaan johdonmukainen eli siinä pitäisi olla joku punainen lanka tai tarina, eikä sitä saa lopettaa vain sanomalla "eipä mulla muuta" tms. muminaa. Ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta oikeasti on! Ihmiset keksivät yllättävän kiinnostavaa sanottavaa, kun pakko on (vaikka kyllä tuppisuuksi jäätyviäkin on). Ja siellä saa loistavaa harjoitusta työelämää ja sosiaalisia tilanteita, kuten aussien rakastamia grillijuhlia, varten.

Muu osa kokouksesta kuluu ennakkoon valmisteltuja puheita kuunnellen, kaikki kestoltaan 5-10 minuuttia. Puheet arvostellaan tai siis niistä saa palautetta. Itse liityin, koska tykkään puhua ja esiintyä, mutta englanniksi se yhä arveluttaa ja jännittää. Eli pelkoja päin ja harjoitusta lisää. Toastmasters toimii myös Suomessa, eli jos haluat purskahdella nauruun toisten tarinoita kuunnellen, oppia muilta ja itsekin treenata esiintymistä liittymättä harrastelijateatteriin, kannattaa käydä testaamassa. Ensimmäinen kerta on joka klubilla ilmainen tutustumiskäynti, jossa ei joudu puhujaksi, jos ei halua.

Toinen harrastus on jopa edellistä hauskempi: NLNL - no lights, no lycra eli ei valoja, ei elastaania (pyöräilyhousu- ja jumppapukumateriaalia). Hämmentävä kirjainkoodi meinaa vapaita tanssitreenejä tahi diskoa, jossa saa tehdä just sellaisia liikkeitä kuin sattuu irtoamaan eikä kukaan arvostele, koska kukaan ei näe: musiikki pauhaa, mutta salissa on pilkkopimeää.

Lycraosuus nimessä on peruja siitä, että "liikkeen" perustajat olivat tanssiopiskelijoita ja treenasivat tanssiasuissa kirkkaissa valoissa opettajien ja kaiken kansan arvosteltavina joka päivä. Tanssin ilon säilyttääkseen he keksivät, että entäs jos vaan pannaan valot pois, puetaan päälle mikä nyt rennolta tuntuu, ja tanssitaan sydämen kyllyydestä sen musiikin tahtiin, mistä tykätään. Ja tämä meininkihän vetoaa muihinkin, eli näitä viikottaisia tapahtumia järjestetään nyt omakustannehintaan ($5/kerta) ympäri maan. Idea syntyi jo v. 2009 ja missäpä muualla kuin Australiassa (Melbournessa).

Tähän wacky'yn eli sekopäiseen ideaan kiteytyy mielestäni paljonkin aussisielusta. Otetaan rennosti, tehdään niinkuin lystätään (muita vahingoittamatta tietenkin) ja kutsutaan muutkin mukaan pitämään hauskaa, koska sitä varten elämä on: iloa ja jakamista. Tapahtuma on raitis, eli sinne ei tulla kännäämään eikä saliin päästetä humalaisia.

No onko siellä ihan oikeasti pimeää? On. Luulin, että no lights tarkoittaa hämärää valaistusta, mutta se todellakin tarkoittaa pilkkopimeää. Ainoat valot salissa olivat joka nurkkaan asetetut itsevalaisevat renkaat/kepukat (siis ne uv-hohtoiset, mitä diskoissa ja klubeilla ihmiset heiluttelevat tai pistävät kaulaan/ranteisiin); sekä satunnainen ulko-oven avaus ja sieltä hohtavat katuvalot, kun joku meni ulos tai sisään. Kun valot sammutetaan ja musiikki alkaa, salissa ei näe kertakaikkiaan mitään. Lopulta silmä tottuu, ja muut tanssijat erottaa sen verran, ettei törmää.

Täysillä soiva musiikki, ryhmähenki, porukan innostuneisuus ja tieto siitä, että kukaan ei näe eikä arvostele vaikka twerkkaisin miten, luovat aivan uniikin vapauden tunteen. Suorastaan itkin ilosta tanssiessani, koska minulla oli niin maan perhanan hauskaa. Tuskin näin valtavaa tunnevyöryä jatkossa kohtaan, mutta reilu tunti täysillä riekkumista käy kyllä hyvästä kuntosalitreenistä. Ihmettelen, ettei ideaa ole aiemmin keksitty, koska se vaatii minimijärjestelyt (ilmoittelu facebookissa, tilavuokra katetaan pienellä pääsymaksulla, joku hoitaa musiikin, ei ohjaajaa, ei järjestysmiehiä, siinäpä se).

Idea on levinnyt jo Australian rajojen ulkopuolelle ja onpa näköjään Helsinkikin mukana paikkalistalla Pariisin, Toronton, Hong Kongin ja Los Angelesin rinnalla. Hesalaiset, täysin rinnoin mukaan kokeilemaan!

(c) NLNL, no lights no lycra.

Arjen eroja Australiassa

Asioita, joita ei koskaan tapahtunut Suomessa, mutta tapahtuu Australiassa.

Tuhoeläimet kotona. Suomessa ötököistä sai sietää enintään itikoita tai hämähäkkejä, joskus satunnaisia sokeritoukkia tai turkiskuoriaisia. Kaikki nämä ovat seinälukkia eli sitä kämmenen kokoista pitkäjalkaa lukuunottamatta pieniä ja jotakuinkin helposti nirrittäviä harmeja, joiden takia ei yöuniaan menetä. 

Kun sen sijaan puolikkaan sikarin kokoinen pulleanruskea torakka viipeltää keittiön lattian poikki, ainoa mahdollinen reaktio on joko kirkua ja paeta, tai käydä jokaisella mahdollisella myrkyllä kimppuun (hiuslakkaa, klooria, mitä ikinä kaapista löytyy, jos siellä ei ole hätäpulloa Morteinia eli hyönteismyrkkyä. Hiuslakan suihkutus on muuten täyttä tuhlausta). Ja eihän se ydinpomminkestävä painajainen kuole millään. 

Murskata ei uskalla, koska a) otus on niin iso, että ei se varmaan litisty edes tiiliskivellä, saati keittiöharjalla, ja b) olen kuullut liikaa kauhutarinoita siitä, miten torakka liiskautuessaan laskee munansa, ja sitten pikkutorakoita sikiää kuin kärpäsiä lantakasassa. En ole tarkistanut, onko tälle luulolle mitään todellista perustaa, mutta ajatus rusahtavasta munapommista ällöttää niin paljon, että helpommalla pääsen, kun hälytän E:n pyydystämään otuksen. Onneksi torakoita on nykyasunnossa näkynyt vain kerran kahden vuoden mittaan, sitä edeltävässä vieraili torakoita kerran kuussa myrkytyksistä huolimatta. 

Eilen aamulla sain ihan uudenlaisen tuholaissydärin, kun keittiön lattian poikki juoksi - - - hiiri!!! Siis mitvit, kerrostalossa, keskustassa, ns. hyvällä asuinalueella, hyvin siivotussa asunnossa?? Ei hajuakaan, miten hiiri on ylipäätään sisälle päässyt, sillä etuovemme tyypillinen alarako on hämähäkkien pelossa tiukasti tukittu köydenpätkällä ja ikkunoissa on hyönteisverkot. 

Pahinta oli, että jouduin jättämään hiiren mellastamaan asuntoon, koska olin liian nössö jahdatakseni sitä itse kiireessä ennen töihin lähtöä (yritin ensin luudan kanssa, mutta tietenkin hiiri linnoittautui kirjahyllyn taakse, jota en jaksa siirtää). E:lle vimmaista viestintää töihin, että hoida se mikkiriihi muille maille heti kotiin tullessasi. Seuraavaksi ratsasin ruokakaapin ja siirsin kaikki pusseissa olevat eli nakerreltavat elintarvikkeet tiukasti sulkeutuvaan keittiölaatikkoon tai jääkaappiin.

Illalla kotona hiiri oli tietysti piiloutunut parhaiden kykyjensä mukaan, eikä lähikaupasta löytynyt hiirenloukkuja. Joten oli pakko antaa myöten ja nukkua yön yli samassa asunnossa, jossa temmeltää tuholainen. Aamulla epeli teki elämänsä virheen juoksemalla uudelleen keittiön lattian poikki kirkkaassa päivänvalossa, jolloin saimme sen paikallistettua jääkaapin alle ja saarrettua sinne erilaisin barrikadein. E siirsi jääkaappia ja hätisti karvapallon esiin, jolloin panikoiva parka joutui E:n mojauttamaksi. Niskat vielä poikki varmistuksena, ettei pökkyräinen vipeltäjä herää henkiin roskapussissa. 

Jälleen meikäläinen nössönä vain vierestä katsoin, koska en uskaltanut/halunnut osallistua tappourakkaan, vaikka halusinkin hiirulaisen hiivattiin. Kuulemma niitä ei pitäisi laskea pihallekaan, koska hiiret ja rotat ovat yhtälailla tuhoeläimiä Australiassa ja haitallisia alkuperäiseläimistölle ja kasveille. Eli ei auttanut, nirri pois. 

Aivan toisenlainen arjen erikoisuus ovat ylilyödyt OHS- eli occupational health and safety – säännöt.

Jumppapallo on terveysriski, ja sellaisella ei meidän toimistossa istuta, sanoi lääkäri, fysioterapeutti tai kunto-ohjaaja mitä vain. Pallolta voi näes pyörähtää pyllylleen tai pahimmassa tapauksessa kallolleen lattiaan. Ja mitäs sitten tehdään. Voi tulla syyte. Voi tulla taakaksi workers compensation eli työtapaturmakorvaus. Eli pallolla ei istuta, piste. 

Toinen uusi, odottamaton riski on pilates tai ylipäätään mikään työpaikkaliikunta toimiston tiloissa. Meillä on epävirallinen työkavereista muodostettu pilatesporukka, jotka kokoonnumme harrastelijaohjaajan johdolla pilatoimaan tunniksi per viikko. Tapahtumapaikka on alakerran kokous- ja koulutushuone. Saimme puuhailla omiamme melkein pari vuotta, koska edellinen aulavahti eli kokoustilasta vastuussa olija katsoi kuntoiluamme läpi sormien. Kunnes. 

Concierge eli rakennuksemme aulavahti vaihtui. Hän on ottanut pilateksen silmätikukseen, koska meillä ei ole virallista ohjaajaa eikä siten ohjaajalla vakuutusta oppilailleen: siellä voi joku loukkaantua väärien liikkeiden takia, haastaa rakennuksen oikeuteen ja aiheuttaa vaikka mitä rahallista ja imagohaittaa. Kaikki olemme allekirjoittaneet lausunnon, jonka mukaan ”ymmärrämme riskit ja lupaamme olla nostamatta syytettä vahingon sattuessa”, mutta ei auta. Laitonta on moinen kunnosta ja työkyvystä huolehtiminen. 

Koska emme halua taukojumppatoimintaamme lopettaa, nyt hankkiudumme pilatestunnille kuin ninjat, eli aulavahdin katsetta kiertäen, toimistovaatteissa mahdollisimman pitkälle luikkien, joogamatot kassiin survottuina ja ulos tursuava maton loppupää kainaloon piilotettuna. Ristiriitaisinta on, että firmamme kustantaa kaikille halukkaille työntekijöille osallistumisen viikottaisiin puulaakipeleihin, joissa joukkueet pelaavat mm. lentopalloa, jalkapalloa ja footy six'iä eli australialaista (jenkkifutis/rugby-tyyppistä) jalkapalloa. Se ei näköjään ole terveysriski, mutta pilatesliikkeet eli venytykset, tasapainoilu ja lihaskuntoliikkeet sen sijaan ovat. Jaa-a.

Toisaalta, tähän turvallisuushakuisuuteen kun tottuu, niin entisen kotimaan käytännöt alkavat hieman huimata. E esimerkiksi kertoi, että Ranskassa pääsee raksalle tai tehtaalle töihin ilman mitään 'tikettejä' eli lupia, pätevyyksiä tai perehdytyksiä. Moottorisaha annetaan käteen tai trukki ajettavaksi melkeinpä kylmiltään. Lounaalla toki juodaan viiniä, koska eihän lounas ole lounas ilman asiaankuuluvaa juomaa. Ja sen jälkeen hommat jatkuvat, hiprakkaa tai ei. Veli puolestaan aikoinaan kertoi, että teki yhden kesän kattokorjausurakoita Suomessa ilman mitään turvavaljaita tai -välineitä, kun henkilöstövuokrausfirma tai työnteettäjäfirja ei niitä katsonut tarpeelliseksi hänelle antaa. Huhhei. Ei vaan täällä. Ainakaan avoimesti. 

Ehkä se kultainen keskitie olisi kuitenkin toimivin: en halua muuttua työkaverini kaltaiseksi, joka pelkää puolestani, kun pyöräilen viisi minuuttia töihin korkokantaisilla kengillä (huom., eivät olleet mitkään stiletot vaan kävelykengät 5 cm korolla). Kyllä työmatkapyöräilyä varten tulisi jalkaan laittaa eri kengät (lenkkarit) kuin mitä aikoo toimistolla käyttää. En kertonut, että kaaduin jo pyörällä yrittäessäni rehvakkaasti hypätä jalkakäytävän reunan päälle... Kypärää toki käytän, kuten 99% kaikenikäisistä pyöräilijöistä.  

Kuvassa tunnettu terveysriski, Pilates.

Urheiluhullujen Australia

Suomalaisia ja ausseja yhdistää yksi vahva side, nimittäin rakkaus ulkoiluun ja urheiluun.

Täällä ei ehdi kauaa elää panematta merkille, miten paljon ihmiset harrastavat liikuntaa ulkona. Pyöräteillä ja puistoissa - etenkin tässä Swan-joen varrella - on aina populaa lenkillä: kävellen tai pyörällä; tai rattaiden ja koiran kanssa.

Tasaisin välein pyörätien varrella on oman kehon painoa vastapainona hyödyntäviä pihakuntoilulaitteita, kuin leikkipuistoversio kuntosalista. Joku saattaa venytellä tai joogata nurmikolla, ja toisaalla on nurmikentän täydeltä jalis-, rugby- tai krikettitohinaa.

Toisaalta, hämmentävästi ja ristiriitaisesti monet koiranomistajat eivät lenkitä koiraansa ollenkaan. He uskovat, että koska koira jo valmiiksi elää takapihalla eikä edes saa käydä sisällä, tämä täyttää koiran ulkoilutarpeen. Monellakin tutulla on - muuten kovasti rakastettu! - koira, jota käytetään lenkillä enintään viikonloppuna, kun on töiltä aikaa. Sateella ei silloinkaan.

Enpä ole sellaista koiraa vielä tavannut, joka itsekseen hölkkäilee ja lenkkeilee takapihaa ympäri omaa kuntoaan ylläpitäen. Sitten ihmetellään, kun koiralla on eroahdistusta, ylipainoa ja rakkovikaa. Sääli näitä rekkuja, mutta vaikea käydä neuvomaan kasvatuksessa näin koirattomana...

Aussien erikoisuus ja tunnuspiirre omissa silmissäni on ns. sosiaalinen urheilu, eli joukkuelajit, joita pelataan huvin vuoksi amatöörisarjassa tai ihan vaan kaverit kasaan kutsuen. Suomessa ainoa mieleentuleva vastaava malli olisi työpaikkojen puulaakiliigat. Mutta jos omalla työpaikalla ei pelata, vaikea on muualtakaan joukkuetta löytää.

Täällä sen sijaan ihmiset kokoavat kaveriporukoita vaikkapa jalkapalloa potkimaan, aussifutista heittelemään tai polttopalloa pomppimaan. Erityisen suosittua opiskelijoiden keskuudessa tutustumis- ja sosialiseeraustekemisenä, mutta toimii myös vanhemmilla ikäpolvilla.

Pelaan tiistaisin työpäivän jälkeen jalista tyttöporukalla lähipuistossa ja melkeinpä viikoittain seuraan pyytää saada liittyä satunnainen nuorimies - joka kerta eri -, joka on tullut puistoon oman jalkapallonsa kanssa harjoittelemaan, toiveenaan löytää palloiluseuraa. Kun peli on ohi, sen viikon miesvahvistus kerää pallonsa kainaloon ja katoaa kuvioista, epäilemättä seuraavaa joukkuetta etsimään. Hirmu kätevää. Alle kouluikäisten "leikittekste mun kaa"-metodi toimii aikuisenakin.

Urheilun voima aussien sosiaalisena liimana valkeni erityisen selkeästi, kun luin ensi viikon työhaastattelua varten materiaalia kulttuurien edistämiskeskuksen sivuilta. Täällä on ennemmin sääntö kuin poikkeus, että eri maahanmuuttajaryhmiä aktivoidaan eli houkutellaan muiden seuraan urheilun avulla. Näkyy olevan muun muassa kävelykerhoa italialaissenioreille, uimaklubia musliminaisille ja jalismatseja korealaisnuorille. Löytyisi myös erilaisia kässäkerhoja - tiedä vaikka pian virkkailen värikkäitä patalappuja intialaismummujen kanssa ja saan siitä palkkaa. Huisia.

Ausseilla on maine surffareina ja rantaihmisinä, ja sitä nämä todentotta ovat. Halki talven - kesästä puhumattakaan - näkee meressä uimareita ja surffaajia. Muutama tuttu käy meressä uimassa joka päivä ennen tai jälkeen työpäivän, ja uimakoulut näyttävät uimahallissa olevan tupaten täynnä taaperoikäisistä lähtien. Kesällä rannat tietysti pursuilevat ihmisiä. Paitsi ne vähän syrjäisemmät, joita Perthin tuntumasta löytyy monia ja jotka saa pitää melkein itsellään!

Havainnoistani päätellen aussit rakastavat merenrantaelämän ohella leirielämää eli telttailua ja asuntovaunuilua, sekä muuta luonnossa liikkumista kuten retkiä ja vaelluksia. Itse en tunne metsästäjiä tai kalastajia, mutta näitä arvatenkin on rutkasti, koska heillä on peräti oma puolueensakin täkäläisellä poliittisella kartalla: Shooters and Fishers. Myös autourheilijoille löytyy oma poliitikkonsa Motoring Enthusiasts - puolueesta. Paljoakaan valtaa näillä minipuolueilla ei ole, mutta riittävästi kannattajia parlamenttiin pääsyä varten kuitenkin.

Pian koittaa kesä, ja sitä myötä päästään taas puistopiknik- ja grillauskauteen. Ne ovat tavallista täkäläistä viikonloppuhuvia, ja tästä tekemisestä itsekin kovasti tykkään. Vaikka olisi grilli omallakin pihalla, usein ihmiset mieluummin kokoontuvat puistoihin tarkoitusta varten varatuille barbeque-alueille isoilla porukoilla syömään ja juomaan: oma ja kaveri-/sukulaisperhe mukana vauvasta vaariin.

Urheilulajien seuraaminen on vielä asia erikseen ja astetta kiihkeämpi juttu monelle. AFL:aa eli aussifutisliigaa tapittaa ainakin meillä töissä käytännössä jokainen, ja footy tipping eli vedonlyönti kuuluu työporukan kesken asiaan (hävisin, eli sain huonoimmat tipping-pisteet koko työpaikalta jo toisena vuonna peräkkäin). Rugbyäkin seurataan, mutta enemmän se vaikuttaa olevan kiwien eli uusiseelantilaisten juttu. Krikettikausi pyörähtää päälle kun AFL päättyy, jolloin näitä kahta voi kätevästi vaihdella katselulistallaan.

Baseballia eikä jenkkifutista ei täällä käsittääkseni pelata, eikä myöskään jalkapallo näytä kummoiselta katsojamagneetilta, vaikka sitä kouluissa ja harrastusurheiluna paljon pelataankin. Koripalloa en itse ole seurannut koskaan, joten sen menestyksestä en tiedä muuta kuin että Perthillä on oma joukkueensa liigassa. Täysin uutena tuttavuutena itselleni on täällä tullut vastaan netball eli hameet päällä pelattava "helpotettu" naisurheiluversio koripallosta. Ei tasa-arvon lähettiläs skandinaavi voi tajuta, mihin tarvitaan erilliset lajit, kun samaakin voisi pelata?

Alkukesän kukkaloistoa etupihan kukkapenkissä.

Älä aloita tätä harrastusta

Jalkapalloliiga jäi talvisateiden aiheuttamalle sesonkitauolle, joten nyt etsimme jotain uutta aktiivista tekemistä. Joukkuekaveri löysikin hyvän sisäliikuntaehdokkaan: polttopallon.

Koska muistan elävästi olleeni polttopallokuningatar iässä 9v., innostuin ideasta kovasti. Olin usein se viimeinen aropupu polttopalloringissä, kun muut pikkutytöt yrittivät tyssäyttää singahteluni lyhyeen.

Tässä muistikuvassa oli yksi avainsana, jonka olisi pitänyt herättää mestaruussarjaunelmista. Nimittäin pikkutytöt. En ihan hoksannut, miten erilaista on, kun aikuiset miehet tykittävät keihäänheittäjän voimalla ja darts-mestarin tarkkuudella palloa tulemaan.

Kävimme eilen pelaamassa oikein polttopalloliigassa, koska ensimmäisellä käyntikerralla lajia saa kokeilla ilmaiseksi. Polttopalloa pelataan sisäliikuntahallissa, tarkoitusta varten rakennetulla kentällä (!). Ottavat kohtuutosissaan tämän täällä. Koriskentän kokoinen alue on jaettu kahteen puolikkaaseen. Kumpikin joukkue miehittää omaa päätyään, viisi vastaan viisi pelaajaa.

Peli alkaa, kun tuomari viheltää, jolloin juostaan kahmimaan kuusi tarjolla olevaa palloa keskiviivalta omalle puolelle. Vastustajia saa alkaa polttaa samantien, kun juoksee omalle puolelleen "paitsioviivan" taakse puolentoista metrin päähän keskilinjasta. Eli jos ei onnistu saamaan palloa itselleen, on pahasti vastustajan tulilinjalla keskialueella hengaillessaan.

Polttaminen tapahtuu osumalla vastustajaa pallolla, kuten jo 9-vuotiaana opin. Pallot ovat kuitenkin "polttokykyisiä" koko ajan, eli ne pitää pystyä nappaamaan kopilla joko suoraan ilmasta tai pompusta, jotta ei pala. Ainoastaan seiniin osuneet pallot "sammuvat" eli jos sellainen osuu tai hipaisee, ei pala. Jos kopin pudottaa, palaa. Ja jos koppaa pallon suoraan ilmasta, vastustaja palaa.

Kumpikin joukkue polttaa ja väistelee yhtä aikaa, eli suomalaispolttopallosta totuttuja vuoroja - yhdet heittävät ja toiset väistävät - ei ole. Toisin sanoen jos olet kehno heittämään, pärjäämisen tsäänssejä ei juuri ole: jos et saa itse poltettua ketään, palat kyllä itse lopulta, kaikesta loikkimisesta ja pirueteista huolimatta. Se joukkue, jolle jää pelaajia kentälle kun toisen joukkueen kaikki tyypit ovat palaneet, voittaa erän. Eriä pelataan niin kauan ja niin monta, kuin aikaa riittää kellossa.

Ensihuuman jälkeen intoni peliä kohtaan lässähti, sillä opin, että a) vain oikealla kädellä heittämisessä on mieltä tarkkuuden ja voiman puolesta, eli heittokättä ei voi vuorotella; b) käsi väsyy äkkiä ja muutenkin omat hernehauikseni eivät ole tällaiseen räväyttelyyn tehtyjä; c) vastustajat koppasivat joka pallon kuningaskobrana ja poltin jatkuvasti itse itseni antamalla näitä helppoja koppeja.

Kun palaa, joutuu norkoilemaan takaseinustalle ja odottamaan, että joku "pelastaa" eli oma tiimikaveri onnistuu nappaamaan suoran ilmakopin vastustajalta. Näin kävi meille aloittelijoille harvoin, joten puolen tunnin peliajasta ja parin minuutin mittaisista eristä ison osan vietin takarajalta katsellen. Vastustajilla oli sen verran enemmän pelisilmää, että he tähtäsivät suoraan jalkoihin, eli siis koppimahdottomalle alueelle.

Pallo on superlonia eli pehmeä, eikä se varsinaisesti satu päähän pojahtaessaan. Säikäyttää kyllä.

Vastustajatiimi otti pelin jopa meitäkin enemmän tosissaan, ja kolme poikaa + kaksi tyttöä - joukkue veti sellaisia suorituksia koppien ja haarahyppyjen saralla, että oksat pois. Ja hekin olivat kuulemma aloittaneet vain muutama viikko sitten! Yksikin kaveri koppaili ohikiitäviä palloja siihen malliin, että voin helposti uskoa hänen pystyvän pyydystämään kärpäsen ilmasta syömäpuikoilla.

Pelin jälkeen enemmän juosseet tiimikaverit olivat melko puhki, itse olin vain pettynyt aktiiviajan lyhyeen kestoon (koska päädyin sinne takaseinälle niin helposti). Tuskinpa rekisteröidymme vakkaripelaajiksi.

Muita kuulumisia. Tällä viikolla suoritin ensiesiintymiseni työestradilla niinkutsutuille stakeholdereille eli mitä ne nyt ovat suomeksi, sidosryhmäedustajia? Esitelmäni Länsi-Australiaa uhkaavasta vesipulasta onnistui melko hyvin, ainakin sillä mittapuulla, että muistin asiani ja kuulemma en vaikuttanut hermostuneelta, hyvä.

Kokouksen puheenjohtajana toiminut isopomo esitteli minut seuraavasti: "Anu työskentelee sillä alueella, jota tässä toimistossa kutsumme Gestapoksi. Siksi itäeurooppalainen aksentti".
Thanks, mate.

Mielikuvissani polttopallo näyttää ja tuntuu tältä. Ei näyttänyt eikä tuntunut.

Hyppien keikkuen kotiin

Kotona taas! Viikonloppu meni enimmäkseen aikaerosta toipuessa (unettomuus, näin parin päivän kokemuksella voin sanoa, että en halua törmätä sinuun enää koskaan!), sekä erilaisia kodin askareita toimitellen. Kuten, matkalaukkua purkaen ja vanhoja vaatteita kaapista raivaten, jotta uusille on nyt tilaa. E puolestaan etsii parhaillaan uutta työtä, sillä seikkailufirma teettää tunteja kellon ympäri eikä korvaus ole oikein kohdillaan. 

E:n työnhakuun uppoaa mukavasti meidän molempien vapaa-aikaa: koska olen ainatukena-partneri, autan mm. etsimällä sopivia työpaikkaehdokkaita, oikolukemalla E:n työhakemusluonnoksia ja ehdottamalla viilauksia ansioluetteloon. Lopulta kumpikin saimme kertakaikkisen tarpeeksemme kotitöistä ja paperisodasta - täällä kun etenkin julkissektorille haettaessa työhakemuksen tulee olla jopa nelisivuinen ja hyvin yksityiskohtainen -, joten löimme hanskat tiskiin. Aika tehdä jotain ihan muuta. 

Pikainen tsekkaus netistä, onko odottamamme uusi "teemapuisto" jo auennut - - - ja olihan se! BounceINC eli aikuisten(kin) pomppulinna on itärannikolla jo toimiva bisnes, joka avasi äskettäin ovensa myös Perthin Canningtonissa. Idea on simppeli. Peltihalli on täytetty ja päällystetty erilaisilla, erikokoisilla trampoliineilla, joita on myös pitkin seiniä; sekä trampoliinisuorilla, joiden päässä on volttimonttu eli vaahtomuovilla täytetty kuoppa kaikenlaisten kierrehyppyjen vastaanottamiseksi.

Testipäivämme maanantai oli yleinen vapaapäivä eli myös koululaisten vapaa, ja trampoliinimaailma oli tupaten täynnä. Emme tajunneet ottaa tätä asiaa huomioon käyntiä buukatessamme: yllätys oli suuri, kun tajusimme paikan päällä, että tännehän tuskin mahtuu sekaan. Teoriassa pomppuilu on tarkoitettu kaikille lapsenmielisille, mutta käytännössä aikuisia oli joukossa ehkä 10% ja loput olivat lapsia tai vanhimmillaan teinejä. Kaikki kuitenkin pomppivat sulassa sovussa keskenään, eikä mitään aikuisten tai lasten alueita ole erikseen.

Systeemi toimii niin, että liput ostetaan tietylle kellonajalle tunniksi kerrallaan. Aika kannattaa varata netissä etukäteen, sillä päivätunnit oli jo aamupäivästä myyty loppuun, ja vain iltakuudesta eteenpäin oli tilaa. Kaikki samalle tunnille ajan varanneet saavat samanvärisen rannekkeen, jolla pääsee pomppualueelle. Kun tunti päättyy, kaikki paimennetaan ulos, ja seuraava ryhmä erivärisen rannekkeensa kanssa päästetään sisään. Myös itse trampoliineille joutuu jonottamaan – ainakin paikan ollessa täysi.

Jonot etenivät kuitenkin jouhevasti, ja saimme testata jokaista erilaista pomppualuetta antaumuksella. Kaikki toimi yllättävän kurinalaisesti. Jokaisella eri trampoliinipisteellä on oma valvoja, ja lisäksi teinit ja jopa aivan lapsetkin käyttäytyivät todella kohteliaasti eli mitään tönimistä, etuilua tai trampoliinin loputonta varaamista itselle ei tapahtunut.

E taisi olla se suurin trouble maker, sillä hän innostui etenkin trampoliinikentästä (trampoliineja vieri vieressä shakkiruudukon tapaan) niin, että pongahteli menemään pitkin kenttää sähköjäniksenä eikä aina tajunnut, että joissain trampoliiniruuduissa hyppi jo joku. Kullakin trampoliinilla saisi olla vain yksi ihminen kerrallaan turvallisuussyistä.

Itsekin onnistuin tyrmäämään yhden kymmenvuotiaan pojankoltiaisen hyppäämällä vahingossa päälle yrittäessäni parkour-temppua trampalta korokkeelle, mutta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Paikan yksi erikoisuus on slam dunk eli korkealle seinään kiinnitetyt koripallokorit. Trampoliinilla otetaan kunnon pomput ja siitä jättidonkkaus koriin.

Itseäni donkkaus ei kovastikaan kiinnostanut, mutta kun korien tuntumassa henkeä vetäessäni eräs ujo pikkutyttö kysyi minulta, että onko tuo vain poikien juttu, oli reaktio välitön: ”ei sellaista asiaa olekaan kuin vain poikien juttu, tule, mennään!”. Ja onneton pyllähdyshän se meikäläisen donkkaus oli, mutta tuli testattua.

Harrastin joskus muinaisuudessa telinevoimistelua ja hypin silloin sydämeni kyllyydestä volttimonttuun, joten parhaat kokemukset itselleni olivat ne uudet: superkorkealle pompauttava jäykkä verkkotrampoliini; sekä edellämainittu trampoliinikenttä, jonka laidoille oli myös kiinnitetty viistoja trampoliineja seiniä vasten, joten siinä sai vaikka minkälaisia temppuja aikaan.

Yllättäen arastelin trampoliineilla, etenkin kentällä, pomppuilua enemmän kuin odotin. Tramppakentällä pomppaa helposti trampoliinien väliselle pehmustetulle, mutta silti kovalle reunalle. Itselläni ei meinannut ponnistusvoima riittää hyppäämään trampalta seuraavalle yhdellä pompulla, ja osuin helposti samaan ruutuun kaksi kertaa, joista toinen hyppy liian reunaan.

Pomppiminen on vaikeampaa kuin miltä näyttää, ja myös hurjasti rankempaa! Olin puolen tunnin jälkeen kohtuullisen puhki, mutta koska koko tunnista oli maksettu, piti vain jaksaa. Mietimme buukatessamme, että pitäisikö ottaa kaksi tuntia kerralla, mutta yksi tunti riittää enemmän kuin hyvin.

Superkuntoinen E riekkui kuin sokerihumalainen viisivuotias ja temppuili volttimontussa niin, että valvojan piti sanoa, että otahan poika rauhallisemmin – liian vaikeita ja vaarallisia temppuja yrität. Kun tramppakentällä pysähdyin vetämään henkeä ja aioin sanoa jotain, E pingahtikin menemään ympäri kenttää yhä uudelleen. Eli ainakin löytyi yksi tehokas keino purkaa työ- ja työnhakustressiä. Jos sattuu tilaisuus kohdalle tai tällainen rantautuu joskus Suomeen, äkkiä kokeilemaan!

Alla pomppupaikkoja kuvina. 

Yllä ja alla: tällaisia tramppakenttiä oli useampia ja suurin oli n. kolme kertaa kuvatun kokoinen. Näillä kentillä oli käynnissä dodgeball - eli polttopallokisat. Polttopalloa emme saaneet testattua, sillä niihin olisi pitänyt ilmoittautua omalla joukkueella ennakkoon. 

Oma tyylinäytteeni. Sinipaitainen hamehelmainen hyppijä keskirampilla. Matka vie kohti volttimonttua ja epäonnistuvaa etuperinvolttia (näyte A alla).

Bloggaamisesta

Bloggaaminen on jäänyt viime viikkoina vähiin kahdesta syystä: toisaalta ranskalaisvieraiden kanssa seurustelu ja yleinen joulujuhlinta (työpaikkojemme pikkujoulut jne.) vievät illat ja viikonloput; ja toisaalta olen potenut pienoista bloggausidentiteettikriisiä. Mikä tämän blogin idea oikeastaan on, ja mihin mennään?

Aloitin bloggaamaan kesäkuussa 2011 tarkoituksenani vertailla Suomen ja Australian eroja, ihmetellä kaikenlaisia hassuja, outoja ja ärsyttäviäkin aussiasioita, sekä päivittää kuulumisia tutuille koti-Suomeen.

Vaikka kerronkin arkielämästä ja omista käänteistäni täällä, yritän enemmän välittää havaintojani Australiasta oman elämäni kautta kuin pälistä omasta elämästäni sinänsä. Tässäkin tasapainoilen jatkuvasti julkisen ja yksityisen välillä – eli mitä omasta elämästä kannattaa nettiin levittää.

Toisaalta rupattelen tänne samalla tavalla kuin kavereille kahvilla, mutta toisaalta yritän pitää mielessä, että julkista blogia pääsee lukemaan kuka vain, ja kaikkia ”suojia” ei kannattaisi tiputtaa ja liikaa lörpötellä henkilökohtaisuuksia.

Vaikka hyvin tiedän, että blogiani lukevat muutkin kuin sukulaiset (ja kiitos kaikille mielenkiinnosta ja siitä, että jaksatte seurata!), yllätyn silti edelleen aina, kun joku uusi perthinsuomalainen tulee juttusille sanoin: ”luen sun blogia!”. Toisaalta mahtavaa – toisaalta: ”jaiks, sinä tiedät musta vaikka mitä ja minä en tiedä susta yhtään mitään”.

Kirjoittaisin mielelläni kaikenlaisista yhteiskunnallisista huomioista, kuten aboriginaalien asema, nykykulttuuri Australiassa, täkäläinen politiikka jne., mutta olen huomannut itse muiden blogeja lukiessa, että itseäni kiinnostavat eniten toisten arkielämä, kommellukset, tunteet, ja miten vieraan kulttuurin arjesta selvitään. Omista teksteistäni kaikkein luetuimpia ovat olleet ne, joiden otsikko viittaa jonkinlaiseen tunnemylläkkään: ”Pahan onnen perjantai”, ”Rakkaudentunnustus”, tms.

Toisaalta blogi on harrastus ja päiväkirja, ja kaikesta muusta kuin omasta elämästä ja päänsisällöstä kirjoittaminen vaatii taustatyötä ja tutkimusta (että edes osa faktoista menee oikein), mikä puolestaan vie aikaa siltä hauskalta osalta, itse kirjoittamiselta. Siispä usein päädyn pulisemaan tavallisia arkiasioita ja omia mielipiteitäni.

Blogini alkuperäinen idea, Suomen ja Australian vertailu, alkaa pahasti vesittyä. En suoraan sanoen enää muista, miten mikäkin asia Suomessa oli. Aika on rullannut sielläkin eteenpäin, ja lähes kolmen vuoden takaiset huomiot eivät ehkä ole enää kovin ajankohtaisia.

Työelämän vertailu siellä ja täällä alkaa olla vähän perustelematonta, koska Suomessa tein kovin erilaisia hommia kuin täällä. Myös työsuhde on erilainen (Suomessa tilanteesta riippuen freelancer, pätkää ja silppua, kaksi osa-aikaista työtä päällekkäin, tuntipalkkalainen jne, kun taas täällä olen vakituisessa valtion virassa erinomaisin lomaeduin), joten ehkä näin erilaisten kokemusten vertailu on hedelmätöntä ja epäreiluakin.

Australian ihmeiden kuvailu alkaa sekin horjua, koska en niitäkään enää huomaa. Mikä oli vuonna 2011 uutta ja ihmeellistä, on nyt osa normaalia arkea. Moni asia täällä käy järkeen paljon paremmin kuin suomalainen vastineensa – ainakin täkäläiseen menoon sopeutuneen näkökulmasta! – joten hämmästelyä ja kummastelua ei tule enää harrastettua läheskään samaan tahtiin kuin alussa.

Pohdinkin nyt, että koska alkuperäinen idea on pahasti hapartunut, pitäisikö a) pistää koko blogi jäähylle tai poikki kokonaan; vai b) löytää jokin tasapainoinen tapa kertoilla päiväkirjatyyliin arjesta täällä ilman, että tunnen olevani Seiska-julkkis vilauttelemassa koko suomenkieliselle maailmalle.

Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu, että en halua hauskaa bloggausharrastusta lopettaa kokonaan. Etenkin, kun kävijämääristä päätellen blogiani luetaan kohtuullisella innolla, ja toisaalta tämä on superkätevä väylä pitää Suomen-pää informoituna, miten täällä suunnilleen elämä rullaa. Ei tarvitse aina tavatessa aloittaa ihan nollasta kuulumisten vaihtoa.

Blogini idea Aussilan esittelijänä on ollut, että yritän välttää toistoa, eli yritän kirjoittaa uusista jutuista, harrastuksista ja kokemuksista täällä vain kerran sen sijaan, että kirjoittaisin joka keskiviikko pelanneeni taas tänään jalista (no joo, aika usein olen kirjoittanut urheilusta kylläkin, mutta tajunnette mitä tässä  yritän sanoa!).

Jos sen sijaan alan kirjoittaa enemmän päiväkirjanäkökulmasta, toistoa tulee väkisinkin, tyyliin: ”käytiin taas tänään siellä ja täällä ja tuolla, tässä kuvia jatkoksi kaikkien aiempien kuvien sarjaan”. Ehkei sekään huono vaihtoehto ole, koska onhan jokainen päivä erilainen, vaikka tekisikin samoja juttuja.

Tästä pääsenkin aasinsillalla kertomaan, että käytiin eilen kaveriporukalla harjoittelemassa taas abseilingia eli köysilaskeutumista, tällä kertaa valloitettavana oli 60 metriä korkea kallio viimekertaisen 20-metrisen sijasta. Aloitettiin päivä tuolla pienemmällä kalliolla verryttelemällä, jonka olen laskeutunut aiemminkin. Tutun harjoituskallion huitelin alas vailla huolen häivää.

Sen sijaan 60 metriä eli 20-kerroksisen kerrostalon korkeus sai puntit tutisemaan, sillä kolme kertaa pidempään kestävä laskeutuminen myös triplaa ne hetket, jolloin koko henki ja elämä killuu yhden vaivaisen  köyden varassa. Tai pikemminkin, köyden ja metallisen klipsun eli karabinan varassa.

Köyden kestävyys ei minua huoleta, sillä se kestää kuusi tonnia painoa. Karabina, klipsullinen metallilenkki, sen sijaan kestää vain sata kiloa jos se sattuu kääntymään köyden ja valjaiden välissä poikittain eli ottaa kaiken painon vastaan heikoimmalla osasellaan.

Meillä oli valjaat kiinni köydessä kahdella karabinalla eli tuplavarmistuksella, vaikka käytännön tilanteessa klipsun ei pitäisi edes pystyä kääntymään väärin. Olisi silti typerää olla ottamatta tämäkin äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto huomioon, ja pidin myös hyvää vauhtia yllä päästäkseni pian maankamaralle turvaan.

En ole adrenalin junkie eli riskinottaja adrenaliiniannoksen takia, enkä todellakaan tykkää pelkäämisestä. Abseilingissä minua eivät vedä puoleensa riskit, vaan akrobatiaominaisuus: kallio-abseiling ei ole vain valjaissa roikkumista ja passiivista hilautumista alaspäin, vaan aktiivista ongelmanratkaisua, jossa pitää löytää paras jalansija sekunnin murto-osassa voidakseen pompahtaa taas askeleen verran alaspäin seuraavaan sopivaan kohtaan.

Toisella laskeutumiskerralla onneksi jo uskalsin nautiskella tästä painottomuuden tunteesta, joka seuraa, kun tanssahtelee valjaiden varassa alaspäin, kallionpinnasta sopivaa jalansijaa hakien. Käsillä säädellään köyttä ja laskeutumisvauhtia, eli kaikki tuki kalliosta otetaan vain jaloilla. Abseiling on myös uniikki tapa ihastella maisemia, koska ensin hankkiudutaan jonnekin korkeaan kohtaan ja sen jälkeen näkee joka näköalakulman matkalla alaspäin. Kannattaa testata, jos tilaisuus sattuu kohdalle!

Melbourne Cup Day!

Tänään oli uusi lempipäiväni joulun rinnalla, Melbourne Cup Day. Melbourne Cup on laukkakisa, joka pidetään nimensä mukaan Melbournessa joka marraskuun ensimmäisenä tiistaina. Taustafaktana sen verran, että kisaajina ovat maailman kovimmat täysiveriset laukkahevoset, pääsy mukaan kilpailuun riippuu mm. aiemmin voitetuista palkintosummista, menestyksestä muissa arvokilpailuissa - sekä tietenkin kohtuullisen mojovan osallistumismaksun pulittamisesta. Ilmoittautuminen Cup'iin vie yhteensä yli 50 000 dollaria. Koska suuri osa hevosista on kansainvälisiä laukkatähtiä, niiden ja niiden seurueiden eli hoitajien, valmentajan ja jockeyn tuonti maahan maksanee myös sievoisen summan. Kisattavan matkan pituus on reilut kaksi mailia eli 3200 metriä ja kilpa käydään ruohoradalla. Tämän vuoden palkintosumma oli rapiat kuusi miljoonaa aussidollaria sekä päälle mainetta ja kunniaa, ja vaatimattomasti 125 000 dollarin arvoinen, 18 karaatin kullasta muovattu palkintopysti. Melbourne Cup on varmaankin tämän maan pisimpiä yhtäjaksoisia perinteitä, sillä kisat on pidetty melkeinpä tauotta vuodesta 1861 lähtien.

Vaikka päivä herätti myös uinahtaneen heppahullun - harrastin lapsena periaktiivisesti hevosia -, pääjuoni suurimmalle osalle ausseja Cup-päivänä on vallitseva vapputunnelma ja iloinen rieha. Työpaikoilla ympäri maata järjestetään Melbourne Cup luncheon'eita eli Cup-lounaita, joko oman työpaikkani tapaan työpaikan kokoushuoneeseen buffettina kattaen, tai sitten kollegat ulos syömään vieden. Päivä eteni käytännössä niin, että vähän ennen puoltapäivää saavuttiin kreppipaperein koristeltuun kokoushuoneeseen ykköset päällä, aluksi tarjoiltiin kuohuviinilasilliset ja pian korkattiin ihanuuksia notkuva buffet-pöytä. Lautasille kertyi muun muassa poikkeuksellisen mehevää grillikanaa, erilaisia kotitekoisia salaatteja kuten viher- ja hedelmäsalaattia, sekä kuskus- ja perunasalaatteja. Lisäksi löytyi pastaa, erilaisia piiraita, kaksi isoa vadillista sushirullia ja mitähän vielä. Tietenkin jälkiruuat erikseen, paakaroituina suklaaruutuja/brownieseja sekä keikauskakkua tuorejuustokuorrutuksella. Juomaksi olisi ollut kuoharin lisäksi valkoviiniä ja olutta, mutta puolitoista lasillista kuoharia kesken työpäivän oli itselleni tyystin riittävä annos.

Ennen laukkakisan alkua olisi ollut mahdollista käydä lyömässä vetoa jossain virallisessa moneybet-paikassa (en ole yhtään perillä minkäänsortin vedonlyönnistä joten tästä en tiedä enempää), lisäksi järjestettiin toimiston sisäinen vedonlyönti eli yhden dollarin hintaan sai hatusta arvan = hevosen numeron. Voittoja jaettiin siten, että ensimmäiseksi, kolmanneksi ja viimeiseksi tulleiden hevosten numeroilla voitti eri summia, potti taisi vaihdella välillä $20-50. Vähintään voittohevosten veroisia päivän tärkeysjärjestyksessä ovat katsojien asut. Paikan päällä Melbournessa etenkin naisten asujen pitää olla viimeisen päälle ja pisteeksi iihin vielä näyttävä hattu. Myös Perthin kaduilla näki tänään kauniita mekkoja ja jakkupukuja, muutamilla innokkailla keikkuivat myös ne hatut tai muut pääkoristeet. Itse en tätä dress up - teemaa tajunnut ennakkoon ihan vaaditussa laajuudessa, mutta lähdin aamulla töihin omasta mielestäni särmänä ja simpsakkana jakkupuvussa - päällä mustaa, harmaata ja valkoista. Olen aiemmin (aluksi tahattomasti, sittemmin antaa mennä-asenteella) jonkun verran rikkonut toimistokoodia vastaan liikkumalla värikkäämmissä vaatteissa kuin muut, eli päällä ei ole läheskään aina liituraitaa, vaan kukkaishameita, ja kauluspaitojen sijasta siistejä trikoopuseroita. Nyt siis omalla mittapuullani panostin erityisesti toimistokoodin tyyliin. Kuinka ollakaan, heti aamulla useampi ihminen tuli sanomaan, että mitä on tapahtunut - missä ovat kaikki minulle ominaiset värit? Paras kommentti tuli eräältä iäkkäämmältä miespomolta: älä nyt sinäkin ala värisokeaksi niinkuin nuo muut (viittaus toimiston naisiin, joilla pikkumustat). Ensi vuonna päähän hattu, värikäs sellainen!

Ai juu, ne laukkakisat. Kilpailu oli itse asiassa kiinnostavampi kuin ennakkoon odotin, ja eliittihevosten menoa oli vaikuttavaa katsella kokoushuoneen screenilta, työkavereiden hurratessa ja kannustaessa ympärillä. Voi vain kuvitella sitä treenaamisen ja huolenpidon määrää, mitä hevosta kohti käytetään, jotta tälle arvokisatasolle pääsee. Voittajaksi selviytyi ranskalaiskilpuri Dunaden, omistajanaan sheikki ja jockeynaan pikkuruinen ranskalainen Christopher Lemaire, hän saapui maahan vasta eilen ja tänään voitti Cupin. Sitä en tiedä, onko sama jockey ratsastanut Dunadenilla paljon ennenkin, eli pitääkö jockeyn ja hevosen treenata hyvin yhteen, ennen kuin tällainen voittosuoritus saadaan aikaan. Dunaden puolestaan on ollut Australiassa jo hyvän tovin, karanteenissa ja tottumassa ilmastoon. Ensimmäiseksi Cupiksi tämänpäiväinen kisa oli ehdottomasti sopiva aloitus, sillä voittaja ratkesi vasta maalikamerakuvista - Dunaden ja Red Cadeaux-niminen englantilaisratsu saavuttivat maaliviivan melkein sekunnilleen yhtä aikaa. Itselleni ehkä suurin yllätys oli, että suomalaisiin raveihin tottuneena tässä kisassa ei juostu useampia lähtöjä, jotka olisivat huipentuneet siihen varsinaiseen kuningaslähtöön. Lähtöjä oli tasan yksi, ja kilpa oli ohi alle kymmenessä minuutissa. Ehkä laukkarataa ei voi käyttää montaa kertaa päivässä, ettei nurmi mene pilalle ja riskeeraa kalliiden luksushevosten jalkoja. Oma teoriani. Päivän tunnelma oli kuitenkin upea, ruuat maukkaita ja oli hauska nähdä työkavereita parhaimpiinsa pukeutuneina, erityisesti eräs tiukka naisjohtaja finanssipuolelta yllätti pinkillä sulka-harso-pääkoristeellaan. Kuin työpaikan vappu ja pikkujoulu yhdessä.

Tältä se näyttää, kun eliittihevonen voittaa. Kuva jostain aiemmasta Cupista [Google-kuvahaulla].

Suosittu aussijulkkis (laulaja?) Olivia Newton-John vasemmalla sekä itselleni tuntemattomia muita julkkiksia, näyttämässä  Cup-asumallia [Google-kuvahaulla].

Rakas päiväkirja

Lauantai-sunnuntai on ollut suuri Grand Final - viikonloppu, siis footiessa tietenkin. Jotkut itärannikon joukkueet siellä pelasivat, joten ei kiinnosta. Sen verran on kuin onkin kotikaupungin Westcoast Eagles-fanitus tarttunut, että olisin ehkä saattanut katsoa pelejä, jos omat poijjaat olisivat siellä kamppailleet. Perthin kulttuuri- ja tapahtumakulmilla, Northbridge Piazzalla, pienessä puistossa on jättimäinen ulkoilmanäyttö, jolta finaalipelejä pystyi seuraamaan. Varmasti olisi ollut paikkakunnan vetonaula ja kansanjuhlan tyyssija Eaglesien pelin katsomiseen. Nyt nurmikolla näytti makoilevan vain muutamia erityisen footie-kiinnostuneita (tai aurinkoisesta, ihanasta päivästä muuten vain nauttivia) henkilöitä. 

Footien töllöttämisen sijasta kävin sivistämässä itseäni kaupungin kahdessa taidemuseossa, Art Gallery of Western Australiassa sekä PICA:ssa eli Perth Institute of Contemporary Arts'issa. WA:n taidemuseossa on esillä peruskattaus eurooppalaista, lähinnä brittiläistä maalaustaidetta 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun, ja siitä eteenpäin painotus kääntyi enemmän australialaistaiteilijoihin. Loogista toki, koska eurooppalaiset saapuivat Perthiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja eivät tänne ensimmäisinä taiteilijat muuttaneet - toisin sanoen kotimaista taidetta on enemmän tuotettu vasta 1800-luvun lopulta lähtien.

Kokoelmien suppeudesta huolimatta museo oli mukava käyntikohde, itse rakennus on minusta etenkin sisältä tyylikäs ja toimiva museoksi. Se koostuu kahdesta osasta, joista toinen on alkuperäinen Perthin oikeus- ja poliisitalo 1900-luvun alkuvuosilta, ja toinen osa on modernimpi, olisiko 1980-luvulta. Oikeustalon puolella on jäljellä pari wanhan ajan putkaa sekä oikeussali, jonne pääsee fiilistelemään sadan vuoden takaisissa Law&Order-tunnelmissa.

Enemmän olisin kuitenkin kaivannut australialaisten ja erityisesti WA:n omien kasvattien teoksia näytille, nyt tarjonta oli pitkälti sitä samaa eurooppalaista, mitä vanhan kontinentin museoissa näkee. Tosin WA:n taidemuseossa ei ollut nähdäkseni mitään erityisen nimekkäitä töitä. Sulat hattuun Ateneumille, Tennispalatsille ja Kiasmalle Helsingissä, koska tämän kolme kertaa isomman kaupungin taidemuseo jäi kirkkaasti noiden kolmen varjoon. Lähestulkoon parasta antia oli, kuten usein muulloinkin vastaavissa paikoissa, museon myymälä. Kekseliäimpiä ja kauneimpia matkamuistoja, lahjoja ja koristeita, sekä kivoja kortteja ja minijulisteita saa usein juuri museoista.

Perthin kulttuurikeskuksen eli museoiden, teatterin, modernin taiteen gallerian sekä kirjaston muodostaman aukion nurkilta.

Naapurissa sijaitseva PICA eli modernin taiteen näyttelytila sen sijaan yllätti positiivisesti. Jo WA:n taidemuseon puolella huomioni kiinnittyi yhteen tiettyyn valokuvateokseen, monitulkintaiseen ja kauniseen The Bride of the North, tekijöinä nuoret monialaiset kyvyt Tarryn Gill ja Pilar Mata Dupont. Kappas kätevyyttä, kun kävelin WA:n taidemuseosta ulos, näin samojen leidien yksityisnäyttelyn julisteen PICA:n seinässä. 

Valokuvista ja videoista koostuva näyttely teki todella vaikutuksen. Tämä täkäläinen taiteilijaparivaljakko yhdistelee töissään kuvastoa ja kerrontatapoja niinkin erilaisista, mutta yllättävästi yhteensulautuvista lähteistä kuin 50-luvun Hollywood-musikaalit ja glamour, saman aikakauden armeijapropaganda ja naisvoimistelu / olympiahuuma, pin up, burlesque ja sukupuoliroolit,  sekä katoliset pyhimyskultit ja alttaritaulut. Naiset sekä esiintyvät kuvissa itse, että valo- ja videokuvaavat muita. Harmillisesti en saanut näyttelystä kuvia, sillä hetkisen (epäonnistuneita otoksia) näpsittyäni sain kuulla, että kuvauskieltohan siellä oli. Enemmän tietoa tämän jo kymmenen vuotta yhdessä työskennelleen kaksikon töistä linkistä: http://www.tarrynandpilar.com/

Kun itseään sivistää, tulee tunnetusti nälkä, joten suunnistin Northbridgeen etsimään kahvilaa, josta saisi all day breakfast'ia eli kokopäivän aamupalaa. Yleensä se on paahtoleipä lisukkeilla kuten munakokkelilla, grillatuilla tomaateilla ja tuoremehulla. All day brekky'ssa on se kätevä puoli, että sitä saa vielä lounasaikaan, mutta se on usein lounaslistan annoksia edullisempi ja täyttävämpi. 

James Streetilta löytyikin juuri sopiva kahvila, Pancakes & Grill eli pannareita ja grilli kuumana. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa, alla annos. Jäi puolet syömättä, oli niin paljon evästä. Täkäläiset pancakes'it eivät todellakaan ole mitään Suomen vesilettuja tai eilisestä kaurapuurosta pyöräytettyä pannaria (ettei mene tähteet hukkaan), vaan lähinnä litistettyjä, kahvitassin kokoisia tuhteja muffineita. Muuten oli oikein maistuva annos, mutta nakeissa oli joitain kummallisia ryynejä (rustoja? yäk), joten niistä kaksi jäi lautasen reunalle. Yhden söin ihan uhmamielessä.

Aamupala nimeltään Aussie Sunrise. Ei muuten ollut lounasta halvempi, tällä kertaa meni $22.  Keko pannarien päällä on voipallo. 

Viikonlopun mittaan

Tänä viikonloppuna tunnelma Perthissä on ollut suorastaan käsinkosketeltavan innostunut, kaupungin footie-joukkue nimittäin pelasi melbournelaisjoukkuetta vastaan paikasta loppuotteluun. Innostus on tosin sunnuntain mittaan haalistunut Westcoast Eagles - joukkueen häviön ja pronssiottelupaikan näpeistä valumisen myötä. Footie, football eli aussijalkapallo on laji, josta en ollut ennen tänne muuttoa kuullutkaan. Kyse ei siis ole meikäläisten tutusta jalkapallosta, joka täällä kuin myös Amerikassa tunnetaan nimellä soccer. Nyt footiesta pitäisi olla kiinnostunut ja innoissaan vähän siellä ja täällä, sillä Eagles'ien menestys on ollut päivänpolttava puheenaihe jo useita viikkoja. Tunnustan jo kärkeen, että en tiedä lajista juuri mitään, enkä ole seurannut pelejä, mutta sitä ei ole voinut välttyä oppimasta, että lajilla on todella vankka kannattajapohja täälläpäin mannerta. Kuulemma rugby on toinen suurlaji, mutta sen perustavimmanlaatuiset kannatusalueet ovat tietääkseni itärannikolla ja Uudessa-Seelannissa. Footie näyttää päällepäin amerikkalaisen jalkapallon ja rugbyn sekoitukselta, jota pelataan lähes pyöreällä kentällä sukkulamallista palloa heitellen ja potkien, ilman suojavarusteita (kummallisen pikkuruisissa shortseissa ja hihattomissa paidoissa), ja johon kuuluu näyttäviä hyppyjä, loikkia, syöksyjä ja heittoja.

Siellä se footy on, siis se pallo. Ihmistornin päällä. Kuva Google-kuvahaulla.

Koska emme älyä footien päälle, harrastimme tänä viikonloppuna toista täkäläistä vakioajanvietettä eli ostoskeskuksissa pyöriskelyä. Footiesta ei kaupoissakaan eroon päässyt, sillä lähes jokainen myyjä halusi innokkaasti jutella matsista ja tuloksista, mukavaa sosiaalisuutta toki. Eräät tuttumme käyvät joka lauantai kierroksella jossain kaupungin kymmenistä ostoskeskuksista, ja olemme jokusen kerran lyöttäytyneet mukaan. Autottomina, tuttujen kyyditseminä ostarisuunnistus on itse asiassa ihan kiinnostava tapa oppia tuntemaan kaupunkia (mitä on missäkin päin ja miten sinne pääsee), lisäksi ostarien taattua ihmisvilinää on ihan mukava käydä katselemassa viikonlopun ratoksi. Perthin keskustakin onneksi on vilkas ostos-, kohtaamis- ja tapahtumapaikka, ja viikonloppuisin keskustan kaduilta löytyy jos jonkinlaisia esiintyviä taiteilijoita: osa tasokkaampia, osa taitojen puutetta valtavalla esiintymisinnolla paikkaavia.

Ostarien huono puoli on, että kauppatarjonta on lähes sama melkeinpä kaikkialla. Myymälöiden koko ja valikoima tosin jonkin verran vaihtelee ostarin koosta riippuen. Ehdoton suosikkimme - ja näköjään myös aasialaisten suosikki - on Harbour Town City Westin lähijunapysäkin vieressä. Tähän vanhanaikaisempaan ulkoilmaostariin on koottu valikoima erilaisia outlet- eli tehtaanmyymälöitä, ja hyvällä tuurilla shoppailulauantai tai -sunnuntai tuottaa mukavan pussillisen edullisia löytöjä. Valtavasti maallinen omaisuus ei ole karttunut ostariviikonloppujen tuloksena, sillä enimmäkseen ostarivaeltelun tarkoitus on katselu ja ihmettely - sekä tavaramäärien että kanssaostelijoiden. Lounassuunnitelmana ostari kannattaa vain, jos siellä sattuu lounasaikaan olemaan, ei siis mikään erityissuositeltava vaihtoehto.  Ruokapaikkatarjonta on kokemustemme mukaan amerikkalaista ja kanadalaista tasoa parempaa, mutta mitään gourmeeta on turha hakea. Vakiovarusteluna löytyy peruskebab- ja purilaiskojuja, erilaisia aasialaisia mättöjä (intialaista, kiinalaista, japanilaista), sekä tietenkin paakkelssi- ja voileipäkahviloita. Suosikkivälipalani on kätevä ja raikas smoothie, tuoreista hedelmistä, marjoista ja jäästä tilauksesta pyöräytettävä pirtelö - tosin Singaporen kojujen smoothiet olivat vielä tuoreempia ja maukkaampia! Myös kevätrullilla jaksaa yllättävän pitkään, ajavat tismalleen saman asian kuin karjalanpiirakat Suomessa.

Morley Mall eli Morleyn kaupunginosan ostarilta.