Normiesineet Australiassa, oudot Suomessa

Talvi on tullut taas Perthiin ja lumen ja pakkasen sijasta se tarkoittaa suomalaista syyskuun säätä - välillä kirkasta ja aurinkoista, välillä sateista; sekä lehtensä menettäviä puita. Osa puista on ikivihreitä joten aivan paljasta ei tule, mutta pohjoisen pallonpuoliskon lajit kuten plataanit (vaahteran oloiset) kellastuvat ja tiputtavat lehdet. Myös toppatakkeja, villakangastakkeja, talvisaappaita ja pipoja alkaa nähdä kaduilla, koska onhan aamuisin ja iltaisin peräti niinkin kylmää kuin +10 astetta.

Talvi tietää myös sitä, että käyttöön otetaan talvivarusteita, jotka ovat hieman erilaisia kuin Suomessa. Samassa hötäkässä listasin myös muita jokapäiväisiä asioita, joita ei Suomessa (enää) juurikaan tapaa.

1. Ovituke eli draft stopper, vedonpoistaja

Näitä käsittääkseni käytetään muuallakin kuin Australiassa, eikä näitä ole joka kodissa Perthissä, mutta näitä kuitenkin myydään esim. Postissa ja osalla porukasta on etuoven tukkeena tälläinen. Sen sijaan, että talossa olisi kynnys, jottei lattian ja oven väliin jää rakoa, rako tukitaan erikseen jonkinsortin kangasmakkaralla: sen voi tehdä itse, taitella kynnysmatosta, tai ostaa kaupasta valmiina. Tällaiset eläinhahmoiset ovat tavallisia, muotoina ennakkoluulottomasti esim. käärme tai mäyräkoira.

Tällaisella tupa lämpimämmäksi. Kuva verkkokauppa Ali Baba.

2. Kaasu- tai sähkölämmitin

Tästä olen kertonut moneen kertaan aiemminkin. Taloissa Perthissä ei yleisesti ole vesikiertoisia seinäpattereita, eikä myöskään sähköpattereita. Uudemmissa asumuksissa yleensä on ilmastointilaite joka myös lämmittää, kuten meillä. Eli olohuoneen seinän ylärajassa möllöttää ilmalämpöpumpun näköinen kapistus, joka puhaltaa viileää tai lämmintä ilmaa (huom. joillain onnekkailla on myös makkareissa sama, ei meillä, koska se maksaa ekstraa asentaa).

Meillä on kannettava sähkölämmitin, joka puhaltaa lämmintä ilmaa kuin hiustenkuivaaja. Sitä kanniskelen talvisin mukanani huoneesta toiseen, eli herätessä laite käyntiin makkarissa, suihkuun mennessä laite puhaltamaan kylppäriin, ja aamukahvia juodessa vehje baaritason alle keittiöön. Myös kuumavesipulloja kuulemma täällä käytetään lämmittämään peti, mutta itse en ole käyttänyt.

3. Pussihuopa

Torkkupeittoja on toki Suomessakin yleisesti, ja ihan tavallinen huopa on varmasti yleisempi kuin tällaiset pussihuovat. Mutta näitäkin myydään esim. Postissa, joten kaipa niitä joku ostaa ja käyttää. Varmaan enemmän on kyse "novelty" eli hupijutusta, mutta aika laaja valikoima kuitenkin olisi tarjolla etenkin lapsille kalanpyrstöhuopia kavereiden kanssa hengailuun (pelaamiseen, lukemiseen tms. paikallaan tapahtuvaan aktiviteettiin), kun talo ei oikein lämpiä noilla em. puhaltimilla eikä ovistoppari tuki kaikkea vetoa.

Itse neulottu pyrstöpeitto. Huopaisia vastaavia saa verkkokaupoista tai Australian Postista.

4. Haudutuskattila, crock pot tai slow cooker

En itse edes tajunnut, että tämä vehje on erityisen australialainen, ennenkuin kaveri vinkkasi asiasta. Meilläkin on haudutuskattila, mutta se on käytössä lähinnä glögintekoa varten talvisissa pippaloissa, tai silloin, kun E:n äiti on kylässä ja kokkailee curryä, lammaspataa ja muita herkkuja siinä. Pataan pilkotaan ainekset aamulla ja haudutetaan koko päivä iltaruokaa varten. Eli jos vain viitsii nähdä aamulla vaivaa, töistä tullessa on ruoka valmiina.

Mielestäni haudutuskattila on muotijuttu ja välillä vähän kaikilla oli siinä kokattu lounas töissä mukana, mutta nyt innostus on laantunut ainakin jonkin verran. Suomalaisesta Ostos-tv-klassikosta aromipesästä haudutuskattila poikkeaa siinä, että tämä on sähkölämmitteinen ja jätetään päälle koko päiväksi tai yöksi ruokaa hauduttamaan.

Meillä haudutuskattilassa tehdään lähinnä glögiä. Kuva Harvey Norman - tavaratalo.

Muut Aussilan outoudet

5. Piikkilukko

Tämä on kohtuuyleinen vessan lukon malli, täysin päätön. Ainakin meillä piikkilukko saattaa jumittua alas niin, että kun vessasta lähtee ja painaa oven kiinni, ovi jää lukkoon. Silloin täytyy ottaa käyttöön aputyökalu eli jalkapallon pumpun piikkipää, joka on riittävän kapea ja jämäkkä, että sillä saa painettua piikkilukon auki ulkopuolella olevasta reiästä. Jos piikkipää menee joskus hukkaan niin silloin ei varmaan auta muu kuin pissiä housuun ovea takoen.

Toinen yleinen malli on ovennupin tai ovenkahvan päällä oleva pieni väännettävä namikka, josta ei yleensä koskaan tiedä, onko se lukossa, koska jos nuppia tai kahvaa kääntää sisäpuolelta käsin, lukko aukeaa automaattisesti - vessan sisältä ei siis voi testata mitenkään, onko lukossa vai ei.

Piikkilukko koko komeudessaan. 

Pelastusreikä, josta piikin voi tökätä pois pohjasta.

6. Lankapuhelin

Lankapuhelin on tietenkin suomalaisillekin tuttu kapine, mutta ainakin täällä Perthissä oletus on, että ihmisillä yhä on kotipuhelin. Kotipuhelinnumeroa kysytään joka kaavakkeessa ja esim. nettioperaattori haluaa sen aina, jos heiltä yrittää tilata ADSL-nettiliittymän, koska he haluavat soittaa numeroon varmistaakseen, että verkkoyhteys on olemassa asunnossa. Perthissä ei edelleenkään ole läheskään joka paikassa kaapeliyhteyttä - odottelemme yhä hallituksen lupaamaa ja rakentamaa NBN-eli valokuitukaapelia, joka ehkä joskus vuonna 2020 saavuttaa meidän kulmamme.

Lankapuhelinta käytetään työpaikoilla yleisesti ja itse inhoan avokonttorissa soittelua, koska 10 lähintä kollegaa kuulevat joka puhelun ja puheluun on vaikea keskittyä yleisessä toimistohälyssä. Ei siis ole mahdollista mennä kännykän kanssa jonnekin hiljaiseen nurkkaan, koska työkännyjä ei ole, ainakaan julkissektorilla muilla kuin aivan ylimmillä pampuilla.

Puhelin on ollut omassa työssäni viimeiset 6 vuotta jopa tarpeellisempi kuin sähköposti, koska läheskään kaikkiin paikkoihin ei edes ole sähköpostia (esim. pienempiin yrityksiin), sähköposteihin ei aina vastata ja jos vastataan, kahdesta kysymyksestä vastataan vain yhteen. Itse sovin asiat paljon mieluummin meilillä kuin puhelimessa, koska siitä jää kopio, mutta minkäs teet, kun muut jostain syystä vierastavat sähköpostia ainakin täällä Perthin perähikiöillä ja pikkukunnissa. Nykytyöpaikallani olennaiset sähköpostit myös tulostetaan kansioihin, mikä on ehkä aataminaikuisin systeemi auringon alla.

Lankapuhelin ja puhelinvastaaja, totta kai kätevämpi kuin sähköposti.

Hometta ja hymyjä eli Australian erikoisuuksista

Blogin pitäminen on aallokkoista touhua sikäli, että välillä siinä on hyvässä myötätuulessa ja juttuideoita ja kirjoitusinspistä piisaa. Välillä taas on sellaisessa alhossa, jossa ei juuri mikään nappaa eikä tuulta ole purjeissa ollenkaan. Johtuen siitä, että mikään erityinen ei arjesta pistä silmään jutunjuuren arvoisena asiana. 

Oman blogini idea on alusta saakka ollut toimia kuulumisten kertomisvälineenä kotijoukoille Suomessa, sekä ihmettelyn ja kulttuurierojen vertailun lähteenä muille Perthiin tai Australiaan muuttoa suunnitteleville. Sittemmin tästä on muokkautunut yleisen ulkosuomalaisuuden pohdiskelun paikka. Mutta entäs, kun ulkosuomalaisuuskin tulee niin osaksi arkea, ettei sieltäkään oikein pilkahtele erityistä kerrottavaa? Aijai ja voivoi.

No tokihan silti arkisimmastakin arjesta vielä löytyy kummallisuuksia, kun oikein katsoo. Kuten tällaisia:

1) Tervetuloa Australian talveen - sänky homehtui. En tajua, miten tämä on päässyt tapahtumaan, koska meillä on aiempia vuosia kuivempaa ja lämpimämpää sisällä. Parin vuoden takaiseen duplex- eli paritaloasuntoon verrattuna pikkuinen kerrostalokolmiomme on suorastaan palatsi. 1970-luvun lopun duplex kun oli lähinnä tiilistä tehty teltta, eli ikkunoista ja ovien raoista veti ja nippanappa ei satanut suoraan sisään. 

Olen jo pidempään ollut havaitsevinani homeen hajua nukkumaan mennessä, ja epäilyksen kohteita ovat olleet mm. melamiininen yöpöytä, paperinippu väikkäriin liittyviä tulosteita sängyn alla (joka odottaa lukemista... ihan pian), ehkäpä itse kokolattiamatto, mikä olisi ollut todella rasittava ison remontin lähde näin alle vuoden vanhassa asunnossa, ja mitähän vielä. Vihdoin älysin nostaa patjan pois ja mäntypuinen sängyn pohjasäleikköhän se syyllinen oli. 

Jostain ihmeen syystä yksi lankku on homehtunut, mutta ei ole onneksi levinnyt patjaan tai muualle lautoihin. Nyt ihmettelemme, että mitäs seuraavaksi, koska home ei lähde harjaamalla (yritin), ei sitä uskalla pesuaineillakaan kastella lisähomehtumisen pelossa, ja aurinkoon ja tuulettumaan ei ole asiaa vielä moneen viikkoon näissä rankkasateissa. Muilla sama ongelma? Vinkkejä otetaan vastaan.

2) Suomalainen on vihdoin oppinut ottamaan vastaan kohteliaisuuksia. Jostain kumman syystä suomalaiset ylipäätään ovat todella vaivautuneita, kun heitä kehutaan. Kulttuuriin kuuluu, että kehumisen kohdetta pitää äkkiä vähätellä - kai siksi, ettei vaikuttaisi leuhkalta? 

Täällä on kohtuullisen tavallista, että tuntemattomatkin saattavat sanoa jonkun kohteliaisuuden ohikulkiessaan. Joskus juhliin tälläytyneenä, junassa matkustaessa, olen saanut kehuja useammaltakin kanssamatkustajalta, mikä häkellyttää vaikka tietysti myös ilahduttaa. Suomalaisen vakiovastaus tietenkin on luokkaan "ai tämä vanha rätti, ei en nähnyt yhtään vaivaa, kunhan heitin päälle, joo tukkakin on miten sattuu jne." 

Olen vihdoin älynnyt ja päässyt vaiheeseen, jossa onnistun sanomaan sen kaikkein vaikeimman sanan: kiitos. Ei mitään muuta. Tai enintään: kiitos, onpa kivasti sanottu. Ei selittelyjä, ei vähättelyjä, hymy päälle ja se on siinä. Aussit lähinnä häkeltyvät, jos heidän kehujaan alkaa torppaamaan. 

Päällenäkyvästä kiitoksesta huolimatta on silti edelleen vaikea tosissaan uskoa kehuja, miksi lie? Eilen työpaikan hississä tuntematon nainen kehui sukkahousujani - raidalliset puuvillapögät, että tarkenee Perthin talvessa. Hänen mielestään ne olivat todella coolit. Aloin välittömästi epäillä, että onko kehu ehkä piilotettu piikki, ja todellinen viesti oli, että "ei tuollaisissa valtion virastoon johtotehtäviin". Mutta miksi ihmeessä? Kiitin tietenkin, ja tukahdutin epäilykseni. Mitä järkeä on vaania ja nuuskia vainoharhaisena negatiivisuutta ja mollausta? No worries ja menoksi.

3) Hyvä pinnallisuus. Tässäpä sanapari, joka ei suomalaiselle avaudu ainakaan positiivisena ilmiönä. Ja silti se voi sitä olla. Aussit eivät ole samanlaisia pepsodent-hymyilijöitä kuin jenkit, mutta perusasetus useimmilla sosiaalisissa tilanteissa on ystävällinen pirteys. Kun asioit kenenkään kanssa, olipa se kassa tahi vaikka työkaveri, jota et yleensä juuri näe, asiaan kuuluu hieman rupatella, jotta kummallakin on mukavampi olla toisen läheisyydessä. Esimerkki:

Meidän parkkihalliin on ilmaantunut aavistuksen epäilyttävä auto, eli sellainen, josta on rekisterikilvet poistettu ja tuulilasissa nippu parkkisakkoja. Aikani sitä katseltuani soitin varmuuden vuoksi poliisille, jos kyseessä on vaikka varastettu omaisuus. Poliisi tuli asiaa tutkimaan eilen ja menin avaamaan ovet, että pääsee sisälle. Oli kohtuullisen koominen tilaisuus seurata vierestä, kun poliisi tutkii autoa, mutta silti vääntää jonkinsortin small talkia. Asiaan kuin asiaan nyt vain kuuluu, että ollaan kohteliaan mukavia, oli tilanne (melkeinpä) mikä hyvänsä. 

Suomalaiselle tämä ystävällinen kuori voi tuntua juurikin kuorelta, ja joitakin piirre ärsyttää: miksei voi vain olla aidosti tuppisuu tai mököttää, jos on huono päivä? Ei voi aina olla hyvällä tuulella!

Itse olen kovasti tykästynyt tähän "väännä vaikka väkisin iloista naamaa"-kulttuuriin, koska esim. töissä on sata kertaa helpompaa puurtaa, kun kukaan ei jurnuta henkilökohtaisista ongelmistaan tai huonosta päivästään. Toki meidänkin työpaikalla on klikkejä, juoruja ja pahanpuhujia, mutta päin naamaa ei olla kellekään ilkeitä tai töykeitä. Onko tämä epärehellistä, vai sosiaalisten tilanteiden fiksua voitelua kaikkien eduksi? 

Itse olen kallistunut jälkimmäiselle kannalle. Negatiivisuus herättää ja vetää puoleensa negatiivisutta, ja suomalaisessa voivottelukulttuurissa usein lähtee kierre päälle, jossa jokainen alkaa avautua omasta ketutuksestaan, mikä taas ruokkii sitä lisää. Helpompaa on kaikille, kun ei ketuta laisinkaan :D

Kuvitukseksi asiaan liittymättömästi: kortteja, joita askartelin suomalaisten käsityötuokiossa Perthin Suomi-koululla/kirkolla viikko sitten. Olipa  mukavaa ja rattoisaa!

Talvi Perthissä eli sisälle jäätyy

Talvi on taas Perthissä ja täällä on kylmintä neljään vuoteen: Perthissä kävi yöpakkasella 0.7 asteen verran ja syrjemmällä eli Perthin kukkuloilla elohopea hipaisi jopa puolitoista astetta pakkasen puolella. Tämä ei kuulosta paljolta, mutta kaupungissa, jossa ihmiset ovat tottuneet +20-45 lämpötiloihin, kaikki alle kymmenen plusasteen on uutismateriaalia. Ja nollakelit sitäkin enemmän.

Ensimmäisenä vuotena Perthissä talvi oli järkytys ja shokki kylmän sisälämpötilan vuoksi. Olen tästä ennenkin kirjoittanut ja jokainen Australiassa asuva suomalainen on samasta valittanut vähintään kymmenen kertaa aussivuosiensa aikana, mutta kertauksen vuoksi ja uusille lukijoille: täällä ei harrastettu talojen eristämistä juuri lainkaan, ja paremmat eristykset ja tiiviimmät ikkunat näyttävät olevan viimeisen vuosikymmenen juttu. Sitä vanhemmissa taloissa falskaa ja vetää joka raosta, esim. oven alta, kun kynnys ei sitä kunnolla tuki, tai ikkunoista, joita yksinkertainen lasi ei jaksa lämmittää.

Asuminen uudessa kerrostaloasunnossa on paljastunut erittäin energiatehokkaaksi lämmityksen ja ilmastoinnin osalta. Kyllä meilläkin ilma viilenee yöllä, mutta lämpiää taas pian aamulla, kun nappaa ilmastoinnin lämmitykselle viideksi minuutiksi. Sitten tarkeneekin tupakeittiö-olkkarissa oleilla. Enää ei ole tarvinnut turvautua aiempien asuntojen konsteihin, eli kannettava sähkölämmitin mukaan vessaan aina siellä asioidessa; retkeilyyn sopivat fleecevaatteet monikerroksisina päällä sisällä, jne. Normipyjama ja huppari riittävät aamupalloiluun, mitä nyt välillä joutuu huopa päällä keittämään kahvia, kun lämmitin vielä lämmittää.

Tosin tänä aamuna käytin pikaisesti myös hätämetodia eli uuni päälle viideksi minuutiksi, sitten luukku auki, jotta tarkenin keittää kahvit keittiössä.

Näin 5+ vuotta aussilassa on vaikuttanut niin, että sisätiloissakin tuntuva vuodenaikojen vaihtelu on itse asiassa mukavaa. Ikuinen kesä alkaa - käsittämätöntä kyllä - kyllästyttää, jos ei koskaan koe mitään muuta. Perthin talvi on kylmimmillään kuin Suomen lokakuu ja ihan riittävän talvista ja pimeää näin Suomen talvea enimmäkseen inhoavalle (pimeyden takia). Päivänvaloa riittää talvellakin 11 tuntia, eli kun herää ennen seitsemää, ehtii hyvin pyydystää kaikki valonsäteet, joita päivästä irtoaa, vaikka pimeä laskeekin jo iltakuudelta.

Ausseille on edelleenkin suuri ihmetyksen aihe, miksi suomalainen ei pidä kylmästä. Heidän logiikkansa menee jotenkin niin, että jos on johonkin aina tottunut, kai siitä myös pitää tai ei ainakaan välitä. Selitän kerta toisensa jälkeen, että ei se kylmyys sinällään, vaan sisällä palelu, jota ei Suomessa käytännössä koskaan tapahdu. Sellaista taloa ei olekaan, jossa ei olisi lämmitystä, triplaikkunoita ja kunnon eristystä. Täällä puolestaan Salvos eli Pelastusarmeija kerää parhaillaan rahaa, jotta vähävaraiset saisivat lämmitettyä taloaan talven yli ja kodittomat jonkun suojan. Sähkö ja kaasu eivät ole halpoja, kun tupa vetää joka raosta niin, että lämmitysdollarit hukkautuvat harakoille.

Australiassa on laki, jonka mukaan sähköfirmat eivät saa katkaista sähköjä (ja lämmitystä, jos sähköllä), jos asiakas on todistetusti vähävarainen. Silloin pitää tarjota alennusta, valtion tukia, maksusuunnitelmaa jne. ja näitä siis itsekin työkseni valvon. Sen sijaan kaasun ei katsota olevan elintärkeä elementti, mikä on hieman ristiriitaista, kun monilla liesi toimii kaasulla, vesi lämpiää kaasulla, ja lämmittimenä voi olla kaasulämmitin.

Kaasu on sähköä halvempaa, joten kaasulämmittäminen olisi parempi vaihtoehto, kun on rahasta pulaa. Kaasulaskuihinkin saa osavaltiolta avustusta könttäsumman kerran vuodessa, mutta läheskään kaikki eivät tästä tiedä, vaikka kaasufirmoilla onkin velvollisuus asiasta kertoa, jos asiakas on todistetusti vähävarainen. Kaikki eivät halua paljastaa, etteivät rahat riitä - nähtävästi etenkin eläkeläisille on kova paikka hakea apua tai tunnustaa, että tiukilla ollaan.

Asuminen on yleisesti ottaen niin kallista Perthissä, että etenkin näin talvella huomaa, miten paljon kodittomia kaduilla on. Siksipä itsekin Salvoksen keräykseen osallistuin, koska mielestäni lämpimässä suojassa nukkuminen on osa perustavanlaatuisimpia ihmisoikeuksia fyysisen koskemattomuuden ja peruselintarpeiden täyttämisen ohella.

Viikonloppuisin eli kotona ollessa lämmitämme asuntoa pitämällä parvekkeen ovea auki, josta aurinko mukavasti porottaa sisään. Toinen tärkeä kikka on pitää kaikkien huoneiden ovet kiinni, jotta vain olkkaria täytyy lämmittää. Sekä aukoa ruoka- ja astiakaappien ovia mahdollisimman vähän, sillä uskomatonta kyllä, kaappeihin kehkeytyy kylmää ilmaa ja se virtaa sieltä ulos kuin jääkaapista, kun ovia aukoo. Ei ehkä koko huoneen lämpötilaan vaikuta, mutta tuntuu ikävältä, kun itse paistattelee lämmittimen hehkussa ja kurkottaa kahvikuppia häkellyttävästä kylmänhohkakaapista.

Kun siellä Suomessa ensi kerran tuskailette helteiden tai pakkasten kanssa, muistakaa, että siellä pääsee mihin tahansa sisätilaan sopivaan lämpötilaan suojaan, milloin vain. Kaikkialla ei sisätila auta :)

Parveke talviaamun auringossa. Tänään, kuten yleensä, on mukava poutasää. Lämpötila +7-9  aamusta ja iltapäivästä luokkaa +15-18 auringonpaisteesta riippuen. 

Ystävämme lämpöpuhallin puhaltamassa sänkyyn, että tarkenee nukahtaa.

Talvi ja tuuliviiri

Blogista lie käynyt ilmi, että minulla on vankkoja mielipiteitä ja naulaan ne lattiaan jos tarvitaan. Mutta. Olen - aiheesta riippuen - myös ailahtelevainen, eli riivin ne entiset mielipiteet sorkkaraudalla ja naulaan tilalle uudet vaikka huomispäivänä, jos parempia tulee eteen eli hoksaan, että eihän niissä entisissä nyt niin paljon järkeä ollut. Useimmiten heittelen mielipiteitä sinne ja tänne kuin kukkaistyttö terälehtiä. Joskus osuu jonkun tielle ja tekee jonkinlaisen vaikutuksen, joskus ei. Heittelen silti. Tällä kertaa mielipidelaarilla pengottavana Perthin talvi ja asenteeni sitä kohtaan.

Perthiin muuttaessa olin sitä mieltä, että eihän tätä kestä inuittikaan (se poliittisesti korrekti nimi eskimoille). Kesäkuussa tänne saapuessa ensimmäisen majapaikan ikkunat olivat aamuisin huurussa, minulla sisätiloissa jatkuvasti päällä puolet matkalaukun sisällöstä sekä Ikean huopa kuin villamuumiolla, ja silti paleli. Ei mennyt millään tajuntaan, miten mapallon lämpimimmällä mantereella voi mitenkään palella. Enemmän kuin Suomessa koskaan.

Tietenkin valitin asiasta joka käänteessä, kaikille joita kiinnosti tai ei kiinnostanut. Opin myös, että ausseille ei hyödytä valittaa, koska he eivät puolestaan voi ymmärtää, miten lumen ja jään maasta kotoisin oleva ei kestä kylmää. Heille ei sellaista konseptia olekaan, kuin "sisällä talvellakin rattoisan lämmintä, koska hyvä eristys ja keskuslämmitys".

No, siitä talvesta hatarassa 70-luvun omakotitalossa selvittiin jotenkuten. Seuraava olikin sitten helpompi ottaa vastaan upouudessa luksuskerrostaloasunnossa, jossa (edelleen yksinkertaiset) ikkunat olivat astetta tiiviimmät ja vetoisuutta ratkaisevasti vähemmän, koska ikkunoita oli vain yhdellä seinällä ja muut seinustat olivat väliseiniä naapureihin ja rappukäytävään. Lisäksi meillä oli lämmitys, eli rumpukuivain, joka hönki pyykkiä pyörittäessään koko yksiön luppoisanlämpimäksi kuin kenguruemon pussi. Talvi meni huomaamatta ohi, toisaalta Suomessa juhannusta viettäen, toisaalta lämpimän kämpän ansiosta, kolmannekseen silloisten kriisien kanssa painiskellen (parisuhde katkolla, kulttuurishokki jne.), joten sellaiset pikkuseikat kuin kehon lämpimyysaste eivät ole jättäneet mitään muistikuvia.

Seuraava talvi kului henkisesti paremmissa merkeissä, E:n kanssa uudessa osoitteessa, lähiöelämään palaten eli 70-luvun hatarassa paritalossa. Kolmanteen talveen mennessä olin jo tottunut ajatukseen aussitalo = iglu, joten varustauduin ennakkoon: hankin Kathmandu-retkeilykaupasta kunnon plyysit ja erävillavaatteet ihan kotonaoleilua varten. Yllättävän hyvin pärjäsinkin ilman lämmitystä. Eritoten, kun aurinkoisella säällä pidin aina kaikkia ovia auki napatakseni lämpötuulahduksen sisään, sekä kekkaloin nurmikolla valonsäteessä lämmittelemässä.

Neljäntenä talvena osoite oli taas kerran muuttunut. Mitä turhia asumaan peräti kokonaista vuotta samassa osoitteessa. Sammaloituu moisesta. Ei vaan, kyllä pysyvämpi osoite olisi jo ollut paikallaan, mutta kakkostalven kriisien jälkimaininki eli väliaikaiskodittomuus syötti vielä tänne saakka hankaluusliplahduksia (talven kaksi jälkeen asuin hetken aikaa kämppiksen kanssa, sitten kavereiden vierashuoneissa - siitä ikuinen kiitollisuus -, sitten lyhytkestoisessa vuokrakämpässä eli talven kolme iglussa). Tässä vaiheessa E ja minä olimme vihdoin päässeet asettumaan mieluisaan paikkaan asumaan, eli tähän nykyiseen asuntoomme, joka on jälleen kerrostalossa ja uudempaa sorttia. Samat edut kuin edellisessäkin kerrostaloasunnossa: tiiviimmät ikkunat, vähemmän ikkunoita ylipäätään, ja vähemmän ristivedon mahdollisuutta, kun kaikki ikkunat ovat samalla seinustalla. Lämpimämpää.

Kaikkea kerrostaloasuminenkaan ei pelasta, ja kun lopulta kypsähdin ainaiseen paleluun kathmanduihini kääriytyneenä, marssin ostamaan sähkölämmittimen. Kaverit suosittelivat kaasulämmitintä, mutta koska meillä ei ole kaasuliittymää muuten kuin kaasuhellaa varten, enkä oikein uskalla hääriä kaasupullojen kanssa kokemattomuuttani, valinnaksi kallistui sähkö. Koska aussit eivät nähtävästi ole kuulleetkaan vesikiertoisista pattereista tai mistään keskitetystä lämmittämisestä kerrostaloissa, tämä hiustenkuivaajan sukuinen lämpöpuhallin oli melkeinpä ainut kylmäntappovaihtoehto.

Nyt viidentenä talvena asumme edelleen toistaiseksi samassa asunnossa, uuden oman asuntomme valmistumista odotellen (minä tahansa päivänä nyt!). Eli talvi nro 6 tulee taas vietettyä eri osoitteessa. Näinä viitenä talvena asenteessani on tapahtunut seuraavaa: aluksi valitin, huokailin ja vuodatin, sitten ärsyynnyin omaan ja muiden valittamiseen, ja valitin valittamisesta. Sitten purin hammasta ja siedin. Sen jälkeen paneuduin ongelmanratkaisuun hankkimalla lämmitystä - vaatteita ja tohottimen. Välillä taas sorruin valittamaan, jonka jälkeen sorruin valittamaan valittajista. Huhhei mitä takinkääntöä. Tuuliviirimäisyys sinällään lämmittää, uskon.

Tämänhetkiseksi mielipiteekseni on muovautunut, että talvi on - - - itse asiassa ihan mukavaa aikaa. Minusta on kivaa, että vuodenaikojen muutoksen huomaa, ja jollain oudolla ja kierolla tavalla on kodikasta lämmitellä sen kuumailmapuhaltimen ja huovan alla. Aamuisin kannan sähkölämmittimen kylppäriin mukaan (tietysti kunnioittavan välimatkan päähän suihkukaapista eli vedestä). Mahtava fiilis, kun kuivatessa ei tarvitsekaan palella kylmäkellari-kylppärissä! Sen jälkeen siirryn tupakeittiöön, jossa napsautan olkkarin ilmalämpöpumpun päälle viideksi minuutiksi, asteina +28, että lämpiää äkkiä.

Kohmeiset sormet sulavat leivänpaahtimen tai kaasuhellan päällä veden kiehumista ja aamupalapaahtista odotellessa. Töissä viivyttelen tahallaan pidempään, koska toimistossa on lämmintä. Ulkona ei itse asiassa palele, ellei lähde liikkeelle kovin varhain aamulla. Auringon noustua asteita on siinä +15 paikkeilla, mikä on kiva ulkoilusää, kun pukeutuu sen mukaan.

Tämä talvi ei joko ole ollut yhtä kylmä kuin jotkut aiemmat, tai olen vain paremmin tottunut, sekä liberaalimpi lämmityksen suhteen. Yllättävien jättisähkölaskujen hysteerisenä pelkääjänä olen aiempina vuosina niuhottanut ankarasti minkään lämmittimien käytöstä, mutta nyt olen muuttunut tässäkin aussiksi: "no worries!" Jos nyt muutaman kympin enemmän maksaa mukavuudesta, niin anti mennä. Laissez faire.

Perthin talvi. Tekojää ja saippuakuplalunta - huomaa t-paita-luistelijat. Oikeaa ei täällä näe, vaikka itärannikolla lunta satoikin tänään, poikkeuksellisesti. Kuva (c) Fremantle Winter Festival.

Top 4 uussaussin hyväksymää elämänfaktaa

Nonni, nyt se on tapahtunut. Olen marinoitunut tässä aussikulttuurissa riittävän kauan, että se on uponnut luihin asti. Olen muuttunut aussiksi. Ainakin siitä näkökulmasta, mitkä asiat ovat nykyään itselleni normaaleja, eli mitkä entiset ärsytyksenaiheet ovat ihan ok status quo. Huomaan sen näistä tavallisista Australiaan äskettäin tulleiden suomalaisten valituksenaiheista:

4) Talvella on sisällä kylmä / Suomessa on paremmat talot.

Kaveriporukassa ei näistä enää samalla antaumuksella purnata, koska kaikki olemme olleet täällä riittävän monta vuotta tottuaksemme ajatukseen, että talviaamuna kannattaa ottaa kannettava lämmitin mukaan vessaan, ettei kankku jäädy renkaaseen kiinni. Huomasin kuitenkin aiheesta urputettavan Suomalaiset Australiassa (tai Perthissä, en muista kummassa) facebook-sivulla, ja pitkä litaniahan siellä oli suomalaisten avautumisia aiheesta.

Kuulemma kukaan ei ole koskaan palellut missään niin paljon kuin täällä lähes-ympärivuotisen auringon maassa. Ja se on vieläpä mitä suurimmalla todennäköisyydellä totta. Vaikka Aussilassa ei sada lunta, se ei tarkoita, ettei tule kylmä. Suomessa ei palele, koska ulos pukeudutaan järkevästi - kun teini-iän pipottomuuskapinasta pääsee - ja sisällä on triplaikkunoiden vangitsema keskuslämmitys.

Australiassa sen sijaan vähän joka rako vetää, 1980-lukua vanhemmissa taloissa saattaa vessan tuuletus olla hoidettu suoraan ulos räppänällä, jossa ei ole minkään valtakunnan sulkuluukkua, ikkunat ovat yksikerroksiset ja eristystähän ei tunnettu ainakaan 20-30 vuotta sitten. Lämmityksestä puhumattakaan. Jos lämpöä haluaa, on hommattava oma kaasu- tai sähkölämmitin tai parhaassa tapauksessa takka. Vaikka lämpötilat vain erittäin harvoin tippuvat pari astetta alle nollan, se nollankin tuntuma on kylmä, jos ympärillä on vain hatara suoja.

Tänne muuttaessa keskitalvella kesäkuussa ällistys oli suuri (ja silloinen kumppani sai keuhkoputkentulehduksen), kun aamuisin olivat makkarin ikkunat kuurankukkien peitossa ja sisätilan lämpö hyvä jos +15. Vaelsin sisällä kaikkialle huopaan kääriytyneenä, vaikka päällä oli jo monta kerrosta vaatetta. Entä nykyään? Ylenmääräinen kylmän kauhistelu ja siitä valittaminen - - - pelkästään ärsyttävät. Joojoo, on kylmä, tämä levy on jo kuultu, seuraava aihe.

Toki itsellenikin on ongelma, että talvisin ulkona on päiväsaikaan lämpimämpää kuin sisällä, koska siellä paistaa aurinko, mutta sisätilat eivät ehdi auringon voimasta lämmitä päivän aikana. Ongelmasta valittaminen ei kuitenkaan lämmitä. Ratkaisuna minulla on valikoima paksuja fleecehuppareita ja villasukkahousuja, ja nykyään lämmitinkin. E sen sijaan ei ole kylmästä moksiskaan, koska kasvoi satoja vuosia vanhassa kivitalossa, jossa ei ollut lämmitystä tai niitä triplaikkunoita. Minulle Australiassa asumisessa on niin monta hyvää puolta muuten, että pari-kolme kuukautta hyytävää kohmetusta menee sivumaksuna.

3 Pelottavat eläimet / myrkylliset otukset / inhat ötökät.

Tässäkin aihe, jota ei jaksa enää itse kauhistella, mutta jolle löytyy ihmettelyä facebook-ryhmistä. Äskettäin joku kyseli, että uskaltaako sinne Down Underiin tulla lainkaan, kun joka paikka pursuilee hirveitä olioita kuten myrkkykäärmeitä. Itse olin ensimmäiset pari vuotta lähes pelosta halvaantunut aina kun näin torakan (etenkin sisällä). Tänä kesänä en montaa nähnyt edes kaduilla, joten pelko on alkanut haihtua. Isot hyönteiset sisällä sumutan myrkyllä tainnoksiin, jos en uskalla heittää kengällä tai E ei ole auttamassa. Ulkona asenne on, että antaa kaikkien kukkien kukkia ja hämähäkkienkin puuhailla omiaan, kunhan eivät ole juuri minun puutarhatuolini alla tai terassikahvilan pöydän yllä.

Käärmeen olen nähnyt luonnossa kahdesti, kummallakin kerralla kyseessä oli poikanen - jotka nekin ovat myrkyllisiä, jos myrkkylajin jälkikasvusta on kyse. Ne eivät tule päälle, jos ei niitä itse provosoi. Käärmeet pelkäävät ihmisiä, välttelevät askelten kuminaa ja yrittävät joko olla huomaamattomia tai luikertavat lipettiin. Meidän taloudessa isompi ongelma on, että E haluaa nähdä jokaisen havaitsemansa eläimen mahdollisimman läheltä ja mieluiten ottaa käteen, joten saan aina luonnossa vahtia, ettei eläintenkäsittelytaitoihinsa liikaa luottava mies saa kuningasideaa yrittää pyydystää jotain tappavanmyrkyllistä lieroa.

Hait ovat vaara, joka itseäni eniten kauhistuttaa niiden eksoottisuuden takia (eivät ole tuttuja Suomesta). Hain kanssa ei paljoa neuvotella eikä niitä voi säikyttää tiehensä. En ole hyvä uimari ja meriaallokossa, pienessäkin, minulle tulee heti olo, että olen avuton ja hidas möhkäle aaltojen armoilla. Snorklauksesta ei meinaa tulla mitään, kun aina tuntuu, että pitäiskö kurkata olan yli, jos siellä vaanii hai.

Haihyökkäyksiä tapahtuu silloin tällöin ja tilastollisesti WA:ssa kuolee yksi ihminen vuodessa haiden uhrina. Fakta kuitenkin on, että pelkkä vedessä olo on monisatakertaisesti vaarallisempaa, sillä vuosittain Australiassa hukkuu noin 250 ihmistä, suurin osa uima-altaassa. Liikenteessä kuolee tilastojen mukaan reilu tuhat ihmistä vuodessa. Jopa salamanisku on tilastollisesti todennäköisempi tapa kuolla kuin hain suussa. Näitä muistellessa järki sanoo, että snorklata voi kaikessa rauhassa, mutta ikiaikainen vaisto sanoo, että mene hyvä saalispala takas kuivalle maalle varmuuden vuoksi...

Eläimien pelossa ei kannata jättää Australiaa kokematta, koska vastineeksi täällä on liuta kiinnostavia, söpöjä, (enimmäkseen) harmittomia eläimiä. Nykyään kenguru on sama asia kuin rusakko Suomessa, eli jos sellaisen näkee, onhan se mukava kohtaaminen luonnon kanssa, muttei kovin eksoottinen tai harvinainen sellainen. Värikkäitä papukaijoja riittää kirkumaan pihapuihin etelän tunnelmaa tuomaan, ja koaloita ja emuja näkee eläinpuistoissa. Kuten muitakin kivoja pussieläimiä: vompatteja, wallabeja, quokkia ja mitä näitä on.

2. ID-(identity document)pistebingo / sosiaaliturvatunnuksen puute / henkilötietojärjestelmän puute.

Suomalaisia aina alkuun ärsyttää se, ettei Australiassa ole minkäänlaista keskitettyä henkilörekisteriä. Ajokortti ei ole yksinään riittävä henkilötodistus tietyissä virallisissa yhteyksissä, kuten pankkitilin avaamisessa, kännykkäliittymän otossa (jos muu kuin prepaid) tai paperisota- kuten viisumiasioissa. Passikaan ei riitä, etenkään ulkomaalainen, vaan tarvitaan kombo useita erilaisia dokumentteja.

Aussit käyttävät menetelmää, jonka suomalaiset ovat nimenneet pistebingoksi: ajokortista saa tietyn määrän pisteitä, passista lisää, pankki- tai luottokortista jälleen lisää, omaan kotiosoitteeseen tulleesta sähkö-, kaasu-, vesi- tai puhelinlaskusta yhä lisää jne. Kun riittävän moni dokumentti yhdessä tuottaa sata pistettä, henkilöllisyys on todistettu.

Ihmettelen aina, miten pankkikorttiin luotetaan näin vahvasti. Pankilla katsotaan olevan niin hyvät takuut pankkitilin haltijan henkilöllisyydestä, että pankkikortti ID-korttina on täkäläisen ajokortin veroinen - jos siis se ajokortti on näyttää rinnalla. Vieläkin enemmän ihmettelen laskujen käyttöä ID-papereina, sillä äkkiäkös tässä Photoshop-ajassa kuka tahansa kyhäisi itselleen aidonnäköisen sähkölaskun millä osoitteella vain?

Kävin viime viikolla jättämässä sukunimen muutospaperit Perthin Registry of Births, Deaths and Marriages'iin eli Syntymä-, Kuolema-, ja Avioliittorekisteriin = maistraattiin (erikoisessa järjestyksessä nuo elämäntapahtumat muuten). Koska menimme naimisiin Suomessa, nimenmuutos ei automaattisesti tule voimaan täällä ilman erikseen anomista. Olin ennakkoon tutkinut netissä, mitä papereita tarvitsen, ja laatinut niistä kansion: täytetty nimenmuutoslomake, passi, ajokortti, Medicare- eli Kelakortti (tai vastaava, kuten Eläkeläiskortti, Centrelink- eli sossun kortti), syntymätodistus, lasku tai verotoimiston kirje, työsopimus, (kirje ja sopimus todistamaan, että olen asunut Australiassa vähintään 12kk) ja pysyvä oleskelulupa.

Menin virastoon, otin vuoronumeron, pääsin pian luukulle ja aloitin asioinnin. Virkailija otti passista ja ajokortista kopion, vilkaisi loppunippua päällisin puolin ja se oli siinä. Helppoa kuin heinänteko, kun vaatimukset tiedostaa ja toimii niinkuin odotetaan.

Jos minua joku nykyään ihmetyttää, niin se, että aussit eivät itse tunnu edelleenkään tajuavan, että se ID-bingo täytyy läpäistä ja vaaditut paperit kannattaisi olla matkassa jo kättelyssä. Maistraatissa viereiselle luukulle tuli itseäni hieman vanhempi nainen, kuulin hänen menneen juuri Balilla naimisiin. Virkailija kysyi: "onko sinulla hakemuslomake täytettynä?" Nainen: "Eeeiii, mikä hakemuslomake?" (joka seinällä on iso lappu, joka sanoo: täytä lomake ennen luukulle tuloa). Virkailija: "entäs onko sinulla näitä vaadittuja henkilöllisyyspapereita?" Nainen: "Ehei, enhän minä tiennyt että niitä tarvitaan, minulla on vain tämä avioliittotodistus."
Ja eikun kotoa vauhtia hakemaan, eli niitä ID-papereita.

Myönnän, ettei systeemi ole läheskään niin kätevä kuin jokaisen oma sarjanumero, sosiaaliturvatunnus. Toisaalta, esimerkiksi Working Holiday-viisumilla tuleva nuori voi aloittaa työnteon ja rahantienaamisen vaikka samana päivänä Australiaan saavuttuaan, kun palkan- ja verojenmaksua tai pankkitilin avaamista varten ei tarvita virallista henkilötunnusta, kunhan on nippu muita papereita. Hit the ground running, kuten täällä sanotaan.

1. Small talk

Tässä aihe, joka ei omassa kaveripiirissäni ole sen kummemmin purnauttanut, joskus lähinnä huvittanut. Mitä se kassa taas kysyi "how has your day been?", mitä ihmettä se sillä tiedolla tekee, hassu! Mutta kiltisti kuitenkin vastataan ja kysytään sama vastavuoroisesti, kun se tähän kulttuuriin kuuluu. Ja matkaa jatkaessa on kummallakin osapuolella hyvä mieli, kun lajitoveri kohteli kunnioittavasti. How are you, mitä kuuluu, on normitervehdys, vaikkei siihen yksityiskohtaista kuulumisselontekoa oleteta.

Sen sijaan suomalaisessa mediassa tasaisin väliajoin ja esimerkiksi Sinivalakosin Silimin - blogissa aihe on herättänyt voimakastakin närää puolesta ja vastaan. Yksien mielestä Suomessa ollaan epäkohteliaita, rujoa möllejä, kun ei sanota edes naapurille päivää, mistään small talkista puhumattakaan. Toisten mielestä Suomen paras puoli on lupa olla hiljaa omissa oloissaan vaikka keskellä suurkaupunkia. 'Minä en halua jutella naapurille, minä en halua jutella bussikuskille, minä en halua jutella kaupan kassalle' hokee suomalainen mielessään ja nettikeskustelupalstalla kaikille, joita kiinnostaa tai ei kiinnosta.

Olen kuullut ja lukenut lukemattomia suomalaisten kommentteja siitä, miten bussissa tai junassa ei kertakaikkiaan jaksa jaaritella jonkun tuikituntemattoman kanssa hyvää päivää kirvesvartta, kun on kiire, murheita, omaakin tekemistä, musiikkia kuunneltavana, some luettavana. Mutta. Eivät aussitkaan juttele koko elämäntarinaansa. Small talk on lähinnä tervehdyksen jatke, ei pitkä vuodatus. Jos sattuu yhtäaikaa hissiä tai bussia odottamaan, voi katsoa toista odottajaa silmiin ja vääntää hymyhäivähdystä naamalle tämän huomioidakseen, ehkä sanoa pari sanaa. Ei sen enempää. Junassa ja bussissa ei juttele kukaan. Lentokoneessa kyllä, mutta tätä yritän itse välttää, koska tykkään enemmän nukkua pitkillä lennoilla kuin rupatella niitänäitä.

Asiointitilanteissa eli kaupan, kirjaston, pankin tai postin kassalla muutaman ekstralauseen vaihtaminen on ausseille perusasetus. Ymmärrän, että teennäinen kiinnostuksen esittäminen tuntuu juuri siltä, mitä se on - epäaidolta. Mutta tässäpä radikaali ehdotus. Entä jos ei olla epäaitoja, vaan aidosti edes rippusen kiinnostuneita, miten toisella ihmisellä menee, vaikka tämä olisikin tuntematon? Kummasti asiointiin tulee lämpöä, kun muistaa, että aspakin on ihminen ja hänellä on mahdollisesti takana raskas, pitkä päivä. Ja minustakin tulee ihminen pelkän asiakkaan ja rahapussin sijasta. Mikä tässä skenaariossa on se huono puoli, minkä takia lähestymistapaa ei haluta edes kokeilla?

Vetoaminen suomalaiseen kulttuuriin - ei täällä jutella, täällä osataan olla hiljaa - on mielestäni henkistä laiskuutta. Miksi jossain esi-isien tavoissa roikutaan vain siksi, että niin on aina ennenkin tehty?

Jos sen sijaan ei ihan aidosti halua sanoa mitään ekstraa kellekään, ei mikään edelleenkään pakota sanomaan. Mutta muiden harrastaman small talk'in eli jutustelun ja lämpimän ystävällisyyden kritisointiin se ei oikeuta. Miksi edes pitäisi kritisoida ystävällisyyttä?

Terveisin,
no worries, kaikella on kultareuna ja hymyillään kun tavataan - uusaussi
(apua, olenko suomalainen enää ollenkaan?)

Kuvituksena muuten vaan kivoja kuvia arkiston kätköistä teemalla tällaista Perthissä.

Naimisiin ulkomaalaisen kanssa

Kenelle hääkellot soivat, hipihiljaa? No meille :)

Karkasimme naimisiin Suomessa, ilman vieraita ja ennakkoon asiasta ilmoittelematta. Hääpäivä oli jääräpäisen ennakkoluulottomasti 13. päivä perjantai – hyvin sujui.

Huono tuuri oli ripoteltuna häitä edeltäviin kuukausiin, sillä saimme tehdä töitä hartiavoimin byrokratiakoneistoa vastaan, että ylipäätään pääsimme vaiheeseen Mr. and Mrs.

Ranskan valtio ei noin vain myönnä naimalupia. Ei omille kansalaisilleen Ranskassa, ei omille kansalaisilleen ulkomailla, eikä omien kansalaistensa valituille missään maassa. Alkuperäinen ajatuksemme näissä naimapuuhissa oli odottaa ensi vuoteen ja kipaista naimisiin E:n kotikylällä, kun sinne kerran matkustamme E:n äidin kuusikymppisiä juhlimaan. Mikäs sen romanttisempaa kuin toukokuinen ranskalainen pikkukylä kiemurtelevine kujineen, kahviloineen ja ujosti vihertävine keväineen. Älä unta nää, kiljaisi ranskalainen byrokraatti tässä vaiheessa.

Jotta Ranskassa pääsisi naimisiin, pitäisi kummankin puolisoehdokkaan toimittaa liuta papereita (syntymätodistus, passi, todistus osoitteesta, mitä näitä tavanomaisia nyt on), sekä lääkärintodistus ja veriryhmätodistus. Miksikö? No emme tiedä! Kun E:ltä asiaa utelin, hän arveli, että kaipa syynä on jokin arkaainen perheenperustamissyynäys (rotuoppi...), että vain terveillä on asiaa avioliittoon.

Kun kysyin, että voidaanko naimalupa estää terveyden perusteella, E epäili, että voidaan. En kyllä tajua miten. Etenkin, kun ranskalaiset ovat muuten yksilönoikeuksien puolesta barrikadeilla milloin mistäkin. En tiedä, että onko keltään koskaan evätty häitä terveyteen tai veriryhmään vedoten, onpahan byrokraattinen kuoppa matkassa muuten vaan.

Papereiden runsaus ei suinkaan ole ainoa franskivirkamiesten kaivama monttu rakastavaisten tiellä. Jokaisella dokumentilla on tiukka aikaraja, milloin sen pitää olla hankittu ja kauanko se on voimassa. Tietyt paperit saa aikaisintaan kolmea kuukautta ennen häitä, toiset pitää olla pyydettynä viimeistään kolmea kuukautta ennen häitä. Ja kukin paperi on voimassa eri ajan. Jos jonkin paperin voimassaolo raukeaa, pitää koko rumba aloittaa alusta. Annamunkaikkikestää...

Päästäksemme naimisiin mielenterveys tallella, heitimme hyvästit ranskalaiselle toukokuun idyllille. Suomi, eksoottinen talven ihmemaa, käy yhtä hyvin. E:lle Suomi on taikamaa, jossa tapahtuu omituisia asioita kuten talot pysyvät järkkymättä lämpiminä pakkasellakin, järvet/meri jäätyvät niin, että niiden päällä voi ajaa autolla; ja ihmiset menevät jäiseen veteen uimaan suoraan sata-asteisesta saunasta. Tämän uuden maailman voisi siis loogisesti yhdistää uuteen elämään astumiseen.

Ranskisbyrokraatit eivät maanvaihdosta lannistuneet. Tarvitsimme yhä naimaluvan Ranskan konsulaatista Sydneystä, mutta tällä kertaa ilman lääkärintodistuksia ja veriryhmäpapereita. Meidän kummankin piti todistaa henkilöllisyytemme, osoitteemme ja viisumimme Australiassa, vaikka minä en edes ole Ranskan kansalainen eli en konsulaatin hallinnon piirissä. Lisäksi häät olivat Suomessa, eli mitä Australian viisumi tähän kuuluu? Luonnollisesti asiastamme vastaava virkanainen oli kaikkea muuta kuin tehtävästä kiinnostunut.

Kun E ensimmäisen kerran lokakuussa soitti hänelle, vastaus oli, että älä enää soita, koskaan. Lähetä pelkkää kirjepostia. Lähetimme ohjeiden mukaan oikeaksitodistetut ja leimatut paperit. Meilivastaus oli, että kuulemma osa papereista oli saapunut perille, osa ei. Miten, kysyn vaan? Australian posti availee kirjekuoria ja tiputtaa sieltä täältä lappuja ulos? 

Eikun leuka rintaan ja uutta toditusnippua perään vaan. Tällä kertaa posti tuli perille, mutta paperit eivät kuulemma olleet leimattuja. Kummasti ne leimat olivat papereissa vielä siinä vaiheessa, kun ne notaarilta hain. Hihat heilumaan ja kolmas yritys...

Jokaiseen kirjekuoreen piti toki liittää omalla osoitteella ja postimerkeillä varustettu palautuskuori.

Vihdoin viimein kaksi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäiset paperit lähetimme, saimme tiedon, että naimalupa heltiää ja tulee postissa hetkohta. Tuli kymmenen päivän päästä. No pääasia, että tuli.

Tässä vaiheessa meillä oli enää kaksi viikkoa aikaa postittaa kaikki Suomen maistraattiin. Kun skannasin ja meilasin paperit Suomeen, sain seuraavaksi aamuksi vastauksen, että näistä puuttuu apostillet eli virkatodistukset (todistamaan, että paperin allekirjoittajalla on ollut oikeus allekirjoittaa), ja sähköiset versiot eivät muutenkaan kelpaa. 
Aidot ne olla pitää.

RAAAAAAH!

Pidimme pikapalaverin lounaalla E:n kanssa, että lykätäänkö tätä karkausideaa nyt sitten jonnekin hamaan tulevaisuuteen, vai lähdetäänkö uuteen paperirumbaan aussivihkimistä varten (eri paperit eri maihin).  Minulla ei kuitenkaan antanut sisu periksi luovuttaa näin lähellä maalia, kun tarvitsimme enää muutamat typerät leimat.

Ranskan konsulaatti oli sopivasti kytkenyt puhelimet lomavastaajaan koko tammikuun ajaksi, eli heiltä emme saisi yhtään mitään ajoissa. Kun E yritti hakea apostillet edes Australiasta hankkimiimme siviilisäätytodistuksiin, toimistosta sanottiin, että niitä saa vain Ulkomaankauppa-osastolta toiselta puolen kaupunkia. Eli lisäviivytystä viivytyksen päälle.

Kaiken lisäksi emme meinanneet löytää todistajia avioliiton esteiden tutkintapyyntöä allekirjoittamaan (2 henkilöä), kun ensimmäinen farmaseutti nihkeili tiensä ulos väittämällä, ettei voi allekirjoittaa ulkomaankielistä paperia (eng. käännökset oli suomenkielisten vieressä), ja sitten vetoamalla, että emmekö mieluummin haluaisi naapurin justice of peacen, rauhantuomarin, allekirjoituksen. 

Naapurin rauhantuomari oli puolestaan viikon lomalla, ja hitaanpuoleinen sihteeri ei edes yrittänyt löytää meille ketään muuta tilalle, ettei vain tulisi itselle lisää työtä ja vaivaa.

Tässä vaiheessa lähetin puoli-itkuisen meilin Suomeen, jossa kysyin, että eikö näistä apostilloista pääse yli eikä ympäri. Vastaus tuli parissa tunnissa: ”tarvitsette apostillet vain australialaisiin dokumentteihin, ette ranskalaisiin. Koska aika on käymässä vähiin postin kannalta, teemme teidän tilanteessanne poikkeuksen, jossa hyväksymme sähköiset dokumenttikopiot, jos tuotte alkuperäiset näytille maistraattiin vihkipäivänä. Toivottavasti tämä auttaa.” 
Jihuu, auttoihan se! Miten eri asenne kuin kivikasvoisilla ranskiksilla ja vastuuta pakoilevilla ausseilla!

Suomalaisia virkamiehiä mollataan aina, mutta itse olen saanut pelkästään hyvää, asiantuntevaa ja ripeää palvelua sekä Kelalta että maistraatista, joka kerta.

Oulun maistraatin joustavuuden ja rohkaisun ansiosta ikimuistoista Suomen-lomaa 2015 kelpaa kiikkustuolissa muistella. Kiitos!

Alla tuore sulhanen kiikuttaa minttukaakaota ja vodkapaukkuja morsmaikulle, kippis! Kemin lumilinnan tiloista.

Suomi ulkomaalaisen silmin

Ensimmäinen päivä Suomessa takana ja heti listaamaan, mikä täällä on ihmeellistä ulkomaalaisen sekä ulkosuomalaisen silmin (ennenkuin unohtuvat). E ihmettelee ja otti kuvia näistä:

1. Lumi. E on tottakai nähnyt lunta ennenkin, sillä Ranskassakin sataa lunta ainakin joinain vuosina. Mutta kuulemma Helsingin veroisia lumikinoksia E ei ole nähnyt missään, ei edes hiihtokeskuksissa Alpeilla. Täällä on tällä hetkellä puolen metrin hanget, ja lisää leijailee parhaillaan taivaalta. Perjantaille on luvassa lumipyryä, ja E on varmaan ainoa aikuinen Suomessa, joka huudahti JES nähdessään säätiedotuksen. Muille pyry tietää huonoa ajokeliä ja lisää lumitöitä, E:lle se on tilaisuus kokea jotain aivan uutta ja saada hieno kuvasaalis.

2. Jäätynyt meri. Tämä tiettävästi ihmetyttää ulkkareita yleisesti, sillä miten suolainen merivesi voi jäätyä? Kun ajoimme eilen kohti Helsingin keskustaa bussilla, kummankin puolen siltoja näkyvä jäätynyt lahti ihmetytti E:tä niin, että hän räpsi innoissaan kuvia bussin ikkunoista. Ihmetys kasvoi eksponentiaalisesti, kun selitin, että ei, se ei ole järvi vaan meri. Sukellusopettajan seuraava miete oli: mitähän siellä alla on, millaisia kaloja ja millaisia näkymiä? Itse olen sitä mieltä, että jäänalinen vesi ei voisi varmaankaan tylsempi pimeydessään olla, mutta makuja on monenlaisia.

3. Helsinki yleisesti. E:n mielestä Helsinki on viehättävä kaupunki, joka hänen mielestään näyttää siltä, miten Venäjä kuvataan Hollywood-, kuten Bond-filmeissä. Varmaankin lumen, talvitopattujen ihmisten ja yleisen jäisen tunnelman takia. Helsingin uusklassinen ja jugend-arkkitehtuuri (1800-luvun alku/puoliväli, vuosisadan vaihde ja 1900-luvun alku) ovat kovasti E:n mieleen, kuten omaanikin. Sen sijaan yhtä yleisestä 1960-70-lukujen betoni- ja terästyylistä hän ei pidä, ja otti kuviakin muutamista rumista taloyksilöistä, joita on sinne tänne runnottu historian väliin keskustakortteleissa.

4. Lumiaura ja talvirenkaat. E ihmetteli, miksei kellään ole renkaissa ketjuja, vaikka lumen päällä ajetaan. Olen ennenkin selittänyt talvirengas-kesärengas-pakosta, mutta asia iskostui vasta täällä. E ei ole koskaan nähnyt nastarenkaita, koska talvi on Ranskassa pääasiassa sateinen, ei luminen. Niiksi päiviksi, kun lunta tulee, ihmiset pujottavat lumiketjut renkaisiin, kunnes lumi on sulanut teiltä. Lumiauroja näimme peräti kahdenlaisia: rekka-auton aurausterällä sekä tiekarhun. Kummastakin E otti innoissaan kuvia ja varmaan ovat harvassa ne hetket, kun aura-auton kuski päätyy jonkun (digitaaliseen) perhealbumiin.

5. Lounasbuffet. E pitää kovasti suomalaisesta ruuasta, joita hänelle ovat ruisleipä ja voileivät* ylipäätään; lohi, perunaruuat sekä erilaiset keitot ja juurespaistokset, muun muassa. Buffet oli E:lle mieleen, koska siinä saa testailla kaikkia makuja ja ruokaa saa koko rahan edestä. Lounasbuffet on minustakin erityisen suomalainen/skandinaavinen ilmiö, sillä muualla yleensä lounas tulee yhtenä annoksena tai enintään kiinalais-, intialais-, tai thaikkuruokavitriinistä valitaan kahta höystöä riisin päälle.

Ruotsalaiset ovat muuten tuotteistaneet buffetinkin, sillä Australiassa toimii Miss Maud's - kahvilaravintola, joka on erikoistunut voileipien ja etenkin voileipäbuffettien tarjoamiseen.
*voileipä eli meikäläisten juusto-kinkku-kurkku-mikäikinä-leipä on englantilaisittain open sandwich. Enkuille sandwich on kerrosleipä eli kolmioiksi leikattuja täytepaahtoleipiä.

Jälleen kerran Suomi aukeaa uusin silmin itsellenikin, kun olen ollut vuoden poissa. Tälläviisiin:

1. Tasa-arvo. Olen töissä mukana tasa-arvo-projektissa, jossa tavoite on lisätä naisten määrää johtoportaissa. Organisaatiomme hallituksessa ei ole, eikä ole koskaan ollut, yhtään naista. Myöskään ylimmässä johtoportaassa ei juuri naisia näy, ja keskijohtoonkin on naisia tullut vasta viime aikoina. Rekrytointipaneelissa on pelkästään miesjäseniä, nainen toimii sihteerinä. Tervehdys 1950-luku. Ja oma työpaikkani on sentään perthiläisittäin moderni ja edistynyt!

Tasa-arvon puute Perthissä on syväänjuurtunutta ennakkoasennetta logiikalla nainen jättää työt kun tulee äidiksi tai peräti jo silloin, kun menee naimisiin; ei niinkään naisten taitojen vähättelyä. Vaikka olen näitäkin kommentteja kuullut, että naisten ei ylipäätään pitäisi toimia johtajina, koska heistä ei ole siihen. A-ha.

Suomessa sen sijaan tasa- arvo näkyi samantien Finnairin koneessa. Stuertteina on miehiä ja naisia. Finnairin lentoemoja monesti parjataan, koska kaikki eivät ole missejä eivätkä välttämättä edes leveästi hymyileviä. Mielestäni ulkonäkö on kuitenkin toissijaista - työt töinä eikä missikisoina. Finnairilla homma toimii tehokkaasti, eli juuri niinkuin pitääkin, suomalaisen mielestä. Hyvä. Liekö saunakulttuuri tämänkin takana, eli meitä on kaikenkokosia ja -näköisiä joka tapauksessa, eivät kaikki ole huippumalleja. Joten mitäpä niin pinnalliseen seikkaan kuin ulkonäköön takertumaan.

Toinen välitön tasa-arvo-huomio tuli telkkarista. Suomalaiset poliitikot ovat miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Nuori nainen tai nuori mies ministerinä tai puolueen johtajana ei ole ennenkuulumatonta, vaan melko tavallista.

Oli poliitikkojen aikaansaamisista mitä tahansa mieltä, on tämä vaihtoehtoisuus ja monipuolisuus virkistävä tuulahdus Australian (tämänhetkiselle) linjalle, jossa ministereinä on pelkästään keski-iän ylittäneitä miehiä. Feminismiä arvosteleville/kyseenalaistaville: olisitko itse tyytyväinen, jos kaikki johtopaikat olisivat 99%:sti viisi-kuusikymppisten naisten hallussa? Tuntuisiko, että kyllä tässä varmasti kaikki äänet tulevat kuulluiksi ja kaikki näkökulmat tasapuolisesti käsitellyiksi?

2. Tyhmä kysymys on tabu. Tunnetusti suomalainen ei ryhmässä kysy, ei luennolla, ei koulutuksessa, ei paneelikeskustelun yleisönä. Muistan nyt, miksi ei. Lentokoneessa yhtäkkiä havahduin, että juomakärry meni ohi. Huikkasin stuertille, että saisiko tännekin teetä. Stuertti vastasi vinosti hymyillen: "no sinnepäin mä oon kyllä tulossa, että jos ihan ootat vaan." Iski nolo olo. Luulin, että tilaisuus oli jo mennyt ohi, kun se oli vasta tulossa kohdalleni. Miksei voisi hymyillen vastata kuten aussit: "hetki vaan, autan pian!"

Ei ole ensimmäinen eikä ainoa kerta, kun johonkin ajattelemattomuuteen/haksahdukseen vastataan ivalliseen sävyyn neutraalin tai iloisen sijasta. Suomalaiset, ei tarvitse välittömästi näpäyttää, jos toinen osapuoli on hetkellisesti pihalla. Kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä peliin, kiitos :)

Edellisestä kokemuksesta huolimatta suomalainen asiakaspalvelu on pääsääntöisesti reipasta ja iloista. Palvelua saa englanniksi ainakin Hesassa kaikkialla ja saman tien, minkä E:kin pani merkille. Kiitokset siitä, keep up the good work!

3. Netti.Yksi sana. Vau.
On se nopea! Sekä langaton netti kotona, että prepaid-liittymän mukana tullut kännykkänetti. Eikä maksakaan juuri mitään Down Underiin verrattuna. Meillä on kotona Perthissä kohtuullisen nopea netti, muttei suomalaisen veroinen sekään. Aussi-sim-kortin netti on onneton ja hidas, läheskään aina se ei edes yhdistä eivätkä kaikki palvelut kuten Whatsapp toimi mobiilidatalla, pelkästään wifillä. Aussit ovat tunnetusti jäljessä nettinopeuksissa, mikä nykymaailmassa on ihmeellistä hidastelua ja jälkeenjääneisyyttä. Ehkä joskus Perthissäkin päästään Helsingin tasolle nettinopeuksissa ja -hinnoissa. Sitä odotellessa.

Ja nyt ylös ja ulos lisää ihmeitä kokemaan!

Matkalla majapaikasta bussipysäkille. Lumi taustalla on E:lle ihme, ilme todistaa innon.

Ihme nro 2., tiekarhu. Kyllä tällä pelillä lähtevät tieltä lumet ja jäät. Ranskassa tiet suolataan, jos on pakko, yleensä ei ole, koska lunta tulee harvoin. Auraaminen julkissektorin palveluna on "perhanan hyvä juttu", E:n mukaan.

Suomalainen kirkko ja mittatikku. Kampin kappeli. Kovasti on erilainen kuin kirkot maailmalla, sekä ulkoa että sisältä. Skandinaavista minimalismia parhaimmillaan (tai pahimmillaan, mausta riippuen).

Pakollinen turistipose. E innostui jää- ja lumikasasta jopa kirkkoa enemmän. 

 Jäässä oleva meri. "Miten voi olla? Montako astetta pakkasta tarvitaan ja miten kauan, ennenkuin meri jäätyy?" En harmi kyllä tiedä. Kuten en vastausta moneen muuhunkaan E:n suomikysymykseen.

 E:n mielestä tähän kuvaan tiivistyy Suomi. Blondi kännykkä korvalla selviämässä jää- ja lumimaassa, eikä edes näytä palelevan, vaan hipsii minihameessa ilman hanskoja ja hattua! Superihminen.

 Perinneruokaa, jota pian maistelemme. Laskiaispullia.

Peli, jota E ei ole ennen nähnyt, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta. Testaamme tämän illalla serkun 9v. kanssa. Afrikan tähti on suomalainen perinne, jota ei muualla maailmalla juurikaan tunneta.

Lumille lompsis

Viimeinen aurinkoinen kesäpäivä kolmeen viikkoon Perthissä ennen lumiseen (?) Suomeen lentoa. Kävellessäni aamulla junalle ilmassa tuntui vihreän tuoksu, ruohon ja lehtien. Varmaankin siksi, että kaupungin puistotyöntekijät olivat kastelemassa ja leikkaamassa pensasaitoja lähistöllä.

WA:n luonto tuoksuu yleisesti ottaen paljon vähemmän kuin Suomen, koska Suomessa on kesällä paljon kosteampaa ja sateen jälkeenhän luonnon raikkaus pääsee hyvin esiin. Täkäläinen luonto on lähtökohtaisesti kuivaa, eivätkä esimerkiksi eukalyptukset tuoksu, ellei niiden lehtiä rusentele rikki.

Maanantaina pizzaa noutaessa nenään leijui kodikas puusaunan tuoksu. Puolen sekunnin ajan nuuskin tyytyväisenä, kunnes tajusin, että täällä savu tarkoittaa huonoja uutisia. Ja todentotta, meiltä etelään eräällä Perthin omakotitaloalueella riehui metsä/puskapalo, ja uutisista selvisi, että useampi talo oli jo palanut. Todella surkeaa. Tänä kesänä Perthissä on palanut enemmän kuin kahtena edellisenä, ja palot ovat tulleet lähemmäs asutusta ja keskustaa kuin minun aikanani aiemmin.

Lehdissä jaetaankin ohjeita, miten itse kunkin pitäisi riskiin varustautua: mm. karsia kasvustoa talojen ympäriltä, etenkin natiivikasveja kuten eukalyptuksia ja ruohopuita (grass trees), koska nämä ovat erityisten syttymisherkkiä ja hyötyvät säännöllisistä tulipaloista. Eukalyptuksenlehtien sisältämä öljy on kuulemma lähes sama asia kuin bensa, eli puut todellakin humahtavat liekkiin tilaisuuden saadessaan.

Täällä auringon alla asuttuani on entisestään vahvistunut käsitys, että puolen vuoden pimeä ei ole ihmiselle terveellistä eikä luonnollista. Saati se, että luonto ympäriltä on jäätynyt saman ajan. Koko ihmislajihan on alunperin Keski-Afrikasta, joten tämä Australian meno lienee lähellä sitä ”alkuperäistä” elinympäristöä.

Sillehän eivät suomalaiset mitään voi, että ovat sattuneet päätymään kolkkaan, joka on auringosta väärään suuntaan kallellaan puolet ajasta. Mutta on ymmärrettävää, miksi sinne on jääty. Suomessa ei tarvitse pelätä suuren maailman mullistuksia kuten maanjäristyksiä, tulvia tai näitä metsäpaloja. Ja kesällä luonnonläheisyyttä, järvien liplatusta ja vihreyttä piisaa.

Itselleni on usein käynyt niin, että inhoan jotain asiaa ensin, mutta tykästyn siihen vähitellen niin, että asiasta tulee lempparini. Olkoon se sitten väri, ruoka, musiikkia, muotia tai mitä nyt ikinä. Lumen kanssa on käynyt päinvastoin. Lapsena tykkäsin kovasti lumesta – kukapa lapsi ei -, koska onhan se ilmaista ja loputonta ainetta, josta mielikuvitus muovaillaan fyysiseen muotoon. Lumiukkoja, -akkoja, -kakkuja, -hevosia-, linnoja-, käytäviä... ei parempaa huvia olekaan, paitsi ehkä legopalikat.

Aikuistuttuani lumesta tuli kuitenkin pelkkä vaiva ja haitta. Ei voi pyöräillä eikä juuri kävelläkään, kun reitit ovat tukossa, liukkaita, täynnä hankalaa lumipöperöä tai sohjoa. Oikoteitä ei voi käyttää, kun jokainen puisto, piha ja tyhjä pläntti on puolen metrin hangen alla. Auto pitää kaivaa lumen alta ja sitten ei näe ajaa, kun pyry häivyttää tienreunat. Kävellessä tuiskuttaa naamaan, märät hiutaleet tuhrivat ripsivärin  ja muuten vaan ottaa pannuun. Keväämmällä vasta rasittaakin, kun hiekoitushiekka likaa hanget teiden varsilla ja joka paikka on yhtä Neuvostoliittoa.

En ole koskaan ollut talviurheilun ylin  ystävä ja etenkin hiihto sai koulun liikuntatuntien myötä tappotuomion. Hikistä latua lipsuvilla tai kitkaisilla suksilla väkisin ympäri, kunnes pilli viheltää, sen jälkeen suksisetin raahaaminen takaisin kouluun ja päivän jälkeen kotiin. Laskettelemaan en koskaan oppinut, koska olen sen verran pieneltä kylältä alkujaan, että meilläpäin vain eliitillä oli rahaa, aikaa ja intoa lasketteluun.

Kun perheeni sittemmin muutti ihan kaupunkiin, olin jäänyt lasketteluinnossa jälkeen, enkä oikein ottautunut siihen, vaikka kaverini laskettelivat ja lautailivat. Pariin kertaan yritin mukaan muiden rohkaisemana, mutta kun toista kertaa rinteessä lainasuksilla nitkuttaessani lumilautailija rysäytti vahingossa nyppylän takaa voimalla päälle ja lauta poikittain suoraan selkärankaani, kipu ja nöyryytys savustivat minut tehokkaasti rinteestä ulos.

Perthissä kaikki hihkuvat innosta, miten mahtavaa on, että pääsen talvisiin maisemiin, näen lunta,  pääsen hiihtämään ja laskettelemaan!! Näin sitä on kiittämätön, ettei osaa lunta yhtä kiihkeästi arvostaa.

Ehkä etäisyys on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja lumen näkeminen itse asiassa on kiva juttu, onhan se valtavan kaunista parhaimmillaan: huurteiset oksat, kaiken yllä valkoinen harso, kimmeltävät hanget, sininen hetki, kuutamoyö ja lumiset puut. Ja silloin vasta synkkää olisikin, jos lunta ei talveksi tulisi. Pimeälle tarvitaan vastavoima.

Kaikesta tästä avautumisesta huolimatta olen varma, että nautin Suomen talvitunnelmista ja odotan talven valokuvaamista innolla. Loma, täältä tullaan!

Talvi jatkuu

Täällä kärvistellään parhaillaan takatalvisissa tunnelmissa, ainakin minä, sillä luulin kevään jo koittaneen. Syyskuun 1. on kevään virallinen alkupäivä ja syyskuun mittaan on jo koettu ihania lämpimiä poutapäiviä useampia. Mutta ei viikkoon. Perthiin puskee kylmä ilmavirtaus suoraan Etelänavalta (eteläisen pallonpuoliskon riemuja), tuoden mukanaan luihin ja ytimiin käyviä tuulenpuuskia ja piiskaavaa sadetta. Oh joy, oi riemua. Etenkin, kun tänään Perthiin saapuu ensimmäinen sukulaisvierailijani koskaan, ja olisin niin halunnut esitellä kaiken auringonpaisteessa.

Perthissä ja enimmäkseen sisätiloissa oleillessa sade ja tuuli nyt vielä menisivät, mutta tarkoituksena on suunnata tien päälle ja kiertää viikossa hyvä pala WA:n lounaiskolkkaa ja sisämaatakin. Kun Perthistä suuntaa etelään, päätyy kohti kylmempää ja viimaisempaa rannikkoa. E:n kovasti suunnittelemat köysikiipeilyt merenrantakallioilla joudumme ehkä unohtamaan... E ajoi viime viikonloppuna Margaret Riverille etelään työkeikkaa varten, tarkoituksena oli juurikin viedä asiakasryhmä kalliokiipeilemään, mutta tuuli ja sade pistivät stopin aktiviteeteille. Kuulemma tuulta vasten saattoi nojata kaatumatta - ei todellakaan sopiva keli killua köydennokassa meren yllä.

Tarkoituksenamme oli myös tilaisuuden tullen telttailla reissun päällä, mutta buukkasin suosiolla mökkimajoitusta reissulle, koska nukkuminen +10 asteessa ja sateessa ei ole minun ideani kivasta lomasta. Ja kuin tilauksesta nyt räjähti päälle hurja rankkasade, taas, peltikattoisena tietää kyllä milloin tulee vettä.

Kylmässä selviämisestä: tuli töissä puhetta täkeistä, kun äskettäin ostin uuden. Pari kollegaa ihmetteli, että miksi enää ostan, kun kohta on kesä ja silloin täkkien alla tukehtuu kun usein lakanakin on liikaa. Itse olin sitä mieltä, että kyllä tässä vielä hyvän matkaa on täkkikelejä, koska meillä on sisällä enintään pari astetta lämpimämpää kuin ulkona. Parina aamuna on herätty rapsakassa +15 asteessa, sisälämpömittarin mukaan. Järjenvastaisesti olen alkanut tottua sisäkylmään ja tsippailen huoleti menemään +17 asteessa, vain hivenen kohmeisin sormin. Mutta +15 on minullekin liian vähän. Suomessahan kätevästi vääntäisi patterit päälle, mutta täällä vastaavaa vesikiertoista keskuslämmitystä ei näytä olevan olemassakaan.

Meilläkin on ilmastointilaite/ilmalämpöpuhallin olkkarissa, mutta vähänpä sähkökäyttöinen suursyömäri siellä auttaa, jos makkarissa palelee. Ja voi kuvitella, paljonko hiustenkuivaajan ominaisuuksilla toimiva lämmitin sitä sähköä kuluttaa. Kavereiden neuvoista huolimatta vedimme tämän talven kokonaan ilman lämmitystä - toisaalta säästömielessä, toisaalta sissihengellä (no katotaan kestänkö!) ja kolmannekseen Ranskassa vanhassa kivisessä maalaistalossa kasvanut E ei edes osaa kaivata sisälämmitystä.

Eli se olen pelkästään minä, jonka mielestä lämmitetty talo on noin niinkuin normi, ei erityisluksusta. Pian on kuitenkin TAAS muutto edessä tämänhetkisen vuokrakotimme myynnin takia, ja jospa se seuraava koti osoittautuisi a) pidempiaikaiseksi kuin tähänastiset ratkaisut ja b) helpommin lämmitettäväksi tai edes paremmin eristetyksi.

Pitääkin lähteä kaivelemaan esille tiekartta, tuntuu luotettavammalta ottaa mukaan ihan paperinen versio sähköisen lisäksi, kun suuntaa 500 kilometriä sisämaahan kohti autiomaata ja suola-aavikoita. Takakonttiin päätyvät myös jerrykannu bensaa sekä kanisteri vettä, ja toki muutakin retkeily- ja hätätarviketta. Tarkoitus on kuitenkin pysyä kohtuupaljon liikennöidyillä teillä, joten minnekään teille tietymättömille emme etsiydy. Päivitystä seuraa joko tien päältä tai kotiinpaluun jälkeen - mukana on nimittäin myös E:n viimeisin ostos, reppuun mahtuva aurinkopaneeli, jolla voi ladata kännykät ja läppärit missä vain!