Koronabunkkeri

Haloo, onko asiaa? Tätä kyselen itseltäni nyt. Olisi kiva kirjoittaa jotain jouhevaa, mutta fiilikset ovat niin ristiriitaiset, että on vaikea löytää mielekästä jutunjuurta. Omassa elämässä sujuu ihan normaalin hyvin, mutta tämä pahuksen korona. Ne ristiriitaiset tunteet ovat juurikin Australiaa kohtaan.

Toisaalta olen tosi onnellinen, että palasimme tänne kotiin. Meillä on kaikki hyvin. Australian hyvät puolet ovat yhä hyvät puolet: ilmasto, luonto, letkeys, sosiaalisuus, kaikinpuolin hyvä elintaso. Puolen vuoden takainen töihinpaluu sujui hyvin – E sai uuden pestin ja se on osoittautunut peräti unelmatyöksi hänelle. Olemme asettuneet uudelle asuinalueelle, ja muutaman ensikuukauden potemani lähiöahdistus on helpottanut. Ei se nyt olekaan niin kauheaa saati maailmanloppu, että elää puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja työpaikastaan.

Asia, jota pelkäsin, ei toteutunut: ystävyyssuhteet eivät kosahtaneet siihen, että pitää matkata hieman kauemmas puolin ja toisin tapaamisiin. Täällä kun saa ja voi tavata aivan vapaasti kasvokkain ja kyläillen. Perthissä ei satunnaisia lyhyitä sulkuja lukuunottamatta ole koronakieltoja, koska ei ole koronaakaan. No missä vika sitten, pitääkö kaivamalla kaivaa ongelmia?

Australian linja koronaa kohtaan ei ole yhtään lieventynyt eikä sellaisen merkkejä osoita. Tämänhetkisten tietojen mukaan maa pyrkii palaamaan normaaliin, eli avaamaan rajat, joskus kesä-heinäkuussa 2022. Luit oikein. Ajatus siis on, että maasta ei pääse pois ilman erikoislupaa vielä vuoteen, eikä tänne myöskään pääse lainkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija, tai erittäin lyhyellä poikkeuslupalistalla. Ne ihmiset, joilla on esimerkiksi voimassaoleva työ- tai opiskeluviisumi Australiaan, saavat vain nuolla näppejään muualla. Noiden viisumien hyödyllisyys lakkasi maaliskuussa 2020 – toki aina varakkaimmat ja parhaiten verkostoituneet löytävät porsaanreikiä, kuten ne 94 charter-koneellista amerikkalaisia julkkiksia ja raharikkaita, jotka ovat Australiaan noinvain ilmaantuneet rajasulun kuluessa.

Meillä ei ollut tälle kesälle Suomen- tai Eurooopan-suunnitelmia, joulua elättelin toiveissani. Mutta jonkinlainen ohut vanne on alkanut päätä kiristää. Sen vuoksi, mitä näen ja kuulen ihan omassa lähipiirissäni. Ja mitä kuulen mediassa, aussipoliitikkojen suunnitelmien puutteesta. Täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään kiirettä, draivia, yritystä, ratkoa tätä matkustuskieltoasiaa. Sen kun olla möllötetään, pallotellaan, syytellään toisia poliitikkoja. Ihan pokalla julistetaan, että avataan rajat sitten, kun ”koko muu maailma on rokotettu”(!). Ausseista vain 2% on saanut kattavan rokoteannoksen, 14% yhden rokotteen. Suomalaisilla samat luvut ovat 9% ja 44%. EU:n tavoite on 70% rokotekattavuus kaikissa EU-maissa loppukesään mennessä. Australialla ei edes ole tavoitetta. Tai oli, mutta se on ABC-uutisten mukaan muuttunut jo 12 kertaa ja tällä hetkellä se on jotain niin sumuista, etteivät uutisetkaan tiedä, mitä.

Australian kansalaisten, myös kaksoiskansalaisten, on tällä hetkellä laitonta ja siten mahdotonta matkustaa ulkomaille, ellei ole saanut matkustuslupaa esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin. Tällöinkin matkustuslupa vaatii massiivista paperisotaa. Eräs ystäväni juuri sai kaksi hylkäävää päätöstä ennenkuin pääsee lähtemään oman isänsä hautajaisiin. Tämä sen päälle, että hautajaiset tulivat täytenä yllätyksenä, eli shokki on varmasti hirmuinen tilanteen vuoksi ylipäätään.

Matkustuslupaa sen sijaan ei yleensä saa esimerkiksi sukulaisen huonontuneen voinnin, edes vakavan sairauden tai saattohoidon vuoksi. Miten ihmeessä on loogisempaa myöntää lupa hautajaisiin, kuin siihen, että saisi tavata läheisensä tämän vielä eläessä? Kaiken huipuksi oman osavaltiomme pääministeri jatkuvasti tarjoilee empatiakukkasia kuten ”hautajaiset eivät ole riittävä syy matkustaa minnekkään pandemian aikana”. Ikään kuin elämän ja kuoleman aikataulut voisi sopeuttaa siihen, milloin poliitikot kokevat riittävää rohkeutta alkaa muuttaa rajarajoitteita.

Facebookin tukiryhmistä pursuaa karmeita tarinoita siitä, miten aussit eivät saa tavata omaa ulkomailla asuvaa äitiään tai isäänsä, sisarustaan, joissain tapauksissa jopa omaa lastaan, koska viranomaiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että matka on aivan ehdottoman tarpeellinen, välttämätön ja pakollinen. Eräs ryhmäläinen taisteli siitä, saako matkustusluvan mennäkseen siskonsa vauvan hautajaisiin. Tässä kohti minusta mennään TODELLA pahasti väärille vesille ihmisyyden ja inhimillisyyden kannalta. Koronaa tulee torjua, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Täältä on mahdollista saada poistua, jos lupaa lähteä yli kolmeksi kuukaudeksi. Moni on tämän sauman käyttänytkin. Mutta huomattavasti suuremmalle osalle yli 3kk poissa on lähes mahdoton, koska työnantaja, työvaatimukset, tulot vs menot, tai ei pysty olemaan erossa lapsista tai erottamaan lapsia toisesta vanhemmasta noin pitkäksi aikaa. Eronneet yksin- tai yhteishuoltajat eivät välttämättä edes saa matkustuslupaa lapsille, jos toinen vanhempi ei siihen suostu.

Tunnen monia perthiläisiä, joiden taapero ei ole vielä tavannut isovanhempiaan ulkomailla, eikä tule tapaamaankaan mahdollisesti vuoteen tai pidempäänkin. Kun pikkulapsen elämästä – tai pikkulapsen vanhempien elämästä – haukataan 2-3 vuotta, puhutaan todella isosta asiasta, vaikkei se koronapäättäjien mielestä tunnu missään. Kuulen ympärilläni, miten lapset eivät enää tunnista isovanhempiaan tai serkkujaan, tai eivät halua puhua ”ruudun kautta” tuntemattomille päille.

Joka kerta, kun kirjoitan mitään Australian koronalinjaa kritisoivaa, saan palautetta joko viestein tai kasvokkain: ei se nyt oikeasti noin mene, liioittelet, kaivelet, suurentelet, keskityt pelkästään negatiiviseen, alkaa mennä yli.  

Ongelma on, että ne, joiden mielestä liioittelen, eivät koe samoja asioita kuin minä tai monet läheiseni.

Heillä ei ole painostavaa syytä päästä juuri nyt tai lähitulevaisuudessa muualle. Tottakai Australia on maailman paras kolkka juuri nyt, jos täältä ei tarvitse lähteä, tai ei tarvitse koittaa saada ketään merten takaa tänne. Mutta meitä ulkomailla syntyneitä ja/tai kaksoiskansalaisia on Australiassa 8 miljoonaa, kolmasosa koko maan väestöstä. Eli kyse ei ole mistään harmittomasta marginaaliongelmasta, vaan isoa kansanosaa koskettavasta, mielenterveyttä rajustikin koettelevasta probleemasta.

Siihen ei auta se, että johtajat lakaisevat huolen maton alle, koska heille juuri nyt status quo sopii paremmin kuin hyvin. Australiassa on nimittäin eduskuntavaalit noin 10 kuukauden päästä, eikä pääministeripuolue halua tehdä yhtään mitään, mikä voisi vaarantaa menestyksen. Pelokkaat ihmiset kun tunnetusti eivät tahdo muutoksia – tähän ovat perustuneet monet poliittiset linjaukset kautta aikojen ja maailman, tutkitusti.

Vietettyämme lähes koko vuoden 2020 Euroopassa koronan keskellä, ihmettelen päivittäin Aussilan sensaatiohakuista koronauutisointia. Kun lähdimme Ranskasta, koronatapausten määrä oli noin 10,000 päivässä. Täällä on taas kerran lockdown, Melbournessa, kaupungin neljäs. Ymmärrän halun pitää maa koronavapaana, mutta en aiheesta uutisointia. Diagnosoituja tapauksia on tähän mennessä löytynyt 54 tapausta. Siis ei 54 päivässä, vaan 54 yhteensä. Uutisia täyttävät kuitenkin ihan muut luvut, nimittäin altistuspaikkojen lukumäärä, testien lukumäärä ja annettujen rokotteiden lukumäärä. Koska nämä liikkuvat sadoissa, tuhansissa ja kymmenissätuhansissa, Melbournen ”clusterista” eli tapausryppäästä saa helposti sen kuvan, että nyt ovat tuhannet ja kymmenettuhannet ihan kohta sairaana, sairaalassa, krematoriossa.

Australia ei ole päässyt mielestäni liikkumaan eteenpäin maalis-huhtikuun 2020 paniikista, jolloin taudista ei tiedetty juuri mitään, eikä meillä ollut keinoja taistella sitä vastaan. Nyt yli vuoden jälkeen olemme aika eri tilanteessa, mutta sitä ei tämä maa jotenkin tunnista, tunnusta, usko.

Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon uudelleen: enemmistön turvallisuutta ei koskaan tulisi taata vähemmistö uhraamalla. Meillä on jo parempiakin keinoja kuin ehdoton, tiukka, byrokraattisen kylmä rajasulku. Rokotteet, tehokkaampi karanteeni, kotikaranteeni rokotetuille. Joka päivä istun ja ihmettelen, miten näiden asioiden organisointi voi olla lähes mahdotonta armaille johtajillemme, joille kuitenkin maksamme yhteisestä kukkarosta parisataatuhatta per vuosi, pääministerin tapauksessa puoli miljoonaa. En vaan käsitä. Vanne jatkaa puristamistaan.

Netistä voi tutkia, milloin on oma rokotevuoro Australiassa. Valitettavasti vastausta se ei anna. Koska itse olen alle viisikymppinen (nyt rokotusvuorossa), ohjelma ei anna edes arviota siitä, milloin oma perusriskitön ikäryhmäni voisi olla vuorossa. Kuva (c) ABC News.

Nytkö se tapahtuu - kotiinpaluu?

Meillä on viimeinkin lentoliput kotiin - ensi maanantaille 2. marraskuuta!

(Tosin nyt nähtäväksi jää, perutaanko tämäkin lento viime metreillä...)

Kotiinpääsy vaati kaksi peruttua lentoa, neljä yhteydenottoa konsulaattiin, kuusi matkatoimistoa ja ainakin kaksi tusinaa vihaista meiliä eri poliitikoille, mukaanlukien Australian pääministeri, Länsi-Australian osavaltion pääministeri, eri puolueiden johtajat, Länsi-Australian senaattorit eli osavaltion edustajat kabinetissa, sekä Perthin pormestari. Yhdestäkään poliitikosta ei ollut asiassa mitään iloa tai apua. 80% ei vastannut mitään, 15% vastasi jonkun geneerisen latteuden kuten "onhan tämä vaikeaa aikaa kaikille, koittakaa kestää" ja 5% tarjosi näennäisapua, eli konsulaatin yhteystietoja. Mitä ne yhteystiedot auttavat, jos konsulaatti ei kuitenkaan pysty tekemään mitään? 

Kirjoitin aiemmin, että konsulaatti soitti meille ja tarjosi apua sanomalla, että he laittavat meidät lentoyhtiöiden standby-listalle, jotta saisimme paikat pian. Kun puolitoista viikkoa jälkikäteen kyselin asian perään, vastaus olikin, että konsulaatti ei ole luvannut mitään ja paikkojen saanti on täysin riippuvaista lentojen saatavuudesta. No sehän se ongelma nimenomaan on, jota toivoin konsulaatin jotenkin voivan ratkoa, mutta ei. 

Loppujen lopuksi meitä ei siis avita kotiin konsulaatti vaan ihan vanhanaikaisesti matkatoimisto. Luin somen tukiryhmästä, miten tietyt toimistot ovat aiemmin onnistuneet löytämään tehokkaasti peruutuspaikkoja ja viime hetkellä allokoituja cap-paikkoja eli sellaisia, joita joku toinen lentoyhtiö ei ollutkaan saanut myytyä ja ne olivat tulleet jonkun toisen yhtiön omaisuudeksi. (Systeemi on ihan järkyttävän monimutkainen. Australian valtio ja osavaltiot ovat asettaneet rajan, että esim. Perthiin saa saapua 725 matkustajaa viikossa. Kun Perthiin lentää neljä lentoyhtiötä useamman kerran viikossa, lentoyhtiöt joutuvat jatkuvasti keskenään sumplimaan paikkoja ja paikkoja palaa "pooliin" jos joku ei myy sille päivälle ja viikolle kaikkia. Sitten muut saavat myydä niitä 24-48 tunnin varoitusajalla. Tämä on oma ymmärrykseni matkatoimiston selityksestä). 

Otin yhteyttä kaikkiin niihin matka-agentteihin, joilla oli netissä hyvät suositukset, ja lopulta yhden kautta lennot napsahtivat. Hinta on "vain" kaksinkertainen kuin normaalisti, joten pääsimme melko vähällä siihen nähden, että jopa kymmenkertaista hintaa pyydetään. Kaikki säästyneet pennit olisivat tietysti kotiinpäin, mutta tässä tapauksessa nämä käytetyt rahat ovat kirjaimellisesti kotiinpäin. 

Niillä muutamilla matkatoimistoilla, jotka ovat pärjänneet koronavuoden yli, on aivan järkyttävä kiire Australiassa koittaa auttaa ihmisiä kotiin. Kaksikin matkatoimistoa kommunikoi kanssani tänään vielä klo 22.30 Perthin aikaa ja sanoivat, että ovat ihan täysillä töissä. Toivottavasti tästä ei seuraa burnoutteja niille, jotka yhä ovat leivän syrjässä kiinni alalla. 

Nyt alkaa kiivas karanteenin suunnittelu, eli mitä tarvitsemme mukaan, ja mitä voisimme pyytää Perthin-ystäviltämme. Älyvapaasti Perthin hotelleissa ei kuulemma ole tarjolla keittiöllisiä asuntoja perheillekään, joten kaksi viikkoa pitää sitkuttaa yhdessä huoneessa minibaarin ja vedenkeittimen avulla. Mikron saisimme tuoda mukana (koska mannertenväliselle lennollehan on ihan tosi kätsyä pakata mukaan mikro!) mutta hotelli ei meille sellaista toimita. Leivänpaahdin ja muut savuttavat masiinat sen sijaan ovat kiellettyjä paloturvallisuus- ja palohälytysriskeinä. Kukaan ei ole innoissaan siitä, että hotellillinen koronaeristyksessä olijoita ympäri maailman pitäisi juoksuttaa paloportaita kadulle, jos jonkun paahtoleipä kärähtää. 

Jäämme nyt ihmettelemään tapahtunutta ja etsimään kaikki tavaramme sohvien ym. alta, minne pikkutaapero on kaiken säilönyt ja piilotellut. 

Kuva ironisesti Air Asian, joka ei Perthiin saa tällä hetkellä lentää. Onkohan lie olemassakaan koko lentoyhtiö enää.

Aussit jumissa ulkomailla

Laitetaanpa lyhyt tilapäivitys.

Paluulentomme Perthiin on taas peruttu, lokakuun lopulta. Se peruttiin kaksi kuukautta ennakkoon. En ole koskaan törmännyt tällaiseen ennen, sillä peruuntumiset normaalisti johtuvat odottamattomista syistä, kuten laiteviasta tai säästä. 

Meillä on nyt rahaa kiinni sen verran paljon peruuntuneissa ja matkatoimistomme vararikon vuoksi "kadonneissa" lipuissa, että emme juuri tällä hetkellä pysty tai uskalla ostaa uusia lippuja, ennenkuin jostain tulee palautusta. 

Olen tietysti käyttänyt kaikki mahdolliset reitit - lentoyhtiön asiakaspalvelu, luottokorttiyhtiö, vararikkoa hoitava administrator (en tiedä mikä se on suomeksi). Viimeisimmät liput palautetaan tottakai, mutta aiemmin ostetuista emme välttämättä näe palautuksia aikohin, jos koskaan. Palautusten käsittely vie kuitenkin aikaa. Ainut, mitä voimme juuri nyt tehdä, on vain istua ja odottaa. Yhä lisää. 

Australian mediassa, ja myös kansainvälisesti, kaltaistemme tilanne on alkanut saada näkyvyyttä ja empatiaakin. Tähän saakka narratiivi eli "virallinen tapa puhua" on ollut, että olemme huithapeleita vastuuttomia lomailijoita, jotka emme vain tajunneet tai välittäneet, että kotiin Australiaan pitää palata HETI maaliskuussa, kun rajat suljettiin. 

Tuossa unohtuu, että virallinen ohje Australian valtioltakin oli: tule kotiin heti, PAITSI jos voit turvallisesti pysyä missä olet. Silloin pysy paikallasi, jotta pandemiaa ei ainakaan ruokita enempää, eikä aiheuteta kestämätöntä painetta karanteenisysteemille. 

Tuhansilla ausseilla on ollut tuhansia syitä pysyä paikallaan, vaihdellen työpaikasta perheen elantoon, sairastumisiin, taloudellisiin järjestelyihin, talon myyntiin, raskaana oloon jne. Realistisesti kun miljoona (!) ihmistä ei voi silloin hypätä, kun käsketään. 

Ausseja on ulkomailla noin miljoona. Heistä 300 000 on jo palannut Australiaan maaliskuun ja elokuun välillä ja eri tilastotietojen mukaan 20 000 - 100 000 yrittää yhä epätoivoisesti päästä kotiin. Teoriassa kaikkien pitäisi olla kotiutettu jotakuinkin helposti, koska Australia päästää maahan 4000 ihmistä kuukaudessa. Valitettavasti valtiovetoinen suunnittelu/määräily ei käy lainkaan yksiin yksityisten yritysten toimintamallien kanssa ja noita 4000 kuukausipaikkaa ei ole allokoitu vielä kertaakaan tehokkaasti. 

Lentoyhtiöt ottavat kyytiin eniten maksavat ja jättävät rannalle "halvat paikat" ostaneet. Asiaa vaikeuttaa, että valtio ohjaa lentoyhtiötasolla, mitkä yhtiöt saavat lentää Australiaan ja montako ihmistä kukin kone saa tuoda. Tämä kuulostaa niin monimutkaiselta himmeliltä, että ei ihme, että lippuja myydään ja perutaan aivan sokkona. 

Nyt jopa Australian karanteenihotellit ovat alkaneet anoa valtiolta, että päästäkää lisää ihmisiä sisään. Uutisten mukaan hotellihuoneista on käytössä alle 10% eikä yksikään sairaala ole millään lailla ylikuormittunut koronan vuoksi. Esimerkiksi Länsi-Australiassa ei ole ollut yhtään koronatapausta hotellikaranteenin ulkopuolella sitten huhtikuun. Matkailuala on kärsinyt jopa 90% laskun tulonlähteissä, sillä kotimaan matkailu ei riitä paikkaamaan tilannetta - etenkin, kun edes oman maan kansalaisia ei päästetä palaamaan. 

Eli näin tiukkoihin rajoituksiin ei vaikuta olevan muita syitä kuin poliittinen kilpailu: jokaisen osavaltion johtaja haluaa olla se, joka sanoo, että minun alueellani ei ole yhtään tautitapausta. Aussilassa on useita osavaltiovaaleja tulossa lokakuun ja maaliskuun välisenä aikana, joten johtoasemasta nauttivat poliitikot eivät halua keikuttaa nyt venettä mitenkään, vaan vetää tiukkaa linjaa vaikuttaakseen määrätietoisilta ja päteviltä jatkamaan. 

Senaatti debatoi asiasta tänään ja nähtäväksi jää, onko jotain muutosta tulossa. Eilen uutisoitiin, että hätäapuna valtio alkaa myöntää pieniä lainoja ulkomaille jumittuneille ausseille, tiukoin kriteerein tottakai. Miten tämä auttaa pitkäaikaisesti, ei ole tiedossa. Monilla on jo paljonkin luottokorttivelkaa ja velkoja sukulaisille ym, jotta ovat pystyneet pärjäämään viimeiset kuukaudet, kun lentoja on jatkuvasti peruttu. Ensimmäinen vastaus olikin, että emme tarvitse lisää velkaa, tarvitsemme reitin kotiin. 

Henkilökohtaisesti olemme alistuneet siihen, että kotiin ei ole juuri nyt pääsyä. Millä menet, kun minkään kyytiin ei pääse? Olemme onnekkaita sikäli, että meillä on paikka, missä asua, tosin ikuisesti emme voi sukulaistenkaan venymiseen ja vierashuoneisiin nojata. 

Yritämme keskittyä nauttimaan alkusyksystä Ranskan maisemissa. Toisaalta tiedostamme olevamme tavallaan onnekkaita, olemmehan kaksoiskansalaisia, joten meitä ei uhkaa muille jumittuneille ausseille tyypillinen huoli, viisumin loppuminen. Toisaalta tällaisessa limbotilanteessa roikkuminen, kun tulonlähteiden kuivuminen uhkaa jatkuvasti, väkisinkin vaikuttaa mielialaan. 

Työpaikkani on ollut äääääärimmäisen joustava ja ymmärtäväinen ja olen saanut käyttää jopa kaikki palkalliset sairaslomapäivät, joten jotain rahaa vielä tilille liikkuu. Sen jälkeen edessä onkin palkatonta vapaata ja mahdollisesti jonkin vuokratyön etsiminen Ranskasta. Harmi vaan, että työttömyys on nyt korkeaa kaikkialla ja me tuskin olemme työnhaussa etusijalla, kun valittavana on paikallisiakin hakijoita. Toki E puhuu Ranskaa ja on täältä kotoisin, mutta hänen työkokemuksensa on viimeisten 12 vuoden ajalta ulkomailta. 

Onneksi sentään maktabudjettimme, säästömme, ovat vielä puolittain tallella, koska sitä suurta maailmanympärimatkaa ei koskaan tapahtunutkaan. 

Haluaisin päättää tämän johonkin inspiroivaan ja tsemppaavaan mietteeseen, mutta näköjään sekin päivä on koittanut, kun minusta loppuu tsemppihenki. 

Australialaiset jumissa poissa kotoaan-nettikartta. Tässä eivät kaikki 100 000 ole mitenkään, mutta havainnollistaa tilannetta kuitenkin. Mielenkiintoisesti ausseja on jumissa myös Australiassa, koska maansisäinen liikenne on sekin lyöty kiinni: osavaltiorajoja ei saa ylittää kuin luvalla ja karanteenin kautta. Joten moni on jäänyt "väärään" osavaltioon esim. vierailtuaan sairasta sukulaista katsomassa. 

Australian tilanne antaa ensikäden infoa siitä, miten modernia mobiilia maailmaa ei pysty noin vain sulkemaan ilman kerrannaisvaikutuksia: taloudellisia, terveydellisiä, mielenterveydellisiä. Australiassa on jo nähty ensimmäiset kuolemantapaukset rajasulkujen vuoksi: raskaana ollut äiti menetti kaksosvauvoistaan toisen, kun ei päässyt osavaltiorajan yli hoitoon ajoissa. Yksi henkilö on kuollut hotellikaranteenissa sairaskohtaukseen. Ja itsemurhat koko maassa lisääntyvät.

Miten kauan tällaista voi realistisesti, saati inhimillisesti, jatkaa?

Aussit jumissa maailmalla. Remove the Cap - kartta.

Puoli vuotta paluumuuttaja

Millaista oli asua Suomessa puoli vuotta, lähes vuosikymmen sen jälkeen, kun sieltä muutin pois? Lähdimme Suomesta parisen kuukautta sitten, joten nyt on hyvä aika reflektoida asiaa. 

PERHESUHTEET

Aikamme Suomessa oli tietysti koronan värittämää sikäli, että oma olo ailahteli rajoitusten mukaantulon myötä ja muutenkin fiilis oli varmasti erilainen, kuin jos olisimme ennakkoon suunnitelleet asettuvamme maahan. Jos olisimme koko ajan suunnitelleet puolen vuoden Suomen-keikkaa, olisimme todennäköisesti koittaneet hommata oman asunnon, koska puoli vuotta vanhempien nurkissa kuulostaa pitkältä ajalta. Huom, kuulostaa. Mielestäni on kuitenkin onni onnettomuudessa ja kultareuna pilvessä, että asuimme kolme sukupolvea saman katon alla. Oli hyväksi N:lle, että hän sai elää neljän huolehtivan aikuisen sukulaistaloudessa. Oli hyväksi minulle saada runsaasti apua ja tukea, ja mukavaa myös E:lle ja vanhemmilleni tutustua kunnolla toisiinsa. Ja vanhempieni sanojen mukaan oli todellinen etuoikeus saada osallistua N:n kasvuun ja kasvattamiseen. 

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä epänormaalimpaa minusta on, että nykyajan elämä keskittyy niin vahvasti ydinperheyksiköihin tai yksilöihin. En missään nimessä kannata sitä, että ihmiset eri ikäkausina ja tilanteissa jätetään sukulaistensa varaan (esim. että ei olisi tiettyjä sosiaalitukia ja -palveluita kuten päivähoitoa tai vanhustenhoitoa, sukulaiset hoitakoon). Mutta kannatan kovastikin sitä, että etenkin pienten lasten vanhemmat löytäisivät itselleen tukiverkon ja isovanhemmat puolestaan saisivat olla kiinteä osa lastenlastensa elämää. Paradoksaalisesti en tiedä, miten itse asian järjestämme tulevaisuudessa, koska Australia yhä edelleen on Suomesta ja Ranskasta kaukana. 

Täällä Ranskassakin nautin kovasti siitä, että perheessä on ekstra-aikuinen ja kotityöt ja lapsenvahdinta jakautuvat ihan eri lailla kuin kahden huoltajan (saati yhden aikuisen) taloudessa. Unelmatilanteessa asuisimme isovanhempaa/isovanhempia lähellä, tai meillä olisi osa-aikainen lastenhoitaja tai kodinhoitaja. No, ainahan sitä haaveilla saa, vaikkei mikään noista haaveista ole ainakaan juuri nyt realistinen. 

Pääpointtini on, että nykymaailmassa ihan liikaa joutuu pärjäämään yksin, itse, ilman apua, ilman tukea, ja sitä pidetään jopa jonkinlaisena sankarillisuutena tai vähintäänkin normina. Emme ole lajina kuitenkaan yksilösuorittajia, vaan aikojen alusta saakka eläneet perheryhmissä ja klaanijärjestelmissä. Nyt lapsen saatuamme, muista irrallisen ydinperheen paineet ovat ihan uudella tavalla käsinkosketeltavia. Minusta on suoraan sanottuna väärin, että yhteiskuntamme niin vahvasti painottaa kilpailua, yksilösuorituksia ja "kukin pärjätköön omillaan" ajattelua. Ei ole tervettä. Onneksi Perthissä odottaa ystäväverkosto, joten aivan oman onnemme nojaan emme jää. 

YSTÄVÄT

Ystävistä puheen ollen, miten sujui kaveririntamalla, kun palasin "maitojunalla kotiin" näin monen vuoden jälkeen? Olen toki Suomessa käynyt vuosittain sitten poismuuttoni 2011, parhaina vuosina jopa kahdesti. Eli kohtuullisen tiiviisti olen pitänyt välejä yllä ja kuulumisia on vaihdettu puolin ja toisin satunnaisin sähköpostein ja meseviestein. Muttamutta. 

Kyllä tässä vaiheessa huomaa, että ei voi olettaa ystävyyksien jatkuvan entiseen malliin, jos on itse poissa lähes vuosikymmenen. En järjen tasolla ole näin olettanutkaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa kohtasin tunnetasolla sen, että emme ole enää yhtä läheisiä monien kanssa, kuin joskus muinoin. Asia on päivänselvä ja odotettavissa, silti en pysty täysin tunnetasolla hyväksymään, että tilanne on mikä on. Harmittaa. Vaikka oma moka (itsepä muutin), silti harmittaa. 

Ystävien tapaamista varjosti ja suorastaan esti korona, eli tavanomaisena vuonna asiat olisivat voineet mennä aika toisinkin. Moni läheisistä suomikavereistani on nykyään perheellisiä ja toisaalta se tuo omat lisähaasteensa tapaamismahdollisuuksiin, toisaalta voi myös lähentää, koska käymme läpi samaa elämänvaihetta. Kuitenkin muutama tärkeä ihminen jäi kokonaan tapaamatta, tai ehdimme nähdä tyyliin kerran, koska elämä, korona, rajoitukset, työt, syyt. Ja tämä on se aspekti, joka harmittaa. Jos ei puolessa vuodessa saa uudelleen tutustuttua ja syvennettyä ystävyyttä, niin lievä epäonnistujaolo siitä itselle tulee - vaikka järjen tasolla taas ymmärrän, että ihan turhaan. Mutta tunteet ovat oma maailmansa. 

Toisaalta iloisiakin hetkiä koettiin ja oli mahtavaa huomata, että osa ystävistä on ihan yhtä hyviä ystäviä kuin aina ennenkin. Se oli myös mukavaa, että vietimme eri tavalla aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole elämäämme jatkuvasti kuuluneet aiemmin. Tapasimme esimerkiksi kahta serkkuani (eri sukuhaaroista ja eri aikaan) ja meillä oli mahtavan mukavaa lähes samanikäisten lastemme touhuiluja seuratessa. E löysi hyvän ystävän itselleen serkkuni miehestä ja hengaili myös veljieni kanssa, joten hänkään ei joutunut yksinäiseksi uudessa maassa. 

SUOMI-ILMIÖT

Suomessa tietenkin sai fiilistellä "Suomi-ilmiöitä" eli tiettyjä tuttuja ja rakkaita ruokia, luontoa, maisemia ja tapoja. Joulu, laulut, koristeet, tuoksut. Lumi. Jäätynyt järvi. Pimeä metsänreuna, yhtä aikaa aavistuksen uhkaava ja maagisen kiehtova. Hankikanto, latu, pakkashuuru. Ruispalat edam-juustolla, tomaatilla ja kurkulla. Tolkuttomasti kahvikupillisia. Korvapuustit, kaneli, kardemumma, raesokeri. Syntymäpäiväni, mokkapalat, maidoton jäätelö. Pääsiäinen, virpomaoksat, vappu, munkit ja sima. Orastavat hiirenkorvat, sinivuokot, leskenlehdet, äitienpäivä. Järvimaisema koivujen katveessa, vihreä hento harsoverho lehvästönä. Kiurut, peipposet, pääskyset. Liverrys ja kujerrus. Pitenevät illat, sarastavat aamut. Veden välke. Yötön yö. Juhannusjuhlat. Tuoreet, makeat marjat, mansikat, mustikat, vadelmat, kirsikat, karviaiset. Kanervikot, mättäät, sammaleet, jäkälät. Metsän tuoksu. Lapsen kikatus, kun Ukki hyppyyttää tai Mummu laulattaa. 

Tuleeko näitä ikävä? Tottakai. Haluammeko näiden perässä muuttaa Suomeen uudelleen tai pidemmäksi aikaa? Paljon vaikeampi kysymys. Ei juuri nyt tunnu todennäköiseltä, mutta elämässähän ei koskaan kannata sanoa ei koskaan. 

Jää-Väinämöisen ja joulupukin tapasimme jo v. 2015. Tänä vuonna kotimaanmatkailu itsessään jäätyi koronan vuoksi. 

Vaikka kuva on vuodelta 2015, tänäkin vuonna - kuten aina - vietimme mahdollisimman paljon aikaa sukuloimassa Oulujärven maisemissa. Se oli yksi paluumuuton kohokohtia.

Lumisokeus, raivonaapuri, iltatee ja merimetsot

Rakas päiväkirja,

Perthin helteet (+37 monta päivää putkeen) ovat pitäneet tehokkaasti sisätiloissa ilmastoinnin alla. Perinteisestihän perthiläiset vaeltavat ostoskeskuksiin tuulettumaan kesäkuumalla, koska siellä laulaa aina ilmastointi ja tiloissa oleskelu on ilmaista, ellei sorru heräteostoksiin. On toisaalta täysin päivänselvää ja toisaalta ironista, että Australiassa voi joutua samalla lailla sään saartamaksi kuin Suomessa - ei sielläkään huvita ulkoilla -30 pakkasilla.

Ei tosin passaa valittaa kuumasta, koska pian täällä taas käännytään syksyn suuntaan ja toukokuuhun mennessä säätilat muuttuvat viileänsateisiksi. Maaliskuun lopussa alkava syksy ja  syyskuun lopussa alkava kevät ovat lempiaikojani Perthissä, ja pian saakin nauttia passeleista +20-30 asteista parin kuukauden ajan.

Viikonloppuna yritimme aktivoitua moneenkin puuhaan, mutta ne tuli suoritettua nopeammin kuin oli aie, kuumuuden vuoksi. Loppuaika on mennyt em. ilmastoinnin alla löhöten.

Lauantaina kävimme pyörähtämässä Cottesloen rannalla, missä avautui vuosittainen Sculpure by the Sea - ulkotaidenäyttely. Tykkään ideasta ja käyn katsomassa veistokset joka vuosi. Tänä vuonna ei harmi kyllä oikein mikään tehnyt erityisvaikutusta, vaan tuli varman päälle pelattu olo. Oli muovipulloista tehty teos kommenttina merten roskaantumiselle - sellainen on esillä joka vuosi. Oli useampia merellisiä eli aaltojen liikettä imitoivia metalli- ja kiviveistoksia. Niitäkin on joka vuosi. Oli langalla rajattuja alueita "pohtimassa tilan, ulottuvuuden, massan ja kolmiuloitteisuuden rajoja" - sori, ei kovin uutta. Oli metallilangasta virkattuja palloja -  hienoja, muttei uutta. Oli pari humoristisempaa työtä kuten kirkkaanpunainen muovilonkerosolmu - ihan ok sekin, muttei pysäyttävä.

Olisin toivonut ainakin suurempaa kokoluokkaa, sillä isossa mittakaavassa eli monta sataa metriä pitkällä rannalla, aavan meren äärellä, toimisi todella hyvin jokin jättimäinen teos metri kertaa metri - kokoisten sijasta.

Rantsussa aika tuhlaantui a) E:n etsimiseen ja b) polttavan auringon pakoilemiseen. E lähti uimaan, kun minä hoidin asioita, ja eihän häntä rannan ihmismassasta löytynyt sitten mitenkään, vaikka rantakaistale tapaamiseen oli sovittuna. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen sain itse soiton "missä olet?" Mies oli uinut ja odotellut minua vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä, mistä jatkuvasti ramppasin ohi.

Palan herkästi ja olen siksi aikarajoitteinen rannalla olija, aurinkorasvapanssarista huolimatta. Ongelma ei ole pelkästään iho. Suomalaisenvaaleat silmät (vihreät) eivät meinaa kestää auringon pommitusta suojaavan pigmenttikerroksen (ruskea) puuttuessa. Minulle iskee helposti orastava lumisokeus veden tai vaalean hiekan äärellä, polaroiduista ja tummimmista mahdollisista aurinkolaseista huolimatta. Tunti keskipäivän auringossa rannalla teettää helposti pariksi tunniksi olon, että silmät vuotavat ja kirvelevät, ei meinaa nähdä, eikä pysty katsomaan mitään kirkasta. Eli jouduimme pakenemaan kotiin suljettujen verhojen taakse.

Seuraavana iltana teimme kuukauden hyvän teon, eli lähdimme jakamaan Vihreiden vaalimainoksia ensi lauantain osavaltiovaaleja silmälläpitäen. Sain suostuteltua E:n mukaan, koska 500:n lippusen jakaminen rivarialueella yksin veisi tunteja. Homma alkoi aluksi hauskasti, sillä jo pelkkä postilaatikoiden bongaaminen on oma harrastuksensa. Postiluukku voi olla piilotettu mihin vain: muuriin, aidantolppaan, aidan taakse, oveen tai koriste-esineeseen. Täällä ei yhtään_kellään ole standardimuovisia ämpärinvärisiä postilaatikoita rivissä, toistensa klooneina. Harmillisesti ei sattunut kännykkä mukaan, joten en saanut kuvia näistä salalaatikoista.

Siinä vaiheessa, kun tajusimme, että vähintään joka toisessa luukussa lukee "ei roskapostia", tunnelma lähti hieman vajenemaan. Teimme päätöksen, että vaalimainos ei ole perinteistä roskapostia, vaan valistusta, joten lippunen joka luukkuun vain. E sai tästä tuta kunniansa, koska eräällä sivukadulla äkääntynyt naapuri kävi lähes raiveliin kiinni: "ei roskapostia, etkö osaa poika prkle lukea!!"

Loppujen 250:n flaijerin jakaminen järkytyksen ja ärtymyksen sekaisessa hiljaisuudessa olikin sitten vähemmän hauskaa. E ei ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät sulattamaan tai ohittamaan epäreiluina kokemansa haukut, ja häntä kaiveli pahasti se, että itse yrittää tehdä hyvää ja siitä saa lähes turpiinsa. En edes ehdottanut, että hakisin lisää esitteitä vaalipäälliköltä tänään jaettavaksi. Tuskin sekään Vihreitä auttaa, että roskapostiin suuttuneet kansalaiset jättävät äänestämättä heitä tämän törkeän rikkomuksen vuoksi...

Tämän päivän operaationa oli palauttaa ja lainata lisää kirjoja UWA:lta, University of Western Australia´lta. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että minulla on ulkomaalaisena tohtoriopiskelijana oikeus käyttää heidän kirjastoaan peräti maksutta. Olen siis tähän saakka ostanut tarvitsemani kirjat Book Depository-nettikaupasta ja printannut artikkelit netistä. Eli olen saanut luettua ehkä puolet siitä materiaalista, mitä tarvitsisin asialliseen väikkäriin. Mietinkin, että pitäisikö näin hitaalle sytytykselle edes myöntää tohtorinarvoa.

Toisaalta, mikään sprinttikisa väikkäri ei ole vaan maraton, suorastaan ultramaraton. Tavoitteenani on valmistua parin vuoden sisällä. Ohjaajani toppuuttelee - hänen mukaansa tärkeintä on hyvä tutkimus, ei kiirehtiminen. No hyvä, mutta jossain vaiheessa elämää varmaan motivaatio loppuu henkilökohtaiseen Iisakin kirkkooni, eli paras vaan vääntää jokin deadline mielessä.

Tänään mietin, että yhtä suomalaista traditiota todella kaipaan ja se on iltatee kaverin luona, tai iltakävely kaverin kanssa.

Kumpikaan ei näytä olevan erityisesti aussien suosiossa, tai sitten en vain ole tavannut iltapainotteista sosialiseeraamista harrastavia ihmisiä. Yleensä aussit tapaavat päiväsaikaan kahvien, brunssin tai lounaan merkeissä, tai sitten ravintolassa illallisella tai drinkeillä. Kotiin ei mitenkään jatkuvasti kutsuta, paitsi grillaamaan, yleensä isommalla porukalla.

Illan rupatteluhetki teen ja korvapuustin äärellä on asia, joka vuosia sitten taakse jääneenä opiskeluaikojen harrastuksena parhaiden tyttökavereiden kesken tuntuu kultaisen nostalgiselta ja jopa haikealta. Jos kukaan Perthissä kaipaa teetä ja sympatiaa, täältä löytyy seuraa :)

Kuvituksena jokapäiväisiä kohtaamisia eli läheisen lintulammen asukkaita. Merimetsoja, sorsia ja iibiksiä.

Iibis, Egyptistä tuttu viisauden ja kirjoitustaidon toteemilintu.

Miten käy ulkosuomalaisen suomi-ihmissuhteiden?

Olen taas Suomessa, kolmen viikon reissulla opintojen ja freelancer-luentokeikkojen takia kaupunkisuunnitteluun liittyen. Ja ajoitus ei voisi parempi olla: kesäkesäkesä ja juhannuskin vielä! Vaikka edellisestä käynnistä ei ole kuin neljännesvuosi, etäisyys ja välimatka tekevät kuitenkin sen, että kaikkea katsoo uusin, innokkain silmin ja sydämin. Distance makes the heart grow fonder, kuten sanotaan - etäisyys herättää tajuamaan, mitä kaipaa.

Ensimmäiset kolme-neljä päivää olin ihan fiiliksissä jotakuinkin kaikesta. Vihreää! Koivuja! Luonto kesäasussa! Voikukkia! Voikukan höytyviä! Sauna! Syreenejä! Omenapuun kukkia! Kaikkia muita puita, joissa on kukkia! Mustikanvarpuja! Pullaa! Mokkapaloja! Perunapiirakoita! Riisipiirakoita! Ruisleipää! Rakkaita perheenjäseniä! Rakkaita ystäviä! Oikeastaan Ihan Mukavia Tuntemattomia Kesäsuomalaisia, Jotka Eivät Ole Talviyrmyjä!

Suomeen paluu on myös aina aistien ja muistojen miellyttävää porekylpyä, koska pitkä "vaje" ympäristön kokemisessa tavallaan nollaa aivot ja paluu aktivoi muistoja koko elämän mitalta ihan uudella vahvuudella. Heinäntuoksu muistuttaa kesistä maalla. Koivut ovat yhtä kuin mökkijuhannus. Kaupan hedelmä- ja vihannespuoli on kesätyö mansikanmyyjänä Prismassa. Bensanhaju on mummolamatkan alku, kun pysähdyttiin tankkaamaan. Neulasten peittämä metsäpolku on metsätonttujen ja muiden mielikuvitusolentojen täyttämä lapsuus.

Ulkosuomalaisena elän kahta rinnakkaiselämää, joista toinen tapahtuu Australiassa ja toinen Suomessa. Olen siitä onnekas, että olen päässyt Suomessa käymään usein loman ja rahan puolesta, eli pysyn melko hyvin kartalla kavereiden ja perheenjäsenten elämästä ja arjesta ihan visiittieni sekä netin ja puhelujen kautta. Joku toinen voisi olla sitä mieltä, että onko tuossa kahden maan välillä ramppaamisessa ja itsensä jakamisessa järkeä, kun sitten ei ole kummassakaan oikein kunnolla kotonaan. Itse olen aina ollut monta rautaa tulessa-tyyppi ja nautin siitä, että vähän joka rintamalla tapahtuu (tein mm. montaa eri työtä useamman vuoden ja enimmäkseen nautin siitä).

Voisi tosiaan tuntua, että ei ole oikein kotonaan missään, jos ei asetu selkeänjämäkästi aloilleen, ja aina on siitä toisesta elämästä jotenkin paitsi tai kaipaa jonnekin. Itselleni on onneksi käynyt niin, että tämä kahden maan ja elämän pyöritys on avannut pysähtyneen läsnäolon tunteen kuin paraskin jooga ja meditaatio. Toisin sanoen: kun olen siellä missä olen, kerään sekä alitajuisesti että tietoisesti arjesta asioita, joista olla tänäänkin kiitollinen ja onnellinen.

Suomessa saan ruisleipää vaikka joka aamu. Australiassa saan mennä kohtuuhintaiselle, maukkaalle luomulähiruokabrunssille luovanleikkisästi sisustettuun hipsterikahvilaan vaikka joka viikonloppuaamu. Suomessa saan tavata kaikkia rakkaita ihmisiä. Australiassa saan tutustua uusiin, kiinnostaviin tyyppeihin kaikkialta maailmasta ja oppia uutta itsestäni ja muista. Suomessa saan olla hiljaa ja tuijotella koivujen huminaa kesätuulessa tuntikaupalla. Australiassa saan jutustella hymyillen niitänäitä kaupan kassan kanssa, elää kaksikielisenä ja blogata sellaisista havainnoista, joita en Suomessa olisi koskaan löytänyt tai tajunnut.

Koska käyn Suomessa kerran-pari vuodessa, ehtii kaikkea tulla riittävästi ikävä, muttei kuitenkaan sydänsäryksi asti. Ulkosuomalaisen fiiliksiä voi simuloida omassa elämässä niin, että kuvittele ensi kerralla kaupassa, ettet vuoteen pysty ostamaan mitään arkisista suosikeistasi. Ja sitten yhtäkkiä saat hetkellisen pääsyn salmiakkihyllylle, ruisleipähyllylle, viilihyllylle, jätskilaarille, mikä ikinä onkaan suomituotesuosikkisi.

Ihmissuhteissa nautin siitä, että kaikki osapuolet ristiriitaisesti panostavat niihin enemmän, kun etäisyys kasvaa. Kaverit ovat silminnähden ilahtuneita nähdessään minut ja järjestävät aikaa tapaamisille, vaikka vaivankin kanssa - kuten tietenkin minäkin. Suomessa asuessa oli puolin ja toisin ihan liian helppo ajatella, että ehtiihän tuota vaikka ensi viikonloppuna, ensi kuussa, ensi vuonna, jos ei just nyt tapaa. Ja pian on livahtanut niitä kuukausia, vuosia, kun ei tavannutkaan, ja välit murenevat ja haalentuvat väistämättä yhteisen arjen puutteen myötä.

Sama perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Nyt tuntuu, että minusta on tullut jopa jonkunsortin magneetti ihmisille tavata toisiaan, koska tapaavat yhtä aikaa minua ja muita, sillä yhteenkerääntyminen on kätevää ja tehokasta. Eli elämääni on tullut mukaan jonkinlaista semi-eteläeurooppalaista perhekeskeisyyttä ja porukalla ajanviettoa, jota siinä ei Suomessa asuessani ollut.

Toki käy niinkin - kuten monet ekspatit valittelevat -, että kaikki ihmissuhteet eivät säily. Jokainen kaveri ei olekaan niin kiinnostunut minusta, että viitsisi hypätä junaan tai bussiin ja tulla minua tapaamaan edes puolen tunnin matkan päähän, jos en itse lähde heille kotiin. Mutta ehkäpä emme sitten olisi Suomessa asuessanikaan tavanneet, ja vähitellen kaveruus olisi haalistunut tietyn elämänvaiheen muistoksi. Turha siitä on ressata. Suomalaiset eivät keskimäärin ole kovin sosiaalisesti aktiivista kansaa (minun mielestäni), ja ihmissuhteita hoidetaan, jos se onnistuu muun arjen pyörityksen ohella; ei toisinpäin.

Enemmistö kavereistani on sitä mieltä, että tapaavat minua useammin kuin monia muita samassa maassa tai peräti kaupungissa asuvia juuri sen "ehtiihän tuota, en just tänään jaksa kun oli töissä kiire/lapsilla nuhaa"- ajattelun takia.

Toki eri ihmiset kokevat maastamuuton eri tavalla, ja monella välimatka ja poissaolo lietsovat pelkästään ikävää, sydänsuruja, menetyksen tunnetta ja harmitusta. Riippuu taatusti elämänvaiheesta, luonteenlaadusta sekä etenkin siitä, miten usein on mahdollisuus ja varaa emämaassa rampata. Perheellisillä on aivan eri ongelmat ratkottavinaan kuin minulla, joka voin huoleti jättää E:n keskenään kotiin ja hypätä koneeseen, jos löydän tarjouslennot. Tajuan kyllä, että oma tilanteeni on peräti poikkeuksellinen, ja tällainen kahden maan aktiivikansalaisuus ei ole kaikille miltään elämänkohdalta mahdollista.

Reissujeni tuottama "ja kaikilla oli niin mukavaa"-meininki on saanut ensimmäistä kertaa sitten poismuuton ajattelemaan, että ehkäpä Suomeen paluu ei olisikaan aivan poissuljettua. Tai entäs jos viettäisi kesät Suomessa? Ehkei tämä sellainen epäsosiaalinen mörköjen pesä ja mielensäpahoittajien luvattu ikuisten taantumien maa olekaan kuin muistelin. Ensimmäistä kertaa ihan omakohtaisesti ymmärrän, miksi lähes jokainen ulkosuomalainen elättää koko elämänsä ehkä joskus ajatusta, eli pitää ovea ainakin raollaan ajatukselle, että entäs jos joskus tulevaisuudessa palaisikin alkuperäisille kotitanhuvilleen.

Mutta. Järki muistuttaa, että lomat - etenkin kesäloma - ovat todella harhaanjohtavia indikaattoreita sille, millaista arki todellisuudessa olisi. Tämä kaikilla on aikaa, intoa, iloa ja mielenkiintoa viettää aikaa juuri minun kanssani ei taas siellä marraskuun räntäsateessa pitkään kestä, ja todennäköisesti myös taloudellinen epävarmuus, työnsaannin vaikeus ja yleinen ketutus alkaisivat ennemmin pikemmin kuin myöhemmin ahdistaa, kuten ennen Australiaan muuttoanikin. Varma virka, juuri ostettu asunto ja parhaimmoilleen Perthiin perustettu elämä vievät sittenkin voiton.

Nyt pullakahvin keittoon - taas ;) !

Voikukka! Voikukkaniitty! [kyllä näitä Perthissäkin on, mutta ehkei tismalleen samaa lajiketta, sillä suomalaiset voikukat kukkivat isoin rehevin kukinnoin, kun taas näkemäni aussiversiot ovat pieniä ja aneemisia].

Maastamuuttajan dilemma - mistä tuttuja tuoksuja?

Ollapa joulu… ja nimenomaan oikea Suomen joulu! Jostain syystä fiilis on ollut jouluinen tai ainakin joulunkaipuinen jo hetken. Tänään tunnelmaa lisää pilvisen sään aiheuttama koko päivän kestänyt hämäränhyssy. Tai no, raju ukkosmyräkkä – joka paiskasi rahtilaivan laituriin sellaisella voimalla yöllä Freossa, että laituri murtui – ei sinällään joululta tunnu. 

Teoretisoin, että pitkä viileä, sateinen ja lyhyen päivänvalon kausi on saanut aivoni kuvittelemaan, että siinä meni syksy, jota loogisesti seuraa alkutalvi ja joulu. Siispä mielessäni haistan joulutuoksuja kaikkialla: kardemummaa, kanelia, inkivääriä, neilikkaa... E oli joku viikko sitten ostanut kotiin paketin täkäläisiä kivikovia inkiväärikeksejä, jotka satuin löytämään vasta eilen. Pipareita! Tai ainakin hätäpiparintynkiä!

Erään eukalyptuslajin, peppermint- eli piparminttueukalyptuksen, lehdet tuoksuvat käsissä murennettuina aavistuksen kuusenneulasmaisilta. Jos siis oikein mielikuvitusta venyttää. Samaten eukalyptus-siivousneste tuoksuu vähän mäntysuovalta. Epätoivoisen suomalaisen nenään, joka etsii tuttuja jouluhajuja. 

Kangaskassillinen sitruunoita (edelleen mehustamme E:n viimekuista sitruunasaalista) tuoksuu aivan elävästi koivunlehdiltä, eli saunavastalta, eli joulusaunalta. Miksei juhannussaunalta ja keskikesältä? Siksi, koska joulututtaa! 

Kahviloissa tuoksuvat kynttilät. Jos sattuu oikein tumma, pilvinen päivä, aamupäivän valo muistuttaa Suomen joulukuuta sinisyydessään. Glögiä tekisi mieli. Pitääkin painella hakemaan sitä Ikeasta, tai kehitellä joku oma rypälemehu+maustekombo-glögiyritelmä kotona. 

Kynttilöitä tekisi myös mieli polttaa, mutta meninkin lukemaan artikkelin siitä, miten paljon haitallisia kemikaaleja etenkin tuoksukynttilöistä haihtuu huoneilmaan. Into hieman latistui. Sattuisi eteen joku mehiläisvaha-luomukynttiläkauppa, niin saisi turvallisin mielin katsella liekkienlepatusta! Jouluntuskassa ostin kuitenkin kaksi tuikkulyhtyä ja ihan tavallisia tuikkuja pussin. Jospa pärjään. 

Tuoksujen ja muistojen linkki on jännä juttu. Kaikkihan tietävät, miten tuoksut ja hajut herättävät muistoja jopa ihan varhaislapsuudesta. Aivojen alkukantaisin osa, amygdala eli ”liskoaivo” on tunteiden ja tunnemuistojen tyyssija. Amygdala yhdistyy hippokampukseen, joka vastaa uusien muistojen tallentamisesta. Aivojen ”hajuhermo” puolestaan on osa amygdalan ja hippokampuksen rakennelmaa. Toisin sanoen tunteet, muisti ja hajuaisti toimivat käsi kädessä.

Joidenkin tutkimusten mukaan opiskelua auttaa, jos uusi tieto yhdistyy mielessä tiettyyn hajuun. Kun saman hajun haistaa uudelleen, muistaa myös, mitä oppi. Tässäpä kuuma vinkki tentteihin. Eri hajuvesiä, dödöjä, suitsukkeita ja mausteita tuoksuttelemaan oppikirjojen äärellä. Sitten vielä samat tuoksut tenttisaliin...

Nature Neuroscience julkaisi v. 2013 tutkimuksen, jonka mukaan hiiret perivät tuoksumuistoja edellisiltä polvilta: hiiret osaavat pelätä tiettyjä hajuja, vaikkeivät olisi niitä ennen haistaneet. Tämähän on täysin vastoin normi-evoluutio-oppeja ja jo peruskoulussa opittua tietoa, että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Näköjään jotkut periytyvät.

Kokeessa todistettiin, että (koiras)hiirten aivoissa tapahtui muutoksia, kun ne altistettiin tuoksulle yhtä aikaa säikäytyksen kanssa. Muutokset periytyvät. Altistettujen hiiri-isien poikaset monessa polvessa pelkäsivät samaa hedelmänhajua ilman, että niillä oli ollut mahdollisuutta oppia käytöstä isiltään – joita lapsihiiret eivät koskaan tavanneet. Mullistavaa. 

Hiiristä takaisin omiin tuoksumuisteloihini. Päänsisäinen joulunviettoni tyssää ihan kohta vuodenajan vaihtumiseen, sillä kevät on täällä jo ovella. Pian aurinko paistaa joka päivä, aamusta iltaan, helteitä paahtaen. Viimeisetkin joulumietteet sulavat kyllä kolmeen- ja neljäänkymppiin kipuavissa helteissä.  

Vielä jokusen päivän tai viikon ehdin fiilistellä. Tänään työpaikan keittiössä leijui aamupäivällä pilvi suolaisten ja makeiden paakkelssien tuoksuja ihan joulun malliin. Olipa joku väsännyt korvapuustin makuisia lehtitaikina-kanelikierteitäkin. 

Paakkelssipäivä on jokavuotinen hyväntekeväisyystempaus RSPCA:n eli Australian tunnetuimman eläintensuojelu- ja pelastusjärjestön hyväksi. Suomessakin tulee telkusta Australian eläinpelastajat - ohjelma, jossa seurataan RSPCA:n toimintaa. 

Aussit ovat keskimäärin kovasti eläinrakkaita ja cupcake day eli muffinipäivä on kerännyt perustamisvuodestaan lähtien rahaa yli 6,5 miljoonaa dollaria, siis melkein miljoonan per vuosi. Tai pikemminkin miljoonan per päivä, koska muffinipäivä on vain kerran vuodessa. 

Idea on yksinkertainen. Joku innokas aloitteellinen toimii koordinaattorina työpaikalla, koulussa tai harrastusporukassa. Hän kokoaa ryhmän, joka leipoo erilaisia makea- ja suolapaloja päivän tarjonnaksi. Sen jälkeen ryhmä tuo kakut, pullat ja pasteijat työpaikalle/kouluun cupcake day'na, joka on aina elokuun kolmas maanantai. 

Yleisö, siis työ- tai koulukaverit maksavat neljän dollarin ”pääsymaksun” kakkupöytään (saa antaa enemmänkin). Rahalla saa syödä niin paljon kuin ehtii ja jaksaa. Rahat tilitetään lyhentämättömänä RSPCA:lle. Leipurit lahjoittavat aikaa ja leipomuksiaan, syömärit rahaa. Näyttää toimivan kummallekin osapuolelle mainiosti. 

En tiedä, rakastavatko aussit keittiöpuuhia vai olenko poikkeuksellisen leipomamyönteisessä työpaikassa, mutta meillä on vähän väliä kaikenlaisia kakkupäiviä, joissa innokkaat kollegakondiittorit pääsevät tarjoilemaan luomuksiaan. 
En valita. 

RSPCA:n kakkupäivän tunnuskuva. 

Koti-ikävä

Hmm. Taisin kilahtaa jonkun tutkaan, sillä heti kirjoitettuani edellisen ilmastonmuutosvuodatuksen, sivuilleni pöllähti yli 3000 käyntiä jenkkiläisistä nettiosoitteista.

Oletettavasti sanojen stranded assets ja Carbon Bubble - käytön takia (elleivät amerikkalaissivustot monitoroi myös suomenkielistä sisältöä). Olen arvatenkin jonkun mustalla listalla nyt. Sitä se totuudenpuhuminen teettää.

Ja sitten toisenlaisiin totuuksiin. Muutaman viime päivän ajan olo on ollut apea, ja vihdoin tänään tajusin syyn. Poden näköjään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen todellista koti-ikävää.

Suomesta kantautuu uutisia, että siellä on menossa mahtava kesäsää, juhannus on tuloillaan, luonto kukkii, aurinko paistaa. Täällä puolestaan ilta pimenee kuudelta ja ulos ei huvita mennä tuuleen ja syksysateisiin.

Tiedän tiedän, ei auta valittaa, kun kesä täällä kuitenkin kestää puolet vuodesta. Kevät ja alkusyksy ovat lämpötilojen puolesta parhaat vuodenajat, joten mahtavia ilmoja piisaa melkein kolme neljäsosaa vuodesta. Silti, Suomen kesä on aivan omanlaisensa valoisien öiden tunnelman takia. Ja täällä ei vain koe Suomen kesään kuuluvia asioita kuten: mökillä saunominen, juhannuskokko, mansikka-aika, jäätelökojut, toreilla ja puistoissa liikkuvat kesähilpeät ihmiset, järvenliplatus...

Kummallista kyllä, kaipaan enemmän ympäristöä kuin ihmisiä. Eikäkun muotoillaan toisin. Tottakai ikävöin myös rakkaita ihmisiä, mutta kuulumiset voi onneksi vaihtaa skypessä ja arkea pystyy seuraamaan facebookista. Mutta Suomea, eli luontoa ja tunnelmaa, ei pysty kuvien kautta kokemaan eikä kiurun kesäluritus netistä kuunneltuna paljoa auta.

Kesän lisäksi toinen kovasti kaipaamaani asia Suomesta ovat vuotuisjuhlat ja perinteet. Olen aina ollut innokas perinnejuhlien viettäjä, ja lapsuuteni ehdottomasti parhaimpia muistoja ovat lämpimäntunnelmalliset joulut mummolassa sekä kodin koristelu muihin juhliin, kuten vappua ja pääsiäistä varten.

Nostalgia tietenkin kultakruunaa nämä muistot, mutta samaan fiilikseen ei täällä pääse. Vuodenaikojen vaihtelu puuttuu. Sekä ironista kyllä se, että kaikki muut viettävät samat juhlat samalla tavalla samaan aikaan!

Olen synnynnäinen vastarannankiiski sikäli, että minua ärsyttää yhden mielipiteen meininki ja yhtenäiskulttuuri (valioesimerkki: kaikkien on juotava maitoa tai muuten luut haurastuvat - not true). En väitä olevani super-uniikki, mutta massojen mukana meno vain massojenmukanamenon ilosta on aina ahdistanut.

Nyt kuitenkin huomaan, irtopalana toisessa kulttuurissa, että jotkut massamenot tuntuvat itse asiassa turvallisilta ja tunnelmallisilta. Kuten juuri vuotuisjuhlien vietto, mikä rytmittää vuodenkulkua mukavasti. Odotus, valmistelu, koristelu, fiilistely, itse juhlinta... Minulle perinnejuhlat ovat aina vahvasti linkittyneet tiettyyn vuodenaikaan, ja sitähän ne alunperin ovat olleet: vuodenajan merkkipaaluja.

Kyllä täälläkin vietetään joulua ja pääsiäistä, mutta kummastakin puuttuu se olennainen elementti. Nimittäin oikea vuodenaika. Joulu tulee varmaan aina olemaan minulle keskitalven juhla, jota kuuluu viettää hämärässä takkatulen tai kynttilöiden äärellä, lumen leijaillessa ulkona. Samoin pääsiäinen on kevään ja luonnon heräämisen juhla, johon kuuluvat pajunkissat maljakossa ja värikkäät koristeet kevättä vastaanottamassa.

Australian hellejoulu ja syksypääsiäinen - - - ei, ei, ja vielä kerran ei! Pääsiäinen etenkin on täällä lähinnä suklaanmässytyksen juhla, eikä se näy mitenkään muuten katukuvassa kuin lisääntyneenä suklaatarjontana.

Onneksi ympärillä on pieni mutta tiivis suomiyhteisö, jossa juhlia ja omia perinteitä voi viettää ja pitää yllä yhdessä. Tusinan ihmisen ympyrä ei kuitenkaan korvaa sitä, että koko maa juhlii samaan aikaan. Eikä etenkään sitä, että luonto ja vuodenkierto ympärillä eivät täsmää niihin juhliin, joita on lapsesta asti tottunut viettämään. Toisaalta, Australia Day on täällä iso juttu (26.1.) ja siitä olen iloinen, että tällaisen uuden juhlan olen saanut omaankin repertuaariin mukaan.

Ja onneksi E:llä oli takuuvarma resepti apean mielen karkotukseen. Autonnokka kohti Claremontin ostoskeskusta ja salmiakkikauppaa. Jättipussi kainalossa saa taas blogattuakin eikä vain nyhjötettyä surkeana sohvannurkassa. Elämä voittaa :)

Yllä ja alla: juhannusfiilistelyä Suomen-lomalla 2012. Serkku hämäyksenä trampoliinissa, etten näytä kajahtaneelta itsekseni riekkuessani.

Yllä ja alla: pääsiäistunnelmia. Yläkuva (c) amica.fi ja alakuva (c) okmatkat.fi

Yllä ja alla: vappu puuttuu Australiasta kokonaan, nyyh. Ei se kyllä syksyn sateissa tuntuisi samalta. Yläkuva (c) blogs.helsinki.fi ja alakuva (c) yle.fi.

Yllä ja alla: ei joulun voittanutta. Valkoista joulua tulee ikävä joka vuosi. Yläkuva (c) blogit.hs.fi ja alakuva ellit.fi

Lumille lompsis

Viimeinen aurinkoinen kesäpäivä kolmeen viikkoon Perthissä ennen lumiseen (?) Suomeen lentoa. Kävellessäni aamulla junalle ilmassa tuntui vihreän tuoksu, ruohon ja lehtien. Varmaankin siksi, että kaupungin puistotyöntekijät olivat kastelemassa ja leikkaamassa pensasaitoja lähistöllä.

WA:n luonto tuoksuu yleisesti ottaen paljon vähemmän kuin Suomen, koska Suomessa on kesällä paljon kosteampaa ja sateen jälkeenhän luonnon raikkaus pääsee hyvin esiin. Täkäläinen luonto on lähtökohtaisesti kuivaa, eivätkä esimerkiksi eukalyptukset tuoksu, ellei niiden lehtiä rusentele rikki.

Maanantaina pizzaa noutaessa nenään leijui kodikas puusaunan tuoksu. Puolen sekunnin ajan nuuskin tyytyväisenä, kunnes tajusin, että täällä savu tarkoittaa huonoja uutisia. Ja todentotta, meiltä etelään eräällä Perthin omakotitaloalueella riehui metsä/puskapalo, ja uutisista selvisi, että useampi talo oli jo palanut. Todella surkeaa. Tänä kesänä Perthissä on palanut enemmän kuin kahtena edellisenä, ja palot ovat tulleet lähemmäs asutusta ja keskustaa kuin minun aikanani aiemmin.

Lehdissä jaetaankin ohjeita, miten itse kunkin pitäisi riskiin varustautua: mm. karsia kasvustoa talojen ympäriltä, etenkin natiivikasveja kuten eukalyptuksia ja ruohopuita (grass trees), koska nämä ovat erityisten syttymisherkkiä ja hyötyvät säännöllisistä tulipaloista. Eukalyptuksenlehtien sisältämä öljy on kuulemma lähes sama asia kuin bensa, eli puut todellakin humahtavat liekkiin tilaisuuden saadessaan.

Täällä auringon alla asuttuani on entisestään vahvistunut käsitys, että puolen vuoden pimeä ei ole ihmiselle terveellistä eikä luonnollista. Saati se, että luonto ympäriltä on jäätynyt saman ajan. Koko ihmislajihan on alunperin Keski-Afrikasta, joten tämä Australian meno lienee lähellä sitä ”alkuperäistä” elinympäristöä.

Sillehän eivät suomalaiset mitään voi, että ovat sattuneet päätymään kolkkaan, joka on auringosta väärään suuntaan kallellaan puolet ajasta. Mutta on ymmärrettävää, miksi sinne on jääty. Suomessa ei tarvitse pelätä suuren maailman mullistuksia kuten maanjäristyksiä, tulvia tai näitä metsäpaloja. Ja kesällä luonnonläheisyyttä, järvien liplatusta ja vihreyttä piisaa.

Itselleni on usein käynyt niin, että inhoan jotain asiaa ensin, mutta tykästyn siihen vähitellen niin, että asiasta tulee lempparini. Olkoon se sitten väri, ruoka, musiikkia, muotia tai mitä nyt ikinä. Lumen kanssa on käynyt päinvastoin. Lapsena tykkäsin kovasti lumesta – kukapa lapsi ei -, koska onhan se ilmaista ja loputonta ainetta, josta mielikuvitus muovaillaan fyysiseen muotoon. Lumiukkoja, -akkoja, -kakkuja, -hevosia-, linnoja-, käytäviä... ei parempaa huvia olekaan, paitsi ehkä legopalikat.

Aikuistuttuani lumesta tuli kuitenkin pelkkä vaiva ja haitta. Ei voi pyöräillä eikä juuri kävelläkään, kun reitit ovat tukossa, liukkaita, täynnä hankalaa lumipöperöä tai sohjoa. Oikoteitä ei voi käyttää, kun jokainen puisto, piha ja tyhjä pläntti on puolen metrin hangen alla. Auto pitää kaivaa lumen alta ja sitten ei näe ajaa, kun pyry häivyttää tienreunat. Kävellessä tuiskuttaa naamaan, märät hiutaleet tuhrivat ripsivärin  ja muuten vaan ottaa pannuun. Keväämmällä vasta rasittaakin, kun hiekoitushiekka likaa hanget teiden varsilla ja joka paikka on yhtä Neuvostoliittoa.

En ole koskaan ollut talviurheilun ylin  ystävä ja etenkin hiihto sai koulun liikuntatuntien myötä tappotuomion. Hikistä latua lipsuvilla tai kitkaisilla suksilla väkisin ympäri, kunnes pilli viheltää, sen jälkeen suksisetin raahaaminen takaisin kouluun ja päivän jälkeen kotiin. Laskettelemaan en koskaan oppinut, koska olen sen verran pieneltä kylältä alkujaan, että meilläpäin vain eliitillä oli rahaa, aikaa ja intoa lasketteluun.

Kun perheeni sittemmin muutti ihan kaupunkiin, olin jäänyt lasketteluinnossa jälkeen, enkä oikein ottautunut siihen, vaikka kaverini laskettelivat ja lautailivat. Pariin kertaan yritin mukaan muiden rohkaisemana, mutta kun toista kertaa rinteessä lainasuksilla nitkuttaessani lumilautailija rysäytti vahingossa nyppylän takaa voimalla päälle ja lauta poikittain suoraan selkärankaani, kipu ja nöyryytys savustivat minut tehokkaasti rinteestä ulos.

Perthissä kaikki hihkuvat innosta, miten mahtavaa on, että pääsen talvisiin maisemiin, näen lunta,  pääsen hiihtämään ja laskettelemaan!! Näin sitä on kiittämätön, ettei osaa lunta yhtä kiihkeästi arvostaa.

Ehkä etäisyys on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja lumen näkeminen itse asiassa on kiva juttu, onhan se valtavan kaunista parhaimmillaan: huurteiset oksat, kaiken yllä valkoinen harso, kimmeltävät hanget, sininen hetki, kuutamoyö ja lumiset puut. Ja silloin vasta synkkää olisikin, jos lunta ei talveksi tulisi. Pimeälle tarvitaan vastavoima.

Kaikesta tästä avautumisesta huolimatta olen varma, että nautin Suomen talvitunnelmista ja odotan talven valokuvaamista innolla. Loma, täältä tullaan!

Koti-ikävästä

Ulkomailla asuessa eteen tulee ennemmin tai myöhemmin aihe, jota ei voi ohittaa. Koti-ikävä. Netti on pullollaan blogeja, joissa ulkosuomalaiset tuskailevat hetkellisesti tai pysyvästi, miten vaikeaa on, kun mieli harhailee jatkuvasti sinne toiseen kotiin. Ulkomailla asuessa se on Suomi, Suomessa asuessa se toinen maa, johon jo ehti juurtua. Aina on ikävä jonnekin, on lause, joka toistuu tarinoissa. En osaa sanoa, onko ikävä vahvimmillaan heti muuton jälkeen, vai vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Riippuu varmaan eniten elämäntilanteesta. Jos muuton jälkeen tuntuu irtopalalta, ikäväkin valtaa helpoiten. Ja kääntäen, jos elää täyden elämän ja eläkkeelle jäätyään yksinäistyy (ero tai leskeksi jääminen, lapset kaukana), ikävällekin on helposti sijaa.

Itse olen huomannut, että muuttaja jää elä(ttä)mään jonkinlaista ihannekuvaa lähtöhetkestä kotimaastaan. Vain pari vuotta poissa ja moni asia on täysin toisin kuin lähtiessäni. Vain minä pidän yllä sitä nostalgista ruusulinnaa, jossa kaikki on kuin aina ennenkin. Suomalaisessa ystäväpiirissä dynamiikat ovat muuttuneet ja opiskeluaikainen ryhmä ei ole enää se tiivis "tehdään kaikki yhdessä" porukka kuin joskus. Tietenkään. Jokainen elää omaa elämäänsä eteenpäin, muuttuu, etenee, vaihtaa päämääriä, löytää uusia ystäviä. Ihmiset sairastuvat, paranevat, vaihtavat työpaikkaa, lopettavat tai aloittavat opinnot. Ja minä olen tästä kaikesta kyllä tietoinen facebookin ynnä muiden kautta, mutta se ei itselleni oikein sisäisty. Minulla on edelleen se kuva päässäni, millaiselta kaikki näytti, kun muutin. Mustan aukon aikahorisontti, missä kaikki pysähtyy. Ansa, jos nostalgia pääsee jylläämään liiallisesti. Koti-ikävä ei välttämättä ole edes ikävää kotiin, vaan se on ikävää toiseen aikaan, toisenlaiseen elämänvaiheeseen.

Ihmetyksekseni en ole potenut koti-ikävää. Ensimmäiset eli vaikeimmat puoli vuotta menivät kulttuurishokkia tietoisesti analysoiden, sekä jo ostettua Suomen-lomaa odotellen. Sen jälkeen vaakakuppi kääntyi toiseen suuntaan ja pois ei ole tehnyt mieli. Tähän auttaa varmasti eniten se, että vierailen Suomessa säännöllisesti (1-2 kertaa vuodessa) ja ympärilläni täällä on laaja ja mahtava piiri muita aussisuomalaisia, joten omat perinteet kuten juhlapyhät sekä kieli pysyvät helposti yllä. Jos tietäisin, etten kerta kaikkiaan pääse Suomeen vaikkapa rahan tai loma-ajan puutteen takia, varmasti tuskailisin asian kanssa paljonkin. Nyt kun vakituisen työn palkka ja loma riittävät kustantamaan lennot - majoitus kun on aina sukulaisissa eli ilmainen, mahtavaa säästöä -, käyntien tiheyttä ei ole ainakaan vielä tarvinnut karsia.

Omaa ikävöimättömyyttäni selittää myös se, etten varsinaisesti ikävöi Suomea*, ikävöin pelkästään ihmisiä. Sanon pelkästään, koska on vielä tuplaten vaikeampaa, jos ikävöi kokonaista elämäntapaa tapoineen, ruokineen, sanontoineen, vivahteineen... Suomalaisia ruokia kokkailee melko helposti täkäläisistä aineksista, ja salmiakkia ja Fazerin suklaata saa Ikeasta ja joistain perusruokakaupoistakin. Kieltä saan puhua millon haluan, soiton päässä on aina suomalainen.

Arvostan Suomea ja suomalaisuutta, erityisesti sellaisia piirteitä kuin sisukkuus, luotettavuus, rehellisyys ja kerskailemattomuus. Se mitä sanotaan, myös pitää ja sitä tarkoitetaan. Luonnosta löytyy upeaa nähtävää jokaisena vuodenaikana, ja suomalaiset itse ovat parhaimmillaan kuin kanervia. Sitkeitä, maanläheisiä ja omalla vaatimattomalla tavallaan sisäisesti ja ulkoisesti kauniita. Mutten välttämättä kaipaa Suomen ja suomalaisuuden negatiivisia piirteitä: kylmää, kosteaa, pimeää, ankeaa - saati viikonloppukännäystä, ainaista valittamista ja pessimismiä. Kaipa olen aina ollut liian amerikkalainen omassa kivakiva-kyllä kaikki onnistuu-reippaasti vaan eteenpäin - ajattelussani.

Olen aiemminkin kertonut, että täällä tapaa karkeasti ottaen kahdenlaisia muuttajia. Niitä, jotka muuttivat omasta halustaan esimerkiksi urakehitys-, tai ihan vain seikkailumielessä; ja niitä, jotka muuttivat rakkauden perässä. Toki rakastuneetkin ovat tulleet omasta tahdostaan, mutta heillä ei välttämättä ollut koskaan aiemmin mielessä, että päätyisivät ulkomaille asumaan. Eteen vain sattui Se Oikea muusta maasta kuin Suomesta, ja sille tielle jäätiin.

Australiaan muuton syy ei kuitenkaan suorilta poista tai lisää ikävän määrää. Kumppanin vuoksi muuttaneet saattavat asettua tänne paljolti kumppanin ansiosta ja avulla (toisen perheestä tulee kuin oma perhe, sosiaalinen piiri on jo osittain valmiina odottamassa, ympärillä on ystävällisiä ja auttavia käsiä tukemassa juurtumisessa). Toisille taas kumppanin vuoksi muuttaminen tarkoittaa, että ympärillä ei ole mitään omaa. Kävelee toisen ihmisen elämään ja se oma elämä jäi toiseen maahan, raksuttamaan hiljalleen eteenpäin, mielessä nakuttaa että "siellä kotona tapahtuu kaikki ja minä olen täällä kaukana".

Ystäväni J täällä totesi kerran osui ja upposi-tyylillä, että "silloin on ikävä, kun tuntuu, että jää jostain paitsi". Niinhän se on. Ne jotka joutuvat jatkuvasti miettimään, kenen sukulaisen häistä jäi taas välimatkan takia pois tai monenko läheisen lapsen kasvua ei pääse seuraamaan, kärsivät eniten. Jos sen sijaan tuntuu, että oma elämä on täällä, tässä ja nyt, ikävä ei saa otetta. Helpommin sanottu kuin tehty, luonnollisesti, jos oma elämä on käytännön pakosta jaettuna kahteen eri maahan peräti kahdella eri mantereella. Oma tilanteeni on ehkä sekoitus useampaa syytä.

Muutin, koska halusin seikkailla. Halusin muutosta, kokeilla jotain uutta, nähdä muutakin kuin oman takapihani. Halusin enemmän vaihtoehtoja ja paremman työelämän eli mahdollisuuden pysyvään kokopäivärooliin pätkä-, silppu-, ja projektitöiden sijasta. Isommassa maassa, isommassa kaupungissa, isommalla kielialueella myös uratikkaat tai pikemminkin uralabyrintti vie pidemmälle. Kumppaninani on toinen eurooppalainen, joten kummankin kotikulttuuri on toiselle vieras, jatkuvan oppimisen lähde. Tämä uusi maa ei ole kummankaan alkuperäinen kotimaa. Ei ole niitä valmiita piirejä, apua ja kuvioita, muttei myöskään raameja, yhteisön odotuksia tai paineita. Tällaisille uudisraivaajasieluille paras mahdollinen kyntämätön peltotilkku!

Luulenpa, että koti-ikävää aiheuttaa eniten tunne, että minä en kuulu tänne. Syy irrallisuuteen voi olla mikä vain. Jos tästä esteestä pääsee yli, koti-ikäväkin haihtuu tai ainakin helpottuu. Yksinkertaisin syy omaan koti-ikävättömyyteeni on aurinko. Olen niitä ihmisiä, joiden mielialaan ympäristö vaikuttaa rutkasti. Jos on rumaa, sotkuista ja tukkoista, ahdistun. Jos on valotonta ja ankeaa, masentaa. Kirkkaansinisen taivaan alla, kauniisti hoidetussa kaupungissa tai mielenkiintoisia kukkia ja puita tulvivassa luonnossa ei pahan mielen möröille jää pimeitä koloja missä pesiä, oli pahan mielen syy mikä tahansa.

Iso-Britannian hallituksen propaganda- tai kansanrauhoittelu-juliste vuodelta 1939 (ei alkuperäinen) kehottaa pysymään tyynenä ja jatkamaan eteenpäin sodasta huolimatta. Peribrittiläistä ja osuvaa moneen hetkeen ja tunteeseen, myös koti-ikävän iskiessä. 

*Hahhaa, huomasin jälkikäteen blogiarkistoa selatessani että vasta tammikuussa kirjoitin postauksen, jonka aihe oli nasevasti "Suomea ikävä". Ettäkö en ikävöi Suomea? No näköjään silloin tällöin, mutten juuri tällä hetkellä :)

Saa lähettää

Nyt on käynyt ilmi, mitkä ovat tämänkertaisen ulkomaanelämisen top-listalla kaipuumittarilla. Päivänkirkkaat asiat ja henkilöt kuten kesä, kesäinen järvenranta, kesäinen mökki-ilta, syksyn värit, syksymetsän tuoksut, loppusyksyn kuura ja kirpakkuus, joulu, huurteiset talvipuut, hanki pimeän taivaan alla, arka kevät, pajunkissat ja kuultavanvihreinä pilkistävät hiirenkorvat, toukokuun valoisat aamuyöt sekä kaikki rakkaat läheiset tietenkin kuuluvat listalle oletusarvoisina. Mutta ne loput sitten tässä:

1) Vichy. Suomessa juodaan litra kivennäisvettä kuukaudessa henkeä kohden, numeroiksi suomennettuna 12 litraa vuodessa. Toki täältäkin hiilihapotettua kivennäisvettä saa, mutta tarjonta on aika vaatimatonta. Marketin hyllystä löytyy pari kaupan omaa merkkiä 1,75 litran vetoisissa tonkissa, ja paria merkkiä kallista italialaista tuontivettä. Kumpaakaan ei tule ostettua pikajanoon kaupungilla pyöriessä. Myönnän, että tein kyllä enemmän kuin osuuteni kasvattaakseni Suomen vissymarkkinoita ja etenkin kesäjokapäiväinen perusostos oli puolen litran pullo rainbow-villivadelmaa tai -sitruunaa kassiin kiikkumaan. Siitäkin huolimatta, että hanavesi on niin puhdasta ja hyvää Suomessa. Täällä juomavaihtoehtoina ovat tuoremehut, limpparit sekä tavalliset vedet, hintaan $2,50-3,50/plo. Mieluummin maksaisin, jos saisin edes ne hiilihapot samaan hintaan, suoloista puhumattakaan. Vesijohtovettä ei tee mieli pullottaa laukkuun mukaan, kun maku on jo valmiiksi ummehtunut.

2) Soija- ja kaurajugurtit, samoin jäätelöt mainituista aineksista. Viimeisimmät pari vuotta olivat kummankin tuoteryhmän voittokulkua Suomessa, huomasin ma autuaana. Uusia makuja, koostumuksia ja valikoimaa ilmaantui kylmähyllyille lähes kuukausittain. Onnenhetki oli löytää tavallisen maustamattoman jugurtin makuista kaurajugurttia, maku, joka oli ollut maitoallergiselta hukassa vuosia. Täällä kaurajugurtista ei ole kuultukaan ja soijajugurttia saa kahden kaksidesipikarin komboissa hintaan $2,98 eli aikas paljon litrahinnaltaan. Makuvaihtoehtoja on tasan kolme. Tosin on myönnettävä, että emme ole seuloneet kaupungin lukuisten aasialaisruokakauppojen purnukkavalikoimia, vastaan saattaisi tulla aivan uusia makuelämyksiä. Soijasta kun tehdään ihan mitä vaan, se on jo huomattu pikavilkaisuilla kaukoitäkaupoissa.

3) Marjat. Ja salaatit. Kesän marjakausi on aina ollut iso juttu, jota olen odottanut maaliskuusta lähtien. Oi onnea, kun edessä on vadillinen tuoreita mansikoita, vadelmia, karviaisia, mustikoita, jopa viinimarjat ja puolukat menevät paremman puutteessa. Mansikoita täältä saa helposti, ja vaikka alku oli karvas - ensimmäiset ostamani rasiat heinäkuulla olivat totaalisen vetisen mauttomia - nyttemmin kypsyysaste on paremmin kohdillaan ja mansikat jopa maistuvat mansikoilta. Tosin eivät ihan yllä samoille makeuspisteille kuin suomalaiset serkkunsa. (Pensas)mustikoita ja kirsikoita olen hedelmäosastolla nähnyt, mutta roimakka hinta ($20/l) on estänyt ostamasta edes maisteluksi. Salaatteja ei täällä tule kotiin ostettua, sillä irtokerät ovat kookkaan henkilön pään kokoisia eli aivan liian isoja parissa päivässä syötäviksi. Vaihtoehtona olisi salaatinlehtimix-pussi valmiiksi silputtua vihreää, niistä olen joskus vuonna x kuullut jonkun ehkä saaneen jonkun mahataudin. Eli vankan tietoni pohjalta en ole uskaltanut niitä ostaa. Viinimarjojen tuntumaan olen päässyt yllättävällä tavalla, sillä naapurissamme on appelsiini- tai mandariinitarha (en erota, kumpia pallukoita puissa kasvaa), joka tuoksuu sateella IHAN viinimarjapensaiden lehdiltä.

4) Myönnetään. Salmiakki. En ole ikinä ymmärtänyt, mitä järkeä on hedelmäkarkeissa, koska sama on syödä oikeita hedelmiä. (No totta kai syön silti hedelmäkarkkeja). Suklaankin voi korvata vaikka kaakaojauhon mutustelulla, mutta salmiakkia ei korvaa mikään. Eli salmiakki on varsin perusteltu karkki. Laku on vain kalpea aavistus salmiakista, jota tietenkin pitää ostaa, koska jotain pitää saada. On hirveä vääryys, että esimerkiksi jellybeans-karkkeja myydään mustina versioina, koska niitä voi herkästi innostuva suomalainen erehtyä pitämään salmiakkina. Ja pettyy, kun maku onkin anista tai mustaherukkaa. Marjat marjoina ja mustat karkit salmiakkeina, kiitos.

Ai niin, siellähän oli sitä lunta. Loputtoman kauan. Ja aika kylmä. Ei ehkä sittenkään tee mieli takaisin.

Ajasta tipahtanut

Muutostamme lähtien olen sujahtanut outoon aikapoimuun. Asiat tuntuvat tapahtuvan aivan eri aikamittakaavassa kuin aiemmin. Olemme asuneet täällä vasta parisen kuukautta, ja silti tuntuu, että on kulunut vähintään puoli vuotta, ellei kauemminkin. Tulomatkamme loma Singaporessa tuntuu olleen joskus kauan sitten, viime talvena ehkä. Kaiken lisäksi vuodenajat ovat täällä mullin mallin, ja minulle suomalaisen kesän veroinen Australian talvi kääntyykin pian kevääseen ja kuumuuteen, alitajuisesti odottamani ruska-ajan ja kuuran sijasta. Jopa yksittäisen päivän pituus hämärtyy, ja illalla joutuu oikein pohdiskelemaan, että teinkö asian x tänä aamuna vai jo joskus aiemmin?

Tietenkin ajantajun venyminen ja mutkistuminen johtuu paljolti siitä, että on tapahtunut niin paljon uutta ja ennennäkemätöntä viime kuukausina. On uusi maa, kieli, kulttuuri, ihmiset, tavat, ruuat, koti, töitä. Mutta lisäksi minulla on teoria, että aikapoimu johtuu kahdesta päällekkäisestä elämästä, joita nyt elän. Suurin osa tärkeistä, minua koskettavista asioista tapahtuu täällä, mutta osa tapahtuu edelleen Suomessa - siihen kuuluvat ystävien ja sukulaisten kuulumiset ja elämänkäänteet. Kokeneemmat emigrantit pystyvät varmasti valistamaan, miten kauan aikapoimu tulee jatkumaan, ja milloin palaan - vai palaanko milloinkaan - yhden elämän arkeen. Kahden elämän keskellä on syytä olla varovainen, ettei unohdu puoliväliin, on kuitenkin valittava ja kallistuttava selkeästi toiselle puolen. Vielä toistaiseksi olen onnistunut tasapainoilemaan niin, että pystyn poimimaan kummastakin elämästä, juuttumatta epätoivoiseen "olisinpa siellä toisaalla" - tervaan. Vaikka laskukaavan paikkansapitävyyden todistaminen epäilyttääkin, olen joskus kuullut, että tupakoinnin lopettaminen pidentää elämää seitsemän minuuttia jokaista polttamatonta tupakkaa kohden. Ulkomaille muutto pidentää elämää ainakin seitsemän minuuttia jokaista elettyä päivää kohden - siltä ainakin tuntuu.

Kotiutuminen on vaikea asia. Vähän ennen muuttoamme tuli Yleltä kiinnostava dokumenttisarja ruotsinsuomalaisista. Iso osa haastatelluista totesi, että kun kerran lähti, ei ollut enää koskaan kotonaan missään. Ruotsissa ikävöi Suomea, muisteli kotitanhuvia, sukua, Suomen metsiä ja kesäöitä (tosin ihmettelin, eivätkö kesäyöt ole aivan samanlaisia Ruotsissa). Suomessa kyläillessä, tai takaisin muutettuaan ikävöi Ruotsiin, huomasi ne hyvät puolet ja kaiken, minkä jätti taakseen ja menetti. Itsekin kieltämättä pohdiskelen paljon, miten nyt pitäisi Suomeen suhtautua. Miten paljon tilaa voi antaa ikävälle, miten paljon sitä voi ruokkia aktiivisesti muistelemalla ja kaipaamalla? Vaikka suuntaakin reippaasti uutta elämää päin, miten saisi säilytettyä yhteyden lähtökotiin ja läheisiin? Kaikkien maastamuuttajien tavoin yritän opetella, miten onnistua juurtumaan kahteen paikkaan yhtä aikaa. Sinne vanhaan ja uuteen kotiin.

Aikapoimuuttori Singaporessa. Tarkemmin sanoen tiede- ja taidemuseo, valtavan hieno ja kekseliäiden näyttelyiden pitopaikka. Ei liian suuri, muuten sisälle unohtuisi liian pitkiksi ajoiksi.

Ruotsi, tuo onnenmaa

Ikea on tietenkin jo tullut tutuksi salmiakin lähteenä, mutta ruotsalaisuus täällä ei rajoitu Ikeaan. Kävin eilen välipalalla Miss Maudissa, ruotsalaisessa kahvilassa. Kyllä vain, ruotsalaiset ovat osanneet tuotteistaa itsensä myös tällä saralla. Miss Maud oli alkujaan hotelli ja ravintola Perthissä (since 1973), ja nykyään nimen alle kuuluu kaupungissa lisäksi 15 kahvilaa. Pakko myöntää, ettei maailmasta kodikkaampaa paikkaa löydykään kuin Ruotsi, ainakin Miss Maudin interiöörin ja tunnelman perusteella. Seinähyllyjä koristavat värikkäät puiset taalainmaan hevoset ja kukot (ks. kuva), seinämaalauksissa levittäytyy 1800-lukuinen, juhannustunnelmainen ruotsalaismaisema punaisine talonpoikaistaloineen, peltoineen, koivuineen, järvineen... vain pellavapäinen Eemeli puuttuu.

Kiinnostavin huomio kuitenkin oli sandwich-listalta löytyvä Finlandia, ruispaahtoleipä, joka on päällystetty perinteisillä suomalaistäytteillä kuten avokadolla, pähkinärouheella ja aurinkokuivatuilla tomaateilla! Huomasin epäonnekseni Finlandian vasta, kun olin jo tilannut perussämpylän. Pakko testata nimikkoleipä ensi kerralla. Perussämpyläkin on täällä kiinnostava sikäli, että kaikkiin salaattitäytteisiin eväksiin (sämpylä, patonki, sandwich, croissant) kuuluu aina mukaan myös porkkanaraastetta ja 90% varmuudella myös punajuurta. Punajuuri ei ole pikkelsöityä eli etikkaista, vaan tuoretta ja makeaa. ABC:n lehtisalaatti-kurkku-tomaatti-paprika-linjaan tottuneelle nämä kaksi yllätystäytettä ovat esittäytyneet yllättävän positiivisena yllätyksenä. Paitsi ehkä se porkkanaraaste. Sitä ei tarvitsisi ihan joka kerralla.

Positiivinen yllätys on ollut myös täkäläinen kahvi. Kahvi on kahviloissa aina tuoretta ja maistuvaa, eli se tehdään kahvikoneella kullekin tilauksensa mukaan. Ei tarvitse pelätä, että päätyy maksamaan jostain pannunpohjatervasta, jota on hauduteltu kolikoilla päällystetyllä kuumalla levyllä aamuyhdeksästä lähtien. Yhtään suomalaismallista kahvipannua ei ole tullut vastaan koko kaupungissa, joten en tiedä, myydäänkö niitä edes. Espresso- eli mutteripannuja kyllä löytyisi kotiostokseksi. Työpaikan kahvikäytäntö on myös yksinkertaisuudessaan kätevä. Kahvihuoneen tiskipöydällä on suodatinhana, josta saa samasta hanasta, eri namikoista, kiehuvan kuumaa sekä jääkylmää vettä. Hanavesi käy siis sellaisenaan teen tai kahvin vedeksi. Kahvi on (ihme kyllä hyvää) pikakahvia, koska kahvinkeittoa ei täällä saa/voi/ole kohteliasta nakittaa kenellekään. Olen joutunut pyyhkimään keittiön pöydät sekä tiskaamaan salaa, koska nuo tehtävät eivät täällä kuulu sihteerille. Pöydät pyyhkii siivoja, ja kukin - teoriassa - tiskaa omat astiansa. Mutta minkäs teet, kivempi on täyttää oma kahvikuppinsa puhtaan tiskipöydän päällä!

Ah niin kodikas taalainmaan hevonen, Ruotsin tunnistettavin uusantiikkiesine. Kuva Google-kuvahaulla.