Karanteenipäiväkirjat, päivä 10

Hurraa, loppusuora! Neljä yötä ja puristus on pulkassa!

Ensimmäinen viikko meni yllättävänkin nopeasti, jet lagin aiheuttaman aikamyllerryksen ja sekavan olon takia. Yö vai päivä, pikkutunnit vai illankähmä, tuntui olevan ihan yksi ja sama. Jouduimme lopulta pyytämään hotellin sairaanhoitajatiimin kautta apua asiaan ja saimme melatoniinia lääkärin määräyksellä, jolla jet lag selättyikin ansiokkaasti. Australiassa melatoniinia ei myydä itsehoitolääkkeenä ja alle 3-v lapsille sitä ei näköjään suositella, joten taapero jäi ilman. Onneksi hänkin nyt lopulta pääsi rytmiin ja viime yön nukkui klo 22-09 heräämättä välillä, hallelujaa. 

Mitä me täällä käytännössä teemme? Kymmenessä päivässä rutiini on muovautunut ja menee jotakuinkin näin. 

08-09 heräämme. Aamupala on sillä aikaa toimitettu oven taakse joten haemme sen, taapero kiikuttaa innoissaan pahvirasioita olohuoneen sohvapöydälle, jonka ääressä syömme lattialla. Ruokapöytää ja tuoleja ei ole. Aamupala on yleensä jotain munakasvoittoista, tänä aamuna muna-pinaatti-piirakkaa perunaröstien ja grillattujen tomaattien kanssa. Jälkiruuaksi päärynä. Päätimme vaihtelun vuoksi pyytää kasvisruuat tällä viikolla, edellisellä meillä oli normiateriat. Onneksi saamme keitettyä omat kahvit vedenkeittimen avulla. Eilen pröystäilin ja tilasin kahvin hotellin aulasta. Justjoo. Kesti puolitoista tuntia saapua ja vaati neljä puhelua minulta kahvilaan ja kaksi puhelua kahvilasta minulle saada yksi kupillinen cappuccinoa kerrokseen 18. 

10-12 taaperon leikitystä vuorotellen. Yleensä jompi kumpi meistä puuhailee tietokoneellaan, minä bloggaan tai E piirtää digitaalisella piirto-ohjelmalla. Välillä katsellaan telkkaria jos ideat loppuvat. 

12-13 lounas. Ensimmäisellä viikolla tämä oli yleensä jotain hiilaripainotteista kuten paistettua riisiä (kuin suomalaista risottoa) tai nuudeleita, tällä viikolla pääasiassa herkullisia salaatteja, koska niin moni valitti/toivoi muutosta. Saamme joka ruualla myös paakkelsseja jälkiruuaksi, joten hiilareita ei jaksa määräänsä enempää syödä. 

13-15 päikkärit. Taapero nukkuu, joskus myös E, minä yleensä pakerran tietokoneella jotain. Päivistä jää parempi mieli, kun tuntuu, että saa jotain aikaan. Olen mm. kilpailuttanut sairausvakuutuksemme, hoitanut monta muuta lasku- ja byrokratia-asiaa, tarkistanut veroilmoituksen jii än ee. Ei kuulosta huippuhauskalta, mutta on toisaalta pakollista tehtävää, toisaalta aivojumppaa. Ei mene elämä ihan pelkäksi tv-ruudun tuijotukseksi ja saippuakuplien puhalteluksi. 

15-18 lisää taaperon leikitystä, vuorottelemme. Ykkösleikit ovat piiloshippa, saippuakuplien jahtaus, ilmapallojen pomputus ja potkiminen, kumipallon heittely ja kaikenlaiset pikkuautopuuhailut. Pikkupoika ei vielä osaa/jaksa leikkiä kauaa itsekseen joten seurana on oltava. Kun toinen meistä pitää taukoa, se kuluu kirjojen tai uutisten lukemiseen tai ihan puhtaasti somehömppään. Leikittäjällä yleensä on telkkari auki uutiskanavalla, olemme seuranneet USA:n presidentinvaaleja. Nyt on vähemmän seurattavaa, kun ne ilmeisesti saatiin selvyyteen. Neljän paikkeilla syödään jotain välipalaa ruokakaupasta tilaamistani varastoista. 

18-20 jossain välissä saapuu illallinen, joka päivä hieman eri aikaan. Hotellissa on 400 ihmistä karanteenissa, lisäksi 100 ihmistä ihan tavallisina hotellivieraina, joten paikka on varmaan täydempi kuin koskaan historiassaan. Tänne meidän "red zonelle" eli karanteenikerroksiin saa tulla vain viisi hotellin henkilökunnan jäsentä, joilla on asiaan perehdytys/oikeutus. Tämän takia joskus toimitukset viivästyvät ja tulee sekaannuksia. Me esimerkiksi olemme luovuttaneet pyytämästä lastenaterioita. Taapero ei suostu paljoa syömään pussi-smoothieita lukuunottamatta, joten otamme vain vastaan kolme aikuisten annosta, jotka meille toimitetaan. Jotenkin pyyntömme ei kulje loppuun saakka tai matkalla tulee joku tohellus päivittäin. Ateriat sinällään ovat olleet ihan ok tasoa, tosin ne saapuvat aina viileinä. Hotellin some-ryhmän perusteella yleisin toive poispääsyn jälkeen onkin nauttia maistuva kuuma ateria.

20-22 tuijotetaan Netflixiä, taapero touhuilee omiaan, kiipeilee päällämme tai katsoo toiselta ruudulta välillä piirrettyjä. Nukkuma-ajan rutiinit aloitellaan 21.30 ja muksu nukahtaa tuurilla kymmenen aikaan, huonolla tuurilla klo 01. Onneksi tuo aikaeron aiheuttama kukkuminen on tosiaan nyt loppumassa. 

Välillä "urheillaan" eli tehdään muutamia vatsalihaksia kunnes tuntuu, että onhan tässä jo jumpattu, käydään suihkussa tai kylvyssä, tuijotellaan ikkunoista haikeina ulos, kytätään ovisilmästä, joko ruoka tulee, pakataan pois roskia ja siivoillaan taaperon kaaosta, odotetaan paketteja ja iloitaan kaikesta meille toimitetusta ja lahjoitetusta. Joka toinen päivä meille soittaa sairaanhoitaja. Meiltä ensisijaisesti kysellään onko koronaoireita, toissijaisesti muita terveysasioita kuten miten jaksamme henkisesti. Joskus hoitaja on oikein empaattinen ja mukava, joskus elämäänsäkyllästynyt ruudunrastittaja, jolle soitto kuulostaa olevan pahinta pakkopullaa päivässä. Eli jos meillä oikeasti olisi mielenterveyden ja jaksamisen kanssa ongelmaa, en ole ihan varma, miten tosissaan se otettaisiin tai miten helppoa olisi avautua ihmiselle, joka kuulostaa siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. 

Karanteenissa vaikeinta ei ole ollut sisällä olo sinällään, vaikkei se hauskaa ole. Vaan itsemääräämisoikeuden poisto. Olin eilen ihan kohtuuttoman tuohduksissani kahvini viipymisestä, vaikka se todellisuudessa on malliesimerkki first world problem´ista eli asiasta, joka on isomassa mittakaavassa aivan mitätön. Mutta. Todellisuudessa tuohtumus oli oire siitä, että emme päätä täällä hotellissa ollessamme juuri mistään. Meille tuodaan hotellin päättämät ja tekemät ruuat hotellin aikataulussa. Voimme harrastaa, mitä huoneessa on tarjolla, ei mitään muuta. Kaikki, mitä huoneeseen tilaamme, tutkitaan. Emme saa edes vessapaperia tai pyyhkeitä vaihdettua silloin kun haluamme, vaan silloin, kun hotelli ehtii/muistaa ne toimittaa. 

Tämä kaikki kuulostaa paperilla pieneltä, mutta on yllättävän hiertävää henkisesti, kun asiaa elää läpi.

Voin kyllä sanoa, että en käsitä, miten ihmiset kestävät pakolaisten vastaanottokeskuksissa, vankiloissa tai vanhainkodeissa. Moni ei kestäkään. Rutiini kantaa pitkälle, mutta pisimmälle kantaa se tieto, että tämä päättyy joskus, pian.

Aina kun kirjoitan näitä "valituspostauksia" eli ihan tavallista asiaa omasta elämästämme juuri nyt, saan somessa sekä kannustusta että kritiikkiä. Niitäkin kommentteja tulee, että miksi urputan, onhan moni maa ja kaupunki ollut jopa kuukausia lockdownissa eli jopa sadoilla tuhansilla ihmisillä on ollut vaikeaa tänä vuonna. Näin on, täysin totta. 

En kuitenkaan käsitä, miksi minun kuvaukseni meidän elämästämme jotenkin mitätöi toisten kokemuksia. Kyllä, koronavuosi on ollut monin eri tavoin haastava. Mitä me käymme läpi, on yksi kuvaus ja näkökulma lisää, ei missään tapauksessa ainoa. Lockdowneja en vähättele ollenkaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, miten itse jaksaisi lockdownia, jos se pitäisi suorittaa oman kodin yhdessä makuuhuoneessa pelkän vedenkeittimen ja kylmälaukun varassa, ilman mahdollisuutta edes avata ikkunaa saati mennä parvekkeelle tai omalle pihalle. Karanteeni on aikamoinen oma kuplansa. 

Enihuu, ei tämän ole tarkoitus olla mikään kilpailu, kellä on rankinta. Vaan ihan omakohtaista kertomusta siitä, millaista täällä on. 

Parhaiten meistä on yllättäen pärjännyt taapero. Hän saa leikkiä päivät pitkät, saa jatkuvasti huomiota, emme koskaan lähde minnekään hänen luotaan pois. Välillä tuodaan lahjoja ovelle. Pikkulapsen onnenpäivät. 

Tervetuloa pyykkitupaamme. Kaikki pestävä käsin ammeessa, koska osavaltiomme pelkää tartuntoja hotellin pyykinpesupalvelun kautta eli se ei ole sallittua.

Ystävämme valmistautuu tanssiesitykseen kadulla ikkunamme alla. Hienot muuvit veti iloksemme, vaikka häntä hieman tuijotettiinkin :D

Jokailtainen junaleikki.