Uusi vanha normaali

Hurraa, normaalielämään on palattu ja sellaista jo viikko eletty. "Tällä puolen" olon voi tiivistää pariin sanaan: surrealistista, epätodellista, monin tavoin tuttua ja silti outoa. 

Perth on kuin rinnakkaistodellisuus, oma universuminsa Eurooppaan verrattuna. Täällä ei ole ollut koronatartuntoja sitten huhtikuun ollenkaan. Tai siis muutamia raportoidaan joka viikko, mutta ne ovat kaikki karanteenissa olijoita, joko meriliikenteen miehistöä tai maahan palaavia kansalaisia. Karanteenista pääsee pois vasta kahden viikon ja kahden negatiivisen testin jälkeen. 

Viimeinen päivä hotellikaranteenissa oli vaikein. Kello raksutti järkyttävän hitaasti kohti vapautumisaikaa. Olimme siivonneet ja pakanneet kaiken jo aamupäivästä, joten kello kolmen vapautumishetken odottelu oli yhtä peukaloiden pyörittelyä. Taapero hyöri ja hieman kiukutteli kummissaan, koska aisti, että tänään on erilaista. Pääsimme ulos 40 minuuttia luvattua myöhemmin, koska hotelli päästi vain yhden kerroksellisen väkeä ulos kerrallaan ja siinähän kestää. Ehdin vetää asiasta hepulin, koska ystävät tulivat meitä hakemaan ja stressasin, että nyt he joutuvat odottamaan meitä jopa tuntikausia. Mitään päivityksiä kun ei välillä kuulunut, monesko kerros on menossa. 

Päästyämme viimein aulaan, siellä odotti ensimmäinen yllätys. Nimittäin hotellinjohtaja sanoi meille, että ottakaa hyvät ihmiset nuo maskit pois, ei niitä täällä käytetä! Vanhasta muistista kun lähdimme maskit naamalla ihmisten ilmoille. Tästä eteenpäin koko viikko on ollut yhtä lihasmuistin nykimistä: joka kerta mennessäni kauppaan, tai nähdessäni poliisin, olen ollut kaivamassa olematonta maskia laukusta. Neljä kuukautta maskipakkoa on iskostanut sakkopelon ja asenteen, että näin kuuluu olla. Nyt viikon jälkeen maskittomuutta, kättelyitä ja halaamisia, olo alkaa olla kuin ennen covidia eli vanhan normaalin aikaan. Ranskassahan emme kätelleet, halanneet tai poskisuukottaneet yhtään ketään - ne oli karsittu tapakulttuurista aivan kokonaan koronan takia.

Meille on tapahtunut  niin paljon ja elämämme on ollut niin käänteikästä viimeisen vuoden, että poissaolo tuntuu ainakin kolminkertaiselta. Kun kävelin ensimmäisenä työpäivänäni toimistolle, ohitin rautatieaseman Subwayn. Siellä oli töissä samat ihmiset kuin ennen lähtöänikin. Tuijotin heitä ällistyneenä - miten te voitte yhä olla siellä? Kunnes tajusin, että vuosi samassa työpaikassa ei ole pitkään, ja olinhan itsekin palaamassa samaan työhön kuin vuotta aiemmin...

Toimistotyöhön paluu on toisaalta mukavaa, toisaalta sekin kummallista. Ihan kuin näkisin samaa unta uudelleen ja uudelleen. Työnkuvani nimittäin jälleen muuttui ja palasin tekemään hyvin samanlaisia asioita - vesi- ja energialainsäädäntöön liittyen - kuin tein vuodet 2011-2017 toisessa valtion virastossa. Throwback, paluu entiseen, ei ole vain vuosi, vaan vuosia. Tällä hetkellä olen asiaintilaan tyytyväinen, koska turbulenssivuoden jälkeen on hyvä tehdä jotakin tuttua, selkäytimestä tulevaa. Ei tarvitse juuri nyt oppia uutta, tsempata, kurottaa ja ylittää itseään. 

Muutaman kuukauden päästä todennäköisesti fiilis on eri, kyllästymistä tuskin voi välttää. Toisaalta, olen työpaikallani liikkuva osanen ja jokerikortti, minut lähetetään sinne, missä työsuma on kiireisin. Eli työnkuva voi muuttua ja elää paljonkin. Katsellaan. Lounastauot ja kahvitauot on kuitenkin ihana saada takaisin - on rentouttavaa saada syödä ja juoda rauhassa, ilman, että lapsi kiipeää lahjetta pitkin. 

Taapero aloitti päivähoidon ja olemme jo kolmessa päivässä nähneet kirjon lapsosen reaktioita, miten hoito tulee sujumaan. Hän on tästä lähtien hoidossa ke-pe. Ensimmäisellä viikolla hän sai ilmaiseksi testata hoidossa oloa puoli päivää kerrallaan. Ensimmäinen päivä meni niin hyvin, että hoitajat ehtivät jo leimata N:n ihmelapseksi. No, seuraava hieman heikommin ja kolmas päivä olikin itkeskelyn ja kiukuttelun täyttämä, kun taapero älysi, että tämä ei ole vain yhden päivän hauska kokeilu. Sentään ne kaksi asiaa, joista olin eniten huolissani - ruokailu ja päiväunet - sujuivat kokeilupäivinä ihan omalla painollaan ja selkeästi helpommin kuin kotona. Muiden pikkuisten vertaisesimerkki todella auttaa.

Hoidossa paljastui toinen yllättävä seikka. Taaperomme ei halunnut mennä ulos ollenkaan. Häntä vaikutti pelottavan avara ulkotila ja ainut selitys, jonka tälle keksin, on karanteeni. Hän ehti kahdessa viikossa ehdollistua siihen, että ollaan aina vaan neljän seinän sisällä. Hoitopaikassa hän oli mieluiten leikkihuoneessa ja ulkona seinän vieressä. Aluksi säikähdin tätä tietoa hieman, mutta eilen tavatessamme suominaisia lapsineen ei peloista ollut enää tietoakaan. Kyläpaikassa N juosta viipotti pitkin pihaa ja mylläsi hiekkalaatikkoa onnessaan, agorafobia tuuleen lentäneenä. Karanteenikokemus toivottavasti haihtuu ja unohtuu häneltä kokonaan. 

Elämämme ei kuitenkaan asetu uomiinsa vielä, vieläkään. 

Kuin ihmeen kaupalla ja mielettömällä ajoitusmäihällä E sai uuden työn, karanteenista suoritetun videohaastattelun perusteella. Hänestä tulee naapurikaupungin arboristi eli urbaanipuustosta vastaava asiantuntija. Koska työmatka pitenee aiemmasta 20 minuutista tuntiin suuntaansa, on järkevin seuraava askel meille muutto. Muuten E joutuu käyttämään viikossa yhden työpäivän verran aikaa pelkästään ajamiseen. 

Yritin eilen metsästää vuokra-asuntonäyttöjä, mutta Perthissä kiinteistönvälitystoimistot eivät ole auki viikonloppuisin, daa. Täällä ei koskaan ole mikään tehokkuuteen liittyvä loogista, joten miksipä pitää silloin toimistoja auki, kun ihmisillä on aikaa tutkia asuntoilmoituksia ja käydä näytöissä? Muutamaan laitoin yhteydenottopyynnön, mutten odota suuria. Sitten vuoden 2011 minulle on yhteydenottopyynnön perusteella soitettu ehkä puolen tusinaa kertaa, vaikka pyyntöjä eri asioissa on mennyt varmaan sata. Itse pitää jahdata, jos palvelua haluaa. No, toisaalta tämä on tiedossa, joten maanantaina aloitan puhelinratsian. 

Toinen pikaisesti ratkottava asia on Centrelinkin eli paikallisen Kelan päivähoitotuki. Laitoin hakemuksen sisään karanteenissa ollessa, mutta jotain mystistä tapahtui ja koko hakemusta ei nyt löydy järjestelmästä, vain ilmoitus, ettemme ole oikeutettuja tukeen. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä tuki lasketaan vanhempien "aktiivisuustuntien" eli mm. työ- ja opiskeluajan perusteella, sekä tuloihin pohjautuen. Tässä välissä Centrelinkiltä tuli toinen päätös ja olemme oikeutettuja erääseen toiseen tukeen, minkä kuvittelin tarkoittavan, että myös päivähoidon tuki tulee. JUUEI. Eilen illalla yritin tehdä hakemuksen uudestaan, mutta nettisysteemi on tietenkin juuri nyt käyttökatkolla huollon vuoksi. 

Centrelink on maanlaajuisesti tunnettu monimutkaisuudestaan ja palvelun huteruudesta: jonotusajat ovat pitkiä, eri virkailijat antavat eri neuvot ja joskus toiminta menee laittoman puolelle, kuten tällä hetkellä täällä suurta kohua aiheuttanut Robodebt-keissi. Siinä Centrelinkin systeemi soitti automaatiopuheluita tukiasiakkaille väittäen, että näille on maksettu liikaa ja velat tullaan perimään vaikka oikeusteitse. Nyt on selvinnyt, että iso osa näistä puheluista meni väärin ja mitään velkoja ei ollut. Asiasta nousi ryhmäkanne, jonka kantajat juuri voittivat. 

Sen peremmälle byrokratiaan uppoamatta, kohti uutta päivää upeassa aurinkoisessa säässä, Perthille niin tyypillisessä. On ihanaa olla kotona, vaikka "koti" yhä on abstrakti asia. Tänään vietämme virallisia kotiinpaluujuhlia ystävien kotona. Juppiduu ja juhlimaan!

Välipalalla.

Sää ja ilmasto täällä ovat kaikista kokemistamme parhaat, sorry Suomi!

Koti seuraavat 1-2 kuukautta.