Perillä Perthissä

PERILLÄ! Vain kolme kuukautta odotusta, kolme ostettua lentoa ja 30 tuntia matkustusta myöhemmin. Kolmas kerta toden sanoo tottatosiaan.

Luulimme, että Pariisin kentällä koneeseen pääsy olisi ongelma, sen jälkeen kun lentoyhtiö yritti jättää meidät kyydistä. Ihmeeksemme vastassa ei ollut mitään mutinoita, ei edes kysymyksiä, vaikka olimme suunnilleen valmiit aloittamaan diplomaattisen selkkauksen, jos lentomme olisi peruttu. 

Lennot ylipäätään menivät paljon odotettua/pelättyä paremmin. Nyt kypsässä 19 kuukauden iässä N jaksaa keskittyä aktiviteetteihin kauemmin ja esimerkiksi ostamani tarra- ja värityskirja jaksoi viihdyttää jopa tunteja, vartin pätkiin jaettuna. 

Videoita oli kännyyn ladattu myös, mutta niihin tarvitsi turvautua paljon odotettua vähemmän. Lentokoneen penkki tarjottimineen ja ruutuineen oli oma aktiviteettikeskuksensa - on Disneylandin veroista taaperolle saada renksuttaa juomatelinettä ja tarjotinta kiinni ja auki. 30 tunnin matkustuksen aikana nukuimme ehkäpä kuusi tuntia, joten nyt ensimmäistä karateenipäiväämme vietämme aikalailla nukkuen. Yöunille eilen päästiin vasta klo 06 paikallista aikaa jet lagin ja muovailuvahan takia (N ei vaan malttanut lopettaa) joten nyt kellon käydessä iltapäiväkahta aletaan heräillä päivään. 

Pariisi-Singapore-lento kesti lähes 13h, sillä kone myöhästyi vastatuulen vuoksi puoli tuntia ja odotimme koneessa sen jo laskeuduttua hyvän tovin, koska Singaporen uusien sääntöjen mukaan paikalliset jäävät ensin pois ja vasta sitten transit-matkustajat. Loogista? Ei, koska jatkolennolle menijöillä on enemmän kiire. 

Vaihto Singaporessa oli aivan erilainen kuin normaalisti, kuin sotilaselokuvasta. Ensin meidät jaettiin 10 hengen jonoihin, kullekin limenvihreä rannenauha merkiksi - mistä, en tiedä. Sitten kukin jono saatettiin kuin päiväkotilapset terminaalin ainoalle odotusalueelle. Alueella oli erillinen osastonsa lapsiperheille ja penkkejä muille. Yhtään kauppaa missään ei ollut auki. Ruokaa olisi voinut tilata jonkun sovelluksen kautta toimituksena ruokapisteeseen ja hakea siitä. Juoma-automaatit toimivat. Siinäpä se. Onneksi taapero oli onnessaan muista lapsista ja kentän R2D2-mallisista robotti-imureista, jotka ensin pelottivat, sitten houkuttivat "haastamaan" juoksukisaan. Odotusalueelta ei päässyt pois ennenkuin koneeseennousu alkoi, taas meidät paimennettiin peräkanaa pienissä ryhmissä portille.

Perthiin päästyämme alkoikin sitten odotus ihan toden teolla. Onneksi olin perehtynyt asiaan hyvissä ajoin somen tukiryhmien kautta ja tiesin, että koneesta hotelliin pääsy vie ainakin kolme tuntia. Miksi, selviäisi pian. Olin myös oppinut, että joka vessatauko kannattaa käyttää hyödyksi, koska vessoista vain osa on kentällä auki ja bussissa matkalla hotellille ei ole vessamahdollisuutta. 

Ennenkuin pääsimme perinteiseen passintarkastukseen, kaikkien piti läpäistä sairaanhoitajaparin seula. Kysymykset: voitko hyvin? Onko ollut koronan oireita viimeisten kahden viikon aikana? Oletko koskaan käynyt koronatestissä? Oletko koskaan saanut positiivista tulosta koronatestistä? Lopuksi kuumemittaus ja eteenpäin. Muuten fiksua, mutta näitä terveysseulapisteitä oli vain yksi, kun taas passintarkastajia oli kuusi. Jono mateli kuin reumaattinen etana, passintarkastajat pyörittelivät peukaloitaan asiakkaita odottaen seulan takana. 

Seuraava jono muodostettiin tulliin. Meillä oli liuta tullattavaa, koska Australiaan ei saa tuoda mitään eläin- tai kasviperäistä ilman, että siitä ilmoittaa. E:llä oli keraamisten teekannujen sijaan laukku pullollaan mummolasta saatuja Tahitin-palmunlehväkoristeita ja simpukankuoria, ja kengissämme oli mutaa, kaikki asioita, jotka pitää ilmoittaa. Tullivirkailija pesi taaperomme kumisaappaat, kun sanoimme käyneemme eläintarhassa niillä. Aikuiset saivat marssia kenkineen pesuitta. 

Kolmas jono, taas hoitajaparin puheille. Tällä kertaa kunkin piti kertoa, onko terveyshuolia, jotka voisivat vaikuttaa karanteeniin. Tämä sentään oli astetta yksityisemmin järjestetty lasiseinämän taa kuin aiempi seula. Eli ihan kaikki puhumamme ei kuulunut ja kiirinyt kaikille jonossa. Kerroin, että minulla on lääkärintodistus kroonisesta migreenistä ja haluaisimme sen takia asuntomaisemman tilan, jossa on erillinen makuuhuone toipumista/lepäämistä varten. Hoitajat pahoittelivat, etteivät voi tällaista taata mutta lupasivat ilmoittaa hotellille. Ja eteenpäin.

Neljäs jono, tällä kertaa poliisin puheille. Karanteeni toimii lain puitteissa niin, että Biosecurity Act antaa poliisille valtuudet osoittaa ihmisiä karanteeniin, vaikkei näillä ole koronan oireita. Eli paljon tiukempi systeemi kuin Suomessa, jossa karanteeni on lakiteknisessä mielessä suositus, ja vain lääkäri voi oikeasti määrätä yksilöittäin ja oireiden perusteella, rangaistuksen uhalla, karanteeniin. Jokainen matkustaja tai perhekunta puhuteltiin erikseen, pöydän ääressä poliisin kanssa kuin kuulustelussa ikään. Vain silmiin osoitettu lamppu puuttui. Poliisi antoi kullekin nimellä varustetun käskykirjeen, jossa karanteeni määrätään. Lisäksi infottiin, että jos karanteenin rikkoo niin tiedossa on 50 000 dollarin sakko ja/tai vankeusrangaistus. Tässä hallissa poliiseja oli ainakin tusina eli jos hoitajia olisi ollut samalla kaliiberilla, jonot olisivat singahtaneet läpi terminaalin, tuntien odottelun sijaan.

Viides jono. Nyt asetuimme muovituoleille odottamaan, että meidät haetaan bussiin. Sinne vietiin 11 ihmistä kerrallaan aina kun tuolirivi täyttyi. 

Kuudes jono. Bussiin. Jokaiseen Transperthin bussiin otettiin vain se 11 ihmisen ryhmä matkatavaroineen. Oli mukavan väljää. Siihen mukavuus loppuikin, koska olimme bussissa nro 3 ja meidän piti odottaa, että kaikki viisi bussia olivat täynnä eli 55 matkustajan lentomme (Australian sallima maksimimatkustajamäärä tälle lennolle) oli käsitelty. Tähän mennessä oli kulunut jo reilut kaksi tuntia laskeutumisesta. E tajusi, että olisi pitänyt käydä vessassa. Minä kahden vessatauon jälkeen ja N:lle vaihtamani uuden vaipan kanssa kiittelin onneani ja ihan vähän mietin, että olisit kuunnellut. 

Viimein päästiin matkaan. Bussit muodostivat letkan ja meidät vietiin poliisisaattueessa valot vilkkuen puolen tunnin matka Perthin keskustaan hotellille. Perthiläiset pelkäävät jo muutenkin maahantulijoita tautiriskinä, jopa neljä viidestä vaatii rajojen kokonaan sulkemista. Eikä ihme tällaisen haloon myötä- hei kaikki, tässä tulee ruttotautisia, varokaa, varokaa! Todellisuudessa maahan tulijoista 0.66 % on ollut positiivisia, hotellikaranteenin selvityskomitean raportin mukaan. 

Pysähdys hotellin eteen. Lisää odotusta. Kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä minuuttia. Kolmekymmentä minuuttia. Neljäkymmentä minuuttia. Onneksi taapero nukahti. Bussista ei saa poistua, ennenkuin edellisten bussien kaikki matkustajat on tsekattu sisään ja saatu huoneisiinsa. Tämä kestää ja kestää. E ei kestä enää. Hän pyytää bussikuskilta, pääsisikö vessaan. Ihme ja kumma, kuski pyytää paikalle poliisin ja viiden minuutin päästä meidät saatetaan sisälle - hotellin alakerrassa ei ole vessaa meidän tartuntariskisten käyttöön joten meidät pitää saada huoneeseen saakka. Muut bussimme matkustajat jätetään virumaan penkeilleen toistaiseksi. 

Check in on nopea. Pyydämme ja saamme kahden huoneen kokonaisuuden ja se osoittautuu oikein tilavaksi. Lasku seuraa lähtöpäivänä, en uskalla ensin edes arvailla paljonko. Laskukaavasta riippuen mitä vain välillä 4000-6600 dollaria. Puristan lääkärintodistustani, jospa se tietää alennusta toisesta huoneesta, sitä on laillista pyytää. Normimallina meille olisi ollut tiedossa vain yksi huone kahdeksi viikoksi, ei ulospääsyä käytävälle, parvekkeelle, mihinkään. E:n täti laittaa viestiä: toivottavasti viihdytte hotellissa ja saatte käydä paljon uima-altaalla! Eh, voi täti kulta. 

Tästä se lähtee. Lähettäkää leluja pliis :D

Ensimmäinen care package eli ystävien tänne tuoma apukassi tuli jo saapumispäivänämme: tuoreita marjoja ja hedelmiä sekä lelu N:lle. Oi onnea, kyyneleet tulivat. KIITOS.

Toiveikkaana koneessa.