Pako Pariisista

Elämämme on yhtä draamaa näköjään, tosin tämä "vankilapako" on enemmän tragikomedian puolella.

Juuri kun olin kirjoittamassa tätä postausta aamulla, puhelimeni soi. Singapore Airlines. 

"Hei, Australian lentorajoitusten vuoksi meidän pitää siirtää lentoanne..."

"EI. EI, EI, EI, EI. Meidät on jo tsekattu sisään! Olemme jumittaneet kolme kuukautta ja meiltä on peruttu kaksi lentoa. Nyt odotamme täällä lentokenttähotellissa taaperon kanssa, kun koko Ranska on ulkonaliikkumiskellossa. MEHÄN TULEMME KYYTIIN, ONKO SELVÄ?"

"Ahaa, no, hmm, katsotaan, ai, no minä laitan tänne merkinnän, jaa..."

"Eli onko meillä lento huomiseksi vai ei? Parasta olla."

"On, hyvää jatkoa (tuut tuut tuut)"

Että näin. En normaalisti ole aggressiivinen aspoja kohtaan, työtäänhän he vain tekevät. Mutta tämä ei nyt vaan kertakaikkiaan vetele, että otetaan rahat ja vedätetään. Emme voi odottaa kotiinpaluuta enää yhtään lisää. 

Ranskassa julistettiin eilen ulkonaliikkumiskielto koronan leviämisen takia. Vain pakollisia liikkumisia sallitaan, kuten ruokakaupassa, apteekissa tai lääkärissä käynti, ja niihinkin pitää ladata PDF-lupa nettisivulta. Vaikka teoriassa lennot ja muu julkisliikenne yhä toimivat, riskinä on, että junavuoroja perutaan ja/tai myydään loppuun. Uutinen määräyksen voimaantulosta nimittäin aiheutti valtavan rynnistyksen ja liikenneruuhkat. Kaikki kynnelle kykenevät ratsasivat ruokakaupat ja bensa-asemat ja lähtivät eilen tien päälle kaupunkikodeistaan, maalle sukuloimaan kuukaudeksi. Kaupunkilaisilla on harvoin omaa pihaa ja vaikka ulkoliikuntaa saisi jatkossa harrastaa rajoitetusti, kukaan ei halua olla pienessä pariisilaisyksiössä jumissa jos ei pakko ole. 

Kerrottakoon tarkennuksena, että ulkonaliikkumiskielto, lockdown ei liity Ranskassa äskettäin tapahtuneisiin kahteen terroritekoon. Käsitin, että näin olisi Suomessa alettu uskoa tai ainakin jonkintyyppisissä medioissa levittää. Tavoite on katkaista koronan kiihtynyt kasvutahti ja saada taas hengitystilaa sekä henkilökunnalle että potilaille maan sairaaloissa.

Saimme kuin ihmeen kaupalla matkatoimiston avulla ostettua peruutuspaikat Perthiin, lentopäivä 2. marraskuuta. Lockdownin vuoksi saimme viime metreillä puserrettua itsemme aiemmalle lennolle, joka lähtee huomenna 31. lokakuuta. Tänne Charles de Gaulle-lentokentän tuntumaan hotelliin junailimme itsemme eilen, juuri ennen ulkonaliikkumiskiellon alkua. Nyt nökötämme täällä kuin kanit kolossaan, lentoa odottaen. Hotellin pihalla saa yhä liikkua, joten tänään ulkoilimme jännittävällä (not) parkkipaikalla koko tulevan kaksiviikkoisen edestä. 

Perthin hotellikaranteenissa emme saa edes avata ikkunaa tai jaloitella käytävällä tai kellarissa. Parvekkeelle saati pihalle pääsy on totaalisen poissuljettua, koska jokuhan voisi vaikka sylkäistä partsilta kadulle ja siten levittää koronaa... ylilyötyä paniikkia mielestäni, etenkin kun joissain muissa Australian osavaltioissa päivittäinen ulkoilu suljetulla alueella hotellilla on minimi-ihmisoikeus.  

Noniin, sitten siihen pakoon. JOS se onnistuu. Huomenaamulla asia ratkeaa, pääsemmekö lennolle, vai pääsemmekö uutisiin. Nimittäin hiljaa ja nöyrästi emme tule hyväksymään sitä, jos ohitsemme myydään paikat bisnesluokkaan ja meidät yritetään jättää rannalle ruikuttamaan.

Tähän saakka ranskalainen pako on ollut aika erilainen kuin suomalainen, heh.

Saimme tiedon siitä, että meillä on lentoliput, tiistaina päivällä. Tiistai-iltana kuulimme, että Ranskaan tulee tämä ulkonaliikkumiskielto torstaiyönä. Ti-ke-yönä viestittelin matkatoimiston kanssa siitä, saammeko siirrettyä lentoa aiemmaksi. Junaliput ostimme ke välittömästi, kun lentoliput oli setvitty. Sitten jäljelle jäi minun mielestäni kaksi ensisijaisesti hoidettavaa asiaa: 1) kauppareissu välttämättömän tavaran hankintaan - vaippoja, hammastahnaa, kahvia jne - jotta pääsemme hotellikaranteenin alkuun. Ja 2) kaiken omaisuutemme pakkaaminen. 

En kuitenkaan elä elämääni tyhjiössä, vaan Ranskan-kotitalouteni kaksi muuta aikuisjäsentä, mies ja anoppi, singahtivat omiin prioriteetteihinsa: E soitti ja sopi hyvästelykäynnin iäkkään mummonsa luokse, ja anoppi varasi meille ensi tilassa läksiäislounaan Michelin-ravintolaan. 

Ensin pääsin minä kauppaan. Sitten oli vuorossa lounas. Läksiäiset eivät tietenkään voi olla Mäkkärissä, vaan tosiaan menimme taapero edellä fiiniin valkolautasliinapaikkaan syömään viiden ruokalajin menun viineineen. Tämä ei sinällään ole uutta ja ihmeellistä, vaan on normiranskalaisen perheen sunnuntai, oli pieniä lapsia tai ei. Kokemus oli kaikin puolin mieleenjäävä, ruuat olivat hyviä, ravintola viihtyisä ja seura hyvää. Mutta väkisinkin nauratti-itketti ylevä menu taaperollekin, joka lähinnä maalaili lautastaan ja syöttötuoliaan gourmet-kastikkeella. E söi lapsen ruuat kotitekoista jäätelöä lukuunottamatta, joka pojallekin maistui. Toisaalta, kun meidät kutsutaan ja meille tarjotaan, en ala kieltäytymään!

Elämyksen kääntöpuoli oli, että puoliltapäivin alkanut lounas päättyi neljältä. Kello tikitti, pakkaaminen odotti.

Siitä ajoimme mummolaan jättämään jäähyväiset. Mummo on jo pitkään halunnut joka käynnillä antaa meille muistoksi omia tavaroitaan. Jotain mahdollisimman pientä ja kevyttä olemme hyväksyneet, matkalaukut kun paukkuvat jo muutenkin. No, tällä kertaa hän halusi lahjoittaa meille kokoelman - 

keraamisia teekannuja.

Kokoelmalla on paljon tunnearvoa, sillä se on E:n vanhempien aikoinaan yhteisessä keramiikkapajassaan tekemä. Muttamutta. Mannertenvälisille lennoille on helpompi pakata ihan mitä tahansa muuta kuin posliinia.

Ajoimme mummolasta kotiin illan jo pimennyttyä, keramiikan kilkattaessa takakontissa. 

Viimein iltaseitsemältä pääsin pakaasien kimppuun - E oli fiksusti pakannut jo aiemmin, ennenkuin meillä oli lentolippujakaan. Ähersin ja väänsin, tungin ja ahdoin. Kaikki saatiin kyytiin, vain joku kosteusvoidetuubi ja aurinkorasva piti hylätä. Paitsi: miten saisimme mukaan ison satsin leluja, jotta taaperolla on viihdykettä hotellikaranteenissa ja me aikuiset pysymme järjissämme? 

Käytiin neuvottelu. 

Minä: nuo teekannut on pakko ottaa matkalaukusta pois, lelut ei mahdu. Muutenkin on liian iso riski, että ne rikkoutuvat lennolla.

E: no ei niitä voi reppuunkaan laittaa, sinne ei sitten mahdu mitään muuta!

Minä: (tietäen esineiden tunnearvon, yrittäen olla diplomaattinen) mutta miten suuri ilo meille on hotellikaranteenissa teekannuista, verrattuna lapsen leluihin?

E: (miettii hetken, sitten pakkaa pannut pois sanomatta mitään). 

Sovimme, että joku vuosi vielä hommaamme merikontin ja tuomme sillä kaikkea sellaista, mikä vielä roikkuu vanhempiemme luona emmekä saa kuljetettua lentoteitse. 

Kuvan yhtiö liittyy vahvasti asiaan.

Viimein on valoa tunnelin päässä ja lento näillä näkymin lentää. Huomenna kohtaavat suomalainen sisu ja ranskalainen taistelutahto versus lentoyhtiön rahanahneus.