12.12.2017

Miten oman alan töihin?

Pakerran töissä raporttia lastensuojelun lakimuutokseen liittyen ja siitäpä loihe lausumaan sanasia "oman alan töistä". Tässä näes konsepti, joka on askarruttanut minua jo pidempään.

Olin vielä vuosi sitten ammatiltani energia- ja vesilaitosten valvoja, ja jos rullataan aikaan ennen Australiaan muuttoa, työskentelin kaupunkisuunnittelussa rakennusperintöneuvojana sekä tietenkin heitin keikkaa siellä ja täällä museo-oppaana, kulttuurituottajana, sarjakuvapajojen vetäjänä ja milloin missäkin. Utelias kun on ja asenteella "kyllä sen äkkiä oppii jos kiinnostaa" - siunattu/kirottu, niin yhteen uraan urkeutuminen on haasteellista. Tänä vuonna minusta kuoriutui ammattimainen tapahtumatuottaja ja seuraava projekti liittyy lastensuojelun kehittämiseen, kuten mainittu.

Olen kolmenkympin rajapyykin jo aikaa sitten ylittänyt, silti minulta(kin) kysellään satunnaisesti, milloin aion hakeutua takaisin oman alan töihin. Kysyjät arvatenkin olettavat, että oman alan työt olisivat museoalalla tai liittyisivät arkkitehtuurihistoriaan, koska moisten papereiden kanssa valmistuin yliopistosta vuosikymmen sitten. Muttamutta. Mikä se on se mystinen oma ala itse kullekin ja missäkin elämän vaiheessa?

Olen tehnyt väitöskirjaa katkoinaisesti ja pätkissä pian seitsemän vuotta - tosin siitä ajasta kolme-neljä vuotta aidon aktiivisesti - ja kiinnostuksenkohteeni ja tutkimuskysymykseni ovat muuttuneet useaan otteeseen. En tiedä, tulenko tohtorinlakin saatuani työskentelemään alalla eli ympäristönsuunnittelun parissa. En tiedä, kiinnostaako se enää uraksi asti. En tiedä, kiinnostaako se ehkä joskus tulevaisuudessa niin paljon, että pyrin hyppäämään kentälle vaikkapa vuosikymmenen kuluttua. Mistä näitä tietää? Ja miten se 16v nuori, joka pohtii, hakeutuako ammattikouluun vai lukioon, voi tietää sitäkään vähää tulevaisuudestaan? Tai se parikymppinen, joka miettii yliopiston, ammattikorkean, välivuoden ja työelämän välillä, saati että valitsisi sadoista aloista sellaisen, jolla voi ja kiinnostaa paukuttaa töitä eläkkeelle saakka?

Työelämä on nimittäin aivan heekulin pitkä huikonen. Hyvä niin, koska se tarkoittaa, että elämäkin on pitkä. Mutta yritän sanoa, että ei ole normaalia minun mielestäni edes olettaa, että sama juttu voisi kiinnostaa muuttumattomana iäti. Tai, että se sama juttu edes pysyisi olemassa tässä muuttuvassa maailmassa seuraavat neljä vuosikymmentä. Meillä ei ole edes sama teknologia käytössä enää kuin nuoruudessani - lankapuhelimet, faksit ja käpylehmät - joten miten ammatit voisivat pysyä samoina?

Australia on ihannemaani siksi(kin), että mielestäni täällä on todella hyvät, avoimet mahdollisuudet olla, elää, yrittää ja tehdä töitä lähes alalla kuin alalla. Jos olet fiksu, aikaansaava, reipas ja yhtään koulutettu (sekään ei välttämättömyys), yleensä jotain löytyy, ja hyvällä tuurilla jotain todella kiinnostavaa ja uraa-avaavaa. Palkkataso on Suomea parempi ja verotus puolestaan kevyempi. Viisumit tietenkin ovat asia erikseen, mutta ne eivät liity työelämään tai työnantajiin sinällään, vaan maahanmuuttopolitiikkaan. Ja politiikkahan on tasan niin takkuista kuin poliitikot ääntentavoittelussaan siitä tekevät.

Itse olen löytänyt työelämäkolosia itselleni toisaalta uteliaan-nuuskivan työnetsintätyylin, toisaalta hyvän tuurin ansiosta, mutta ennen kaikkea olemalla joustava. En ole koskaan lukkiutunut yhteen alaan, vaan hakenut, mikä kiinnostaa ja mikä vaikuttaa edes jossain määrin realistiselta. Olen myös hionut taitoa vastata työpaikkailmoituksiin "oikein" eli muunnan kokemuksestani sellaisen version paperille, joka ko. paikkaa houkuttelee. Tähän pystyy jokainen pienellä luovuudella - en tarkoita valehtelua, vaan aussityyliä, jossa hehkutetaan häpeilemättä saavutuksia ja kuitataan mokat oppimiskokemuksina.

Australiassa on urapolulleni nimikin: career public servant. "Uravirkailija" tekee uransa julkissektorilla, vaikkei välttämättä samassa virastossa tai tehtävissä. Nimityksellä on suomalaista käännöstä parempi kaiku, koska siinä on mukana ajatus palveluksesta ja palvelemisesta: career public servant haluaa työskennellä kansan ja valtion hyväksi. Kun taas Suomessa yleensä saa kuulla olevansa tuottamaton loinen ja p****a, jos saa palkan verovaroista. Se tuppaa unohtumaan, että myös verovaroin palkattu kuluttaa rahansa, maksaa veroja, työllistää näin muita ja pitää talouden rattaat pyörimässä - kenenkään muun kuin panamarikkaiden rahat eivät makaa kaikkinensa sijoitustileillä.

Oho lipsahti sosiaalipolitiikkaan, vaikka piti puhua omasta alasta tai pikemminkin koko termin mahdottomuudesta. Mielestäni ihan liian moni eritoten Suomessa stressaa tästä oma ala - konseptista, turhaan.

Olen kuunnellut ihmisiä, jotka kokevat olevansa epäonnistuneita, koska ovat jossain muualla töissä kuin siellä, mihin koulupaperit viittaavat. Olen kuunnellut niitä, jotka ovat ihan hyvässä työssä, mutta jatkuvasti hakevat tai ainakin miettivät vaihtoa, koska on noloa tehdä rahansa jossain muualla kuin mihin koulu valmisti. Olen kuunnellut sellaisia, jotka eivät uskalla vaihtaa pois omalta alalta, vaikka joku muu houkuttaisi, koska sitten on luuseri kun ei ole enää omalla alalla. Vaihtaa saisi vain, jos ensin kouluttautuu eli virallisesti muuttaa sitä omaa alaa. Häh, miksi? Työssäkin oppii! Olen kuunnellut niitä, jotka eivät uskalla lähteä unelmien perään ulkomaille, koska oman alan uraputki Suomessa katkeaa. Sekä niitä, jotka kärsivät huonommuuden tunnetta, kun ulkomaille muuton jälkeen onkin kotirouva/-äiti/-mies eikä enää uraa tekevä oma-alailija. Ja niitä, joiden oman alan katkaisee työttömyys ja sitten on edessä kriisi, että kuka olen, mikä olen, olenko mitään, oma ala älä jätä!

Vuodatukseni pointti ei ole syyllistää ketään tai haukkua sinua, joka rakastat omaa alaasi. Pointti on yrittää muistuttaa, että kukaan ei ole ammattinimikkeensä eikä työpaikkansa, ei edes, vaikka työpaikka olisit sinä itse yksinyrittäjänä. Aina voi tehdä jotain muuta. Aina sisimmässä on muutakin kuin työ, ala, ura, koulutodistus. Aina omista reserveistä löytyy sellaisia taitoja ja kykyjä, joita ei tiennyt olevankaan, ennenkuin niitä pääsee kokeilemaan.

Jos suunnittelet ulkomaille muuttoa tai alanvaihtoa, mutta et ole tähän mennessä uskaltanut, koska se oma ala... oma ala my ass  nyt lanseerataan uusi käsite, asenteella haluatko beach bodyn eli rantakelpoisen vartalon? Mene vartaloinesi rannalle, tadaa, sinulla on rantakelpoinen vartalo! Sama koskekoon alaa. Mene alalle kuin alalle ja ala tehdä sitä. Tadaa, sinulla on oma ala!

ps. en edes tiedä, mikä englanniksi on "oma ala". Onko sille jotain termiä? Onko tämä puhtaasti suomalaisten päähänpinttymä?

In your face, ympyränmallinen oma ala!

9.12.2017

Kulissien takana: Perthin Suomi100 sekä ruisleipävinkki

Kesä on käynnistynyt Perthissä ja aivan yllättäen siitä syntyy joulutunnelma. Näköjään seitsemäs lähestyvä joulu Australiassa on vihdoin laukaissut vaistonvaraisen tunnistuksen: kuiva, kuuma tuuli iholla, kultaisena hehkuva kesäaurinko, hilpeänvärikkäät joulukoristeet, sekä hyväntuuliset ihmiset merenä kaupungilla ovat nykyään iskostuneet aivoihini joulun merkeiksi.

Tutut ympärillä puuhaavat joulusuunnitelmiaan ja useimmilla ne sisältävät perheen ja ystävien kutsumisen laajaksi joukoksi kotiin uima-altaan ja grilliruokien ympärille. Meidätkin kutsuttiin suomalaisen piirin joulunviettoon, mutta logististen ongelmien takia Madame E eli E:n jouluisin vieraileva äiti toivoi, että perhe kerääntyy hänen house sitting - taloonsa aatoksi. Madame E suunnittelee joulua monta kuukautta etukäteen ja koska juhlalla on hänelle niin iso merkitys, päätös on helppo; mikäpä siinä.

Tämä viikko on ilmeisesti ollut Suomessa juhlahumua täynnänsä itsenäisyyspäivän vuoksi. En edes aloita jupakasta alpakat vs uusnatsit, koska minunkin itsenäisyyspäivästäni kohtuuton pala kului somessa uusnatsisymppaajia vastaan väitellen. Sen sijaan tässäpä kulissientakaista vilkaisua, miten sujui Perthin Suomi100-juhla viime lauantaina.

Suomi-koulun hallitus päätti jo viime helmikuussa, että järjestäisimme juhlan, koska Perthissä ei ole Suomi-klubia tai muuta virallista tahoa, joka voisi järjestelyt ottaa kontolleen eikä niitä kukaan yksityishenkilö jaksaisi samassa mitassa vääntää. Hoidin ison osan järjestelyistä innostuksissani itsekseni, hallituksen jäseniltä ja opettajilta toki tukea ja apua saaden aina tarvittaessa.

Yhdistystä tarvittiin järjestelyjen taakse apurahan hakua varten. Saimmekin Suomi-Seuralta riittävästi avustusta, jotta pystyimme maksamaan juhlatilan vuokran ja pakollisen järjestyksenvalvojan. Näin juhlien lippuhinta saatiin pidettyä kurissa, jotta mahdollisimman moni pystyi osallistumaan lompakon paksuudesta tai ohuudesta huolimatta. Lisäksi meitä tuki Suomi-Australia-kauppakamari rahallisesti, ja yli kymmenen firmaa tuotelahjoituksin arpajaisiin.

Aitiopaikalla sijaitseva Cottesloe Beach Hotel valikoitui juhlapaikaksi, koska se oli tarjokkaista edullisin, upeasti aivan Intian Valtameren rannassa ja hyvien liikenneyhteyksien päässä. Valinta osui nappiin, koska kaikki vieraat kehuivat paikkaa ja nauttivat näkymistä ja tiloista, ja henkilökunta oli tavattoman avuliasta ja ystävällistä alusta lopppuun. Ainoa fiba paikassa oli kehnoksi osoittautunut äänentoistosysteemi, josta kohta lisää.

E ja minä ajoimme juhlapaikalle jo klo 13, leipomon kautta, josta haimme jälkkäriksi tarkoitetut kanelipullat. Aloitimme koristelun koulun kahden aktiivin kanssa. Itse juhla alkoi klo 15:30, mutta ehdimme hädin tuskin saada kaiken valmiiksi, eli kalusteet paikoilleen (tässä CBH:n henkilökunta tosin teki isoimman työn), arpajaisvoittopöydän ja joulukorttimyyntipöydän esille, valkoiset liinat ja siniset paperiliinat pöytiin, juhlakimput maljakoihin (ennakkoon askarreltuja paperikukkia sekä vihreää omilta takapihoilta), tervetulokahvit ja Fazerin siniset konvehdit esille, sekä Suomen lippu ja lippuviirit seinälle ja katonrajaan. Testasimme myös äänentoiston ja mikin: meillä oli laadittuna kattava musalista suomalaista uutta ja vanhaa musiikkia, sekä levyraati eli musavisa.

Juhla lähti elämään improvisaation puolelle kirjaimellisesti heti kättelystä, jota ei siis tapahtunut. Tarkoitus oli, että Suomen kunniakonsuli kättelee kaikki vieraat ovella, mutta vieraat alkoivat suomalaisen täsmällisinä saapua jo klo 15 ja melkein kaikki olivat jo sisällä kun itse konsuli saapui klo 15.40. Se siitä. Tervehdin itse ovella niin monta vierasta kuin ehdin muun säätämisen ohella. Onneksi nimilistan kanssa ei ollut ongelmia, eli kaikki lipun ostaneet olivat laatimallani listalla, enkä ollut jättänyt ketään vahingossa pois (tarkistin kolme kertaa).

Juhlapuheet alkoivat klo 16 ja sehän meni heti poskelleen, nimittäin mikistä loppui patteri kesken kunniakonsulin puheen. CBH hommasi meille äkkiä uudet patterit, mutta kunniakonsuli joutui pitämään suuren osan puheesta huutamalla. Seuraavaksi puhuva kanssajärjestäjä eli suomalaisen kirkon edustaja (Immanuel Lutheran Church Perth) jo kauhisteli odottaessaan vuoroaan, että joutuuko hänkin huutamaan lähes 170-päisen yleisön yli. Onneksi ei.

Toivottelin myös itse vieraat tervetulleeksi ja sitten päästiinkin kansallislauluihin. No. Tässä vaiheessa äänentoisto teki tenän, eli jostain syystä aiemmin testattu ja pelittänyt tietokoneyhteys kaiuttimiin ei suostunut toimimaan. Eikun itse kuoron nokaksi ja Maamme-lauluhan kajahtaa vaikka ilman säestystä. Sen sijaan Advance Australia Fair eli Australian kansallislaulu ei itseltäni luonnistu vielä ulkomuistista ja jouduin kuuluttamaan, että taitaa jäädä väliin. Kuuntelimme sen sijaan hienosti menneen suomikoululaisten lauluesityksen "Minun ystäväni on kuin villasukka", jota säesti yksi aikuisoppilaistamme kitaralla. Laulajina olivat koulun lapsioppilaat, aikuisoppilaat sekä opettajat.

Tässä vaiheessa yleisöstä ilmoittautui pelastava enkeli, kuorolaulua harrastava hollantilainen mies, joka lupautui toimimaan esilaulajana aussi-kansallislaululle. Eikun uusi yritys ja laulu ilmoille. Hyvin meni.

Seuraavaksi alkoi ruokailun säätö, joka myöhästyi, koska CBH hoiti samana päivänä kuusi isoa tapahtumaa ja heidän keittiönsä oli aivan ylityöllistetty. Lapsille oli tilattu lautasannokset ennakkoon, valinta neljästä vaihtoehdosta. Tarjoilijat tarvitsivat ohjeet, mikä lautanen menee minnekin, ja onneksi vanhemmat ja lapset muistivat itse hyvin, mitä olivat tilanneet jopa kuukautta aiemmin(!). Lasten ruokailu ilmeisesti onnistui pienestä säädöstä huolimatta hyvin, koska lautaset tyhjenivät eikä mutinoita kuulunut ainakaan minun korviini.

Aikuisten cocktail-palat sen sijaan näyttivät aluksi jäävän pyörimään vain kaksiosaisen juhlatilan takaosaan (baariin), eli tarjoilijat eivät tulleet tarjoilemaan juhlasaliin saakka ennenkuin erikseen pyysin. Tässä vaiheessa jahtasin erityisruokavaliovieraita, joita osallistui kuusi, ja jotka kaikki seikkailivat eri puolilla tilaa - tarjoilijoille piti näyttää, missä heidän "kohteensa" ovat. Tämän olisi voinut järjestää mielestäni fiksummin eli asettaa erityisruokavalioruuat jonnekin nurkkaan otettavaksi, mutta jostain syystä CBH toimi näin. Jouduin kuuluttamaan yhden erikoisruokailijan, koska tarjoilijat eivät pystyneet bongaamaan häntä ihmismerestä tuntomerkeilläni "vaalea nainen sinisessä pitkässä puvussa" - heitä oli palttiarallaa puolet vieraista!

Sitten olikin aika tajuta, että olin tehnyt pahan taktisen virheen juhlaohjelman suunnittelussa. Ohjelma jatkui kaksikielisellä kalevalateemaisella runoesityksellä, jonka piti Perthissä mainetta niittänyt runonlausuja, kirjoittaja ja akateemikko Sanna Peden. Koska juhlat olivat jo levinneet kahteen tilaan epämuodolliseksi, iloiseksi ja kovaääniseksi rupatteluksi, kesti noin viisi minuuttia mikkiin huutelua saada juhlakansan huomio, jotta Sannalle saatiin riittävä hiljaisuus esitykseen. CBH:n kaiuttimet eivät myöskään olleet parhaiten asetellut, koska ne kohdistivat ääntä vain tiettyihin kohtiin, mutteivät tasaisesti koko saliin. Olisi ehdottomasti kannattanut päästää Sanna lavalle heti laulujen jälkeen järjestäytyneesti. No, kaikesta oppii. Sannan esitys oli taattua laatua ja kaksikielisen, kaksikulttuurisen elämän mutkista runomuodossa voi lukea täältä (suomenkielinen teksti englanninkielisen jälkeen).

Ojasta allikkoon. Seuraava ohjelmanumero oli levyraati. Tadaa, nyt saatiin kokea äänentoiston täydellinen pettymys ja pelittämättömyys. Koska musiikki oli jo aiemmin temppuillut, CBH:n ystävällinen tapahtumaesimies oli proaktiivisesti, mutta totaalisen haitallisesti kytkenyt oman Ipodinsa kaiuttimiin tietokoneeni sijasta soittelemaan peruspoppia suomimusamme sijasta. Oma DJ:mme M oli  hätää kärsimässä, koska tietokone ei enää suostunut yhdistymään kaiuttimiin, kun yhteys oli kerran katkaistu.

Sähläsimme M:n kanssa tilannetta viitisen minuuttia, minä kipittäen tietokoneen ja puhujanpöntön väliä, nämä eivät tietenkään olleet vierekkäin, saati edes samassa huoneessa. Saimme musan vihdoin kuulumaan, mutta koska M:llä ja minulla ei ollut järkevää keinoa kommunikoida toistemme kanssa eri huoneisiin, visa osoittautui mahdottomuudeksi ja jouduimme Ö-mapittamaan sen lennosta.  Onneksi olin ennakoinut katastrofien varalle ja suunnitellut ekstrakysymyksiä seuraavaan ohjelmanumeroon, tietovisaan Australiasta ja Suomesta. Eikun kohti uusia pettymyksiä.

Tietovisa paljastui kuitenkin mukavaksi ja rullaavaksi ohjelmanumeroksi, johon osallistui noin puolet juhlakansasta. Puolet vietti aikaa kauempana baaritilassa ja parvekkeella upeassa säässä, juhlien, jutellen, kokoontumisesta yleisesti nauttien. Ilta huipentui suurarpajaisiin, joihin olimme saaneet odotuksista poiketen yli 20 upeaa palkintoa toivotun 10:n sijasta. Siitä kiitos sekä osallistuneille firmoille, että niille aktiivisille yksityishenkilöille, jotka joko lahjoittivat itse ostamiaan tuotteita tai kävivät metsästämässä tavaraa yrityksissä. Kaikki paitsi yksi viime hetken palkinto sisälsivät Fazerin suklaata: muuten tuotepaketeissa oli mm. lahjakortteja, Finlaysonin, Marimekon ja Iittalan tuotteita, sekä suomalaisia tai australialaisia herkkuja.

Itse pääsin aloittamaan juhlat rennommin vieraana puoli seitsemän aikaan ja viralliset pippalot jatkuivat kahdeksaan, jolloin tila piti tyhjentää. Jatkoille jäi parikymmentä innokasta ja CBH varasi meille pöydän alakerran erillisestä baarista. Tajusin jatkoilla, etten ollut syönyt koko päivänä kahta cocktail-palaa ja yhtä pullaa enempää, eli missasin kolme neljäsosaa tarjoiluista. Kun jatkoilijat jäivät vielä juhlimaan, kuskina ja uskollisena apukätyrinä toiminut E ja minä palasimme yläkertaan siivoamaan pois koristelut, omat tarjoilukulhomme ym. Kotimatkalle pääsimme puoli kymmenen maissa illalla.

Rehellisesti sanoen, vaikka nautinkin juhlan joka hetkestä, paras tuokio oli kotimatkan pysähdyksellä Mäkkärissä. Sudennälkäisenä, jalat muusina, ääni käheänä, mutta tietäen, että ansiostamme 165 vierasta sai viettää onnistuneen juhlapäivän, kelpasi meidän E:n kanssa onnitella toisiamme ja nauttia aivan rauhassa mehevät purilaiset!

Juhlakimppu. Logolliset kuvat Mika Thwaites 

Suomi100-juhlat, juhlatilan baariosan vipinää ja askartelemiemme joulukorttien myyntipöytä.

Virallinen juhlapotretti. 
Juhlasali järjestäjä-juontajan näkökulmasta.



Juhlakansaa.
Arpajaiset käynnissä, jännitystä ilmassa!

Juhlapaikalta oli upeat merimaisemat.

Kas tällaiset.

Suosittu juhlaparveke.

Sitten aivan muuta asiaa, pieni ulkosuomalaisvinkki ruisleivän nälkään. Helppo ja muheva ruisrieska (teen tätä lähes joka päivä).

1. Osta Ikeasta ruisleipäjauhoja - muutkin ruisjauhot käyvät.

2. Sekoita kulhossa n. 2.5 dl ruisjauhoja ja 0.5 dl kaurahiutaleita. Lisää pari rkl ruokaöljyä, maun mukaan suolaa ja 0.5-1 dl vettä (kaada vähitellen ja sekoita, kunnes sinulla on löysää puuroa).

3. Säädä uuni 40C asteeseen ja laita kulho uuniin. Käännä uuni pois päältä kun lämpö on saavutettu ja jätä kulho uuniin yön yli. Jo puoli tuntia nostatusta antaa hapanta makua, mutta yön yli hapatus tekee leivästä aidompaa ja ilmavampaa.

4. Kaada taikina pellille ja muotoile siitä kastellun lusikan avulla n. 1cm paksu lätty.

5. Paista 180C asteessa 15-20min.

6. Nauti heti tuoreeltaan!

Osta jauhot ja tee puuro.

Nostata uunissa ja tirauta kyynel pian valmistuvan herkullisen ruisleivän ilosta.

Ihaile muhevaksi noussutta taikinaa, muista käyttää ainoastaan suomiteemaisia patalappujasi.

Valmista rieskaa, omnomnom. Ihanaa juuston kanssa.

6.12.2017

Itsenäinen ja/vai irrallinen?

Hyvää Suomen 100-vuotissyntymäpäivää! Katselin juuri hienon videon sadan lipun nostosta salkoon Helsingin kauppatorilla ja varmaan vilkaisen juhlintaa Yle Areenalta, kun aika koittaa.

Mistä kirjoittaa itsenäisyyspäivänä? Mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Ikävä kyllä tämä teema ei lainkaan inspiroi. Ei siksi, ettenkö arvosta Suomea tai juhlaa. Vaan siksi, että joka kolumni, artikkeli ja blogi sekä Suomessa että ulkomailla tuppaa nyt olemaan samaa teemaa täynnä. Onko minulla sellaista sanottavaa, jota ei olisi vielä sanottu? Vapaus, oma kieli, puhdas luonto, koulutus, jokamiehenoikeudet... tuskin on sellaista suomalaista, ulko- tai sisäsellaista, joka ei noita ja monia muita hienoja asioita haluaisi mainita.

Samaten olen tässä blogissa jo moneen otteeseen käynyt läpi, miltä Suomi näyttää ulkosuomalaisen tai ulkomaalaisen silmin, mitä asioita Suomesta kaipaan ja en kaipaa, tai koenko itse olevani enemmän suomalainen vai aussi. Eli tästäkään aiheesta ei ainakaan tänään irtoa mitään hedelmällistä. Otetaan siis "vastakkainen" näkökulma:

Millaista on olla maailmanlaajuisen imperiumin (vaikkain menneen sellaisen) osa, pienen itsenäisyyttään vaalivan maan kansalaisuuden sijasta?

Australia on oma itsenäinen maansa toki sikäli, että täällä on omat lait, eduskunta, hallitus ja pääministeri. Kuitenkin nimellisesti Australia yhä on Iso-Britannian alainen ja ylintä (seremoniallista) päätäntävaltaa käyttää kuningatar Elizabethin edustaja eli kenraalikuvernööri. Lisäksi jokaisella osavaltiolla on oma monarkin sijainen eli kuvernööri. Kenraalikuvernööri nimittää tuomarit, ministerit ja diplomaatit, hyväksyy lait jotka eduskunta laatii, ja on Australian Puolustusvoimien ylin komentaja.

Kenraalikuvernööri vaikuttaa päivänpolitiikkaan ja käytännön hallitustyöhön vain harvoin. Löysin pikaisella googlauksella ainoastaan kolme tapausta: vuonna 1975 kenraalikuvernööri erotti silloisen pääministerin, ja on kahdesti vahingossa hyväksynyt lain, jolla ei ollut senaatin hyväksyntää eli ei voinut tulla voimaan (ko. laki kumottiin saman tien). Muutoin kenraalikuvernööri toimii pitkälti kuten kuninkaalliset, eli edustaa maata arvotilaisuuksissa ja diplomaattisissa piireissä.

Kenraalikuvernööriin kuten kuvernööreihinkin pätee kuninkaallisten protokolla, eli heitä puhutellaan "teidän erinomaisuutenne" (your excellency), tai kaikkein mieluiten ei puhutella suoraan lainkaan vaan puhutaan ylimyksen avustajalle eli Aide-de-Campille. "Tapasin" Länsi-Australian kuvernöörin viikko sitten konferenssissa - eli näin hänet ja tervehdin nyökkäyksen verran - ja ne varmistuksen varmistukset ja pokkuroinnit jotka tarvitaan kuvernöörin vierailulle antavat hieman kaikuja siitä, millaista on järjestää mitään tilaisuuksia, joihin osallistuu kuninkaallisia.

Australiassa on jonkin verran tasavaltalaisliikehdintää, mutta erittäin maltillisesti. Toisaalta aussit eivät tahdo olla Iso-Britannian jatke eivätkä sellaisia koe olevansa - aussit esimerkiksi joutuvat ihan normaalisti anomaan viisumin päästäkseen Iso-Britanniaan ja samoin britit joutuvat anomaan viisumin päästäkseen Australiaan. Toisaalta mitään äänekästä kuninkaallisten dissauskerhoa Australiassa ei ole, eikä virallinen, lopullinen ero emämaasta ole yhdenkään tämän hetken poliitikon aktiivisella prioriteettilistalla. 

Australia kuuluu britti-imperiumin jäänteenä syntyneeseen Commonwealthiin eli Kansainyhteisöön, jonka muodostavat 54 maata (ml. Kanada ja Uusi-Seelanti) sekä 12 territoriota (mm. Gibraltar). Elizabeth II on laillinen ylin hallitsija kahdessatoista valtiossa. Kansainyhteisön maat eivät vaikuta suoraan toistensa politiikkaan tai tee suoranaista poliittista yhteistyötä, mutta kyllä käytännön tasolla joitain tiiviitäkin yhteyksiä on. Australia esimerkiksi rahoittaa yhteistyö- ja kehitysohjelmia Tyynellämerellä Commonwealthin saarivaltioissa. Tosin Uusi-Seelanti on asiassa vielä aktiivisempi: Uuteen-Seelantiin esimerkiksi pystyy anomaan pysyvää oleskelulupaa sillä perusteella, että on Tyynenmeren saarilta kotoisin. Tätä väylää ei Australiassa ole.

Vaikka opiskelin yliopistossa historiaa, olen vasta Australiaan muutettuani tajunnut kouriintuntuvasti maailman siirtomaavaltakehityksen: miten menneet imperiumit ja valtapyrkimykset ovat vaikuttaneet useimpiin maailman maihin niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta on kätevää, että monissa kolkissa puhutaan samaa kieltä - englanti ja ranska ovat hyvät esimerkit maailmaa valloittaneista kielistä Karibialta Tyynellemerelle - , toisaalta siirtomaavalta lähes tuhosi useimmat alkuperäiskulttuurit ja kielet, puhumattakaan alkuperäiskansojen fyysisestä tuhoamisesta.

Toisaalta, johonkin omaa maataan laajempaan piiriin kuuluminen avaa maailmaa ihan eri tavalla. Juuri äskettäin Suomessa uutisoitiin, että Norjassa olisi vaikka millä mitalla töitä, mutta suomalaiset eivät jostain syystä sinne hakeudu. Itse arvelen tämän johtuvan vaikeaksi koetusta norjan kielestä, kalliiksi ajatellusta hintatasosta ja ehkä yleisestä arastelusta siitä, miten ulkomailla pärjää. Vertailun vuoksi esimerkiksi ranskalaiset aktiivisesti matkustelevat ja jopa muuttavat Karibialle, Mauritiukselle ja Ranskan Polynesiaan, koska tietävät, että näissä entisissä siirtomaissa pärjää omalla kielellä ja monet tavat ja hallintosysteemikin ovat tuttuja. Samaten aussit muuttavat Iso-Britanniaan, Kanadaan ja Uuteen-Seelantiin rutiininomaisesti töiden ja seikkailun perässä, sekä toisinpäin.

En ennen Australiaan muuttoa kokenut mitään yhteyttä esimerkiksi Singaporen, Etelä-Afrikan ja Intian kanssa, nyt tilanne on toinen. Kaikista näistä Kansainyhteisön maista muutetaan Perthiin aktiivisesti joko opiskelemaan tai pysyvästi. Kaikissa em. maissa puhutaan (tai on historiallisesti puhuttu) englantia yhtenä virallisena kielenä, joten maahan asettuminen on huomattavasti helpompaa kuin ei-natiiveille puhujille. Perthissä ei pysty elämään altistumatta eri kansallisuuksille, kielille, kulttuureille ja tavoille - paitsi tietenkin jos eristäytyy aivan täysin jonnekin lava-auton nurkkaan mutisemaan, miten "Australia on jo täynnä, painu takaisin", mitä sitäkin tapahtuu.

Täältä kuvainnollisen ihmismeren keskeltä katsoen Suomi näyttäytyy jopa hieman eristyneenä saarekkeena: puhutaan omaa erikoista kieltä, jota muiden on vaikea oppia, halutaan tiukasti pitää kiinni omista tavoista ja osa porukasta haluaisi jopa lyödä rajat lukkoon ja heittää avaimen Itämereen. Tiettyyn mittaan saakka tämä on ymmärrettävää. Suomalaisia kuitenkin on alle 1% maailman väestöstä ja on siten vähemmistö sekä Pohjoismaissa, Euroopassa että koko pallolla. Toisaalta kaikki menestys pohjautuu tiimityöhön ja muiden tukeen, eikä modernissa maailmassa pärjää kääntämällä selkä muille maille ja kansallisuuksille.

Entistäkin parempaa seuraavaa vuosisataa, menestyksekästä kansainvälistä yhteistyötä ja onnellista huomista Suomelle toivottaen!

 Alla kuvia Perthin Suomi100-juhlista, joista kirjoitan erikseen.

Onnea Suomi! Kuva (c) Kinuskikissa. Kuva vain kuvitustarkoituksiin, näin hienoa kakkua ei juhlissa nähty. Sen sijaan söimme kanelipullia jälkiruuaksi.
Koristelimme Perthin Suomi100-juhlat askarteluin, vapaaehtoisvoimin.

Virallinen juhlapotretti.

Järjestäjä-juontajan näkökulma Perthin Suomi100-juhliin.

Juhlakansaa.

Kansainyhteisön maat. Enpä tätä laajuutta ollut ennen ajatellut.

1.12.2017

Sata ja yksi ongelmaa ja kuinka ne hoidetaan

Tämä viikko on mennyt 12-tuntisten päivien kourissa, sillä olen ollut päävastuussa kahdesta isosta tapahtumasta samalla viikolla. Maanantaista torstaihin Perthissä pidettiin IOI:n eli oikeusasiamiesten kansainvälisen instituutin aluekonferenssi, kutsuttuina olivat kaikki Australia-Pacific-alueen oikeusasiamiesten toimistot eli jokainen Australian osavaltio, Australian kansallinen oikeusasiamies, Uusi-Seelanti, Hong Kong, Taiwan sekä kaikki Tyynenmeren saaret, joilla on oikeusasiamies.

Käsittääkseni myös muita Aasian valtioita kuuluu alueeseemme, mutta aivan kaikki eivät paikalle päässeet. Olen järjestellyt tapahtumaa neljä kuukautta vain yhden kollegan kanssa pomon valvovan silmän alla ja voin sanoa, että olo on sekä innostunut että huojentunut nyt, kun nelipäiväinen tapahtuma on ohi. Onneksi itse konferenssiin saimme kymmenpäisen tiimin, koska kahdestaan tai kolmestaan olisi levinnyt käsiin.

Huomenna lauantaina juhlitaan Perthissä Suomi100-juhlia, joiden pääjärjestäjä myöskin olen. Kun juhlien järjestely alkoi, en tiennyt, että samalle viikolle sattuu myös tuo kv-konferenssi. Jos en unissanikin muista, miten laaditaan ja hoidetaan ison tapahtuman budjetti, ohjelma, järjestelyt, catering, turvallisuus, aikataulu, puhujajärjestelyt, majoitus, lennot jne jne, niin silloin on taju kankaalla jo pahemman kerran.

Tulen todennäköisesti muistamaan myös konferenssin osallistujalistan ulkoa etu- ja takaperin, sen verran monta kertaa jouduimme syynäämään, että kaikki oikeat henkilöt ovat oikeissa tapahtumissa ja busseissa oikeaan aikaan ja kaikkien tittelit ja toimistojen nimet on kirjoitettu oikein, mukaanlukien vieraskieliset. Kiinan- ja polynesiankielisten nimien lausumista on joutunut jonkun verran hiomaan!

Minulla on töissä tiukka confidentiality – eli salassapito/luottamussopimus, eli en voi paljoa kertoa järjestelyistä tai sisällöstä. Sen verran voin kuitenkin mainita, että onneksi kaikki sujui putkeen tai pikemminkin ehdimme sammuttaa kaikki alkavat tulipalot ennenkuin ne pääsivät leviämään. Kuten nämä:

  • Joku valopää yrittää tunkea konferenssihuoneeseen lainaamaan tuoleja, kun kuvernööri pitää puhetta ja kuvernöörin protokollan mukaan hänen puheensa aikana ei saa tulla sisään.
  • Joku toinen valopää kuvittelee varanneensa juuri sen huoneen kokoukselleen, jonka me olemme buukanneet 4kk aiemmin cateringille.
  • Yksi työntekijä päättää lähteä kesken päivän kotiin kellekään ilmoittamatta, koska ei mielestään ole riittävän työllistetty.
  • Yksi ulkopuolinen työntekijä ilmaantuu paikalle verkkareissa, on unohtanut työvaatteet ja joutuu juoksemaan kauppaan ostamaan jotain sopivaa. 
  • Yhden konferenssivieraan lento pitää äkkiä aikaistaa kotona sattuneen hätätapauksen vuoksi.
  • Bussi ei mahdu kääntymään kohteeseen, vaan jää hinkuttamaan tienristeykseen kolaten reunakivien ja puskien päältä, höykyttäen vieraat kuin kivipellossa. 
  • Yksi työtekijä sairastuu kesken cateringing hoitamisen, muttei suostu lähtemään kotiin vaan makaa pimeässä nurkassa sen aikaa, kun muut hoitavat.

Vinkkinä: jos ikinä järjestät isoa tapahtumaa, varaa riittävästi ihmisiä tiimiin. Se määrä, jonka luulit tarvitsevasi, ei riitä kaikkien yllättävien ongelmien ja konferenssivieraiden huolien ratkomiseen. Lisäksi osaava henkilökunta tietenkin näyttää ja kuulostaa kaikissa tilanteissa siltä, ettei mikään ole ongelma, mikään ei ärsytä eikä yhtään väsytä. Propsit kaikille hospitality-alalla työskenteleville. En tajua, miten jaksatte hymy huulillla joka päivä, viikko, kuukausi ja vuosi. Ei ole läheskään niin helppoa kuin miltä näyttää!

Seuraava tulikaste ja koetinkivi on huomenna, kun emännöin 170 vierasta Suomi100-juhlissa. Check listejä on tehty monta erilaista ja toivon mukaan mitään ei unohdu, räjähdä, kaadu eikä mene pieleen. Kirjoitan juhlista, kunhan ne on toivottavan onnistuneesti pidetty. Onnea matkaan itselleni :D
Yllä ja alla: konferenssin pitopaikka, 140 William. Muuten hyvä, mutta taloon sisäänpääsy on niin sekavaa, että jouduimme parkkeeraamaan yhden henkilökunnan jäsenen kadulle viittoilemaan kaikki sisään.


Länsi-Australian osavaltion parlamenttitalo. Osa tapahtumistamme oli täällä. Tulipahan nähtyä eduskuntatalo ensimmäistä kertaa sisältäpäin.

17.11.2017

Miltä Perthissä näyttää?

Miltä Perthissä näyttää? Kuka tahansa löytää asiaan vastauksen Googlen kuvahaulla, mutta ajattelin, että paikallisen selitykset kuviin saattavat antaa enemmän sisältöä ja taustaa asiaan. Lisäksi kuvahaussa yleensä pompsahtelevat esiin kauniit promokuvat inhorealistisempien otosten sijasta, joten valitsin pari ns. rumaakin otosta. Kaikki kuvat on röyhkeästi nyhdetty turistisivuilta ja kiinteistönvälittäjiltä, kiitos ja anteeksi ja mikä copyright.


Yllä ja alla: tällaisiä kuvia tulee ihan ensimmäisenä eteen, kun Googleen syöttää Perth. Yllä Perth City nähtynä South Perthin puolelta Swan-joen yli, alla myös joelta päin kuvattu Perthin uusin alue Elizabeth Quay eli Kuningatar Ellun lahti, joka on vielä työn alla. Tällaisia näkymiä näkee hyvällä tuurilla aivan tosielämässäkin sään salliessa, eli vaikka kuvia varmastikin on kuvakäsitelty kirkkaammiksi, eivät ne ole täyttä huijausta.



Yllä: Perthin keskusta nähtynä Kings Parkin eli Perthin isoimman puiston kukkulalta. Tuo etualan tiehässäkkä on Perthin ylpeys 1950-luvun lopulta, jolloin mikään ei ollut siistimpää, kuin monikaistaiset autotiet. Perthiin rakennetaan yhä lisää monikaistateitä, mutta kuvaan on 50-luvulta lähtien tullut paljon enemmän puustoa - avoin kenttä autoteineen ei ole enää kuuminta hottia, samoin noita pilvenpiirtäjiä ei historianlehdillä ollut.


Yllä: Perthin ydinkeskustaa, Murray Street Mall eli kävelykatu. Kadulla on päivisin kivasti vipinää ja esim. katusoittajia, mutta iltakuuden jälkeen saa huhuilla kuin aavekaupungissa. Perthin poliitikot pohtivatkin nyt päätään puhki, miten keskustaan saataisiin elämää, ja tämä 2.5 miljoonan asukkaan kaupungin keskusta vähän vetovoimaisemmaksi kuin Imatra. Perthissä on perinteisesti ollut ongelmana 1960-luvulta periytyvä kaupunkirakenne eli malli, jossa keskustassa on pelkästään toimistoja ja kauppoja, ei juurikaan asukkaita ja vain niukasti ravintoloita ja kahviloita.

Alla: kun Googleen syöttää "Perthin rumin paikka", pullahtaa esiin Perthin tapahtuma- ja urheiluareena, näköjään. Täkäläiset kutsuvat sitä myös nimellä The Crushed Can eli rutistettu tölkki.




Yllä: kohtuullisen tyypillistä Perthin suburbiaa mallia inner, eli n. 10 kilometrin säteellä keskustasta. Vanhimmat esikaupungit ovat yleensä keskustan ympärillä ja niissä on oma vehreä viehätyksensä. Violetit puut ovat Etelä-Afrikasta tuotuja jacarandoja, jotka kukkivat runsaimmin nyt marraskuun puolivälissä.


Yllä: omaa asuinaluettani, East Perthin Claisebrookin seutua. Emme asu tuossa veden äärellä valitettavasti, vaan n. 300 metriä sisämaahan päin.



Alla: tällainen silta valmistuu vielä joku päivä yhdistämään East Perthin ja Burswoodin kaupunginosan. Burswood on tunnettu kasinostaan ja isosta hotellikompeksista. WA:ssa on vain yksi paikka, jossa uhkapeli on sallittua, ja se on Burswood. Muualla ei ole edes hedelmäpelejä. Itse asiassa monessa muussa maassa kuin Suomessa peliautomaatit eivät ole laillisia, tai yleisiä, muualla kuin rajatulla kasinoalueella. Tuo silta on tällä hetkellä kasa perustuskiviä ja on ollut sellainen vuoden päivät, koska siltakannen ja muiden tilpehöörien valmistamisurakasta on meneillään riita oikeudessa.




Yllä: Rottnest Island sijaitsee Intian valtamerellä noin 10km Perthin rannikosta länteen. Rottnest on suosittu kesälomakohde ja hyvällä säällä kuva tekee täyttä oikeutta näkymille. Rottnestille on tosin verrattain hinnakasta matkustaa, koska sinne liikennöi vain pari lauttafirmaa, jotka kumpikin rahastavat $40-80 menopaluu-lauttamatkasta. Perthiläiset saattavat mieluummin lentää Balille lomalle (3.5h lento) kuin maksaa Rottnestin-lautan, koska hintaeroa matkoissa on tarjouslentoaikoina vain hassu satanen.


Yllä: vakio-ostarimme Belmont Forum. Vakio siksi, että se on meitä lähin n. 10 km päässä. Vaikka asumme keskustan kupeessa, meitä lähellä ei ole isoja ruokakauppoja ja lähikorttelin IGA eli Alepa rahastaa joka asiasta tuplaten verrattuna Belmontin Aldiin. Forumia on rempattu isolla rahalla viime aikoina ja nykyään se näyttää siedettävältä. Alla realistisempaa kuvaa eli miltä sama ostari näyttää remppaamattomalta puoleltaan.



Syvästi inhoamani paikka Westfield Carousel Canningtonissa, Perthin isoin tai ainakin isoimpia ostareita. Minulla on jopa järjenvastaisen syvä antipatia tätä paikkaa kohtaan enkä koskaan käy siellä, vaikka se on monen muun suosikki. Inhoan eritoten Carouselin ulkopuolta ja sen ympäristöä, jota on esitelty alla. Mopokuva ei tee oikeutta sille melulle, saastemäärälle ja rumuudelle, joka kuusikaistaisen tien laidalla, loputtomien parkkipaikkojen mereen hukkuvana, odottaa ostarikävijää. Tuolla ei nimittäin ole koskaan noin vähän autoja - kuva on taatusti lavastettu.



Yllä ja alla: tyypillisiä asumuksia Perthissä. Yläkuvassa ehkäpä 1970-luvun lopun omakotitalo avoimen ankeine pihoineen, alla omakotitalo 1980-luvun lopulta, arvelen. Aavistuksen symppiksempi minun silmääni.




Yllä ja alla: niinkutsuttu character-talo eli persoonallisempi rakennusperintökohde 1800-luvun puolelta tai 1900-luvun alusta. Näitä näkee Perthissä säännöllisin välein ja joillain alueilla runsaastikin. Kukkivat puutarhat antavat kauniin lisäleimansa arkkitehtuurille.

Alakuvassa ihailemaani jarrah-parkettia eli paikallisesta punasävyisestä puusta tehtyä lattiaa. Tuota jarrahia kuulemma rahdattiin Lontooseen katumateriaaliksi joskus 1800-luvulla, koska se on kestävää ja kovaa. Ei herramunjee mitä tuhlausta, kaataa nyt puita katutarpeiksi. 1970-luvulla puolestaan ihmiset intoutuivat peittämään jarrah´t kokolattiamatoilla, ja nyt iloiset remppaajat löytävät niitä pölyisten kakanruskeiden kangaskerrosten alta.


Loppuun moderni Perthin koti eli tällaisia ovat kaikki talopakettiesitteet pullollaan. Tykkään kyllä itse tyylistä.



31.10.2017

Suomalaiset tyylittömiä?

Pistänpä minäkin lusikkani soppaan aiheesta: ovatko suomalaiset tyylittömiä työpukeutujia?

Asiasta näyttää nousseen pienoinen / hetkellinen kohu, kun bisnespukeutumisneuvojat, osuvia nimiä kantavat Kiistala ja Nipola Niipola väittivät, ettei suomalainen bisnespukeutuminen ole eurooppalaista tasoa. Ja oikeassahan he ovat, ajattelen.

Täältä ulkomailta katsoen suomalaisilla on aivan omaperäinen tyyli, mutta se ei johdu tyylitajun tai etikettitiedon puutteesta. Mielestäni suomalaiset keskimäärin ovat hyvinkin tietoisia hyvistä tavoista ja haluavat noudattaa etikettiä silloin kun sitä odotetaan, esim. juhlissa. Suomalaisilla vain tuntuu olevan yleisasenne, että on rehellisintä olla kuka on, ilman mitään maskeja, kulisseja, peittoja ja hiuslakkakuorrutuksia. Siksi farkut, huppari tai neule ja kampaamaton (usein tahallaan sekaiseksi jätetty tai sotkettu) tukka ovat täysin ok suomalaiseen silmään.

Ongelma suomalaisten ja muun maailman tyylitajun eroista syntyy silloin, jos ja kun suomalaisten täytyy asioida ulkomailla tai ulkomaalaisten kanssa. Itse en tosin ole nähnyt tällä alueella ongelmia vähäisellä Suomi-kv-kokemuksellani, perustuen lähinnä bisnesihmisten tarkkailuun Helsinki-Vantaan lentokentällä. Samat puvut ja jakkupuvut siellä on päällä kuin Euroopassakin.

Pukeutuminen kuitenkin on tarkemmin saneltua maailmalla. Sen sijaan, että ottaa pukukoodin pinnallisuutena tai määräilynä, sen voi nähdä toimintaohjeena siinä missä muutkin työpaikan ohjeet. Näin kaikki toimivat samoin, eikä tule hämminkiä turhasta.

Esimerkkinä omien aussityöpaikkojeni bisnespukeutumisesta: täällä pukukoodi on usein kirjallisina ohjeina työpaikan intranetissä. Koodi saattaa sanella mm, että päällä on oltava puku tai jakkupuku tai siihen verrattava asu (siisti, silitetty, suorat housut tai asiallinen hame, jne). Hiusten ja kynsien on oltava huolitellut. Kenkien oltava nahkaa tai tekonahkaa - materiaalitarkenne on käsittääkseni siksi, ettei kukaan tule lenkkareissa tai tennareissa töihin, joita ei siis kaikilla toimistotyöpaikoilla hyväksytä edes free dress Fridayna eli vapaan asun perjantaina.

Pukukoodista johtuen ja yleisen ilmapiirin omaksumisen seurauksena olen huomannut, että omakin tyylini on muuttunut vuosien saatossa. Tosin olisi se varmasti muuttunut ihan normi-evoluutiona ja aikuistumisen seurauksenakin. Muttamutta: en esimerkiksi enää käytä Marimekon, Nanson ja Luhdan suuriprinttisiä trikoovaatteita, joista Suomessa pidin, koska täällä - muiden vaatteisiin verrattuna - ne näyttävät lähinnä pyjamalta.

Onko tämä nipotusta ja ulkokultaisuutta? On, jos haluaa sen sellaisesta näkökulmasta nähdä. Vai onko se yleisiä hyviä tapoja ja tiettyjen standardien muodostamista alalle ja työpaikalle? On, jos sen haluaa niin nähdä. En ole koskaan missään kuullut aussien marisevan pukukoodista, ja arvelen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että täällä on koulupukupakko. Lapset oppivat jo nelivuotiaana, että "työpaikalle" mennään eri asussa kuin missä vapaa-aika vietetään. Siksipä työelämään siirtyminen puvuissa ja jakkupuvuissa on pelkkää luontevaa jatketta ajattelutavalle, jota on jo elänyt viimeiset kolmetoista vuotta.

Tottakai työpukeutuminen riippuu aivan eniten alasta ja työkulttuurista. Niin suomalaiset kuin aussitkin tajuavat, että sitä linjaa noudatetaan, mikä omalla työpaikalla on sopivaksi katsottu. Mutta, jos suomalaisten työpukeutumista yleisesti haluaisi muuttaa muun maailman huolitellumpaan ja räätälöidympään linjaan, aihe pitäisi "myydä" aivan eri näkökulmasta kuin mistä Kiistala - Niipola - parivaljakko aloittaa. He mm. nimittävät rennosti pukeutuvia rassukoiksi ja jopa epäpäteviksi, ainakin mielikuvissa, vaikka vapaa pukeutuminen on mielestäni suomalaisille aitouden ilmaus. Ilmankos kohahdutti.

Kärjistäen ja yleistäen: suomalainen ajattelee, että minun aatteeni, minun vaatteeni, eli minulla on oikeus käyttää sitä mistä tykkään ja mikä tuntuu omalta, olivatpa muut siitä mitä mieltä hyvänsä. Auslandiassa ajatellaan, että on kohteliasta ja huomioonottavaa muita kohtaan, että pukeutuu siististi, jopa huomiotaherättämättömästi. Täällä esimerkiksi voi olla kiellettyä tulla koulun tilaisuuksiin kantaaottavissa vaatteissa tai logollisissa t-paidoissa.

Kiistala-Niipola-kaksikolla oli paljon kärkästä ja vähän ilkeääkin sanottavaa, mutta myös muutama osuva pointti. Kuten se, että pukeutuminen ainakin tietyillä aloilla vaikuttaa menestykseen. Oman kokemukseni mukaan täällä Perthissä työpukeutumistyylistä voi aika suoraan päätellä, missä asemassa henkilö on, tai minne hän tähtää. Johtoportaan henkilöillä on paremmin räätälöidyt ja parempilaatuiset vaatteet kuin alemmilla portailla. Täällä on aivan yleisesti hyväksytty ajatus, että jos haluat ylennyksen, pukeudu haluamasi portaan mukaan näyttääksesi, että kuulut johtoryhmään.

Ulkomaille muuton jälkeen ensimmäisen työpaikan saanti saattaa tökkiä siksi, ettei ole vielä sisäistänyt uuden maan ulkonäkövaatimuksia. Toisaalta, suomalaiset ovat yleisesti hoksaavaisia ja oppivat kyllä äkkiä, mitä odotetaan. Kun etsin ensimmäistä työpaikkaa Perthissä v. 2011 silloisen insinöörisiippani kanssa, luimme ohjeita netistä, millaisessa asussa työhaastatteluun tulisi mennä. Joka alalla odotetaan omanlaistaan lookia, mikä kannattaa tietää ennakkoon.

Työhaastattelutilanteessa tai työpaikalla ylipäätään ei ole täällä pääasia korostaa omaa persoonaa ja tyyliä - oli se sitten villi ja vapaa tai tietyn muodin viimeisempien tyylien mukainen - vaan sopia muottiin, näyttää siltä, että kuuluu samaan sarjaan muiden kanssa. Tasapäistämistä? Ehkä. Vaiko tilannetajun ja sopeutumiskyvyn osoitus? Aivan varmasti.

Aussitoimiston perusasuvalikoimaa naisille. Miehillä on puvut, vähintään puvunhousut ja kauluspaita, usein kravatin kanssa.

29.10.2017

Kulissien takana - Perthin joulumyyjäiset

Viimeiset kaksi päivää on mennyt aikamoista haipakkaa. Suomi-koulu järjestää Perthissä "linnanjuhlat" eli hienon cocktail-tilaisuuden 2. joulukuuta, ja juhlista koituu tietysti kuluja (tilavuokra, järjestyksenvalvojat jne) joihin pienen seuramme kassassa ei ole rahaa. Siispä aktivoidaan periaussimetodi eli varainhankinta.

Tokihan Suomessakin etenkin junnu-urheiluseurat hankkivat rahaa talkoilla ja myyjäisillä, mutta mielestäni Australia on aivan oma lukunsa hyväntekeväisyyden ja siihen liittyvän varainhankinnan kanssa. Täällä on tavallista järjestää vaikkapa silent auction eli huutokauppa, jossa myydään lahjoitustavaroita: hintoja ei huudeta ääneen, vaan salissa kierrellään merkkaamassa listaan, paljonko olisi valmis maksamaan mistäkin.

Silent auctonin sijasta minä muut Suomi-koulun tai Suomi-kirkon aktiivit järjestimme Perthin ensimmäiset suomalaiset joulumarkkinat eilen, ja oli sekä hauskaa että raskasta. Eräs parhaita lapsuusmuistojani on ala-asteeni joulumyyjäiset, ja olen muutenkin innokas jouluihminen. Siksi jouluteemailu jo lokakuussa ei tehnyt lainkaan tiukkaa. Aikaisen joulunavauksen todellinen syy on, että näin ehdimme tuotoilla kustantaa Suomi100-juhlan menot, koska juhlapaikkaan pitää kaikki maksaa ennakkoon.

Joulumarkkinoiden järjestely alkoi jo reilu kuukausi sitten, kun aloimme askarrella joulukortteja talkoopajoissa. Kortteja syntyi peräti liikaa menekkiin nähden, mutta onpahan myydä asti vielä jouluun saakka. Olen kotona väkerrellyt virkattuja joulukoristeita ("olki"- ja "pipari"-teemoilla), E teki muutaman pannunalusen köydestä pujotellen, ja muutama muu käsistään kätevä oli myös tehnyt tuotteita kuten kirjanmerkkejä, pillihimmeleitä ja idätysruukkuja lasipulloista.

Suomalaisille on yhtäaikaa helppoa ja vaikeaa myydä käsityötä: toisaalta suomalaiset yleensä pitävät käsintehdystä ja arvostavat sitä muovikrääsää enemmän. Toisaalta monet helposti ajattelevat - käsistään näppärinä - että "osaisin tehdä tuon itsekin", eivätkä intoudu ostamaan. Parhaat menekkituotteet olivatkin leivonnaiset. Mutta miten edes pääsimme pisteeseen, että oli pullavuoria ja mokkapalatarjottimellisia myytäväksi?

Yksi aktiivimme oli käyttänyt monta päivää siihen, että leipoi illat pitkät puolisonsa kanssa ruisleipää ja korvapuusteja. Toinen aktiivi oli leiponut omenapiirakkaa ja keksejä. Kolmas teki toffeeta. Itse aloitin leipomissouvin perjantaina. Olin ensin töissä lounasaikaan saakka, vaikka olin pyytänyt lomaa koko päiväksi. Lähestyvä kansainvälinen konferenssi töissä painaa päälle, enkä pystynytkään irrottautumaan kokonaan. Lähdin siis Perthin teille perjantaina klo 12 tavoitteenani ostaa leipomistarvikkeet kolmeen pellilliseen mokkapaloja, joulupuurotarpeet, pipareita, kertakäyttöastioita, liimaa sekä pieniä paperipusseja tekemälleni glögimausteseokselle. Kuulostaa suoraviivaiselta tehtävältä, eikö? Kaikkea muuta!

Perthissä ei ole ollenkaan samanlaisia tavarataloja tai supermarketteja kuin muinainen Anttila tai nykyinen Prisma. Anttilaa lähimpänä ovat K-Mart ja Big W, mutta niissä ei ole ruokaosastoa ja ne keskittyvät enemmän halpaan krääsään, kun taas Anttilasta saattoi saada ihan ok laatua. Prismaa lähimpänä puolestaan ovat Woolworths ja Coles ruokakaupat, mutta niissä ei ole päivittäistavaroiden ohella muita osastoja (esim. ei vaatteita, urheiluvälineitä) ja vain rajoitetusti toimistotarvikkeita.

Ajoin ensin Ikeaan hakemaan tukkumäärän pipareita. Olin luullut, että arkipäivänä keskipäivällä liikennöinti sujuisi kuin vettä vaan - ehei. Perthissä on yllättävän paljon porukkaa, jotka eivät ole päiväsaikaan töissä: pienten lasten vanhempia, eläkeläisiä, FIFO- eli matkatyötä tekeviä, jotka ovat jossain kaivoksella pari viikkoa ja kotona pari viikkoa. Ikeasta löytyi hädin tuskin parkkipaikka ja muutenkin sinne saa uppoamaan aikaa kuin mustan aukon tapahtumahorisonttiin. Yksien pipareiden sekä muun sekalaisen krääsän ostoon hujahti tunti.

Seuraavaksi hain leivonta-ainekset läheisestä Spudshedistä. Se on Perthin edullisin ruokakauppa, mutta ikävä kyllä myös tarjonnaltaan rajoitetuin. Havaitsin, että turha kuvitella hankkivansa samasta paikasta kertakäyttöastioita ja liimaa. Glögimausteiden metsästykseen kului myös tuhottomasti aikaa: kokkaamiseen käytettävät mausteet ja leivontaan sopivat mausteet eivät kuulu samaan osastoon tai edes samalle puolen kauppaa, t. Spudshed.

Suuntasin naapuritontille ostarille ja Reject Shoppiin, joka on täkäläinen Tiimari. Sieltä löysin kertakäyttöastiat, mutta en liimaa enkä niitä pikku-paperipusseja. Voi elämän kevät ja kukkiva sanonko mikä. Tähän mennessä oli aikaa kulunut jo kolme tuntia. Aikaa, joka minun oli tarkoitus käyttää mokkapalojen leivontaan. Eikun matkaa jatkamaan. Saman ostarin K-Martista löysin sentään kaksipuoleista teippiä ja kuumaliimapyssyn, ne mukaan ja ulos. Erikeeper-pulloista ei ole Perthissä kuultukaan. Miksipä kukaan haluaisi liimata mitään muuta kuin paperia lasten liimapuikoilla, häh? Selvästikään eivät kovin askartelevaista kansaa täkäläiset.

Kaahasin kotiin ja aloitin mokkapalatehtaan. Seuraava este: normi-leivinpaperi on liian kapeaa uunipellille, joten piti vuorata joka pelti kahdella palalla. Ilmeisesti aussit eivät leivo ollenkaan peltipiirakkaa, tai tekevät sen jollain kapeammalla vuoalla. Onneksi taikina ei valunut saumaan, vaan mokkikset pysyivät ehjinä. Jätin pohjat jäähtymään ja vetelin sikeitä seuraavaan päivään. En muista yhtään mitään unistani.

Aamulla klo 6 jatkui järjestötyölle omistautuminen. Kuorrutin ja koristelin mokkapalat, keitin puuron, viimeistelin tekemäni joulukoristeet ja E:n pannunaluset kuumaliimapyssyllä, joka on yksi helv vit keksintö kätevä apuväline. Kun etsin pahvia tehdäkseni hintakylttejä myyjäisiin, löysin ruskeita kirjekuoria. Jes, näistä glögimaustepussit! Askartelin kuoret pienemmiksi ja murskasin mausteseoksen sisään: kardemummaa ei täällä juuri saa rouheena, vaan pelkästään jauheena tai siemenkotina. Nuijin kodat kauhalla rouheeksi, siihenkin hujahti yksi varttitunti kallista peliaikaa. Kello 14:15 oli edessä lähtö kohti Suomi-koulua, jotta saadaan myyjäiset pystyyn klo 15:30.  Klo 13 tajusin, että minulta puuttuvat vielä puurolusikat, joten juoksujalkaa lähikauppaan. Sitten tuotelastin pujottelu autoon, kaveri K kyytiin ja menoksi.

Ideamme oli, että myymme puuroannokset koulun yläkerran keittiössä ja muut tuotteet alakerran kirkkosalissa. Puuron myynti lähti mukavasti käyntiin, koska aktiivit olivat jo laittaneet kaiken valmiiksi. Alasaliin pääsimme vasta Suomi-koulun tunnin päätyttyä klo 15. Tuotteet lähtivät kirjaimelllisesti myymään itse itseään suoraan kasseista. Emme ehtineet edes asetella koristeita ja leivonnaisia esille, kun asiakkaat alkoivat syytää rahaa minua kohti. Sillä sekunnilla tajusin myös, mikä oli unohtunut: kassalipas. Eikun jostain kirjekuori kouraan ja siitä kassa.

Jouduin nappaamaan ekstratyöläisiä lennosta miehittämään (naisittamaan) myyntipöytiä, koska ensimmäiset asiakkaat pyyhälsivät pyörremyrskyn lailla sisään ja ulos ennenkuin ehdimme edes esitellä kaikkea saatavilla olevaa. Yksi meistä latoi pullaa tiskiin, toinen kirjoitti hintoja valkotauluun, kolmas möi kirpparitavaraa, neljäs järjesteli joulukortit ja - koristeet näkyville, viides rahasti ennakkomyytyjä ruisleipiä, minä möin Suomi100-lippuja... aivan kaaos ja mahtava tapahtuma yhtäaikaa!

Klo 17:ksi suunniteltu lopetus venyi ja vanui, koska ihmisiä tuli vielä viideltä ja moni jäi yläkertaan kahville ja juttusille. Olin itse kotiovella vasta puoli kahdeksan aikaan ja niin poikki, että rahanlaskenta meni jotakuinkin näin: yksi, kaksi, kolme, neljä... joko sanoin neljä? Yksi, kaksi, kolme, neljä, ai niin, en muistanut syödä mitään... sanoinko neljä vai viisi? Äh, yksi, kaksi, kolme, neljä, missä se laskin on... kuusi vai viisi? Äh, yksi, kaksi...

Olen ennenkin osallistunut moniin ja erilaisiin talkoisiin, mutta olin nyt ensimmäistä kertaa järjestelyvastuussa. Voinpa sanoa, että jokainen teistä, joka tekee vapaaehtoistyötä - - - olette aivan hitsinmoisia sankareita!

Kiitos kaikille eilen osallistuneille, olittepa tapahtumassa töissä tai ostoksilla. Kaikkia tarvittiin ja tapahtuma onnistui aivan yli odotusten. Jospa tästä saadaan vuotuinen perinne Perthiin.

Kuvassa lopputuote kolmen tunnin autoilun ja kolmen tunnin leivonnan päätteeksi.

Yllä ja alla: vaiheessa.


Mokkikset valmiina autoon lastattavaksi.

Joulupuuroa meni noin 50:lle. Iso osa porukasta tosin tuli vain kahville tai muuten ostoksille.

Aussikymppi. Uusissa seteleissä on läpinäkyvä osio väärennystä vaikeuttamaan.

Yllä ja alla: Suomi100-juhliin lahjoitettuja arpajaisvoittoja. Ainakin 10 onnekasta tulee saamaan runsaat, hienot voitot, mahdollisesti settejä riittää 15:lle.