13.1.2019

Tasa-arvosta Australiassa

Pohdintaa aiheesta tasa-arvo ja naisten ja miesten asema Australiassa. Nyt äidiksi tulon kynnyksellä olen nähnyt hieman uudenlaisen puolen siitä, millaiset roolit kullakin sukupuolella on, tai pikemminkin millaisia odotuksia, oletuksia ja väittämiä liittyy sekä naisten että miesten asemaan ja eloon - eritoten äidin ja isän rooliin.

Olen koko 8v Aussilan-asumisurani ajan ollut sitä mieltä, että Australia, ainakin WA eli Willi Länsi-Australia on Suomea jäljessä tasa-arvoasioissa. Omakohtainen kokemukseni ja saamani kohtelu naisena on ollut aivan hyvää ja monissa tilanteissa jopa Suomea parempaa, siis sikäli, että kohteliaisuus on täällä pääsääntöisesti ihmisten selkärangassa. Tuntemattomia naisia puhutellaan normaalisti sanalla lady (vaikkapa isä lapselleen, kun ohitan heidät: anna tietä tuolle ladylle), joskus miss tai mam, riippuen tilanteesta. Myös peruskutsumat love, darling ym kuulee yleensä vanhempien ihmisten suusta palvelutilanteessa (hyvää loppupäivää, love, kun poistun kassalta). Miehet tyypillisesti avaavat ovia tai päästävät hissiin tai junaan ensin, riippuu toki tyypistä ja päivästä.

No missä sitten jäädään jälkeen, jos on näin kohteliaankultaista päivittäismenoa? Oma työpaikkani on suorastaan tasa-arvon esimarssija sekä naisten, vanhempien, vammaisten (onko tuo nykyään korrekti sana edes?) ja LGBTI- eli sateenkaariväen oikeuksien suhteen. Silti, oletus sielläkin on, että äidit tekevät osa-aikatyötä, koska a) äidin paikka on ainakin pikkulapsiaikaan kotona ja b) päivähoitoa tuetaan valtion rahoista vain n. kaksi päivää viikosta eli usein ei ole tulot-menot-tasapainon kannalta järkevää tehdä pidempää kuin 3- tai 4-päiväistä viikkoa, jotkut äidit tekevät vain yhtä tai kahta päivää.

Sen sijaan E:ltä ei ole yhtään kukaan kysynyt, monikopäiväistä viikkoa aiot tehdä tai miten pitkän vanhempainvapaan pidät. Isälle on tarjolla 2-4 viikkoa isyyslomaa työnantajasta riippuen ja se on siinä. Jatko-oletus on, että tietenkin painat täyttä tahi ylityöpäivää, koska jonkun täytyy elättää se kotiäiti ja lapsi. Muutama mieskollegani vuosien varrelta on vaihtanut työpaikkaa tämän syyn takia eli löytääkseen sellaisen työnantajan, joka suostuu isänKIN osa-aikatyöhön tai pidempään vanhempainvapaaseen.

Tässä en kritisoi kotiäitiyttä tai osa-aikatyötä, jotka kumpikin ovat tärkeitä. Itsekin aion äitiysvapaani hyödyntää täysimääräisenä sekä palata töihin max. nelipäiväiselle työviikolle. Vaan sitä, että oletus automaattisesti on, että äiti leikkaa tuntinsa, koska kohdat a) ja b), ja lisäoletus c), että tietenkin mies on se parempipalkkainen. Meillä on koko ajan ollut niinpäin, että minä tienaan E:tä enemmän, joten meille kävisi enemmän järkeen, että E jää kotiin ja minä huhkin toimistolla. Tämä on kuitenkin hyvin vaikea syöttää työnantajille, koska oma työnantajani on varautunut poissaolooni ja osa-aikaisuuteeni, E:n ei, eikä suhtaudu lainkaan myötämielisesti ideaan.

Mielestäni todella osuvia katsauksia työnantajien asenteeseen etenkin isien osalta löytyy aussisarjasta The Letdown (sanaleikki, tarkoittaa sekä pettymystä/luuseria että maidontuloa imettäessä): siinä tuoreet vanhemmat kamppailevat yhteiskunnan ja yhteisön odotusten sekä omien riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Isän työnantaja on täysdorka ja lähinnä ehdottelee tälle pidempiä työpäiviä ja lähettämistä eri kaupunkiin töihin, jotta tämän ei tarvitse "kestää" akkaa ja ipanaa kotona. Sarja on komedia eikä tietenkään dokumentti, mutta ei kylläkään irrallaan todellisuudesta.

Kotiäitinä olo on täällä eri tason valinta kuin Suomessa, koska valtion tukema hoitovapaa kestää vain 18 viikkoa ja muuta kotihoidontukea ei juuri ole, joten elo täytyy rahoittaa pääasiassa puolison tuloilla tai omilla säästöillä. Tästä seuraa monta ongelmaa, joita olen pällistellyt ja kauhistellut täkäläisellä mammafoorumilla.

Kun toinen puoliso on tuloton ja kotona, toinen töissä, seuraa siitä taloudellinen epätasapaino ja näköjään usein myös epätasa-arvo. Osa naisista on selvästi väkivaltaisessa suhteessa eli sellaisessa, jossa on vähintään taloudellista ja henkistä painostusta. Sellaisiakin juttuja näkyy, jossa mies on kieltänyt siippaansa syömästä päiväsaikaan, jottei siihen "tuhlaudu" rahaa - johan se riittää, että perhe syö yhdessä, kun mies tulee töistä. Miten hoidat vauvaa tai imetät ilman ruokaa, ja miten tervettä ylipäätään on olla suhteessa, jossa toinen estää toiselta perustarpeet rahankulumisen perusteella??

Vastavuoroisesti voi käydä niinpäin (tästä olen nähnyt pari esimerkkiä omassa tuttavapiirissä), jossa vaimo surutta surauttaa luottokortit ja muut tappiin, kun mies epätoivoisesti raataa pidempää päivää maksaakseen uuden talon ja uuden auton, jotka piti hankkia lasta varten.

Tietenkään läheskään kaikkien tilanne ei ole näin tukala ja kotiväkivaltaa tai kieroja suhteita on kaikkialla, olipa tarjolla valtion tukea tai ei. Mammafoorumilla päivittäin näkemäni keskustelut luvan kysymisistä ja menojen piilottelusta (esim vaimo ei halua paljastaa puolisolle mitä ostanut, ettei tule syytöksiä tuhlailusta) ovat vain yksi kulma siitä, miten sadat tuhannet pariskunnat Perthissä järjestävät arkensa ja neuvottelevat menonsa. Mutta, itselleni on todella vaikea suomalaiseen itsenäisyyteen ja tasa-arvoon tottuneena edes kuvitella, että jokainen ostokseni olisi mieheltä pyydetyn luvan varassa - tai että kovin moni mies suostuisi samaan järjestelyyn toisinpäin.

Koska olemme tähän saakka eläneet DINKY - eli double income, no kids - elämää, en ole rahajuttuja sen kummemmin pohtinut, koska kummallakin on omat tulot, meillä on samanlainen käsitys menoprioriteeteistä ja menoista ei ole tarvinnut kiihkeästi neuvotella. Perthissä ei kuitenkaan ole tavatonta, että lapsettomatkin parit elävät tuolla mies elättää-nainen kuluttaa (tai ei saa kuluttaa jos mies kieltää) metodilla, ja sen tajuaminen on kyllä heittänyt mielessäni osavaltion kelloa muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Kun pariskunnan (taloudellinen) neuvotteluasema ei ole sama, tai ei ole kykyä tai halua neuvotella tasaisesti, niin en kyllä itse tajua, miten tilanne pysyy kumpaakin tyydyttävänä ja kummallakin säilyisi täysivaltainen aikuinen-olo.

Tragikoominen tilanne sattui töissä, kun vietimme kahden lakiopiskelija-harjoittelijan läksiäisiä. Tuli puhetta lapsista ja päivähoidosta, koska mahani ei ole erityisen huomaamaton. Toinen harkkari oli kuullut Suomen "anteliaasta" päivähoito- ja vanhempainvapaajärjestelmästä ja kysyi, onko Suomessa kovastikin vastustusta ja purnausta asiaa vastaan - hänen mielestään oli siis käsittämätöntä, että ihmiset mukisematta maksaisivat veroja saadakseen kunnollisia valtion palveluja. Vastasin ällistyneenä, että jos jotain purnausta on, se on siitä, että kansalaiset toivovat entistä kattavampia ja parempia palveluja verovaroilla.

Pomoni puuttui tässä puheeseen ja kommentoi, että päivähoito on kyllä ihan hyvä juttu, onhan poikienKIN hyvä nähdä, että äiti käy töissä. En hetkeen saanut sanaa suustani häkellykseltäni; sitten tokaisin, että Australia on hieman takapajuinen maa tässä ja tottakai poikienKIN äidit voivat tehdä uraa, miksi ihmeessä eivät? Naispomoni, juristi ja kolmen pojan äiti, nähtävästi tarkoitti, että poikien on hyvä kasvaa ymmärtämään, että naiset ovat ihan yhtä lailla työelämässä menestyjiä ja tärkeitä kuin miehetkin. Itselleni moinen "uutinen" on niin arkipäiväinen, etten tiennyt miten reagoida. Äitini teki uransa Ilmavoimissa lentomekaniikan puolella ja isäni on viimeisimmältä ammatiltaan eritoten vanhusasioita ajava kunnallispoliitikko, joten 50-lukuiset sukupuoliroolit tai ammatinvalinnat eivät ole omakohtaisesti tuttuja.

Tragikoomista on myös havaita, mitä Googlen kuvahausta pullahtaa esiin hakusanoilla women´s role ja men´s role... aijestas. Yläkuvissa naisten rooli, alakuvassa miesten.




7.1.2019

Aina vaara onpi eessä?

Kävin viikonloppuna ensiapukurssin, koska viimeisimmästä on reilu vuosikymmen aikaa. Täällä tuoreille vanhemmille suositellaan ensiaputaitojen hankintaa ja ihan syystä. Vahinkoja tietenkin voi sattua kaikkialla, mutta Australian luonto ja elämäntapa asettavat omat haasteensa pikkulapsiarjelle.

Täällä lasten yleisin kuolinsyy on hukkuminen omalla tai tutulla pihalla uima-altaaseen tai johonkin vesisammioon. Pihapiirissä tai jopa sisätiloissa voi olla myrkyllisiä käärmeitä tai hämähäkkejä, ja merenrantareissulla voi tulla jonkin meripolttiaisen pisto. Tavallisiin ongelmiin lukeutuvat myös lämpöhalvaus, ihon polttaminen ja auringonpistos. Kurssi oli suunnattu "tiny tots" eli vauvojen ja taaperoiden ensiapuun, mutta myös isommat lapset ja aikuiset käsiteltiin.

Olen Aussilan-asumisurani aikana käynyt varmaan pari tusinaa erilaista kurssia työn puolesta ja muuten, ja kaikki alkavat aina samalla tavalla: esittelykierroksella. En enää tiedä, miten Suomessa yrityskonsultit ja muut operoivat, mutta lähes vuosikymmen sitten ei kauheasti harrastettu interaktiivisuutta, koska ihmiset yleensä kavahtivat kaikenlaista esilläoloa, mukaanlukien itsestä kertomista. Ensiapukurssilla kaikkien tuli kertoa oma nimi, työpaikka, miksi on kurssilla ja jotain hassua itsestään. Kerroin, että työskentelen valitustenkäsittelyssä ja kohtaan päivittäin ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin taaperot.

Seuraava perusaskel kurssilla kuin kurssilla ovat yhteiset pelisäännöt. Joskus kurssittaja kyselee sopivia sääntöjä yleisöltä, joskus ne vain luetaan powerpointilta, kuten: kuuntelemme kaikkia, emme puhu päälle, kunnioitamme muiden mielipiteitä ja pyrimme yhteishenkeen. Aluksi tämä kuulosti ihan eskarin sääntöluettelolta, mutta mitä useamman koulutuksen istuu läpi, sitä paremmin pelisäännöt käyvät järkeen. Kun on aluksi ääneen todettu, että tätä kurssia ei esim. yksi äänekäs dominoi, tai kenenkään kokemuksia ei vähätellä, kaikki uskaltavat osallistua aktiivisemmin. Näin nuorehkona naisena kun olen ihan riittävästi törmännyt niihin tilanteisiin, joissa omaan ääneensä ihastunut besserwisser, yleensä iäkkäämpi mies, kokee asiakseen johtaa keskustelua ja jaaritella niitänäitä ihan muusta kuin koulutuksen tai kokouksen aiheesta.

Itseäni säännöllisesti kummastuttava ja huvittava elementti koulutuksissa ja aussielämässä yleisesti on, miten paljon natiivit englanninpuhujat kompastelevat oman kielensä kirjoitusasun kanssa. Kurssittajat saattavat avoimesti sanoa, etteivät tiedä, miten joku sana kirjoitetaan yrittäessään tavata sitä valkotaululle. Nettikeskusteluissa törmää jatkuvasti vakioväärinkirjoituksiin, kuten "would of" (pitäisi olla would have), "bare with me" eli paljasta kanssani, kun pitäisi olla "bear with me", malta hetkonen. Suomalainen englanninopetus on ehkä kuivakkaa, mutta erittäin kielioppitarkkaa. Esimerkiksi kirjoitusharrastuspiirissä korjaan natiivien kirjoitusasua, mikä on täysin nurinkurista.

Kolmetuntinen kurssi oli yllättävänkin kattava ja asiapitoinen, sillä jotkut kurssit tuntuvat koostuvan pääasiassa kahvitauoista. Kävimme läpi kaikki perus-kriisitilanteet kuten tajuttomuus, sydänvaivat/sydänkohtaus, astmakohtaus, tukehtuminen, allerginen reaktio ja anafylaktinen shokki, verenvuoto, palovammat ja hukkuminen. Opin, että Perthissä vain metropolialueella on varmasti ammattilais-ensihoitajat ambulansseissa ja mitä kauemmas maaseudulle tai outbackiin eli syrjäseudulle mennään, sitä enemmän ambulanssit ovat vapaaehtoisten varassa. Aika hurja ajatella, että seudulla voi olla vain yksi ambulanssi, jossa on kaksi vapaaehtoista ensiaputaitoista. Jos sattuu kaksi hätätapausta yhtä aikaa, vain toinen ehditään hoitaa.

Sama ehtimisongelma on myös kiireisinä aikoina kuten jouluaattona. Kuulemma normaali ambulanssin reaktioaika on 9 minuuttia, kun jouluaattona apua sai vasta 40 minuutin päästä soitosta. Tämä siksi, että niin moni veti alkoholi- tai huumeöverit, vieden ambulanssien kallista aikaa.

Kurssittaja painotti, miten ensiaputilanne tulee aina puskista ja tärkein taito on maltti sekä kyky improvisoida. Läheskään aina ei ole ensiapulaukku saati jokin kattavampi lääketieteellinen setti tai osaaminen käden ulottuvilla, vaan ensiavun antaja joutuu toimimaan sen varassa, mitä lähellä on. Tietenkään maltin säilyttämistä ei oikein voi harjoitella tai ennakoida etukäteen, mutta kurssitus eli ennakkotietojen ja toimintaohjeiden hankkiminen yllättäviä tilanteita varten voi kuitenkin hieman auttaa.

Mielestäni  kurssin tärkeintä antia oli ensiavun anto vauvalle tai pikkulapselle esimerkiksi tukehtumistilanteessa, sekä St John's - ensiapujärjestön app, jonka voi ladata puhelimeen. Siinä on perusinfo kaikista yleisimmistä hätätilanteista sekä GPS-pohjainen hätänumerotoiminto, jota painamalla puhelin yhdistää hätäkeskukseen ja antaa samalla soittajan koordinaatit. Lisäksi opetettiin muistisääntö Dr's ABCD ensiavun antoon eli:

D - danger - arvioi, onko tilanteessa sinulle tai muille vaaraa ennen ensiavun antoa, esim. joku uhkaavasti käyttäytyvä tai jokin riskitekijä.
R - response - yritä saada vastaus uhrilta, onko hän tajuton vai kykenevä kommunikoimaan?
S - send for help - soita apua tai velvoita joku toinen hankkimaan apua
A - airways - tarkista hengitystiet, saako uhri ilmaa
B - breathing - hengittääkö uhri?
C - cpr - aloita paineluelvytys, jos uhri on tajuton eikä hengitä.
D - defibrillator - käytä defibrillaattoria, jos sellainen on saatavilla - kuuntele laitteen antamat ohjeet.

Sain pontimen käydä kurssi - vihdoin ja viimein sitä pitkään viivyteltyäni (ketä huvittaa viettää sunnuntaiaamu puhuen ensiavusta?) - sillä kaverilleni sattui todella säikäyttävä kokemus: hänen taaperonsa lähes tukehtui keksiin ja kaveri joutui käyttämään ensiaputaitojaan pelastaakseen oman lapsensa. Vahinkoja todentotta voi sattua missä vain, milloin vain, ja parempi olla edes jonkinlaiset valmiudet. Kurssilla toisteltiin moneen otteeseen, että on aina parempi yrittää tehdä edes jotain hätätilanteessa, kuin seistä tumput suorina paniikkiin jäätyneenä. Suosittelen kurssitusta kaikille!


Jos asut Australiassa, tämä sovellus saattaa olla sinullekin tarpeen.

5.1.2019

Sokerirasitustesti ja ristiäiset Australiassa

Tämän ei ole tarkoitus muuttua vauva- tai äitiysblogiksi, mutta aihealue on ajankohtainen ja siksi siitä riittää hetkittäin juttua. Kävin sokerirasituskokeessa ja koska sillä on netin ihmeellisen maailman perusteella inhottavan maine, ajattelin jakaa oman kokemukseni. Ensin kuitenkin asiaa aussi-ristiäisistä.

Taas kohtalaisen lavea otsikko sikäli, että ristiäisethän ovat aina järjestäjiensä näköiset ja maassa, jossa on monta eri kristinuskon alajaostoa, myös kastejuhlan ulkoasu vaihtelee. Itse olimme ensimmäistä kertaa paikallisissa ristiäisissä vieraina uudenvuoden aatonaattona, katolisessa kirkossa.

Ausseista joka kolmas ilmoitti viimeisimmässä väestönlaskennassa olevansa uskonnoton. Tämä ei suoraan tarkoita, että kaikki uskonnottomat ovat ateisteja, vaan he eivät ehkä kuulu mihinkään seurakuntaan tai koe järjestäytynyttä uskonnollisuutta tärkeäksi. Reilu viidennes ausseista on katolilaisia, joka kuudes on muu kristitty kuten protestantti, ja reilu kymmenys on anglikaaneja. Muslimeja ja buddhalaisia on kumpiakin noin 2.5%, hinduja hieman alle 2% ja muiden uskontojen edustajia myöskin alle 2%. Niitä ihmisiä, jotka eivät ruksi mitään kohtaa väestönlaskulomakkeesta on noin kymmenys väestöstä, eli tähän joukkoon voivat kuulua muiden uskontojen tai spirituaalisten liikkeiden kannattajat tai sellaiset, jotka eivät halua kertoa uskonnostaan byrokraateille. 

Kaikenlaisia kristittyjä yhteensä on reilut puolet väestöstä ja siksipä ristiäisetkin ovat aika tavallinen ilmiö. Miten homma eteni katolisissa ristiäisissä?

Ristiäiset olivat kirkossa, jonne kokoontui kohtalaisen suuri joukko sukua ja ystäviä, arvioni mukaan ehkäpä 80 vierasta. Emme tunteneet vauvan vanhempien lisäksi ketään muita, joten pällistelimme menoa hieman sivuaidalta. Suomalaismallista poiketen lapsen nimi oli kerrottu jo hyvissä ajoin, heti syntymästä, kuten täällä näyttää olevan tapana. Sikäli kätevä, että onnittelukortin pystyi kirjoittamaan osoittaen vauvalle nimeltä. Vanhemmat mainitsivat kutsussa, ettei lahjoja tarvita, mutta en suomalaiseen traditioon tottuneena voinut kuvitella meneväni tyhjin käsin kastejuhlaan ja hommasimme lahjaksi lastenaterimet ja pupu-mehujäämuotin. Ei liian fiiniä, muttei hoomoilasteluakaan. 

Tilaisuus alkoi ja pitkälti kulki eteenpäin papin selittäessä, mitä tehdään, mitä tapahtuu ja miksi. Eli koko kastejuhlalla oli hieman rippikoulun maku sikäli, että pappi joko älysi, etteivät kaikki ole katolisia ja siksi perillä kaavasta, tai hän oletti katolistenkin ehkä hieman unohtaneen, mikä on homman nimi. Pappi mm. kysyi kirkkoväeltä, mitkä ovat katolisen kirkon seitsemän sakramenttia ja kyllähän jotain muminavastauksia tuli, ei tosin E:n tai minun suusta, sillä emme asiaa muistaneet koulun uskontotunneilta. Oikea vastaus oli: kaste, vahvistus (konfirmaatio), palveluvirka (papiksi vihkiminen), avioliitto, eukaristia (ehtoollinen), parannuksen sakramentti (rippi) ja sairaiden voitelu.

Kirkossa ei laulettu virsiä eikä soitettu musiikkia. Tilaisuus eteni melko ripeää tahtia sikäli, että pappi puhui muutaman sanan kasteesta yleisesti, pyysi vanhemmat ja kummit kirkon kiinteän kastealtaan ääreen ja kastoi lapsen kaatamalla vettä tämän päähän pikku kulhosta, ja lopuksi vanhemmat ja kummit siunasivat lapsen papin johdolla tekemällä ristinmerkin tämän otsaan. 

Suomalaisesta kaava erosi siinä, että pappi kysyi vanhemmilta pariinkin otteeseen, mitä haluatte täältä tänään (kastaa lapsen) ja haluatteko, että lapsi kastetaan (tahdomme, I do). Lisäksi vanhempien ja kummien piti vastata papin pitkähköön kyselyyn siitä, lupaavatko he kieltää Saatanan, toimia Jumalan tahdon mukaan, opettaa lasta kristinuskoon, jne. Kirkkoväki ei varsinaisesti osallistunut tapahtumaan muuten kuin yleisönä. Isämeidän lausuttiin ääneen, mutta siinäkin tipuimme E:n kanssa kärryiltä, koska olisin osannut sen vain suomeksi ja E ranskaksi. 

Lopuksi pappi pyysi kaikkia aplodeeraamaan kastetulle vauvalle, jonka jälkeen seurasi vapaamuotoisia onnitteluja ja kuvanottoja. Kirkkotilaisuus oli ohi reilussa puolessa tunnissa, jonka jälkeen oli lounastarjoilu toisen kaupunginosan tennishallilla. Suomessahan vastaavat tilaisuudet usein järjestetään kotona, seurakuntatalossa tai seurantalolla, kun taas Perthissä on todella yleistä vuokrata jonkin urheiluseuran, surffiseuran tai melontaseuran klubitila: usein hyvinkin pelkistetty varastohalli, jossa on kuitenkin keittiö- ja vessatilat, pöytiä ja tuoleja, sekä mahdollisuus järjestää oma catering.

Lounas olikin se osio, mikä ehkä eniten eroaa suomiperinteistä. Kun saavuimme hallimaiseen tilaan muiden vieraiden kanssa, siellä ei ollut vielä mitään, pelkästään paljaita muovipöytiä ja tuoleja. Isäntäpari syöksyi lähisukulaisineen keittiöön ja alkoi valmistella ja kantaa esiin buffet-ruokia: juustolautasia, erilaisia salaatteja sekä ison jäillä täytetyn vadillisen juomia, ml. viiniä, olutta ja siideriä. Yksi kivennäisvesipullo löysi tiensä pöytään ja minä sen ääreen.

Suomi-ristiäisissä olen tottunut kakkukahveihin ja pikkusuolaiseen kauniisti koristellun pöydän ääressä, tämä tilaisuus oli enemmän sisätilapiknik erittäin rennossa tunnelmassa. Pappi ei tullut paikalle lainkaan, liekö kutsuttukaan eli en tiedä kuuluuko asiaan. Kun vieraat olivat jo mättämässä ruokaa paperilautasille, lapsen isoisä julisti, että älkää nyt vielä syökö, kun pääruoka on vasta tulossa eli pikaruokapaikasta tilatut kana-wrapit ja muut broilerituotteet. No, menihän tuo yksi kierros pelkkiä salaattejakin.

Mitään varsinaista ohjelmaa tilaisuudessa ei ollut, vapaan seurustelun lisäksi. Itse vietin suuren osan ajasta yksinäni nurkassa herkullista perunasalaattia mättäen, koska en jaksanut ison mahan kanssa seisoksia. E sosiaalisena tapauksena minglasi pitkin huonetta ja tutustui isäntäparin sukulaisiin. Itse kastejuhlan sankari nukkui eri huoneessa päiväunia ja häntä saimme tavata vain lyhyen hetken juuri ennen poislähtöä, kun oli näyttävän kakunleikkuun aika ja sen "leikkasi" 4-kk-ikäinen juhlakalu äitinsä ja isänsä avustamana. Oli hauska tilaisuus nähdä, miten tämä seremonia täällä hoituu.

Hyppäys siihen sokerirasituskokeeseen (glucose tolerance test). Testi tehdään raskausajan diabeteksen tunnistamiseen, jos sellainen on päässyt kehittymään. Testiä ennen tulee paastota n. 12 tuntia eikä vettäkään saisi juoda ylettömästi. Olen kuullut kauhutarinoita testin osana litroittain juotettavasta sokerilitkusta ja siitä, miten paha tai huimaava olo testistä voi tulla. Paikallisilla mammafoorumeilla osa jopa harkitsee kieltäytyvänsä testistä sen huonon maineen vuoksi. Itselläni ei ollut ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen, vaan ajattelin, että kiinnostavaa raportoida tämäkin uusi kokemus.

Kokemus lähti samantien menemään pieleen, sillä kätilöltä saadun lähetteen perusteella kuvittelin voivani valita ajan mihin tahansa labraan, joka testejä tekee. Varasin ajan työpaikkaani lähimmälle klinikalle, jossa yleensäkin käyn. Saavuin paikalle sovitusti klo 8, mutta lappuani vilkaistuaan hoitaja tokaisi, että emme me voi tätä testiä tehdä - synnytyssairaalallani on laskutussopimus vain yhden tietyn firman kanssa ja minun tulee mennä sen toimipisteeseen. Kas kun ei tullut puhelimessa ilmi... Eikun lähijunaan ja kohti oikeaa labraa.

Saavuin seuraavan labran ovelle ja jouduin odottelemaan pihalla kymmenisen minuuttia, koska paikka aukesi vasta klo 9. Sisällä hoitaja totesi ensitöikseen, että ei oikeastaan voisi ottaa minua potilaaksi tänään, koska en ole varannut aikaa. Selittelyn ja säälimisen jälkeen (hoitaja totesi, ettei halua käännyttää minua pois, koska olen paastonnut ja valmistautunut testiin) pääsin kuin pääsinkin pistettäväksi. Kokeen ensimmäinen vaihe on verikoe, sen jälkeen juodaan se kuuluisa litku. Pullossa oli vain 1.75dl ja se hujahti alas aivan helposti, makukin oli kuin limpparissa, tosin ylisokeroidussa sellaisessa. Ainoa stressinaihe hoitajalle oli, olenko mahdollisesti allerginen jollekin litkun väri- tai makuaineelle. Tiettävästi en.

Seuraavana vuorossa oli tunti odottelua, jotta juoma vaikuttaa sokeriarvoihin. Olin varautunut perinpohjaisesti: mukana oli kaksi kirjaa, kännykkä ja käsityö. Vauvan aivojen kehityksestä kertovan kirjan parissa (joululahja biologi E:ltä) tunti kului jos ei siivillä, niin ainakin jonkinasteisella reippaudella. Sitten verikoe nro 2 toisesta kyynärtaipeesta ja taas tunti odottelua. Vanhentuneet naistenlehdet, facebook ja sama vauvakirja puskivat toisenkin tunnin tieltä pois, otettiin verikoe 3 ja pääsin ulos. Stoppi kivassa kahvilassa brunssille/lounaalle ja loppupäiväksi töihin.

Olo ei ollut sen kummempi kuin muulloinkaan; ei huimannut, yököttänyt tai tullut muita oireita. Ainoa huomio oli, että vauva vaikutti hiljaisemmalta loppupäivän kuin normaalisti ja googlen perusteella näin saattaa käydä, kun rassukka saa moisen sokerilatauksen. Nyt tilanne on taas normaali ja epeli potkii kuin aussifutistähti.


Alla kirkkonäkymiä.


Kasteallas.




31.12.2018

Vuoden 2018 top ja flop - jutut

Monissa lukemissani blogeissa on summattu vuotta 2018 listaamalla suosituimpia tai epäsuosituimpia juttuja vuoden varrelta. Listaanpa minäkin korteni kekoon tilastomielenkiinnosta. Mikä vuonna 2018 kiinnosti, mikä ei?

TOP 5 - kyllä kiitos!

1. Kaikkein suosituin tänä vuonna kirjoittamani juttu oli Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu. Postaus keräsi lähes 4500 lukukertaa. Postausta varten kyselin muiden australiansuomalaisten mielipiteitä outouksista Aussilassa ja tuloksena syntyi kokoelma siitä, mikä ensinalkuun täällä näytti kummalle, mutta itse asiassa onkin fiksua ja kätevää.

2. Kakkossijalle pääsee Australia iloinen, Suomi melankolinen? Jutussa pohdin omia kokemuksiani näistä maista, sekä Australian ja Suomen imagoa ja ihmisten mielikuvia: ovatko aussit aina kieli poskessa keppostelijoita ja suomalaiset totisia totuudentorvia?

3. Kolmosena keikkuu Suomi 101 - pakollista tiedettävää Suomesta. Postaus oli Suomi-kesälomareissun innoittama ja kumpusi juttutuokiosta kavereiden kesken. Jutussa ihmettelen suomalaisia tyypillisiä konsepteja kuten jemma, pahan päivän vara ja lapinkävijä.

4. Neljänneksi suosituin tarina oli hieman yllättäen työnkuvastani ammentava huumoripohjainen infopläjäys, Näin valitat oikein. Millaisia valittajatyyppejä kohtaan päivittäin, mitä opittavaa heiltä olisi kaikille meille muille, ja miten hoitaa omat valitus- ja riita-asiat tehokkaasti ja ratkaisukeskeisesti?

5. Top-listalle ylsi myös Muunneltua totuutta eli maassa maan tavalla, pohdintani/ällistelyni siitä, miten suomalaisen ja aussin käsitys totuudesta on joustojanalla hieman eri kohdissa. Perthissä voi pokalla ympätä ilmaa tarinoihin, etenkin työkokemukseen ja ansioluetteloon, kenenkään ilmeen värähtämättä. Tässä on ollut suomalaisella opettelua, ettei vahingossa päädy vähättelemään itseään muiden platinanhohtoisen osaamisen rinnalla.

FLOP 5 - eipä juuri kiinnosta...

Otetaan tasapainon vuoksi syyniin myös vähiten luetut jutut. Tällaiset aiheet eivät tänä vuonna pitkälle pötkineet.

5. Saunatontuista litteään maapalloon ei kryptisestä nimestään huolimatta kirvoittanut klikkauksia, vaan jäi reiluun viiteensataan lukijaan. Jutussa pohdin tiedon ja tietämisen luonnetta vs usko ja uskomukset. Mielestäni aihe on suunnattoman kiehtova, mutta ilmeisesti tähän blogiin ei tulla tieteenfilosofisten kysymysten takia. Suosittelen silti lukemaan, koska postaus käsittelee myös suomalaista kansanuskoa eli millaisessa maailmassa ja millaisin tiedoin esi- ja isoisovanhempamme elivät.

4. Maailma omasta päästä, wannabe-kirjailijan avautumista luomisprosessista ei kiinnostanut juuri saunatonttuja enempää. Lie sikäli ymmärrettävää, että aihe varmaan puhuttelee vain muita kirjoittamista harrastavia.

3. Oman elämäntarinansa seppä liippaa sekin kirjoittamista, mutta enimmäkseen pohtii käsitettä narratiivisuus - miten meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma mielessä siitä, kuka olemme, mitä meille on tapahtunut ja miksi. Eli me kaikki tarinallistamme elämää, joka muuten olisi liian kaoottinen ymmärtää. Tutkailen myös sitä, miten tärkeitä tarinat ylipäätään ovat ihmismielelle, miten opimme uutta ja hahmotamme maailmaa niiden pohjalta. 

2. Hieman yllättäen toiseksi epäsuosituin juttu oli Häät Australiassa. Itse kuvittelin, että erilaiset tapahtumat ja tavat kiinnostaisivat eri maissa, mutta liekö häät kuitenkin niin tavanomainen asia, ettei siitä irtoa eksotiikkaa ja ihmettelyä. Aussihäät kuitenkin poikkeavat hieman suomalaisista ja niissä(kin) riitti kummasteltavaa, vähintään alternate platen eli vaihtolautasten verran.

1. Kaikkein epäsuosituin postaukseni oli valistuspläjäys nimeltään Palmuöljystä parempaan maailmaan, joka sai vajaat kaksisataa lukijaa. Postauksessa kirjoitan kierrätyksestä, sallittaisiinko yksityisautoilu jos se keksittäisiin nyt, kädelliskokeista jotka osoittavat altruismin voimakkaaksi vaistoksi, sekä yleisestä maailmanparannuksesta. Luulisi, että moisen sekametelisopan kokoaminen yhtenäiseksi jutuksi jo sinällään herättäisi kiinnostusta, että miten temppu tehdään :D

Tämä blogi on kuin konvehtirasia: joskus vastaan sattuu herkullinen pähkinänougat, joskus ällö ananashillotäyte.

30.12.2018

Mistä meillä kinataan?

Blogini idea on vertailla sekä fakta- että huumorimielessä Suomea ja Australiaa sekä kertoilla yleisesti maanmuuttajan elämästä haasteineen, oivalluksineen ja iloineen. Välillä iskee myös valistusvimma, jos sillä hetkellä tunnen palavasti jostain aiheesta, kuten nyt vaikka muovipusseista, joista olen kirjoittanut jo jestas puolen tusinaa kertaa. En ole kauhean innokas kertomaan  yksityiskohtaisesti henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka blogi sitä jatkuvasti sivuaakin ja siitä ammentaa. Tällä kertaa kuitenkin ajattelin kirjoittaa ihan normaalista arjestamme.

Aloitetaan suoraan syvästä päästä eli mistä meillä kärhämöidään? Ei onneksi kauheasti mistään, sillä olemme kumpikin sikäli no worries - tyyppejä, että emme jaksa stressata turhasta saati purkaa stressiä toisiimme, koska siitä lähtee vain turhautumisten, loukkaantumisten ja kaunojen kierre päälle. Emme kuitenkaan ole enkeleitä tahi pyhimyksiä, eli kinaa tulee aika ajoin. Yleensä aiheesta miksi tämä tavara on tässä - miksi tavara x ei ole siellä missä pitäisi.

Olen itse minimalismiin kallellaan ja tykkään siitä, että tavarat ovat siististi järjestyksessä ja poissa näkyviltä. E:n mielestä puolestaan on kätevää, että kaikki on juuri siinä, mihin sen käsistään laskee ja samasta paikasta myös löydettävissä. Paras esimerkki löytyy kylppäristä. Mielestäni kullekin kuuluu yksi pyyhe kerrallaan, kun taas E haluaa, että hänen kolme pyyhettään (lahjaksi saatuja surffi/kylpypyyhkeitä) ovat koko ajan saatavilla ja näkyvillä pyyherekillä. Hän ei voi käsittää, että tulisi käyttää vain yhtä - entä jos se on yhä kostea, ja miksi ne komeat pyyhkeet pitäisi pitää kaapissa piilossa? Yritäpä tähän selittää jokin tieteellisen pätevä syy, muu kuin "nokun". Ratkaisu on yksi pyyhe minulle, kolme E:lle.

Liekö mies-nais-kysymys, mutta E on myös vakuuttunut, että jos häneltä on jokin tavara hukassa, hukkauksen syy olen minä järjestelyvimmoineni. Ei ehkä aivan tuulesta temmattu teoria. Toisaalta vähintään puolet kerroista tavara, esim auton avaimet, ovat E:n omilta jäljiltä piilosilla; kuitenkin minä ne löydän ylivertaisilla päättelykyvyilläni olettaen, että avaimet voisivat piileksiä farkkujen taskussa ja farkut ovat pyykkikorissa.

Entä mikä E:tä ärsyttää? Kuulemma raivostuttavin tapani on alkaa tiskata astioita kesken sarjan tai elokuvan katselun, tai pestä vessaa kun pitäisi lähteä jonnekin. En omasta mielestäni moisia kodin askareita suorita sosiaalisesti sopimattomiin aikoihin, mutta ilmeisesti kuitenkin. Joskus vaan huomaan kesken elokuvan, hakiessani vesilasia tai naposteltavaa, että tiskialtaassa lojuu pari astiaa, jotka voisi pikaseen pesaista pois. Meillä ei ole astianpesukonetta ja meillä on tupakeittiömallinen asunto eli yhdistetty keittiö-olkkari, joten jokainen keittiön kolaus ja loraus varmasti kuuluu metrin päähän sohvalle. Ilmeistesti jonkinlaista pintojenhinkkausoireyhtymää minulla on, koska E:n veli D on vakuuttunut, että olen likakammoinen bakteerinlahtaaja. D asui meillä muutaman kuukauden vuosia sitten ja nähtävästi kiiltävät pinnat ja kirkkaat juomalasit ovat silloinkin olleet minulle tärkeitä.

Paradoksaalisesti meitä kumpaakin ärsyttää toisissamme tismalleen sama asia, nimittäin satunnainen pinkopihiys ja kulutuksen yliajattelu. Olemme kumpikin ympäristötietoisia ja ajoittain suorastaan ahdistuneita kulutuskulttuurin vaikutuksista kaikkeen, ekosysteemeistä ihmissuhteisiin. Toisaalta olemme innokkaita tarjoushaukkoja, koska sitä iloa on vaikea kuvailla, kun löytää hyvän diilin ja saa rahoille kunnolla vastinetta - express train to value town eli pikajuna rahanarvokaupunkiin on lempisanontamme. Muttamutta. Valitettavasti emme ole yksimielisiä siitä, mihin kannattaa tai tulisi kuluttaa rahaa.

E:n mielestä teknologia on aina hyvä sijoituskohde, kun taas itse ajattelen, että se on turhimmasta päästä. Sama kännykkä pelittää kyllä monta vuotta, vaikkei kiiltävin uutuus olisikaan. Toisaalta E ei voi ymmärtää, miksi maksaa maltaita ulkona syömisestä, kun kotonakin voi kokata; minä taas maksan innoissani tunnelmasta, helppoudesta, kokemuksesta ja uusista makuelämyksistä. Joskus käymme suorastaan naurettavia keskusteluja kuluttamisesta ja sen vaikutuksista, kylläkin täysin tosissaan, esimerkki:

A: Ajattelin ostaa kahvinkeittimen, sellaisen suomalaismallisen suodattimellisen.
E: Aijaa? Onko se tarpeen?
A: Luin, että suodatinkahvi on terveellisempää ja paremmanmakuista kuin coffee plungerilla tehty [ks kuva alla].
E: No, jos se on sulle tärkeä, mikäs siinä. Mutta siinä kyllä tulee taas turhaa roskaa, lopulta päätyy kaatopaikalle.
A: Hmm, totta.
E: Siihen pitäisi sitten metsästää aina suodattimia.
A: Ostetaan kestosuodatin.
E: Mutta se on muovia. Ajattele tätä coffee plungeria. Se on vain lasia ja terästä, kumpikin voidaan kierrättää.
A: No voitaisiin, jos Perthin kierrätys toimisi, emmekä heivaisi kaikkea Kiinaan ja ties minne Jangtse-jokeen.
E: Joka tapauksessa, lasiosa tästä särkyy ja murskautuu hiekaksi, kahvinkeitin on enimmäkseen muovia.
A: [huono omatunto, että haikailee "ympäristölle haitallista" esinettä]
E: [huono omatunto, että torppasi viattoman kahvinkeitinhaaveen].
...
A: Ehkä se kahvinkeitin on enemmän tapa, suorastaan rituaali, kuin tarpeellinen. Siitä lähtee niin kiva ääni ja tuoksu kun kahvi tippuu. Rentouttava.
E: No olisit heti sanonut, että se on johonkin poppamiestouhuun ja suomalaista kahvialttaria varten, jonka ääressä aiot tanssia kahvitanssin ja loilottaa lalalallalalaaa ja kilkuttaa kahvikuppeja yhteen!

Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti, coffee plunger vai drip machine (suodatinkeitin alla)? Tulos ei ole vielä selvillä, pohdin yhä, ostaako vai eikö ostaa. 


26.12.2018

Raskausaika Australiassa

Lähipiiri jo tietääkin, mutta kerrottakoon nyt laajemmalti, että meille on tulossa perheenlisäystä maaliskuussa ja elelemme jännittäviä aikoja uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Äitiyslomani alkaa helmikuussa ja olen kyllä jo nyt ihan kypsä valmis sille jäämään - Perthissä alkoi parhaimmoillaan jouluksi täysi kesä, lämpö kipusi neljäänkymppiin, ja ydinreaktorikeskusta eli kroppaa kuumentava raskausmaha ei kyllä oloa helpota.

Olen saanut kyselyjä, että kirjoittaisin neuvola/lääkärikäytännöistä raskauden aikana. Otin mielenkiinnosta ylös myös kuluneet rahasummat, jos joku perheellistymistä pohtiva toivoisi niistä kuulevansa.

Australiassa voi valita, millaisia väyliä ja palveluja käyttää, eli meneekö yksityis- vai julkissektorille. Sairaanhoitajakavereilta kuullun perusteella emme ole ottaneet sairausvakuutukseen äitiyskomponenttia, eli vakuutuksemme ei kata raskauteen ja synnytykseen liittyviä kuluja. Tämä siksi, että julkinen puoli toimii Australiassa aivan hyvin emmekä ole kokeneet tarpeelliseksi maksaa yksityislääkäristä.

Yksityiset synnytyssairaalat kuulostavat enemmän hotelleilta kuin lääketieteellisesti julkissektoria osaavammilta, joten olemme mieluummin säästäneet vakuutusrahat vanhempainvapaan ja vauvan tarpeisiin. Ilman vakuutusta yksityissairaala on budjettisyistä ulottumattomissamme, koska synnytykseen ja sitä edeltäviin kuluihin voi upota jopa kymppitonni ja ylikin.

Oma tilanteeni on sikäli hyvä äitiysloman suhteen, että työpaikkani kustantaa puoli vuotta äitiysvapaata puolella palkalla, lisäksi olen oikeutettu Centrelinkin eli paikallisen Kelan maksamaan reiluun neljään kuukauteen äitiysvapaata maan minimipalkalla. Näistä vain Centrelink on kaikille tarjolla, eli jos työnantaja ei halua maksaa äitiysvapaasta, mitään pakkoa ei ole. Sen sijaan kaikille on myönnettävä 12 kuukautta palkatonta äitiysvapaata. E saa työpaikaltaan peräti viikon isyyslomaa ja Centrelinkistä nähtävästi päälle tuplat eli kaksi viikkoa. Kaikki loppuvapaat, jos sellaisia haluaa ja pystyy ottamaan, kustannetaan omista säästöistä.

Valitako julkis- vai yksityissektori raskausasioihin ja synnytykseen on pitkälti  makuasia. Suurin osa täkäläistutuistani on synnyttänyt yksityissektorilla, ilmeisesti sen (katteettomasti?) paremman maineen sekä palveluvalikoiman laajuuden takia. Yksityisellä voi esimerkiksi pyytää sektiota, kun taas julkissektorilla se tehdään vain hätätapauksissa.

Nähdäkseni kaikki raskauteen liittyvä käsitellään ensinalkuun yksityissektorilla, koska Australiassa ei ole terveyskeskuksia, pelkästään yksityislääkäreitä (yleislääkäri, general practitioner eli GP). Osa yleislääkäreistä laskuttaa vain sen summan minkä Medicare eli paikallinen Kela korvaa, eli silloin ei jää omasta taskusta maksettavaa (ns bulk billing - lääkärit).

Itse olen Perhiin muutosta saakka käynyt ydinkeskustassa lääkärikeskuksessa, jossa n. puolet laskusta jää itselle katettavaksi. Tosin todennäköisesti vaihdan lääkärikeskusta pian, koska muutaman kortteli päässä edellisestä olisi n. 20% edullisempi, hyvämaineinen paikka. Bulk billing ei ole ollut itselle toimiva systeemi, koska Perthissä niihin ei yleensä voi varata aikaa, vaan sinne mennään jonottamaan kuin ensiapuun. Lisäksi en ole ollut tyytyväinen bulk billing-lääkärien kiinnostuksen ja ammattitaidon tasoon, mutta tämä on vain omakohtainen parin lääkärin mittainen kokemukseni.

Alkuraskaus yksityissektorilla

Alkuraskauden aikana tapasin lääkäriä neljä kertaa eli kerran kuussa, tosin tästä 1-2 kertaa oli ei-välttämättömiä. Kävin heti alussa varmistamassa raskaustestin, sitten kahdesti kuulemassa ultraäänen tulokset (raskausviikoilta 8 ja 12) sekä kerran yleis-tsekissä. Rahaa käynteihin yhteensä meni omasta taskusta 180 dollaria (115€), hinta olisi ollut melkein tuplat ilman Medicarea.

Joka käyntikerralla lääkäri mittasi verenpaineen, punnitsi painon ja otti virtsanäytteen. Lisäksi oli yleistä jutustelua, mikä olo, miten asiat etenevät, mitä seuraavaksi. Sain myös pitkän listan vältettäviä ruoka-aineita: käytännössä kaikki kylmänä tiskistä myytävät asiat olivat kiellettyjä, mukaanlukien salaatit, hedelmäsalaatit, smoothiet, leikkeleet, pehmeät juustot, pehmeäksi keitetyt munat, savulohi, sandwichit, patongit, sushi... eli 90% Aussilan normi-lounasvalikoimasta, arg. Kotona toki voi hedelmiä ja salaatteja syödä, kun ne pesee ja kuorii juuri ennen syömistä.

En kuitenkaan orjallisesti listaa noudattanut, sillä olin raskausviikoilla 6-10 niin pahoinvointinen, että vain harvat asiat maistuivat. Ajattelin, että listeriariski on Australiassa kuitenkin minimaalinen ja pääasia on syödä jotain; ostin esimerkiksi hedelmäsalaatteja ja feta-avokado-bageleita, jotta edes jotain uppoaisi. Lempiaamiaiseni on eggs benedict eli uppomunia savulohen ja hollandaise-kastikkeen kanssa (sis. raakaa kananmunaa) vaikkapa bagelin päällä ja tätä herkkua odotan kuin kuuta nousevaa - pitää varmaan pyytää E:tä hommaamaan moinen sairaalaan, kun vaavi on ulkona :D

Ultraäänet otetaan yksityisellä ja niistä maksoimme omasta taskusta yhteensä $345 (225€), taas Medicare korvasi noin 40%. Ultrat olivat raskausviikoilla 8, 12 sekä rakenneultra viikolla 19. Viikon 8 ultra ei ollut pakollinen, mutta halusimme nähdä, että kaikki on ok alusta asti. Raskausviikkojen 8 ja 20 välillä kävin kahdesti verikokeissa ja sain influenssarokotuksen, ne menivät kokonaan Medicaren piikkiin. Muita raskausajan kuluja olivat lääkärin suosittelemat vitamiinit ja lisäaineet (rauta, D-vitamiini, foolihappo jne), niihin meni yhteensä noin satanen eli 63 euroa.

Maksoimme lisäksi Harmony-verikokeen eli kromosomipoikkeavuustestin, jota suositellaan 35v+ äideille; hinta oli melko suolainen $425, 270€, mutta testin tuomaa mielenrauhan hintaa on vaikea rahassa määrittää.

"Neuvola" eli kätilöohjelma

Puolivälissä raskautta siirryin kätilön potilaaksi eli yksityiseltä julkissektorille. Neuvolaa vastaa täällä kätilövetoinen toiminta, johon haetaan mukaan. Lähetin hakemuksen ohjelmaan nimeltään Community Midwifery Program, joka toimii tietyissä sairaaloissa sekä kotona jos haluaa kotisynnyttää. Ohjelmaan voi päästä, jos on matalan riskin synnyttäjä eli ei ole terveyssyitä, jotka haittaisivat normaalia synnytystä.

Ohjelmassa kätilö on ykköskontakti ja pääapu, mutta lääkäri puuttuu synnytykseen jos tarpeen. Tavoite on mahdollisimman vähäinen interventio, mutta kaikkea sairaalassa tarjolla olevaa kivunlievitystä saa. Ohjelmaan osallistuminen on ilmaista eli Medicaren kattamaa. Olisin voinut myös jatkaa yleislääkärin potilaana ja siirtyä synnytyslääkärille joko julkis- tai yksityissektorille, mutta kavereilta kuullun perusteella kätilö vaikutti parhaalta vaihtoehdolta itselleni.

Kätilöä tapaan 3-4 viikon välein niin, että hän tulee joka toinen kerta kotikäynnille ja joka toinen käynti on sairaalassa. Synnytyksen lähestyessä tapaamiset tihenevät kahteen, sitten yhteen viikkoon. E oli mukana kerran synnytyssairaalan tutustumiskierroksella raskausviikolla 19, lisäksi osallistumme yhdessä ohjelman tarjoamille synnytysvalmennus- ja vanhemmuuskursseille, joita on 3 x 2h. Kirjoitan kursseista lisää erikseen.

Lisäksi saisin fysioterapiaa, vesijumppaa ja terapeutin tukea esim synnytyspelkoon, mutta näitä en ole käyttänyt eli en tiedä olisivatko kokonaan vai osittain Medicaren kattamia. Kätilölle voi tapaamisten ulkopuolella soittaa tai viestittää kysymyksiä ja huolia, eli osa kontaktoinnista on puhelimitse. Oma kätilöni on todella joustava ja helppo tavoittaa, tosin yritän soitella hänelle minimaalisen vähän käyntien välillä - onhan hänellä myös muita potilaita ja omakin elämä :D

Ennen tämänhetkisen kätilön saamista minulle oli tarjokkaana toinen kätilö eri ohjelmasta, Birth Centeristä eli kodinomaisesta pienestä keskuksesta, jossa tavoite on synnyttää mahdollisimman luomusti. Vaihdoin kuitenkin ohjelmaa ja kätilöä, koska ensimmäinen vaikutti tarpeettoman tiukalta kivunlievityksen suhteen ja mm. kommentoi, että "meille ei tulla yrittämään vaan täällä mennään sitoutuneesti läpi ilman lääkkeitä", siis ei epiduraalia, ei kipulääkkeitä, pelkkää luomua mukaanlukien vesialtaan käyttö, hieronta, TENS-laite ja ilokaasu (onkohan tuo oikea termi?). Se kuulosti turhan ekstremeltä näin ensisynnyttäjälle, etenkin kun en ole mikään Äiti Maa, jonka on pakko saada kokea luomusynnytys - kivunlievitys on mielestäni olemassa aiheesta ja tervetullutta tarpeeseen.

Seuraavana tapahtumalistalla on sokerirasituskoe ensi viikolla ja veriarvojen otto raudan ja muiden tarkkailuun.

Synnytyssairaala ja synnytys

Kun synnytys alkaa, soitetaan kätilölle. Koska tähän h-hetkeen on aikaa vielä kolme kuukautta, palaan aiheeseen kun raportoitavaa on. Jatkamme odottelu- ja vauvankypsyttelylinjalla täällä Perthissä!
Joulupäivän biitsiterveiset!

24.12.2018

Luukku 24: Aussijoulu suomivärein - tai toisinpäin

Ulkosuomalaisbloggarit ovat yhteistyössä kirjoittaneet joulukalenterin: mietteitä ja huomioita joulunvietosta ympäri maailman omissa maissaan. Sain kunnian kirjoittaa jouluaatosta täällä Perthissä. Ensi viikolla kerron samasta aiheesta myös SBS:n eli täkäläisen mediakanavan suomenkielisessä radiohaastattelussa.

Miten sujuu aussijoulu - tai siis suomalais-aussi-joulu?

Olen asunut Perthissä nyt lähemmäs 8 vuotta ja näistä jouluista olen onnistunut viettämään vain yhden Suomessa, v. 2011 eli ensimmäisenä vuonna sitten Suomesta muuton. Tuona jouluna minulla oli hurja koti-ikävä: kaipasin perhettä, kavereita että juurikin suomalaista joulua, ja onnellisesti onnistuin pääsemään "takaisin kotiin" joulunviettoon.

Yhden joulun olen viettänyt täkäläisen suomikaverin kanssa tämän aussianoppilassa, ja kaikki muut joulut olemme juhlineet E:n perheen kanssa Perthissä (anoppi normaalisti lentää Ranskasta meille joulunviettoon ja E:n kaksi veljeä asuvat samassa kaupunginosassa kuin mekin). Joulua on vietetty mm vuokramökissä, ravintolassa, meillä kotona, E:n veljen kotona ja anopin Perthin-asumuksissa.

Olen monena jouluna kaivannut omaa perhettäni, perinteitäni ja lunta, mutta käytännön syistä en ole juuri jouluksi päässyt matkaan - matkustaminen on kalleimmillaan joulunseutuun, töistä on ollut hankalampi saada riittävää lomaa, ja olen priorisoinut matkat Suomen kesään eli maksimoinut hyvät säät ja kavereiden tapaamismahdollisuudet. Keskeinen syy on ollut myös tuo E:n perheen odotus/oletus, että juhlimme yhdessä.

Tänä vuonna päätimme tehdä oman päämme mukaan ja vaikkemme olekaan Suomessa, olemme suomiseurassa. Expattien, myös ulkosuomalaisten kesken on melko tavallista lyöttäytyä yhteen perinnejuhlia viettämään. Meidät on jo monena vuonna kutsuttu suomalaiskaveriporukan aatonviettoon, jonka olemme tähän saakka missanneet. Tälläviisiin täällä juhlittiin.

Kekkerit alkoivat jo iltapäivällä, uima-allas avoinna kaikille halukkaille. Reilu joukko lapsia viihtyi vedessä hyvin, lieventäen joulupukin odottelun tuomaa jännitystä. Aussitapaan ruokailu totetutettiin bring a plate-periaatteella, eli jokainen tuo mukanaan vähintään yhden ruokatuotteen pöytään. Näin viisikymmenpäinen vierasjoukko sai näppärästi toteutettua suomalaisen joulupöydän kinkkuineen, rosolleineen, sinapeineen ja laatikoineen buffet-metodilla.

Juhlat alkoivat seurustelulla ja drinkeillä, alkolla tai ilman, jatkuivat joulubuffetilla ja huipentuivat tietenkin joulupukin vierailuun. Joulupukki saateltiin kylään luonnollisesti Joulupukki-laulun tahtiin ja jokaiselle lapselle löytyi pussista lahja. Jälkkäripöytä odotti vieraita pukin visiitin jälkeen, mukaanlukien kaksi piparitaloa, jotka lapset saivat hajottaa ja syödä.

Jouluruokaa oli monenlaista, kaikki perinteiset suomiherkut. En kuitenkaan muistanut nälissäni innoissani ottaa kuvia mistään ennenkuin jälkiruokapöydästä. Lapset saivat rikkoa ja syödä piparitalot illan lopuksi, aktiviteetti kesti ehkä viisi sekuntia!
Aussijoulun perusjälkkäri, pavlovat eli marenkikakut mango-marja-kermavaahtotäytteellä. Alimpana pipari-kinuskivanukas.


Joka laatua laatikkoa oli tietenkin tarjolla: porkkana, peruna, lanttu ja bataatti. Maisk!

Joulupukki on saapumassa Korvatunturilta saakka.

Joulupukki kertoo, kuinka vaelsi Korvatunturilta tiettömien taipaleiden takaa metrin hangessa porovaljakolla, sitten Australiaan Finnairin lennolla. Finnair uhkasi laskuttaa lisähintaa ylikiloista, mutta pukki sai onneksi neuvoteltua maksuttomat bonuskilot, olivathan ne lahjoja lapsille maailman ympäri.

Pukki keräsi ansaitun väkijoukon ja kiinnostuneen yleisön.

Tontut uima-altaan äärellä.


Pukki oli käynyt meilläkin salavihkaa, paketteja löytyi joulutillin eli kuusen virkaa toimittavan aussipuskan alta.

Iloista joulua ja onnekasta vuotta 2019 Down Underista toivotellen!

Jos joulunvietto ympäri maailman kiinnostaa, listasta löytyvät kaikki joulukalenterin luukut:

Luukku 1: Anniinankulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaaksonviemää / USA
Luukku 4: Maurelita /Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu /Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisikymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen/ Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan /Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh,wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days/ Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesiblogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À laHelvetia / Sveitsi
Luukku 23: Oneglass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii,USA

22.12.2018

Arboristina Australiassa - puut ja metsät, katoava luonnonvara?

Olen kirjoittanut paljon omasta työstäni, mutta vain sivunnut, mitä E puuhaa. Hänellä on mielestäni kiinnostava, ei ihan-tavanomainen työ; mitä tekee arboristi? Suomenkielisestä wikipediasta löytyy, että arboristi on puiden, puistojen ja maisemametsien hoidon ammattilainen.

Ennen Australiaan muuttoaan E opiskeli Ranskassa meri- ja rannikkoaluebiologiaa ja työskenteli neljä vuotta Tahitilla merentutkimuskeskuksessa tutkimusavustajana. Hänellä oli siis tieteellinen ura aluillaan, mutta lapsuuden haave Australiasta vei mukanaan ja hän päätti muuttaa tyhjän päälle uudelle mantereelle, kuten minäkin vuotta aiemmin.

Uran kannalta E:n muutto sattui huonoon saumaan v 2012, koska Perthin seudulla alkoi taloustaantuma juuri samoihin aikoihin, eikä ympäristöalan ammattilaiselle ollut edes murusia tarjolla. Aiemmin Perthissä oli kaivosteollisuuden takia hyvätkin markkinat työllistyä, sillä ympäristöselvityksiä, ympäristövaikutusten arviointeja ja vastaavia raportteja teettettiin paljon kaivoshankkeiden pakollisina osina. Mutta, kun kaivosala sakkasi, lakkasivat myös ympäristökonsulttien pestit.

Hakiessaan paikkaansa uudessa kaupungissa E aloitti kuten muutkin reppureissaajat, eli hanttihomilla. Hän ajoi kuljetusautoa, teki puutarhatöitä ja tarjoilijan keikkoja - ranskalaisella ruokien ja viinien tuntemuksella sekä aiemmalla kesätyökokemuksella hotelleista hän sai helposti töitä hospitality- eli matkailu- ja ravitsemusalalla. Näistä ei kuitenkaan ollut pitkään iloa, koska keikkahommat ovat nimensä mukaisesti keikkaluonteisia, epävarmoja, eivätkä aina palkaltaan ja työoloiltaan hyviä. Mitä tekee tutkijanalku, kun ovet yliopistoihin, konsulttifirmoihin ynnä muihin eivät aukea? Vaihtaa reippaasti alaa.

Jälleen lapsuuden unelmaansa seuraten E hakeutui ja pääsi töihin seikkailufirmaan, jonka toimenkuvaa ovat esimerkiksi kalliokiipeily, köysilaskeutuminen, koskenlasku, erävaellus ja selviytymistaitokurssit. Samaan aikaan hän myös kouluttautui sukellusopettajaksi ja veti sukelluskursseja eri sukellusfirmoille. Vielä v. 2012-13 seikkailuteemalle oli kohtuupaljon kysyntää, sillä kaivosbuumin jälkimainingeissa firmoilla ja kouluilla oli varaa ostaa tykypäivätoimintaa, koululaisleirejä tai päiväkursseja. Parin vuoden sisällä kuitenkin tämäkin ala hyytyi, kun taantuman takia rahavirrat kääntyivät ensimmäisenä pois kaikesta "ylimääräisestä". Perth ei valitettavasti ole myöskään sukeltajien mekka - täällä on vedenalaista nähtävää ja turkoosinkirkkaat vedet, mutta merivirtojen vuoksi sukelluskausi on lyhyt eli kestää vain kesän. Talviaikaan merivesi on liian kylmää muille kuin ultraharrastajille.

Köysikiipeilyyn keskittynyt työpaikka kuitenkin avasi uuden polun eli puunhoidon maailman. Kaupunkioloissa puita trimmataan usein maasta tai nosturista käsin, mutta paljon on myös sellaisia kohteita, joihin ei pääse kumminkaan päin käsiksi, vaan puuhun pitää nousta köysin ja kiipeilyvälinein. Tämä on erityistaito, joka vaatii tiettyjä pätevyyksiä ja kurssituksia. Esimerkiksi köyden heittäminen puuhun oikeaan oksanhaarukkaan on oma kykynsä - täytyy löytää oikea kulma ja oksa, joka kannattelee, ja saada köysi riittävän ylös (esim 5-10 metriä), jotta puuhun pääsee.

Puussa keikutaan moottorisahan kanssa eli turvavaljaat, turvatoimet ja varmuus siitä, ettei aiheuta itselle tai muille haittaa, ovat keskeiset. Kaupungissa puun kaataminen tai isojen oksien karsiminen ovat sinällään riski, koska raskaat puunosat voivat kaatua tai tippua autojen, aitojen, asumusten tai ihmisten päälle. Eli riskinhallinta on keskiössä jatkuvasti.

E:n nykyinen virka on naapurikunnan arboristi eli puuasiantuntija ja puunhoitaja. Hän esimerkiksi kiertää arvoimassa, mitkä puut kadunvarsilla ja puistoissa ovat riski, mitä niille tulee tehdä (tuleeko esim hoitaa tietyin ainein vai pitääkö poistaa kuollutta osuutta) - tavoitteena aina on olla kaatamatta puita ympäristösyistä. Perth on maailman aurinkoisimpia kaupunkeja ja ilman lehvästökatetta lämpötila voi olla jopa 10 astetta enemmän kuin vehreillä varjoisilla alueilla. Kun kesälämpö muutenkin paukkuu +30-40 asteen välillä, ekstra-asteet vaikuttavat todella paljon asumismukavuuteen ja ihan alueen terveellisyyteen. Muita puiden säästämisen syitä ovat ekosysteemit (lintujen, hyönteisten ja muiden öttiäisten asumukset, hapentuotanto) ja maisema-arvot.

Ikävä kyllä ja jopa yllättäen tämä puoli on E:n työssä kaikkein vaikein. Päivittäin E kohtaa asukkaita, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. Kaikki kadunvarsilla olevat puut ovat kunnan omaisuutta, mutta yllättävän moni luulee tai kokee, että jos puu on oman pihan laitamilla vaikkakin kaupungin maalla, se on asukkaan omaisuutta. E:n päivittäiset kohtaamiset asukkaiden kanssa kattavat kaikkea laidasta laitaan. Mukaan mahtuu kiitollisia mummoja, joiden lähipuu on trimmattu kuntoon; vihaisia karjujia, jotka haluavat puut helkattiin, koska niistä tippuu lehtiä; sekä oman käden oikeudella pelaajia, jotka nyrhivät pimeän turvin kaupungin puita niin huonoon kuntoon, että ne lopulta kuolevat oksattomina keloina.

Ympäristönsuojeluun erikoistuneelle ammattilaiselle on jatkuvaa karvasta kalkkia, että kunnan täytyy tasapainoilla kuntaveron maksajien vaatimusten ja ympäristön parhaan välissä. Vihaisimmat puunvastustajat nimittäin valittavat eteenpäin, aina meille Oikeusasiamiehelle asti, ja tässä vaiheessa kiistakapulapuusta on yleensä tullut kunnalle niin tulenarka aihe, että kunta mieluummin kaataa sen kuin antaa asukkaan jankuttaa tippuvista lehdistä ja haravoinnin työläydestä. 

Tämä turhauttaa minua yhtä paljon kuin E:tä, koska periksiantomenolla ei kukaan opi, miksi kaupunkipuut ovat elintärkeitä sekä viihtyvyyden että kaupungin elinvoimaisuuden kannalta. Se, että yksi omakotiasuja ei halua puita lainkaan kotikadulleen, ei saisi riistää muilta varjon, viileyden, tunnelman, ekosysteemin ja ympäristön laadun etuja. Eritoten suomalainen metsien kasvatti ei pysty käsittämään, miten puut voivat herättää tällaisia intohimoja, nimenomaan vastaan.

Onneksi löytyy niitäkin, jotka arvostavat puita ja haluavat huolehtia niistä. Joskus E kertoo koskettavia tarinoita asukkaista, jotka itkien katsovat, kun heille rakas, vanha puu joudutaan kaatamaan pihan tuntumasta.

Ausseilla vaikuttaa olevan peräti viha-rakkaus-suhde puihin. Toiset pelkäävät niitä, ajatellen, että puista tippuu oksia vahingoittaen ihmisiä tai omaisuutta, tai vähintäänkin ne roskaavat ja tuovat pihapiiriin ötököitä kuten hämähäkkejä. Puustoisilla alueilla asuvien täytyy lakisääteisesti pitää lähipuut trimmattuina ja lehti- ja oksaroska maasta poissa metsäpalovaaran minimoimiseksi. Toisaalta täällä on äänekästä aktivistitoimintaa, jolla etenkin luonnonmetsiä yritetään puolustaa; itsekin olin joku kuukausi sitten parlamenttitalon edustalla mielenosoituksessa metsien puolesta.

Länsi-Australiasta on vuosisadan mittaan hakattu enemmistö eukalyptusmetsistä teollisuuden tarpeisiin - täältä muunnmuassa vietiin tukkeja Englantiin sata vuotta sitten Lontoon kadunpäällystysmateriaaliksi (!).  Sitten valkoisten tulon, Australia mantereena on menettänyt 40% luonnonmetsistään, ja kaataminen jatkuu yhä. Siksi jokainen puu, metsässä tai puistossa tai kadunvarressa, on monessa mielessä elintärkeä.

Arboristi työssään. Kuva netistä. 
Perthin ylpeys ja tunnetuimpia turistinähtävyyksiä, Kings Park eli Perthin keskuspuisto ja kasvitieteellinen puutarha.

Autenttista aussimetsää.

Perthin seudun eli Australian lounaiskolkan metsät näyttävät tältä - jykevärunkoisia eukalyptuksia ja pienempää pusikkoa.

21.12.2018

Vuosi 2018 - ylä- ja alamäet

Vuosi on lopuillaan ja nettisurffaillessa törmäsin erilaisiin reflektointisivuihin, joilta löytyy kysymyksiä menneen vuoden miettimiseen. Alla lista vaikka itse kullekin vastattavaksi, kokosin sen parin eri sivun antimista: mikä toimi, mikä ei, mitä ilonaiheita elämässä oli, mikä oli haastavaa? Tykkään kaikenlaisten listojen laatimisesta ja asioiden pohdiskelusta, joten mikäs sen mukavampaa kuin kääriä pakettiin mennyt vuosi omaksi muistelukseksi ja muiden iloksi/infoksi/uteliaisuuden tyydyttämiseksi ;)

Vuoden 2018 mittaan minulla oli kolme eri työroolia vaikkakin samassa työpaikassa, jatkoin väikkärin loppuunvääntämistä (sen pitäisi olla esitarkastusvalmis parin kk:n sisällä) ja muutenkin vuoteen mahtui kaikenlaista, alla lisää.

1. Mikä meni hyvin?

Juurikin työkuvioiden vuoksi vuosi tuntui pitkältä ja välillä hankalalta, mutta toisaalta perusarki ja elämä menivät kaikenkaikkiaan hyvin. Onnistuin kyläilemään Suomessa kesäkuussa ja oli ihana nähdä ikävöimiäni sukulaisia sekä Suomen luontoa. Muitakin lomia mahtui mukaan ja erityiset ilonaiheeni tänä vuonna olivat ystävät, kirjoituspiirini joka kokoontuu vähintään kerran kuussa, sekä luonnollisesti E.

2. Kuka ansaitsee erityiskiitokset?

Oikeastaan kaikki läheiset ansaitsevat tunnustusta, eli perhe, ystävät ja sukulaiset - sekä työkaverit, joiden tuella jaksoin rankkoja jaksoja töissä. Mitään yksittäistä tekoa ei nyt muistu mieleen, mistä joku voisi saada erityisen kiiltävän henkisen mitalin; kaikki lähipiirissäni olevat ovat mukavia, luotettavia "kunnon ihmisiä" eli heille kuuluu ihan olemassaolonsa vuoksi virtuaalihalaus ja aplodikiitokset siitä, että olette elämässäni.

3. Miten kasvoin ihmisenä?

Kärsivällisyyteni kasvoi aivan ennätyslukemiin. Olen aina ollut sikäli impulsiivinen tyyppi, että innostun nopeasti, mutta myös kyllästyn nopeasti, eli aloitettuja projekteja ja idiksiä on kasapäin mutta lopetettuja ei läheskään yhtä montaa. En myöskään ole kauhean hyvä odottelemaan ns hitaammin syttyviä, eli jos joku ei ole heti ideoissani mukana, en jää perään kyselemään vaan jatkan yksikseen tai jossain muussa kombossa.

Länsi-Australian julkissektorilla 7 vuotta työskentely on opettanut kärsivällisyyttä jo ihan siltään (kaikki on hidasta ja asiat voivat junnata pitkään ennenkuin nytkähtävät eteenpäin). Väitöskirjan teko osa-aikaisesti yhtä pitkään on tuntunut Iisakin kirkolta, mutta opettanut, että tähän(kin) pystyy kun sisulla vääntää. Työni valitusten käsittelijänä on venyttänyt kärsivällisyyden toisaalta ääripinkeyksiin, toisaalta opettanut, että asiat eivät läheskään aina etene kuten minä haluaisin tai parhaaksi näen, vaan muilla on omat prioriteettinsä, ymmärsin minä niitä tai en. Hermoilu, hoputus tai muu sressaus ei asiaa auta, joten pakko vaan löytää sisäinen zen.

Puolivahingossa opin myös de-eskalointitaitoja - mikähän tuo on suomeksi, konfliktinliennytys? Eli empatia, rauhallinen äänensävy, rauhallisena pysyminen ja faktoissa pitäytyminen liennyttävät kiristynyttä tunnelmaa, kun loukatuksi osapuoleksi itsensä tunteva pitää saada tasoittumaan järkevään keskusteluyhteyteen pääsyä varten. Diplomaattiura tai Martti Ahtisaaren rauhanvälitysfirma, täältä tulen.

4. Huippuhetket?

Huippuhetkiin lukeutuvat lomat, joita tänä vuonna onnistuin puristamaan kalenteriin peräti kolme: alkuvuonna kävimme Thaimaassa, toukokuussa Japanissa ja kesällä visiteerasin Suomessa. Toisaalta myös arkeen mahtui huippuhetkiä. Tänä vuonna tein nelipäiväistä työviikkoa pyhittääkseni keskiviikot opiskelulle, ja voin todeta, että unelma-arkeani olisi jonkinlainen kombo tutkijan, journalistin, kirjailijan, bloggarin ja yliopisto-opettajan elämää.

Keskiviikosta tuli lauantain ohelle lempipäiväni, koska päivärytmini oli oman mieleni mukainen: aamusta kirjoitin väitöskirjaa, puoliltapäivin kävin lenkillä ja ulkona lounaalla ja kahvilla, ja iltapäiväksi palasin kotiin lukemaan tai kirjoittamaan lisää opintomatskua tai ihan jotain muuta, vaikkapa fiktiota, riippuen jaksamisesta ja kiinnostuksesta. Silloin tällöin onnistuin yhyttämään jonkun kaverin mukaan lenkille tai kahville, mikä oli lisäbonus mukavaan päivään.

Mielestäni mikään opinnäyte tai henkinen/älyllinen ponnistus ei etene pelkällä sitkeällä puurtamisella, vaan kaipaa vapaata ajatustenvirtaa ja aiheeseen päältäpäin liittymätöntä tekemistä ja luettavaa, joista voi kimmota uusia ideoita ja yhteyksiä ajatusten välillä. Näillä ainakin perustelin itselleni sen, että aussisarja Upper Middle Bogan tai Suomenkin telkussa nähty Tohtori Martin Netflixiltä kuuluivat myös keskiviikkoihin...

5. Mikä ei toiminut?

Työrooleistani yksi ei toiminut ja ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin sanomaan ääneen, että en pysty tähän. Tämä oli todella kova pala, koska minun on lähes mahdotonta myöntää (itselleni ja muille), että minulla ei riitä johonkin asiaan osaaminen/henkinen kantti/joku muu resurssi.

Vielä vuoden alussa olin tiimissä, jonka päätoimenkuvaa oli Oikeusasiamiehen "back office" palvelut eli keskityin taustatutkimukseen ja konferenssien järjestämiseen. Muttamutta. Länsi-Australian osavaltio runnoo parhaillaan läpi isoa säästöohjelmaa ja onkin saanut käännettyä 30 miljardia miinuksella olevan(!) osavaltiobudjetin miljardin ylijäämäiseksi. Tämä on kuitenkin tarkoittanut isoja leikkauksia julkissektorille ja minulle henkilökohtaisesti sitä, että minua on siirrelty tiimistä toiseen sen mukaan, missä on resurssipula, koska sijaisia ei pysty palkkaamaan.

Näinpä päädyin etulinjaan nimeltään Ratkaisutiimi, joka vastaanottaa valituksia aivan kaikesta liittyen julkissektorin toimintaan ja jonka tavoite on ratkoa ongelmat jopa alle viikossa (max 3:ssa kuukaudessa). Tahti on järjetön ja valitukset vaihtelevat naurettavista todella vaikeisiin - joku voi valittaa parin dollarin ongelmasta, kun taas toinen on vakuttunut, että lastensuojelu on syyllistynyt rikokseen ottaessaan häneltä lapsen huostaan.

Koska minulla ei ole sosiaalityö- tai valitustenkäsittelytaustaa, ongelmien ja konfliktien vyöry oli henkisesti liikaa ja päädyin hyödyntämään työnantajan tarjoamia psykologin palveluja. Siellä puolestaan kävi selväksi, että ei tarvitse kaikkea kestää tai niellä, ja psykologin rohkaisemana neuvottelin itseni toiseen tiimiin burn outin partaalta.

Heinäkuusta lähtien olen ollut Laki- ja Tutkintapalvelut-tiimissä, joka sekin ratkoo valituksia, mutta erityyppisiä. Esimerkiksi vankien ongelmien sijaan olen tutkinut kaavoitusvalituksia ja tahti ja asiointityyli ovat - eivät ehkä yllättäen - aivan erilaisia, paljon kestettävämpiä.

6. Mikä oli vaikeinta tai haastavinta?

Tuo yllämainittu, etenkin vankien kanssa asiointi. Oikeusasiamies valvoo myös vankien oikeuksia, mukaanlukien ihmisoikeuksia, ja heiltä tulevat valitukset otetaan aina tosissaan ja käsitellään huolella - kuten tietenkin kaikilta muiltakin tulevat. Vangit pääsääntöisesti käyttäytyvät kohteliaasti puhelimessa, koska puheluita kuunnellaan vankilan puolesta. Se ei kuitenkaan poista faktaa, että monilla heistä on elämänhallinnan kanssa ongelmia ja mahdollisesti addiktioita tai persoonallisuushäiriöitä, joten asiointi on puolin ja toisin ihan eri tason haaste kuin ns normaali-ihmisten kesken. Top 3 vaikeinta hetkeä liittyivät kaikki vankeihin:
  • kun jouduin kertomaan vankilassa olevalle, oppimisvaikeuksista ja traumoista kärsivälle isälle, että en voi tehdä mitään hänen - myös vankilassa olevan - poikansa hyväksi.
  • kun yritin lakiasioita osaamattoman tulkin välityksellä selittää englantia osaamattomalle vangille lakipykäliä, eli miksi hän ei saa korvauksia asiasta, josta niitä vaatii.
  • kun jouduin sanomaan erittäin väkivaltaiselle murhaajalle ei (=hän on väärässä ja vankila oikeassa kiista-asiassa). 

7. Millaisia elämänmuutoksia on edessä?

Ensi vuonna kaikella todennäköisyydellä elämä muuttuu aivan uusiin uomiin, mutta siitä kerron myöhemmin - tuntuu liian aikaiselta avautua aiheesta vielä.

8. Kenen kanssa haluat tai kannattaisi pitää enemmän yhteyttä tulevaisuudessa?

Kaikkien niiden kanssa, joiden kanssa olen nytkin tekemisissä. Todennäköisesti ja toivottavasti lisään yhteydenpitoa vanhempiini ja sukulaisiin, sillä nyt helposti vierähtää pitkähköjäkin ajanjaksoja ilman puheluja, vaikka viestittelemme kohtuu-usein. Olen sosiaalinen luonne, vaikkakin aika ajoin introvertti eli tarvitsen myös yksinoloa. Yritän parhaillaan laajentaa sosiaalisia piirejäni ja löytää esimerkiksi lenkkeily- ja kahviseuraa naapurustosta.

9. Top 3 parasta kirjaa tai top 3 parasta sarjaa/elokuvaa vuoden mittaan?

Jaha, kysymyslistaa katsellessani tämä vaikutti helpoimmalta kysymykseltä, mutta miten muistaa kaikki vuoden aikaan luettu tai nähty?

Lukemistosta nousee muutama muistiin hyvin jäänyt kirja:

Lucy Atkins - The Night Visitor

Julkkishistorioitsija Olivia on löytänyt aarteen, päiväkirjan 1800-luvulta, jonka pohjalta hän aikoo kirjoittaa bestseller-elämäkerran. Oliviaa avustaa Vivian, sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs vanhempi tutkimusavustaja. Tilanne ei kuitenkaan ole miltä näyttää, sillä kummallakin naisella on salaisuus, jota maailma ei saa tietää, tai kaikki romahtaa.

Elävästi kirjoitettu trilleridraama, jossa uskottavat henkilöt kamppailevat sekä sisäisten että ulkoisten ongelmien parissa ja tutkijuuskumppanuus on vain hiuskarvan varassa - kumpikin voi tuhota toisen uran ja elämän, jos salaisuudet paljastuvat.

Jane Harper - Force of Nature

Tyky-päivä Australian kukkuloilla saa dramaattisen käänteen, kun eräs firman johtajista, Alice, ei palaakaan tiiminsä mukana. Tiimin muut jäsenet ovat hysteerisiä eikä poliisi saa selkoa, mitä tapahtui, missä ja miksi. Eksyikö Alice? Onko tämän katoamisen taustalla jotain synkempää? Kun selviää, että Alice aikoi paljastaa firmaan liittyviä rikoksia, poliisin työskentely joutuu uudelle vaihteelle. Entä miten asiaan liittyy samoilla kukkuloilla vuosikymmeniä sitten piilotellut murhaaja?

Australian outbackia eli erämaata upeasti kuvaava, uskottava ja jännittäväksi rytmitetty kirja, joka tempaa mukaansa. Henkilöhahmojen suhde Aliceen on monitahoinen ja monimutkainen, ja työpaikan politiikka, kriisit ja kuppikunnat kuvataan elävästi. Whodunnit - eli kuka on syyllinen - trilleri parhaimmasta päästä. Sivujuonena kiinnostava tutkielma sosiaalisesta mediasta nykyteinien elämässä.

Roz Nay - Our Little Secret

Angela ja HP ovat olleet hyviä ystäviä lukiosta asti - enemmän kuin ystäviä, toistensa ensirakkaus. HP kuitenkin päätyy naimisiin australialaisen Saskian kanssa. Kunnes eräänä päivänä Saskia katoaa. Jättikö hän kotinsa, miehensä ja kuusivuotiaan tyttärensä? Mitä tapahtui? Miten Angelan ja HP:n menneisyys kytkeytyy katoamiseen? Missä meni vikaan, mitä tapahtui Saskialle?

Kirja on juoneltaan melko yksinkertainen, kuvaus lukio- ja yliopistoajoista, nuoruusajan ystävyydestä ja ensirakkaudesta, jonka uskoo kestävän iäti, vaikka totuus on toinen. Henkilöhahmot kuitenkin ovat sen verran uskottavia ja kiehtovia, että hivenen kliseinen teinidraama kiinnostaa - etenkin Angela, kertoja, on hyvin kuvattu ja kiehtovan monitahoinen hahmo. Onko Angela hyvä vai paha, uhri vai syyllinen? Loppuratkaisu ei ehkä tule aivan puskista, mutta on hyvin pohjustettu ja kuitenkin yllättää.

Sarjojen puolella nämä jäivät Netflixin ym tarjonnasta mieleen:

The Terror

Tositapahtumista ammentava draamatrilleri kertoo HMS Erebus- ja HMS Terror-laivojen miehistön kohtalon. Laivat lähtivät v 1845 etsimään Luoteisväylää eli reittiä Atlantilta Tyynellemerelle Kanadan pohjoispuolitse. Jo ensimmäisenä talvena pioneeriyritys alkaa mennä pieleen, kun laivat juuttuvat jäihin ja miehistö joutuu talvehtimaan arktisissa oloissa. Terror- eli Kauhu-nimi oli ikävä kyllä enne, sillä tilanne lipsuu huonosta pahempaan, kun jumi jatkuu paljon luultua pidempään.

Sarja pohjaa tositapahtumiin ja juonenkäänteet noudattelevat - tosin mukaillen - totuutta, mutta tarinaa on jännityksen lisäämiseksi maustettu yliluonnollisella, mikä kylläkin sopii sarjaan ja nostaa kierroksia. Laivan miehistö, olosuhteet, aikakauden luokkaerot ja arktinen luonto on kuvattu mieleenjäävästi ja sarja on pakko katsoa melkeinpä yhdeltä istumalta.

Peaky Blinders

Ensimmäisen Maailmansodan jälkeisiin vuosiin sijoittuva brittidraamasarja kertoo Peaky Blinders - nimisestä jengistä, joka hallitsi Birminghamin alamaailmaa ja vedonlyöntikuvioita. Tämäkin sarja ammentaa oikeasta historiasta, mutta tapahtumat ovat enimmäkseen fiktiota. Tarina seuraa jengin johtajan, Thomas "Tommy" Shelbyn elämää ja keplottelua pitää jengi kaupungin pelätyimpänä/vaikutusvaltaisimpana. Tommy on veljessarjansa fiksuin ja ovelin, mutta koko perhe täti ja miniät mukaanluettuina osallistuvat jengin toimintaan, myös puukoin ja pistoolein.

Mafiasarja ei äkkiseltään kuulosta aiheelta, joka itseäni suunnattomasti kiinnostaa, mutta aloimme katsoa tätä luettuani jostain, että Peaky Blinders on vuoden aliarvostetuin sarja. Tässäkin uskottavat ja moniulotteiset henkilöhahmot tempaavat mukaansa. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha ja kaikilla on luonteidensa mukaiset ja samaistuttavat motiivit. Suosittelen!

Dark

Saksalainen draamatrilleri pikkukaupungista, josta alkaa kadota lapsia ja teinejä jälkeäkään jättämättä. Yli kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat palaavat kaupunkilaisten mieliin - joitain tapahtumat koskettavat erittäin henkilökohtaisesti ja lapsuuden ongelmat ja pahat teot palaavat kummittelemaan - kun selittämättömät katoamiset alkavat, taas.

Jos tykkäsit sarjasta Strangers Things, Dark kuuluu listallesi. Myös Twin Peaks-mäistä  pikkukaupungin kätketyt salaisuudet ja ihmissuhteet-menoa on runsaasti. Tarina on kerroksellinen, scifi-painotteinen ja tyylikkäästi kerrottu, ihmiset aidonoloisia muovisten Hollywood-tähtien sijasta ja Saksan maisemat ja jopa kieli toimivat sarjassa jotenkin painostavina elementteinä onnistuneesti.

10. Mikä yhteenveto tai otsikko kuvaisi parhaiten vuotta 2018?

Tunteiden vuoristorata. En ole erityisen ailahtelevainen tyyppi tunteellisesti enkä muista kokeneeni mitään mood swingejä sitten teini-iän, mutta tänä vuonna olen joutunut opettelemaan tyyneyttä, kärsivällisyyttä ja jaksamista ihan psykologin johdolla, kuten aiemmin mainitsin. Tällä hetkellä kuitenkin tilanne on reippaasti voiton puolella ja olen siitä ylpeä, että pidin oikeuksistani kiinni eli sanoin ei ja vedin rajat sinne, missä niitä tarvittiin - eli mihin saakka kannattaa työn ja uran vuoksi venyä, milloin lyödä liinat kiinni.

Autenttinen kuva vuodestani 2018. Nyt olen sentään taas pää ylöspäin.

Tänä vuonna...

Ihailimme Japanin nähtävyyksiä, joita olisi riittänyt vaikka vuoden mittaiseksi reissuksi.

Kiipeilimme puihin. E kiipeilee työkseen, minä huvikseni puunlatva-huvipuistossa.

Sisustimme. Eli minä työnjohdin, E toteutti.

Tein kotikaljaa Suomi-koulun joulumyyjäisiin. Yksi pullo jäi itselle ja ironisesti en itse tykkää yhtään kotikaljasta joten päätyi viemäriin...

Muistelimme Japanin postikorttimaista maisematäydellisyyttä.

Kävin ahkerasti brunsseilla ja kahvilla ja myös kirjoitin novelleja kirjoituspiirimme brunsseille saadakseni syyn brunsseilla.

Bongailimme graffiteja. Allekirjoittanut mittatikkuna.

8.12.2018

Joulun erot Suomessa ja Australiassa

Tajusin, etten ole vielä kertaakaan kirjannut ylös peruseroja, joita Australian ja Suomen joulunvieton välillä on. Tässäpä muutamia omaan silmään pistäneitä.

Joulupukki

Täälläkin tunnetaan joulupukki, mutta joulupukki ei vieraile kodeissa, vaan ostoskeskuksissa. Lapsiperheet siis käyvät otattamassa joulukuvia ostarin pukin äärellä ja lapset saavat kertoa pukille lahjatoiveet. Lahjat ilmaantuvat kuusen alle jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä niin, että joulupäivänä juhlitaan ja lahjat avataan. Joulupukin voi myös tilata kuvaussessioon vaikkapa rannalle hyvissä ajoin ennen aattoa, mutta en ole koskaan kuullut pukin vierailevan kenenkään kotona jakamassa lahjoja. Aitoja poroja ei ostareiden ja kuvafirmojen pukilla ole, joskus kylläkin kenguru- ja koalakavereita. Täkäläinen joulupukki tulee Pohjoisnavalta tai joskus jopa Havaijilta tms kesälomaltaan, ei Suomen lapista (moukat).
Aussijoulupukki saapuu surffaten mieluummin kuin pororeellä.
Tontut

Tontut ovat Suomessa perinteisesti valkohapsikääpiöitä, vanhan kansan kodinhaltiatyyppiä, tai herttaisia tai hieman ilkikurisia pikkulapsia. Joulupukin seurassa jouluparaateissa tai ostareilla näkyvät aussitontut sen sijaan ovat teinejä/nuoria aikuisia ja ainakin naispuoliset usein häkellyttävän seksikkäissä vaatteissa (esim. hyvin lyhyt samettimekkonen, joka on myös kaulasta avoin). Suomalaiselle tämä tonttuversio on aika yllättävä ja lastenjuhlaan jopa hieman outo. Mitään syytä en tiedä, miksi tonttukäsitys on täällä erilainen; voin vain arvailla, että ikuisen auringon maassa paljas pinta ei hämmennä jouluna samalla lailla kuin pakkasen valtakunnassa Suomessa. 

Jouluparaati teemapuistossa Australiassa. 
Joulukoristelu

Aussikoristelu on paljon blingimpää ja huumoriin perustuvaa kuin suomalainen. Mitään kotitekoisia seppeleitä, kauralyhteitä tai harrashenkisiä kuvituksia ja koristuksia ei näy missään. Muovi, välke ja hile ovat täällä voimissaan. Luonnonmateriaaleja ei juurikaan koristelussa käytetä, arvatenkin siksi, että +30-40-asteen helteissä ne kuivuisivat ja karisisivat ennätysajassa. En ole vielä tähän mennessä nähnyt yhtään aitoa joulukuusta kellään, en edes tiedä, mistä niitä saisi. Nyt kun asiakseni googlasin, muutama joulukuusifarmi Perthistäkin löytyy, josta kuusen voisi ostaa noin $100:lla eli hintaan 70 euroa. Kuvista päätellen kuuset ovat melko pieniä, 1-1.5m ja sypressimäisiä enemmän kuin Suomen luonnonkuusia.
Täällä on viime vuosina yleistynyt julkisten rakennusten valokoristelu jouluksi, kuva Sydneystä. 
Joululaulut

Jos täällä yrittäisi soittaa Sylvian Joululaulun tai Varpunen Jouluaamuna aussiyleisölle niin varmaan saisi outoja katseita osakseen. Aussijoulu on iloinen lastenjuhla, johon kuuluu kaikenlainen rallattelu hartaan, melankolisen tunnelman sijaan. Joululaulut ovat pääsääntöisesti kategoriaa Christmas jingle eli juurikin rallatus tai kilkatus. Christmas carols eli perinteiset joululaulut tai kauneimmat joululaulut on täälläkin yleisötapahtuma, tosin erittäin harvoin kirkossa, paljon useammin puistossa paikallisen kuoron tai orkesterin johtamana. Moni aussilaulu on suomalaiselle tuttu, koska niin moni suomalainen joululaulu on englannista käännetty, joko amerikkalaista tai brittiperua. Petteri Punakuono, Kulkuset, Valkea joulu ja Joulupukki matkaan jo käy tunnetaan varmaan ympäri maailman.

Suosittu joulutapahtuma, Carols by Candlelight eli Kauneimmat Joululaulut Kynttilänvalossa. Iso yhteislaulutilaisuus puistossa.
Jouluruuat

Suomessa on mielestäni peräti uniikki jouluruokakulttuuri sikäli, että niin moni niin tunnollisesti noudattaa samaa kaavaa ja "aitoon joulupöytään" kuuluvat tietyt ruuat vakiona. Vaikka Suomen sisällä ja perhekohtaisesti eroja varmasti on, tuskin on sellaista suomalaista, joka ei nimeäisi kinkkua, joululaatikoita, rosollia ja riisipuuroa jouluruuiksi. Onko pöydässä myös graavilohta, lipeäkalaa, suolasilliä, karjalanpaistia, perunamuussia/keitettyjä perunoita, vihersalaattia jne on varmaan sitten henkilökohtaisempi valinta (omassa lapsuudenperheessäni ei ollut koskaan lipeäkalaa mutta kylläkin karjalanpaistia) - joulumakujen perusrunko kuitenkin noudattaa vakiokaavaa. Jos jouluruokia tuunataan, sekin tehdään perinnehengessä eli vaikkapa piparinmakuinen juustokakku tai peruslaatikoiden kylkeen bataatti- tai punajuurilaatikkoa.

Australiassa jouluruuat ovat kunkin perheen oma päätös ja yksi voi tilata catering-kokoisen annoksen sushia, toinen grillata katkarapuja, kolmas syödä mereneläväsetin mukaanlukien jouluherkku-hummeria (crayfish), neljäs popsii pizzaa. Kalkkunaa ei täällä mielestäni syödä mitenkään aktiivisesti, ennemmin pöydässä on kanaa. Joulu on Australiassa keskikesän juhla ja painottuu mielestäni meren antimiin, paistiruokiin ja salaatteihin. Jälkkäripöydän kruunaa Pavlova, mangoilla, marjoilla ja kermavaahdolla koristeltu marenkikakku.

Tällaista evästä tulee vastaan , kun googlaa Australian Christmas Dinner. Löytyy ostereita, katkarapuja, hummeria, paisteja, salaatteja, kuohuviiniä...
Jouluvaatteet

Omassa perheessäni oli tapana, että jouluaaton saunan jälkeen pukeudutaan hieman parempiin vaatteisiin - jos ei nyt ihan juhlatamineisiin, niin ainakin ns. sunnuntaiparhaisiin. Täällä vaatetus voi olla mitä vain bikineistä hassuun jouluvillapaitaan, tai juhla-asusta shortseihin ja lipokkaisiin. En ole koskaan viettänyt joulua eli joulupäivää aussiseurassa, mutta ilmeisesti juhla alkaa pyjamat päällä, koska lahjat avataan heti aamusta. Jonkinlaiseksi pikkutrendiksi on täällä muodostunut joulu-uima-asut, rashiet, pitkähihaiset polyesteripaidat, joita pidetään päällä uidessa ettei iho pala. Näissä siis käydään joulunseutuun uinneilla, kun kuuma päivä vaatii vilvoittelua altaassa tai biitsillä.

Näitä rantavaatteita myydään nimellä Ugly Christmas Rashies eli Rumat Joulurantapaidat.
Arvot ja uskomukset

Aika samalla lailla kuin Suomessakin, Australiassa joulupukki, tontut, enkelit ja joulun kristillinen viesti elävät rinta rinnan. Kristillisyys ei julkisesti tai näkyvästi korostu, mutta monilla on tapana käydä joulukirkossa. Tietenkin maassa, jossa yli kolmasosa on ensimmäisen polven maahanmuuttajia ja kaksi kolmesta toisen polven, joka suvulla, perheellä ja yksilöllä on omat uskomuksensa, tapansa ja perinteensä; eivätkä läheskään kaikki vietä joulua. Joulu ei mielestäni ole kuitenkaan problemaattinen juhla Australiassa - tosin aika ajoin näkyy poliitikkoja tai mediakommentaattoreita, jotka yrittävät väkisin vääntää vastakkainasettelua väittämällä, että joulua ei enää saisi sanoa jouluksi, jottemme loukkaa muslimeita tai milloin ketäkin. Todellisuudessa en ole nähnyt yhtään vaatimusta missään, että joulu pitäisi jotenkin hiuduttaa taka-alalle. Töissä jotkut poliittisesti korrektit toivottavat Happy Holidays eli hyvää loma-aikaa tai juhlakautta, mutta Merry Christmasia eli iloista joulua näkyy vähintään yhtä paljon eikä kukaan kurtistele kulmiaan kummallekaan.

Aussikäsitys joulunvietosta ja joulupukista.