19.7.2018

Oletko urapolveilija? Uskalla repäistä!

Liekö iästäni vai yleisestä yhteiskuntakehityksestä johtuvaa, mutta viime aikoina olen bongaillut paljon juttuja aiheesta "miten vaihtaa alaa aikuisempana" - kun on jo hyvän huikosen tehnyt yhtä hommaa, miten päästä johonkin aivan muuhun kiinni? Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan.

Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

Jos opintojen loppuvaiheesta lasketaan, takanani on noin tusinan vuoden työura, tai pikemminkin neljä eri uraa. Olen siis laskennallisesti vaihtanut ammattia joka kolmas vuosi, tosin osittain ammatit ovat olleet päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Tässä oma tarinani, miten alanvaihto on onnistunut/miten siihen päädyin, ja millaisia ongelmia tai onnistumisia mahtuu matkaan.

1. Museon portteja kolkuttamaan

Ensimmäinen ammattini oli museo-, taide- ja kulttuurialalla, jota myös opiskelin. Yliopistossa luennoijat kertoivat, että museoista eläköityy pian paljon porukkaa ja työpaikkoja olisi auki pilvin pimein. Työllistymismahdollisuudet eivät tosin olleet syy, miksi alaa opiskelin - hyvä niin, koska luennoitsijoiden arviot eivät osuneet napakymppiin, eivät koko tauluun. Porukkaa eläköityy kyllä, mutta tilalle ei vain palkata enää.

Tein pätkä-, projekti-, ja sesonkitöitä kulttuuriorganisaatioissa ja freelancerina. Opintojen loppuvaiheessa sain vielä opintotukea ja siksi tällainen elämänmuoto onnistui, mutta valmistuttuani ja tuen loputtua tuli myös todellisuus vastaan. Ei vakihommia. Päädyin koruliikkeeseen myyjäksi ja sivussa jatkoin mm. museo-opastuksia ja lapsille suunnatun sisällön tuottamista. Parissa vuodessa tulin tulokseen, että homma ei tule toimimaan, sillä vaikka freelancerin elämä oli yhtä vapautta, oli se myös yhtä rahahuolen tuskaa. Kyllästyin myös kulttuurialalla valitettavan yleiseen keskinäiseen nahisteluun - kun sekä piirit että tulovirrat ovat pieniä ja epävakaita, reilun yhteistyön sijaan jotkut sortuvat riitelyyn ja kuppikuntaisuuksiin.

2. Arkkitehtuuri- ja historiakonsultiksi

Koska olin erikoistunut arkkitehtuurihistoriaan, keksin väsätä tästä itselleni konsulttitittelin. Vimmaisen verkostoitumisen seurauksena löytyi kohtuuvakaa paikka ympäristö- ja arkkitehtuurikonsulttiyrityksestä, jossa pakersinkin hommia useamman vuoden. Tein myös taide- ja arkkitehtuurihistorian opettajan sijaisuuksia käsi- ja taideteollisissa oppilaitoksissa. Tämä oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta jälleen ongelmana olivat epävarmat työsuhteet ja pätkitykset. Konsultti on kirjaimellisesti asiakkaan armoilla ja jos tilauksia ei tule tai tarjouskilpailuja ei voita, ei ole myöskään leivän päälle voita.

Vuosien nollatuntisoppareiden jälkeen kyllästyin tähänkin polkuun, vaikka rahallisesti olin keskituloinen. Tulojen epävakaus, jatkuva itsensämarkkinointi ja YT-neuvottelujen uhka saivat kypsähtämään työelämään ja koko Suomeen niin pahasti, että muutin maasta, kuten blogihistoriani kertoo. Toki nämä eivät olleet ainoa syy ja tietenkin muuallakin on työelämässä epävakautta; alle kolmekymppisen silmissä asiat kuitenkin olivat vielä melko mustavalkoisia ja "täällä huono-muualla paremmin"-mentaliteetti vei voiton. Toisaalta, onneksi vei!

3. Vesi - ja energiavirastoon

Pääsin/jämähdin vuosiksi vesi- ja energiavirastoon, ensin tarkastajaksi, sitten ylemmäksi tarkastajaksi, sitten osastopäällikön sijaiseksi. Mitä taidehistorian maisteri tietää vesi- ja energia-asioista, kysyt? No tätä ei rekrytoitaessa ihme kyllä kysytty, vaan minut alunperin lähetettiin puotiin vuokratyöfirman toimesta ja ilmeisesti työmoraali ja nopea oppivaisuus vakuuttivat isokenkäiset sen verran, että hain ja sain elämäni ensimmäisen Vakituisen Viran. Ylipäätään Aussilan julkisektorin työstä iso osa on lakipykälien syynäystä, joten melkeinpä mikä tahansa korkeakoulututkinto takaa sen verran tutkimus/analyysi/sovellustaitoja, että pärjää kyllä, jos vain kielitaitoa on.

Miksen hakeutunut arkkitehtuurin pariin? Olin tuolloina sen verran kypsähtänyt aiemman urani lieveilmiöihin (tarjouskilpailut, YT:t, jatkuva itsensämarkkinointi), että halusin hieman hajurakoa. Ajelehdin aikalailla vahingossa eri suuntaan. Olin aluksi innoissani, koska Vakituisen Viran tuoma taloudellinen ja henkinen turva tuntui niin upealta vuosien friikkauksen jälkeen. Vuosien vieriessä työn monotonisuus, toisto ja silkka tylsyys saivat tajuamaan, että olen päätynyt kultaiseen häkkiin: paikkaan, josta en uskalla lähteä etujen/tulojen menettämisen pelossa.

4. Pseudo-lakiasiantuntijaksi

Puolitoista vuotta sitten, normi-hakuprosessin seurauksena, sain viran Oikeusasiamiehen toimistosta ajatuksenani, että pääsen tekemään jotain astetta merkityksellisempää. No, totta ja ei. Oikeusasiamies on olemassa ratkoakseen valituksia muiden viranomaisten toiminnasta ja sinällään tehtävä on aivan elintärkeä demokratian ja anti-korruption suhteen. Toisaalta, itse työtehtävät ovat vaihdelleet mielekkäistä niin rankkoihin, että hakeuduin elämäni ensimmäisen kerran psykologin juttusille saadakseni paremmat eväät kestää sitä jatkuvaa konfliktia, mitä valitusten käsittely on.

Eteninkö urapolulla hyvään vai huonoon suuntaan? Mielestäni tällaiset asiat näkee vasta paljon jälkikäteen, koska jokaisesta työstä oppii ja jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, todennäköisesti paljastuu vasta eläkkeellä.

Eihän tätä voi verrata vaikka sairaanhoitajan tai poliisin tilanteeseen, koska ne ovat koulutusspesifejä ammatteja?

Ymmärrän, että oma polkuni on ollut sikäli helppo, ettei se ole vaatinut massiivista ja kallista uudelleenkouluttautumista. Miten itse olen onnistunut haalimaan tarvittavia taitoja muihin hommiin on:

  • käytän kaikki mahdollisuudet työnantajan tarjoamaan koulutukseen ja yritän valita sellaisia kursseja, jotka auttavat siihen suuntaan/sillä alalla, jolle tähtään.
  • yritän tutustua  ihmisiin monilta eri aloilta - vaikka teenkin tämän yleisestä mielenkiinnosta ja sosiaalisuudesta, se auttaa mm. saamaan "sisäpiirin tietoa", millainen jokin ala tai työpaikka on.
  • opiskelen omatoimisesti ja olen jatkanut opintoja tutkinnon hankkimisen jälkeenkin. Suomessa ja Suomen ulkopuolella on mahdollista opiskella avoimessa yliopistossa tai avoimessa AMKissa, ja jopa ei-avointa tutkintoa voi olla mahdollista tehdä etänä.
  • käytän edulliset ja ilmaiset koulutustilaisuudet hyväkseni: niitä järjestävät esimerkiksi kansalaisopistot, kirjastot, ammattiliitot ja joskus jopa yritykset - tästä lisää pian.
  • luen artikkeleja ja katson videoita oppiakseni: vaikkei YouTube ole sama kuin yliopisto, sieltä oppii paljon ekstrataitoja. Itse olen esimerkiksi opetellut (hyvin alkeellista) koodausta sekä tilastomatematiikkaa YouTubesta. 
  • kaikkia koulutuksia ei välttämättä voi käyttää "virallisesti" hyväksi eli laittaa ansioluetteloon, mutta kaikista saa lisää tietoa ja uutta itseluottamusta siitä, ettei ole ummikko.
  • lisään relevantit koulutukset ansioluettelooni ja karsin pois sellaiset, jotka eivät liity haettavaan ammattiin. Lisäksi minulla on eri ansioluettelo eri aloille, eli en esimerkiksi yritä tyrkyttää akateemisia julkaisuja asiakaspalveluun enkä konferenssinjärjestämiskokemusta lakipykälätehtävään.

Miten työnantajat ovat ottaneet uravaihdokset - eikö niitä joudu selittelemään?

Ihme kyllä ei. Ensimmäiset kaksi uraani liittyivät melko suoraan opintoihini ja olivat toisiaan liippaavilta aloilta, joten niiden välillä vaihto ei aiheuttanut minkäänlaisia kyselyjä. Olin vielä melko "tuore" työmarkkinoilla, eli ansioluettelo ei ollut ehtinyt täyttyä töistä, jotka eivät näytä mätsäävän johonkin loogisenviileästi laadittuun urasuunnitelmaan.

Energiavirastoon pääsin osin siksi, että Perthissä oli valtava työvoimapula, toisaalta siksi, että kokemukseni kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun parissa liittyi riittävällä tavalla energia- ja vesi-infraan. Oikeusasiamiehellä työpaikka aukesi, koska olin energiavirastossa tottunut syynäämään lakipykäliä ja valvomaan, että asiat tehdään ohjeiden ja sääntöjen mukaan.

Jokainen työ on osaltaan rakentunut edellisen päälle sikäli, että jokin taito, jonka aiemmassa pestissä opin, on ollut keskeinen seuraavassa. Nämä taidot tosin pitää itse tunnistaa ja pukea sanoiksi, koska työnantaja ei työhakemuksesta osaa sitä tietää titteleiden perusteella. Luonnollisestikaan en työhakemuksissa sano, että päädyin minnekään vahingossa, vaan maalaan kuvan niin, että tarinassani on ollut joku juoni koko ajan: olen esim. halunnut oppia lisää jostain alasta ja hakeutunut siksi sinne.

Entä jos alanvaihto ei vain onnistu, kukaan ei ota hakemuksia vakavasti, tai vaaditaan jokin pitkällinen/kallis uudelleenkouluttautuminen?

Maailmalla ja Perthissä vaikuttaa olevan yleistymässä ns. side hustle eli sivutyö. Se voi olla yksinkertaisimmillaan jokin lisätienesti kuten Uberin ajaminen, tai sen verran vakava oman harrastukseen panostaminen, että pyrkii tekemään siitä työn/yrityksen. Pelkkä kahden työn tekeminen taloudellisesta pakosta ei niinkään ole side hustle, SH tyypillisesti liittyy johonkin unelman toteuttamiseen tai itsensäkehittämiseen: hustlaaja vaikkapa kerää rahaa matkailuun tai pyrkii tekemään taiteestaan tai innovatiivisesta ideastaan myyvää.

Kävin eilen Googlen järjestämässä ilmaisessa koulutuksessa, jossa kerrottiin nettityökaluista pienyrittäjille. Ajatuksenani oli oppia sisällöntuotannosta ja nettimarkkinoinnista. En väitä, että jokin puolen päivän työpaja muuntaa ketään sairaanhoitajasta poliisiksi tai toisinpäin, mutta työpajoista ja infoista saa uutta virtaa, ideoita ja kontakteja. Jos päivätyön vaihtaminen toiseen ei ole mahdollista, olisiko mahdollista nävertää päivätyöstä muutama tunti pois ja siirtää se johonkin itseään oikeasti kiinnostavaan tekemiseen?

Googlen työpajassa oli mm. luomulannoitteen kehittäjä, mehiläistarhuri, kynsiteknikko, pizzaleipuri, koulujen turva-applikaation kehittäjä, digitaalinen markkinoija ja ristipistopohjien kehittäjä. Heistä kukaan ei tällä hetkellä/vielä/ehkä koskaan tienaa kaikkia tulojaan tuosta lähteestä, mutta pääasia onkin saada lisää mielekkyyttä, inspiraatiota ja uusia mahdollisuuksia elämään.

Minne urapolveilijan työura vie jatkossa?

Kuka tietää? On totta, että liian palapelimäisen uran teko uskottavasti voi olla vaikeaa, koska jossain kohti alkavat kysymykset/vihjaukset, ettet osaa keskittyä mihinkään tai et ole pitkäjänteisesti sitoutuva työntekijä. Sain tästä hieman esimakua viime viikolla, kun kävin työhaastattelussa... tadaa, museossa! Eli palaanko alkujuurille? Nähtäväksi jää. Haastattelussa nimittäin tuli hieman tuntu, että heitä epäilytti fakta, että olen ollut lähes vuosikymmenen poissa museoalalta.

Itse näen asian näin: ennen muinoin, kun suurin osa ihmisistä oli maanviljelijöitä tai metsästäjä-keräilijöitä, joka työlle oli oma sesonkinsa. Varmasti elämä oli raskasta ja epävarmaa, mutta toisaalta, tehtävät ja tavoitteet muuttuivat sesongin myötä ja mukana oli aina myös lepokausi, talvi. Nykyään pakerramme 24/7, aina tavoitettavissa, aina samaa perushommaa puskien, oli alku- tai loppuviikko, kesä tai talvi. Eli jos olet sitä mieltä, että saman asian vääntö kehdosta hautaan ei ole sinun juttusi - - - vika ei ole sinussa, se on systeemissä ;)


Yllä ja alla: side hustlet. Minulle kirjoittaminen ja maukkaiden aamupalojen syönti kahviloissa (syönnistä ei saa palkkaa, kirjoittamisesta joskus), E:lle sukellus ja snorklaus.


5.7.2018

Suomi 101 - pakollista tiedettävää Suomesta

Kävin pikaisella Suomen-reissulla ja siellähän taas tarttui mietittävää matkaan.

Koomisia ja kääntämismahdottomia sanontoja on varmasti joka kielessä, suomesta tulevat ensimmäisinä mieleen kauhistuksen kanahäkki ja jokisen eväät. E:llä on pitkä liuta ranskalaisia sanontoja, jotka eivät aukene minulle, yleensä mallia "hässäkkää kuin bordellissa" tai "laskee kuin koira kirppujaan". En kuitenkaan tässä pohdi varsinaisesti sanontoja, vaan erilaisia konsepteja, jotka ovat Suomessa tärkeitä ja kaikille tuttuja, suorastaan Suomen ja suomalaisuuden peruskurssikamaa. Varoitus, sisältää huumoria.

1. Jemma

Jos jemma täytyisi selittää jollekin asiaa ymmärtämättömälle, olisi sanakirjateksti ehkäpä jotain tällaista:

Jemma on kätkö tai säilytyspaikka asioille, jotka niiden haltija kokee tärkeiksi joko nyt tai mahdollisesti tulevaisuudessa. Jemma on kooltaan mitä tahansa kahvikupin kokoisesta komeroon. Asiantuntijat väittelevät siitä, voiko varsinainen varastotila, ml autotalli, olla jemma, vaikka sinnekin jemmataan. Keskeistä jemmalle on, että sinne säilöttävät asiat eivät ole päältäpäin arvokkaita eikä niiden arvoa tiedä edes niiden haltija, ennenkuin kyseisiä asioita - ehkä - tarvitaan. Jemmassa voi olla esimerkiksi kierrätettyjä lasipurkin kansia, viinipullonkorkkeja, pestyjä jugurttipurkkeja, puolitoimiva sytkäri, klemmareita, käytettyä lahjapaperia, kolhiintuneita tai osin rikkinäisiä astioita, ja kaikki kolikot kaikilta ulkomaan matkoilta vuodesta 1989.

Suomalaiset jakautuvat jemmaajiin ja jemmojen tyhjentäjiin. Jemmaajat kokevat varautuvansa pahan päivän varalle, koska ikinä ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tarvitsee. Jemmojen tyhjentäjät ovat hurahtaneet konmaritukseen ja pyrkivät sisäiseeen rauhaan vapauttamalla kaappinsa jemmoista eli konmarin kielellä energia- ja tunnelukoista. Jemmaajat pääsevät ilakoimaan jemmojen tyhjentäjien kustannuksella joka kerta, kun tarvitsevat vähänkäytettyä lahjanarua ja ostamisen sijasta löytävät sen kolmannen jemmansa pohjalta päivän etsimisen jälkeen.

2. Pahan päivän vara

Jemma liittyy läheisesti toiseen keskeiseen suomi-ilmiöön, pahan päivän varaan. Suomi - muu maailma - sanakirjasta:

Pahan päivän varalle säilötään tärkeitä asioita, mukaanlukien rahaa, mutta ensisijaisesti tavaraa: eritoten tavaraa, joka on aavistuksen muttei kokonaan käyttökelvotonta, kuten takki, josta on rikkoutunut vetoketju. Suomalaistenkin keskuudessa on epäselvyyttä siitä, onko pahan päivän vara aina rahallisesti arvokasta, esimerkiksi säästötilin sisältö tai kaappiin säilötyt tölkkiruuat, vai enemmänkin henkistä turvaa tuova ajatus, että talosta löytyy mitä tarvitaan, kun tarvitaan. PPV-tavaran keskeinen piirre on, että niin pahaa päivää ei käytännössä koskaan tule, että PPV otettaisiin käyttöön.

3. Vaikka aidan seipäänä ja ennemmin kuin turpiinsa ottaa

Tunnetaan myös nimillä "läpi harmaan kiven" ja "hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää". Nämä suomalaisten keskuudessa hyvin tunnetut ja toistellut konseptit kuvaavat ajatusta, että ihmisen tulee ponnistella päästäkseen tavoitteeseensa. Rohkaisuna lisätään, että ponnistelu on kuitenkin väliaikaista. Sen jälkeen realistisesti todetaan, että ponnistelu on tuskin koskaan mukavaa. Itse asiassa ponnistelu on aina kamalaa, ja oikeastaan elämä kaikkineen on pelkkää ponnistusta yhdestä ongelmasta toiseen, mutta ennemmin sitä kuitenkin elossa on kuin turpiinsa ottaa.

4. Lapinkävijä ja ruska-aika

Ponnistelun lomassa on kuitenkin suomalaisellakin loma-aika ja monilla sen ajankohdaksi valikoituu syksyn ruska ja paikaksi Lappi. Sanakirja selvittää:

Lappi on suomalaisten mekka, jossa kaikkien on käytävä vähintään kerran elämässään. Lappi on tuhansien laulujen ja itsensälöytämisien tyyssija, Lapin Jenkasta Dannyn Kuusamoon. Lappi on lapimmillaan talvella tykkylumiaikaan, tai ruska-aikaan, jota etelästä tullut lapinkävijä voi kuvata iPhonellaan ja kuratoida itselleen täydellisen Instagram-feedin. Lapinkävijä ei ole mikä tahansa retkeilijä, vaan tuohon myyttiseen erämaahan perehtynyt ja vihkiytynyt Lapin-tuntija, lappofiili. Missä vaiheessa turisti kasvaa lapinkävijäksi, on debatin alla. Tärkeintä kuitenkin on käydä Lapissa kokemassa sen taika, kerran tai sata. Mieluiten sata.

[Ylelle aplodit siitä, että nykyään koko maassa näytetään saamenkieliset uutiset, tehden Lapin alkuperäisten asukkaiden elämää ja nykyhetken vaiheita ja ongelmia kaikille tunnetuksi.]

5. Retki, eväät ja laavu

Englannin kielessä ei ole olemassa sanoja retki ja eväät (saati laavu), vaan lähinnä ovat ehkä trek ja snack: trek kuitenkin on yleensä pitkähkö vaellus ja snack on mikä tahansa välipala tai pikkupurtava, ei nimenomaan retkelle tai reissuun otettava ravinto. Myöskään englannista (ja ranskasta) tuttu picnic ei kuvaa retkeä, koska retki usein suuntautuu esim. metsään tai saareen, kun taas picnic vietetään tyypillisesti puistossa tai vaikka omalla parvekkeella. Kiintoisasti luin äskettäin tutkimuksen, jossa britit arvostavat metsiä kaukaa katsomalla, mutteivat tykkää olla metsän sisällä. Suomalaiset mörököllit taas viettävät mielellään aikaa korpikuusen kannon nokassa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Retki on sikäli myyttinen suomalainen asia, että monilla meistä on lämpimiä muistoja lapsuuden retkistä vanhempien tai kavereiden kanssa; tai jos ei ole, toivomme omien lastemme tai lasten ylipäätään saavan tällaisia muistoja. Retkiä tehdään päiväkodeista ja kouluista ja retkipäivä tavallisesti on kovasti odotettu ja iloinen poikkeama arjesta. Myös ulkomaalaiset viedään mielellään retkelle Nuuksioon tai minne tahansa metsään, rantaan tai saareen, laavulla tai ilman. Syystä viedäänkin, koska retkeilymaastot ja retkeilykulttuuri ovat ehdottomasti Suomen vahvuus ja ylpeydenaihe.

Australia vastaa

Vertailun vuoksi, muutamia keskeisiä aussikonsepteja eli asioita, jotka ovat täällä tuttuja ja yleisiä, mutteivät ehkä tuttuja muualla (ainakaan Suomessa).

1. Sunday session ja sundowners

Sunnuntaisessio tarkoittaa sunnuntai-iltapäivää, joka vietetään pubissa. Tarkoituksena ei ole kännäys vaan drinkki, pari; eikä pubi ole mikä tahansa lähiöräkälä, vaan perheille ja kaveriporukoille suunnattu brittiperinne public house, aussilaisittain usein nimeltään hotel. Tarjolla on grilliruokaa, pizzaa, paahtopaistia ja salaatteja sekä tietenkin juomia. Sessio vietetään syöden, juoden ja turinoiden. Sundowners puolestaan on drinkki tai pari minä tahansa päivänä auringonlaskun aikaan eli työpäivän jälkeen, tyypillisesti niitä järjestetään viikonloppuisin esim. kollegaporukalle.

(Oikeasta) sanakirjasta löysin, että aussiperinteessä sundowner on tarkoittanut myös kiertelevää työmiestä, joka saapuu farmille alkuillasta niin, että ehtisi saada majapaikan ja ruokaa, mutta tulee liian myöhään tehdäkseen mitään varsinaisia töitä. Kuulostaa australialaiselta :D

2. BYO

Jatkuu alkoholiteemalla. BYO tai BYOB, bring your own (beverages), tuo omat juomasi. Kirjainyhdistelmää saattaa nähdä ravintoloiden ikkunoissa, menuissa tai nettisivuilla ja tarkoitus on kertoa, että paikkaan saa tuoda omat pullot haluaamansa ainetta, alkoholilla tai ilman. Aussit ovat sen verran viinifiiniä kansaa, että usein haluavat valita itse omasta mielestään ruokaan sopivimman ruokaviinin - tai vain säästää rahaa ostamalla pullot bottleo:sta, alkoholikaupasta, ennen ravintolaan saapumista. Mitä ravinteli tästä hyötyy? Mainetta ja kunniaa, suosiota ja corkage feen eli pullonavausmaksun, tyypillisesti esim pari dollaria per juoja tai vitosen per pullo.

3. Cappuccino strip eli caccuccino-kuja

Cappuccino lifestyle eli cappuccino-elämäntapa on asia, jota jokainen asiansa osaava kiinteistönvälittäjä hehkuttaa asuntomainoksissa Perthissä. Perth koostuu useista pienemmistä historiallisista kylistä, jotka on kasvatettu lähiöillä yhteen puolentoista vuosisadan mittaan. Kaikilla kylillä on yhä oma personaansa ja elävimmissä näistä on historiallinen (tai uusi) keskusta, jossa tyypillisesti on persoonallisia pikkuputiikkeja sekä Australian elinvoiman kultasuoni, kahvilakatu. Aussit eivät liikahdakaan kodeistaan, ellei tarjolla ole yhtä seuraavista: upea uimaranta, eksoottinen erämaa, paras pubi tai kakkuisa kahvila. Koska kaupungeista ei aina löydy kahta ensimmäistä, täytyy kodin lähistöllä olla kaksi jälkimmäistä.

Keskeisten konseptien määrässä Suomi voittaa 5-3! Hurraa!

[tai kirjoittajalta vaaditaan lisää asumista Australiassa tasapeliin pääsemiseen]

Muita keskeisiä suomikonsepteja: salmiakkisuklaa, tai kuten muu maailma tuntee asian - suklaan myrkyttäminen. Kurssilta Suomi 101
Kesän marjat ja itse kudottu poppana. Kurssilta Suomi 101


Juhannuksen normisää. Kurssilta Suomi 101

28.6.2018

Ystävyyden evoluutio

Luin toisesta ulkosuomalaisblogista juttua, jossa kirjoittaja harmitteli ikävöivänsä itseään ulkomailla asuessaan. Kotimaassa on tietynlainen persoona, ulkomailla toisenlainen, ja kirjoittaja koki, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla ylipäätään on valtava vaikutus siihen, missä on minkäkinlainen.

Jäin pohtimaan asiaa ja ymmärrän hyvin ajatuksen, että erilaisissa ympäristöissä eri puolet omasta itsestä ja käytöksestä korostuvat. Omalla kohdallani sattuu olemaan niin, että pidän itsestäni ja elämästäni enemmän Australiassa kuin Suomessa. Mielestäni omat hyvät puoleni - sosiaalisuus, optimistisuus ja leikkimielisyys - pääsevät oikeuksiinsa Australiassa, kun taas Suomessa niitä on astetta hankalampi toteuttaa. No eikö Suomessakin voi olla juuri niin sosiaalinen ja hupaisa kuin lystää? Tavallaan voi, tavallaan ei.

On aina helpompaa mennä virran mukana kuin sitä vastaan, vaikka miten itsenäinen tyyppi olisikin. Australiassa arvostetaan letkeyttä, rentoutta ja ystävällismielistä huumorintajua, kun taas Suomessa mielestäni korostuvat enemmän vakavamielisyys vakavastiotettavuuden merkkinä, sekä huumorinkukkana sarkasmi ja jopa kettuilu. Kun vastakkain ovat no worries- ja itku pitkästä ilosta- mentaliteetit, lähden mieluummin optimistijollalla surffaamaan kuin varomaan katajaan kapsahtamista.

Tämän postauksen idea ei kuitenkaan ole ruotia tai suomia Suomea. Ympäristön vaikutusta miettiessäni pohdiskelin myös ystävyyden evoluutiota, eli miten ystävyyssuhteet elävät elämän mittaan ylipäätään ja etenkin ulkomaille muuton myötä.

Olen itse lapsesta saakka muuttanut suhteellisen usein, joten minulla ei ole samassa mielessä vanhoja ystäviä kuten niillä, joiden paras ystävä löytyi jo synnäriltä, päiväkodista tai ekaluokalta. Toki minullakin on vanhoja tuttuja ja pitkän ajan takaa löytyviä kavereita muutoista huolimatta, mutta varsinaiset nykyiset parhaat ystäväni löytyvät yliopistoajoilta, sukulaisista sekä Perthin-tuttavuuksista. Omassa tapauksessani ystävyyssuhteet ovat eläneet ulkomaille muuton myötä näin:

1) Innostus muiden suomalaisten seurasta

Vaikka Australiaan muuttaessani tahdoin jo alusta saakka sopeutua uuteen maahan ja tutustua paikallisiin, oli lähtökohtaisesti helpointa tutustua muihin suomalaisiin: tähän vaikuttivat kielitaito, englannin puhumisen väsyttävyys, sekä sama elämäntilanne. Kaikkein nopeiten ja luontevimmin tutustuin omanikäisiin vastatulleisiin, koska yllätyksettömästi näiden kanssa löytyi eniten asiaa.

Meille muodostuikin (sittemmin hajaantunut) noin tusinan tytön porukka, jotka kaikki kohtasimme toisemme joko paikallisten suomalaisten tapahtumissa tai kaverinkaverien kautta. Tässä porukassa vietimme usein suomalaisia juhlia, kuten vappua ja pikkujoulua. Jälkikäteen ajateltuna en varmaankaan olisi samoihin ihmisiin tutustunut Suomessa, koska olimme kaikki eri puolilta maata, eri aloilta, eri arvomaailmoista ja muutenkin erilaisissa elämäntilanteissa, lukuunottamatta Perthissä asumista.

2) Työkaverit

Oltuani riittävän kauan samassa työpaikassa - oikeastaan saatuani vakipaikan rekrytoimiston sopimuksen sijasta - aloin tutustua myös työkavereihini. Ennen vakiintumistani kollegat eivät kauheasti kiinnittäneet huomiota minuun, enkä itsekään yrittänyt varsinaisesti ystävystyä, koska työsuhteen jatko oli epävarma. En yleisesti kannata ajattelua, ettei kannata panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka eivät ehkä kestä (mistäs sen tietää, mikä kestää ja mikä ei), mutta vastamuuttaneena olin muutenkin tuulisessa tilanteessa eli minne asettuisin tarkalleen asumaan, mihin urasuuntaan hakeutuisin jne.

Noin parin vuoden työuran jälkeen, viisi vuotta sitten, aloin löytää kollegoista porukan, joka hitsautui mukavasti yhteen ja on yhä yksi tärkeimpiä sosiaalisia ympyröitäni Perthissä. Paradoksaalisesti olemme ja emme ole läheisiä. Meitä on viisi ex-kollegaa ja näiden puolisot. Toiset tunnen paremmin kuin toiset, mutta meitä yhdistää eniten samanlainen huumorintaju ja kiinnostus matkusteluun. Tavatessamme juttelemme ummet ja lammet matkailuasioista, sekä entisen työpaikan toimistopolitiikasta, mutta emme varsinaisesti pui sen henkilökohtaisempia.

Tiedän raapaisun verran itse kunkin terveys-, parisuhde- ym asioita, mutta niistä ei yleensä suuresti haluta puhua. En vieläkään tiedä, onko tämä kulttuuriero (minua ja E:tä lukuunottamatta kaikki ovat ausseja), vaiko sattumaa tässä porukassa. Toisaalta syvällisyyden puute joskus haittaa, toisaalta on mukava tietää, että tavatessamme meillä on aina hauskaa.

3) Harrastuskaverit

Olen pelannut kuusi vuotta futsalia enemmän tai vähemmän samalla porukalla puulaakiseurassa. Tämä sakki kokoontuu yhteen vain yhtä tarkoitusta varten ja se on pelaaminen tai pelaamisesta puhuminen. En itse asiassa ole kovinkaan kiinnostunut penkkiurheilija, ja yhteiset stadionkeikat liigajalista katsomaan jätän väliin. Harrastuskavereista on kuitenkin se ilo - harrastamisen mahdollistamisen lisäksi - että melko pian uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen saa tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön.

Vaikkei harrastuskavereista ole tullut hyviä ystäviä muutoin, harrastus luo rutiinia ja mielekästä arkea sinällään. Jos Suomeen vertaa, Perthissä harrastaminen on sosiaalisempaa sikälikin, että kokoonnumme pari kertaa vuodessa tapaamisiin pelien ulkopuolella: syömään ja juomaan. Ainakaan en itse onnistunut löytämään aikuisena sellaista harrastusporukkaa, jossa tavattaisiin muulloin kuin jumppasalilla tai urheilukentällä.

4) Kirjoittajapiirit

Olen muutamaan otteeseen maininnut, että harrastan kirjoittamista (faktan ja fiktion) ja toiveeni on jossain kohti tulevaisuutta saada romaani/romaaneja julkaistua. Tätä kautta onkin löytynyt ehkä itselleni "mätsäävimmät" uudet ystävät, koska meitä yhdistää yhteinen intohimo kirjoittamiseen ja lukemiseen. Itselläni on suomalainen kynäilijäpiiri ja aussipiiri, joista suomalainen kokoontuu kolmen viikon välein ja näemme toisiamme muutenkin. Aussipiiri on vähemmän virallinen eli kommunikoimme lähinnä facebook-ryhmässä, joskus harvoin tapaamme kasvokkainkin.

5) Sukulaiset ja vanhat ystävät

Ehkä itsestäänselvästi, ehkä ristiriitaisesti, yhä tärkeämmäksi elämässäni ovat nousseet sukulaiset ja vanhat ystävät. Olen aina ollut sikäli sukurakas että olen lapsesta asti visiteerannut ahkerasti mummolassa ja tätini luona, mutta vanhempieni, veljieni ja koko suvun arvo nousee jatkuvasti mielessäni, kun välissä on puoli maapalloa.

Kun enemmän tai vähemmän jatkuvasti on tekemisissä uusien tai ainakin uudehkojen ihmisten kanssa, on jopa hämmästyttävän rentouttavaa olla sellaisten seurassa, jotka tuntevat minut vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ei tarvitse stressata siitä, teenköhän hyvän vaikutuksen ja mitä tuokin minusta ajattelee - vaikken näistä olekaan erityisen kova stressaamaan. Senkun on vaan, mökkivaatteissa, tukkakin kampaamatta, ketään ei haittaa.

Yhteenkuuluvuuden tunteesta

Vaikka tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ajattelen, että uuteen maahan muuttaessa on tärkeää löytää sellaisia sosiaalisia ympyröitä, jotka oikeasti "resonoivat". Kavereita löytänee helpoiten juuri toisista suomalaisista ja työkavereista, mutta niissä pooli ja valinnanvapaus on kuitenkin rajoitettua. Ei ole annettua, että muut ulkosuomalaiset tahi kollegat ympärilläsi ovat juuri kaltaisiasi tyyppejä, ja yhteydentunne saattaa jäädä muutaman langan, kuten yhteisen kielen tai yhteisen työn varaan. Ei sekään huono juttu ole, mutta omimman oman itsen löytämisen kannalta voi olla fiksua ihan etsimällä etsiä itselle sopivia ympyröitä.

Joskus oikeiden tyyppien löytäminen voi viedä vuosiakin. Jos välillä tuntuu, ettei itselle löydy mieleistä seuraa, ei kannata lannistua, vaan kartoittaa uusia suuntia, joista sitä voisi löytyä. Harrastus, työ, naapurustopiiri, hyväntekeväisyysjärjestö, vanhempainryhmä, matkailusta innostuneet, jne. Ulkosuomalaisena ikävä kyllä joutuu tottumaan myös siihen, että ihmisiä tulee ja menee ihan eri tavalla kuin kohtuuvakaasti Suomessa asuessa. Australiassa eritoten on paljon populaa, joka käy ja lähtee: reppureissaamassa, irtiottovuodella, turistina, työkomennuksella... Aina kun johonkuhun uuteen tutustuu, ottaa riskin, että tämä ei olekaan saapuvilla kauaa. Riski on myös niin päin, että itse muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin tai maahan.

Toisaalta ulkosuomalaisuuden etu on - ainakin omalla kohdallani - että oppii löytämään yhteistä, sekä tekemään tikusta asiaa. Kun ei voi tukeutua johonkin aina lähellä olleeseen seuraan, vaihtoehdot ovat joko käpertyä yksinäisyyteen (tai tottua siihen terveellä tavalla), tai kiskaista itsensä kuoresta kohti muita, tavalla tai toisella.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa painiskeleville; jospa pian jostain suunnasta löytyy joku mukava tyyppi arkea jakamaan ja juhlista iloitsemaan.

Kuva (c) familyfriendpoems.com 

30.5.2018

Näin valitat oikein

Seuraa niksinurkka, näin valitat oikein silloin kun valittamisen aihetta on. Suomalaisilla on maine huonoina valittajina, mutta epäilen tämän pätevän vain sellaisiin tilanteisiin, joissa valittamisen tulisi tapahtua jonkun palvelun jälkeen ja valituksen aihe on osin makuasia - esim. kampaaja- tai parturikäynti, tai ravintolaruokailu. Sen sijaan viallisista tuotteista suomalaiset käsittääkseni valittavat aivan reippaasti, samoin viranomaisten kuten verottajan toimista.

Valituksen voi tehdä joko hyvin tai huonosti - eli tehottomasti tai tehokkaasti - ja näin valitusten käsittelijänä voin jakaa omasta mielestäni parhaat vinkit siitä, miten saat asiasi hoidettua pienimmällä vähimällä kriiseilyllä ja junnauksella.

1. Kerro asia selkeästi - mitä tapahtui, miksi, ja mikä on realistinen ratkaisuehdotuksesi

On uskomattoman tavallista, että valittaja kirjoittaa muutaman sanan sähköpostin, josta ei mitenkään selviä, mitä on tapahtunut, missä kontekstissa ja miksi. Valitus saattaa koostua vain lyhimmästä mahdollisesta tapahtumakuvauksesta ja sekin tiukasti valittajan omasta vinkkelistä (eli ei esim mitään selitystä, miksi tilanne lähti menemään pieleen). Pahimmillaan valitus on liuta HUUTOaakkosia, kiroilua ja uhkailua tuomarilla ilman, että edes selviää, miksi asiakas valittaa.

Toinen yleinen, mutta vastakkainen tapa on kertoa ummet ja lammet asiasta, joko kirjeitse tai suullisesti - kuitenkin enimmäkseen asian vierestä, alkaen kuukausien takaa ja päättyen johonkin epämääräiseen loppuhuipentumaan kuten valittajan tunnemyrskyyn, ei niinkään itse valituksen aiheeseen. Yllättävän moni ei hoksaa, että asiaa tuntematon ei mitenkään pääse jyvälle monipolvisesta pohdiskelusta ja monta eri tunnekokemusta kietovasta tarinoinnista, jos siinä ei selkeästi ilmaista (mielellään heti alussa), mitä asia edes koskee.

On ymmärrettävää, että kun valituksen aihetta on, valittaja on tiukasti omassa kuplassaan, eläen tapahtumaa mahdollisesti uudelleen ja uudelleen. Tapahtuma ei kuitenkaan välity ulkopuoliselle kuulijalle, jos sille ei anna selkeää kontekstia ja kaarta eli mitä tapahtui, missä, milloin, miksi, mitä asiakas odotti tilanteessa ja mitä hän odottaa nyt asian korjaamiseksi.

2. Älä paisuttele turhaan

Useimmat yritykset ja viranomaiset pyrkivät noudattamaan lakeja ja toimintaohjeita ja jos sinulla on oikeus esimerkiksi tuotteen palauttamiseen tai asian uudelleenkäsittelyyn lakipykälien valossa, asian paisuttelu ei mitenkään nopeuta, priorisoi tai tehosta asiasi käsittelyä.

Jos valituksesi sisältää asian kannalta tarpeettomia paisutteluja tyyliin "vien tämän valtakunnan mediaan", tai "tämä sama on varmasti tapahtunut tuhansille muillekin, te epäpätevät idiootit", asian käsittely saattaa viivästyä sen sijaan, että se nopeutuu: etenkin viranomaispuolella käsittelijän täytyy nämäkin noteerata jotenkin, esimerkiksi kirjoittaa auki sisäiseen raporttiin tai viedä asia johtoportaaseen, vaikka se olisi edennyt paljon nopeammin alemmassa portaassa.

Yksityispuolella hyperbolivalitukset eli selkeästi draamahakuiset ja liioittelevat valitukset saavat kokemukseni mukaan osakseen lähinnä naureskelua - just joo, vai että ihan uhkaa henkeä ja terveyttä, että ostamasi hammasharja oli keskipehmeä eikä pehmeä? Koska valitusta ei oteta silloin niin vakavasti kuin ehkä muuten voisi tai pitäisi, käsittely saattaa jälleen viivästyä. Ihmisillä on ylipäätään aika hyvä keskimääräinen mittari, mikä on reilua ja kohtuullista ja mikä ei. Jos valituksesi aihe on kohtuullinen, vaikkapa pohjaanpalanut pihvi, kokki yleensä mielellään korjaa asian. Mikä on reilua ja kohtuullista on tietenkin subjektiivista, mutta aina auttaa, jos pitäytyy faktoissa sen sijaan, että alkaa arvailla ja spekuloida, monelleko muulle sama asia on varmaan tapahtunut tai tulee tapahtumaan.

Ainoa tilanne, jolloin kannattaa pumpata ekstratunnetta valitukseen, on jos sen käsittely on kestänyt kohtuuttoman kauan (esim. yli 2-3 kuukautta) tai se ihan oikeasti jollain lailla uhkaa sinun tai jonkun muun hyvinvointia - huom, ei vain mielentyyneyttä vaan terveyttä tai turvallisuutta. Tällöinkin kannattaa perustella asia hyvin, esimerkiksi viitata aiempiin sattuneisiin vahinkoihin tai tiedossaoleviin riskeihin, oman mielipahan ja loukatuksi tulemisen tunteen alleviivauksen sijasta.

3. Älä hauku tai loukkaa 

Ihmeellisen moni ihminen kuvittelee, että olemalla "jämäkkä" virkailijaa tai asiakaspalvelijaa kohtaan saa asian hoidettua nopeammin, ja vielä useampi kuvittelee, että "jämäkkyyteen" kuuluu huutaminen, haukkuminen tai kettuilu. Jokainen asiakaspalvelutyössä oleva on kohdannut ikävää kanssakäymistä ja eritoten valitusten käsittelijät ymmärtävät kyllä, että silloin kun ihminen valittaa, häntä lähtökohtaisesti ottaa päähän. Paha mieli ei kuitenkaan oikeuta purkamaan sitä käsittelijään, koska a) tämä on erittäin harvoin suoraan syyllinen tapahtuneeseen, b) vaikka olisikin, tapahtunut on erittäin harvoin tahallista ja c) asiasi ei etene yhtään nopeammin sillä, että järkytät, loukkaat tai satutat henkisesti ihmistä, jonka tulisi auttaa sinua.

Viranomaispuolella asiat tulee yleensä käsitellä siinä järjestyksessä kun ne on vastaanotettu, eli huutaminen virkailijalle asian nopeuttamiseksi ei yleensä tuota mitään muuta kuin pahan mielen kummallekin osapuolelle. Yksityispuolella kokemani mukaan tahallisesti loukkaavat kettuilijat saattavat päätyä pinon alimmaiseksi, koska kukaan ei halua ehdoin tahdoin konfliktitilanteeseen ja käsittelijä yrittää vältellä sitä niin kauan kuin voi.

Jos sinulla on aihetta valitukseen, ei tietenkään ole mitään järkeä olla kynnysmatto. Omista oikeuksista saa ja voi pitää kiinni. Kuitenkin tehokkain mahdollinen tapa hoitaa valitus on pysyä tyynenä, esittää asiat selkeästi, perustella hyvin miksi on oikeutettu johonkin hyvitykseen tai uudelleenkäsittelyyn, ja olla neutraalin kohtelias käsittelijää kohtaan. Myrskyisät kohtaamiset tuottavat pelkästään negatiivisia lieveilmiöitä, kuten syövät aikaa - esimerkiksi eilen jouduin käymään vartin lenkin ulkona kaksi kertaa työpäivän aikana tasoittaakseni tunteeni, kun asiakas käyttäytyi poikkeuksellisen hankalasti tai epäasiallisesti.

4. Älä odota epärealistista lopputulosta

Ihmettelen joka päivä, miten harvoin ihmiset ottavat itse aktiivisesti selvää omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Moni valitus jäisi saapumatta tai ainakin niiden aihepiiri leikkautuisi puoleen, jos jokainen ennen valituksen jättöä tarkistaisi, olinko itse oikeassa vai väärässä, onko minulla jokin muu keino hoitaa asia, ja mitä voin realistisesti odottaa tässä tilanteessa. Esimerkiksi tuotepalautusten suhteen on saatavilla paljon tietoa netissä ja usein kaupoissakin on selkeät kyltit ja kuiteissa ohjeet palautusten osalta. Tietoa kannattaa aina etsiä itsekin, ja tarkistaa, onko edes oikeutettu siihen, mitä valituksella pyrkii saavuttamaan.

Esimerkki: on erittäin epätodennäistä, että vaikkapa valtion virkailija erotetaan toimestaan siksi, että hän puhui sinulle mielestäsi alentuvalla äänensävyllä. Toki tästäkin voi ja saa valittaa, koska kyseessä voi olla ihan oikea systeeminen vika ja kyseisellä virkailijalla esim. rasistinen asenneongelma. Jos tällaisesta ei kuitenkaan ole näyttöä ja kyseessä on sana sanaa vastaan, ei ole mitään järkeä jäädä jumittamaan tilanteeseen vaan päästää irti ja kuitata se huonona päivänä tai satunnaisena epäkohteliaana moukkana.

Ei myöskään kannata olettaa, että valituksen käsittelijä ylittää valtuutensa tai jotenkin venyttää lakeja, pykäliä tai raameja tarjotakseen sinulle ratkaisun. Joskus yksityispuolella toki yritys voi tarjota vaikkapa hyvitystuotteen tai ilmaisen aterian, mutta jos heillä ei ole siihen kuluttajasuojan mukaan velvollisuutta, asia ei sillä muutu, että siitä jankuttaa, valittaa useammalle eri taholle, uhkailee tuomarilla tai käyttää kohtaa 3, haukkuhuutokettuilua. Juuri tästä(kin) syystä on hyvä itsekin ottaa selvää, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia asiakkaalla on missäkin tilanteessa, ettei lähde puskemaan ratkaisua, joka ei edes ole mahdollinen.

5. Älä jää limboon

Kaikkein suurin yllätys työssäni on ollut, miten moni ihminen jumittuu johonkin epäkohtaan vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi. Oikeusasiamies voi lain mukaan käsitellä vain tapahtumia, joista on enintään 12kk aikaa. Tämä siksi, että mitä pidempään tapahtumasta on, sitä epätodennäköisempää on, että siitä on jäljellä tarkkoja muistikuvia tai tarkkoja tallenteita - esimerkiksi arkistoidut paperit ja muut voivat olla hukkuneet jne. Niinpä menneisyyden penkomisesta tulee helposti sana sanaa vastaan-matsi, jota ei voi ratkaista todisteiden puutteessa.

Meille kaikille on tapahtunut ja tulee tapahtumaan ikäviä asioita elämän varrella. Joskus vastaan tulee idioottimaista käytöstä, väärinkäytöksiä, jopa suoranaisia rikkomuksia. Kaikkien ja kaiken kannalta on parempi koittaa ratkoa asia niin pian kuin mahdollista, ja jos se ei ratkea sinua tyydyttävällä tavalla, löytää jokin toinen keino (esim viedä oikeuteen) tai suosiolla päättää jättää asia taakse. Se, että hautoo kokemiaan vääryyksiä vuosikausia, ei millään lailla edistä mitään. Ihannemaailmassa ikävyyksiä ei tapahtuisi, tai ainakin ne ratkottaisiin kaikin puolin reilusti ja oikein aina. Aina näin ei kuitenkaan tapahdu ja joskus on vain pakko hyväksyä, että minä otin jossain asiassa henkisesti turpiin ja se oli väärin. Muuta ei aina voi tehdä kuin kuvainnollisesti nousta ylös, pudistella pölyt ja jatkaa matkaa.

Oikeuksien rinnalla on aina velvollisuuksia. Ja Nuuskamuikkunen tietää, että kannattaa jättää asiat taakse säännöllisesti ja suunnata kohti jotain uutta.

26.5.2018

Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu

Kirjoitan usein aiheista mikä on suomalaisen silmiin outoa Australiassa, tai ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen silmiin outoa Suomessa. Vuosienkin jälkeen aina bongailee uusia havaintoja.

Tällä kertaa muutin kysymystä hiukan ja kyselin australiansuomalaisilta Facebook-ryhmässä, mitkä asiat Australiassa he nykyään kokevat normaalina - eli mitkä ehkä alkuun olivat kummia ja sittemmin arkea, tai mitkä asiat verrattuna Suomeen ovat "enemmän normaaleja" täällä ja "oudommin" Suomessa.

Mainintoja saivat seuraavat ihmeet.

Small talk

Useimpien suomalaisten kokemus lie on, että Australiaan saapuessa small talk enemmän tai vähemmän häkellyttää. Kassalle pitäisi jutella mukavia ostostenteon yhteydessä, myyjä saattaa kysellä päivän suunnitelmat ja hississäkin voi naapuri tai jopa joku vieras alkaa pulputtaa säästä ja milloin mistäkin. "Miksi kysyt kun et oikeasti halua tietää" on suomalaisen tavanomainen ensireaktio normitervehdykseen how are you eli mitä kuuluu.

Kappas kummaa, muutaman vuoden tai jopa kuukauden oleskelu smalltalkkauksen luvatussa maassa iskostaa sen niin selkärankaan, että Suomessakin alkaa vahingossa jutustella.

=
Tuli pieni kulttuuri shokki kun piti tilata syntymatodistus maistraatista ja puhelu meni aika pitkalti nain.
[puhelimeen vastataan] "Irmeli helsingin maistraatista"
"Hei Irmeli, tassa Nea, miten sun paiva on sujunut?"
"Niin miten voin auttaa?" 
Muistin puhelun jalkeen ettei ole soveliasta kysella tollasia

=
Todellakin! Muistan kun olin pidempään käymättä Suomessa ja vaatekaupassa pöyristyin kun myyjä ei kysynyt miten mun päivä on sujunut ja mitä mulle kuuluu. Lähdin tosi tympääntyneenä kunnes tajusin että se on normaalia.

=
Asiointi Australiassa: Moi, hyvää, entäs itsellesi? Kiirettä? Joo, ajattelin koittaa välttää lounasryysiksen. Joo, ihan tien toisella puolen - meillä itse asiassa on se sellanen kapselikone kahvihuoneessa, mutta ei se ole yhtään sama, eihän? Enivei, nappaan kahvin rasvattomalla maidolla - joo ja saisinko yhden keksinkin, kiitos? Upeat korvikset sinulla muuten!
Asiointi Suomessa: Kahvi.
=

Kahvi, kahvilat

Kahvista puheenollen, suomalaisilla on maine janoisimpina kahvinkittaajina maailmassa, mutta Australia ei varmasti ole kaukana takana ja laatuun panostetaan täällä paljon enemmän kuin määrään. Usein tuntuu, ettei ole sellaista kadunpätkää Perthissä(kään), jossa ei ole vähintään yhtä kahvilaa, olipa kyse lähiön keskustasta, kaupunkikeskustasta tai pikkukylän raitista.

Kahvila voi olla pelkkä luukku seinässä, jonka joku on vuokrannut bisnekselleen - kopperossa on hädin tuskin tilaa kahvikoneelle ja tarpeiden säilömiselle, ja sieltä myydään kuppeja kuin kuumille kiville. Meidän lähistöllämme on useampia kuntosaleja ja nekin näyttävät mainostavan kahvia. Eli edes punttikselle ei mennä, jos ei sieltä saa kofeiinifiksiä!

=
Ainakin isoissa kaupungeissa on kahviloita ja ravintoloita tiuhaan myos lahioissa ja yleensa ihan kohtuuhintaisia. Kun kayn Helsingissa tulee ihan vieroitusoireita kun kahvitkin pitaa keittaa itse! Ravintolaan ainakin mun vanhemmat eksyy vain jos on joku erityinen juhlatilaisuus.

=
7eleven joka toisella kulmalla ja dollarin automaatticappuccinot. Ei haittais vaikka olis Suomessakin.

=
[Suomessa]ei ollut babycinoja [vaahdotettua maitoa ripauksella kaakaota]. Meitä tuijotettiin kun hulluja kun yritin tilata kahvin ja kaksi babychinoa. Ja muutenkin täällä ollaan ystävällisempiä lapsille kuin Suomessa.

=
Mun sisko yritti myydä ravintolassaan babyccinoja Suomessa. Ei niitä kukaan halunnut tai tajunnut.

=
höh! Suomalaiset! Toki pitää lapsilla olla omat kaffet! Syrjintää ja hatunnosto sun siskolle!

=

Kaupat ja asiakaspalvelu

Aussilassa on yleisesti kaupoissa Suomea parempi (eli huomioonottavampi/aktiivisempi) palvelu, mikä on sekä hyvä että huono juttu allekirjoittaneelle. En oikein pidä pikkuputiikeista, koska en halua myyjää hännille tarjoamaan vaihtoehtoja. Tosin aussimyyjät usein osaavat lukea tilannetta ja jättävät asiakkaan rauhaan kun heille sanoo taikasanat just browsing eli katselen, "selailen" vain.

Ruokakaupat ovat oma lukunsa joka maassa ja niiden tarjonta määrittelee arkea paljonkin. Australiassa on yleisessä käytössä itsepalvelukassoja; jos taas perinteiselle kassalle menee, kassa pakkaa ostokset, mikä sekin on hyvä tai huono juttu, ks pussi-gate. Pakkaamiseen kuitenkin helposti tottuu... samaten hedelmät punnitaan täällä aina kassalla. Mitään vaakoja ei yleensä edes ole, saati tarrantulostuskoneita, hedelmäosastoilla.

=
Vaikka täällä ärsyttää kuinka paljon ruokakaupassa muovipusseja käytetään kassalla, silti Suomessa käydessä jäin tollona seisomaan kassalle ja odottamaa pakkausta

=
Pitkän aikaa ihmettelin ruokakauppojen tuoreen lihan niukkaa valikoimaa, kunnes tajusin että täällä onki lihakauppoja erikseen. Voittaa ehdottomasti supermarketin hyllyllä olevat lihat.

=
Suomessa kävelin hevi-tuotteineni suoraan kassalle kun odotin myyjän ne punnitsevan ja kunnei onnistunut annoin ystävällisesti turhan pitkäsanaisen sepustuksen miten tässä nyt näin kävi! Myyjä olisi ollut ihan tyytyväinen jos vaan olisin äkkiä käynyt tuotteeni punnitsemassa ja sitten vähäsanaisesti maksanut!

=
[Aspakulttuuria ei juuri ole, koska] Suomalaisilla on aika hyvät kädentaidot meidän ikäpolvella vielä ts itse tehdään syntymäpäiväkakut, juhlatarjottavat, hoidetaan puutarha, pidetään kasvimaata, kudotaan villasukat, voidellaan sukset, laitetaan ripsiin kestovärit, tehdään vauvansoseet, otetaan valokuvia, korjataan autot, vaihdetaan kesärenkaat, korjataan muut vempaimet, pestään autot jne.

=
Ruokakaupasta ei saa Suomessa samaan tyyliin kotiinkuljetusta, Uberin puute, Gold Class* -elokuvateatterit puuttuu, joissa voi syödä kunnon illallista. Ja jep toi jo mainittu aspakulttuuri. Tai ylipäätään sellanen ihmisille juttelu ja ystävällisyys. Kun täällä menee vaatekauppaan niin eipä ole apua tarjolla. Perthissä tulee H&M:lläkin myyjät kyselemään, että voiko auttaa.

[*Gold class on elokuvateatterisali, jossa on mukavat nojatuolit ja lipunhintaan sisältyy ruokailu ja juoma]

Juhlaetiketti etenkin alkoholin suhteen

Suomessa varmasti jokainen iltajuhlien järjestäjä pohdiskelee, kuuluko siellä tarjota alkoholia ja jos niin, onko se hyvä idea. Jos ei ole Viron-matkaa tiedossa, tarjoilun järjestäminen on kallis paukku. Puhumattakaan siitä, että alko saattaa pilata koko juhlat - känninen känkkäränkkäsukulainen häissä ei enää nykyään ole yhtä hyväksyttävä tai väistämätön asia kuin männävuosina.

Aussilassa tällaista pohdiskelua ei ilmeisesti ole, vaan alkoholi kuuluu melkeinpä mihin vain sosiaaliseen tilanteeseen ristiäisistä grillijuhliin ja vanhuksen syntymäpäivistä baby showeriin eli vauvan syntymää edeltäviin juhliin. Aussit eivät arastele juoda lasten nähden ja läsnäollessa - juju on siinä, että em tilanteissa ei todellakaan kännätä käeksi vaan juodaan lasi, pari rupattelun ja napostelun ohessa.

=
Mulle tullut aika yllätyksenä tää Australialainen alkoholikulttuuri, suomalaisen kahvin sijaan täällä usein kaverin kodissa vieraillessa tarjotaankin olutta! Olit sitten autolla tai et! Muutenkin tuntuu että täällä ollaan paljon rennompia tuon alkoholin käytön kanssa, ei niinkään humalahakuista kuin Suomessa.

=
Lasten synttäreillekin puistoon otetaan omat oluet mukaan!

=
Ja ristiaisiin ja lasten synttareille pitaa olla olutta tarjolla - anoppini otti ohjat ja sanoi etta ihmiset olettaa etta taalta saa alkoholia, nama molemmat oli suomikirkolla heidelbergissa joten vahan tuntu musta kummalliselta.

=

Liikenne ja raha-asiat

Liikenteestä voisi varmasti kirjoittaa monta postausta, koska lähes jokaisella on tusina tarinaa liikenteestä ja omat suosikki- ja suosikki-inhokkiaiheensa autoiluun, julkisliikenteeseen ja muuhun liikkumiseen liittyen. Keskustelijoita puhutti erityisesti aihe liikenneympyröissä ajo. Niitä nimittäin on kaikkialla, koska aussit pitävät neljänsuunnan risteystä vaarallisena, jos siinä ei ole liikennevaloja - varmasti asiasta on tilastotietoakin. Täällä kun asuu ja vierailee porukkaa joka mantereelta ja kaikilla ei ole aina sama käsitys, miten risteyksissä ajetaan ja kellä on etuajo-oikeus. Ei se liikenneympyrässä ajokaan ihan päivänselvää ole...

Ainakin Perthissä kortilla maksaminen on aika uusi juttu, pikkuliikkeissä nimittäin. Kun tänne muutin 2011, useimmat kahvilat ottivat vastaan vain käteistä ainakin alle $10-20 ostoksista. Nyt tilanne on isosti muuttunut, sillä pienimmässäkin kojussa yleensä on mobiili-kortinlukulaite eli erillinen mokkula. Muutama mainitsi suosikikseen sen, että automaateista saa rahaa ilman korttia pelkällä puhelimella. Itse en ole tätä käyttänyt eli en asiasta sen enemmälti tiedä - kuulostaa ihan kätevältä kyllä, jos kortti on unohtunut matkasta.

=
[Oudointa Australiassa on] Liikenneympyrässä vilkun pitäminen ympyrän keskelle! :D Eihän siinä ole mitään järkeä! Varsinkin kun pitää kuitenkin vilkuttaa vastakkaiseen suuntaan ulos lähtiessä!  EDIT: Luin alkuperäisen tekstin liian nopeasti ja enpä sitten vastannut edes oikeaan kysymykseen! Niin kovasti piti päästä kertomaan että liikenneympyrässä vilkutus on omituista täälläpäin.

=
Miten niin omituista? Minusta ainakin on hyödylllistä, että osaan aavistaa jo etukäteen (nähdessäni auton saapuvan liikenneympyrään), mihin suuntaan ko. auto on aikeissa mennä. Kunpa vain kaikki osaisivat vilkuttaa! Huonoja kuskeja paljon liikenteessä, kun eivät osaa yhtä aikaa kahta asiaa: ratin kääntöä ja vilkkuvivun käyttöä. Kortti joutaisi moisilta pois.

=
Suomessa vilkutetaan ainoastaan liikenneympyrästä pois lähtiessä, Australissa sekä tullessa että poistuessa, paitsi suoraan mennessä vilkutetaan vain ulos lähtiessä. 

=
Vilkutan vaan koko ajan kun olen siella paitsi en kun menen suoraan. Minusta tama on selkeinta. Olen tottunut englannissa 5 kaistasiin liikenneymyroihin joten aussiympyrat on ok.

=
sen takia mä junailen - ei tartte enää henkisesti kärsiä liikenneympyröissä...

=
Tää oli mulle tosi outo tapa että piti vilkuttaa niinkun risteyksessä eikä vain ympyrästä poistuessa mutta nyt täällä asuneena se on ihan paras tapa ja mielestäni tosi fiksu kun tosiaan näkee mihin toinen on menossa!

=
Mä kyllä tykkään tuosta cardless cash ideasta täällä! Se on eri näppärä kun lompakko on jäänyt kotiin tai jos pitää lähettää rahaa jollekin. :) 

=
Saa automaatista rahaa ilman korttia. Mä käytän tätä varsin usein kun taapero tykkää tyhjentää mun lompakkoa ja puolet korteista on aina muualla kun pitäis.

=

Hajamainintoja saivat yleinen ystävällisyys Australiassa, mahtava ilmasto ja se, ettei tarvitse vahtia jokaista aurinkoista päivää hyödyntääkseen sen, kun muitakin aurinoisia päivä tulee taatusti, sekä vanha tuttu no worries - kulttuuri; ei elämä ole niin vakavaa, kun sen oikein oivaltaa.

Kuvasta puuttuvat liikenneympyrät, kahvi ja joku joka pakkaa tuotteet puolestasi. Muuten kiteyttää Australian.

23.5.2018

Saunatontuista litteään maapalloon - mitä on tieto?

Ajattelin kirjoittaa jonkun hauskan kepeän postauksen, mutta sellaista ei taida nyt irrota. Ei sillä, että mikään on varsinaisesti huonosti, mutta olen viime päivät ja viikot ollut jossain syntyjä syviä soutamassa henkisesti. Osin työn takia, osin siksi, että luen parhaillaan (fiktiokirjoittamista varten ja yleisestä kiinnostuksesta) kirjaa Suomalainen Kansanusko - Samaaneista Saunatonttuihin. Nämä kaksi asiaa, työ ja tuo kirja, eivät äkkiseltään liity mitenkään toisiinsa, toisaalta liittyvät hyvinkin tiukasti teemalla usko, tieto ja miten näemme maailman.

Risto Pulkkinen toteaa em. kirjassa, että suomen sana uskonto on kansainvälisesti harvinainen, koska se pohjautuu uskomiseen, eli jonkin asian hyväksymiseen ilman rationaalista tietopohjaa. Muissa kielissä uskonto pohjautuu johonkin muuhun: esimerkiksi englannissa religion kumpuaa latinan merkityksistä sitoa/olla sidottu, tai velvollisuus/olla velvoitettu. Pulkkinen kirjoittaa, että entisajan suomalainen ei uskonut saunatonttuihin, shamaaneihin ja kaikenlaisiin luonnonhenkiin ja maahisiin, vaan hän tiesi, että ne ovat totta. Tämä siksi, että tietäminen oli hyvin erilaista ennen valistusaikaa ja tieteellisten menetelmien kehittymistä. Tieto oli sitä, minkä jo lapsesta oppi, mitä itse koki ja mitä muut kertoivat totena.

Mitä tieto oikeastaan on? Nykyäänkin "tiedämme" samalla lailla kuin menneisyyden ihmiset, omakohtaisen opin ja muilta kuullun perusteella. Toki nykyään tieteellä on paljon sanavaltaa ja itsekin akateemikoksi tähtäävänä luotan ns faktatietoon ja tutkittuun tietoon enemmän kuin muiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Toisaalta, monet asiat maailmassa ovat väistämättä "pelkästään" kokemusperäisiä: koemme asiat aina omasta näkökulmastamme ja esimerkiksi historiankirjoitus ei ole mikään faktalista, koska se on aina kerrottu jostain näkökulmasta - ihmisten toimien ja motiivien suhteen ylipäätään on vaikea löytää objektiivisia faktoja, koska kuka ne voi määritellä ja miksi tämän määrittelijän näkemys on faktapohjaisin?

Tästä päästäänkin hankalaan suohon, jossa yhdistyvät työni, Trump sekä flat earthers eli litteän maapallon kannattajat. Ai mitenkö? No kerron, kiitos kysymästä!

Kuten kerrottua, työnkuvaani on valitusten ratkominen ja se käytännössä tapahtuu kuulemalla valittajaa ja sen jälkeen etsimällä todistusaineistoa sille, mitä tilanteessa tapahtui ja miten olisi pitänyt mennä. Jos esim joku saa junassa sakot liputta matkustamisesta, kun kortinlukija ei toimi ja kortilla oli maksua, on todennäköistä, että sakot tulivat väärin perustein. Kuitenkin erittäin usein valittajan oma käsitys asiasta on hyvin eri kuin mihin todistusaineisto viittaa: aina ei ymmärrä kaikkea oikein, ei tiedä miten asioiden kuuluisi mennä, tai haluaa uskoa itse toimineensa oikein. On lähestulkoon mahdoton tehtävä murtaa sellaisen henkilön uskomuskuplaa, joka on vakuuttunut olevansa oikeassa oman kokemuksensa, tutuilta kuulemiensa asioiden sekä oman lakipykälien lukemisensa perusteella.

Luin äskettäin jutun tutkijasta, joka tutkii litteä-maapallo-teoriaa kannattavia ja osallistui näiden vuosikonferenssiin Englannissa. Tutkijan mukaan litteistit eivät ole - vastustajien käsityksistä huolimatta - keskimääräistä typerämpiä tai kykenemättömiä ymmärtämään tiedettä. He vain suhtautuvat tieteentekijöihin ja tiedon hallussapitäjiin erittäin epäluuloisesti. Litteistit ajattelevat, että tiedon valtalinnakkeet kuten yliopistot, parlamentit ja valtion virastot, tahallaan pimittävät tietoa ja/tai syöttävät kansalle sellaista tietoa, joka hyödyttää niitä itseään, mutta jotenkin haittaa tai vahingoittaa kansaa. (En tosin tiedä miten pyöreä maapallo haittaa kansaa). Litteistit uskovat, että jos heillä vain olisi itsellään samat varat ja tutkimusvälineet kuin tiedon valtalinnakkeilla, he voisivat todistaa oman väitteensä. Litteistien tunnuslause konferenssissa oli: "jos tiedät sisimmässäsi, että jokin on miten on, se on silloin totta." Samankaltaista ajatusta viljelevät Trumpin kannattajat, jotka uskovat Hillary Clintonin olevan suunnilleen noita-akka ja Barack Obaman terroristimuslimi.

Uskomus, että sydän, sielu tai jokin vastaava kertoo aukottomasti mikä on faktaa ja mikä ei, on epäilemättä meillä kaikilla jossain muodossa. Useinhan jonkinlainen kuudes aisti tai vaisto kertoo, jos jokin esimerkiksi on liian hyvää ollakseen totta, tai jonkun ihmisen käytöksessä on jotain arveluttavaa. Harmi kyllä tämä faktantunnistuslaite ei toimi luonnontieteellisten faktojen suhteen. Muinaisihmiset uskoivat, että maa on litteä ja sitä peittää jonkinlainen kupu tai telttakangas (taivas). Litteistit näyttävät uskovan johonkin samansuuntaiseen puhtaasti omien kokemustensa pohjalta. Omat aistit eivät aina kerro koko totuutta: itse asiassa emme edes tiedä, millainen maailma "oikeasti" on - sitä voisi aistia ja mitata niin monilla muillakin sensoreilla kuin ihmiskehossa olevilla, alkaen infrapunasta ja zoomaten kvanttitasolle asti. Hyönteiset aistivat ultraviolettivaloa, nähden aivan eri värisen maailman kuin ihmiset. Mikä versio maailmasta on se objektiivinen ja mikä ei?

Ennen internetin syntymistä joku ajattelija (jonka nimeä en muista) esitti, että kaiken tiedon saattaminen kaikkien ulottuville tulee tuottamaan maailmanrauhan, koska silloin ymmärrämme kaikki toisiamme. Oivoi... tieto on päinvastoin pirstaloitunut ja "henkilökohtainen tietäminen" samassa mielessä kuin muinaissuomalaiset tiesivät tonttujen olevan totta on muuttunut yhä yleisemmäksi, tieteelliseen tietoon nojaamisen sijasta. Tämä ei ole pelkästään paha asia - omakohtainen, subjektiivinen kokemus on hyödyllistä monessa mielessä, vaikkapa ruokavalion laatimisen suhteen (mikä sopii itselle parhaiten). Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kilpailevat mielipiteet ovat samanarvoisia: se, että minulle pälkähtää päähän jotain, ei tarkoita, että pälkähdys mitätöi esimerkiksi vuosien tieteellisen tutkimuksen ja empiirisen laajan todistusaineiston.

Mikä auttaisi tiedon pirstaloitumiseen? Ainakin koulutusleikkaukset ja koulutuksesta tinkiminen kaikkialla maailmassa ovat vaarallinen tie: kun ihmisille ei kehity kykyä kyseenalaistaa ja etsiä tietoa, yhä useampi luottaa omakohtaiseen kokemukseensa ja yhden ihmisen kokemus ei mitenkään vastaa esim. tuhansilla tehtyä tutkimusta tai vuosikymmenten mittaisissa tutkimuksissa kertynyttä tietopankkia. Toisaalta on terveellistä itse kunkin välillä kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja paikantaa luutuneita uskomuksia - miksi juuri minä tietäisin tästä enemmän tai paremmin kuin jokin vastakkaista kantaa oleva? Tosiaalta, miksi kovaäänisin, tunteikkain (tai vastavuoroisesti tunteettomin) olisi varmimmin oikeassa? He kun tuppaavat dominoimaan julkista keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin politiikassakin.

Kuva (c) Conversation. Itselleni ei ole selvinnyt, miksi litteä maa on uskottavampi kuin pyöreä maa.

9.5.2018

Pelkokerroin - mitä pelkäät ja miten siitä eroon?

Matkustaessa kohtaa aina uusia asioita; niin Japanissa(kin). Matkustaessa on myös eri lailla aikaa pohdiskella syntyjä syviä, etenkin reissulla, joka koostui seitsemän päivän reilaamisesta eli junakyydeistä sinne ja tänne. Aloin mietiskellä erilaisia pelkoja ja sitä, miten ne vaikuttavat itse kunkin elämään. En nyt puhu fobioista sinällään, kuten ahtaan tai korkean paikan kammosta, vaan enemmänkin sosiaalisista ja taloudellisista peloista.

Miten erilaista elämä voisi olla, jos moisia pelkoja ei olisi? Montako pelkomörköä sinulla pyörii kannoilla ja miten niistä voisi päästä eroon - tai tarvitseeko päästä?

1. Nolatuksi tulemisen pelko

Tämä hyökyi päälle Jaappanissa ihan jo siinä, että käytöskulttuuri on niin säänneltyä ja erilaista kuin Australiassa tai Suomessa. Potentiaalisia mokan paikkoja on ihan joka nurkalla, kirjaimellisesti. E porskutti menemään huolettomana, innokkaana, puhuen Google Translatorin pohjalta japania sen minkä osasi ääntää (tai ei osannut); minä puolestani hymistelin sanattomana, puhuin englantia tai pelkästään nöykyttelin kommunikointitilanteissa. Kuitenkin kun pelon voittaa, aukeaa aivan uusia mahdollisuuksia: tämänhän kaikki tietävät, joiden on pitänyt puhua vierasta kieltä, etenkin jos alle on saanut lasin tai pari rohkaisua - kieli luistaa kuin vettä vaan.

Nolatuksi tulemisen pelon voi voittaa ihan tahdonvoimalla, tai pakon voimalla. Itselleni yleensä onnistuu vain jälkimmäinen, kun ei muuta vaihtoehtoa ole. Esimerkki: viime kesänä sukuloin mökillä, jonne tuli myös kolumbialainen vieras. Hän ei puhunut lainkaan englantia enkä minä lainkaan espanjaa, mutta emme voineet päivätolkulla nököttää Suomen metsässä mykkinä. Pakosta aloin pölöttää englanti-suomi-italia-ranska-sekamelskaa ja saattoi joukkoon eksyä pari elokuvista opittua espanjankin sanaa. Kun itse yritin ankarasti, kolumbiatarkin innostui ja puhui lannistumatta espanjaa tajuttuaan, että yritän oppia. Yrittäminen sai kummankin panostamaan ja myös nauramaan tilanteelle sen sijaan, että olisimme häpeilleet puhumattomina nurkissamme.

Vaivaako sinua nolatuksi tulemisen pelko ja miten se näkyy?

2. Naurunalaiseksi joutumisen pelko

Tämä on tavallaan sama kuin edellinen, mutta luokittelen nolauksen pienemmäksi ja naurunalaisuuden pahemmaksi, pitkäkestoisemmaksi maineenmenetykseksi. Arkielämässä näitä on vaikea erottaa ja useimmat (minä mukaanlukien) potevat varmaan kumpaakin sekaisin.

Esimerkki: Tokiossa kävimme katsomassa Robottishown. Poskettomassa anime-teatterissa roboteiksi pukeutuneet ihmiset taistelevat kaikenlaisia muita otuksia vastaan, mukana isoja liikkuvia kojeita ja "tulta" syökseviä aseita. Kaikki tämä laservalojen välkkeessä ja mauttoman hevirokkipopin soidessa. Esitystä ei voi eikä mitenkään pidä ottaa vakavasti. Show tapahtuu aivan yleisön nenän alla, kosketusetäisyydellä, ja mitä enemmän yleisö on mukana, sitä parempi tunnelma esityksessä on. Liekö ajankohta tiistai-ilta aiheuttanut, että yleisö oli aika latteaa. E ja minä yritimme rummuttaa ja taputtaa ja huitoa glow-tikuilla sen minkä ehdimme osoittaaksemme, että meillä on hauskaa ja hei, saa irrotella.

En tiedä vaikutimmeko asiaan, mutta vähitellen muukin porukka hieman ottautui tunnelmaan ja ainakin saimme hyviä kuvia, kun esiintyjät poseerasivat meille kesken shown, "innokkaimpia fanejaan" miellyttääkseen. Ilmeisesti moni yleisössä ujosteli näkyvyyyttä ja sitä, että voi joutua jonkun toisen valokuviin ja someen idiootilta näyttäen. Itse ajattelen, että on helppoa lähteä mukaan pöljäänkin touhuun, jos joku antaa mallia ja tavallaan "luvan" irrotteluun tai mahdolliseen mokaamiseen. Australiassa asuminen on väljentänyt omaa asennettani maineenvarjeluun, koska pikkumokista ei välitetä, vaan ote on vanha tuttu no worries.

Mitä sinä tekisit elämässäsi toisin, jos et pelkäisi naurunalaiseksi joutumista?

3. Rahan menettämisen pelko

Tässäpä ajankohtainen ja tiukassa istuva pelko itselleni, paradoksaalisesti. Olen vakituisessa osavaltion virassa eli työttömyys ei varsinaisesti uhkaa, mutta juuri tästä syystä olen löytänyt itseni ns kultaisesta häkistä. En uskalla vaihtaa työpaikkaa ainakaan yksityiselle, koska YT:t ja muut huolet kummittelevat mielessä jo ennakkoon. Yksi syy, miksi Suomesta muutin pois, olivat ainaisen epävarmat työmarkkinat - olin aina tuntisopparilla, freelancerina, pätkässä ja milloin mitenkin - enkä kaipaa samaan epävarmuuteen takaisin. Nyt kun taloudellinen varmuus on löytynyt, uhkaa jähmettyminen ja muumioituminen uramielessä. Voihan Kroisos.

Suurta hupiani on kehitellä mielessäni kaikenlaisia rahanansaintakuvioita, joilla saisin irrotettua enemmän aikaa palkkatyönteolta sellaiseen tekemiseen, joka kiinnostaa enemmän, kuten akateeminen tutkimus, fiktionkirjoitus ja matkustelu. Uusin kuvioni on plärätä asuntosivustoja siinä toivossa, että nykyisen keskusta(nläheis)kolmion saisi myytyä ja tilalle ostettua jonkin puolet halvemman, syrjäisemmän asumuksen, ja siinähän säästäisi jo mellevästi asuntolainaan uppoavaa summaa. Ehkä joku päivä etenemme pyytämään kiinteistönvälittäjältä hinta-arvion. Ainoa asia, joka tätäkin tällä hetkellä estää, on rahan menettämisen pelko: entä jos emme saa omiamme pois kolme vuotta sitten ostetusta asunnosta, entä jos rahaa uppoaa välityskuluihin, veroihin, lainanjärjestelyihin jii än ee?

Millaista elämää eläisit, jos raha ei olisi kynnyskysymys?

4. Epäonnistumisen pelko

Tähän pelkoon verkottuvat varmaan kaikki kolme edellämainittua pelkoa, koska epäonnistua voi niin monella tavalla, vaihdellen urakämmeistä sosiaalisiin toilailuihin ja taloudellisiin floppeihin. Mielestäni epäonnistumisen pelko on erityisellä huolella porautunut/porattu suomalaisten kulttuuriseen sielunmaisemaan. Miksi muuten esimerkiksi antisankari Aku Ankka on niin suosittu jopa aikuisten keskuudessa? Hän yrittää, mokaa, uudelleen ja uudelleen - ahdistavalle tilanteelle nauraminen on tunnettu selviytymiskeino keittiöpsykologinkin ymmärryksen mukaan.

Kiinnostavasti onnistuminen ja epäonnistuminen ovat vankasti kulttuurisia konsepteja eli eri maissa eri asiat osoittavat kumpaankin. Esimerkiksi täällä Perthissä on kohtuutavallista, että aikuisetkin asuvat kimppakämpissä, etenkin jos tekevät FIFO- eli fly in, fly out - kaivostyötä (matkatyötä). Tämä ei ole millään mittarilla epäonnistuminen, vaan järkevää rahan- ja resurssienkäyttöä. Suomessakin on jonkun verran aikuisten kimppakämppiä etenkin hipsteri-Helsingissä, mutta se ole kovin tavanomainen työssäkäyvän aikuisen  asumismuoto - enemmänkin hieman ihmetelty, eikö sillä ole varaa hommata omaa kämppää? 

Olen aiemminkin toitottanut, että inhoan syvästi perisuomalaista asennetta "maitojunalla kotiin"; halveksuntaa siitä, että yritti, muttei onnistunut. Jos ei koskaan yritä, ei koskaan mitään voitakaan. Eikö se maitojuna voi olla hyvä asia, reitti turvasatamaan uutta vauhtia hakemaan, jos suunnitelma A menee puihin ja suunnitelmat B ja C vaativat vielä lisäaikaa ja hiontaa?

Millaisen hypyn sinä ottaisit, jos epäonnistuminen ja siitä seuraava taloudellinen tai sosiaalinen ansa eivät kummittelisi mielessä?

5. Tuntemattoman pelko

Luin joskus tiedesivustolta, että ihmiset alitajuisesti tai tietoisesti ennakoivat jatkuvasti tulevaa ja tätä ennakointia on karkeasti jaettuna kahdenlaista: anticipation eli positiivisväritteinen odottaminen, jopa innostus, ja dread eli jännityksen- ja pelonsekainen odottaminen. Käytännöllisimmillään uuteen, tulevaan ja tuntemattomaan pystyy suhtautumaan neutraalisti eli päästämättä kumpaakaan "moodia" pahasti valloilleen, mutta lie tavallista olla edes vähän varpaillaan, jos jokin uusi iso asia odottaa oven takana.

Mitä suuremmasta tuntemattomasta on kyse, sitä enemmän se todennäköisesti jännittää ja jopa ahdistaa. Tässäpä syy, miksi sanonta better the devil you know on edes syntynyt, eli parempi se paha minkä tuntee (kuin tuntematon) ja miksi ihmiset pysyttelevät hankalissa tai huonoissa tilanteissa, kuten epäonnistuneessa tai jopa väkivaltaisessa parisuhteessa. Entä jos muutos vie huonompaan suuntaan? Mutta... entä jos se vie parempaan, ja mistä sen tietää? Väitän ihan intuitiolla, että maailman ihmisistä vähintään kolmasosa kamppailee nytkin sen kanssa, ottaako jokin ratkaiseva muuttava askel vai ei, kun ei voi tietää, seuraako siitä menestys vai menetys.

Minne uuteen ja tuntemattomaan suuntaisit, jos tuntematon olisi vähemmän pelottava?

Miten peloista eroon?

Jos tietäisin, olisin yhtä rikas kuin Dr Phil. Pelkoihin suhtautuminen riippuu varmasti paljon luonteesta ja aiemmista kokemuksista, ja toiset stressaavat elämästä ylipäätään vähemmän kuin toiset. Mutta, kokeiltuna vinkkinä, kaikkia pelkoja voi siedättää ottamalla pieniä askelia kammoja kohti.

Idolini tässä on E, joka siedätti pahan korkeanpaikan kammonsa pois harrastamalla seinä- ja kalliokiipeilyä ja pystyy nyt työskentelemään nostolavalla ja puiden latvoissa. Itse en ole samaan pystynyt oman ahtaanpaikan/hukkumisen-kammoni kanssa eli ei huvita taistella omaa pakoreaktiotani vastaan snorkkeli suussa rantavedessä opetellakseni laitesukeltajaksi. Sen sijaan nolatuksi tulemista ja epäonnistumisen pelkoa olen siedättänyt ihan tällä Aussilaan muutolla ja yleisesti matkailulla, koska kotiympyröistä lähteminen pakottaa ulos mukavuusalueelta ja tekemään asioita, jotka eivät aluksi tunnu luontevilta, kuten verkostoituminen, vieläpä eri kielellä.

Miksi peloista pitäisi päästä eroon? Eikö kuitenkin ole ihan turvallista ja rattoisaa elää sellaista elämää, jossa ei joudu pelkojen rajamaille ja kamppailemaan niitä vastaan? Toki, jos pystyy elämään niin. Kokemuksesta olen huomannut, että mitä enemmän pelkoja yrittää vältellä, sitä suurempia mörköjä niistä tulee, ja sitä enemmän tilaa ne vaativat elämästä. Jos aina pyrkii poispäin peloista, ne lopulta hivuttautuvat lähemmäs ja puristavat huolettoman elintilan pienemmäksi ja pienemmäksi. Ja loppujen lopuksi, itse tilanne on harvoin jos koskaan niin paha kuin pelko itse.


2.5.2018

15 ajatusta Japanista, matkailusta ja muusta

Palasimme aamuviideltä Japanin-reissulta, vajaan kahden viikon "interraililta". Ostimme Japan Railways-passin, jolla saa matkustaa seitsemän päivää rajoitteetta JR:n junareiteillä. Huitaisimme Tokiosta Kiotoon, Osakaan, Naraan, Kobeen ja Himejiin eli ehdimme nähdä varsin paljon. Niin paljon, että täytyy hieman prosessoida teemoja ja jättää Japanista selostus tuonnemmaksi. Tällä kertaa vain sekalaisia huomioita Japanista, Australiasta, matkustamisesta ja matkailusta ylipäätään.

Buzzfeed-tyyliin... 15 ajatusta 15 tunnin matkustamisen ja pätkittäin nukutun yölennon jäljiltä.

1) Japanissa asuu 126 miljoonaa ihmistä, joista Tokion metropolialueella laskutavasta riippuen 9-14 miljoonaa ihmistä. Kun Suomen väliluku kertaa kaksi tai kolme pakataan samaan kaupunkiin, on se suomalaisen silmiin ensin ihmeellistä ja jännittävää, mutta kahden viikon jälkeen loppuu huumori. Joka paikassa on joku tiellä, aina, koko ajan!

2) Toisaalta, miksi suomalaisella on kuvitelma, että nähtävyys, suurkaupunki, ajotie tai metrovaunu olisivat yksin hänen? Kun Suomessa lähtee autolla jonnekin, on aina yhtä suuri ihme ja närkästyksen syy, jos joutuu hetkeksi ruuhkaan, rekan perään tai letkaan ajamaan. Olisi paljon suurempi ihme, että tie on auki Lappiin saakka jokaiselle viidelle miljoonalle ilman kenenkään muun aiheuttamaa "häiriötä".

3) Silti, miksi pitää jäädä keskelle kulkuväylää, rullaportaita tai hissin edustaa kaivamaan laukusta kännykkää, puuteria, eväitä? Menkää ihmiset askel syrjään! Japanilaiset tosin osaavat hyvin väistää ja huomioida, tämä koskee paljon enemmän taiwanilaisia ja kiinalaisia turisteja, matkailijoita ylipäätään lentokentillä ja turistikohteissa, sekä meitä harvaan asutukseen tottuneita metsäläisiä.

4) Sekä Japanissa että Australiassa on ongelmana turistien käytös luonnonvaraisten eläinten suhteen. Japanissa Naran puistossa elää puolikesyjä peuroja, joita ruokitaan niille tarkoitetuilla kekseillä. Peurat ovat niin addiktoituneet, että käyvät sarvin päälle, jos näkevät pussin. Niille pitää annostella keksi kerrallaan ja esittää, ettei ole antaa enempää. Samoin kengurut Australian itärannikolla hyökkivät ihmisten päälle, koska tolloturisteista on hauskaa antaa ruohonsyöjille hedelmiä, sipsejä ja Mäkkärin ruokaa. Kengut ovat addiktoituneet sokeriin ja ovat raapineet turisteja sairaalakuntoon saadakseen himoitsemaansa kamaa. 

5) Muuten täydellisessä (?) Japanissa eräs ilmiö pisti itkettämään: eläinkahvilat. Näitä varmasti on ihan kunnollisiakin, mutta suruksemme vierailimme aivan karmeassa pöllökahvilassa. Kuvitelmamme oli, että paikka olisi oikea kahvila, jossa pöllöjä esimerkiksi tuodaan turistien luo tai niitä ihaillaan lasin takaa, mutta ei. Pöllöt oli kiinnitetty orsiinsa ketjuilla niin, etteivät ne voi väistää silittelyjä; ja "kahvilan" muut pikkueläimet mangusteista aavikkokettuihin lojuivat apaattisina turkistarhamaisissa häkeissä.. Kahvilaosio oli juoma-automaatti, jonka takana piileksi paikan ainoa vapaa (irti päässyt?) pöllö. Ulos päästyäni tein ilmoituksen Japanin eläinsuojelujärjestölle. Vahingosta viisastuneena - ota selvää eläinaiheisista kohteista ennakkoon ja tue vain kestävästi toteutettuja!

6) Soijakastikkeella höystettyä ruokaa nuudeleista salaattiin ja raakaan kalaan pystyy syömään vain pari päivää kerrallaan ennen kuin tarvisee länsimaisen aterian, ja päivän 10 kohdalla soija alkaa yököttää. Paitsi jos on E ja rakastaa japanilaista ruokaa. Japanissa on onneksi helppo löytää länkkäriruokaa, paitsi raikkaita salaatteja, joista Australian kahvilat ovat kuuluisia.

7) Tuoreet vihannekset ja salaattiannokset ovat ilmeisesti enemmän eurooppalainen kuin aasialainen ruokavaliovalinta. Kiinassa vihannekset esivalmistetaan (esim höyrytetään, uppopaistetaan tai pikkelsöidään), Japanissa näköjään grillataan/paistetaan. Paitsi että kaali/retiisi/inkivääriraastetta näyttää kuuluvan ruokaan kuin ruokaan.

8) Sateinen, syksyinen Perth ja hiljainen asunto tuntuvat yhtäkkiä rauhallisuuden ja tyyneyden kammarilta, kun ne ennen reissua tuntuivat pelkästään tylsiltä. Ne kymmenen miljoonaa muuta kaupunkilaista jatkuvasti ympärillä kaikkialla - myös puolenyön jälkeen metrossa - saavat lopulta kaipaamaan hiljaisempaa kyläpahasta.

9) Ruuasta puheenollen: paras matkailuvinkkini lennoille on kasvisruuan tilaaminen, oletpa vege tai et. Koska ruoka on vihannespohjaista, se aiheuttaa paljon vähemmän vatsanväänteitä ja turvotusta lentokoneen ahtaassa penkissä ja paineenvaihteluissa kuin normiateriat (ainakin minulle). Lisäksi erikoisruuat tuodaan ennakkoon eli et joudu odottamaan ruokavaunun hiiidaasta etenemistä nälän kurniessa, vaan ruokailut aikaistuvat jopa kolmella vartilla muihin verrattuna, hurraa! Toki ei kovin kätevää, jos vieressä on matkatoveri, joka joutuu tuijottelemaan nälissään annostasi.

10) Japani on hämmentävä, kiehtova vastakohtien maa. Toisaalta kulttuuri ja käytös ovat hillittyä hallittua, toisaalta Japani on kuuluisa outouksistaan. Esimerkki: paikallisessa tv-showssa arkeologi kertoi tuhat vuotta vanhoista keisarillisista haudoista, joihin on vastikään myönnetty tutkijoille pääsy. Seuraavaksi jonkinsortin julkkispaneeli arvioi hautauutista ja söi haudanmuotoisen kakun, johon oli kätketty pähkinöitä ilmeisesti merkkaamaan hautalöytöjä (ruumiita?). Koko episodi vedettiin ilman mitään tunnontuskia siitä, onko tällainen rinnastaminen sopivaa. Ilmeisesti on.

11) Aivan oma lukunsa oli Tokion Robottishow, absurdi mutta viihdyttävä laser-hevi-tanssiesitys, jossa katkarapuprinsessa pelastaa maapallon julmien liskorobottien kynsistä apunaan Kung Fu panda, Ninja-kilpikonnat ja keijusamurait. Teatteri, anime, popkulttuuri ja kitsch löivät kättä niin että raikui.

12) Tokion spagettilinjaisella metrolla ei suotta ole häkellyttävän maine. Tokiossa toimii ainakin kolme eri junayhtiötä ja yhden reitille ostettu lippu ei käy toisen linjalla. Meillä oli JR-passi ja ostimme myös Tokyo Metron päiväpassin, mutta onnistuimme silti päätymään kolmannen (vai neljännen?) kilpailijan linjalle ja jouduimme maksamaan liput. Onneksi turistien toilailuihin ollaan ilmeisesti niin totuttuja, että tällaisia tapauksia varten on fare adjustement - eli hinnankorjaus- koppi, johon mennään selittämään asia ja virkailija rahastaa puuttuvan summan ilman mitään sakkomaksuja.

13) Onnistuimme myös JR-passilla menemään väärään junaan, sillä pari shinkansen- eli luotijunaa on rajattu pois passinkäyttäjien ulottuvilta. Napotimme kuitenkin tiukasti juurikin väärässä junassa, kun konnari ilmaantui paikalle. Puhumatta sanaakaan englantia hän kommunikoi Google-kääntäjän avulla, että meidän pitää poistua seuraavalla asemalla. Tälläkään kertaa ei sakkoja peritty ja selvisimme japaninkielisillä nuhteilla.

14) Google - karttaan voi luottaa ehkä 70% ajasta. Päädyimme monta kertaa kävelemään samaa korttelia ympäri satelliitin pohtiessa, minnehän ohjaisi. Eksyimme kerran väärään bussiin ja väärään terminaaliin luotettuamme Googlen ohjeisiin (sieltä onneksi pääsi junalla pois). Ja päädyimme satunnaisen japanilaisperheen ovelle, kun Google väitti tietävänsä, missä uusi majatalo nimeltään En on. Oven avanneet pappa ja mamma ymmärsivät selityksiämme sen verran, että pappa lähti näyttämään tien ja ohjasi meidät parin korttelin päähän majatalon ovelle. Onneksi tunsivat naapurustonsa - ehdimme jo pelätä, että joudumme nukkumaan taivasalla, kun majoitusta ei sitkeästä etsinnästä iltamyöhällä löytynyt!

15) Langaton netti eli wifi ei ole Japanissa läheskään niin yleinen kuin maan teknologiastatuksesta voisi luulla. Se on saatavilla vain satunnaisissa paikoissa eikä aina toimi/yhdisty kännyyn. Emme pihiyksissämme ostaneet paikallista sim-korttia (hintaan $30/viikko) koska oletimme wifin pelaavaan. Lopulta opimme asemoimaan itsemme kartalle aina wifin löydyttyä ja ottamaan kuvakaappauksia kartasta... en suosittele! Parempi pulittaa turisti-simistä suosiolla.

Keijusamurai voittaa hevimusiikilla.

Kobessa kukkii. Kobe on tunnettu naudanlihastaan, mutta yllätti valtavalla yrttitarhalla, jonne matkataan köysiradalla.

Japanissa jonotetaan, tunnollisesti, ohjeiden mukaan. Ihanaa vaihtelua Kiinan kaaokseen.

Merenelävät ovat pop. Alla E skaalatikkuna.

Upeita temppeleitä tietenkin löytyi joka lähtöön, jopa ähkyksi saakka.

Fushimi Inari Taisha, monta kilometriä pitkä porttikäytävä Kiotossa. Mitä useamman portin ali kävelee, sitä onnekkaampi ja vauraampi tulee olemaan - opimme tämän tosin vasta käynnin jälkeen kun jätimme reitin väsyksissämme kesken!

16.4.2018

Miten kohtaat vastoinkäymiset?

Työni on aikalailla mielen päällä, koska olen nyt kaksi kuukautta käsitellyt valituksia milloin mistäkin- milloin matkakortti ei toiminut junassa johtaen sakkoihin, milloin joku on oikeasti menettänyt isonkin summan rahaa jonkun tahattoman myöhästymisen tai pahimmillaan virkailijan kämmin vuoksi. Tämä postaus ei ole valituksista eikä valittamisesta sinällään, vaan mitä olen oppinut elämän varrella erilaisista reagointityyleistä vastoinkäymisiin. Tunnistatko ehkä itsesi listalta?

No worries... kai? Näistä en työn puolesta juuri koskaan kuule, koska kyseessä on henkilö, joka antaa huolien valahtaa pois harteilta kuin veden hanhen selästä - tai siirapin koin siivistä. Mahdollisesti enemmistö ihmisistä on jollain asteella huolettomia, eli vaikka tulisikin kohdattua vastoinkäyminen tai pieleenmeno, siitä pääsee omin avuin yli ja asian saa unohdettuakin viimein: ehkä se vie tunnin, ehkä päivän, toisinaan kuukauden tai ylikin. Mutta lopputulema on, että ongelma ei määrittele elämää eikä elämänsuuntaa, vaikka sitä vatvoisikin jonkun hetken tai peräti menettäisi joitain yöunia.

Ei mua varten tarvii. Ihminen, joka on joko vaarallisen vaatimaton tai ehta marttyyri. Vaatimaton jättää huomauttamatta asioista silloinkin kun olisi syytä, esimerkiksi maksaa jostain palvelusta eikä saa mitä tilaa, tullen hyväksikäytetyksi pahimmillaan uudestaan ja uudestaan. Marttyyri puolestaan kyllä valittaa, mutta passiivisaggressiivisesti, muita syyllistäen. Marttyyri on ehkä suosikki-inhokkini sikäli, että ammattimarttyyri ottaa kuuluvasti syyn niskoilleen myös asioista, joita kukaan ei pyytänyt. Esimerkki: työpaikalla marttyyri saattaa järjestellä toimistotarvikkeet värin mukaan ja sitten näkyvästi loukkaantuu, kun kukaan ei kiitä - vaikka kukaan ei odottanut/pyytänyt/tarvinnut moista värikoodausta.

Minulla on oikeus. Nyt perun sanojani, kyllä suosikki-inhokkini sittenkin on "minulla on oikeus"-tyyppi. Paradoksaalisesti olen itse tämä valittaja silloin, kun aidosti uskon, että minun oikeuksianihan ette polje. Oikeudentuntoinen on vakuuttunut, että on oikeassa, eikä suostu hyväksymään mitään selityksiä tai muttia, ottaen ne tekosyinä ja vastuunvälttelynä. Nämä ovat töissä kaikkein hankalimpia asiakkaita, koska ihminen, joka on vakuuttunut oikeuksistaan, ei kuuntele lakikirjaa, ei sääntöopusta, ei asiantuntijaa. Hän kun on jo satavarma, että tietää, miten homman kuuluisi mennä ja mitä hänen oikeuttaan on poljettu - oli se oikeus sitten saada poistaa naapurin pihapuu lehtiään tiputtelemasta tai päästä opiskelemaan lääkäriksi, vaikkei läpäise pääsykokeita.

Hämmentynyt. Näitä tyyppejä kohtaan työasioissa lähinnä kielimuurin tuottamina. Vähemmästäkin hämmentyy, jos jonkin ongelman kohdatessaan ei ymmärrä toisten selitystä, miksi asia tapahtui tai mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi. Hämmentynyt ei myöskään oikein osaa itse etsiä vastauksia, vaan etsii henkilöä, joka selittäisi tai hoitaisi asian hämmentyneen puolesta.

Perthiläiset ovat mielestäni kohtuullisen suvaitsevasta porukkaa yleisesti eikä avointa rasismia pahemmin näy, mutta kielimuuri aiheuttaa täkäläisille harmaita hiuksia: natiivipuhujilla ei vain ole kokemusta siitä tunteesta, millaista on, kun yrität selittää asiaasi tai kysyä ohjeita, mutta kukaan ei ymmärrä etkä sinä ymmärrä heidän vastauksiaan. Huomaan töissä olevani kaikkein kärsivällisin kollegoihini verrattuna esimerkiksi kiinalaisten soittajien kanssa, koska tiedän miten hankalaa on, kun ei löydä oikeita sanoja tai ei ymmärrä toisen lausumistapaa.

Hämmentyä voi myös monista muista syistä, kuten asian monimutkaisuuden vuoksi, tai siksi, että se on selitetty kapulakielellä. Pahimmillaan hämmentynyt ajautuu vaarallisen vaatimattomaksi, eli ei uskalla enää kysyä pelätessään nöyryytystä. Itse sympatiseeraan hämmentyneitä ja mielelläni autan, neuvon, opetan, missä tahansa asiassa, jos vain siitä jotain tietoa on. Tämä on yksi syy, miksi tätä blogiakin pidän, koska joskus pystyn jakamaan vinkkejä Australiaan muutosta, viisumeista jne ja hieman torjumaan hämmennystä maailmassa.

Päätä seinään. Tämä kaveri on rasittava autettava siksi, että hän jankuttaa samaa asiaa tai toistaa samaa kaavaa, eikä millään usko/hyväksy, että omaa toimintaa olisi muutettava ensin. Tai, vaikka jankkaaja itse olisikin oikeassa ja toinen väärässä, oman pään hakkaaminen kallioon ei johda mihinkään pattiutuneessa periaatetilanteessa, kun on törmännyt vaikkapa viraston muinaiseen ohjesääntöön tai toiseen yhtä itsepäiseen päänhakkaajaan. Olen suorastaan häkeltynyt tajutessani, miten moni jumittuu elämässään yhteen ratkaisuvaihtoehtoon, eikä suostu, pysty tai hoksaa huomata, että jokin muukin väylä voisi olla.

Työesimerkkinä: valittaja haluaa maksaa sakon osamaksulla, jota ei laki mahdollista. Laki kuitenkin mahdollistaa eräpäivän siirtämisen, jolloin valittaja ehtii säästää rahaa. Mutta kun ei. Pitää saada maksaa osamaksulla. Laajemman mitan ongelmana päätä seinään-tyyppi yrittää ja yrittää samaa asiaa, vaikkei se onnistu eikä tule onnistumaan taitojen, rahan tms puutteen vuoksi. Ymmärrän, että sisukkuuden ja hulluuden raja on häilyvä, samoin kuin omista oikeuksista kiinnipitämisen ja liiallisen jouston välinen. Mutta, en vain käsitä, miksi hukata resursseja umpikujassa sätkimiseen periaatteen/ensimmäiseen ideaan jumittumisen vuoksi, kun sieltä voisi kiertää pois omaa ajattelutapaa ja /tai suunnitelmia muuttamalla.

Olen aiemminkin blogissani julistanut suunnitelman C tärkeyttä, eli jos suunnitelma A on vaikkapa muuttaa Australiaan ja suunnitelma B on luovuttaa ja jäädä kotiin murjottamaan A:n epäonnistuttua, entäpä suunnitelma C eli muuttaa vaikka Maltalle? Aina löytyy jokin uusi väylä, suunta, idea, kun riittävästi pohtii ja rikkoo muotin, johon on ajatuksineen jämähtänyt.

Surffari. Tämä hahmo poikkeaa no worrierista sikäli, että hän ei murehdi yhtään mitään, senkun liiitelee päivästä toiseen huolettomana. Aina löytyy jokin reitti ulos, joko omien puhelahjojen ansioista tai muihin tukeutumalla. On tietenkin hyvä juttu osata ottaa elämä iisisti, mutta pahimmillaan surffari liukuu ongelmien yli kaatamalla ne muiden niskaan, esimerkiksi pikavippivelat jäävät perheen maksettavaksi tai rahattomuutta paikataan kavereilta pummaamalla. Australiassa(kin) kohtaa jonkun verran niitä, jotka eivät noudata paikallista sulle-mulle-kaavaa, eli esim grilli- tai baari-illoissa eivät tarjoa kierroksia muille vaan huoleti kuppaavat muiden tarjoilut.

Surffari voi olla naiivi tyyppi joka ei vain huomaa aiheuttavansa muille harmaita hiuksia, tai sitten ehta pummi, joka elää iloiten omista huijarinkyvyistään. Nämä tyypit tunnistan töissä siitä, että vaaditut korvaukset eivät ole missään suhteessa menetyksiin tai vahinkoon nähden, eikä henkilöillä yleensä ole mitään käsitystä tai halua käsittää omaa rooliaan ongelmiin joutumisessaan - kaikki on aina jonkun muun syytä, maailman tai kohtalon tai naapurin.

Positiivari. Joka asiaa löytyy jonkinlainen ratkaisu ja ongelmista kultareuna, kun positiivari pääsee valloilleen. Positiivari voi olla hyvin aikaansaava pulmien ratkomiseen, toisaalta ärsyttävä lässyttäjä muiden ongemissa. Kun on itse juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, viimeisin asia, jota haluaa kuunnella, on positiivarin litania asioita, joita erotilanne opettaa ihmisyydestä, rakkaudesta, itsetuntemuksesta jii än ee. Miksikö tiedän? Koska olen itse positiivari!

En tietenkään aina, kaikkialla ja heti ole positiivinen, vaan kyllä positiivarikin käy läpi raivon, pettymyksen ja huolen aaltoja. Jostain kuitenkin aina kumpuaa se "onneksi ei käynyt pahemmin/kyllä tästä selvitään"- tunne. Esimerkki: jätin vahingossa sormen oven väliin ja tietenkin sattui. Ensimmäinen ajatus oli "onneksi ei osunut kynsivalliin (joka olisi vielä kivuliaampaa)". Positiivari voi olla luonnostaan tai sellaiseksi voi opetella, aktiivisesti pohtimalla, mitä huonosta tilanteesta voi oppia. Toisaalta, positiivari voi joutua opettelemaan hiljaa olemisen jaloa taitoa sekä sympatiseerausta ilman, että yrittää ratkoa toisen ongelmaa pyytämättä. Mistäkö tiedän? Koska taloudessani asuu toinenkin positiivari, "anna kun kerron mitä kannattaisi tehdä"-E. Ha, pata kattilaa luotsaa!

Loppunuottina todettakoon, että todennäköisesti olemme kaikki tilanteesta riippuen vähän jokaista persoonaa ja kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Paitsi marttyyrissa. Jos olet marttyyri, pliis omaksu mikä tahansa muu metodi. T "puhu rehellisesti asioista, älä uhriudu"-life coach.

Sopii esikouluun ja työelämään.

14.4.2018

Muunneltua totuutta eli maassa maan tavalla

Aihe on pyörinyt päässä nyt jonkun aikaa, sekä työtapahtumien että yleisen elon vuoksi. Täällä Wessilässä on nimittäin Suomea huomattavasti yleisempää puhua lööperiä törkeästi valehdella paisutella tai muunnella totuutta. Sen sijaan, että asiaa pidettäisiin ongelmana, sitä pidetään normaalina, jopa odotettavana. Esimerkkejä:

Työtilanteessa älä koskaan sano, että et tiedä jotain tai osaa jotain. Perthissä ei erityisesti arvosteta nöyryyttä tai suomalaisen suorasukaista "en ole tästä varma, mutta otan selvää". Aussilan-urani alkuaikoina olin tiimijohtajan kanssa palaverissa työpaikan ulkopuolella ja asiakasfirman edustaja kysyi minulta jotain spesifiä sähkönmyyntiin liittyen (olin tuolloin energia- ja vesivalvontavirastossa töissä). Vastasin, että minulla ei ole vielä aiheesta tietoa, koska olen tähän saakka tehnyt töitä vain vesipuolella.

Tapaamisen loputtua pomoni veti minut syrjään ja sanoi, "mitä ihmettä vastasit, miksi? Älä ikinä enää sano mitään vastaavaa. Jos et tiedä, esität, että tiedät." Ilmeisesti hän koki nöyryyttävänä, että oli tuonut mukanaan palaveriin jonkun, joka ei esiintynyt huippuasiantuntijana joka asiassa. Vastaavaa ei ole tapahtunut vain tuon yhden kerran ja vain minulle, vaan sekä E:llä että minulla on riittävästi omakohtaista ripitystä/paheksuntaa tällaisen tiimoilta, että osaamme olla möläyttämättä "en tiedä".



Jos joudut riitatilanteeseen, throw your weight around eli esitä, että sinulla on vankempi sauma voittaa kina kuin toisella, vaikkei olisikaan. Käytännössä tämä tarkoittaa "mun isä on vahvempi kuin sun isä" tyyppistä argumentointia, mutta isä korvataan jollain auktoriteetilla, kuten poliisilla, tuomarilla tai oikeusasiamiehellä.

Käsittelemäni valitukset lähes aina sisältävät kommentteja, joissa valittaja on ilmoittanut valituksen kohteelle, että valittaa oikeusasiamiehelle ja vie asian oikeuteen. Nämä kaksi asiaa eivät voi tapahtua yhtä aikaa eli vain yksi väylä on auki per keissi, ja laki sanelee, kumpaa väylää voi missäkin tilanteessa noudattaa. Mutta sitähän eivät peruskansalaiset yleensä tiedä tai jos tietävät, eivät usko valituksen kohteen tietävän. Jos taas valituksen lopputulema ei miellytä, minua uhkaillaan melkein joka viikko oikeuteen haastamisella ja/tai julkisuudella, eli valittaja aikoo soittaa uutisiin/ajankohtaisohjelmaan/dokumentintekijälle, miten oikeusasiamies ei hoida hommiaan koska juuri kyseisen tyypin valitus ei johtanutkaan miljoonakorvauksiin.

Tämä pätee muussakin elämässä. Olen itse joutunut turvautumaan lakiapuun vuosia sitten vaikeassa tilanteessa, jossa break lease eli määräaikaisen vuokrasopimuksen katkaiseminen osoittautui lähestulkoon mahdottomaksi ja minua uhkailtiin n. 9 kuukauden vuokrien maksamisvaatimuksella. Sain tutunkauppana ilmaisen ajan asianajajalle, joka ei juurikaan pystynyt auttamaan ongelmassani, mutta tiputteli sen verran lakitermejä, että sain niistä pätevänkuuloisen sähköpostin leivottua kasaan. Lähetin sähköpostin vuokranantajalle väittäen, että olen hankkinut legal advice eli lainopillista ohjausta asiaan ja se tukee minun argumenttiani; eli minulla on oikeus katkaista vuokrasopimus. Kikka toimi, huoh, ja pääsin irti sopimuksesta.

Siviilioikeusistuinta (Magistrates Court) jota ei käsittääkseni Suomessa ole, käytetään täällä paljon uhkailuun. Sinne onkin helppo viedä asioita kuten velkojen perintää. Jutun avaaminen oikeudessa maksaa $160, euroissa satasen, ja sinne ei saa ottaa mukaan lakimiestä/naista, vaan jokainen edustaa itseään. Näin vältetään huimien oikeudenkäyntikulujen kertyminen. Tuomari tekee päätöksen todistusaineiston ja kuulemisen perusteella ja se on siinä. Yleensä oikeuteen saakka ei tarvitse riidoissa mennä, vaan uhkaa roikotetaan riitatilanteissa (esim vuokranantajan ja vuokralaisen välinen kiista maksuista, kiinteistön ylläpidosta tms) ja katsotaan, kummalla pettää pokka ensin ja myöntyy ratkaisuun ennen tuomarin tapaamista.

Fake it till you make it eli feikkaa kunnes breikkaat. Tämän ohjeen E sai ihan kirjaimellisesti työpaikan koulutuksessa, eli jos et osaa jotain, esität, että osaat, kunnes opit. Kun muutin tänne kaivosbuumin kuumimman aallon harjalla 2011, kaupungissa kiersi tarina, ehkä urbaanilegenda, ehkä tosipohjainen, miten saa töitä isoista kaivosfirmoista.

Kuulemma jonkun eteläafrikkalainen kaverinkaveri oli ilmaantunut johtavan kaivosfirman ala-aulaan väittäen respalle, että hänellä on työhaastattelu. Respa soitti henkilöstöosastolle, josta sanottiin, ettei ko. ihmisellä ole mitään haastattelua. Pyrkyri kuitenkin jotenkin onnistui vakuuttamaan (en muista oliko tekaistun tekstiviestin vai sähköpostin vain minkä avulla) että hänet olisi kutsuttu haastatteluun tai lähetetty sinne rekryfirman toimesta. Henkilöstöosasto suostui tapaamaan miehen ja haastattelemaan tämän ja tyyppi sai kuin saikin lopulta työn. Liekö totta, liekö villiä tarinaa, mutta tämä juttu kiersi suusta suuhun ei suinkaan paheksuntana, vaan henkäisyillä WAU mitä pokkaa, se sietääkin palkita!

Täällä on myös erittäin yleistä paisutella ansioluetteloa näyttämään paremmalta kuin totta onkaan, ja useampi työnantaja on kuulemani mukaan kehottanut alaisiaan värittämään osaamistaan isommaksi ja paremmaksi, koska muuten ei haastattelukutsuja ylennyksiin tai toisiin firmoihin/osastoille heru. On esimerkiksi täysin yleistä (joskaan ei ehkä virallisesti hyväksyttyä) väittää, että on jo kokemusta jostain asiasta, kuten esimiestehtävistä, vaikka olisi vasta muilta kuultuja juttuja ja katsottuja YouTube-videoita kokemuksen tueksi. Varmaankin tästä värittämisestä johtuen töihin ei juuri koskaan palkata pelkästään omien sanomisesti perusteella, vaan työnantaja soittaa aina yhdelle tai kahdelle suosittelijalle varmistaakseen tarujesi todenperäisyyden.

Have a go eli yritä, vaikket mitään mistään tietäisikään. Tämä pätee myös em. suosittelijoihin. Jos olet hyvää pataa suosittelijoiden kanssa, nämä voivat ns talk you up eli kehuvat perusteetta tai ainakin esittävät, että olet huikeampi ihme kuin oletkaan. Ei ole ennenkuulumatonta, että suosittelija ei edes ole se, joka väittää olevansa. Koska Perthissä on paljon vastamuuttaneita, ei meillä kaikilla ole paikallisia suosittelijoita. Siksipä sitäkin tapahtuu, että kaverin tai sukulaisen numero annetaan "ex-työnantajan" numerona ja pahaa-aavistamaton (?) työantaja saa kuulla positiivista puutaheinää joltakulta, joka ei ole edes koskaan palkannut sinua. Ei päde pelkästään vastamuuttaneisiin, vaan paikallisillakin voi olla syynsä, miksi ei halua uuden työnantajan soittavan entiselle pomolle - huonot välit tai äkkinäisesti päättynyt työsuhde päällimmäisinä.

Pari vuotta sitten toinen suosittu tarina kiersi nettiä: siinä radiojuontaja soitti pilapuhelun esittäen olevansa työnhakija ja tarvitsevansa kipeästi suosittelijan, koska ei tunne riittävästi sopivia suosittelijoita. Pilapuhelun kohde lähti välittömästi mukaan juttuun ja pölisi ummetlammet suosituksia "työantajalle" eli toiselle radiojuontajalle, joka soitti hetken päästä. Tämäkään juttu ei herättänyt pätkääkään paheksuntaa valehtelun, huijauksen tms takia, vaan se otsikoitiin ja kiersi tittelillä Radio-show löytää vahingossa Australian parhaan tyypin. Video alla.


En tiedä, miten paljon tätä värittämistä, paisuttelua ja muuntelua tapahtuu ympäri maan ja paljonko on Länsi-Australian Villin Lännen kulttuuria, mutta ainakin asenne totuuteen/kaikkeen on letkeämpi ja summittaisempi kuin Suomessa. Tämä on sekä hyvä että huono juttu. Ketä se nyt vahingoittaa, jos hieman maalailee itsestään parempaa kuvaa? Oppiihan sitä hommissa. Toisaalta, sama maalailu jatkuu kaikkialla ja esimerkiksi asiakaspalvelutilainteissa usein luvataan kuu taivaalta, mutta mitään ei toimiteta ilman jatkuvaa asiasta muistuttelua, ei edes mustavalkoista huonolla resoluutiolla printattua kuun kuvaa.

Huomaan, että seitsemän vuotta tämän meiningin keskellä elämistä on pehmittänyt minut tottumaan siihen ja jopa mukautumaan, koska omatkin työhakemukseni ja työhaastatteluni ovat nykyään aikamoista ameriikan+autokauppias-kamaa (kaikki on parempaa, hienompaa ja mahtavampaa kuin todellisuudessa). Toisaalta, aavistuksen huolettaa kaikissa vaativissa ammateissa olevien kohdalla, että näinköhän näillä on oikeasti hanskat hallussa vai pahasti hukassa.
Että no worries vaan sullekin! :D