27.3.2017

Ulkosuomalainen ja suomenkieli

Parin kuukauden päästä tulee kuusi vuotta ja kuudesosa elämästäni täyteen perthiläisenä. Miten käy suomenkielen ulkosuomalaisen käsittelyssä?

Kirjoitan tätä blogia osittain siksi, että saan käyttää ja verrytellä kieltä. Tapaan suomalaisia Perthissä jotakuinkin kerran kuussa, joskus useamminkin, mutta en kuitenkaan viikoittain. Suomeksi jutustelu ei siis ole kadonnut minnekään. Lisäksi tietenkin juttelen suomeksi perheen kanssa ja viestittelen messengerissä Suomessa asuvien kavereiden kesken. Käytän suomea päivittäin somessa.

Kaikesta tästä huolimatta olen alkanut huomata pientä ontuvuutta suomenpuhumistilanteissa. Joskus oikea sana, sanajärjestys lauseessa tai sanonta ei vain tule oikein, kun mieli tuuttaa englanninkielistä versiota ensin. Ongelma on siis päinvastainen kuin asumisurani alkumetreillä Australiassa. Silloinhan usein tipahdin keskustelun rytmistä, kun en saanut äkkiä käännettyä suomalaista asiaani englanniksi asiaankuuluvaan muotoon. Perthinsuomalaisten kesken saatan heittää jonkun sanan tai sanonnan englanniksi suomen joukkoon, koska se ymmärretään eikä sitä pidetä ”hienosteluna”. Suomensuomalaisten kesken yritän tätä välttää viimeiseen asti, koska siitä helposti tulee tunne ”etkö muka enää äidinkieltäsi osaa, älä viitsi.”

Ajattelen pääasiassa englanniksi kaiken muun paitsi numerot. Ajattelen siis edelleen jonnekin soittaessani, että viisi kuusi nolla neljä, five six zero four sijasta. Siksipä oman numeron antaminen englanniksi saattaa edelleen tökkiä. Esim työnumerossani on sarja 220, jonka voi englanniksi sanoa double two zero. Sanoin sen double zero zero, mikä aiheutti hämminkiä ja hilpeyttä vastaanottajassa – jos kyseessä olisi triplanolla, se sanottaisiin triple zero eikä noin oudosti pätkien.

Toinen yhä onglemia tuottava asia on vokaalien a, e ja i tavaaminen. Kun minulle luetellaan vaikkapa sähköpostiosoite, jossa on kirjaimia ei, ai ja ii, en mitenkään saa vauhdista kiinni, että ne tarkoittavat a, i ja e. Ääntäminen ei vain tartu aivoon. Tämä on äärimmäisen noloa, kun joku yrittää puhelimessa tavata vaikkapa nimeä Aimee ja kirjoitan sen Eimey. Kuulin äskettäin, että tanskalainen kaverini, joka on asunut Perthissä kaksi vuosikymmentä, kamppailee saman dilemman kanssa, edelleen.

Eräs itseäni huvittava aivojeni temppu on, että kesken englanninkielisen mietiskelyn, syöveristä pulpahtaa yksittäinen suomenkielinen sana kuvaamaan, mitä näen, ihan kuin pikkulapsi kommentoimassa ympäristöä. Junassa joka aamu mieleeni pulpahtelee sanoja kuten räikeä, kaunis, oho, hieno, outo kuvaamaan kanssamatkustajien asuvalintoja. Olimme eilen katsomassa Perth Gloryn eli paikallisen jalisjoukkueen peliä puulaakitiimini kanssa ja mieleni halusi huutaa ”painetta kattilaan!” Onko tuo edes mikään oikea sporttisanonta suomeksi? Jotenkin myös ”verta kentälle” tuli mieleen (vaikka inhoan tappeluita ja aggressiivista pelaamista), kylläkin muodossa ”verta pakkiin”. Jestas. On tämä kun saa omia aivojaan lapsenvahtia.

Taivuttelen myös mielessäni suomenkieliset sanonnat uuteen muotoon, joskus tietenkin puhtaasti huvin vuoksi, mutta joskus siksi, etten muista, miten alkuperäinen menee. Konstit on monet, sanoi kissa, kun mummolla hankea aurasi. Englanninkieliset sanonnat kärsivät yhtä lailla. Kyseisessä jalispelissä kuvailin väliajan ohjelmaa kaverille, joka missasi sen vessassakäynnin vuoksi. ”Cheerleaderit tekivät hienoja kottikärryjä”, sanoin, vaikka tarkoitus oli sanoa ”kärrynpyöriä”.

Suomalainen joutuu pakosti oppimaan kohteliaampaa kielenkäyttöä Australiassa kuin mihin suomi luontaisesti taipuu. Kiitos, anteeksi, ole hyvä jne. ovat normaaleja elementtejä missä tahansa keskustelussa, ja esim. työpaikallani aloitetaan puhe ”excuse me,” eli anteeksi, että vaivaan, jos menee kysymään joltain jotain. Itse täräytin vain tyypin nimen puhutteluksi, ennenkuin tajusin, että pehmeämpää laskua vaaditaan.

Suomalainen somekeskustelu on mielestäni vuosien mittaan mennyt rumempaan ja rumempaan suuntaan, mutta myös normaali kanssakäyminen kasvotusten on aika karua, jos englanninkieliseen kommunikointiin vertaa. ”Mitäs sulle?” ei ole käypäinen puhuttelu aussikaupassa. Itseäni onkin jo pidempään mietityttänyt, miksi moni suomalainen kokee kohteliaisuuden ja iloisuuden teeskentelynä: eräs yleisiä valituksen aiheita ulkosuomalaisten ja matkailijoiden kesken on, miksi kaupassa kysytään hymyillen kuulumisia ”how are you”, vaikkeivät ne oikeasti kiinnosta? No siksi, että kanssakäyminen olisi miellyttävämpää ja kohteliaampaa – ne ovat syitä itsessään.

Kirjoittamiseen liittyen, sain seikkailukirjaluonnokseni takaisin editoijalta ja hän sanoi, että tarinan rakenteen rukkauksella ja henkilöhahmojen lujittamisella siitä tulee hyvä, jes. Tämä oli hyvä uutinen, koska pelkäsin hieman, että fiktionkirjoitus- eli luova englantini mahdollisesti on hieman uniikki sekoitus kahden kielen rakenteita ja sanontoja. Nähtävästi ei, ainakaan huonossa mielessä. Tosin suurin ongelmani kuulemma on yliselittäminen, eli liiallinen kuvailu, täytesanat ja varmistuksen varmistus, että lukija varmasti tajuaa missä mennään. Liekö tuota paljonkin tässä blogissa ongelmana? Toivon mukaan ei!
Siellä cheerleaderit pian heittelevät kottikärryjä.

24.3.2017

Uutisvuoto Perth - mitä täällä tapahtuu?

Työnkuvani yksi osa nykyisin on lukea kaikki päivän uutiset: saan uutispalvelusta yhteenvedon kaikesta, mitä tv:ssä, radiossa ja paikallislehdissä uutisoidaan kunakin päivänä. Tämä on toisaalta kiinnostava ja hauskakin työ, toisaalta puuduttava. Ei uskoisi, miten moni uutislähde toistaa samat jutut kuin muutkin, ja hyvällä tuurilla sama juttu on uutisissa monta päivää ilman erityisempiä käänteitä.

WA:n osavaltiovaalien alla näin kaikki uutisoidut puoluekommentit ja vaalilupaukset, ja nehän vaihtelivat laidasta laitaan. Puolue A lupasi lisää laitureita jokivarteen, jotta perheet voivat onkia yhdessä (ja siten vähentää avioeroja ja lasten huostaanottoja, kuulemma. Toiveissa ainakin). Puolue B lupasi lisää eläinsuojia, jotta kotiväkivaltaa pakeneva puoliso tai lapsi voi viedä lemmikin jonnekin turvaan lähtiessään turvattomista kotioloista. (Perthissä ei käsittääkseni ole keskiverto-länsimaata enempää kotiväkivaltaa, mutta luonnollisesti vaalien alla perheiden hyvinvointi on yhtäkkiä arvossaan).

Puolue C lupasi uuden äänestyksen kesäajasta, jota WA:ssa ei siis ole käytössä. Siitä on äänestetty jo ainakin kaksi tai kolme kertaa ja ehdotus on aina torjuttu. WA:laiset eivät halua rukata kellojaan kaksi kertaa vuodessa, siitähän menevät kuulemma lypsylehmätkin sekaisin. Itse mielellään ottaisin kesä- ja talviajan käyttöön, koska talvisin pimeä tulee jo puoli kuudelta – aikainen ilta lyhentää päivän aktiviteetit. Puolue D puolestaan lupasi lopettaa hanaveden fluorauksen: idea, jota itsekin kannatan, mutta lopetin seuraamasta puolue D:tä sen jälkeen, kun he suureen ääneen julistivat, että ainoa oikea vesi tulee pullossa ja kaikki hanavettä juovat ovat muutenkin niin idiootteja, että sietääkin sitä fluoria lipittää. Hmm. Entäs se muoviroska, joka pullopantittomassa maassa kertyy...? Vesijohdot ja kotiin tuleva juomakelpoinen vesi ovat ylipäätään etuuksia, joista sietää pitää kiinni – läheskään joka maassa ei tätä luksusta ole.

Uutisia tänäänkin seuranneena bongasin seuraavat ongelmat, joita ei mielestäni Suomessa ole. Toisaalta, Suomessa on vastaavia kummallisuuksia, joita on vaikea selittää ulkomaalaisille. Kuten fakta, että suomalaisia hukkuu ennätysmäärin tiettynä päivänä vuodesta – puhun sinusta, juhannus.

Taloihin sisään rysähtävät tai jokiin uppoavat autot. Perthissä tapahtuu noin kerran kuussa, että joku humalainen tai muuten ajotaidoton rällääjä kolaroi jonkun omakotitaloon, yleensä tienristeyksessä, kun auto ei kääntynytkään toivotulla tavalla ylinopeudesta johtuen. Täkäläisten omakotitalojen pohjakaava on yllättävän yksioikoinen, eli usein (yksi) makuuhuone on kadulle päin, eteisen vieressä. Siispä pahimmillaan näissä onnettomuuksissa loukkaantuu tai jopa kuolee ihmisiä siihen, että joku ajaa päälle näiden nukkuessa omassa sängyssään. Itse olen vakaasti päättänyt, että jos koskaan ostamme omakotitalon, makkareiden on paras sijaita takapihan puolella.

Vaihtoehtoisesti Perthissä voi ajaa myös jokeen tai kanavaan, samoista syistä kuin edellämainittu. Tänään joku rysäytti laiturilta alas Mandurahissa, kanavakaupunginosassa, jossa omakotitalojen välillä on vesireittejä jokaisen omille veneille.

Katubandiitit. Nämä eivät ole tierosvoja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ihmisiä, jotka rynnistävät kadulta toiselle ”verge collection” eli rojunkierrätysaikaan, mylläten toisten rojukasoja kaaokseen saakka. Perthissä kerätään isompaa jätettä kuten rikkinäisiä huonekaluja ja kodinkoneita kerran tai kaksi vuodessa niin, että ne dumpataan ilmoitettuna päivänä kunkin talon eteen odottamaan jäteautoa. Koska päivä on yleensä arkipäivä, ihmiset alkavat kasaamaan rojujaan ulos jo edeltävänä viikonloppuna.

Mitä pidempään kama lojuu ulkona, sitä todennäköisempää on, että muut saavat idean tulla penkomaan kasaa löytöjen toivossa. Löydöt ja kierrätys sinällään ovat hyvä juttu, mutta moni bandiitti levittelee roskat laatikoista hajalleen, jättäen talon omistajan siivoamaan kiinteistönsä edustan, jopa monta kertaa ennen keräystä. Myös riehakkaat lapset ja teinit ottavat mielellään tavaraa, kuten toimistotuoleja, käyttöön rullaillakseen katua ylös alas, mutta tavarat hylätään leikin loputtua minne sattuu. Ei hyvä.

Kun aikoinaan Perthiin muutin kesäkuussa 2011, silloisessa asuinlähiössä oli meneillään keräyspäivä, josta en tiennyt ennakkoon. Ehdin jo kuvitella, että näinkö sikoja tämä koko kaupunki on, että jätteet vaan dumpataan kodin edustalle ja avot, hyvä on. Näyttää nimittäin karmealta läävältä ja ghetolta ne keräystä edeltävät päivät. Jätteistä puheenollen, asuinkerrostalossamme on ollut ongelmana viime viikot, että ihmiset jättävät roskapusseja lojumaan parkkihalliin (kellariin) siinä toivossa, että siivoja kantaa ne roskikseen katutasoon, siitä huolimatta, että hallissa on kyltti kieltämässä moinen. Millä logiikalla ja etuoikeudella ajatellaan, että on jonkun muun tehtävä kantaa minun roskani minne kuuluu? Tämä ylimielinen tapa ei loppunut, ennenkuin joku avulias naapuri käänsi eng.kielisen kyltin kiinaksi. Sattumaa? Tiedä häntä.

Liukuportaat. Näistä olen aikaisemminkin urputtanut, mutta Perthissä jostain hämmentävästä syystä on liukuportaita jumissa vähän joka paikassa JOKA PÄIVÄ. Asiaa ei niin huomaisi, jos niissä saisi kävellä normaaliin tapaan, mutta ei. Jos liukuportaat eivät liu’u, ne ilmeisesti turvallisuussyistä blokataan välittömästi eli rajataan muoviaidoilla käyttökieltoon. Juokse siinä sitten rautatieasemalla etsimässä toista väylää lähijunalle, joka lähtee minuutin päästä.

Jos liukuportaat liukuvat, niissä ei osata etikettiä. Täällä liikenne on vasemmanpuoleista ja myös liukuportaissa seistään vasemmalla, jättäen oikea laita vapaaksi ohituksiin. Eikö siellä kuitenkin joka viides törötä tattina oikealla laidalla, onnellisesti tajuamatta, että blokkaa kulkuväylän. Yleensä vielä korvanapit korvissa, jotta kohteliaankuuluvat excuse met menevät täysin ohi. Erityisen outo käytös, joka itseäni hämmentää, on kävellä reippaasti puoliväliin saakka liukuportaita, ja sitten parkata portaalle keskelle väylää. Loppuuko niin monelta kunto kesken vai missä mennään?

Kotimurrot. Tässä aihe, joka itseäni aidosti hieman pelottaa. Kun Suomessa tapahtuu murtoja, on yleensä kyseessä mökkimurto tai murtautuminen silloin, kun omistaja on esimerkiksi pidemmällä lomalla. Täällä sen sijaan – paljolti huumeongelman sivuseurauksena – murtomiehet saattavat tunkea sisään väkivalloin ja aseistautuneena. Murtoja ei tapahdu jatkuvasti, mutta riittävän usein silti, että täkäläiset varustautuvat asiaan esimerkiksi hälyttimen ja/tai vahtikoiran hankkimisella sekä järjestämällä talonvahdin (eli esim. jonkun tutun kotiin asumaan) lomien ajaksi.

Kun asuimme paritalossa Carlislen lähiössä ennen nykyiseen asuntoon muuttoa, voin tunnustaa, etten nukkunut erityisen hyvin koko kolmen kuukauden pätkän aikana, jonka siellä vietimme. Carlisle on toisaalta uneliasta eläkeläisseutua, toisaalta sosioekonomiselta asemaltaan keskitasoa alempana, eli potentiaalista huume- ja murtoaluetta. Lähikadulla tapahtuikin väkivaltainen autovarkaus (omistaja uhkailtiin veitsellä sivuun ja auto vietiin nenän edestä) siellä asumisaikanamme. Kerrostalo tuntuu kaikin puolin turvallisemmalta, koska on aika epätodennäköistä, että yksikään murtomies löytäisi juuri meille naapureiden näkemättä. Tsekkasin muuten tämän kirjoitettuani, mikä on asuinalueemme rikollisuusprosentti, ja siellä tapahtuu vain 2% kaikista rikoksista Perthin kaupungin alueella ja todennäköisin rikos on graffiti tai autovarkaus. Eli ei kummoistakaan gangsta-menoa, onneksi.

Toisaalta, hyvä muistaa ja muistuttaa, että uutisten pohjalta maailmasta saa tarpeettoman synkän kuvan. Toki kaikki nämä uutisoidut asiat tapahtuvat, mutta niin tapahtuu miljoona hyvää ja kaunista asiaa maailmanlaajuisesti päivittäin, jotka eivät koskaan pääse uutisiin. Eli autoista, hanavesifluorista ja murtomiehistä huolimatta Perthiin kyllä uskaltaa tulla käymään tai asumaan!
Sitäpaitsi, jos Perthissä alkaa pelottaa, ei täältä pääse äkkiä pois. Eli paras purra hammasta vaan. Kuvassa keskimääräiset lentoajat lähimpiin metropoleihin Australian ulkopuolella. Perth City Snapshot 2016.

12.3.2017

Feikkiuutiset bloggarin näkökulmasta

Tämänkertainen aihe on ajankohtainen sekä maailmanlaajuisesti että minulle henkilökohtaisesti. Feikkiuutiset, väärän tai puolueellisen tiedon levittäminen, rasismi ja pelonlietsonta.

Itse näin bloggarina hämmästelen joka kerta, kun kuulen jonkun tutun kertovan (tai jakavan facebookissa) juttuja, jotka ovat peräisin tositotuus.com - tyyppisesti nimetyiltä "uutissivuilta". Bloggarina tiedän, miten monenlaisia blogialustoja on tarjolla, miten helppoa kenen tahansa on luoda oma sivusto, tehdä siitä aivan uutissivujen näköinen, ja alkaa suoltaa sivuille sisältöä sen kummemmin lähdeviittaamatta tai faktoja tarkistamatta.

Kun minulle sanotaan, että milloin mikäkin salaliittoteoria, muslimijuoni tai ilmastonmuuttumattomuuspropaganda "on totta, netissä oli ja näyttää todelta", en tiedä itkeäkö vai nauraa.

Olisin itse viimeiset kuusi vuotta voinut suoltaa mitä tahansa tuubaa ja valeita Australiasta, ja joku olisi senkin uskonut sillä perusteella, että "no se Anu kertoo omia henkilökohtaisia kokemuksiaan eli varmasti ne on totta". Uutisanalyytikot ja toimittajat puhuvat totuudenjälkeisestä ajasta, jossa totuus ei paina mittarissa, vaan se, miltä jokin uutinen näyttää ja kuulostaa, ja sopiiko se vastaanottajan maailmankuvaan. Jutuista tekee monelle "totta" se, että ne kuulostavat siltä, mitä itse uskoo jo valmiiksi syystä tai toisesta. Näin nämä asiat koetaan.

Jostain syystä vaihtoehtoisia uutisia lukevat ovat vakuuttuneita, että valtamedialla on agenda vääristellä totuutta, mutta bloggareilla ei voi olla mitään muuta agendaa kuin vain puhtaasti kertoa totuus.

Miksi olisi näin? Itse bloggarina tunnistan, että tavoitteitani ovat a) kertoa oma henkilökohtainen totuuteni siitä, miten asiat koen ja mitä elämässäni tapahtuu, mutta b) tunnistan myös, että tekstini ovat tietystä näkökulmasta, jota värittää persoonani, arvomaailmani ja valintani siitä, mistä haluan puhua. Eli jokainen meistä puhuu AINA jostain tietystä näkökulmasta ja arvoasetelmasta lähtöisin. Pahimmillaan vaihtoehtouutisbloggareilla on agenda, joko rahalla tai muilla sidoksilla ostettu, jossa muiden maailmankuvaa halutaan muuttaa rajusti ja huonompaan suuntaan - esimerkiksi syrjivämmäksi ja pelokkaammaksi.

Filosofian opiskelijana eräs viimeaikainen lause hyvästä elämästä ja hyvästä ihmisyydestä on leimautunut mieleeni:

Eettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaishyvinvointia, ja epäeettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaispahoinvointia. 

Simppeliä. Jos blogiteksti tai "uutinen" pyrkii jonkin ihmisen tai ihmisryhmän maineen mustaamiseen tai ihmisarvon alentamiseen, ei olla kovin eettisillä vesillä. Ammattitoimittajia sitovat eettisen tiedonvälityksen säännöt, eli heillä on kovempi motiivi ammattilaisuutensa säilyttääkseen raportoida vain sellaista, mille on oikeaa todistusaineistoa kuvitellun tai paisutellun sijasta. Huom. tämä ei tarkoita, etteikö väärinkäytöksistä tai rikoksista pitäisi uutisoida. Tietenkin pitää. Ero on siinä, miten uutisoi, ja mitä johtopäätöksiä vetää. Pidetäänkö kaikkia norjalaisia nykyään terroristeina Breivikin hulluuden takia?

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, eli yleistäminen, lokerointi ja rasismi. Onko oikein vai väärin niputtaa ihmisryhmät samanlaisiksi, jotta maailmaa on helpompi hahmottaa ja käsitellä? Näinhän kaikki teemme jossain määrin - suomalaiset ajattelevat olevansa tietynlaisia ja kun kaksi suomalaista juttelee suomalaisuudesta, sieltä löytyy yhteneviä oletuksia (vaikkakin myös eriäviä). Jos suomalaiset voidaan niputtaa yhdeksi porukaksi, miksei sitten somalit, muslimit, saksalaiset ja kaikki?

Täällä Australiassa kun aloittaa työt julkissektorilla toimistotehtävissä, ensimmäisellä viikolla täytyy tehdä kaksi kulttuuriaiheista perehdytystä: aboriginaalikulttuurin perustietous, ja monikulttuurisuuden perustietous. Ideana on, että koska maa on monikulttuurinen ja sisältää alkuperäisväestöä, kaikkien tulee tietää jotain siitä, miten tällaisessa maassa eletään sivistyneesti ja rauhanomaisesti yhdessä.

Koulutuksissa kerrotaan mielestäni fiksusti, että yleistäminen sinällään ei ole väärin (esim. ajatus, että suomalaiset tykkäävät saunoa, on yleistämistä, muttei pahanlaatuista sellaista). Siinä vaiheessa, kun yleistys tehdään ajatuksella "sinun tapasi ovat väärin, joten olet huonompi tai arvottomampi ihminen kuin minä, sinulla ei ole tai tulisi olla samoja oikeuksia kuin minulla", ollaan heilahdettu pahasti rasismin puolelle. Rasismia puolestaan ei toimiva yhteiskunta voi sietää, koska se johtaa syrjintään, väkivaltaan ja sitä kautta katkeruuteen ja koston kierteeseen.

Länsi-Australiassa käytiin eilen osavaltiovaalit ja ennakko-Jytky-hypestä huolimatta Aussilan Persut, Pauline Hanson- nimisen poliitikon One Nation (Yksi Kansa) puolue ei saanut yhtään paikkaa 59:stä alahuoneeseen, ja saattaa saada vain yhden paikan 36:sta ylähuoneeseen. Länsi-Australia ei välttämättä ole monessa mielessä mikään edistyksen mekka, mutta avoimesti rasistisen One Nationin vaalitappio osoittaa, että edes me Australian mittakaavassa hieman takapajuiset länkkärit emme usko hajottavaan, syrjivään ja pelkoa lietsovaan politiikkaan.

Luen nykyään työkseni raportteja ihmisoikeuksista, Australian elintasosta ja hyvinvoinnin kokemuksesta. Australia on monella mittarilla todella onnistunut valtio, mutta se ei syntynyt yhdessä yössä eikä täydellisenä. Nyky-Suomesta nyky-Australian erottaa assimilaatiopolitiikan eri yhdenmukaistamisen vaatimuksen lopettaminen. "Maassa maan tavalla" oli Australian virallinen linja 1950-luvulle asti, tarkoittaen valkoisen anglokulttuurin omaksumista: se oli pakollista myös aboriginaaleille, johtaen syrjintään ja raakoihinkin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Nykyään maan virallinen linja on fair go for all, reilu peli kaikille, kaikki omalla tavallaan, mutta lakeja noudattaen. Yhdenmukaistamisen sijasta eri kulttuuri-identiteettejä tuetaan - esimerkiksi Perthissä on pantu viime aikoina paljon rahaa China Townin eli kiinalaiskorttelien kunnostamiseen, ja paikallinen Veikkaus eli Lotterywest tukee apurahoin eri kulttuurien omaa toimintaa ja yhteisöllistämistä, kuten Suomi-koulua.

Täys-onnela ei silti tämäkään ole. Raporttien mukaan maahanmuuttajanuoret Australiassa kärsivät muita useammin masennuksesta; ja aboriginaalinuorista ja homoseksuaalinuorista jopa 25-50% yrittää itsemurhaa, koska he kokevat, etteivät kuulu joukkoon eikä heitä hyväksytä. Niinkin nuorten kuin 8-9-vuotiaiden syrjimiskokemuksia lukiessa miettii väkisinkin, että miksi, miksi on oltava näin. Joukosta pois jättäminen on pahimpia asioita, joita ihmiselle voi tehdä psykologisena kidutuksena.

Siksi minulla ei riitä mitään ymmärrystä feikkiuutisia tai arvomaailmoja (äärioikeisto, puhun sinulle) kohtaan, jotka pyrkivät lisäämään kahtiajakoa ja pelon lietsomaa juopaa ihmisryhmien välille.

Feikkiuutiset ovat toisaalta muuttaneet ainakin yhden ihmisen elämän - minun. Taas maanaintaina uuteen työhöni sisukkaalla ajatuksella not on my watch. Ei syrjintää, jos minusta riippuu.

Auttaisikohan tällainen "ei totta" - nappi Facebookissa? Toisaalta, sitä varmaan käytettäisiin väärin... ikään kuin totuus olisi huutoäänestys.

6.3.2017

Lumisokeus, raivonaapuri, iltatee ja merimetsot

Rakas päiväkirja,

Perthin helteet (+37 monta päivää putkeen) ovat pitäneet tehokkaasti sisätiloissa ilmastoinnin alla. Perinteisestihän perthiläiset vaeltavat ostoskeskuksiin tuulettumaan kesäkuumalla, koska siellä laulaa aina ilmastointi ja tiloissa oleskelu on ilmaista, ellei sorru heräteostoksiin. On toisaalta täysin päivänselvää ja toisaalta ironista, että Australiassa voi joutua samalla lailla sään saartamaksi kuin Suomessa - ei sielläkään huvita ulkoilla -30 pakkasilla.

Ei tosin passaa valittaa kuumasta, koska pian täällä taas käännytään syksyn suuntaan ja toukokuuhun mennessä säätilat muuttuvat viileänsateisiksi. Maaliskuun lopussa alkava syksy ja  syyskuun lopussa alkava kevät ovat lempiaikojani Perthissä, ja pian saakin nauttia passeleista +20-30 asteista parin kuukauden ajan.

Viikonloppuna yritimme aktivoitua moneenkin puuhaan, mutta ne tuli suoritettua nopeammin kuin oli aie, kuumuuden vuoksi. Loppuaika on mennyt em. ilmastoinnin alla löhöten.

Lauantaina kävimme pyörähtämässä Cottesloen rannalla, missä avautui vuosittainen Sculpure by the Sea - ulkotaidenäyttely. Tykkään ideasta ja käyn katsomassa veistokset joka vuosi. Tänä vuonna ei harmi kyllä oikein mikään tehnyt erityisvaikutusta, vaan tuli varman päälle pelattu olo. Oli muovipulloista tehty teos kommenttina merten roskaantumiselle - sellainen on esillä joka vuosi. Oli useampia merellisiä eli aaltojen liikettä imitoivia metalli- ja kiviveistoksia. Niitäkin on joka vuosi. Oli langalla rajattuja alueita "pohtimassa tilan, ulottuvuuden, massan ja kolmiuloitteisuuden rajoja" - sori, ei kovin uutta. Oli metallilangasta virkattuja palloja -  hienoja, muttei uutta. Oli pari humoristisempaa työtä kuten kirkkaanpunainen muovilonkerosolmu - ihan ok sekin, muttei pysäyttävä.

Olisin toivonut ainakin suurempaa kokoluokkaa, sillä isossa mittakaavassa eli monta sataa metriä pitkällä rannalla, aavan meren äärellä, toimisi todella hyvin jokin jättimäinen teos metri kertaa metri - kokoisten sijasta.

Rantsussa aika tuhlaantui a) E:n etsimiseen ja b) polttavan auringon pakoilemiseen. E lähti uimaan, kun minä hoidin asioita, ja eihän häntä rannan ihmismassasta löytynyt sitten mitenkään, vaikka rantakaistale tapaamiseen oli sovittuna. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen sain itse soiton "missä olet?" Mies oli uinut ja odotellut minua vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä, mistä jatkuvasti ramppasin ohi.

Palan herkästi ja olen siksi aikarajoitteinen rannalla olija, aurinkorasvapanssarista huolimatta. Ongelma ei ole pelkästään iho. Suomalaisenvaaleat silmät (vihreät) eivät meinaa kestää auringon pommitusta suojaavan pigmenttikerroksen (ruskea) puuttuessa. Minulle iskee helposti orastava lumisokeus veden tai vaalean hiekan äärellä, polaroiduista ja tummimmista mahdollisista aurinkolaseista huolimatta. Tunti keskipäivän auringossa rannalla teettää helposti pariksi tunniksi olon, että silmät vuotavat ja kirvelevät, ei meinaa nähdä, eikä pysty katsomaan mitään kirkasta. Eli jouduimme pakenemaan kotiin suljettujen verhojen taakse.

Seuraavana iltana teimme kuukauden hyvän teon, eli lähdimme jakamaan Vihreiden vaalimainoksia ensi lauantain osavaltiovaaleja silmälläpitäen. Sain suostuteltua E:n mukaan, koska 500:n lippusen jakaminen rivarialueella yksin veisi tunteja. Homma alkoi aluksi hauskasti, sillä jo pelkkä postilaatikoiden bongaaminen on oma harrastuksensa. Postiluukku voi olla piilotettu mihin vain: muuriin, aidantolppaan, aidan taakse, oveen tai koriste-esineeseen. Täällä ei yhtään_kellään ole standardimuovisia ämpärinvärisiä postilaatikoita rivissä, toistensa klooneina. Harmillisesti ei sattunut kännykkä mukaan, joten en saanut kuvia näistä salalaatikoista.

Siinä vaiheessa, kun tajusimme, että vähintään joka toisessa luukussa lukee "ei roskapostia", tunnelma lähti hieman vajenemaan. Teimme päätöksen, että vaalimainos ei ole perinteistä roskapostia, vaan valistusta, joten lippunen joka luukkuun vain. E sai tästä tuta kunniansa, koska eräällä sivukadulla äkääntynyt naapuri kävi lähes raiveliin kiinni: "ei roskapostia, etkö osaa poika prkle lukea!!"

Loppujen 250:n flaijerin jakaminen järkytyksen ja ärtymyksen sekaisessa hiljaisuudessa olikin sitten vähemmän hauskaa. E ei ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät sulattamaan tai ohittamaan epäreiluina kokemansa haukut, ja häntä kaiveli pahasti se, että itse yrittää tehdä hyvää ja siitä saa lähes turpiinsa. En edes ehdottanut, että hakisin lisää esitteitä vaalipäälliköltä tänään jaettavaksi. Tuskin sekään Vihreitä auttaa, että roskapostiin suuttuneet kansalaiset jättävät äänestämättä heitä tämän törkeän rikkomuksen vuoksi...

Tämän päivän operaationa oli palauttaa ja lainata lisää kirjoja UWA:lta, University of Western Australia´lta. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että minulla on ulkomaalaisena tohtoriopiskelijana oikeus käyttää heidän kirjastoaan peräti maksutta. Olen siis tähän saakka ostanut tarvitsemani kirjat Book Depository-nettikaupasta ja printannut artikkelit netistä. Eli olen saanut luettua ehkä puolet siitä materiaalista, mitä tarvitsisin asialliseen väikkäriin. Mietinkin, että pitäisikö näin hitaalle sytytykselle edes myöntää tohtorinarvoa.

Toisaalta, mikään sprinttikisa väikkäri ei ole vaan maraton, suorastaan ultramaraton. Tavoitteenani on valmistua parin vuoden sisällä. Ohjaajani toppuuttelee - hänen mukaansa tärkeintä on hyvä tutkimus, ei kiirehtiminen. No hyvä, mutta jossain vaiheessa elämää varmaan motivaatio loppuu henkilökohtaiseen Iisakin kirkkooni, eli paras vaan vääntää jokin deadline mielessä.

Tänään mietin, että yhtä suomalaista traditiota todella kaipaan ja se on iltatee kaverin luona, tai iltakävely kaverin kanssa.

Kumpikaan ei näytä olevan erityisesti aussien suosiossa, tai sitten en vain ole tavannut iltapainotteista sosialiseeraamista harrastavia ihmisiä. Yleensä aussit tapaavat päiväsaikaan kahvien, brunssin tai lounaan merkeissä, tai sitten ravintolassa illallisella tai drinkeillä. Kotiin ei mitenkään jatkuvasti kutsuta, paitsi grillaamaan, yleensä isommalla porukalla.

Illan rupatteluhetki teen ja korvapuustin äärellä on asia, joka vuosia sitten taakse jääneenä opiskeluaikojen harrastuksena parhaiden tyttökavereiden kesken tuntuu kultaisen nostalgiselta ja jopa haikealta. Jos kukaan Perthissä kaipaa teetä ja sympatiaa, täältä löytyy seuraa :)

Kuvituksena jokapäiväisiä kohtaamisia eli läheisen lintulammen asukkaita. Merimetsoja, sorsia ja iibiksiä.






Iibis, Egyptistä tuttu viisauden ja kirjoitustaidon toteemilintu.

4.3.2017

Perthin kummat, osa liukuportaat, papukaijat ja kerrostalot

Jälleen lista hajahuomioita Perthin arjesta.

1) Perthiläiset liukuportaat ovat ihmeen heppoista tekoa, sillä keskustassa on jatkuvasti joku portaikko jumissa ja käyttökiellossa. Portaita on rautatieasemalla ja keskustan monissa kauppakeskuksissa. Jostain syystä portaisiin ei saa mennä, jos ne eivät toimi eli liu´u, vaan ne on kokonaan blokattu tietyömailta tutuilla muoviaidoilla. Etsi siinä sitten vaihtoehtoista reittiä ylös tai alas. Twitteristä löytyy tili nimeltään Perth Escalators are Broken, jossa hämmästellään viikoittain rikkinäisiä portaita. Eivät muuten ole Koneen tekemiä.

2) Jos Suomessa tuskaillaan aika ajoin tuhoeläinten kuten taimikoita syövien hirvien tai jänisten vuoksi, täälläpäin samaa tuskailua tuottavat papukaijat. Millaista näverrystä ja tuhoa saa koukkunokalla aikaan, on ihan uskomatonta seurattavaa. Seuraan työkseni uutisia joka päivä ja nyt viikon ajan on puheenaiheena ollut Geraldtonin corella-ongelma, eli maakuntakaupungin valkoiset kakadut. Niitä on siis yksiselitteisesti liikaa, jotta puut, nurmet ja istutukset pysyisivät kunnossa.

Jostain syystä valkoiset kakadut rakastavat puiden tuhoamista, eli ne nokkivat oksia irti niitä syömättä. Varmaan siinä joku lehti tai hedelmä menee suuhunkin asti, mutta enimmäkseen se näyttää olevan joko leikkiä tai reviirinmerkkausta. Tästähän ei keskivertokunta tai -kuntalainen tykkää, kun vero- tai omat rahat valuvat uusien puuntaimien ostoon.

3) Olen monta vuotta vastustanut kommentteja siitä, miten perthiläinen rakentaminen on huterampaa tekoa kuin suomalainen. Minua lähtökohtaisesti ärsyttää ajatus, että jokin muunmaalainen on automaattisesti huonompaa - näin siis olen ko. kommentit tulkinnut. Mutta ei. Kyllä on viimein härkäpäisimmänkin myönnettävä, että samaa kuraa ei Suomessa päästettäisi valvonnasta läpi. Esimerkkejä omasta kerrostalosta naapureilta ja taloyhtiön kokouksessa kuultuna:

Rakennus valmistui elokuussa 2015, eli tässä ei olla asuttu vielä kahtakaan vuotta. Meillä tippuu keittiönkaappien ovet saranoiltaan, koska ruuvit eivät pure lastulevyyn tai reiät oli porattu liian suuriksi. Luulimme tätä ongelmaksi, mutta ei, kun naapureihin vertaa.

Yhdellä naapurilla on ongelma, ettei makuuhuoneessa voi nukkua tärinän takia. Seinän taakse on ilman mitään äänieristyksiä asennettu jokin rakennuksen isoista kojeista, olisiko ilmanvaihtoon tai hissiin liittyvä moottori. Siellä se hurisee seinään kiinni asennettuna yötä päivää, aiheuttaen sellaista resonointia että oksat pois. Toisilla naapureilla ei ensin tullut vettä ja toisilla sähköä, kun oli unohtunut asentaa jotkut piuhan- ja putkenpätkät paikalleen.

Kaikkien uunit asennettiin kahteen kertaan, koska ensiasennuksessa oli käytetty vääränlaista johtoa, joka oli tulipaloriski. Asian huomasin minä (uuni pönötti kolosestaan ulkona eikä mennyt puskemalla paikalleen, vedimme sen ulos ja takaa paljastui köyhän miehen johtohässäkkä), hälytin sähköasentaja-lankomiehen paikalle. Lankomies varmisti epäilykseni, ja valokuvien höystämästä valituksestani johtuen koko talon uuniasennukset uusittiin. Eikä tämä vielä mitään.

Yksiltä naapureilta hajosi ilmastointi, alle kaksi vuotta asennuksesta, mutta valmistaja kieltäytyy korvaamasta tai uusimasta, koska naapureilla ei ole takuukuittia hallussaan. Takuukuitti on rakennuttajalla ehkä jossain, ei se tullut kaupan mukana - kaikki saimme vain käyttöohjeet. Rakennuttajaa ei tietenkään saa kiinni mistään: hän katosi kuin pieru saharaan siinä vaiheessa, kun kaikki pienet ja isot virheet rakennuksessa alkoivat paljastua.

Kirsikkana kakun päällä yhdeltä naapurilta tippui kuivausrumpu seinästä pesukoneen päälle, hajottaen kummatkin. Täällä on normitapa kiinnittää kuivausrumpu katonrajaan, eli se ei seiso minkään telineen tai tuen päällä. Kuivausrumpu tuli asunnon mukana. Nyt pienellä kauhulla katselen omaa kuivausrumpuamme - kauankohan tuo tuolla pysyy? [puunkoputus]

Naapurikerrostalo, melko uusi sekin, on parhaillaan korjauksen alla, koska seinästä uhkaavat tippua rappaukset ja betoniseinät ylipäätään näyttävät halkeilevan. Varmasti raju lämpölaajeneminen on ongelma täällä, kun lämpötilat helpostikin muuttuvat 20 astetta suuntaan tai toiseen päivässä (+20-> +40). Hivenen hirvittää - ei ehkä tämänhetkisen asunnon suhteen, sen verran latoivat rautaa rakenteisiin, ettei tämä tästä romahda - mutta mitä sitä uskaltaa jatkossa ostaa, jos tästä muuttaa?

4) Joukkoon upotakseen on äärimmäisen tärkeää olla menossa mukana, eli esim. työpaikan sosiaalisiin tapaamisiin on syytä rohkaistua mukaan. Kun edellisessä työpaikassani aloitin elokuussa 2011, olin niin vastatullut, etten juuri yrittänyt tutustua kehenkään, koska a) podin vielä kulttuurishokkia ja b) ajattelin, että tämä nyt on tällainen alkuportaan vaihe ja etenen tästä pian jonnekin muualle. Siinä vaiheessa kun ei ollut vielä tiedossa, jäisinkö ylipäätään Perthiin, ja kuvittelin hakeutuvani pian takaisin silloiselle omalle alalle eli kulttuurin ja kaupunkisuunnittelun pariin. Tutustumiseen meni hyvinkin vuosi, koska en itse suunnattomasti panostanut löytääkseni kavereita kollegoiden joukosta.

Nyt uudessa työssä aloitettuani on tunnelma aivan eri. Tajuan nyt, että mitä nopeammin tutustun ja kaverustun, sitä helpompaa kaikille työn sujuvuuden kannalta. Aussit eivät jaa elämää vapaa-aikaan ja työhön tai työrooliin samalla lailla kuin mielestäni monet suomalaiset tekevät, vaan usein kollegat ovat ne vapaa-ajan kaverit. Vähintäänkin töissä tulisi olla social and personable eli sosiaalinen ja mukava, helposti lähestyttävä tiimipelaaja.

Networking eli verkostoituminen on olennainen osa monen uraa, ja työpaikat usein löytyvät ja saadaan verkoston kautta. Uudelle tulijalle tämä tuntuu epäreilulta, mutta näin useamman vuoden kokemuksella ideassa onkin järkeä. On yksinkertaisesti helpompaa, jos työkaverit tuntee ennestään, ja tietää, että uusien tiimiläisten kanssa tulee toimeen. Sokkovalinnoista, joita julkissektori yrittää toteuttaa lain vaatimissa puitteissa, seuraa välillä aikamoisia hit and miss - tapauksia, kuten tyyppejä, jotka skarppaavat haastattelun läpi, mutteivät vakituisen viran saatuaan pane tikkua ristiin työnsä eteen, jättäen kaiken työkavereille. On nähty läheltä tätä.

Itsekin sain juuri työpaikkatarjouksen verkoston kautta, tietenkin heti sen jälkeen, kun aloitin uudessa työssä! No, hyvä tietää, että olisi varavarjo tarjolla, jos tämä ei lähdekään liitoon. Tiivistäen, vinkki kaikille uusille tulijoille: ole niin sosiaalinen kuin pystyt, ei vain muiden suomalaisten kesken, vaan kaikkien. Mene mukaan harrastustoimintaan, vapaaehtoistyöhön, työpaikan ja puolison työpaikan sosiaalisiin piireihin jne.

Olenkin tässä kolmen viikon mittaan ottanut osaa kaksille työpaikkadrinksuille, joita yleisesti perjantaisin järjestetään sekä täällä että Kanadassa, olen oppinut. Eli joko kokoonnutaan työpaikalle lasillisen ääreen henkilökunnan keittiöön, tai mennään yhdessä ulos syömään/juomaan parit/kumpaakin. Sain myös ensimmäisen lounaskutsun sähköpostitse kollegalta viime viikolla, ja elegantisti vastasin, että tämä taisi tulla minulle vahingossa - en siis uskonut, että minua kutsuttaisiin mukaan porukkalounaalle näin äkkiä. Daa, kämmi, koska vastauksella viestitin, että en itse ajatellut kutsujan olevan niin läheinen kuin hän ajatteli olevansa minulle... ja kutsu oli toden totta minulle.

Asia selvisi, menin mukaan, oli hauskaa :)

Alla perthiläisiä katunäkymiä kuvitukseksi.

Kas näin suojellaan rakennusperintöä. Aavistuksen ahdasta. 

Penkit jalkakäytävälle päin jalankulkijoiden ihmettelyyn. Hiljainen hetki sattui kuvattavaksi.

Perthissä suosittu ja yleinen viihdykemuoto, ulkoilma-elokuvateatteri. 

2.3.2017

Ihmisoikeustaistelijaksi puolivahingossa

Takana on pian kolmas viikko uudessa työssä. Ehdin viettää edellisessä paikassa lähemmäs kuusi vuotta, joten olin aivan autuaasti unohtanut, miten vaivalloista uuden työn aloitus voi olla. En sinällään pelkää muutoksia, vaan suhtaudun niihin avoimella innokkuudella, mutta se aivotyön ja henkisen panoksen määrä, joka oppimiseen menee, on yllättänyt. Hyvä että jaksan töiden jälkeen pysyä hereillä iltakahdeksaan - mieli selvästi huutaa lepoa ja asioiden "arkistointiaikaa".

Näenkin kaikenlaisia "rakentavia" unia, kuten esim. olen matkalla sisäkiipeilykilpailuun maailman suurimmalla kiipeilytelineellä (joo, siis sellainen lasten leikkikentällä oleva). Näen telineen stadionin keskellä ja kanssakilpailijat harjoittelemassa. Minulla on kiipeilykengät ja kaikki itseluottamus menestykseen, mutten löydä stadionilta ovea tai käytävää, joka veisi telineelle! Ei vaadi einsteiniä tajuamaan, että alitajunta tekee töitä ymmärtääkseen: käytännössä minulla on kaikki osatekijät ja taidot, joita uudessa työssä tarvitaan, mutten tiedä, mistä ja miten aloittaa tehokkaimmin ja hyödyllisimmin.

Uusi työpaikkani on (osavaltion) Eduskunnan Oikeusasiamiehen toimisto ja työnimikkeeni on Senior Research and Project Officer eli olisikohan ylempi tutkija ja projektivirkailija. Odotusteni vastaisesti Oikeusasiamies ei pelkästään käsittele valituksia julkissektorin toimijoista (potilaat tai asiakkaat voivat valittaa esim. sairaaloista, kouluista, kunnanvirastoista jne.), vaan myös aktiivisesti tutkii asioita. Esimerkiksi, asiamies on julkaissut raportit siitä, miten julkissektori voisi paremmin ehkäistä kotiväkivaltaa ja kätkytkuolemia. Lisäksi he tekevät yllättävän paljon "outreach"-toimintaa eli valistusta, tarkoittaen, että työntekijät kiertävät eri tahoilla puhumassa Oikeusasiamiehen toiminnasta ja kaikkien oikeuksista.

Suurimpana yllätyksenä - pelkästään positiivisena - on tullut oikeusasiamiehen ihmisoikeusrooli. WA:ssa ei ole erillistä ihmisoikeus- tai vähemmistöjen oikeus-asiamiestä, joten se rooli on Oikeusasiamiehellä. Toimistomme pääpamppu kiertää sekä osavaltiota että kansainvälisesti osallistumassa tilaisuuksiin, joissa voi opettaa tai oppia ihmisoikeusasioista. Esimerkki: Australia tekee yhteistyötä Indonesian kanssa, jotta Indonesian lait ja toimet täyttäisivät kv- ihmisoikeusstandardit.

Koska työssäni törmään potentiaalisesti hyvinkin arkaluontoiseen ja yksityisyydensuojan alaiseen materiaaliin (esim. kotiväkivallan tai lasten kuolemien johdosta), minun piti heti ensi töikseni vannoa vaitiolovala. En siis saa puhua työn yksityiskohdista saati keisseistä mitään, missään, koskaan - paitsi sen verran, mitä toimisto on julkistanut omissa raporteissaan.

Mietinkin tuon valan vuoksi, että paljonko voin kertoa työnkuvastani. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mitä työpaikkailmoituksessa on julkistettu, on vapaata riistaa.

Ihmisoikeusteeman mukaisesti Oikeusasiamies pyrkii rohkaisemaan haavoittuvassa tai vaikeassa asemassa olevia tuomaan huolensa/valituksensa kuulluksi.

Eräs haavoittuva ryhmä ovat lapset ja nuoret, koska he eivät yleensä uskalla soitella valtion virastoihin valittaakseen esim. sijoituskodista lastensuojelutapauksessa, tai koulusta koulukiusaamistapauksessa. Erityisen haavoittuvia ryhmiä lasten ja nuorten keskuudessa ovat Aboriginaalit, monikulttuuriset/maahanmuuttajat sekä LGBTI-nuoret eli homo- ja trans-nuoret, koska he usein kohtaavat syrjintää, kiusaamista ja siten mielenterveysongelmia.

Minun kontollani on suunnitella, miten kaikki nämä lapset ja nuoret tavoitetaan, ja sitten mennä fyysisesti paikan päälle puhumaan - sekä lapsille ja nuorille, että lasten kanssa työskenteleville aikuisille, esim. opettajille, nuoriso-ohjaajille, järjestötyöntekijöille ja lastensuojeluviranomaisille.

Työpaikkailmoituksessa puhuttiin projekteista ja outreach-toiminnasta, mutta projektin laajuus ja tärkeys on kyllä saanut innostumaan tästä uudesta pestistä!

Tavatessani blogini lukijoita täällä Perthissä minulle on usein sanottu, että "et vissiin tykkää työstäsi", entisessä työssä ollessani. Siinä oli sekä  hyvät että huonot puolensa, mutta ilmeisesti olen kirjoittanut siitä vain silloin, kun on jurppinut tai tylsistyttänyt! Toki tämä uusi työ avautuu tulevien kuukausien mittaan, mutta ensimmäisten kolmen viikon vaikutelmat ovat todella hyvät sen suhteen, miten mielekästä ja sisältörikasta hommaa on tiedossa.

En siis hakiessani työtä tiennyt alan koko laajuutta, saati oman tehtäväni koko laajuutta. Olen jo pidempään haikaillut työtä esim. hyväntekeväisyysjärjestössä nuorten hyväksi (auttaakseni esim. masennuksesta, kiusaamisesta tai yksinäisyydestä kärsiviä), ja näin tuo toive toteutti itsensä hieman eri paketissa. Amnestyn ja kavereiden pitkäaikaisena tukijana tämä käänne osoittaa, että elämässä saattaa saada kuusi oikein lotossa, kun ei edes tiennyt lottoavansa. (Varaan seitsemän oikein sille multimiljoonapotille, jonka toivottavasti vielä joskus voitan :D )

Kuva Suomen Eduskunnan Oikeusasiamiehen sivuilta. Sama pesti.

11.2.2017

Wannabe-kirjoittajan arki

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa ihan arkielämästä: mitä tänne kuuluu, mitä teen, millaista on. Arjesta kirjoittaminen on uutena ulkosuomalaisena jännittävämpää, koska huomio kiinnittyy eroavaisuuksiin ja ihmettelyyn, mutta ehkä tällainen normalisoitunutkin arki voi olla kiinnostavaa - jääpähän päiväkirjamerkintä, mitä tapahtui helmikuun toisella viikolla 2017.

Aussit eivät muuten käytä viikkonumerointia kalenterissa, mikä on hämmästyttävää. Olisihan huikeasti tehokkaampaa sanoa, että viikolla 8, kuin viikolla, joka alkaa xx:s päivä sitä kuuta. Täällä ei myöskään tietääkseni ole lomakausia samassa mielessä kuin Suomessa, eli talviloman ja kesäloman voi pitää milloin lystää ja työnantajalle käy, ainakin julkissektorilla. Koulujen lomat tietenkin ovat rytmitetyt ja ne usein sanelevat perheellisten loma-ajankohtaa.

Asiaan. Heti kerrottuani arkiviikosta selviää, että tämä viikko ei ehkä ole edustava otos arjesta, koska olin vapaalla tai pikemminkin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömänä. Irtisanoutuminen edellisestä työstä astui voimaan viime perjantaina ja uusi työ alkaa ensi maanantaina. Koska uusi vakityö on putkessa, ei työttömyys ollut ongelma vaan onnenaihe. Paitsi että. Selvisi viimeisenä työpäivänä, että tietty julkissektorin etuus, long service leave eli pitkän palveluksen vapaa (LSL) saattaa osaltani olla menetetty etu, koska kahden työsuhteen väliin jäi viikon katkos.

Osavaltion työntekijät saavat joka seitsemäs vuosi 3kk vapaata täydellä palkalla tai 6kk vapaata puolella palkalla, itselleni LSL lankeaa kahden vuoden päästä. Nyt sain siis kuulla, että laskuri alkaa ehkä alusta, koska toivoton HR ei ollut älynnyt ohjeistaa minua tuosta katkoksesta. Siinä sitten itku kurkussa sekä minä, HR, osaston esimies ja uuden työpaikan HR syynäämme julkissektorin työehtosopimusta, joka sanoo: kahden palveluksen väliin sallitaan yksi työviikko väliä. No, HR lukee sitä niin, että kun työni loppuu perjantaina klo 16.30, minun tulisi aloittaa uudessa työssä ensi perjantaina 16.30 eikä vasta maanantaina. Ai helperjes kun fiksu tulkinta!! Tästä tulkinnasta emme päässeet yli eikä ympäri, vaikka minä ja pomo olimme sitä mieltä, että no ei voi tarkoittaa, kun HR ja uuden työpaikan HR olivat vakuuttuneita, että kyllä tarkoittaa.

Lopulta asia ratkesi, kun uusi HR vei asian uuden työpaikan toimitusjohtajalle, joka totesi, että laki sallii pienen jouston ja lopettakaa se panikointi: LSL ei jää rannalle ruikuttamaan vaan seuraa mukanani uuteen työhön. Huhhuhhei. Läksiäisdrinkit jo uhkasivat mennä kuoharilasiin itkemiseksi, mutta onneksi ei!

Tällä viikolla tapahtui muitakin muutoksia. Yhtä olen miettinyt jo kauan, mutten addiktioltani ole pystynyt asiaa muuttamaan. Nimittäin kahvinjuonti. Olen jo pitkään kärvistellyt vatsavaivojen ja iho-ongelmien kanssa: käsistä kuivuu nahka sellaista tahtia, että jos en kanna käsivoideputkiloa mukana kaikkialle, olen pian kuin suomuja karistava lisko. Maitoproteiiniallergiani ei auta asiaa ihottumineen, mutta se pysyy poissa maitoa välttämällä (ei ole muuten aina helppoa piilomaidon kanssa eikä Suomessa käydessä!). Iho on silti vihoitellut, ja löysin mahdollisen selityksen: kun suolistossa on jotain sinne sopimatonta, kehoon kehittyy lievä tulehdus ja se alkaa tuottaa histamiinia, joka puolestaan vaurioittaa ihoa. Mikäs sen äkäisempi tulehduttaja kuin kahvinperulainen. Olen nyt rajoittanut kahvinjuonnin yhteen kuppiin päivässä ja tadaa, kuin taikaiskusta käsien iho on ihan kuin normaalin ihmisen eikä zombin! Jos jollakulla on sama ongelma, sama ratkaisu saattaa auttaa, vinkvink. Korvasin kahvin teellä ja soija - chai lattella eli mausteteellä soijamaidon kanssa.

Aloitin luovan kirjoittamisen kurssin. Onkin fiksu idea ensin kirjoittaa kirja, ja sitten ottaa kursseja. No, ehkä auttaa näinkin päin. Kirjani muuten kävi agentin syynissä, muttei ole kuulemma vielä riittävän hyvä. Ammatti-editoija voisi asian rustata kuntoon ja harkitsenkin nyt, kannattaisiko ostaa palvelua. Agentti ja editoija eivät siis ole samaa firmaa ja editoija on oma ideani, ei agentin myymä. Vaikeinta on päättää, mihin kannattaisi keskittyä: yksi editoija ehdotti manuscript appraisal - palvelua eli käsikirjoituksen yleissyyniä, jossa käydään läpi henkilöt, juoni, yleiskuva ja teksti yleistasolla: kun taas toinen ehdotti copy editiä eli tekstin korjaamista virheiden poistamiseksi - hänen mielestään isommat editit tekee sitten kustantaja, jos sellainen löytyy. Itse arvelisin, että toimiva ja hyvin mukaansa tempaava kirja lie tärkeämpi, joten ehkäpä kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Kirjoituskurssi on yksityisen firman järjestämä, kuten kaikki luovat kurssit täällä. Tuskailen edelleen kansalaisopiston puutetta, sillä Suomessa oli jokasyksyinen rituaalini ja ilonaiheeni lukea läpi kansalaisopiston opas ja ilmoittautua kaikille kiinnostaville kursseille pilkkahintaan. Nyt maksan $300 eli parisataa euroa viiden viikon kurssista, 2h/viikko. Ei hinta mitään, mutta tähän mennessä sisältö ei ole päätähuimannut. Ensimmäisellä kerralla harjoittelimme tunnistamaan passiivin ja aktiivisen äänen, sekä 1. persoonan ja 3. persoonan kertojana, eli: mikä ero on "on tehty" ja "olemme tehneet" ilmaisuilla ja "minä tein" ja "Pekka/Petra teki" ilmaisuilla. Ehkäpä sisältö monikerroksistuu loppua kohden ja kurssilla on tarkoitus myös puhua julkaisusta ja julkaisukanavista. Niitä silmälläpitäen ilmoittauduin.

Jokapäivätasolla kirjoitin artikkelia, jonka yritän saada julkaistuksi akateemisissa ympyröissä, jotta 1/3 väikkäristäni valmistuisi. Artikkeliväitöskirja koostuu vähintään kolmesta julkaistusta artikkelista ja niitä sitovasta johdanto- ja päätäntö-osiosta. Aiheeni on, voivatko arjen esteettiset kokemukset (esim. kauniin naapuruston ihailu kävelyllä) vaikuttaa elämänlaatuun ja jos, niin miten (hypoteesini on, että positiivisesti). Ei näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ole helppo tutkittava, koska a) elämänlaatu on vaikeasti määrittyvä aihe, b) mistä kukin tulee onnelliseksi tai tyytyväiseksi, vaihtelee henkilöittäin, c) tutkimustulokset voi debunkata eli kumota ja vedota muihin selityksiin, esimerkki: tutkin, mitä ihmiset julkaisevat somessa, ja päättelen, että tuossa kyllä on kuva kauniista asiasta eli kauneus on koettu merkitykselliseksi. Muttamutta. Samasta kuvasta voi myös vetää johtopäätöksen, että joku leuhkii rahoillaan (esim. kuva kauniista ateriasta), taidoillaan, buustaa sosiaalista imagoaan jne.

Kirjoitustyötä haittasi fakta, että tietsikkani kuoli. Puolitoista vuotta vanha Lenovon rupu vain päätti ollä käynnistymättä yhtenä aamuna. Eikun koneostoksille. Uuteen Aceriin piti tietysti hankkia MS Office, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Open Officella kirjoittaminen kun deletoi tekstiin integroidut kaaviot ja kuvat, koska miksipä ei. Ostin MS Officen nettikaupasta. En saanut tuotetta. Valitin. Sain kuulla, että rahat palautetaan. Rahoja ei kuulunut. Käynnistin painostuskampanjan: arvostelin firmaa joka mahdollisella nettisivulla, myös facebookissa, ja raportoin heidät Australian cyber-poliisille eli internet-huijauksia tutkivalle taholle. Viikon jälkeen rahat tulivat, kun he tajusivat, että hulluhan se on. Muutin arvostelut neutraalimmiksi ja peruin poliisiraportin.

Tässä välissä, Wordin puutteen vuoksi, yritin kirjoittaa jossain, missä kyseinen ohjelma on tarjolla. St Georges pankki Perthin keskustassa tarjoaa ilmaista toimistotilaa, joten sinne ensin. No, siellä on wifi ja pöytä, muttei tietokonetta saati Wordia. Jatkoin Perthin kirjastoon. Siellä saa käyttää tietokonetta maksimissaan puolitoista tuntia per päivä. Aivan sama, onko sinulla tutkinto roikkumassa tai ei, pidempään ei siellä opiskella, piste. Seuraavana päivänä tajusin kokeilla WA:n osavaltion kirjastoa toisella puolen keskustaa. Siellä sai kirjoittaa 660 minuuttia per päivä, eli paljon opiskelijaystävällisempää. Hiljaista kirjoitusilmapiiriä ei kirjastosta oletuksistani huolimatta löytynyt, koska kirjastoon kerääntyy täällä enemmän tai vähemmän ongelmaista porukkaa riitelemään. Kirjasto on ainoita julkisia tiloja, joihin on kaikilla pääsy ilman ostopakkoa, ja nähtävästi ainoa internetin lähde monelle varattomalle. Eräs sankari äänitti dubstep-rap-videota kirjaston koneella ja webbikameralla.

Torstaihin mennessä oli selvää, että ei tästä mitään tuu, ja kun viimein sain rahat takaisin epäonnistuneesta MS Officen ostosta, päätin ladata sen suoraan Microsoftin sivulta ja avot, nyt pystyy taas nakuttamaan.

Sanoisinko, että tämä on tyypillistä arkeani? Jotakuinkin joo. Ensi viikolla sama uudestaan, miinus kirjasto ja tietsikan metsästys, plus uusi työ ja työpaikka. Asiaa piisannee, arvelen!

Kuvitukseksi arkikuvia. Perthin katuja, kahviloita, keskustaa ja Cottesloen rantaa (parin vuoden takaisesta Sculpture by the Sea eli Veistos Rannalla - vuosinäyttelystä).









6.2.2017

Kutsumattomat kämppikset

Tällä viikolla tehtävänäni on viimeistellä akateeminen artikkeli julkaisuun tarjottavaksi ja mikäs sen parempaa valmistelua kuin täysin asiaan riippumaton ja ehkä hivenen viivyttelytarkoituksissa aloitettu bloggaus. Kaikessa muussa mottoni on: älä koskaan jätä huomiseen mitä voit tehdä tänään, mutta jostain syystä väikkäriin liittyen motto on tasan toisinpäin. No, asiaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.

Viime päivinä olen pohdiskellut, missä kaikessa oppii/joutuu oppimaan joustavammaksi näin Suomen "suoritan vaikka räntää sataa" - kulttuurista Australian aurinkopaistaa-noworries-kulttuuriin muutettuaan. Esimerkiksi näissä.

1) Hämähäkki kotona ei ole enää hysteriaan lietsova järkytys. Olen aina ollut hämähäkkikammoinen, mutta aavistuksen siedätyin työskennellessäni teininä mansikkapellolla, jossa pienet ruskeat lukit juoksentelevat kätten yli aina, kun mansikkapehkoihin kurkottaa eli koko ajan. Kesätienestien tarve voitti hämähäkkikammon.

En edelleenkään ole mikään tarantellojen halaaja, mutta jos hämähäkki on asiallisen pieni eli max. kokoa sormenpää, jalkoineen sallitaan muutama sentti lisää, en enää mene paniikkiin. Niin kauan kunhan minun ei tarvitse kyseistä otusta koskettaa tai yrittää saada sitä purkkiin. Mikään tuota isompi, esim. daddy long-legs eli seinälukki on jo liikaa. Puhumattakaan aussikammotuksista eli huntsman spidereistä, joista en todellakaan laita kuvaa. Googlaa joka uskaltaa.

Meillä Perthin keskustan laidan kerrostaloasunnossa ei onneksi ole näkynyt isoja kammotuksia, ja pienempien hämisten osalta olen pystynyt täysin tasaisella, rauhallisella äänellä ilmoittamaan E:lle, että hänen palveluksiaan hämiskuiskaajana tarvitaan - sen sijaan, että kirkuisin oopperaoktaavissa.

2) Torakka kotona ei sekään ole enää sydärin aihe, vaikkei todellakaan kuulu miellyttävimpiin yllätyksiin. Nykyisessä asunnossa ei ole torakoita näkynyt [koputtaa kaikkea mahdollista puista], mutta Queenslandin lomalla sain taas muistutuksen, että torakat ovat tämän mantereen menestystarina eli kaikkialle tunkeva ilmiö.

Ensimmäisenä iltana vessassa temmelsi keskikokoinen eli heinäsirkan kokoinen ruskea torakka. Näitä inhoan erityisesti, koska ne ovat juukelin nopeita ja nopeus saa kuvittelemaan, että kimppuunhan se tulee. Kuulemani mukaan myös vaaleanruskeat torakat ovat niitä "likaisia" eli viemäreissä viihtyviä, kun taas isommat ja pelottavamman näköiset mustat/tummanruskeat sikarimaisen pulleat torakat ovat ulkotorakoita ja yhtä vaarallisia tai vaarattomia kuin koppakuoriaiset yleensä. Torakka piiloutui fiksusti lavuaarin viemäriin ja suihkutin perään klooria - liekö oli vaikutusta, mutta ainakin torakka oppi olemaan ovelampi eikä näyttäytynyt enää.

Seuraavana iltana suihkukaapin saumasta puski esiin em. sikarimainen torakka eli musta ja iso mötikkä. Sitä en enää pystynyt sietämään, vaan jälleen kutsuin E:n jahtiin. Jahti oli nimensä veroinen, sillä torakanrutale piilotteli suihkukaapin liukuoven saumoissa (eli siellä yläreunan kourussa) ja E mutkattomaan tapaansa lopulta tökki sen esiin hammasharjan peräpäällä (raah, yäk). Mitäpä ei mies tekisi, jotta vaimo pääsee suihkuun ja lopettaa tärinän makuuhuoneen nurkassa mahdollisimman kaukana ensuite-kylppäristä.

3) Toukkia suihkussa oli uusi yllätys, ei iloinen eikä toivottu. Tämä on seurausta pidemmästä tarinasta: tykkään todella paljon viherkasveista ja puutarhoista, mutta valitettavasti viherpeukaloa minulle ei ole suotu ollenkaan. Yhden satsin viherkasveja parvekkeella onnistuin jo tappaamaan kastelun puutteeseen, ja ylipäätään valitsemaan sellaisia kasveja, jotka eivät siedä +40:een nousevaa kesäpaahdetta. Ostimme uuden satsiin, ja nyt parvekkeella kituuttaa sekalainen valikoima ruskistuvia, minun hellästi hoitamiani viherkasveja.

Samassa hötäkässä ostin myös sisäkasveja, joille kävi myöhemmin kalpaten E:n toimesta. Hän nimittäin keräilee luonnosta asioita, jotka hänestä ovat hienoja, ja kerran oli mukaan tarttunut banksian eli täkäläisen pensaskasvin siemenkota. Kota on kuin jättimäinen käpy, joka avautuu kävyn lailla. Kodasta tunki armeija pieniä kärpäsiä, jotka muitta mutkitta asuttivat kaikki sisäkasviruukut ja alkoivat tehtailla itselleen jälkeläisiä. Yritin häätää niitä joka konstilla, tuloksetta, ja lopulta ainoa ratkaisu oli tuho tai ulos. Heitin kaksi bambua roskikseen menetettyinä tapauksina, kolmannen laitoin parvekkeelle, jotta munivat perkeleet edes munivat muualla kuin lähellä ruokiani ym. Tämä oli liian vähän, liian myöhään.

Eilen löysin toukkafarmin suihkukopista: kärpäset olivat löytäneet shamppoopullojen ym. muovitelineen, jossa on makoisa pikku lätäkkö, kuin munimiseen suunniteltu. Entinen Anu suoraan Suomesta olisi shokin kourissa paennut kirkuen suihkusta, mutta Crocodile Dundee-Anu otti tyynesti muovikipon, kaatoi sisällöt lattiaviemäriin ja talloi luikerot avojaloin tainnoksiin. Minun suihkuani ette valloita, senkin rakettispagetit.

4) Home. Home suihkussa on normiongelma, eli se pitää suihkuttaa kuolioon parin kuukauden välein. Home ei onneksi liiku, eli sen kanssa ei tarvitse pelätä, käykö kimppuun vai ei. Talvella bongaamani orastava home patjassa on saatu kuriin kloorikäsittelyllä ja kosteussyöppö-purkilla, eli sängyn alla asuvalla muovirasiallisella kalsiumkiteitä, jotka imevät kosteutta huoneilmasta.

Torakat, hämähäkit ja muut pysyvät poissa, kun pidämme fly screeniä eli verkko-ovea orjallisesti kiinni parvekkeella. Jos Suomessa on tuttu huudahdus, "ovi kiinni, lämpö menee harakoille", täällä huudahdus on mallia "verkko-ovi kiinni, ennenkuin ötökkäarmeija suorittaa vallankaappauksen". Parvekkeella näkyi kerran epäilyttäviä papanoita kokoluokkaa hiiri, mutta sisään ei ole yksikään vielä päässyt. Ikuisen kesän maassa on siis ikuisen kesän ongelmat, eli tuholaiset eivät koskaan horrosta.

Australiaan muuttava pääsee osalliseksi Australian Selviytyjät - oman elämänsä tosi-tv:tä, halusi tai ei.

26.1.2017

Näin onnistut maahanmuutossa

Kolmeen maahan muuttaneena ja lähes kuusi vuotta viimeisimmässä asuneena uskallan sanoa, että jokunen käypä vinkki on taskussa kotiutumiseen. Jos haaveilet ulkomaille muutosta tai olet vastikään muuttanut, näiden sisäistämisestä saattaa olla hyötyä koti-ikävän, kulttuurishokin ja yleisen hämmennyksen taklaamisessa.

1. Kotiutuminen vie aikaa. Jopa vuosia. Älä "anna periksi" liian äkkiä, jos vain mitenkään voit odotella ja yrittää pikkuhiljaa soluttaa itsesi osaksi uutta maata, kieltä ja kulttuuria.

Itselleni toimii 4+4+4+4 - kaava: vie neljä yötä tottua uuteen majapaikkaan sen verran, että se alkaa tuntua normaalilta asumukselta. Vie neljä viikkoa tottua uuteen kaupunkiin sen verran, että tuntee perusreitit kuten tien tarpeellisiin kauppoihin, sekä suunnilleen suunnat, mitä missäkin on tai mistä mitäkin voisi kuvitella löytävänsä. Vie neljä kuukautta päästä yli ensimmäisistä kulttuurishokin aalloista, tai ylipäätään saavuttaa se niin, että kulttuurishokkia voi havainnoida ja käsitellä. Ja lopulta, vie neljä vuotta todella kotiutua, eli tuntea, että täällä on sosiaaliset ympyrät, tutut kuviot, miellyttävä olla. Kaava on pätenyt itselläni sekä Suomessa että ulkomailla tapahtuneisiin reissuihin ja muuttoihin. 

2. Et tule pitämään joka asiasta uudessa maassa, ja se pitää vain hyväksyä.

Ihmiset usein muuttavat ulkomaille joko jonkin uuden positiivisen asian perässä (työ, rakkaus, seikkailunhalu, kaipuu aurinkoon...) tai "joutuvat" ulkomaille jonkin itsestä riippumattoman vetovoimatekijän vuoksi (lähetettyinä työntekijöinä, vaikka tähänkin usein itse haetaan eikä vain päädytä). Muuton pääsyyt yleensä kuitenkin ovat halu ja into muuttaa, ja oletus, että uudessa maassa ovat asiat vähintään yhtä hyvin ellei paremmin kuin Suomessa. Aina näin ei ole. 

Vaikka järjen tasolla jokainen taatusti pohtii myös kauhuskenaarioita tai mahdollisia pettymyksiä, niiden kohtaaminen arjessa tunnetasolla on aivan eri asia kuin mielikuvissa. Ulkomaille muutto poistaa totutun kehyksen elämästä, ja itsestä (ja mukana muuttavasta kumppanista/perheestä, jos on) löytyy sekä positiivisia että negatiivisia puolia tiimellyksessä, jotka saattavat yllättää. Esim. saattaa järkyttää tajuta, ettei oma kielitaito olekaan niin hyvä, kuin kotimaassa ajatteli; itse ei olekaan niin joustava, kuin luuli; tai että uudessa maassa kohtaa rasismia, johon ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Uuden maan tavat, byrokratia, ruokavalio ym. saattavat järkyttää, ärsyttää tai tuntua vääriltä, koska niihin ei ole tottunut - riippumatta siitä, miten paljon on aiheesta ottanut selvää Suomesta käsin. Jonkin asian läpi eläminen on aivan erilaista kuin siitä ennakkoon lukeminen/kuunteleminen, vaikka toki ennakkovalmistautuminen auttaa ja "pehmentää" muutosta. 

3. Kaikki eivät ole kiinnostuneita Suomesta ja sinusta. Tuskin meistä kukaan luulee, että uusi maa ottaa tervetulojuhlin ja fanfaarein lentokentällä vastaan, mutta kyllä sitä jotenkin alitajuisesti kuvittelee, että uudet tuttavuudet haluaisivat kysellä Suomesta ja siitä, miltä tämä uusi maa näyttää ulkopuolisen silmin. 

Vaikutelmien kysely näyttää olevan suomalaisten ominaispiirre ulkomaalaisia tavatessa, mutta muunmaalaiset eivät läheskään aina ole yhtä uteliaita: joko he eivät hoksaa, kehtaa tai halua kysyä, koska ei kosketa heitä. Sama tapahtuu myös toiseen suuntaan, eli läheskään kaikkia Suomeen jääneitä kavereita ja sukulaisia ei kiinnosta vuodatukset tai ihastelut uudesta maasta. Johtuu todennäköisesti siitä, että kutakin kiinnostaa itselle ajankohtaiset asiat, ja maanmuutto kuitenkin tapahtuu vain muuttajalle itselleen, vaikka muuttajasta muutto tuntuu kaikennielevältä aiheelta. Tästä kiinnostuksen puutteesta saattaa aluksi tulla tunne, että kukaan ei välitä, tai halua oikeasti ystävystyä.

Ei-toivotuksi itsensä tunteminen voi olla rajumpaakin, esimerkiksi silloin, jos ei meinaa löytää töitä tai sinua aktiivisesti arvostellaan ulkomaalaisuudesta - rasismia voi kohdata kuka vain, missä vain, myös suomalainen toisessa valkoisessa länsimaassa. Näinpä maahanmuutto myös aktiivisesti opettaa inhoamaan rasismia - ainakin näin on käynyt minulle. Ei ole kirjaa kansiin ja koiraa karvoihin katsominen, eikä ketään tulisi väheksyä etnisen taustan perusteella: jokainen on oma yksilönsä hyvässä ja huonossa. 

Neuvona: ei auta kuin vain jaksaa yrittää. Töitä löytää se, joka on sitkein, ei välttämättä se, joka on kyvykkäin. Uusia ystäviä löytää se, joka jaksaa seuloa läpi eri ihmisiä ja ryhmiä (työ- tai koulupaikka, harrastukset, MeetUp-tapaamiset, mammaryhmät, ym.), vaikka alkukuukausina tuntuisi, ettei omanhenkisiä persoonia ole tuhannen kilometrin säteellä. Itse opin maanmuutosta sen, että ystävystyä voi hyvin erilaisten ihmisten kanssa, ja kaveripiiriini kuuluu nykyään monia sellaisia ihmisiä, joihin en olisi tutustunut Suomessa omien ennakkoluulojen takia ("ei meillä ole riittävästi yhteistä"). Yllättäen niitä yhteneväisyyksiä löytyy pinnan alta, kun on riittävän avoin ja aidosti kiinnostunut. Toisaalta erilaisuudesta oppii, ja se sinällään voi kiinnostaa.

4. Mieti ennakkoon, miten "luutunut" olet. Mitä enemmän arvostat pysyvyyttä, päivien ja tapojen samankaltaisuutta, tiettyjä ruokia, tiettyjä harrastuksia jne., sitä vaikeampaa uuteen sopeutuminen on. Omaa luutuneisuuttaan ei välttämättä Suomen arjessa huomaa, koska se yksinkertaisesti on osa arkea, eikä näyttäydy omana luonteenpiirteenään. 

Esimerkki: Mari-Petteri elää elämää, jossa käy töiden jälkeen Prismassa ostamassa suunnilleen samat ostokset, käy sen jälkeen jumpassa/urheilemassa, menee kotiin katsomaan tietyt ohjelmat telkkarista, sitten nukkumaan ja toisto. M-P haluaa muutosta, koska elämä ei tunnu riittävän sisältörikkaalta. M-P muuttaa uuteen maahan ja itsensäkin yllättäen ärtyy siitä, ettei pääsekään tuttuun ruokakauppaan, jossa on tutut ruokatarpeet tutuilla hyllyillä, samaa harrastusta ei löydy uudesta maasta ja vaikka löytyisikin, ohjaajan/valmentajan ohjeita ei ymmärrä eri kielellä; joka paikkaan on vaikea päästä, koska liikennejärjestelyt ovat sekavat, ei ole autoa tai jos on, nelikaistaiselle moottoritielle ei uskalla lähteä ruuhkaan ajamaan. Telkkarista ei tule mitään katsomisen arvoista eikä ohjelmia meinaa ymmärtää ilman tekstitystä muutenkaan, koska kaikki puhuvat liian nopeasti/slangia/taustamusiikki peittää sanoja. 

Ulkomaille muutto tuottaa väistämättä tilanteita, joissa tavat, käytännöt ja ruoka ovat aivan erilaisia kuin koti-Suomessa, eivätkä ne aina tunnu paremmilta tai edes neutraaleilta, vaan oudoilta, vääriltä tai kertakaikkisen typeriltä. Mitä enemmän fiksautuu ajatukseen, että omat tottumukset ovat "ainoita oikeita", sitä vaikeampaa sopeutuminen on. Tämä fiksautuminen on helppo voittaa ajatuksen tasolla - kaikkihan meistä pystymme järjen tasolla ymmärtämään, että omat tavat eivät voi olla ainoita maailmassa -, mutta käytännössä ärsytys, järkytys tai häkellys voivat jopa yllättää voimakkuudellaan ja sitkeydellään.

5. Panosta kielitaitoon. Vaikka Suomesta lähtiessä osaisikin uutta kieltä loistavasti, harva osaa sitä kuitenkaan natiivin tasoisesti, ja tämä yleensä paljastuu vasta paikan päällä käytännön tilanteissa.

Itse kirjoitin enkusta M:n ylppäreissä, mutta opin vielä paremmaksi Kanadan vaihto-opiskelijakauden aikana. Silti Australiaan muutto toi mukanaan kieliylläreitä. Vaikka kielitaito ja sanavarasto ovat hyvät, keskusteluun mukaan pääseminen on vaikeaa niin kauan, kun sanomiset täytyy ensin kääntää suomesta eri kielelle - kun miettii omaa repliikkiään, keskustelu on jo edennyt toisaalle, ja siihen ei vain ehdi mukaan. Vei pari vuotta, ennenkuin aloin enimmäkseen ajatella englanniksi, ja vielä toiset pari, ennenkuin tunsin, että pystyn kommunikoimaan suomen veroisesti kaikissa tilanteissa. 

En myöskään Suomesta käsin hoksannut, miten laaja sanavarasto tarvitaan kokopäiväelämään eri kielellä. Harrastan eri urheilulajeja, mutten ennakkoon osannut sanastoa lentopallosta, jalkapallosta, sählystä, pilateksesta, joogasta... Työasiat, politiikka ym. vaativat omaa sanastoaan, ja etenkin henkisesti vaikeissa tilanteissa (paineen alla, tunnekuohun vallassa, loukkaantuneena jne.) puhuminen on yllättävän vaikeaa, sillä mieli tahtoo tuottaa vastauksen omalla kotikielellä, suomeksi. Aksenttini muuttuu paksummaksi rally englishiksi ja sanastoni typistyy silloin, kun olen tuohtunut, mikä ei auta esim. työpaikalla kokouksissa tai parisuhteessa riidellessä.

Kielitaitoa kannattaa siis aktiivisesti hioa ennen ja jälkeen muuton, esim. lukemalla uutta kieltä ja katsomalla mahdollisimman paljon elokuvia ym. ilman tekstitystä. Mitä enemmän pääset juttelemaan uudella kielellä, sen parempi - rohkeasti vain rokkaa syömään, koska jokainen puhehetki on uuden oppimista ja painuu alitajuntaan uusien sanojen muodossa. 

6. Oma identiteetti ja minuus nousevat keskiöön. Suomesta muuttaessa tajuaa, miten moni oma ajatus, tapa ja toimintamalli on suoraa seurausta kulttuurista, ja mitä oikeasti itse haluaisi tehdä ja ajatella.

Toiset kokevat itsensä vahvemmin suomalaisiksi ulkomaille muutettuaan, ja korostavat tiettyjä suomalaisiksi kokemiaan piirteitä, kuten rehellisyys, suoruus, aikaansaavuus ja tasa-arvo. Toiset navigoivat kauemmas niistä piirteistä, joita pitävät negatiivisina ja rajoittavina Suomessa: vetäytyvyys, hiljaisuus, kateellisuus, pessimismi. Monille suomalaiset tavat ja ruuat nousevat entistä tärkeämmiksi osatekijöiksi omaa identiteettiä, kun taas toiset luopuvat niistä tai miksaavat luovemmin uuden maan tapojen ja ruokien kanssa. 

Mielestäni maata muuttaessa ikäänkuin riisuuntuu ja oma minuus paljastuu vahvemmin alta, koska joutuu enemmän miettimään, kuka ja millainen olen ja kuka haluan olla - sen sijaan, että soljuu elämässä eteenpäin kuten kaikki muutkin, yhteiskunnan odotusten mukaan.

Uudessa maassa saattaa joutua enemmän suurennuslasin alle, koska on mamu (ei tuokaan osaa mitään oikein, kun ei ole täällä kasvanut), tai vaihtoehtoisesti saa paljon enemmän vapautta ja tilaa, koska on mamu (sillä on varmaan omat tapansa, selvä). Omalla identiteettillä voi myös "leikitellä" joustavammin, eli poimia sellaisia osia Suomesta, joita haluaa kultivoida, ja sellaisia osia uudesta/uusista maista, jotka kokee omimisen arvoiksi. Mielestäni tärkeintä on uskaltaa kohdata itsensä sellaisena kuin on, ja "muokkautua" suuntaan johon haluaa mennä, ripustautumatta Suomi-identiteettiin tai yrittämättä olla wannabe-uudenmaalainen suorilta. 

Ulkomaille muuton yksi hienoimpia asioita itselleni on ollut se, että siitä tulee näköalapaikka moneen suuntaan: suomalaisuutta pystyy katsomaan hieman ulkopuolelta, samoin kuin uutta maataankin. Asioita kyseenalaistaa enemmän, mutta myös havainnoi ja arvostaa hyviksi kokemiaan puolia eikä ota niitä itsestäänselvyyksinä: esimerkkeinä vaikkapa Suomen vanhempainetuudet ja opintoraha. Harvassa maassa on moisia ällistyttävän moderneja ja fiksuja systeemejä. 

7. Kasvat ihmisenä. Tässä on asia, jota en itse sen kummemmin ajatellut tai odottanut tapahtuvan, vaikka jälkikäteen katsottuna se on itsestäänselvyys. Tottakai elämässä kasvaa ja muuttuu ihan Suomeenkin juurtuneena, mutta väitän, että mikään ei laajenna maailmankuvaa ja tee kypsemmäksi yhtä vauhdikkaasti kuin uuteen sopeutuminen.

Kun kulttuuri, kieli, ihmiset, tavat ja ympäristö muuttuvat, sopeutumiseen ei auta muu kuin itse aktiivisesti hakea yhtäläisyyksia ja ehkäpä muokkautua itse, tai ainakin kaivaa niitä piirteitä itsestä esiin, jotka sopivat uuteen maahan. Esim. Australiassa muuttuu puolihuomaamatta sosiaalisemmaksi kuin Suomessa, ympäristön siihen kannustaessa. Tällä en tarkoita, että hiljaisuus ja ujous ovat jotenkin epäkypsiä, vaan sitä, että kun joutuu omalta mukavuusalueeltaan ulos, väkisinkin kasvaa eli laajentaa omaa olemisen repertuaariaan ja kykyjään. 

Tästä muutoksesta voi olla se seuraus, että asiat, joita toivot elämältä, muuttuvat: et esim. ehkä haluakaan muuttaa takaisin Suomeen työkomennuksen jälkeen - tai päinvastoin, et haluakaan jäädä uuteen maahan, koska se on liian kaukana suvusta ja kaikesta tutusta. Ehkä vaikeimpia asioita maahanmuutossa henkisesti on omien päätösten pyörtäminen: liian usein kuulee väheksyviä "maitojunalla takaisin" termejä, vaikka mielestäni on henkisesti vahvan ihmisen merkki, että uskaltaa elää kuten haluaa - kuten palata Suomeen, jos se tuntuu oikeimmalta ratkaisulta.

Maanmuutto opettaa, että meitä on täällä kaikenvärisiä ja -näköisiä, toimeen pitäisi silti tulla. 


Nämä papukaijat kerjäsivät päänsilityksiä kumartelemalla ja päästämällä vienoa "kriiiih" ääntä. Symppiksiä, kuin lentäviä kissanpentuja! Maleny Botanic Gardnenissa.

25.1.2017

Brisbane - Gold Coast - Sunshine Coast

Kävimme viikon lomalla itärannikolla, etelä-Queenslandissa ensimmäistä kertaa. Tässäpä listausta matkan koho- ja alhokohdista vinkeiksi ja varoituksiksi, jos sama suunta on mielessä.

Maleny Botanic Gardenin asukkaita. Jopa liiankin tuttavallisia!




Parasta reissussa

1. Sademetsät. Toisin kuin Länsi-Australiasta, Queenslandista löytyy sademetsiä, joita lähdimme asiaksemme katsomaan. Blogista on lie tullut selväksi, mutta olemme kumpikin luontoihmisiä ja pelkästään tämä sademetsien lumo sai meidät koko reissuun. Vierailimme Springbrook- ja Tambourine Mountain- luonnonpuistoissa, jotka kumpikin sijaitsevat Gold Coastilta muutaman kymmenen kilometriä lounaaseen. Gold Coast on puolestaan Brisbanen eteläpuolella sijaitseva Australian Miami tahi Florida rantapilvenpiirtäjineen ja surffaajineen (tosin missäpä päin Australiaa ei olisi surffaajia...).

Australian manner on aikoinaan, miljoonia vuosia sitten, ollut enimmäkseen sademetsien peitossa, kun nykyään niitä löytyy enää noin prosentin verran alkuperäisistä. Tähän ovat syynä sekä metsien hakkuut että ilmastonmuutos. Luonnonpuistot, joissa vierailimme, sijaitsevat kumpikin muinaisen (matalahkoksi kuluneen) vuoriston huipulla, sillä siellä sääolot ovat parhaat subtrooppisen kasvillisuuden säilymiseen: aina kosteaa ja tasaisen lämmintä.

Ehdimme jo pelätä, että sademetsät ovat mielikuvituksen tuotosta tai hypemarkkinoinnin aikaansaannos, sillä vaikka maisemat olivatkin Perthiin verrattuna huikaisevan vihreät, vuoriston ulkopuolella puusto oli samaa eukalyptusta ja viikunaa kuin Perthissäkin. Kunnes saavuimme riittävän ylös jyrkänmutkaisia vuoristoteitä. Opimme, että eukalyptukset itse asiassa uhkaavat sademetsiä valtaamalla niiltä alaa: eukalyptus pyrkii rohkaisemaan metsäpaloja tuottamalla öljyisiä paloarkoja lehtiä, kun taas sademetsille ei mikään ole yhtä tuhoisaa kuin metsäpalo - siksi sademetsäkasvien lehdet ovatkin huonoja syttymään. Alueella on käynnissä jatkuva hiljainen kamppailu, jossa sademetsien peruskasvi kuristajaviikuna pyrkii ottamaan tilaa eukalyptuksilta  kiertymällä rungon ympäri ja tukahduttamalla.

Kuten muihinkin luonnonpuistoihin Australiassa, sademetsiin on tehty luontopolkuja, joista voi valita lyhyitä tai pitkiä reittejä. Viiden kilometrin vaellukseen ylös ja alas rotkoa meni kaksi tuntia ja kaksi ämpärillistä hikeä kosteassa helteessä (+30). Metsä oli kuitenkin varjoisa ympäristöön nähden, ja reitillä voi myös uida vesiputouksen alla, kuten E rohkeana tekikin.





Tämä on saniainen, ei palmu.




2. Maleny Botanical Garden eli Malenyn kasvitieteellinen puutarha. Tämä puutarha on yksityishenkilön omalle tontilleen perustama paratiisivisio Malenyn kunnassa n. puolen tunnin ajomatkan päässä Sunshine Coastilta eli Brisbanesta pohjoiseen. Puisto on kiinnostava ja kaunis kombo ns. englantilaista puutarhaa eli hoidettua, kukkivaa puistoaluetta, sademetsäpolkua sekä lintutarhaa: tarhassa on monta sataa erilaista eksoottista papukaijaa, joista suuri osa on jopa liiankin kesyjä, eli ne lentävät taatusti olkapäälle tai pään päälle hiuspinnejä ym. ryöväämään. Korkealla huipulla sijaitsevasta puutarhasta on upeat näköalat yli Glass House Mountains - luonnonpuiston, jossa on sokeritoppamaisia vuoria laaksossa.

Kaikkein suurimman vaikutuksen teki se, että puisto on yksityishenkilön, eteläafrikkalaisen Frankin hengentuote - kokonaan hänen itsensä sekä pääsymaksujen rahoittama. Tapasimme omistajan sattumalta ja hän intoutui näyttämään meille puiston joka kolkan: kyyditsi meitä golfkärryllä sellaisiinkin osiin, jotka ovat vasta rakenteilla tai suunnitteilla. Frank aloitti puiston rakentamisen v. 2009 ja vaalii siellä mm. maailman harvinaisinta kävykkipalmusuvun jäsentä nimeltään Encephalartos woodii - kaikki maailman woodiit ovat klooneja samasta e-afrikkalaisesta kantakasvista ja yksi puolikasvuinen taimi on arvoltaan $50 000.

Oli todella inspiroivaa tavata ihminen, joka elää omimmannäköiseksi kokemaansa elämää ja haluaa tarjota pääsyn paratiisiinsa kaikille kiinnostuneille. Pääsymaksu $30 tuottaa katseltavaa ja kuvattavaa moneksi tunniksi linnuista kasveihin ja maisemiin. Frank ei kuulemma vielä tee voittoa puistollaan (ei ehkä koskaan), mutta se ei häntä lannista - tärkeintä on "luomistyö" ja luonnon arvostus. Suosittelen!

Sulphur crested cockatoo eli kultatöyhtökakadu pään päällä painaa ihan kiitettävästi ja sillä on terävät kynnet!
 

Arapapukaija ja E kavereina. Kyseinen ara yritti myöhemmin varastaa E:n kameran eikä meinannut päästää irti.







3. Ystävälliset ihmiset ja eläimet. Joko törmäsimme sattumalta puheliaisiin tyyppeihin, tai helleaalto irrotti myös ihmisten kielenkantoja, mutta siellä täällä vastaantulijat ja kaupan kassat halusivat vaihtaa muutaman sanan. Esim. hoverboardilla, lie suomeksi leijulauta, vastaantullut tyyppi huikkasi iloisesti ohimennessään "ihailette varmaan mahtavaa kypärääni?"- hänellä olikin hieno kumipiikkiharjaksella koristeltu pyöräilykypärä.

Brisbanen seudulla näyttää olevan water dragon´eita kaikkialla - kyseessä on oravan tai jopa pienen kissan kokoinen lisko, joka nimensä mukaan tykkää oleilla veden lähellä, mutta näköjään myös missä tahansa muualla. Niitä tuli vastaan sademetsäretkellä, mutta myös kahviloiden pöytien alta. E oli tietenkin biologin taivaassa saadessaan mahtavia lähikuvia. Muunkinlaisia liskoja vilisti siellä täällä: Australiassa asuu 400 skinkkilajia, ja se on vain yksi suku liskoja.

Näimme läheltä myös opossumeja ja brush tai bush turkey´ja eli pensaskalkkunoita, tämäkin Australian kotoperäinen laji, joita marssi kaikkialla puskista kotipihoihin ja teiden varsiin. Mikään em. lajeista ei ole tullut Perthissä vastaan, siispä into niitä kuvata oli katossa. Pensaissa roikkui usein giant wood spider´eita eli jättipuuhämähäkkejä, jotka ovat jalkoineen jopa kämmenen kokoisia. Näitä olen onneksi nähnyt aiemmin Balilla verkkojaan kutomassa ja tiesin, että ne välittävät vain verkosta ja saalistaan, eivät ihmisistä. Kummasti vanha araknofoobikko tointuu, kun Australiassa asuu, ja nyt pidän hämähäkkejä jopa mielenkiintoisina sydärin aiheuttajien sijaan - kunhan eivät tule iholle.

Water dragon, mikähän vesilisko suomeksi? Tämä yksilö asuu kahvila Maple 3:n terassilla vakituisesti ja on nimeltään King George eli Kuningas Yrjö lohikäärmeentappaja-legendan mukaan. Kokoa n. pienen kissan verran.

Tippuuko niitä muruja, häh?

Auringonlasku Sunshine Coastilla.

Brisbanen kity kentteriä eli kaupunginkeskustaa.
Brisbanen asukkaita, steampunk-kenguruja.
4. Brisbanen South Bank ja kulttuuritarjonta. South Bankilta eli Brisbanen läpi virtaavan joen etelärannalta löytyy kaikki hip ja cool Brisvegasissa, toisin sanoen ravintoloita, kahviloita, kulttuurikeskus (musiikkitalo, museo ja taidemuseo) ja hiekkaranta. Joen rannalle - mutta ei kylläkään jokeen - on rakennettu maauimala, joka on lavastettu merenrannaksi hiekan ja kasvien avulla: hauska perhekohde. Samoilta nurkilta löytyy myös "Epicurean garden" eli kaikille aisteille sopiva puutarha, josta saa poimia yrttejä ja vihanneksia syötäväksi.

Taidemuseo GOMA, Gallery of Modern Art, yllätti varsin positiivisesti. Perthissä on saanut tottua siihen, että museotoiminta on jälkeenjäänyttä ja näyttelyjen esillepano suoraan 80-luvulta. GOMAssa sen sijaan oli todella upea, onnistuneesti ripustettu (eli teosten "vuoropuhelua" korostava) näyttely uunituoretta taidetta nimeltään Sugar Spin, sokerikierre tahi hattara. Nykytaiteilijat näyttävät tykkäävän massiivisista, kolmiulotteisista teoksista, jotka levittäytyvät seinille ja kattoon, ja GOMAssakin oli linjan mukaan nähtävää joka kolkassa - teemoja kun nimetysti olivat valo, värit ja arkkitehtuuri eli rakenteet ja ulottuvuudet. Teen suosikkiteoksistani oman postauksen kuvineen myöhemmin, sen verran vaikuttavia viestejä oli taiteeseen kätketty.

Myös Brisbanen museon eli kaupungintalon näyttely puhutteli: kiinalaista mustetaidetta nykytaiteilijoilta. Brisvegasin kulttuuritarjonta oli siis odotettua kohottavampaa, vaikka kaupungin lempinimi viittaakin muoviseen kasinokulttuuriin.

Tylsintä reissussa

1. Liikennejärjestelyt. Translink eli kaupungin joukkoliikennefirma Brisbanessa järkytti sekä hinnallaan että hitaudellaan.

Majoituimme bed & breakfast -paikassa  neljä asemaa keskustasta pohjoiseen (Wilston), mutta menopaluu keskustaan maksoi meille kahdelle $19.60 eli reilut kolme dollaria enemmän, kuin koko päivän parkkeeraus keskustassa. Mitvit Translink, miten tämä edistää julkisliikenteen käyttöä ja poistaa ruuhkia? Matkakortilla matka olisi ollut halvempi, mutta matkakortteja ei tietenkään voi ostaa asemalta, eikä kioskiakaan löytynyt ensihätään keskeltä omakotitalolähiötä. Juna myös kulkee vain puolen tunnin välein. Translink, ei jatkoon.

Gold Coast - Brisbane - Sunshine Coast - akselilla näyttää aina olevan ruuhkia, ja Perthissä sujuvaan junaliikenteeseen tottuneelle ruuhkaisella moottoritiellä jumittaminen oli loman mälsimpiä puolia. Toki Perthissäkin saa pönöttää ruuhkissa, mutta ei ehkä ihan samassa mittakaavassa kuin Brissyssä.

Kirsikkana kakun päällä tai pikemminkin lasinsiruna viipaleessa oli Uber-kuski, joka pokalla vedätti meiltä tuplasumman: jouduimme tilaamaan Uberin, kun ukkosmyrsky ja flash flood eli pikatulva yllätti. Halusimme päästä takaisin autollemme parin kilometrin päähän. Kuski ei suostunut käyttämään navigaattoria tai Uberin ohjelmaa, vaan lähti ajamaan "tietämäänsä parempaa" reittiä pitkin, joka oli kolme kertaa pidempi kuin E:n kännykässä näkyvä Uber-sovelluksen ehdottama reitti. Myrskyssä autossa jumissa emme voineet juuri muuta kuin istua ja murjottaa. En voi ymmärtää, miksi kukaan haluaisi ehdoin tahdoin hankkia huonot pisteet (kuten Uberissa annetaan) muutaman ekstradollarin tähden - maksoimme $8 sijaan $18 ja kuski sai vain yhden tähden viiden sijasta. Buu.

Liikennöinti ei ollut rentouttavaa gondoliajelua, kuten tässä kiinalaisessa taideteoksessa Brisbanen kaupungintalolla.

2. Hintataso.
Perthiä kutsutaan kalliiksi kaupungiksi ja hintavertailu netitse osoittaakin, että halpaa lystiä ei perthiläisenä elo ole. Siksi oli yllätys tajuta, ettei elämä ole sen halvempaa idässä, ainakaan Brisbanen seudulla. Ravintolat, kahvilat ym. lomailutouhu maksoivat ihan sen saman kuin Perthissäkin, ellei jopa enemmän. Myöskään majoittuminen ei ole erityisen halpaa. Harrastukseni ja ilonaiheeni on metsästää hyviä diilejä ja onnistuin löytämään AirBnB:n Gold Coastilta hintaan $50/yö ja aamiaismajoituksen hintaan $70/yö Brisbanesta (hinnat kahdelle hengelle), mutta nämä olivat ainoat halvat ratkaisut ja joustimme sijainnissa, koska oli auto käytössä. Normihintataso olisi ollut kaksin- tai kolminkertainen.

Lomabudjetista sen verran, että lounasta saa tavallisesti sekä siellä että täällä haarukassa $10-20 ja illallista haarukassa $20-40, paikasta riippuen. Bensa maksoi nelisenkymppiä tankki ja tankkasimme kahdesti viikon aikana. Auton vuokra viikoksi vakuutuksineen oli n. $350 ja lennot P-kylältä B-kylälle rokottivat tiliä $460/pää/menopaluu. Euroiksi muuntaminen tapahtuu kertomalla summat x 0,75.

3. Hiostava sää. Brissyn seudulla on nyt pari viikkoa eletty tukahduttavaa hellejaksoa, joka ylittää jopa normaalin kesähikisään. En ole trooppisen kuumuuden ystävä, ja +35 astetta maksimaalisella kosteusprosentilla ei lämmitä mieltä, vaikka lämmittääkin kroppaa - keittää, suorastaan. Kun aamusta iltaan hikoilee kuin turkkilaiseen saunaan vangittu kalkkuna, alusvaatteet hikeä tirskuen, ei olo ole reipas eikä menevä. Meidät pelasti roadtrip-loma, eli fakta, että auton ilmastointi lauloi ja majapaikoissa myös pelasi ilmanvaihto. Vissyä kului pullotolkulla, koska hanavesi maistuu Brissyn seudulla mudalta eikä hanavesi muutenkaan auta nesteytyksessä, jos suoloja haihtuu joka minuutti.

Olimme ennen Brisbanen reissua leikitelleet ajatuksella, että ehkä joskus muuttaisimme itärannikolle juurikin B:n seutuville, mutta ilmasto-olosuhteisiin tutustuminen latisti tätä ideaa. Vaikka kohtasimmekin nyt varsin poikkeuksellisen säätilan hellejakson muodossa, ovat sään ääri-ilmiöt Australiassa yleistymässä, eikä mikään takaa, ettei ko. saunotus ole normikesä jatkossa subtrooppisella alueella. Perthin kuivanpaahtava kuumuus ei tunnu missään viikon höyrysaunan jälkeen!

Tuttuja eukalyptuksia löytyi myös idästä - näitä saamme ihailla Perthissäkin.

4. Odotusten täyttymättömyys
. Jostain syystä minulla oli Brisbanesta sellainen kuva, että se on todella ihmeellinen ja jännittävä kaupunki. Kun selvisi, että aika samasta muotista se on kuin Perthkin, oli tuloksena - ei nyt suorastaan pettymys, mutta kylläkin ihmetys. Jostain syystä itärannikon kaupungit ovat kansainvälisesti paremmin tunnettuja ja kiinnostavampina pidettyjä kuin tämä meikämannien Villi Länsi, mutta ei Perth loppupeleissä kauaksi jälkeen jää vaikkapa Brisbanesta asuinpaikkana: etenkin ilmaston puolesta Perth on helpompi valinta mielestäni. 

Toinen ylläri oli Byron Bay, New South Walesin puolella. Ajoimme tähän legendaariseen rannikkokylään sen maineen houkuttelemana, sillä Byron Bay - nimen tuntuu tietävän jokainen Australiassa reissaava. BB:stä jäi enimmäkseen mieleen ruuhka. Kylän keskusraitti on jatkuvasti tukossa autoja, sillä kaikki liikenne ohjautuu yhden keskustien kautta, mukaanlukien rannalle menevä eli pääsyy koko BB:ssä vierailuun. Mitään idyllistä, rauhallista tahi vilkasta ostoskävelykatua emme löytäneet, vaan kaikki terrassilla istuskelu ja shoppailu tapahtuu saman jumittavan autotien varressa, liikenteen melussa. Ei kiitos. Ihmettelimme ääneen, miksi Perthin rannoilla ei ole kovempi maine, sillä kotoinen Cottesloemme päihittää Byron Bayn mennen tullen - oikeastaan mikä tahansa ranta on Perthissä maailmanluokkaa, ja se onkin elementti, jota perthiläiset eivät aina muista arvostaa.

BB:ssä sattui myös pieni onnettomuus, sillä E sai snorklatessaan portugalinsotalaivan (Portuguese man o´war) lonkeroista osuman ja niistä jäi kirvelevät arvet ja huonovointinen olo koko päiväksi. Kyseessä on meduusan näköinen polyyppieläinyhdyskunta, eli myrkyllinen polttiaisolio, joka pahimmillaan tappaa, jos sen uhri on allerginen tai pienikokoinen (esim. vauva). Onneksi mitään vakavia seuraamuksia kohtaamisella ei ollut - näitä kelluvia öllöjä ei onneksi ole meidän puolellamme mannerta näkynyt.

Odotukset ovat kuitenkin kaikkien itsensä hallittavissa, eivätkä miinuspuolet olleet todellakaan maatakaatavia, pieniä kummastuksia lähinnä. Kaikenkaikkiaan reissu oli todella onnistunut ja lomasta jäi hyvä, rentoutunut mieli. Mikään kun ei ole mahtavampaa kuin löytöretkeily, uusien maisemien, paikkojen ja aktiviteettien löytäminen!

Kuvat yllä ja alla Maleny Botanic Gardenista.