8.7.2020

Matkailua nyt, oletteko hulluja?

Onko nyt järkevää matkustaa? Onko nyt eettisesti oikein matkustaa? Olemme jo tien päällä eli käytännössä olemme vastanneet kumpaankin kyllä ainakin omalta kohdaltamme. Kysymykset kuitenkin kummittelevat mielessä.

Suomen ja Baltian maiden välille avautui "matkustuskupla" kesäkuussa ja sitä hyödyntäen lähdimme testaamaan Tallink Siljan uuden Riian-reitin. Emme ole kumpikaan käyneet Riiassa ennen, vaikka olenkin joskus parikymppisenä minibusseillut Baltian maiden läpi arkkitehtuurin opintomatkalla. Riiasta matkan oli tarkoitus jatkua Portugaliin ja liputkin meillä oli jo ostettuna - aivan viime tipalle ostoa venyttäen -, mutta Portugalin peruimme koronatartuntojen kasvun myötä.

Päädyimme ostamaan lennot melkeinpä ainoaan Euroopassa turvallisesti auki olevaan lomakohteeseen, Kreikkaan. Naputan tätä ateenalaisen hotellin ala-aulasta, kaaottisen liikenteen pauhatessa ulko-ovien takana, painostavassa helteessä.

Riian-risteily oli mielestäni niin järkevästi hoidettu kuin tuollaisen joukkotapahtuman nyt voi hoitaa, eli kaikkialla kehotettiin pitämään turvavälejä, ruokailuihin ohjattiin omiin pöytiin, pöytien välille oli lisätty etäisyyttä ja kaikkialla oli käsidesipulloja. Kuitenkin reittimatkamme jälkeen luin lehdistä, että risteilylaivoilla (ei omallamme) on todettu tautitapauksia.

Niin, eli onko nyt järkevää matkustaa? Riippuu mielestäni siitä, miten ja minne matkustaa. EU-maat virallisesti suhtautuvat EU-alueeseen yhtenä kokonaisuutena eli jos tulet maasta, jonka tartuntojen lukumäärä on alle tietyn ja haluat maahan, jolla on sama tautiprofiili, senkun vaan viranomaisten puolesta. Teoriassahan tartuntavaara on silloin sama kuin kotonakin. Riski kasvaa siinä, että matkaillessa viettää enemmän aikaa julkisissa tiloissa ja ylipäätään kohtaa enemmän ihmisiä. Täällä Kreikassa tilanne vaikuttaa olevan hyvin hallussa, sillä täällä on maskipakko joukkoliikenteessä ja museoissa/käyntikohteissa, ja monet käyttävät maskia kaikkialla ulkona liikkuessaan.

Turvaväleihin suhtaudutaan tosissaan ja esimerkiksi museoissa on joka näyttelyhuoneessa joku, joka vahtii sääntöjen noudattamista. Museoissa ja esim. Akropoliin kukkulalla on kiertosuunta, josta ei saa poiketa. Näin pyritään estämään yleinen sompailu ja joukkojen muodostuminen, kun kaikki kulkevat tasaisin välein eteenpäin. Ravintoloissakin yleisesti on pöytäväliä harvennettu ja osa pöytäpaikoista ja esimerkiksi puistonpenkeistä on rajattu pois kokonaan. Asenne näyttää olevan, että ulkona voi olla rennommin, sisätiloissa noudatetaan kiltisti rajoituksia.

Muttamutta. Viralliset ohjeet tai luvat eivät aina ole yhtä kuin eettisesti tai terveydellisesti paras ratkaisu. Muutenhan meillä ei olisi USAn, Brasilian, Iso-Britannian tai Ruotsin tapaisia käsiinräjähtäneitä tilanteita. Eli onko eettisesti oikein matkustaa, jos siinä ottaa tartunta- ja tartutusriskin?

Tämä on vaikea kysymys mielestäni. Äkkiseltään voisi ajatella, että ei tietenkään tule liikkua mihinkään, ehkä enintään kotimaanmatkailla. Toisaalta, en osaa sanoa, onko sillä tilastollisesti suurta riskieroa, matkaileeko Helsingistä Inariin vai Kuopiosta Ateenaan. Kummassakin on omat kommervenkkinsä. Matkailupainotteisessa maassa kuten Kreikassa jopa neljännes bruttokansantuotteesta tulee turismista, joten onko oikein leikata tuo neljännes pois? Kuten sanottua, täällä suhtaudutaan torjuntaan hyvin vakavasti maskeista käsidesiin ja sääntöjen vahtimiseen, kun taas Lapin-lomallamme saimme olla aika vapaasti kaikkialla, maskeja ei näkynyt missään.

Tässä en tarkoita, että hälläväliä varovaisuudesta. Vaan ennemminkin sitä, että jos ja kun kaikki muistavat pitää kiinni hygieniasäännöistä, riski alenee, matkaillessa ja muulloinkin. Omalta reissultamme emme ole palaamassa enää Suomeen, vaan muutamme seuraavaksi asumaan anoppilaan Ranskaan ainakin joksikin aikaa. Siellä voimme ja aiomme myös "karanteerata" itsemme vaikkei Ranska tulokaranteenia vaadikaan.

Jos on mahdollista kallistua sille kannalle, että on sekä järkevää että eettisesti oikein tai ainakin nippanappa sallittavaa matkustaa, onko se juuri nyt mukavaa? Tässä taas aivan eri luokan kysymys!

Laivamatka Riikaan oli itse asiassa rattoisa. Ainoa epämukava hetki oli tungos lähtöportilla, kun laivaan noustiin. Laivalla kuitenkin oli väljää ja esimerkiksi buffet-aamiainen oli järjestetty niin, että ovella oli pöytiinohjaus ja eri seurueita ei sekoitettu samaan pöytään ilman turvaväliä. Laivalla oli myös kaikkialla käsidesiä ja kuulutuksia ja infolappuja käsienpesusta ja hygieniasta.

Sen sijaan lento Riiasta Ateenaan oli lähinnä tukala. Kasvomaski on laitettava päälle heti terminaalin ovella ja vaikka ymmärrän sen tarpeellisuuden, ei naamasaunan kanssa matkustus ole hupia, etenkään taaperon kanssa, joka ei käsitä moista pelleilyä ja haluaa repiä naamiaisasut pois vanhemmilta. Lento kesti 3h 10min eli maski oli oltava päässä viitisen tuntia, lentokenttä mukaan lukien. Heti Riian päässä tutustuin myös ilmiöön "miten käytetään maskia väärin" eli hyvin moni vetää sen alas kasvoilta puhuessaan. Toisinsanoen minimoi/eliminoi sen syyn, miksi maskia edes käytetään - omasta suusta tulevien pisaroiden estoon.

Täällä Ateenassa maski on oltava kaikkialla mukana ja meillä on kummallakin kertakäyttömaskien lisäksi kaksi kankaista uudelleenkäytettävää maskia. Kun toinen on pesussa, toinen on käytössä. Kadulla maskia ei ole pakko pitää, monissa sisätiloissa kyllä. Esimerkiksi pesulaan ei ollut menemistä ilman maskia, ruokakaupassa maskia ei moni pidä, ei aina edes kassa. Toisaalta emme olisi päässeet lentokentältä majoitukseen ilman maskia, koska se tarvitaan kaikkiin julkisiin kulkupeleihin taksista metroon. Ja ihan jokainen myös pakkoa noudattaa, koska noudattamatta jättämisestä seuraa sosiaalisen paheksunnan lisäksi sakot.

Yksi varotoimemme on välttää julkista liikennettä eli kävelemme paljon ja pidemmät matkat olemme taittaneet vuokra-autolla. Toki lentoja ja laivoja/autolauttoja ei voi kokonaan välttää, jos Kreikassa ja Kreikasta meinaa liikkua.

Pelottaako meitä reissata taaperon kanssa? Vuosikkailla kun on tapana hääriä siellä ja täällä, kosketella kaikkia pintoja ja tunkea sormia suuhun aivan väärillä hetkillä. Rehellinen vastaus on, kyllä ja ei. Toisaalta joudumme vahtimaan lasta vielä entistäkin tarkemmin ja putsaamaan käsiä tiiviimpään tahtiin kuin kotioloissa. Toisaalta totuimme systeemiin jo Italiassa, eli käsidesiä ja desinfiointipyyhkeitä on koko ajan mukana ja käsiä pestään vähän väliä. Lisäksi koronan ei ole osoitettu tarttuvan pinnoilta, tai ainakin tarttuvuus pintojen kautta on hyvin vähäistä. Tähän saakka käytännössä kaikki tartunnat ovat olleet suorasta kontaktista sairastuneen kanssa, ainakin media- ja tutkimustietojen mukaan.

En suoraan sanoen osaa sanoa, onko toimintamme järjellistä paluuta uuteen normaaliin arkeen, vai uhkarohkeaa. Tartunnan kun voi nykyään saada mistä vain, perähikiän pikkupuodeista lähtien. Kannattaisiko kuitenkin bunkkeroitua jonnekin odottamaan rokotetta? Ehkä. Kukin tekee omat päätöksensä. Meidän päätöksemme juuri nyt on yrittää matkustaa turvallisiksi luokitelluissa maissa, varotoimien, turvavälien ja käsidesi-desilitrojen kera. Kotiinpaluu Australiaan antaa odottaa itseään, koska paluukaranteenin lisäksi edessä on myös taistelu lennolle pääsystä. Länsi-Australia aikoo vähentää saapuvien matkustajien määrän vain muutamiin satoihin per viikko eli emme edes tiedä, mille lennolle ja milloin pääsemme. Liekö tässä vietetään ensi joulua Ranskassa, nähtäväksi jää. Irtiotostamme on tullut varsinainen "sokka-irti"-otto.

Delphi

Mykonos

Ateenan arkeologinen museo

15.6.2020

Irtiotto jatkuu - paluu tien päälle

Aioin ensin antaa tälle postaukselle nimeksi Idioottien Kesäretki, mutta E loukkaantui ideasta, koska hänen mielestään hommamme rullaa timanttisesti. No, riitojen välttämiseksi lievempi otsikko. Sisältö on silti sama eli lukekaa noiden lasien läpi :D

Suomessa poistettiin tänään hätätilalaki eli koronarajoitukset puretaan käsittääkseni kauttaaltaan. Jo aiemmin sallittiin matkailu kotimaassa, ja lähdimmekin heti "luvan" saatuamme kohti jokaisen suomituristin pyhättöä, Lappia. Olemme aiemmin käyneet yhdessä Rovaniemellä ja Rukalla/Kuusamossa. Aikana ennen E:tä olen myös käynyt Saanatunturilla vaeltamassa. Nyt päätimme lähteä kohti päälakea eli suuntasimme viime viikolla kohti Inaria, saamelaisuuden pääpitäjää Suomessa - ainakin saamelaismuseo Siidan sijainnista päätellen. Inarista tätä naputtelen, Siidan vierailun jälkeen.

Mikä saa sanomaan, että kyseessä on idioottien retki? Meillä ei ole mennyt kaikki putkeen, kuten ei koskaan matkatessa. Ongelmista ensimmäinen on, miten automatkailla superenergisen taaperon kanssa, joka on päättänyt inhota turvaistuinta ja kieltäytyy nukahtamasta siihen. Aiemmin N nukkui ihan makeasti turvaistuimessa tunnin, parikin, reissun päällä. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa meidän pitää väsykiukun yltyessä pysäyttää auto, laittaa lapsi vaunuihin, työnnellä häntä levikkeellä ees taas vartti, sitten siirtää nukkuva napero turvaistuimeen ja jatkaa matkaa. Tätä operaatiota emme tienneet tulevaksi ennenkuin suuntasimme kohti tuntureita.

Koska Suomen kevät on ollut diplomaattisesti sanoen arvaamaton, otimme kaikki mukaan toppatakit, taaperon tapauksessa toppapuvun, kylmiä iltoja varten. No, täällä on päällä helleaalto ja hikoilemme liioissa vaatteissamme. Minulla ei ole edes shortseja mukana, yksi t-paita sentään löytyy. Shortseja en tosin voisi pitääkään, koska ilmeisesti koronakevään stressin ja minkä lie seurauksena olen saanut allergisen kokovartaloihottuman ja näytän krokotiilin ja spitaalisen risteytykseltä.

Reissussa rähjääntyessämme tajusin, että ei tule olemaan ollenkaan realistista tehdä töitä matkan aikana: olin jotenkin kuvitellut, että olisin voinut hoitaa muutamia tiedonetsintä-tutkimuksenvalmisteluhommia sekä yhden zoom-kokouksen vaikka tien päältä. HAH, salli mun nauraa. Jatkuvasti höpöttävä, huomiota hakeva, kärsimätön ja malttamaton, kuuma-nälkä-jano-tylsää- pikkujeppe kanssani takapenkillä ei tätä tulisi mahdollistamaan. Täytyi siis palata maan pinnalle ja keskittyä peruutusmeilien (anteeksi, en pystykään osallistumaan...) jälkeen peruutuspeileihin kuskin ominaisuudessa.

Yöpyessämme ensimmäisellä leirintäalueella, Lapin kalavesistä innostunut E lähti koskea kokemaan. Palasi takaisin tuntia myöhemmin kaksi uistinta menettäneenä. Oli kuulemma siimaa kaislikosta kiskoessaan melkein tuiskahtanut naamalleen lahon laiturin nauloja törröttävään lankkupintaan. Kaloista ei ollut näkynyt vilaustakaan.

Seuraavaksi hän aikoi ottaa drone-ilmakuvaa kauniista seudusta, mutta tajusi, että matkasta oli unohtunut keskeinen työkalu: johto, jolla dronen kaukosäädin yhdistetään kännykkään. Lentovempelettä ohjataan kaukosäätimellä, johon tulee kiinnittää kännykkä, jonka sovelluksella ohjaus tapahtuu. Älkää kysykö, miksi näin monimutkainen systeemi. Mukana on siis drone kaikkine tykötarpeineen, mutta ei sitä yhtä kahden tuuman johtoa, joten koko paketti on käyttökelvoton. Tähän ääniraidaksi englannin- ja ranskankielisiä kirouksia.

Inariin päästyämme tavoitteemme oli tehdä jokin lyhyt, helpohko vaellus. Tsadaa, mukana ei ole lapsen kantovälinettä. Unohtui. Kantorinkkaa meillä ei ole lainkaan, koska emme ole tienneet, paljonko voimme vaeltaa reissumme aikana - korona kun pisti kaiken kaaokseen. N matkustaa yhä rintarepussa silloin, kun ei jaksa tai voi itse kävellä, eikä rattailla pääse. Vaunujen säilytystilassa normaalisti pitämämme rintareppu oli (allekirjoittaneen toimesta) sieltä poistettu ennen Lappiin lähtöä. Eipä tälle nyt mitään voi, muistettavana kun oli niin paljon kaikkea muutakin.

Koska vaeltaminen ei ole ilman kantovehjettä realistista, tehdään sitten muuta. Aioimme buukata Inarinjärven risteilyn, mutta risteilyt käynnistyvät vasta heinäkuussa. Moni aktiviteetti ja paikka yleisestikin on yhä kiinni, koska koronarajoitusten kestosta ja turistien paluusta ei ole ollut tähän saakka tietoa. Toki tämän tiesimme matkaan lähtiessämme ja olimme hyväksyneet roll with the punches-asenteen eli kompastellaan eteenpäin kohti uusia pettymyksiä.

Päädyimme varaamaan majoituspaikkamme tarjoaman opastetun husky kennel -vierailun, ajatellen, että koiria rakastava taapero pääsee siellä haukkujen pariin. Kenneliä ei ole merkitty karttaan eikä sinne ole mitään kyltitystä, varmaankin siksi, että omistaja haluaa vieraiden maksavan visiitin ensin (8e/aikuinen). Ihan ymmärrettävää, ettei ilmaiskuvaavia turisteja välttämättä haluta norkoilemaan omin nokkineen paikalle. Kennel sijaitsee syrjässä, Inarin kylältä n. 10km päässä, ja ajelimme ensin eestaas mökkiteitä ennenkuin löysimme sen satelliittikuvan ja majapaikan suullisten ohjeiden perusteella.

Paikalle saavuttuamme tajusimme aika äkkiä erheemme. Ilmoittautumattomia turisteja ei kaivata ilmaisasiakkaiksi, muttei myöskään turvallisuussyistä. Seitsemänkymmentä (!) työkoiraa haukkumassa, ulvomassa, pomppimassa häkeissään ja ketjuissaan. Ei mitään jakoa, että alle metrinen taapero selviäisi lähellä yhtäkään niistä. Suden näköiset ja oloiset huskyt (karhukoira- ja alaskanmalamuttiristeytyksin) eivät ole mitään leppoisia lemmikkejä, vaan voimaa ja energiaa uhkuvia vetohirmuja. No, poika syliin ja kohti häkkejä, oppaan kanssa tottakai.

Silittelimme varovaisesti muutamia ensimmäisiä ystävällisiä koiria oppaan kanssa. Postauksen teeman mukaisesti, idioottimaisesti, menin omin päin seuraavalle häkille ojentamaan kättäni. HAUK, kämmenselkä jäi koiran leukojen väliin. Koira päästi onneksi heti irti ja touhotti riekkumaan toiselle puolen häkkiään, kun minä jäin tuijottamaan epäuskoisesti mustelmaista kämmenselkääni. Kun hampaanjäljistä alkoi tihkua verta, piti lähteä paikkaamaan käsi kauhistuneen oppaan ohjauksessa. Putsasimme ja laastaroimme, vierailu jatkui entistä varovaisemmissa merkeissä. Tässä vaiheessa N alkoi jo turhautua ja väsyä, koska ei saanut juoksennella missä lystää, vaan pidimme häntä koko ajan tiukasti sylissä. Loppuvisiitti sujui kitisevää nappulaa toppuutellen ja kotimatkalla lapsi simahtikin päiväunille samantien.

Kerroin tapahtuneesta koiraihmis-tädilleni, joka ensimmäisenä kysyi, onko minulla jäykkäkouristusrokotus voimassa. Aloin googlailla ja selvisi, että eläimen pureman yhteydessä on yleensä syytä ottaa tehoste, jos edellisestä rokotteesta on aikaa. En pinnistämälläkään muistanut, milloin olen viimeksi rokotteen saanut. Soitin Ivalon terveyskeskuksen päivystykseen, pitäisiköhän tästä olla huolissaan. Ystävällinen täti kehotti menemään aamulla Inarin neuvolaan (täällä ei ole terveyskeskusta) ottamaan tehosteen. Tässä vaiheessa alkoivat jo kauhukuvat vilistä silmissä, sillä vaikka jäykkäkouristus on harvinainen Suomessa, se ilmeisesti taudiksi kehityttyään on hyvin vakava, jopa kuolettava.

Onneksi samana iltana sain sairaanhoitajakavereiltani viestivarmistuksen, että Australiassa annetaan tetanus-hinkuyskä-rokote raskaana oleville ja minäkin sen silloin otin, eli olen ihan vastikään rokotettu. Huoh! Ja vielä isompi huoh siitä, että jos piti tällainen sattua, sattui minulle eikä pikkuiselle.

Tänään yritämme lähteä laavulle grillaamaan, toivottakaa onnea. Tätä on jo muutama kerta kokeiltu ihan koti-Puijolla, ja joka kerta elämys on yhtä ärräpäitä vaativa rikas. Rentouttavaksi en kuvailisi, pyrkiihän taapero jatkuvasti päälleen sinne ja tänne, mm. nuotioon.

On täällä hienoakin. Yötön yö ja Inarinjärven maisemat. 


N tutkii Siida-museon vaihtuvaa valokuvanäyttelyä. Upeita kuvia Tenojoesta. Tosin näyttelyssä parasta oli nuo irtoseinät, joiden ympäri pystyi juoksemaan, t. N. 

30.5.2020

Mielipiteen voima

Nyt kun elämä on vissiin kaikilla ollut enemmän tai vähemmän "tauolla" tai ainakin kotisuuntautuneempaa, on minullakin ollut (entistä enemmän) aikaa surffailla interwebsin ihmemaassa. Eniten somessa.

Olen liittynyt uusiin ryhmiin ja sieltä on pulpahtanut vaikka mitä ihmeteltävää. Enimmäkseen se, miten suuri on mielipiteen voima. Eli miten paljon aikaa ja energiaa monet pistävät siihen, mitä muut heistä ajattelevat, tai miten tulisi elää oikein = oman yhteisön tai läheisten normiston (mielipiteiden) pohjalta. Koko somehan - tässä tapauksessa Facebook - on käytännössä olemassa siksi, että siellä jaetaan ja debatoidaan mielipiteitä. Faktojakin joukossa liikkuu, mutta sitten niistä keskustellaan kinastellaan, omien tunteiden ja mielipiteiden moottoroimina.

Mielipideasioista on tullut elämässäni aiempaa selvästi tärkeämpi tai pikemminkin näkyvämpi nyt äitinä ollessani. Tuskin on sellaista elämänvaihetta tai -tapaa, joka kerää enemmän mielipiteitä somessa ja IRL (in real life), kuin pikkulasten vanhemmuus. Paitsi ehkä vegaanius.

Mielipiteitä toki maailmaan mahtuu ja saahan niitä olla ja ilmaista, mutta yllättävän monella tuntuu unohtuvan tai ainakin hämärtyvän, mikä mielipide on. Sanamukaisesti jotain, mitä pitelemme mielessä, koska se sopii omaan pirtaan tai käy meille järkeen. Se taas ei tarkoita, että sama mielipide käy järkeen muille. Tai sen saattaa loogisella tasolla ymmärtää, muttei siihen silti tunnesyistä sitoudu tai koe omakseen.

Paradoksaalisesti itselleni on käynyt niin, että olen ajautunut aiempaa varovaisemmaksi mielipiteineni. Kyllä niitä edelleen somessa huutelen, mutta pyrin (yleensä) empaattisempaan lähestymistapaan. Etenkin kasvotusten mietin paljonkin, voinko sanoa tämän tai voinko sanoa tällä tyylillä, toivottavasti en loukkaa. Vaikken ole koskaan ollut sitä mieltä, että suoran puheen varjolla saa tai tulee sanoa mitä vain, olen selvästi muuttunut "aremmaksi" siinä, mitä uskallan, kehtaan tai viitsin sanoa. En tiedä, johtuuko tämä jostain itsetuntoasiasta - pikkulapsen vanhempana yhtäkkiä tuntuu, että en osaakaan, jaksakaan tai pystykään kaikkeen, mikä ennen oli itseisarvo. Vai enemmän siitä, että ollessani saamapuolella olen myös entistä kirkkaammin oppinut, miltä kritiikki tai ihan neutraaliksikin tarkoitettu palaute voi tuntua.

Emme koskaan tiedä, millainen on sen ihmisen elämäntilanne kaikessa kompleksisuudessaan, jolle jaamme hyväätarkoittavia neuvoja ja ohjeita. Puhumattakaan siitä, jos saman tien hyökätään käännyttämään tai tuomitsemaan, jos toisen teot tai arvot eivät ole samat kuin omat.

Toisaalta en kannata ajatusta, että mitään ei saa sanoa tai että kaiken tulee olla poliittisesti korrektia. Sekin on ihan inhimillistä ja omalla tavallaan tarpeellista, että tulee ristiriitoja, konflikteja tai väärinymmärryksiä. Sitten selvitellään ja ehkä opitaan uutta, kasvetaan ihmisinä (parhaimmillaan. Pahimmillaan mennään trump-moodiin ja vain syytellään muita maailman tappiin).

Ystäväni ja ihailemani suomalainen sanankäyttäjä Sanna Peden on joskus todennut (vapaasti muistamani mukaan), että:
Älä anna minulle brutaalia rehellisyyttäsi.
Mutta milloin vain, anna minulle ystävällinen, empaattinen, rakentava rehellisyytesi.

Jossain vaiheessa elämääni somekommentointi oli minulle jopa kilpailua ja oman paremmuuden testausta sillä, "saanko viimeisen sanan". Voitsiisus. Toisaalta olen jo vuosia pyrkinyt kommentoimaan aiheista, joihin haluan vaikuttaa yhteiskunnallisella tasolla eli ettei kaikki virtuaalisisältö aiheesta olisi yksipuolisesti värittynyttä, eritoten vihapuhetta. Se, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme, vaikuttaa siihen, miten asiasta ajattelemme tai vähintäänkin mitä uskomme muiden siitä ajattelevan - eli mikä on yleistä, hyväksyttyä ja ns normaalia. Juuri tämän takia kaikki vihapuhe tulisi kitkeä virtuaalialustoilta (niin pitkälle kuin se koskaan voi onnistua). Emme tarvitse maailmaa, jossa yhdet ottavat oikeudekseen mitätöidä toiset.

Eräs elämäni vaikuttavimpia kokemuksia on ollut osallistuminen scifi-kirjailija Johanna Sinisalon luennolle joskus muinoin Jyväksylän yliopistossa. Ei siksi, että itse luento oli jokin tajunnanräjäytys. Vaan siksi, että Sinisalon sanat jäivät pitkäksi aikaa - yli vuosikymmeneksi - vaikuttamaan siihen, miten katson maailmaa; tai ehkä tajusin silloin, miten olin sitä jo aiemminkin katsonut.

Sinisalon mukaan scifin ja fantasian erityispiirre on, että otetaan jokin aivan tavallinen ja arkinen asia, ja "valaistaan sitä eri kulmasta". Itsestäänselvyys, normi, perinne, käytäntö, käännellään sitä, tarkastellaan, tutkitaan, mietitään, voisiko olla toisin. Ja erittäin usein voisi. Tästä kaikki spekuloiva (mahdollisia maailmoja ja asioita rakentava) kirjallisuus saa käyttövoimansa.

Tästä samasta lähteestä ammentaa myös ihmisenä kasvu. Mielestäni näkökulman vaihto ja kyseenalaistaminen ovat aina terveellisiä. Ei niin totalitarisesti, että hylätään kaikki luottamus vaikkapa poliitikkoihin tai valtamediaan, kuten salaliittoteoreetikot tekevät. Vaan niin, että pohditaan, mistä omat mielipiteet ovat muodostuneet, ovatko ne ajan tasalla, vastaavatko ne todella omia arvoja tai ovatko omat arvot ehkä tarkistamisen tarpeessa. Erityisen kiinnostava kyseenalaistus on, onko jokin omassa elämässä vaikuttava este tai paine luonnonlaki, tuleeko se omasta päästä vai tuleeko se ulkopuolisilta. Väittäisinpä, että 90% tapauksista se on kahta jälkimmäistä, jolloin sen voi a) muuttaa tai b) ohittaa.

Noista alussa mainituista someryhmistä sen verran, että eritoten minua on kiehtonut, huvittanut ja järkyttänytkin kaksi amerikkalaispainotteista ryhmää, joiden teemana ovat tarkka taloudenpito (frugalismi) ja minimalistinen elämäntapa. Valtaosa avauksista käsittelee sitä, miten:

  • päästä eroon shoppailuaddiktiosta
  • vakuuttaa sukulaiset ja läheiset, että lapset eivät tarvitse tavaramerta ja omaa huonetta vauvasta saakka
  • pärjätä vain yhdellä autolla tai vain yhdellä kylppärillä per perhe
  • elää "normista poikkeavaa" eli tuhlailuvastaista elämää, kun koko yhteiskunta, naapurit ja ystävät siihen kannustavat/pakottavat. 

Erittäin usein ihmiset kirjoittavat näihin ryhmiin huolestuneina, että "olenko kunnon minimalisti, jos minulla on tavaraa vaativa harrastus kuten askartelu", tai "olenko oikea frugalisti, jos minulla on kaksi luottokorttia yhden sijaan". Muilta ryhmäläisiltä haetaan hyväksyntää, kannustusta ja yhdenvertaisuutta, jota muualta omasta ympäristöstään ei saa tässä asiassa. Näinhän monet harrastus- ja ajanviettoryhmät toimivat. Mutta erittäin harva pysähtyy pohtimaan, että a) ei ole mitään minimalismi-uskontoa tai sääntökirjaa, jota on pakko noudattaa oikein, tai b) mitä väliä, mitä muut sinusta ajattelevat, jos oma elämäntapasi ja arvomaailmasi toimivat sinulle?

Rohkeustutkija Brene Brown on osuvasti todennut, että vain silloin voi olla oikeasti vapaa, kun ymmärtää, ettei tarvitse muiden hyväksyntää. Hän itse oppi tämän kantapään kautta "hylätyksi tulemisen" kokemusten kautta (muutti paljon lapsena eikä ikinä saanut pitää tiettyä kaveripiiriä eli sosiaalisia liimoja). Rohkeinta maailmassa on kuunnella omaa sydäntään silloin, kun kaikki läheiset tai muut ihmiset, joista pitää, joita arvostaa ja joista välittää, ovat vastakkaisella kannalla. Ehkä tämä on koko ihmisenä kasvun pointti: löytää se keskitie, jolla voi olla aidosti oma itsensä, kuitenkin muut huomioiden ja antaen sellaisen huomion ja arvon muiden mielipiteille ja arvoille, mitkä nämä kulloinkin ansaitsevat.

Sisulla läpi harmaan kiven tai hylätyn ratasillan. Jos nuo koivut olisivat kyselleet muilta, kannattaako tässä kasvaa, vastaus olisi ollut ei.

19.5.2020

Pitkän vapaan psykologia

Oletko koskaan haaveillut välivuodesta, irtiotosta, virkavapaasta, varhaisesta eläkkeelle pääsystä, lottovoitosta? Jolloin voisi olla vain, ei töitä, ei kalenteria, ei aikatauluja, ei ulkoa tulevia paineita? Mitä sellainen elämä oikeasti on? Tässä yksi näkökulma.

Kun aloitin työt Australiassa julkissektorilla, tiesin alusta asti, että osavaltion virassa seitsemän vuotta pakerrettuani minulla on oikeus pitää pitkän palveluksen vapaa. Se on kolme kuukautta lomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla. Aivan järkyttävän hyvä etu siis. Australiassa edun saa käsittääkseni jokainen, mutta saantiajankohta vaihtelee työnantajan mukaan. Valtiolla ja yksityisellä vapaa koittaa kymmenen yhtäjaksoisen palvelusvuoden jälkeen.

Omassa tapauksessani sattui niin, että jäin äitiysvapaalle juuri ennen tätä palvelusvapaata. Yhteensä minulla on siis puolitoista vuotta palkallista vapaata. Palkan suuruus on vapaatyypistä riippuen vaihdellut Aussilan minimipalkasta oman normipalkkani puolikkaaseen, mutta jotain tuloja on elokuun puoliväliin saakka. Tilanne on selkeästi eri kuin vapaa, joka olisi työttömyyden aiheuttamaa omine kommervenkkeineen ja stresseineen.

Millaista on olla pitkällä vapaalla?

No, miltä vapaalla olo tuntuu? Nimensä mukaisesti vapauttavalta. Olen kahdesti elämässäni lähtenyt työpaikasta niin, että tiedossa on ollut piiiiitkä loma. Ensimmäisellä kerralla irtisanouduin vailla tietoa seuraavasta pestistä, hyppäsin lennolle ja päädyin Australiaan. Toinen kerta on tämä.

Tietenkin juuri  nyt monella todennäköisesti on mielen päällä ennemminkin työpaikan säilyttäminen kuin siitä irtautuminen. Lomautus, työttömyys, epävarmuus, ei siinä ehdi mitään hupilomia miettimään. Mutta kun tilanne taas joskus tasaantuu, aihe ehkä nousee uudestaan haaveeksi.

Pitkälle vapaalle jääminen on aivan omanlaisensa voimauttava, nostattava, ilahduttava, vapauttava tunne. Suosittelen kaikille kiinnostuneille - en sentään irtisanoutumista, vaan - jonkinsortin katkoa, breikkiä, irtiottoa, poissaoloa. Jos aihe on koskaan kutkutellut mieltäsi, tee se. Käytä kaikki keinot löytää jokin väylä, oli se opintovapaa, virkavapaa, vuorotteluvapaa tai ihan raa´asti palkaton loma.

Vapaalla olon vapaus ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Tai pikemminkin, myös lomalla alkaa ennemmin tai myöhemmin kaivata jonkinlaista struktuuria. Itse emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä lomalla lainkaan, koska kotiäitinä ja -isänä on käytännön tasolla töissä 24/7 firmassa nimeltä Perhe, ankarana toimarina boss baby. Eli tietyt rutiinit ja aikataulut on meillä ollut jatkuvasti tästä syystä.

Itseni on kuitenkin yllättänyt, miten paljon kaipaan työntekoa. Halusin töistä pois työuupumuksen jo uhatessa ja viimeiset pari vuotta tsemppasinkin sillä ajatuksella, että palvelusvapaa siintelee nurkan takana. En ikävöi työtehtäviäni tai työpaikkaani varsinaisesti, mutta ikävöin työkavereita, tiettyjä työrutiineja (lounas, kahvitauko) sekä tunnetta, että saan aikaan. Kotiäidin aikaansaaminen on tietyllä tavalla näkymätöntä, koska samat tehtävät toistuvat päivästä toiseen ja tunti sitten siivottu olohuone on kuin pommin jäljiltä taas.

Aloinkin aika varhaisessa vaiheessa vapaata simuloida työntekoa (mikä on mielestäni jopa tragikoomista, haikailtuani vapaalle niin kauan). Ennen koronaa lähdin onnellisena, läppäri kainalossa kaupungille, muutamaksi tunniksi kirjoittamaan kahvilaan. Milloin faktaa, milloin fiktiota - artikkeliaihioita lehtiin, akateemista tutkimusluonnostelua, novelleja, blogia, sähköposteja, diibadaabaa. Nyt sama jatkuu kotioloissa lapsen nukkuessa.

Ero varsinaiseen töissäkäyntiin on tietenkin se, että tekeminen on kaikinpuolin omaehtoista. Päätän itse työajat (no, taapero ne päättää), työtehtävät, tavoitteet sekä tekemisen tahdin. Vapaallakaan ei jaksa loputtomiin vain tuijottaa kattoon tai pilvilampaita taivaalla, tarvitaan jotain, mikä motivoi ja kiinnostaa. Meillä sen piti olla matkustelu, sattuneesta syystä päiväjärjestyksen on nyt löydyttävä muualta.

Pitkän vapaan plussat

Suurin etu on ehdottomasti omaehtoisuus. Uskon, että suurin osa ihmisistä on hyvinkin itseohjautuvia ja vapaata kaipaavia. Eivät kaikki tietenkään haikaile lekottelua, täyttä aikatauluttomuutta tai edes pomon puutetta, vaan sitä, että saa itse päättää mitä, miten ja milloin tekee asiat. Kaikenlaista käytännöllistä ja taiteellistakin luovuutta saa ihan eri lailla toteuttaa, kun joku ei hengitä koko ajan niskaan, olipa se hengittäjä työnantaja, asuntolainapankki tai muu velvollisuus.

Mutta. Olisi kiinnostavaa nähdä tutkimus siitä, moniko lottovoittaja oikeasti lopettaa työt pysyvästi. En nimittäin usko, että kovin moni pitkän päälle jaksaa sellaista elämää, jossa ei ole mitään rutiineja, raameja, suuntaa tai tavoitteellista tekemistä.

Kuitenkin näitä voi tottakai elämäänsä löytää muualtakin kuin palkkatöistä ja oma lottovoittajahaaveni onkin yleishyödyllisen säätiön tai järjestön perustaminen ja johtaminen, "työnvälttelyn" sijasta. Toiset löytävät elämänsisällön harrastuksista tai ehkä pienimuotoisen yritystoiminnan käynnistelystä. Harva varmaan haikaileekaan vapaalle ollakseen täysin ilman mitään tekemistä, vaan saadakseen lisää aikaa sitä omaa juttuaan varten, oli se sitten kesämökin kunnostusta, kirjan kirjoittamista tai kuntoilua.

Pitkän vapaan miinukset

Voiko vapaan ottaminen kaduttaa tai ahdistaa? Varmasti. Edessä voi olla taloudellista venymistä, etenkin, jos maailmantilanne pukkaa vaikkapa toisen puolison työttömäksi tai oman työpaikan vaakalaudalle vapaan aikana. Jos vapaalla vain stressaa rahasta, eihän se mikään vapaa olekaan, vaan samaa oravanpyörää, jota pakeni.

Vapaan "hukkaan kuluminen" voi myös ahdistaa. Suunnitelmat, joita pitkälle vapaalleen haali, saattavat osoittautua kestämättömiksi monestakin syystä. Ei ehkä itse jaksakaan saada aikaan, mitä kuvitteli (esim se kirjan kirjoittaminen), tai ulkoiset syyt "pilaavat" pläänit. Kuten meillä.

Jos vapaata tai irtiottoa suunnittelee, kannattaa pohdiskella ennakkoon sitäkin, mikä olisi tyydyttävä varasuunnitelma, jos alkuperäinen lässähtää. Tai miten sietää ja käsitellä sitä, että omat toiveet ja odotukset eivät ehkä täyty, kun sitä aikaa vihdoin on. Useimmilla meistä on vahvoja sitku-taipumuksia, eli kaikki asiat ja unelmat, jotka ajatteli tekevänsä jollain pitkällä lomalla, voivat silloinkin siirtyä jonnekin sitkuun, huomiseen, hamaan tulevaisuteen. Ja se voi olla kovakin pettymys tai katumuksen aihe itselle myöhemmin.

Entä jos ei pysty ottamaan pitkiä vapaita?

Pikaisen googlauksen perusteella suomalaiset työpsykologit suosittelevat, että lomia kannattaisi jakaa pätkiin pitkin vuotta sen sijaan, että tähtää yhteen pitkään vapaaseen kesällä. Tämä siksi, että loman vaikutus jaksamiseen hiipuu noin kuukauden sisällä töihin paluusta ja toisaalta loman rentouttava vaikutus tutkitusti kasvaa vain kahdeksan ensimmäisen lomapäivän aikana, jonka jälkeen se tasaantuu. Eli vaikkapa kaksi kaksiviikkoista lomaa on jaksamiselle parempi kuin kuukauden tauko.

Itse ajattelen, että miksei voi tehdä kumpaakin? Tietenkin työpaikka vaikuttaa ja kaikkialla lomia ei kertakaikkiaan voi pitää enempää kuin nippanappa sallitut. Omakohtaisesti olen jo vuosia lomaillut niin, että otan pitkin vuotta lyhyitä pätkiä siellä täällä ja vähintään yhden pidemmän pätkän. Tämän on mahdollistanut, että työnantajani ovat sallineet vaihtaa rahapalkkaa vapaapäiviksi, mihin olen hanakasti tarttunut. Tietty riippuu itsekunkin taloudellisesta tilanteesta, tiimistä, työnkuvasta sekä siitä, miten kuormittavana tai motivoivana itse työnsä kokee. Jos oma työni olisi inspiroivempaa, enpä noita lyhyitä lomia varmaan tarvitsisi lainkaan.

Harmittaako minua, että otin pitkän vapaan tähän katastrofaaliseen saumaan? Ei. Vaikka suunnitelmamme matkalle ovatkin menneet monin tavoin viemäristä alas, ei vapaalla olo sinällään ole kaduttanut hetkeäkään. Olisin Perthissä ollessakin pitänyt saman määrän vapaata ollakseni kotona lapsen kanssa, kunnes tämä on vähintään puolitoistavuotias. Tämä ei ole periaatteellinen kannanotto päivähoitoon, vaan omalle perheellemme parhaiten sopiva "aikaraja".

Toivottavasti kaikkien kesälomat tulevat sujumaan parhain päin, tai ainakin ilman suuria koronakieltoja!

Vapaalla on aikaa vaikka lounastaa Caprilla.
Matka tuonne muuten oli elämäni karmein, siitä lisää toiste. Onneksi itse saarella oleilu oli mukavaa.

Vapaalla voi myös nauttia lasillisen rosea suomalaisen raikkaassa +12 alkukesäsäässä.

Lumikenttien sankari, aussilapsi napajäätiköllä.

Vapaalla tietenkin myös tuijotellaan pilviä.

10.5.2020

Mitä seuraavaksi - koronakatkolta eteenpäin?

Mitä reissullemme kuuluu? Mitä voi odottaa nyt, kun yhtään mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan?

Kertauksena. Lähdimme Perthistä marraskuun alussa 2019, ajatuksenamme olla ensin Ranskassa joulun alle ja sitten Suomessa maaliskuun loppuun. Juhlisimme joulun ja uudenvuoden Suomessa, hoitaisin alta pois tohtorinväitöksen, ja sen jälkeen aloittaisimme kokopäivämatkailun. No. Kaikkihan tietävät, miten siinä kävi. Maaliskuun alkuun suunnitelmamme rullasi kuten pitikin, kävimme jopa Italiassa pienellä ekstralomalla juuri ennenkuin kaikki alkoi romahtaa Euroopassa. Sen jälkeen onkin ollut yhtä mustaa aukkoa näkyvyyden ja ennustettavuuden suhteen.

Olemme yhä vanhempieni luona ja saisimme täällä asustella vaikka elokuuhun asti, jolloin minulla koittaa paluu töihin - ja E:llä myös, mikäli hän nyt työpaikan saa maailmanlaajuista lamaa uhmaten. Kuitenkin kuukausien kimppaeristysasuminen alkaa hieman ottaa jaksamisen päälle itse kullakin, emmehän tätä aikoneet saati yhdessä päättäneet ennakkoon. Eritoten mielessä polttelee, miten voisimme pelastaa edes osan isosta irtiotostamme, jota suunnittelimme ahkerasti ja jota varten säästimme vuosikaudet. Kirjoitan tähän pohdintoja ylös, jospa se selkeyttäisi kuvaa itsellenikin ja jääpähän muisto, että tällaista oli joskus.

Vaihtoehto A - pysy paikallaan. Tämä äkkiseltään kuulostaa ainoalta fiksulta ratkaisulta, onhan se valtiovallankin suosittelema toimintatapa. Vältetään turhaa matkustamista, liikutaan mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla, elellään hiljaiseloa, kunnes joku päivä asiat ovat paremmin. Tämä vaihtoehto alkaa kuitenkin suoraan sanoen aiheuttaa kireyttä omassa olotilassa ja parisuhteessa, sillä tarkoituksemme ei suinkaan ollut muuttaa kuopiolaiseen lähiöön elämään hiekkalaatikkoelämää. Vaikkei siinä tietysti muissa olosuhteissa ja muille ihmisille mitään väärää olekaan. Lisäksi E:n puolen suku harmittelee kovasti, että olemme yhä Euroopassa, mutta emme lainkaan Ranskassa, eli heidän mahdollisuutensa tutustua pikkupoikaamme jäävät vajaiksi.

Nyt Suomi muiden maiden mukana alkaa raottaa ovia kohti normaalimpaa. Ajatushan on, että kaikki alamme pikkuhiljaa palaamaan arkeen, mukaanlukien yleisillä paikoilla liikkuminen, muiden tapaaminen, pieniin tapahtumiin osallistuminen, jopa jonkinlainen rajoitettu ja hallittu (lähialue)matkailu. Euroopassa puhutaan nyt kiivaasti siitä, voisivatko maat avata rajoja toisilleen esimerkiksi priorisoiden niitä maita, joissa on ollut vähän tartuntoja ja tilanne hallinnassa. Eli onko yksilön yhä järkevää kyyhöttää kolossaan, jos yhteiskunta asiantuntijoihin nojaten uskaltautuu avautumaan ja sitä jopa suosittelee talouden ja työpaikkojen kannattelun vuoksi?

Vaihtoehto B - matkusta Ranskaan. Tätä olemme pohtineet jo jonkun aikaa, mutta emme ole toteuttaneet, Ranskan vaikeamman koronatilanteen vuoksi. Anoppi on pyydellyt meitä luokseen jo kauan, onhan hän täysin yksin eristyksissä ja elämä tuntuu hankalammalta, kun kaikki sosiaaliset kontaktit on karsittu. Ranskassa on tähän saakka ollut Suomea huimasti tiukempi sääntely eli ulos on päässyt vain printatun selityslapun kanssa ja vain hyvin rajattuihin paikkoihin, kuten ruokakauppaan, apteekkiin tai lääkäriin. Maanantaina Ranska aikoo tiedottaa, mikä on jatkon suunnitelma. Tämänhetkisten tietojen mukaan Ranska jaettaisiin alueisiin, joissa on voimassa erilaiset säännöt tautitilanne huomioiden.

Anoppi asuu alueella, jossa tartuntoja ei pahemmin ole - hänen kylässään ei ole ollut yhtään. Eli anoppilassa voisimme mahdollisesti elää samanlaista elämää kuin nytkin, mutta eri maisemissa ja PAREMMASSA säässä. Etenkin aurinkoa rakastava E on kärsinyt siitä, että olemme olleet keskellä talvea jotakuinkin vuoden. Ensin Perthin kylmissä vihmasateissa kesä-syyskuun, sitten Ranskan mutamarraskuussa ja Suomen räntätalvessa. Suomalaista moinen kylmyys, hämäryys ja ankeus ei pahasti hetkauta, etenkin kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Aurinkoisilla atolleilla asuneelle etelänmiehelle nämä säät ovat yhtä mielenterveyden venytystä.

Matkustuksessa on tietysti aina riskinsä, tartuntavaarasta lentojen peruuntumiseen ja jumittumisiin, joten kevyesti emme päätöksiä tee.

Vaihtoehto C - odota parempaa aikaa, tähtää parin kuukauden päähän. Seuraan joka päivä tarkasti uutisia ja Euroopassa rajojen avaamisesta eniten puhuvat Kreikka, Bulgaria ja Kypros. Bulgaria aikoo mahdollisesti avautua turismille jo kesäkuussa, Kreikka ja Kypros heinäkuussa. Kaikissa maissa pohditaan kiihkeästi keinoja, miten toteuttaa hallittua matkailua turvallisesti, esimerkiksi miten turvavälejä voisi noudattaa ravintoloissa ja uima-altailla.

Tällä hetkellähän meidän pitäisi olla Meksikossa. Siellä Cancunin seutu aikoo avautua kesäkuussa. Meksikoa emme kuitenkaan uskalla edes harkita, pääasiassa maan presidentin uhmakkaan haistakaa-p-asenteen vuoksi. Kuulemma meksikolaiset ovat ylivertainen rotu eikä maan siksi tarvitse pahemmin varautua koronaan. Jaa. En halua itse lähteä testaamaan hypoteesia meksikolaiseen sairaalaan. Seuraava matkaohjelmakohteemme Kanada puolestaan ei meitä päästä koneeseen, sillä maa ei myönnä ollenkaan turistiviisumeja tällä hetkellä ja tilanne jatkunee jonnekin vuoden loppupuolelle.

Äkkiseltään mikään matkailun elvyttäminen saattaa kuulostaa hullun hommalta, onhan paikasta toiseen liikkuminen aina mahdollisuus toimia tautivektorina tai itse napata tartunta jostain. Toisaalta kuitenkin uskon, että erittäin harva valtio, ehkä Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa, Brasiliaa, Meksikoa ja (yllättäen!) Ruotsia lukuunottamatta härskisti priorisoi taloutta ja elinkeinoja täysin välittämättä ihmishengistä ja riskeistä. Eli luotan jollain tasolla siihen, että kaikki maat pyrkivät löytämään reittejä, joilla voitaisiin palata normaalimpaan elämään ja kanssakäymiseen, vaikka joudummekin pandemian toisen aallon uhan alla elämään, kunnes rokote osoittautuu toimivaksi.

Tämä luottamus ei kuitenkaan tarkoita sinisilmäistä välinpitämättömyyttä riskeistä, eli siksi kiivas pohdinta vaihtoehdoistamme jatkuu edelleen.

Matkailusta on muuten hyvin vaikea puhua tällä hetkellä ja tässä ilmastossa, koska matkustussuunnitelmien kariutumisen harmittelu yleensä aiheuttaa somessa "voi kyynel, first world problems" reaktion, tai jopa vihaa siitä, että joku kehtaa ajatella jotain niin turhaa kuin matkustelu. Viattomasti kyselin eräällä matkailusivustolla juuri tuosta, että mikähän on turismin tulevaisuus Meksikossa ja Kanadassa, ja kurkkuuni käytiin saman tien. Kuulemma on epäkunnoittavaa koronan uhreja ja heidän läheisiään kohtaan edes ajatella jotain muuta kuin tilanteen vakavuutta.

No, itse koen, että minun ajatukseni eivät tilannetta muuta suuntaan tai toiseen eikä kukaan siitä kuole TAI parane, vaikka surisin ja murehtisin päivät pääksytysten. Suunnitella, toivoa ja haaveilla aina saa. Se, mitä oikeasti tapahtuu tai mitä voi tehdä, ovat eri asia, ja vakaalla harkinnalla sitä nyt puimmekin.

Kuvat aiemmilta reissuilta, ensimmäinen Suomenlinnasta, loput Egyptistä, Australiasta, Japanista ja Thaimaasta.







9.5.2020

Äitiydestä

Äitienpäivä lähestyy, ja ajattelin ensin kirjoittaa ajatuksia äitiydestä. Jostain syystä olo on kuitenkin tyhjä kuin muovipussilla. Tämä on toinen äitienpäiväni, tosin tavallaan ensimmäinen, koska en ensimmäisestä muista kerrassa mitään. Olin silloin kahdeksanviikkoisen vauvan uupunut äiti, verenhukasta, rintatulehduksesta ja unenpuutteesta horroksessa. Kuulemma kävimme lähipubissa syömässä, vauva nukkui vaunuissaan, mutta tuon muistin vasta kun E sen kertoi.

Tässä muuten oleellinen kulttuuriero. Suomessa pubi on usein yhtä kuin räkälä tai ainakin suunnattu pelkkään juomiseen. Australiassa pubi on koko perheen olohuone, joihin kokoonnutaan etenkin perjantaisin työkavereiden kanssa after workeille ja sunnuntaisin lounaalle sukulaisia ja ystäviä tapaamaan. Pubeissa usein on jopa lasten leikkipaikkoja eikä niissä ole sisäänpääsyikärajaa.

Pubi alunperin tarkoittaa public housea, kaikille avointa juoma- ja ruokapaikkaa. Pubiin kuuluu wikipedian mukaan olennaisesti oluen ja siiderin tarjoilu, vaikka useimmissa nykyään on muitakin alko- ja alkottomia juomia valittavana, sekä sitä ruokaa. Pubiruoka on oma käsitteensä Aussilassa ja  yleensä se sisältää ranskiksia, leivitettyä kalaa, pihvejä/leikkeitä tai kanafilettä, salaattejakin on. Fiinimpi versio suomalaisen ABC:n tai nakkikioskin tarjonnasta. Aussipubia on mielestäni todella vaikea kuvailla suomalaiselle, koska suomalainen mielikuva helposti on se savuinen lähiö-karaokebaari. Perus-aussipubi kuitenkin on lähempänä Rossoa kuin Ale-Pupia. Vaikka noita jälkimmäisiäkin löytyy.

Jaha, lähtipä kiertoteille. Tarkoitushan oli puhua äitiydestä. Toisaalta siitä olisi minulla, kuten varmasti kaikilla äideillä, paljon sanottavaa. Toisaalta aihe tuntuu niin henkilökohtaiselta ja jotenkin liian lähellä olevalta, että jaksaisin alkaa kaikkea ruotimaan. Ehkä joskus myöhemmin, etäisyyttä ja perspektiiviä saatuani, pystyn kirjoittamaan äitiyteen liittyvistä lieveilmiöistä, paineensietokyvystä, oletuksista ja odotuksista, siitä jatkuvasta vinkkien/ohjeiden/vaatimusten tulvasta, joka vyöryy päälle kaikkialta (neuvola, media, some päällimmäisinä), niiden tunteiden voimakkuudesta, joita oma lapsi aiheuttaa, syvimmästä rakkaudesta voimattomaan turhautumiseen ja itkuiseen raivostumiseen - ja takaisin. Nyt on kuitenkin liian aikaista.

Inspistä hakiessani satuin löytämään allaolevan blogipostauksen ja se tiivistää aivan oleellisesti sen, mitä itsekin äitiydestä ja perhe-elämästä ajattelen.

Kolme ajatusta äitiydestä.

Kirjoittaja-Lauran mielestä omaa äitiyttä ja vanhemmuutta usein mollataan aivan tarpeettomasti pienillä piikeillä kuten "paska mutsi"-kommentoinnilla, jos satunnaisesti ärähtää lapselleen tai hukkaa jälkikasvun hanskat ostarilla. Meidän on ihan tarpeettoman vaikeaa sanoa, että olen hyvä äiti. Hyvä äiti ei tarkoita täydellistä tai ihanneäitiä, vaan omille lapsilleen parasta tarkoittavaa, parhaansa yrittävää, turvallista, vajavaista, inhimillistä, mokailevaakin äitiä.

Laura myös huomioi, että äidin (ja isän) arki on lapsen lapsuus. Tavalliseen arkeen ja hyvään lapsuuteen ei tarvita sirkustemppuja tai kommervenkkejä, pääasia on yhdessäolo ja ennakoitavuus. Vaikka meidän olikin tarkoitus olla once in a lifetime-maailmanympärysmatkalla eli elämämme piti olla kaikkea muuta kuin tavallista, olen silti tästä asiasta ihan samaa mieltä Lauran kanssa. Tavoitteemme ei missään tapauksessa ole, että elämämme tai lapsemme elämä olisi jotenkin huisia, ihmeellistä tai uutta jatkuvasti. Vaan toiveena oli, että voisimme kaikki viettää paljon aikaa myös suvun ja ystävien kesken, eri maissa heitä tavaten.

Lauran mukaan jokainen äiti tarvitsee omaa aikaa ja tämähän nyt on selvää kauraa. Ei sellaista järjissään kestä, että elää koko ajan muita varten tai toisten tarpeita täyttäen. Tottakai tarvitaan omaa aikaa ja jokaisen oma aika on yhtä arvokasta ja tarpeellista. Oma tilanteeni on alkuhetkiimme verrattuna huikeasti parantunut, eli se uupunut töttöröö-äiti on saanut palauduttua omaksi itsekseen. Siinä auttaa valtavasti se, että mummu, ukki, E ja minä kaikki osallistumme eli kellekään ei tule liikaa kuormitusta. Nyt taaperon kanssa elämä on muutenkin helpompaa kuin vastasyntyneen kanssa, kun univaje on paikkautunut eikä lapsikaan ole enää aikoihin tarvinnut jatkuvaa sylittelyä ja rinnallaoloa. Pääsen irtautumaan ihan eri lailla ja mennyt vuosi taaksepäin katsoen on hurjasti lyhyempi kuin se oli vastasyntyneen kanssa vuotta eteenpäin ennakoiden.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

Pikkujeppe on jo reilun vuoden vanha.

Näkyyhän kynttilä?

25.4.2020

Taaperoarki eristyksissä

Millaista on arki, rehellisesti, taaperon kanssa? Toki kaikki, joilla moinen on kotona, asian tietävät, mutta ehkä tästä saa vertaistukea... Eristysolosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että netti nyt täyttyy lapsiaan yötäpäivää kaitsevien vanhempien twiiteistä, meemeistä ja vuodatuksista. Tässä lisää samaa jamaa.

Herään siihen, että minua löydään tuttipullolla päähän. Avaan silmäni, takaisin tuijottaa sirkeä yksivuotias, virnistäen neljällä hampaallaan. Vilkaisen ikkunaa. Paksujen verhojen takana kajottaa, mutta heikosti. Kurkotan kännykän käteen, se näyttää kellonaikaa kukonpieremä. Taapero hihkuu, heittää tuttipullon lattialle kolinalla ja ryömii alas sängystä. Hän ei ole taaskaan nukkunut omassa pinnasängyssään vaan vieressäni. Nousen ylös, avaan makkarin oven. Taapero juoksutepsuttaa toisen huoneen ovelle, jossa E nukkuu patjalla lattialla. Ei nuku kauaa.

E nousee ylös ja kaappaa taaperon kainaloon. Alkaa parku, koska äiitiääääiitiii. Suljen perässäni oven, sitten toisen, kaadun patjalle, josta E juuri nousi. Kuulen, kuinka parku siirtyy yläkertaan. Survon korvatulpat takaisin korviin ja parkukin loppuu, kun tietokoneelta alkavat ranskankieliset lastenlaulut.

Herään parin tunnin päästä, kello on sentään puoli kahdeksan. Kömmin yläkertaan aamupalalle. Täysin keskittyneesti, tyytyväisesti ja hiljaa leikkinyt taapero näkee minut portaissa ja rynnistää portille itkemään katkerinta mullaolikamalaa-missäolit-itkuaan. Nostan kymmenkiloisen puntin vesselin syliin ja etsin kahvikuppia. Hetkeksi rauhoittunut taapero alkaa taas parkua, koska syyt. Lasken hänet lattialle, ei käy, vielä suurempi ulina. Leikkaan hätäisesti banaanista pätkän ja annan sen lapselle. Hän ottaa banaanin tyytyväisesti hihkaisten, horjahtelee muualle, pian kuulen olohuoneesta jättiduplojen kolahtelua. E ilmoittaa, että taapero parkkeerasi banaanin hänen olkapäälleen.

Istun kahvikupin ääreen, taapero rientää takaisin. Hän änkeää syliin, muttei jaksa siinä olla, vetkuttelee takaisin lattialle. Ja syliin. Ja lattialle. Ja syliin. Vien kahvikupin, leipälautasen ja lapsen olohuoneeseen. Lattialla istuessani taapero pystyy taas keskittymään leikkiinsä, eli metalliketjussa roikkuvan viemärinkorkin ujuttamiseen muovimukiin. Juuri kun aion haukata leipää, taapero haluaa, että puhallan saippuakuplia. Ja E myös. Meidän pitää puhaltaa yhtä aikaa eri kulmista, jotta hän saa metsästää isointa kuplaa pilvestä. Saippuakupla räpsähtää suoraan silmääni, kirvelee. Taapero käyttää tilaisuutta hyväksi, tarttuu saippuakuplapurkkiin ja nuolaisee sitä. Vedän purkin pois, alkaa parku. Ehdin juuri työntää kahvikupin sohvan alle, ennenkuin taapero heittäytyy matolle itkupotkimaan vääryyttä.

E nappaa lapsen ja vie alakertaan, vaunuihin, ulos, päiväunille. Kaikkea säestää tietenkin parku, koska pukeminen. Ja odottelu. Ja ärtymys. Ja väsymys. Vihdoin palopillikunta pääsee ovesta ulos, taloon laskeutuu hiljaisuus. Paitsi että jossain renkuttaa vieläkin laite lastenlauluja, joko jonkun kännykkä, läppäri tai taaperon oma nappulanpainelu-soittopeli. Etsin vehkeen, sammutan sen, viimein hetken rauha ja hiljaisuus. Kello on 9:30. Lämmitän jäähtyneen kahvini, asetun tietokoneelle, muutamia hommia odottaa. Paitsi ensin nopeasti facebook. Tuntia myöhemmin tajuan, etten ole saanut mitään aikaan. Avaan ne oikeat tiedostot kissavideoiden ja Trumpin hölmöilyjen sijaan.

Juuri kun kokkaan lounasta, kuuluu alakerrasta itkua. Herra 1v on hereillä. E menee hakemaan lapsen, jatkan ruuanlaittoa. Pussimuusia, eilistä jauhelihakastiketta, paistettuja munia, tomaattia ja kurkkua - jos ei ole salaattia, ruuan kylkeen on tultava edes jotain tuoretta ja raikasta. E kattaa pöydän taapero harteilla keinuen. Lapsi saa kantaa osan aterimista ja on siitä onnesta soikea. Kasaan äkkiä taaperolle aterian eilisistä makaroneista, sillä muussi ei tule menemään sormiruokaillen, eikä poika muutenkaan ole perunan ystävä laisinkaan, toisin kuin äitinsä. Ei ole se suomigeeni tullut läpi.

Tänään päikkärit ajoittuivat hyvin ja poika jaksaa syödä melkein kaiken ruuan, sen sijaan, että heittelisi palaset yksitellen pöydän alle. Ruokailutilan matto on kirjava kaikista niistä vahinko- ja tähtäyspläjäyksistä, jotka maan vetovoima on mystisesti ottanut haltuunsa. Eilen lattialle lensi koko lautanen väärinpäin, kun vanhemmat olivat liian hitaita estoreaktioissaan. Nostan pojan syöttötuolista ja kiikutan vessaan käsienpesulle. Taapero hihkuu innoissaan, haluaa pestä lavuaarin reunalla roikkuvan tyhjän ilmapallon. Tänään sitä saa pestä vain hanan alla, ei bideesuihkun, päinvastoin kuin eilen. Kun lähden vessasta, taapero rientää takaisin tiputtaakseen ilmapalloraadon vessanpönttöön. Saan estettyä viime hetkessä. Lapsi viipottaa vessasta ja keksii melukoneen: hakkaa leluvasaralla rakennuspalikkalaatikon sisältöä.

Astianpesukoneen täyttö kestää kolme kertaa tarvitun ajan, koska taapero auttaa = ottaa pois aterimia ja kippoja sitä mukaa, kun saan niitä sisään. E vie lapsen olkkariin leikkimään, mutta leikki päättyy itkuun, koska napero haluaa astua jättilegojen päälle tahallaan ja kompastuminen/lipeäminenhän siitä seuraa. Yritän lohduttaa ja harhauttaa kantamalla lapsen makuuhuoneeseen, jossa äitini kasvattaa taimia parvekeruukuissa. Niitä pitää suihkuttaa. Lapsi innostuu suihkupullosta ja haluaa, että suihkutan häntä käsiin ruukkumullan sijaan. Lasken taaperon lattialle viedäkseni suihkupullon pois ja kahdessa sekunnissa ipana on onnistunut kaivelemaan yltämästään kukkapurkista multaa monta kourallista. Kiikutan hänet pois huoneesta, suljen oven, taas alkaa pettymyksen parku.

Tässä vaiheessa E on poissa pelistä, koska yö ei suinkaan sujunut mutkitta. Hän valvoi lapsen kanssa pari tuntia pikkutunneilla, kun tenava ei suostunut nukahtamaan keskellä yötä herättyään. Kun E vetäytyy torkuille, taapero ei muuta halua tehdäkään kuin tunkea samaan makuuhuoneeseen, isi isi isi! Yritän taas harhauttaa ja vien lapsen saunan kylppäriin, koska hänestä on hauskaa leikkiä pefleteillä; kanniskella niitä ees taas ja astua päälle. Saman tien tajuan erheeni, koska kylppärin lattialla on eilisillan täysinäinen vanna. En pysty kaatamaan vettä pois samalla kun pidän kiinni taaperosta, joka yrittää tunkea vannaan vaatteet päällä. Nappaan pefletit, lapsen ja siirrymme eteiseen. Tällä kertaa pefleteillä ei ole lainkaan vetovoimaa. Uutta parkua estääkseni puen kummallekin päälle ja vien lapsen etupihalle. Hän haluaa istua ja kaivella soraa, selvä.

Taapero ojentaa minulle löytämiään pikkukiviä yksi kerrallaan. Yksi ei olekaan kivi, vaan rusakonpapana. Kiva. Seuraavaksi hän haluaa pihakuusesta oksia. Riivin siitä muutamia pieniä risuja. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuusesta pitäisi nyhtää oksia jatkuvasti. Ei voida, ei puuta voi paljaaksi riistää. Pettymysparku. Harhautan nostamalla muksun parin metrin päähän, siinä sattuu olemaan hieman isompia kiviä. Hän ottaa onnessaan yhden ja haluaa heittää sen läheiseen lätäkköön. Kävelemme lähemmäs. Hän haluaa istua lätäkköön. Estän. Parku.

Siirrymme takapihalle. Taapero on yhä kivijahdissa, mutta ensimmäinen löytö on taas rusakonpapana. Montako rusakkoa tässä lähiössä asuu ja miten ne papanoivat joka neliösentin? Taapero bongaa grillin ympärillä olevan ison kivikeon. Hän haluaa entistä isompia kiviä ja alkaa tonkia niitä. Kivikasa liikahtaa ja nostan lapsen nopeasti kauemmas, etteivät pikku sormet jää puristuksiin. Uudesta koordinaatiopisteestään taapero huomaa leikatun pensasaidan kannontyngät ja haluaa välttämättä kävellä niiden päälle. Silmissäni vilisee kauhukuvia kaatuvasta taaperosta ja repivistä oksista. Kiikutan lapsen pikapikaa kauemmas ja parkuhan tästäkin pääsee. Puhkiväsyneenä "rentouttavasta" ulkoilusta palaamme sisälle. E pakkaa lapsen taas vaunuihin ja vie päiväunilenkille. Istahdan takaisin tietokoneelle ja koitan muistaa, mitä ajattelin viimeksi siinä istuessani. Minulla on juttu tekeillä Ylelle, deadline neljän päivän päästä, aivot raksuttavat tyhjää.

Parin minuutin tuntuisen kahden tunnin tauon jälkeen nappula on taas hereillä. Lapsi pöytään välipalalle. Tälläkin kertaa muksu yllättää ja syö kaiken, sen sijaan, että käyttäisi avokadososetta esimerkiksi pöydän maalaamiseen. Hän haluaa kuitenkin pöydästä pois kiireesti, koska kirjahyllyn kirjat eivät pudottele itse itseään, työ kutsuu. Keittiön laatikostot on toki jo moneen kertaan avattu ja sisällöt heitelty lattialle vähintään kerran päivässä. Jääkaapista löytyy leluveturi ja lohikäärme ja roskiksesta puolestaan lapsen sukka ja autonavaimet. Seuraavaksi taapero haluaa väännellä isäni antiikkiradion namikoita, saa yhden irti ja ehtii tunkaista sen ilmankostuttajalaitteen aukosta sisään. Sama meno jatkuu illalliselle saakka, jonka jälkeen jokainen paitsi lapsi on valmis kaatumaan petiin, onhan kello jo kahdeksan illalla.

Nukkumaanmenoaika tulee ja menee. Taaperon mielestä nukkuminen on yliarvostettua ja nukkumaan meno huutava vääryys. Paino sanalla huutava. Harjaamme hampaat (taapero haluaa sekä äidin että isin harjat muttei omaansa), otamme xylitolipastillin (se maistuu, kiitos lapsiystävällisen päärynämaun), laulamme tuutulauluja (100x tuiki tuiki tähtönen). Lasta ei nukuta, itsellä pysyvät silmät auki vain tulitikuilla. Arkana toiveena meillä vanhemmilla on viettää edes tunti aikaa kahdestaan, vaikka jotain Netflixin sarjaa katsoen, ehkä peräti siiderilasillisen äärellä. Lapsella on toiset ideat illanvietosta. Makuuhuone on tuuletettu, viilennetty, pimennetty, optimoitu. Nukahtaisin sinne alta kymmenen sekunnin. Lapsi ei.

Lopulta E jälleen pakkaa taaperon vaunuihin ja painaltaa ulos. Siellä muksu nukahtaa vällyjen alla vartissa. Nyt olisi mahdollisuus siihen laatuaikaan.

Katsomme toisiamme, katsomme kelloa, kummankin päässä raksuttaa sama laskutoimitus.
Jos nyt vetäydyn yöpuulle, saan edes muutaman hetken omaa aikaa ja pari tuntia keskeytymätöntä unta. Myönnämme tappion, toivotamme hyvät yöt, vetäydymme eri huoneisiin maksimoidaksemme tsänssit, että edes toinen meistä saa katkottoman yön.

*

Tarinasta on sensuroitu ärräpäät ja vanhempien (minun) kitinät ja itkut.

*

Tämän kirjoitushetkellä vanhempani olivat poissa kotoa. Normioloissa täällä jaetussa arjessamme jakaisimme myös taaperon tuottamat toimet ja turhautumiset, ilot ja huvittumiset. Siitä SUURKIITOS :)

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.


Koska taapero ei osaa vielä oikeasti rakentaa legoilla, hän "rakentaa" täyttämällä valmiita rakenteita.

Savolaista huumoria vaunulenkillä.

24.4.2020

Matkarattaat - tarpeen vai ei?

Ystäväni kyseli mielipidettä matkarattaista. Ajattelin tehdä aiheesta postauksen, jos mietteistäni on muillekin apua. Heti kärkeen disclaimer, että matkarataskokemuksemme ovat varsin vähäiset - ostimme rattaat ja palautimme ne viikon päästä. Mutta tuuttaan nyt tänne kaiken, mitä olen itse asiasta tutkaillut, pohtinut, lukenut ja muilta kuullut.

Kannattaako moiset härpäkkeet ostaa, ja jos, niin missä vaiheessa? Omien reissujemme perusteella, neljässä maassa vauvan kanssa, matkarattaat olisivat kyllä kovasti kätevät. Ideaalitilanteessa meillä olisi sekä kotivaunut että matkarattaat. Rahan ja säilytystilan puolesta tämä ei kuitenkaan aina ole fiksu veto. 

Omasta mielestäni perheenlisäys ei saa tarkoittaa luottokorttivelkojen ja rahastressitasojen maksimointia eli olemme koittaneet kaikessa elää nuukasti säästäväisesti. Niin myös rattaiden suhteen. Hilux-vaunumme, Baby Jogger City Mini GT:t ostimme Australiasta uutena hintaan $700 eli 400€ ja se oli aika maksimi, mihin olin valmis lompakkoa laihduttamaan. Matkarattaista raaskin pulittaa enintään puolet tuosta, koska ne ovat käytössäkin enintään puolet ajasta. Etsin pitkään minulle suositeltuja tiettyjä merkkimatkarattaita käytettynä, mutta niitä ei juuri koskaan tule vastaan nettikirppareilla, tai niiden hinta pitää sinnikkäästi pintansa. Eli käytetystä saisi maksaa suunnilleen saman kuin uudestakin. 

Joggerit

Ennen raha-asioihin siirtymistä on lie syytä listata, mihin matkarattaita tarkalleen tarvitaan, vai tarvitaanko. Ensin kannattaa miettiä, miten paljon aikoo matkustella vauvan kanssa ja millaista matkustaminen on. 

Jos pääsääntöisesti matkaa kotoa pisteestä A lomakohteeseen B mahdollisimman vähillä välietapeilla, ei matkarattailla välttämättä ole virkaa. Senkun pakkaa perusrattaat lentokoneen ruumaan tai auton takakonttiin ja voila, niistä tuli matkarattaat. Monet lentoyhtiöt antavat lapsiperheiden ottaa vaunut mukaan ruumaan ilmaiseksi eli ne menevät muun matkatavarakilomäärän päälle, eivät siihen sisältyen. Tietysti riippuu lipputyypistä ja lentoyhtiöstä (halpis vai ns kunnollinen), tarkista aina ennakkoon! Me emme ole tähän mennessä maksaneet kertaakaan vaunujen lennätyksestä edes halpislennoilla, joilla lippuihimme sisältyi pelkät käsimatkatavarat. 

Mikäli reissaukseen tyypillisesti kuuluu monta välietappia, pitkiä odotuksia lentokentällä, tai useita kohteita kerrallaan, matkarattaat ovat lahja taivaasta. Matkarattaiden olemassaolon syy on, että ne ovat kevyet, pakkautuvat pieneen kokoon, ne voi mahdollisesti ottaa käsimatkatavarana koneeseen ja niillä manöveeraa kapeitakin vanhankaupungin katuja. Jos me pääsääntöisesti matkuistaisimme vain Suomeen sukuloimaan ja takaisin, matkarattaat olisivat turhaa luksusta eli ilmankin pärjää hyvin. Jos taas reissaamme (tai ainakin yritämme, kiitos korona) pitkin ja poikin, matkarattaat siintävät mielessä joka päivä siirtymien, junamatkojen, vuokra-autojen ja kapoisten kujien labyrintissa. 

Lentokentällä odotteluun ja koneesta poistumiseen vaunut ovat tarpeen, jos lapsi on tottunut nukkumaan niissä. Kentällä säästyy monet itkut lapselta JA vanhemmilta, jos vauvalle on selkeä rauhallinen paikka asettua aloilleen ja levolle. Olen itse vaunujen puutteessa nukuttanut vauvaa viltin päällä lentokenttä-mäkkärin kulmalla ja se oli kyllä yhtä helvettiä. Lentokentillä yleensä on lentoyhtiön tarjoamia ilmaisrattaita, mutta a) niissä ei ole mitään säätöjä eli on kuin työntelisi lasta ostoskärryissä, b) vauva nuoleksii satojen ihmisten käyttämiä rattaita, yök ja c) niitä ei aina ole saatavilla, jolloin ei ole mitään laskupaikkaa lapselle. 

Hyvin usein kentillä on mahdollisuus ottaa omat ruumaan menevät rattaat portille saakka, eli ne saa viedä turvatarkastuksesta läpi ja ne kerätään lastaukseen vasta koneeseennousuvaiheessa. Tässä ainoa ärsytys on isojen rattaiden runnominen läpivalaisuun eli jos on raskaat vaunut ja yksin liikkeellä vauvan kanssa, vaunujen taittelu ja nostelu turvatarkastuksen hihnalle on peestä. Henkilökunta kyllä ripeästi auttaa missä voi. Lapsi tietenkin myös aina nukahtaa vaunuihin juuri ennen turvatarkastukseen menoa, joten pakollisena stressilisänä on vaunuista pois nostettu parkuva vauva, kun keräät kimpsuja ja kampsuja hihnalta. 

Palataanpa rahaan. Me tosiaan tilasimme netitse matkarattaat täällä Suomessa, ajatellen, että jatkamme matkaa niillä ja myymme edelliset vaunut pois. Tiiviin nettiselaamisen jälkeen päädyin merkkiin Petite Cherie, joka on kohtuuhintainen (tarjouksessa 150€), helppokäyttöisen ja kevyen oloinen sekä ainoa tuon hintaluokan vaunuista, jossa on ilmapyörät, ei muoviset. Halpojen ja keskihintaisten rattaiden ongelma yleensä on työnnettävyys, eli niillä saa jumputtaa nupukivikaduilla kuin rodeossa, puhumattakaan lumessa työntämisestä. 

Petite Cherie Avion

Rattaat tulivat ripeästi ja testasimme niitä innolla. Ne olivatkin luvatunkaltaiset eli oikein näppäräliikkeiset, kevyet ja pieneen tilaan taittuvat. EIVÄT kuitenkaan niin pienet, että ne menisivät käsimatkatavarana, ja tämä onkin useiden matkarattaiden ongelmaominaisuus. Vain kalleimmat merkit yleensä taittuvat riittävän pieniksi lentokoneen tavarahyllylle. Isommaksi ongelmaksi kuitenkin osoittautui, että vuosikas poikamme alkoi jo nyt olla liian pitkä vaunuihin, eli pää osui kuomuun ja leveyttäkin oli nippanappa riittävästi. Poika ei edes ole isokokoinen, vaan käyrillä keskivertoa hippasen pienempi. Toinen keskeinen ongelma oli ergonomia eli työntöaisaa ei voi säätää ja työntäjä on jatkuvasti joko liian lähellä vaunuja (jalat potkivat jarrua) tai selkää rasittavassa etukenossa. Testien jälkeen päädyimme palauttamaan vaunut, etenkin kun matkailummekin on nyt  katkolla.

Jos kahdet vaunut ovat liian kalliit, eikö kannattaisi ostaa pelkät matkarattaat? Ehkä, ja näin monet tekevätkin, tyytyväisinä. Meille tämä ei suoraan sanoen pälkähtänyt mieleen vuosi sitten vaunuja ostaessa. Toisaalta halusimme vaunut, joihin mahtuu edes jonkin verran tavaraa alasäilöön. Tosin Hiluxissa eli Joggereissa on turhan pieni alaloosteri ruokakauppa-asiointiin, onhan ne tarkoitettu pääsääntöisesti ulkoiluun ja hölkkäämiseen. Lisäksi matkarattaissa usein on pikkuruinen kuomu, kun taas Joggereiden paras puoli kevyen liikkuvuuden lisäksi on lähes koko istuimen päälle kaartuva, peittävä kuomu. Alussa ei tarvita edes sadesuojaa, koska vauva mahtuu kokonaan kuomun alle. Pieni kuomu puolestaan ei riitä varjostamaan auringolta ja antamaan hämäryyttä ja yksityisyyttä rauhoittumiseen ja nukahtamiseen. 

Eli mitä tekisimme toisin? Ostaisimme perusvaunut, jotka paremmin sopivat kumpaankin käyttöön, arkeen ja matkoille. Mutta en ostaisi matkarattaita ainoiksi, koska en ole ainakaan vielä löytänyt mallia, jossa tuo kuomu- ja säilytysasia on ratkottu tyydyttävästi. Lisäksi rattaita tarvitsee erittäin harvoin lentokoneen matkustamoon saakka eli ruumaan menevä kevyt malli on mielestäni tarpeellisempi kuin käsimatkatavarana kannettava.*

No, emme ole näistä maisemista liikkuneet kuukausiin, joten matkarattaatkin tuntuvat juuri nyt hieman turhilta.

* Toki ruumaan pakatessa ottaa aina riskin, että vaunut menevät hukkaan lennolla, tai niitä joutuu odottamaan kentällä.

17.4.2020

Väliaikaisesta paluumuutosta kulttuurishokki?

Viime postauksessani pohdin, että emme oikeastaan ole paluumuuttajia, koska emme ole tulleet Suomeen tai Eurooppaan jäädäksemme. Toisaalta voihan sitä olla myös väliaikainen paluumuuttaja ja siitäpä loihe pohtimaan, mitä haasteita (takaisin)sopeutumisessa on ollut. Meillä on ollut kummallakin omat ällistelymme ja manailumme sekä Suomessa että Ranskassa.

E:n paluu Ranskaan, mitkä fiilikset?

Vietimme ennen joulua Ranskassa puolitoista kuukautta eli pidempään kuin ns. peruslomalla. Siinä ajassa ehti taas moni tuttu juttu tulla mieleen ranskalaiselle sekä hyvässä että pahassa. 

Kulttuurishokki seurasi siitä, että joka asia on jotenkin hankala, byrokraattinen, ei toimi tai on pois käytöstä - E:n sanojen mukaan. E ei ollut muistanut tätä puolta Ranskasta tai ranskalaisuudesta ja useammin kuin kerran suunnilleen karjui varikset taivaalle, kun odottamattomasta kulmasta iskeytyi jakoavain pinnaväliin.

Esimerkkejä:
- huoltoasemalla ei toimi kuin yksi bensapumppu, muita pumppuja ei korjata päiviin, ehkä viikkoihin, kun toimiihan se yksi.
- saman huoltoaseman rengasilmapumppu ei puhalla ilmaa, vaan imee sitä renkaasta. 
- rautakauppa vuokrasi viallisen moottorisahan ja yritti sitten syyttää viasta E:tä - asia ratkesi vasta tämän sisukkaasti intettyä olevansa ammattilainen, ja rautakaupan mekaanikon todettua vian jo olleen laitteessa.
- lapsen kansalaisuutta voi anoa vasta monenmoisen mutkan, paperihässäkän ja virastovisiitin jälkeen ja silloinkin on todennäköistä, että virkailijoilta löytyy joku (teko)syy, miksei kansalaisuutta voi myöntää.

En tiedä, onko monimutkaisuus, saamattomuus, byrokraattisuus tai korjausten viivyttely erityisen gallialaista, mutta E:lle se sellaisena näyttäytyy. Hän puhisi noin kerran päivässä, että ainiin tämän takia muutin täältä pois.

Toisaalta hän pesusienen lailla, onnellisena, imi itseensä kaikki sosiaaliset mahdollisuudet. Tapasimme noin sata E:n ystävää ja sukulaista Ranskan-aikanamme, vaikka tosiaan olimme maassa vain kuutisen viikkoa. Paikalliseen tapaan kaikkien kanssa piti tietenkin syödä ja yleensä myös juoda. Olen aikaa sitten oppinut vain kostuttamaan huulia kun ranskisten illanvietto alkaa, vetkutellen saman juoman kanssa. Lasi täytetään välittömästi sen tyhjennyttyä ja sellaiseen tahtiin en kykene. Ei ole tavatonta, että minulla on moukkamaisesti aperitiivi vielä kesken, kun siirrytään jälkiruokaviineihin. 

Oma paluuni Suomeen

Huomasin E:n kaverikierroksen jälkeen, että meillä on hyvin erilainen ajattelutapa sosiaalisuudesta. Olemme kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja vietämme mielellään aikaa seurassa, mutta E on aivan omassa kategoriassaan minuun verrattuna. Hän on useaan otteeseen ihmetellyt Suomessa, että miksen halua tavata tai järjestä tapaamisia suunnilleen kaikkien kanssa, jotka olen joskus tuntenut. Ranskassa tapasimme mm. E:n ala-astekavereita tai vanhoja työkavereita jostain opiskeluaikaisista kesätöistä. Hän ei ole näiden kanssa pitänyt muuta kuin satunnaista facebook-yhteyttä, se ei kuitenkaan estänyt iloisia jälleennäkemisiä. 

Olemme Suomessa keskittyneet lähisukulaisiin ja muutamiin hyviin ystäviini, tosin nyt korona-ajan vuoksi emme ole nähneet edes näitä. Kun E:n perhe on yhtä aikaa samassa maassa ja kaupungissa, he ovat yhdessä suunnilleen 24/7. Suomi-aikanamme olemme tavanneet kahta samassa kaupungissa asuvaa veljeäni säännöllisesti ehkä kerran kuussa, mikä on E:n mittapuulla sama kuin "ei juuri ikinä". Meillä oli ideanpoikasena lähteä kiertämään Suomea autolla ja tavata muualla asuvia kavereitani, mutta se tyssäsi poikkeustilaan. Vaikka minustakin on mukava vaihtaa kuulumisia ja erityisesti harmittaa, ettemme ole päässeet Ouluun serkkujani tapaamaan tällä reissulla, en lainkaan kaipaa samanlaista sosiaalista ilotulitusta kuin E. 

Toisaalta on myönnettävä, että suomalaiset eivät samalla lailla arvosta suhteiden kiinteää ylläpitoa ja hyvin usein jo sovittu tapaaminen perutaan työkiireiden/lasten/jumpan/saunavuoron takia. Ranskassa puolestaan eräskin E:n kaveri matkasi kokonaisen päivän lakko-Pariisista maaseudulle harvalukuisilla busseilla ja rekkaliftaten vain nähdäkseen meitä viikonlopun ajan. Huom, en syyllistä, vain havainnoin. 

Suomalaiset tavat tai suomalaisuus eivät sinällään ole olleet kulttuurishokin paikka minulle, olenhan käynyt Suomessa vähintään vuosittain sitten Australiaan muuton. Eli en ole mitenkään "unohtanut" millaista maassa on. Tottakai täällä on erilaista kuin Australiassa tai Ranskassa, mutta ei minua ärsyttävällä tai oudoksuttavalla tavalla. Itse asiassa tietty suomalainen jämptiys ja suorasukaisuus on ollut taas mukava asia kaikessa kanssakäymisessä, Aussilassa yleisemmän ylilupailun tai lepsunlaiskan unohtelumokailun sijasta. 

E on bongannut muutamia outouksia Suomessa, kuten:

Kerran junamatkalla edessämme istuva nainen roiskautti vissypullon sisällön päälleen. Siitä seurasi tapahtumasarja, joka ihmetytti E:tä kaikkineen. Ensinnäkin, minä olin ainut, joka riensi tarjoamaan naiselle paperia ja auttamaan siivouksessa, muut istuivat penkeillään kuin lahottajasienet, teeskennellen etteivät huomanneet (ilmeisesti, jotteivät nolaisi naista enempää). Toisekseen, nainen lähti paikaltaan ja puoli tuntia myöhemmin vaunuumme ilmestyi konnari puhelimeen puhuen. Puhelusta kuulimme, että nainen oli lähtenyt/jäänyt junasta ja jättänyt kaikki tavaransa sinne ulkovaatteita ja matkakassia myöten. Konnari availi kassia, kuvaillen sen sisältöä puhelimeen. 

E ei voinut käsittää, miten a) vähän yksityisyydensuojaa tilanteessa oli, eli koko vaununpuolikas kuuli, mitä kassissa on (vaikkei ollutkaan mitään salaista) ja b) kassia ei tuhottu saman tien, kun sen omistaja jätti sen. Ranskassa terroriuhka otetaan todella tosissaan eikä konnari edes unelmoisi avaavansa hylättyä laukkua. Sen tulisi ottamaan talteen pommiryhmä. Enpä osannut tuohon muuta vastata kuin suomalaiset ehkä yhä elävät aika lintukodossa ja varmaan täällä ollaan peräti naiivejakin yksityisuudensuojan rikkoutumisen saati terroriuhan suhteen. 

Toinen E:tä ihmetyttävä asia on suomalaisen musiikin mollivoittoisuus. Olen itsekin kiinnittänyt samaan huomiota ja kieltämättä suomalaiset iskelmät, poppi, räppi ja mitä näitä on, ovat erittäin usein melodiansa ja sanoitustensa puolesta aika ankeita alakuloisia. Radion tai television tarjonnasta ei ulkopuolinen aina erota, onko siellä itkuvirsi vai viimeisin jättihitti. Kerran E kysyi, miksi tietokoneelta tulee hautajaismusiikkia. Kyseessä oli lastenlaulu Kolme Varista, vain hieman tavallistakin mollahtavampana versiona.

Perusarki ja kielimuuri

Ehkä haastavinta arjessamme on, että E ei puhu suomea. Hän on oppinut paljon sanoja ja pystyy joskus keskustelusta bongaamaan, mitä aihe koskee. Mutta minkäänlaista ajatustenvaihtoa hän ei pysty suomeksi käymään. Vanhempani puhuvat käypää englantia eli pystyvät kommunikoimaan E:n kanssa ilman minuakin, mutta välillä tarvitaan sanasto- ja käännösapua puolin ja toisin. Minua pommitetaan välillä joka suunnasta suomeksi ja englanniksi, kaikkien selittäessä asiaansa, ja yritän siinä lennosta reagoida, toimia tai kääntää. Kun E:lle asiasta mainitsin, hän ei pitänyt kielimuuria itselleen hankalana ja pelkästään ihmetteli tajutessaan, että minä tunnen kääntämisen vaivalloiseksi. 

Kinkkisimpiä ovat sellaiset tilanteet, joissa joku ei puhu lainkaan englantia - vaikkapa vierailu mummolassani. Monta tuntia tai päivää jatkuva tulkkaus on yllättävän raskasta, eikä se ole hauskaa myöskään niille osapuolille, joita tulkataan. Viive ja käännöksen odottaminen eivät vaan tee kommunikoinnista kovin luontevaa saati jouhevaa. Kuitenkin tulkkaus on kivempi kuin ei visiittiä ollenkaan, joten mielellään käymme heitäkin tapaamassa, joilla ei ole yhteistä kieltä E:n kanssa.

E on onneksi itse kaksikielinen ja asunut ja matkustellut useissa eri maissa elämässään, joten hän on hyvin taitava ymmärtämään erilaisia aksentteja ja puolinaista englantia. Toisin kuin monet enkun natiivipuhujat, jotka hölmistyvät tai jopa suuttuvat, jos vastapuolella on hieman erilainen murre, aukkoja sanastossa tai omaperäinen kielioppi.

Kaiken kaikkiaan olen vaikuttunut ja yllättynytkin, miten helposti kuitenkin olemme tänne suomiarkeen sujahtaneet, vieläpä "kimppakämpässä". E:n joustavuutta en voi kuin ylistää. Jos tilanne olisi toisinpäin ja olisimme jumahtaneet anopille asumaan, enpä tiedä, miten jaksaisin. Välimme ovat hyvät, mutta vierailu on kuitenkin vierailu ja toisen luona oleilu ihan muuta kuin oma tupa, oma lupa.




15.4.2020

Bloggarina koronakatkolla - mitäs nyt?

Tuskin olen ainoa ihminen, johon tämä koronakevät (tai syksy, pallonpuolikkaasta riippuen) on vaikuttanut lievästi sanoen latistavasti. Huomaan bloggarinakin olevani vailla ideoita, koska:

  • maailmanmatkablogi tai kerranelämässä-irtiottoblogi on puhjenneen ilmapallon lailla kutistunut talveksi Pohjois-Savossa,
  • ei tunnu mielekkäältä kirjoittaa Perthistä tai Australiasta, kun en ole siellä yli puoleen vuoteen ollut, ja
  • ulkosuomalaisuus on nyt hieman outo identiteetti, ollessani sisäsuomalainen jopa hieman tahtomattani.
En kuitenkaan koe olevani myöskään paluumuuttaja, koska olemme koko ajan olleet "vain käymässä". Emme siis ole pyrkineet integroitumaan takaisin, vaikkapa töitä etsimällä tai muuten punoutumalla yhteiskuntaan Kelaa, työkkäriä tms. byrokratiaratastoa myöten. 

Jos en tällä hetkellä ole bloggari-identiteetiltäni mitään yllämainituista, mitäs sitten olen? Eli mistä aiheista kirjoittaa? Siinäpä kysymys. Olen välillä luonnostellut jotain perhe- ja vauva-aiheisia postauksia, mutta niissä en oikein pääse puusta pitkään. En ole itse ollenkaan lifestyle/vauvablogien lukija eikä aihealueesta tunnu irtoavan sellaista sanottavaa, mitä muut eivät jo olisi sanoneet. Ylipäätään tuntuu, että nyt iisakinkirkko-väitöskirjan valmistuttua olen yhtäkkiä takki tyhjänä, "kaikesta on sanottu kaikki"-fiiliksellä. Kaipa se väikkärin välttely ja viivyttely on omalta osaltaan inspiroinut sijaistekemistä bloggaajana ja nyt tuo puskutraktori on ylittänyt maaliviivan!

No, yksi on ja pysyy, ja se on innostukseni laatia kaikenlaisia listoja. Viisi asiaa, jotka ovat olleet minulle vaikeita bloggarina. Jos mietit blogin aloitusta - liekö sitä enää kukaan edes harkitsee, nykyisessä insta-influensseri/tiktok-video/vloggaajamaailmassa - tällaisia esteitä voi olla ylitettävänä.

5. Ei ole aikaa. Tämä on varmaan kaikkien tekosyiden klassikko mihin tahansa. Päivät täyttyvät niin monesta muustakin, että tietokoneelle istahtaminen useammaksi tunniksi ei noin vain onnistu, etenkään nyt pienen lapsen kanssa. Se istuminen ei myöskään riitä, vaan pitäisi olla jotain mietittyä ja punnittua asiaa, tai edes sen verran keskittymismahdollisuutta, että saa järkevää tarinaa ruudulle. Onneksi jutut voi tallentaa vaikka yhden kappaleen välein ja jatkaa pienempinä palasina, jos yhtenäistä aikaa ei ole. 

4. Ei ole kuvituskuvia. Paradoksaalisesti haluaisin blogini olevan visuaalisesti kiinnostava, mutta en oikein muista ottaa valokuvia arjen tiimellyksessä. Minulla on nykyään ihan hyvä kännykkäkamera, mutta räpsyt ovat hyvin paljon oman elämän dokumentointia (taapero oppi sitä, taapero touhusi tätä), eivät blogia ryydittäviä "yleisotoksia". En halua liikaa laittaa henkilökuvia enkä lapsen tunnistettavia kuvia lainkaan, joten kuvaamista pitäisi harrastaa monipuolisemmin. E sen sijaan ottaa mielellään kuvia kaikkialla ja perusteleekin pysähtymisiään sen ja tuon ilmiön ääreen sillä, että "no sun blogiin". 

3. En halua paljastaa liikaa. Koska blogini on pitkälti omasta elämästäni, aiheitahan luulisi riittävän loputtomiin, sen kun tarinoin omasta päästä. On kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa trapetsilla, jossa kertoo omasta persoonasta, elämästä ja perheestä riittävästi blogin kiinnostavuutta ajatellen, muttei liikaa, jottei tule seiskajulkkis-yläosattomissa-olo. Moni bloggarihan kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista, kuten sairauksista ja vaikeuksista. Itse en koe luontevaksi muuta kuin sivuta tällaisia teemoja, koska blogini aihe ei kuitenkaan ole minä ihmisenä tai minä haavoittuvana olentona, vaan laajemmin ulkosuomalaisuus, monikielinen perhe-elämä, maasta- ja maahanmuutto sekä matkustelu. 

2. Miten pitää teema elossa. Joskus - tosin vasta bloggauksen aloittamisen jälkeen - luin ohjeen, että pitkäikäisimmät ja kiinnostavimmat blogit ovat niitä, joilla on selkeä teema. Teema tuo mukanaan kohdeyleisön ja antaa rakennetta postauksille. No. Itse arvelen, että lähes vuosikymmenen mittainen blogiurani on jo seniorimmasta päästä blogimaailmassa. Tämä on nimittäin harrastus, johon on aika helppo kyllästyä, tai ei vain enää keksi sanottavaa. Luulenpa, että useimmiten bloggausinto hiipuu silloin, kun teema jotenkin kuolee: on jo kirjoittanut aihealueesta kaiken, tai itse siirtyy elämässä eteenpäin muiden kiinnostuksenkohteiden ääreen. Oma teemani mainittiin yllä ja se on vielä ollut ihan hedelmällistä pohdittavaa, paitsi juuri nyt koronakatkolla ollessamme. 

1. Ei ole aiheita. Tämä loppuhuipennus on aikamoinen anti-huipennus, koska aloitin postauksen valittelemalla aihepulaa. Joskus aiheita tulee montakin mieleen viikossa, joskus menee useita viikkoja, että idiksiä saa raapimalla raapia jostain mielen tynnyristä. Kirjaan yleensä aiheita ylös blogialustan luonnoskansioon, mutta usein käy niin, ettei aihe sitten motivoikaan tekstiksi asti. Joku aihe tuntuu liian työläältä, toinen liian henkilökohtaiselta, kolmas liian tulenaralta jotenkin. Ja en sitten jaksakaan. Harmi toisaalta, koska joskus paljastavammat tai mielipiteitä jakavat aiheet voivat olla ne kiinnostavimmat ja ehkä mietteitä herättävimpiä. Tosin juuri nyt yhtään tällaista aihetta ei tule mieleen. Pitääkin alkaa kirjaamaan ideoita ahkerammin ja ehkä joskus laajentaa repertuaaria. 

Bloggausideoita, aiheita, pyyntöjä ja kysymyksiä otetaan vastaan :)

Asiat voisivat toki huonomminkin olla. Ulkoilumaastot ja säät ovat olleet kohdillaan.

Suomi 2020 - vai Muumi ja pyrstötähti?

Ensimmäinen facebook-kuvani ikinä vuodelta 2007.