4.5.2022

Voihan asuntokupla ja ulkoistamisen juhla

Asuntoteemalla jatketaan. Australiassa asuntorakentaminen on hyvin erilaista kuin Suomessa - en tarkoita niinkään materiaali- tai tyylipuolella, vaikka näissäkin on eroja Suomeen verrattuna. Vaan siinä, mitä rakennetaan ja minne, ja miten asioista päätetään. Huom, en ole perusteellisesti tutkinut asiaa, vaan teksti perustuu uutisiin ja omiin havaintoihini.

Australiassa on tällä hetkellä vakava vuokra-asuntopula. Miksi, ei ole oikein kellekään kunnolla selvää. Vapaita vuokra-asuntoja on koko maan tasolla niukasti ja etenkin täällä Länsi-Australiassa ja Perthissä vapaana on alle 1% kaikesta vuokra-asuntokannasta. Siitä huolimatta, että osa asunnoista on pakosti sellaisia, jotka a) eivät kelpaa oikein kellekään, tai b) ovat ylihinnoiteltuja. Omakin vuokra-asuntomme meni TUNNISSA mainostuksen aloituksesta, kun siis olimme ensin vaihtaneet välittäjää ja siivonneet kämpän edustuskuntoon edellisen vuokravälittäjän tunaroinnin jäljiltä

Joitain syitä tarjonnan vähyyteen ovat korona-aika, asuntokupla ja julkisen asuntotuotannon olemattomuus. Korona-ajan rajasulku aiheutti sen, että moni ulkomailla oleskelevista noin miljoonasta aussista palasi kotiin, jolloin heille tarvittiin asuntoja, tai ottivat haltuunsa vuokralla olleet omistusasuntonsa. Asuntokupla eli asuntojen arvon kohtuuton nousu puolestaan on aiheuttanut sen, että asunnot nähdään erinomaisina sijoituskohteina, ja kynnelle kykenevät ostavat niitä pois esim. lyhytaikaiseen Airbnb-vuokraukseen, jolloin pitkäaikaisvuokralaiset jäävät nuolemaan näppejään. Australian asuntokannasta vain noin 4% on julkissektorin omistuksessa (kunnat, kaupungit, osavaltio, valtio), kun Suomessa osuus on muistaakseni 15% ja kaikesta asuntokannasta jopa kolmasosaa on jotenkin tuettu julkisesti rakennusaikana, esim. valtion ARAVA-lainoin. EU:n keskiarvo julkissektorin omistuksessa on välillä 10-30% maasta ja laskukaavasta riippuen (onko esim. hyväntekeväisyysjärjestön omistama kerrostalo julkisomisteinen, jos sitä pitkälti rahoittaa valtio?). 

Enihou. Australiassa on 80-luvulta ollut voimissaan uusliberaali ajatusmalli, että asunto on palkinto, jonka onnistunut elämänhallinta eli palkkatöissä loistaminen ihmiselle tuottaa. Kun tienaa, on varaa, ja kaikkien tulisi omistaa oma kotinsa, mieluiten omakotitalo isolla tontilla ja uima-altaalla, the Australian dream. Suomessa puolestaan 80-luvulta lähtien nousi ajatusmalli, että asunto on perusihmisoikeus, ja kodittomuus on yhteiskunnallisesti niin iso ongelma, että sen ratkaisemiseksi on tehtävä kaikki voitava. 

Tämä ei tarkoita, ettei Suomessa ole lainkaan kodittomia (kyllä on, etenkin piilokodittomia, eli toisten nurkissa/sohvilla asujia). Eikä myöskään tarkoita, että kaikki aussit omistavat omakotitalon, tai kotinsa ylipäätään asuntotyypistä riippumatta. Kyllä täälläkin asutaan kerrostaloissa ja vuokralla. Mutta. Auslandiassa - etenkin Länsi-Australiassa - on Suomeen verrattuna yllättävän nuiva suhtautuminen minkäänlaiseen kommuuniomistukseen, jollaiseksi myös kerrostaloasuminen tai asunto-osakeyhtiöt ylipäätään luetaan. 

Kun Suomessa tarvitaan lisää asuntoja, tyypillinen tapa on, että kunta kaavoittaa uuden alueen jonkin olemassaolevan asuinalueen kupeeseen tai sisälle - joskus harvemmin myös kauas pelloille tai metsiin - ja käynnistetään aluesuunnittelukilpailu. Kilpailun voiton yksi ehto on, että alue on hyvin kytketty julkisliikenteeseen, eli alueelle tulee vähintään bussipysäkkejä, pääkaupunkiseudulla mahdollisesti myös metro- tai lähijuna-asema. Pyörätiet keskustaan/aluekeskukseen ovat myös keskeisiä ehtoja. 

Kilpailun pohjalta valitaan yksi tai muutama rakennusyhtiö toteuttamaan kerrostalo- ja/tai rivarialue, ja rakennusyhtiöt usein myös jäävät kerrostalojen omistajiksi tai ne myydään kokonaisuuksina isoille firmoille kuten eläkeyhtiölle. Toki myös yksittäisiä asuntoja myydään, mutta Suomessa on erittäin tavallista, että kokonaisen kerrostalon omistaa ja sitä hallinnoi jokin yksittäinen taho, vaikkapa Helsingin kaupunki, tai yleishyödyllinen yhteisö. Länsi-Australiassa tätä ei tapahdu käytännössä lainkaan, ja jos tapahtuu, kerrostalon omistaa osavaltio, asunnot on suunnattu vähävaraisille ja sinne vuokralle pääsyyn on jopa kymmenen vuoden jonot. 

Miten meilläpäin ratkaistaan asuntopulaa? Kunta kaavoittaa uuden alueen keskelle ei-mitään, koska siellä maa on halpaa. Alue myydään rakennusliikkeelle, joka puolestaan alkaa myydä yksittäisiä tontteja yksityisostajille. Osa ostajista on toisia rakennusliikkeitä, suurin osa tavallisia ihmisiä/perheitä. Jokainen ostaja on vastuussa oman talonsa rakennuksesta eli jokaisella työmaalla ahertaa eri firma. Julkisliikenteen tavoittavuus ei ole minkäänlaisessa asemassa suunnitteluvaiheissa eikä se ole myöskään myyntivaltti, sillä oletusarvoisesti jokaisella perheellä on kaksi autoa. Tätä mallia täällä myös ihannoidaan eli aina kun asuntopula nostaa päätään, vaaditaan lisää rakennusmaata ja lisää verohelpotuksia tai rakennusbonuksia/insentiivejä/ponsia ensikodin rakentajille. 

Jälkimmäisen mallin ongelma on, että kaikki kilpailevat samaan aikaan samoista resursseista. Rakennusliikkeitä on rajallinen määrä, kuin myös niihin osaavia työntekijöitä. Tällä hetkellä omakotitalotyömaat Perthissä ovat kauttaaltaan viivästyneet jopa pari vuotta, räjähtäneen kysynnän takia, sekä koronarajasulunkin jälkioireena (Länsi-Australiaan ei ole päässyt töihin pariin vuoteen, ellei ole täältä kotoisin). Kun niitä vuokra-asuntoja ei saa, moni koittaa ostaa omaa talopakettia ja siitä seuraa sumppu. Pullonkaula aiheuttaa ongelmia kaikkialle, sillä nyt kun osavaltio yrittää epätoivoisesti paikata vuokra-asuntopulaa muutamilla hassuilla social housing- eli vähävaraisille tarkoitetuilla kerrostaloprojekteilla, niillekään ei löydy tekijöitä, koska kaikilla on jo tilauskirjat täynnä. 

Kerrostalotyömaat Länsi-Australiassa toimivat samalla yksityistämis- ja granulaatioperiaatteella. Suomessa grynderi eli perustajaurakoitsija yleensä palkkaa kaikki tarvitsemansa ammattilaiset: betonivalajat, raudoittajat, laatoittajat, muurarit, kirvesmiehet, putkiasentajat, sähköasentajat jne. Täällä jokainen noista on alihankkija eli yksityinen yrittäjä, joka työskentelee sopimussuhteessa pääurakoitsijaan. Hankkeen aikataulutus ja valvonta on vaikeaa, koska alihankkijoilla on yhtä aikaa muitakin työmaita meneillään. Eli esim putkiasentaja saattaa olla viivästynyt muualla, jolloin työ viivästyy myös seuraavalla työmaalla, jne jne. Ja kun putkien veto viivästyy, ei voi valaa lattioita, viimeistellä seiniä jne jne. Loputon lumipalloefekti. 

Kun ostimme off-the-plan-kerrostaloasuntomme, se valmistui melkein aikataulussa v. 2015, vain muutaman kuukauden myöhässä. Meidän asuntomme oli valmiina ensimmäisenä, ehkä siksi, että juputin asiasta viikoittain kiinteistönvälittäjälle, kun valmistumisen määräpäivä alunperin tuli ja meni. Olimme siis ensimmäiset asukkaat kerrostalossamme ja asuimme siellä yksin pari viikkoa. Kuitenkin meidänkin asuntomme viivästyi juuri siksi, että sähköasentaja ja keittiön välitilan taustalasin asentaja olivat kiireisiä muilla työmaillaan, ja taisipa siellä olla myös lattiapinnoittaja ja seinämaalarikin myöhässä. Lähes kaiken ulkoistaminen varmaan tuottaa palkkakulusäästöjä urakoitsijalle, mutta en oikein käsitä, miten nämä isot viivästymiset - nykyään tosiaan se pari vuotta per rakennusprojekti - voi olla hyvää säästöä oikein kellekään. Ei ainakaan omakotitalon ostaja-omistajalle. 

Täällä on nyt alkanut näkyä enemmän äänenpainoja siitä, että jottain tarttis tehrä. Australian eduskuntavaalit ovat kolmen viikon päästä ja toinen isoista puolueista, haastaja Labor eli Työväenpuolue (kuin SDP), meni lupaamaan 40% equity schemen eli yhteisomistuskuvion, jossa valtio maksaa ja omistaa 40% asunnosta jos (vähävarainen) omistaja-asukas maksaa ja omistaa 60%. Yksityiskohtia en ole vielä nähnyt, mutta huonoimmillaan tilanne vain pahenee. Rakennusliikkeet todennäköisesti koittavat alkaa vedättää vielä rajumpaa hintaa, jos tietävät, että ostajalla on 40% ekstraa valtiolta (ellei sitten malliin sisäänrakenneta maksimihintoja ostoille). Eli edelleenkään ei suosita tai siirrytä vuokrakerrostalojen rakennusmalliin (täällä nimeltään build to rent), vaan koitetaan pumpata lisää puhtia jo valmiiksi ylikuumenneille omakotitalomarkkinoille. 

Itärannikolla kaupunkirakenteen tiivistäminen on edennyt pidemmälle kuin täällä Perthissä, ihan tilanpuutteen ja varmaan moniäänisemmän ostajakunnan vuoksi. Perthissä sen sijaan tapellaan yhä jokaikisestä kerrostalosta, joka tulisi esim. lähiön rautatieaseman läheisyyteen eli suomalaisittain loogiseen paikkaan. Naapurustolla on tapana nousta takajaloilleen kaikesta kaksikerroksisen ylittävästä, koska perinteisesti kerrostalot on koettu moniongelmaisten vähävaraisten "sijoituspaikoiksi". Nykyään Perthin keskustassa ja muutamilla paraatipaikoilla kerrostalot usein ovat jopa luksus-retriittejä kattoterasseineen sekä kuntosali-, sauna-, uima-allas-, ja konferenssi/juhlatiloineen. Kuitenkin keskustan ulkopuolella kerrostaloja yleisesti kavahdetaan ja omakotitalon ja pihan omistamisen eetos on vahva. 

Kestävyysnäkökulmasta Perthin malli ei voi enää kauaa elää ja hengittää, koska urban sprawl eli uusien lähiöiden hajauttaminen yhä kauemmas työssäkäyntialueista ja keskuksista ei voi jatkua loputtomiin. Ukrainan sodan vuoksi bensan hinta nousi täälläkin ennätyslukemiin ja valtion oli jo pakko leikata bensaveroa, koska monilta uhkasi lähteä työpaikka alta, kun töihin ei ole enää varaa ajaa. Nimenomaan ajaa, koska perthiläisistä kaksi kolmasosaa asuu julkisliikenteen saavuttamattomissa (!). Puhumattakaan siitä, miten paljon luontoa ja viilentävää puulatvustoa pitää jyrätä jokaisen uuden asuinalueen ja sinne johtavan monikaistatien alta. Naamapalmu.

No, mikään maa ei ole täydellinen ja kehittymisen varaa on kaikkialla. Haaveilen edelleen jonkinlaisesta hybridimaasta, jossa moni yhteiskunnan rakenteellinen kehitysaskel on Suomesta; ilmasto, palkkataso, ruokakulttuurikombo ja lapsiystävällisyys Australiasta; ja sosiaalinen elämä perheellisten illanviettoineen Espanjasta. Minne saarelle lähden sen perustamaan ja kuka tulee mukaan? :D 

Perthin seudun Venetsia, Mandurah. Kanavanrantarakentamista ja omat venelaiturit.

6.4.2022

Montako kulttuurishokkia voi tulla?

Minulta kysyttiin somen puolella, millaiseksi koen asettumisemme Perthiin, nyt kun paluustamme on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Olen tänä aikana postaillut niin monta Australiaan kriittisesti suhtautuvaa tekstiä, että niistä varmaan välittyy mielikuva, etten suuresti viihdy täällä tai paluu saattaa jopa kaduttaa. Näin ei kuitenkaan ole. 

Minulla aivan selvästi oli paluu-kulttuurishokki, kun takaisin pääsimme marraskuussa 2020. Siihen vaikutti eniten senhetkinen politiikka eli rajut koronasulut, sekä "nostosillat kiinni-vallihaudat syviksi"-lietsonnan aiheuttama keskustelukulttuuri. Minulla oli ajoittain erittäin epätoivottu olo, koska Perthissä kohtasi koko vuoden 2021 ajatusta, että matkustaminen pandemia-aikaan on moraalisesti väärin ja kaikki kohtaamamme vastoinkäymiset olivat itse aiheuttamiamme. Olen kertonut aiemminkin, että kävin peräti terapiassa asian vuoksi, koska torjutuksi/väheksytyksi tulemisen tunne on omiaan aiheuttamaan ei pelkkää mielipahaa, vaan mielenterveysongelmia. 

Edelleenkin ajattelen, että poliittisessa mielessä rajasulku oli hoidettu huonosti: sillä aiheutettiin paljon henkistä ja tunnepuolen kärsimystä, joka ei olisi ollut pakollista, jos Australialla olisi ollut astetta paremmin suunniteltu karanteeniohjelma (eli reilusti enemmän paikkoja vaikkapa leirintäalueilla tai kaivosleireissä, joissa leviämisen riski on minimoitu keskustahotellien sijaan). Rajasulku myös lietsoi ehkä pitkäaikaistakin juopaa heihin ja meihin: paljasjalka-aussit hurrasivat asialle, muualta muuttaneet sitkuttivat vaikeissakin oloissa ilman perheen ja suvun tukea, koska perhe ja suku eivät päässeet maahan. 

Kuitenkin vuoteen 2021 mahtui paljon hyvää. Ostimme uuden kodin, aloitimme uusissa tehtävissä, N on löytänyt paikkansa päiväkodissa, elämä asettui uomiinsa. 

Tapasimme taas monet hyvät ystävämme, ja on ollut tosi onnellista huomata, miten monien ihmisten kanssa välit ovat syventyneet ja ystävyys jatkuu vahvana, vuoden poissaolostamme huolimatta. Jännitin nimittäin palattuamme sitäkin, kuivahtavako kaveruudet, kun muutimme aika kauas (50km tai puolen tunnin ajo) aiemmasta kodistamme ja sosiaaliset verkostomme jäivät ihan eri paikkaan. Ehkä voisi verrata asiaa Helsingistä Hyvinkäälle muuttoon, jos kaikki päivittäiset/viikottaiset piirimme jäisivät välille Helsinki/Espoo. Kuitenkin tätä pelkäämääni kaveruussuhteiden menetystä ei tapahtunut, eli välimatka ei onneksi katkaissut siteitä. Tähän tosin itse aktiivisesti vaikutan eli liikun mukisematta tuota väliä junalla tai autolla, odottamatta, että minua tullaan kotoa hakemaan. 

Kaveruussuhteissa on tapahtunut muutosta ja mullistuksia muista syistä, eli muutamien pitkäaikaisten tuttujen kanssa en enää pidä yhteyttä, koska Perthin rokotuspakkoon ja koronarajoitteisiin suhtautumisemme on niin eri ja sitä myötä myös monet muut elämänarvot, valinnat ja tulkinnat asioista. Itse en olisi mitään välirikkoa toivonut, mutta joskus näköjään menee näin. Kaipa elämässä yleisesti ihmissuhteet elävät ja kehittyvät, eli joskus löytyy uusia tuttavuuksia, joskus vanhoja tippuu pois, kun suuntaudumme kaikki eri tavoin, mielenkiinnonkohteet muuttuvat jne. 

Nyt siihen kulttuurishokkiin. Kulttuurishokki usein johtuu uuden maan tapojen koetusta outoudesta ja niihin turhautumisesta. Tällä kertaa tavat eivät olleet se syy, vaan todennäköisesti kombo kolmea eri asiaa. Ensinnäkin, palasimme Australiaan töihin, arkeen, peruselämään, vietettyämme vuoden sapattivapaata (jos nyt pikkulapsen vanhemmuutta voi sapattivapaaksi kutsua...). Kulttuurishokki 1 syntyi ihan siitä, että "piti" palata työelämään, kahdeksasta neljään rytmiin, arjen pakerrukseen, nyt höystettynä päiväkotirumballa ja taaperonuhilla.

Toisaalta olin töihinpaluusta iloinen, koska ihmiselle, ainakin minulle, on hyvästä elämän rytmitys ja annettuihin tavoitteisiin pyrkiminen. Toisaalta välillä työelämän byrokratia ja toimistopolitiikka ottavat ihan satasella aivoon. Huomaan entistä tarkemmin kaikenlaista tehottomuutta ja teatteria, jotka aiemmassa elämässä eivät niin rassanneet. Varmaan korona-aika sinällään on herkistänyt tutkimaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä vain näennäistärkeää. Esimerkiksi tittelit ovat aika lailla menettäneet kiiltonsa, samoin kaikenlainen turhantärkeä patsastelu, jota Länsi-Australian julkissektorilla (ja varmaan työelämässä yleisesti) näkee. Työelämässä tai politiikassa eivät asiat läheskään aina mene niin, että lopputulos olisi tehokkain, moraalisesti eniten oikein tai rahallisesti edullisin, vaan niin, miten jokin paperi sanelee tai pamppu kokee omaa asemaansa edistäväksi. 

Kulttuurishokki 2 kumpusi juurikin tuosta, että Länsi-Australian politiikka oli totaalisesti mullistunut poissaolomme aikana ja keskittyi aivan täysillä koronasta pelotteluun ja me vs te pullisteluun. Jälkikäteen on kiinnostavaa huomata, että pikkujutut jotka alkuperäinen tännemuutto sai näkemään rasittavina - vaikkapa sekoittajahanojen puute, asuntojen kylmyys talvella, henkilötunnuksen puute, jne - eivät nyt paina missään, mutta autoritäärinen politiikka sen sijaan sai minut mielenosoituksiin asti. Ja tästä taas kumpusi elämään railo, koska paikalliset tuttuni kuten kollegani eivät voineet ymmärtää, miksi vastustaisin "hyvin toimivaa ja parasta mahdollista" saari saaressa-sulkutilaa. Eli en vuoteen voinut juuri puhua aidoista tuntemuksistani töissä, vaan jouduin välttelemään korona-aiheista, väistämättä konflikteihin johtavaa väittelyä. 

Kummallisesti, kun on olemassa aihe, josta ei voi puhua, se pukkaa esiin vähän kaikkialta. Esimerkki. Olin työkonferenssissa ennen joulua ja kahvitauolla istuin ulkopenkillä syömässä välipalaa. Viereeni istui mukavan ja leppoisan oloinen nainen, ehkä 60v. Hän aloitti jutustelun ja jotain kautta aihe piankin kiertyi koronarajoituksiin. Mainitsin, että minulle on vaikeaa, etten pääse matkustamaan perhettäni ja sukuani tapaamaan. Hän samantien ripitti minua itsekkyydestä: miten saatan ajatella vain omaa välimatkaani, kun koronalta turvassa olo kuitenkin on tärkeintä elämässä? Onhan hänkin ollut erossa omasta aikuisesta tyttärestään ja lapsenlapsestaan jo viisi vuotta, he asuvat Melbournessa, joten mitä minä ruikutan vuoden erosta? Eipä siihen sitten juuri ollut kommentoitavaa, kun empatian ja ymmärryshalukkuuden taso oli tuossa. Ironisesti, konferenssin aihe oli kodittomuuden hoito, eli empatiakyvyltään tämä henkilö oli ehkä väärässä paikassa... 

Kulttuurishokki 3 johtuu nimenomaan työstäni. Palattuani töihin minut siirrettin (taas) uuteen tiimiin, mikä oli sinällään hyvä, sillä tutkimus on minulle parhaiten sopiva työnkuva. Tutkin tiimini kanssa yhteiskunnallisia ongelmia, joihin osavaltiohallinnon tulisi voida paremmin puuttua lain, käytäntöjen ja budjetin puitteissa. No, työ on mielestäni tärkeää ja tärkeyden vuoksi mielekästä. Mutta. Se on aivan ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti. Kun kahdeksan tuntia päivässä lukee raportteja kaikesta siitä, mikä ihmiselämässä voi mennä pieleen - kodittomuus, kotiväkivalta, lastensuojelu, köyhyys, sairaudet, Aboriginaalien kohtelu, vankiloiden huonot olot jne jne - ei maailmaa näe kovin ruusuisten lasien läpi. Eli kulttuurishokit 1 ja 2 kiertyvät nekin yhteen kolmosen kanssa. Olen joutunut tilanteeseen, jossa olen jatkuvasti exposed eli altistettu, en vain Länsi-Australian hallinnollisille ongelmille, vaan maailman pahuudelle. Ja tämä ei ole hyvä asia kenenkään mielenterveydelle. 

Nyt kuitenkin sikäli iloisia uutisia, että aloitan ensi kuun alussa uudessa pestissä, vaikken vanhaa jätä kokonaan. Pääsin töihin Jyväskylän yliopiston vetämään kolmevuotiseen tutkimusprojektiin, jossa tutkin ulkosuomalaisia, tarkemmin ottaen Australian ja Kanadan suomalaisia, ja heidän sopeutumistaan uusiin maihin ns. esteettisten käytäntöjen eli kaikenlaisen luovan, taiteellisen, kauniin ja aisteille tärkeän tekemisen keinoin (esim. puutarhanhoito, käsityöt, sisustus). Tämä ei tarkoita, että kaikki sopeutuvat juuri näiden keinojen kautta, vaan tämä linssi on kyseisen projektin valittu näkökulma. Monia muita tulokulmia on jo paljonkin tutkittu (esim sopeutuminen kielenoppimisen, ammatin tai muunlaisten harrastusten kautta). 

Olen huomannut, että kulttuurishokkien 1-3 kautta tai takia koen itseni tällä hetkellä vahvemmin suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi kuin australialaiseksi. Olen ylpeä ja tyytyväinen monista asioista Suomessa, ja tuon sen aiempaa enemmän esille somessa ja muissa keskusteluissa. Haluaisin myös, että Australia olisi joissain asioissa enemmän Suomen kaltainen, esimerkiksi juuri kodittomuuden hoidossa. Tottakai silti tajuan, että en voi yhtenä ihmisenä muuttaa kokonaista mannerta eikä missään maassa voi asua siltä pohjalta, että toivoo sen olevan muuta kuin on. Arvelen, että heiluri taas jossain kohti heilahtaa ja australialaisuus noussee vahvemmin minuuteni osaksi. 

Tutkimusprojektini osana tulemme viettämään jonkin aikaa Kanadassa vuonna 2023 (jos korona tms ei heitä kapuloita rattaisiin), eli tämän blogin teema life in English jatkuu toisessa englanninkielisessä maassa väliaikaisesti. Kiinnostavaa päästä sinne puimaan Kanadan epäilemättä aiheuttamaa kulttuurishokkia, tai ehkä Australiaanpaluu-shokkia taas jälkikäteen! :D 

Keskeinen shokki Perthissä on, että suurin osa kahviloista menee kiinni klo 15. Järjetöntä! Iltapäivä- saati iltakahvia ei meinaa saada mistään, vaan töiden jälkeen pitää keitellä omat sumpit kotona.

30.3.2022

Asunnonosto Australiassa - lainanhaku, tarjousprosessi, kaupanvahvistus

Asuntoteema jatkuu. Hyvät ystävämme miettivät ensiasunnon ostoa ja tuli siitä mieleen koota pientä käsikirjaa, mitä kaikkea pitää tietää ja tehdä, kun asuntokaupoille ryhtyy Australiassa. Täällä on jonkin verran osavaltiokohtaisia eroja, eli tämä paketti tarkalleen ottaen koskee vain Länsi-Australiaa, sivuten muita osavaltioita. Ihan kaikkea faktaa en muista tarkalleen, joten kannattaa tarkistaa asiat googlaamalla, jos asuntokauppa polttelee mielessä. 

Suomalaisen yllätti ihan ensinnä se, miten monta välikättä asuntokauppaan tarvitaan. "Tarvitaan" lainausmerkeissä. Täällä ei riitä, että kohtaajina ovat myyjä, ostaja ja välittäjä. Vaan normikauppaan on otettava mukaan myös settlement agent tai conveyancer eli kaupanvahvistaja, sekä building inspector eli kuntotarkastaja. Hyvin monilla on lisänä mortgage broker eli lainaneuvottelija, ja pankilla saattaa olla omia alihankkijoitaan vähän kaikkeen, siitä kohta lisää. Jokainen ekstrahenkilö veloittaa ekstraa, mikä pitää laskea mukaan lainakuluihin (tai omista säästöistä otettavaan pottiin).

Asuntokaupoille voi alkaa, jos on säästänyt vaadittavan depositin eli käsirahan, tällä hetkellä useimmat pankit vaativat 20% myyntihinnasta. Perthissä asuntojen keskihinta on n. $400 000 ja talojen $500 000, mutta huomattavasti kalliimpaakin on, alueen haluttavuudesta riippuen. Omasta kolmen makkarin talostamme maksoimme reilusti keskihintaa vähemmän $330 000, koska alue on Perthin edullisimpia working class- työläis/teollisuusaluestatuksestaan johtuen. Itse tykkään lähiöstämme, merenrantaan on 10min ajo, lähikauppaan ja juna-asemalle 5min kävely, suosikkipaikkaani kirjastoon kahviloineen 5min ajo, kaikkialla paljon puistoja ja vihreää. Se pelätty teollisuusalue (öljyn- ja metallienjalostamo) on useamman kilometrin päässä eli ei mitenkään näy arjessamme negatiivisesti. 

Koska meillä oli jo ennestään asuntolaina ja lisäksi olimme juuri viettäneet sapattivuoden poissa töistä, meillä ei ollut vaadittua 20% käsirahaa säästössä vaan saimmekohan kokoon ehkä 14%. Löysimme kuitenkin pankin, joka tällä summalla suostui lainaamaan, kunhan maksamme LMI:n eli lender´s mortgage insurancen, lainanantajan vakuutuksen. Siitä jouduimme pulittamaan $3500. Moni mieluiten säästää kunnes pääsee vaadittuun käsirahasummaan välttääkseen turhan kulun LMI:n. Se on siis puhtaasti lainanantajan turva, jos jättäisimme lainoja maksamatta. Emme itse siitä hyödy mitenkään - pankki pakkolunastaisi asuntomme, jos emme maksa oikein ja ajallaan. 

Kuitenkin laskimme, että meidän pitäisi säästää noin vuosi päästäksemme 20%:n summaan ja tänä aikana pitäisi kuitenkin maksaa vuokraa, eli jonkun toisen lainaa. Maksamalla $3500 säästimme noin $16 000 vuokrissa, eli parempi näinpäin. LMI riippuu kauppahinnasta ja lainaavasta pankista, ja se voi olla paljon enemmän tai hieman vähemmän kuin meidän maksamamme. Tarkista aina ennakkoon!

Muita lainan päälle tulevia kuluja ovat kaupanvahvistaja (mitä vain välillä $500-2000 kilpailutukseni perusteella), rakennustarkastaja ($200-500), asunnon hinta-arviointi ($220), lainan perustamiskulut ($250), pankin laki- ja hallintokulut ($900) eli parisen tonnia vähintään, pankista ja kilpailutuksista riippuen. Hinta-arvioinnin tekee lainaava pankki eli sitä ei voi pyytää mistään itsenäiseltä osapuolelta tai tehdä itse. Käytännössä he vertailevat pyyntihintaa toteutuneisiin kauppoihin alueella eli varmistavat, että pyytämäsi laina on linjassa asunnon todellisen arvon kanssa. 

Kun vetää ostohousuja jalkaan, kannattaa olla jo valmiiksi mietittynä, paljonko pystyy maksamaan - ja hankkia pankilta preapproval eli lainan esihyväksyntä. Kuulemma kaupat saattavat usein tyssähtää siihen, jos ostajalla ei ole esihyväksyntää, koska lainaprosessi saattaa viedä parikin kuukautta. Ja myyjä usein mieluummin valitsee ostajan, jolla on jo pankki puolellaan ja lupaus paperilla, että riittävä summa rahaa on tulossa. Esihyväksyntä vaatii paperitöitä myös, mutta yhtä paljon kuin luottokortin hakeminen eli sen pystyy tekemään netitse tunteroisessa (jos siis on esim. omat palkkatulot/tilinauhat valmiina, ja kotitalouden kuukausibudjetti toteutuneisiin kuluihin perustuen laadittuna). 

No mistä löytää oikean pankin? Aussit keskimäärin eivät halua/jaksa/uskalla itse etsiä ja kilpailuttaa, vaan luottavat asiantuntijaan eli lainaneuvottelijaan (mortgage broker). Neuvottelija on itsenäinen osapuoli, jonka tulisi teoriassa esitellä sinulle parhaat lainat, tilanteeseesi sopivimmin. Itselläni on pelkästään huonoja kokemuksia brokereista pari sellaista tavattuani, enkä luota heidän itsenäisyyteensä tai puolueettomuuteensa ollenkaan. Broker saa palkkion siltä pankilta, jonka tuotteen myy, eli käytännössä heillä on tietty valikoima tuotteita tietystä sopimuspankeista. Esittelemättä saattavat jäädä paljon parempia diilejä tarjoavat second tier - eli "toisen kerroksen" pankit/lainalaitokset, kuten luotto-osuuskunnat (credit union) ja nettipankit (online only banks).

Meillä on seitsemän vuoden aikana ollut laina neljästä eri pankista ja vaikka kilpailutus vie aikaa ja lainanantajan vaihto maksaa, kilpailuttamalla olemme säästäneet korkomenoissa ja lainanhoitokuluissa. Näistä kaksi on ollut luotto-osuuskuntia, yksi nettipankki, ja yksi ihan normipankki (tämänhetkinen lainaajamme). Oman kokemukseni perusteella olen huomannut, että isoilla tunnetuimmilla pankeilla ei koskaan ole parhaat tarjoukset, koska he luottavat tunnettuuteensa ja siihen, että ihmiset eivät uskalla kokeilla pienempiä tarjoajia. Tottakai pitää olla järki mukana sellaisen kelkkaan hypätessään, mutta esim. nettipankit ovat aina jonkun ison tunnetun pankin alajaostoja tai siipitoimintaa. Jos eivät ole, älä lainaa sieltä. 

Kun esihyväksyntä on, voi alkaa shoppailla uutta kotia. Miten se tapahtuu? Ihan samoin kuin Suomessakin (oletan), eli käymällä näytöissä. Australiassa on kohtuuyleistä myydä asunto huutokaupalla, mutta tämä metodi on suosituin itärannikolla, enkä ole koskaan käynyt huutokaupassa täällä Perthissä. Tarjous asunnosta tulee tehdä paperilla ja yleensä välittäjällä on siihen nettilomake. Huom, Länsi-Australiassa tarjousta tehdessä pitää tietää, että se on sitova. Eli jos allekirjoitat paperin sanoen, että tarjoat $500 000 ja omistaja hyväksyy sen, puolimillinen pitää sitten kaivaa jostain ja maksaa, oikeuden uhalla. Tarjousta ei kannata tehdä huvikseen kokeilumielessä, eikä missään nimessä isommalla summalla kuin mihin laina ja käsiraha yhdessä riittävät. 

Useimmissa muissa osavaltioissa on cooling off period eli voit perua kaupan ilman syytä tietyn ajanjakson kuluessa, vaikka olisit allekirjoittanut tarjouspaperin. Tarkista aina oman osavaltiosi säännöt!

Tarjoukseen voi laittaa erilaisia ehtoja, esimerkiksi subject to finance eli ehtona on pankkilainan saanti, tai subject to sale eli ehtona on oman asunnon myynti. Tiivistäen, mitä vähemmän ehtoja tarjoukseen laitat, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksytään (koska kauppa on mahdollisimman nopea ja suorasukainen). Toisaalta, ei ehtoja tai vähin ehdoin kauppa saattaa olla itsellesi haitallinen, jos jokin meneekin pieleen (esim kuntotarkastuksessa paljastuu jotain yllättävää). Eli vähimmäisehdoiksi tulisi / kannattaisi laittaa ainakin subject to finance and subject to satisfactory building inspection. Huom, älä ota tätä minään lakineuvona eli tutki asiaa tarkkaan itse ja/tai pyydä kaupanvahvistajaasi lukemaan tarjouspaperi läpi ennen sen lähettämistä.

Mistä tietää, mitä kannattaa tarjota? Tähän on yhtä monta mielipidettä kuin ostajaakin. Usein kiinteistövälityssivuilla on ohjehinta tai haarukka, eli esim. minimipyyntö $500 000 tai paras tarjous välillä $500 000 - 600 000. Järkevän haarukan pystyy arvioimaan tutkimalla myytyjen asuntojen tilastoja haluamaltasi alueelta. Tottakai ammattilaisostajat seuraavat hintakehitystä ylipäätään ja tietävät talouden merkeistä, milloin on hyvä tai huono aika ostaa. Itse ostimme ensimmäisen asuntomme hintapiikissä ja nykyisen kotimme kohtuustabiilina aikana (sillä alueella). Yleensähän koti on vähän pakko ostaa silloin kun se on pakko, eli harva meistä pystyy odottamaan vaikkapa 5-10 vuotta jotain parempaa hetkeä.

Minimipyyntöhinnan tarjoaminen ei tarkoita, että se tullaan hyväksymään, ja on vain pakko sävelkorvalla arvioida, onko paras ratkaisu tarjota hieman alle vai ylle vai tasan. Suositut kohteet menevät Perthissä erittäin nopeasti eli jopa ennen virallista markkinoille tuloa tai ensimmäisestä näytöstä. Välittäjän kanssa on ok neuvotella, kunhan muistaa, että tämän tavoite on maksimoida voitto. Eli ei kannata missään nimessä paljastaa, että ensimmäinen tarjouksesi on vaikkapa $20 000 vähemmän kuin mihin oikeasti pystyt. Kiinteistöostoista on miljoonia kirjoja, nettisivuja ja YouTube-videoita, joissa minua pätevämmät ihmiset jakavat vinkkejä, eli niitä kannattaa hieman opiskella ennen neuvottelutuokioita. 

Kun tarjouksesi on hyväksytty, alkaa hektinen paperityö pankin kanssa. Heille pitää toimittaa suunnilleen kaikki tieto kaikesta rahaliikenteestäsi, eli tulot, menot, lainat, luottokortit, huolto/elatusvastuut jne. Tällaiset paperit kannattaa tutkailla valmiiksi ennakkoon. Yleensä pankki haluaa nähdä ne kolmen viime kuukauden ajalta. Monet noista on pitänyt toimittaa jo esihyväksyntää hakiessa, mutta lainan kohdalla kaikki pitää todnäk päivittää. Koska Australiassa ei tunneta sotua tai henkilönumeroa, pelataan myös pistebingo eli sinun tulee eri dokumentein todistaa olevasi kuka väität olevasi. Joskus voi mennä pankkiin paikan päälle näyttämään esimerkiksi passin, ajokortin ja Medicare- eli Kelakortin. Joskus pitää järjestää tunnistautuminen muuten. Esim meidän tapauksessamme meidän piti tilata kotiin "Uber"-tunnistus eli olikohan Fedexin heppu, joka tutki korttimme, otti meistä kuvat ja pyysi allekirjoituksen tietokantaan. Tämä oli mielestäni päätöntä, koska olisimme voineet ajaa pankkiin 5min tunnistautumaan. Mutta heillä oli tällainen välikäsisopimus, maan tavan mukaan. 

Pankki, välittäjä ja kaupanvahvistaja sopivat keskenään settlement daten eli kaupanvahvistus/kiinteistönsiirtopäivän. Se on yleensä 1-2kk tarjouksen hyväksymisestä, ellei ole erikseen sovittu pidempää aikaa vaikkapa oman talosi myyntiä odottaen. Tuona päivänä raha liikkuu ostajalta myyjälle ja kauppakirjat siirretään nimiisi. Vahvistuspäivän takaaminen on nyt kaikkein tärkein prioriteettisi, koska jos se viivästyy jonkun paperibyrokratialeiman puuttumisen takia, joudut maksamaan sakkoja ja kauppa saatetaan jopa purkaa. 

Täällä on uutisissa ollut tapauksia, joissa ostajat ovat menettäneet koko käsirahan, kun kauppa ei ollutkaan vahvistuspäivänä mahdollinen esimerkiksi pankin virheen tai oman tahattoman viivyttelyn takia. Eri osavaltioissa on eri säännöt, eli joissain tulee "vain" sakkoa (pankin lakiteknisiä maksuja), joissain voi tosiaan koko käsiraha vuotaa ostajalta myyjälle rangaistuksena kaupanviivytyksestä, ja kauppa voi raueta. Eli on ERITTÄIN tärkeää tietää, mikä seuraamus vahvistuspäivän viivästymisestä on ja miten voit taata vahvistuksen onnistumisen. 

Kun vahvistuspäivä onnistuneesti koittaa ja kauppa viimeistellään, kiinteistö siirtyy virallisesti nimiisi kiinteistörekisterissä (Länsi-Australiassa nimeltään Landgate). Huom, jos ostat kiinteistön yhdessä toisen kanssa (esim puoliso), teidän on pitänyt jo aiemmin päättää, onko järkevää liittää kumpikin titleen eli kiinteistönomistuskirjaan, vai onko se vain toisen nimissä. Puolison lisääminen jälkikäteen papereihin on kallista, kun taas lainanhakuaikaan se ei lisää kuluja. 

Edut ja haitat kummastakin päätöksestä kannattaa tutkia tarkkaan. Joissain osavaltioissa voi olla mahdollista saada first home owner´s grant eli ensiasunnon ostajan avustussumma kummallekin, jos esim yksi omistaa 70% yhdestä kiinteistöstä, toinen 30%, ja seuraavassa ostoksessa omistajuus on toisinpäin. Näistä kannattaa puhua jälleen yhden välikäden eli accountantin, kirjanpitäjän kanssa, jollainen lähes kaikilla ausseilla on, jos heillä on yhtään omistuksia. Toisaalta, joissain osavaltioissa voi eron sattuessa olla todella vaikeaa saada omaa puolikastaan kiinteistöstä, jos oma nimi ei ole titlessä eli jättäytymällä pois omistuskirjasta saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä puille paljaille, jos suhde ajautuu karikolle (teoriassa kaikki omaisuus jaetaan avioerossa puoliksi, kuitenkin käytännössä omistava osapuoli pystyy piilottamaan omaisuutta exältä). Näistä en tässä ryhdy neuvomaan, kunhan mainitsen tiedottamisen nimissä. 

Kaupanvahvistuspäivä on normaalisti myös se päivä, jolloin saat asunnon avaimet ja usein myös lahjan (klassisesti suklaata ja skumppapullon) välittäjältä, ja saat muuttaa sisään. Onnea kaupoista! 

Perthin keskustaa.

Hauska sammakkoperhe muuten vaan. Loma-Airbnb:n seinässä.

Lomaselfie, melkein onnistui!

21.3.2022

Vuokranantajan verenpaineet

Ohhoijaa, maanantai ja olo aivan puhki. Mennyt viikonloppu oli varsinainen comedy of errors eli itkun ja naurun sekaista touhotusta, verenpaineet tapissa, pääasiassa muiden ihmisten osaamattomuuden/viitsimättömyyden takia.

Kaikki alkoi viattomasti ja ihan muulla aiheella. Pikku-N täytti kolme vuotta. Meillä oli juhlat buukattuna lauantaille, tapahtumapaikkana leikkikenttä/puisto, koska koronarajoitteiden takia kotiin ei tällä hetkellä saa kutsua kuin muutaman vieraan. Olimme ottaneet E:n kanssa oikein vapaapäivän perjantaille, jotta voisimme a) levätä, b) käydä ostoksilla juhlia varten, c) käydä Ikeassa 40min ajomatkan päässä hakemassa muutamia säilytyskaappeja, joita autotalli (siis E) kaipaa. Yhtenä ideana oli myös pieni vaellus, mikä on yhteinen harrastuksemme. No, aika pian selvisi, että lepo, rauha ja vaellus eivät mahtuisi samaan päivään kaiken muun lisäksi, koska:

Vuokraamme entistä kotiamme, kerrostalokolmiota. Täkäläiseen tapaan meillä on property manager eli vuokravälittäjä-isännöitsijä, joka hallinnoi asuntoa ja vuokrasuhdetta. Reilun kahden vuoden vuokraisännyysuramme aikana olemme vaihtaneet manageria kerran, koska edellinen ei vastaillut viesteihin/kysymyksiin ajallaan ja heillä oli myös valtava henkilöstövaihtuvuus, eli vuoden aikana asuntoamme hallinnoi neljä eri ihmistä. Tämä uusi manageri on tähän saakka vain kerännyt vuokraa, maksanut laskuja ja tilittänyt ylijäämää meille, eli vuokralainen hänen aikanaan vaihtui ensimmäistä kertaa nyt. Edelliset siis muuttivat pois helmikuun lopussa. Managerin tehtävä on ohjata poismuuttavat vuokralaiset siivoamaan asunto esittelykuntoon, mainostaa ja esitellä, ja hankkia uudet vuokralaiset. Mutta.

Perthissä on tällä hetkellä erittäin kuumat asunto/vuokramarkkinat, ja vapaita vuokra-asuntoja on alle prosentti. Meidänkin asuntoamme on käynyt katsomassa yli 50 ihmistä, mutta yhtään kukaan ei ole ollut kiinnostunut vuokramaan. Mielenkiinnon puutteesta yllättyneinä päätimme käydä Ikean-reissulla katsomassa, missä kunnossa asunto on - managerin mukaan kuulemma hyvässä ja vuoraakin voisimme pyytää $40 enemmän per viikko kuin aiemmin. 

Luulimme, että suurin pulma olisi alaovesta sisään pääsy, koska emme olleet varmoja, onko tiedossamme oleva ovikoodi oikea. Voi tätä naiiviutta. Pääsimme helposti sisään, mutta asunnon ovella vastaamme löyhähti ensimmäisenä inha katku. Kuin sekoitus mädäntynyttä katkarapua ja kissanpissaa. Kävelimme järkyttyneinä sisälle ja kalustetussa asunnossa ensimmäiset näköhavaintomme olivat tahrainen sohva, ja sennäköinen parisängyn petaustpatja, että joku oli hikoillut aikamoiset koronakuumeläntit siihen. Kokolattiamatto oli pölyinen ja tunkkainen, ja kun hieman siirsimme huonekaluja, sängyn alta pullahti pölykoiria ja sohvan alta popkorneja sekä popkornipussin revennyt muovikulma. 

Epäuskon ja pettymyksen vallassa otin kaikesta kuvat, kirjoitin valitussähköpostin managerille ja aloimme raivaamaan tilannetta: sohvanpäällinen kaikkineen pois, petauspatja roskiin, roskat roskiin. Yksi sohvatyynyistä paljastui revenneeksi alapuolelta. Haju ilmeisesti tuli pesemättömästä kokolattiamatosta, joten vaadin sen välitöntä pesetystä: managerin siis tulisi järjestää se ja laskuttaa vuokralaisilta, kuten vuokrasopimus sanelee. 

Ajoimme Ikeaan etsimään uutta patjaa sekä sohvanpäällistä, sekä omaan kotiimme tarvittuja hyllyjä. No, eihän niistä mitään tietenkään ollut saatavilla, koska korona. Länsi-Australiassa on nyt kaksi vuotta ollut kaikenlaisia toimitusvaikeuksia, kuulemma koronan takia, vaikkei se ole osavaltiossamme näkynyt juuri lainkaan ennenkuin viime kuussa. Lennot ja rekkarahdit itä-Australiasta ja ulkomailta ovat olleet karsittuna minimiin Länsi-Australian koronamuurin eli rajasulun vuoksi. Kun kuljetuksia olisi voinut lisätä tämän kuun alusta lähtien, mantereen ainoa maankattava rautatie idästä länteen katkesi tulvan alle. Eli meillepäin ei tule oikein mitään tuotteita, joita ei kasvateta/tehdä paikallisesti. Ikean sohvanpäälliset eivät kasva Perthin puissa. Myös ruokakaupoissa on paikoin typötyhjät hyllyrivit ja vessapaperia meillä ei välillä ollut ollenkaan (onneksi edes nenäliinoja), koska ne olivat kaikista lähikaupoista loppu viikkoja putkeen.

Juuri kun saimme eteemme Ikean lihapullat, manageri soitti. Ja sen sijaan, että olisi pyydellyt anteeksi leväperäisyyttään, aloitti oikein mielenkiintoisen gaslighting-eli syyllisyyden siirron operaation. Kuulemma meidän odotuksemme ovat epärealistiset, vuokralaiselta ei voi vaatia parempaa standardia, koska asunto "oli tuossa kunnossa heidän muuttaessaan"(!), kokolattiamatto on "jo pesty" ja siitä on todisteena kuitti, jne jne. En ollut uskoa korviani, kun ihminen, jolle me maksamme omaisuutemme huollosta, alkaa syyttää meitä siitä, että odotamme häneltä tavallisenasteista työntekoa, sitoutumista ja ammattiylpeyttä. 

Vaadin nähdä matonpesukuitin. Vaadin nähdä edellisen managerin tekemän kuntotarkastuksen vuokralaisten muuttaessa sisään. Kysyin, onko tämä tosiaan managerin mielestä ok taso ja onko hän itse käynyt asunnossa sisällä. Kuittia eikä raporttia "ei juuri nyt löydy arkistosta" ja kuulemma on itse käynyt, matto on pesty, kaikkihan on kunnossa juujuu. Vaati kaiken itsehillintäni, että en karjunut jannulle, että eikö sinulla aistit toimi, kun et silmillä näe ja nenällä haista, että asunto on kaikkea muuta kuin esittelykunnossa. Seuraavat väistely-yritykset managerin puolelta olivat: asuntoamme hallinnoi ihminen, joka ei ole enää heillä töissä, siivouksesta vastasi firma, jota he eivät enää käytä, ja kaikki vuokralaiseen liittyvät ongelmat ovat edellisen managerifirman syytä, jonka irtisanoimme vuosi sitten. 

Vartin jankutuksen jälkeen lopetin puhelun, vaadittuani, että manageri lähettää siivousfirman paikalle uudestaan - siihen hän pitkin hampain suostui. Mutta kallein operaatio, matonpesu, ei siihen kuuluisi, koska kuitti on jo toimitettu, vaikkei sitä siis arkistosta löydy. Just joo. 

Koska emme saaneet ostettua oikeita tarpeita, ajoimme kotiin pesemään sohvanpäälliset ja hankkimaan petarin muualta. Tähän mennessä olikin jo iltapäivä ja jumitimme ruuhkassa siihen saakka, kunnes oli aika hakea hektinen N hoidosta ja menettää kaikki tsänssit saada jotain muuta aikaan kuin muovailuvahaleikkejä naperon kanssa. 

Meillä ei ollut tarkoitus tehdä mitään jättikekkeritä N:lle, mutta kuitenkin muutaman ystäväperheen kutsuminen tiesi noin 20 vierasta ja samalle määrälle tarjoiltavia. Lauantaiaamun työnjako eteni niin, että E piti muksun kiireisenä muualla (joka oli lähestyvästä synttärijuhlasta aivan hepakassa) ja itse shoppasin ruokatarpeet ja valmistelin tarjoiltavat. Innostuin värkkäämään cocktail-paloja ruisleivästä ja sehän oli vähemmän fiksu idea, koska 60 cocktail-palaa tuorejuustolla, kurkulla ja savulohella vei enemmän valmisteluaikaa kuin olin laskelmoinut. Synttärikakuksi keksin tehdä bostonkakun eli pullat ja kakku samalla vaivalla, mutta sekään ei ihan hetkessä syntynyt. Eli tähänkin päivään toivottu lepohetki meni kankkulan kaivoon oman kunnianhimon takia ja lähdimme suunnilleen suorilta jaloilta juhlapaikalle, kun pullakakku saatiin uunista ulos. 

Koska Perthissä on pitkä matka kaikkialle (normiajo on puoli tuntia yhteen suuntaan yhtään minnekään), juhlat ajomatkoineen ja valmisteluaikoineen veivät jotakuinkin koko päivän. Kotiin palasimme iltakahdeksalta, ihan puhki, paitsi tietty N, jolla vain virta lisääntyi iltaa kohti jokaisen uuden avatun paketin myötä. Lopulta piilotimme paketeista muutaman "pahan päivän varalle", eli kunhan into hieman laantuu uusista jutuista, availlaan loput pikkuhiljaa. 

Sunnuntai valkeni vähemmän virkeänä, silti eikun taas hommiin. En yhtään luota manageriimme, joten päätimme itse lähteä siivoamaan asunnon ja hoitamaan kuntoon sen, mitä voimme. Puunasimme pinnat ja päällystimme sohvan uudelleen, N:n tietenkin pyöriessä jatkuvasti väärässä paikassa eli aivan kulkureitillä/edessä/jaloissa, kuten kolmevuotiaiden käytössäännöt vaativat. Nuuskin kirjaimellisesti nokka maassa maton läpi paikantaakseni, mistä se karmea pissalemu leijuu. Matto haisi tunkkaiselta, mutta ei löyhkänlähteeltä. Kunnes tajusin siirtää jääkaappia ajatellen, että ehkä sen alle on tippunut ruokaa. Ja mitä löytyy: kahdeksan (!) ison tulitikkuaskin kokoista torakka-ansaa, joissa on sisällä haisevaa tuholaismyrkkyä. Heittelimme nämä roskiin ja tuuletimme asunnon kauttaaltaan, ja hajujälki parani huomattavasti jo sillä. Buukkasin myös matonpesun tälle viikolle, jotta päästään myrkkykatkuista eroon. Yhtään kuollutta torakkaa ei missään näkynyt, joten ansat olivat ilmeisen tarpeettomia, onneksi. Imuroimme asunnon kauttaaltaan ja kaikin puolin varmistimme, että se on vuokrauskunnossa. Laitoin sekä meiliä että tekstaria managerille, että tässäpä kuvia pölykasasta, joka matosta lähti. Ja velvoita vuokralaiset maksamaan pesetys kuten vuokrasoppari vaatii.

Maanantaiaamuna puhelin soi. Siellä on managerimme. Hän soittaa innoissaan, että asunnossa ei ole mitään hajua, ja se varmaankin vain johtui "pestystä matosta". 

Meikällä kilahti. Aloin jotakuinkin huutaa, että mattoa ei ole pesty, sen näkee silmillä ja haistaa nenällä, ja että se vain nyt näyttää astetta puhtaammalta, koska imuroimme sitä eilen tunnin kuten kerroin. Ja haju tuli torakka-ansoista, joita hän ei ollut tupatarkastuksessaan (jota ei ilmeisesti siis koskaan tehty) edes huomannut saatu älynnyt poistaa. Managerin vastaus on: "Anu, en ala riitelemään tästä kanssasi. Matto on pesty ja emme voi veloittaa sitä uudestaan vuokralaiselta. Jos haluat sen pestä toistamiseen, oma on laskusi." Tässä vaiheessa tokaisin jannulle, että kuule etsin tänään uuden managerin, kiitos ja hei. Hän yritti tolkuttaa, että eiei, meillä on sopimus, sinun pitää maksaa sopimuskausi loppuun. Sanoin jäätä tihkuvalla äänellä, että luen tänään sopimuksen läpi tiheän kamman kanssa ja tutkin joka raon, miten saan sen päättymään asap. Kiitos hyvästi. Ja luuri korvaan. 

Viiden minuutin päästä sähköposti kilahtaa. Siellä on manageri. Hän ehdottaa, että voimme katkaista sopimuksen tähän päivään, jos maksan tähän saakka kertyneet mainostuskulut $110. 

Tässä vaiheessa laadin seikkaperäisen valitusmeilin jannun pomolle, managerifirman omistajalle, valokuvineen. 

Taas viiden minuutin päästä postiluukku pimpahtaa. Omistaja laittaa viestin: olen pahoillani tapahtuneesta, tutkin perinpohjin, missä meni vikaan. Et ole meille mitään velkaa ja päätetään sopimus tähän päivään, normaalin kuukauden irtisanomisajan sijasta. Vastaan, että erittäin hyvä idea. 

Tähän väliin selonteko, miten kannattaisi oikeasti menetellä, jos ei olisi näin kuohahtelevaa tyyppiä kuin meikäläinen. Älä missään nimessä mene väliin ja ala itse säätää ja siivota, kun lopputarkastus on yhä tekemättä. Nyt emme pysty veloittamaan vuokralaiselta mitään, koska emme enää voi todistaa, että jama oli mikä oli. Valokuvathan voisivat olla milloin vain otettuja, jos tästä siis päädyttäisiin oikeuteen tappelemaan. Eli malta mielesi ja vaadi, vaadi, vaadi oikeutta. 

Itse kuitenkin sen verran sain mielenkuohuissa laskelmoitua, että menetämme vähemmän ottamalla tämän tappion takkiin (matonpesetys $135) kuin venyttämällä tilannetta epäpätevän ja valehtevan managerin kanssa - jokainen viikko ilman vuokralaista kun tarkoittaa tulonmenetystä meille. Eli parempi katkaista siteet ajoissa ja etsiä parempi, luotettavampi asianhoitaja kuin piiskata myllynkiveä eteenpäin.

Loppuun kevennys, mistä tuo comedy of errors- aloitus eli Ohukais- ja Paksukais-meno tuli mieleen, managerin toilailun lisäksi. Lauantaina olimme juuri saaneet pestyä sohvanpäälliset ja ripustettua narulle. Pikku-N opettelee parhaillaan vessassakäyntiä ja olen saanut hänet narrattua innostumaan asiasta niin, että hän saa pissata kuppiin vessanpöntöllä istumisen sijasta. Opin kikan serkultani ja jostain syystä tämä on pikkupojasta hirmu hauska juttu. E on opettanut N:lle, että hän saa kaataa kupin sisällön kukkapenkkiin, koska kasvit hyötyvät urea-lannoitteesta. No, alkoi sataa. N tipsuttaa menemään takapihalle kukkapenkkiä kohti kuppinsa kanssa. E tajuaa, että sataa - ja juuri pesemämme sohvanpäälliset kastuvat! Hän rynnistää ulos niitä pelastamaan, vahingossa tönäisee matkalla N:ää, joka hulauttaa pissat kupista - E:n upouuden teltan päälle, jonka tämä on pystyttänyt takapihalle sitä testatakseen. 

Huoh. Yksi oikein, kaksi nurin, ja yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin, vai miten se menee :D Huomenna tapaan uusia managereja, aloin oikein kilpailuttaa. Eteenpäin puuta koputtaen. 

En halua laittaa kuvia likaisesta kämpästä, joten kuvitukseksi juhlateemaa. Synttärisankarin bostonkakku sekä juhlien jälkeen leluja nukkumassa, N:n laittamina. Paitsi lopussa kylläkin on ruutukaappaus valituskirjeestäni managerin pomolle. Saa hieman kuvaa, mikä kaikki meni vikaan.





17.3.2022

Voihan He-Man

Suomenkielessä ei ole erillisiä persoonapronomineja miehille ja naisille, vaan kaikki ovat hän (tai puhekielessä se). Tämä on aakkosten* ohella asia, joka edelleen on minulle englanniksi vaikeaa, koska se ei kasvuympäristössä uponnut selkärankaani tahi muuallekaan aivokurkiaiseen. Eli edelleen käytännön puheessa ja nopeassa tempossa sekoilen sen kanssa, kuka on he tai she, vaikka teoriassa tiedän täydellisesti, mitä tulisi sanoa. Saatan siis pokalla selittää vaikkapa mieskollegasta, että he needed to leave to pick up her daughter, eli hänen (miehen) piti lähteä hakeakseen hänen (naisen) tyttärensä. Jotenkin tuo tytär-sanan naispuolisuus muuntaa mielessäni persoonapronominin his (hänen, miehen) muotoon her (hänen, naisen). 

Osasyy oppimisvaikeuteeni on, että en ihan oikeasti käsitä, miksi sillä on väliä, viitataanko mieheen vai naiseen, koska ensimmäiset 30 vuotta elämästäni kaikkiin viitattiin samalla sanalla. Mutta nyt olemme tulleet uudelle askelmalle pikku-N:n puheenoppimisessa, hänen juuri täytettyään kolme vuotta. Jo pidemmän aikaa hän on osannut viitata muihin ihmisiin sanalla he henkilönnimen sijasta. Pikkulapsethan helposti puhuvat kolmannessa persoonassa kaikista, myös itsestään, eli Anu tekee, Anu menee, äiti piirtää, äiti kokkaa. N:lle on valjennut, että nimen voi korvata yleissanalla, mutta hänelle se todentotta on yleissana he

En tiedä, miksi juuri miespuolinen he, naispuolisen she:n sijasta. Ehkä osasyynä ovat lastenohjelmat, joissa usein miespuoliset autot, mopot ja työkoneet seikkailevat. Yksi tekijä saattaa olla E:n puhetapa, joka ranskasta suoraan ammentaen usein viittaa esim. eläimiin sanalla he, sanan it (se) sijasta. Hänelle melkeinpä kaikki eläimet ovat englanniksi he, vaikka puhuisi uuhesta tai lehmästä, jotka ihan selkeästi ovat she. Tätä kohtaa tosin en tajua, että miksi se he on niin luonteva, koska ranskassa on maskuliineja ja feminiinejä muotoja. Ilmeisesti maskuliinimuodot kuitenkin ovat yleisempiä, esimerkiksi ministeri-sana on ranskaksi aina maskuliini, vaikka itse ministeri olisikin nainen. 

Olen nyt itse yrittänyt alkaa opettaa she-sanaa N:lle, toisaalta kieliopillisuuden vuoksi, toisaalta siksi, että se on tässä kulttuurissa tärkeää, vaikkei minulle henkkoht olekaan tärkeää. Mutta olen huomannut itsessäni kummallista vastustusta asiaa kohtaan. Siis ei siksi, etten haluaisi hyväksyä/tunnistaa/korostaa naispuolisten ihmisten naiseutta, vaan ehkä siksi, että en henkkoht ymmärrä, miksi sukupuoli on niin isosti keskustelua määrittävä tekijä. Tosin tämä todennäköisesti johtuu omasta urautumisestani, koska en ole itse ikinä kokenut sukupuoli(rooli)kriisejä, enkä ole joutunut pohtimaan saati fyysisesti/kehollisesti kohtaamaan, millaista olisi elää väärää sukupuolta tai olla tungettu sosiaaliseen lokeroon, johon ei halua. 

Rinnakkaisasiana: Australiassa on tällä hetkellä käynnissä jonkinasteinen seksuaalivähemmistöjen voimautuminen, eli täällä(kin) hyväksyttiin samansukupuolinen avioliitto joulukuussa 2017. Myös trans-ihmisten näkyvyydestä tai ihmisoikeuksien toteutumisesta puhutaan nyt aiempaa enemmän. Meillä töissä asia näkyy niin, että meille perustettiin Equality and Diversity Council eli neuvoa-antava tasa-arvo- ja monimuotoisuus-”komitea”, johon itsekin kuulun, tosin vähemmistökielen ja maahanmuuttajuuden edustajana. Jo muutaman vuoden Australiassa on puhuttanut juurikin tämä sukupuolittunut persoonapronominien olemassaolo ja täällä on hitusen yleistynyt muoto they, he, käytettynä suomalaisen hän-sanan tavoin eli kenestä tahansa yksilöstä. 

They on sikäli kieliopillisesti oikein, että sitä voi käyttää ihan kaikessa tekstissä epämuodollisesta akateemiseen silloin kun ei tiedä henkilön sukupuolta tai viittaa kumpiinkin/kaikkiin. Mutta myönnän, että itse en osaa vielä käyttää sanaa niin, että puhuessani yhdestä henkilöstä, kutsuisin häntä they´ksi koska se assosioituu niin vahvasti heihin, hänen sijasta. Suomeksi suoraan kääntäen tulisi tällaista: ”Kollegani Di on tänään myöhässä, mutta he pyysi kertomaan, ettei heitä tarvitse odottaa.” Toisaalta suomennos on tökerö, koska suomeksi hypitään paljon persoonapronominien yli, eli niitä ei edes lauseeseen tule jos ei ole ihan pakko (oikeampi olisi: pyysi kertomaan, ettei tarvitse odottaa). 

Toinen ratkaisu, jota paljon näkee nykyään virka- tai tutkimuskielessä, on he´n ja she´n vuorottelu. Viime vuosikymmeniin asti melkeinpä kaikki virallinen teksti, ml. tieteenteko, on ollut täynnä he-mania, eli jokainen toimija on mies-he, vaikka sillä viitataan myös naisiin tai väestöön yleisesti. Nyt termejä koitetaan sekoittaa tasapainotuksen vuoksi ja jotta tehtäisiin selväksi, että puhutaan kaikista, ei vain miehistä/pojista. Mutta välillä sekin on aika sekavaa. 

Esimerkki. Kaikki täällä saamani terveydenhuollon vauvanhoito- ja lastenkasvatusoppaat on kirjoitettu he/she-vaihtelulla, näin. ”When your baby needs to be burped, hold him against your shoulder. When she becomes tired, put her in the cot. When he wakes up, it´s time for another feed”. Eli: Kun poikavauvasi tulee röyhtäyttää, pidä häntä olkaasi vasten. Kun tyttövauvasi väsyy, laita hänet kehtoon. Kun poikavauvasi herää, on taas aika syöttää hänet. Eli samassa tarinassa seikkailee tyttö ja poika iloisen sekaisin, koska muuten ei saada tehtyä kunnolla selväksi kielen kautta, että tämä koskee nyt kaikkia vauvoja. 

Eräs oikeasti huolestuttava piirre sukupuolen neutraloinnissa kielestä on, että siinä voidaan mennä pahasti yli jonkinlaiseen mekanistiseen robottihahmoon tai kehonosien kokoelmaan ihmisen sijasta. Täällä debatoidaan nyt jonkun verran siitä, millaisia termejä saa käyttää vanhemmista ja esimerkiksi imetyksestä. Eli saako sanoa äiti ja isä, vai pitääkö sanoa primary caregiver tai birthing parent eli ensisijainen hoitaja-huoltaja ja synnyttänyt vanhempi. Jotenkin lakitekstiin nuo ymmärrän ja hyväksyn, mutta en oikein normaaliin kanssakäymiseen vaikkapa lääkärin kanssa. 

Vielä rajumpaa on, että nyt on alkanut ilmaantua esimerkiksi tutkimustekstiä, jossa ei uskalleta sanoa nainen, jotta katetaan tai jätetään pois muunsukupuoliset tai transnaiset, ja valittu termi on esim. vaginallinen henkilö, tai vielä pahempaa, vaginallinen keho/ruumis (bodies with vaginas). Nainen ei ole enää nainen saati ihminen/potilas/asiakas/hoidettava, vaan typistyy kehonosaksi. Toinen suosikki-inhokkini on rintakehäruokinta (chest feeding tai body feeding) imetys-sanan tilalla, joka on jo ihan hakoteillä siitä, mitä imetyksessä edes tapahtuu. 

Summa summarum. Kannatan tottakai inklusiivisuutta eli sitä, että jokainen kokee olevansa kuultu, nähty ja ymmärretty ihmisenä ja sen sukupuolen edustajana, joka on (oli se sitten syntymästä tai iän myötä selvinnyt asia). Mutta en sitä, että kieli kapuloitetaan sellaiseksi, että ihminen ytimestä katoaa jonnekin anatomialuettelon taakse.

Mutta paluumuutto takaisin asiaan. 

Eli: kun täällä joka tapauksessa nyt paljon keskustellaan siitä, tarvitaanko he ja she-erottelua enää jatkossa vai ovatko kaikki vain they, tuntuu itsestä jotenkin jälkeenjääneeltä koittaa painaa oman lapsen päähän noita eroja, joita en siis itsekään oikein luontevasti saa sujumaan. Toisaalta, jos käykin niin, että they-muoto ei ota juurtuakseen, he ja she täytyy vaan opetella kuitenkin, ja tuskinpa koko englanninkieli maailmanlaajuisesti muuttuu nyt lähivuosina niin, että sukupuolitetut persoonapronominit katoavat kokokaan. Eli jatkan jankutusta perheen miesväelle: kaikki ei ole he-mania vaan on myös se she.

*Englanniksi tavaaminen pysynee ikuisesti vaikeana, esimerkki. Oma nimeni Anu tavataan ei en juu, ei aa än uu. Joudun aina pinnistelemään, kun ihmiset tavaavat nimiään esim. puhelimessa nopeassa tahdissa ja olen kirjoittanut sähköpostiosoitteita väärin about tuhat kertaa. 

(C) kgroovy, https://creativecommons.org/

23.2.2022

Aussivinkkejä vanhemmuuteen

Tuskin täytyy erikseen mainita, että minua kiinnostavat suunnattomasti kulttuurienväliset erot – omassa tapauksessani Australian ja Suomen, sekä ajoittain niitä bongatessani, Ranskan kuviot. Uusi taso näihin geimeihin on löytynyt vanhemmuudesta. Olen aiemminkin kirjoittanut havaintojani vanhemmuudesta/äitiydestä Australiassa vs Suomessa (esim. tässä, tässä ja tässä), mutta nyt löytyi taas uutta sanottavaa, kun luin tietokirjan nimeltään When We Become Strangers eli Kun Vieraannumme Toisistamme (Maggie Hamilton 2021).

Kirja tarkastelee sitä nykyelämän paradoksia, että vaikka olemme virtuaalisesti hyvin verkostoituneita ja tavallaan jatkuvasti läsnä tuttujen ja tuntemattomien elämässä, sekä elämme historiallisessa mielessä ennennäkemättömän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, yhä kasvava joukko ihmisiä kärsii yksinäisyydestä ja sen rinnakkais/seurannaisoireista kuten ahdistuksesta ja masennuksesta.

Kirjoittaja on Sydneystä eli hänen näkökulmansa on (ainakin jollain lailla) aussi. Tässä postauksessa käsittelen vain kirjan alkukappaletta nykyvanhemmuuden vaikeudesta kaiken nettitietotulvan ja -arvostelun keskellä. Hamilton pui vanhempien kilpailullisuutta (kuka järjestää hienoimmat synttärit ym) sekä kotiäitien yksinäisyyttä, mikä on osaltaan johtanut räjähdysmäisesti kasvavaan mummy blogger – eli äitibloggari-genreen. Hamilton ei genreä kannata, koska hänen mielestään se ei auta asiaa, josta se kumpuaa (lievittäisi äitien yksinäisyyttä). Hamiltonin mukaan äitibloggaus pahimmillaan rikkoo räikeästi lasten yksityisyydensuojaa sekä altistaa äidit yhä karummalle kritiikille ja kilpailullisuudelle, tavoittelemansa yhteishengen ja turvaverkon rakentamisen sijasta.

En nyt itse ota äitibloggari-genreen sen suuremmin kantaa, paitsi että: eiköhän asia riipu siitä, keneltä ja mitä kysyy. Varmaan moni äitibloggari kokee suurta iloa, inspiraatiota ja hyödyksi olemisen tunnetta jakaessaan oman perheensä kuvia, tarinoita ym, kun taas toisia se todentotta saattaa altistaa vaikkapa nettitrollaukselle – tietysti pahin riski on lapsiin kohdistuva potentiaalinen vahinko, alkaen nettikiusaamisesta. Hamilton myös sivuuttaa kokonaan näihin ongelmiin johtaneet laajemmat yhteiskunnalliset syyt, kuten isyysvapaan puutteen Australiassa, joka osaltaan ruokkii äitien "hukun tähän vauvarutiiniin yksin"-tunnetta.

Kilpailullisuuden kuitenkin tunnistan. Ihmettelin jo N:n vauvavuonna, miten omien piirieni äitikaverit vaikuttivat aivan hurahtaneen tiettyihin tuotteisiin, jotka oli ”pakko olla”. Kyseessä saattoi olla tietynmerkkiset vauvanvaatteet tai -ruoka, mutta tätäkin enemmän erilaiset lisävarusteet kuten Bumbo-istuin, Lamaze-aktivointilelut, tietynmerkkinen unipussi, vauvamonitori sekä Owlet-sukka (joka mittaa vauvan hengitystä ja sydämensykettä, luulisin); puhumattakaan juuri tietynmerkkisistä yhdistelmärattaista sekä auton turvaistuimesta. Jatkuvasti kaikkialla jylläävät markkinavoimat olivat saaneet tuoreet äidit uskomaan, että ilman näitä ei pärjää tai ainakin ostamatta jättämällä on huono vanhempi, joka altistaa lapsensa jollekin riskialttiille – mille, ei koskaan selvinnyt tarkalleen.

Olen itse sellaista sorttia, että minua suunnattomasti ärsyttää, jos minulle kerrotaan, miten tulisi toimia ja elää. Tämä on tietysti ironista, koska itse mielelläni huutelen täältä blogistani, miten tulisi toimia ja elää. Kuitenkin tuo vauvavuoden mainosmylly sai minussa aikaan vaistomaisen vastareaktion ja paria isoa alkuhankintaa lukuunottamatta (juurikin ne vaunut ja turvaistuin) aloin/aloimme vetää lähes nollalinjaa ostoksissa, ihan vain vastarannankiiskeydestä sekä aatteesta, että varmasti vähemmälläkin pärjää. 

Tosin jälkikäteen ajatellen tämä meni jopa hieman yli. Esimerkki: en millään suostunut hankkimaan erillistä/kunnollista vaippalaukkua, koska sain lähikaupasta vaippapaketin kylkiäisenä ilmaisen vaipanvaihtoalustan/vaippapussukan. Tällä mentiin sitten koko vuoden mittainen Euroopan-reissu 2019-2020, vaikka pussukka ei ollut missään vaiheessa oikein hyvä ja se piti paikatakin pariin kertaan, kun pehmusteet paakkuntuivat pesussa. Mutta periaate, periaate. Toisaalta oli helppo heittää loppuunkäytetty kapistus roskiin eikä tarvinnut miettiä, miten saan tästä rahat takaisin, kun käytetyn vaippalaukun jälleenmyyntihinta olisi ollut vain murto-osa ostohinnasta. Toisaalta oliko ympäristömielessä järkevää nojata tällaiseen kertakäyttötuotteeseen jonkin kestävämmän sijasta?

Mutta palataanpa kirjaan. Minua erityisesti kiinnostaa, mitä siinä sanotaan ns. itsestäänselvyyksinä. Itsestäänselvyydet nimittäin paljastavat, mitä kirjoittaja – ja ehkä tämän lukijakunta – pitävät niin tavallisina juttuina, ettei niitä ole syytä suuremmin pohdiskella tai kyseenalaistaa. (Aussi)vanhemmuuteen liittyen Hamilton kirjoittaa tällaisen ”selviytymislistan”.

Rakenna turvaverkkoja. Tutustu ihmisiin, löydä ystäviä, kaikista eri ikäluokista [aiemmin kirjassa hän mainitsee, että verkoston tulisi olla mahdollisimman monipuolinen, eli eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä]. Tutustu naapureihin ja lähikauppojen pitäjiin. Nauti pienistä kohtaamisista omassa naapurustossasi.

Kannatan tätä ohjetta kyllä ja koitan itsekin sen mukaan elää, mutta ihan suoraan sanoen, ei se – ainakaan helposti – oman perheen ja suvun puutetta korvaa. Yhä useampi meistä asuu nykyään kaukana omista vanhemmistaan, sisaruksistaan ja muista sukulaisista, eli mitään vanhan ajan sukulaisverkosto-kyläyhteisöä ei varmaan moni saa enää aikaan. 

Neuvo on myös helpommin sanottu kuin tehty. Jos ihminen esimerkiksi kärsii siitä mainitusta yksinäisyydestä ja vaikkapa ahdistuksesta, muihin tutustuminen suitsait sukkelaan ei todellakaan noinvaan tapahdu. Itse olen yrittänyt tutustua omaan naapurustooni nyt vuoden ja minulla on muutamia hyvänpäivän tuttuja, mutta esimerkiksi luotettavaa leikkitreffiseuraa lapselle ei ole löytynyt. Lähikaupan kassa kun ei voi noin vain tulla meille leikkimään 😃 Mielestäni ohje kuvastaa hyvin aussiluonnetta, että kun vaan olet avoin ja ulospäinsuuntautunut, niin ihmissuhteet tipahtelevat paikalleen. Näin helppoa se ei kuitenkaan täälläkään ole.

Lista jatkuu.

Hyväksy, että teet virheitä. Älä pelkää paljastaa mokiasi, tai puhua vaikeistakin aiheista, läheisille ystävillesi tai perheenjäsenillesi. Joskus stressaantuneena ja väsyneenä kaikkein tärkeintä on vain löytää kuuntelija. Kuulluksi tuleminen kannattelee ja auttaa asettamaan ongelmat oikeaan mittakaavaan.

Hahhaa, eikö tätä vinkkiä tiedä jokainen maapallon ihminen? Kokemukseni mukaan suomalaiset eivät ujostele vaikeistakin aiheista puhumista ja tiedän todnäk enemmän henkilökohtaisuuksia kenestä tahansa täällä tapaamastani suomalaisesta kuin vuosikymmenen tuntemistani aussiystävistä.  Luin äskettäin uutisartikkelin, että aussien on vaikea ystävystyä aikuisena luottamuspulan vuoksi; ei uskalleta paljastaa itsestä mitään, ettei tule petetyksi tai loukatuksi. Keskiverto(ulko)suomalainen ei ilmeisesti näin ajattele, vaan nimenomaan vaikeiden kokemusten ja tunteiden kautta rakennetaan yhteenkuuluvutta, ja pieni jurnutus ajaa small talkin viran.

Tee elämässäsi tilaa yhdelle tärkeälle harrastukselle. Jokaisen tulisi pitää yllä jotain sellaista intohimoasiaa, jota rakasti ennen vanhemmaksi tuloa, oli se sitten autojen korjaus, muffinien leipominen tai ukulelensoitto. Rohkaise myös puolisoasi löytämään oma tärkeä harrastuksensa ja viettämään aikaa sen parissa, sellaisten kavereiden kanssa, jotka innostuvat samasta. Ja muista itse tehdä samoin.

Tähän vinkkiin yhdyn kyllä. Tosin eihän sen harrastuksen ole pakko olla jokin vanha tuttu, miksei vanhemmaksi tultuaankin voisi kokeilla kaikenlaista uutta? Ehkä vinkin pointti on koittaa rohkaista ihmisiä ulos vanhemmuuden suorittamiskuplasta, johon jostain syystä aika moni aussiäiti (isät eivät niinkään näköjään) ajautuu. Eli elämää eletään lasten kautta ja vuoksi. Esimerkki. Olin naapuruston naispiirin tietovisassa – tietovisat ovat täällä yhtä tärkeitä kuin Suomessa lottoaminen -, ja emme pöydässäni muusta puhuneet kuin lapsistamme. Kukaan visajoukkueessani ei yrityksistäni huolimatta halunnut puhua työstään, harrastuksistaan, matkoistaan, kiinnostuksenkohteistaan jne, vaan pelkästään lapsistaan. Eräs jopa ehdotti/vaati, että joukkueemme nimen tulisi viitata lapsiimme, koska olimme kaikki äitejä. Tottakai on mahdollista, että tutustuessaan uusiin ihmisiin, helpointa on löytää se pienin yhteinen nimittäjä, tässä tapauksessa lapset. Mutta luulisi, että parituntisen aikana tulisi jokin muukin aihe mieleen. Vaikka perheen tärkeydessä ei sinällään ole vikaa.

Vältä liikaa aikataulutusta. Lasten valmennusharrastukset ovat tärkeitä, mutta niin on myös perheaika. Älä tee asioista turhan vaikeita, joskus yksinkertaisuus on parasta. Joskus voi vain mennä lähipuistoon ja antaa luonnon hoitaa osansa: vehreys on rauhoittavaa. Telttaile takapihalla. Viljele omia kasviksia. Luontoaika on huoltoaikaa (nature time is nurture time), se rohkaisee vapaaseen leikkiin ja poistaa stressiä.

Tässä vinkissä lähinnä yllättää se, että se ylipäätään on kirjassa. Jos itsestäänselvyyksistä puhutaan, minulle tämä on numero yksi. "Joskus voi vain mennä lähipuistoon"... Siis päivittäin, eikö...? Näin ainakin suomalainen ajattelee. Missä muualla lapset saavat juosta, riehua, tutkia, leikkiä, riekkua, kiipeillä, ihmetellä, löytää ötököitä ja kiviä, jos eivät puistoissa/ulkona? Sama kirja mainitsee aiemmin, että brittilapsista kolmannes ei KOSKAAN leiki ulkona. No ei ihme, jos masennus ja ahdistus puskevat päälle, ei ole normaalia moinen.

Seuraavaksi tulee suosikkivinkkini, kulttuurienväliset erot- näkökulmasta siis.

Treenaa aktiivisesti lastesi isännöinti/emännöintitaitoja. Kun teille tulee vieraita, anna lapsille omat tehtävät ja nimeä jokaiselle tietyt vieraat, joiden viihtyvyydestä lapset ovat vastuussa. Lapsi voi vaikka leipoa kakun tai auttaa koristelemaan tilaa. Keksikää ennakkoon sopivia leikkejä/pelejä, joita lapset voivat pelata omanikäistensä kanssa. Anna heidän kiertää vieraiden joukossa ruokatarjottimien kanssa, se on mainio jäänrikkoja. Jälkikäteen jutelkaa yhdessä juhlista, muistelkaa hauskoja ja vaikeita tuokioita. Monenko vieraan nimen lapset muistavat? Mikä heidän mielestään sujui hyvin, mikä huonosti? Näiden taitojen opettaminen auttaa heitä jatkossa saattamaan ihmisiä yhteen.

Tässäpä neuvo, jota en ole nähnyt koskaan missään suomalaisessa lastenkasvatusartikkelissa, silti se oikeasti on osuva ja hyödyllinen. Tottakai on hyvä osata lapsesta saakka toimia sosiaalisissa tilanteissa, ottaa kontaktia, esitellä itsensä, rikkoa jäätä. Muistelenpa, että vaikka olen itse ollut aina kohtuullisen ulospäinsuuntautunut, en edes omissa rippijuhlissani oikein osannut kätellä kaikkia ja tervehtiä vieraampia sukulaisia. Ehkä lakkiaisissa jo sentään. Ja tämä ei ole mikään moka vanhempieni taholta, vaan ns normisuomalaisuutta, väitän. Tosin tästäkin vinkistä huokuu aussikulttuuri ihan eri tavalla kuin Suomen: suomalaiset tuskin järjestävät vähän väliä isoja juhlia ja kokoontumisia, eikä asuntokaan ole niin suuri, että siellä voisi kierrellä tarjottimen kanssa. Sen sijaan Auslandiassa tyypillisissä McMansioneissa, tai ihan vaan 1970-luvun bungaloweissa suurine takapihoineen, riittää kierreltävää.

(Hamiltonin teksti vapaa käännös/tiivistelmä sivuilta 29 ja 52).

Sitaateista saattaa saada sellaisen kuvan, että kirja on jotenkin ironinen, tai tahattomasti koominen. Käsittäisin kirjan kuitenkin pyrkivän olemaan faktuaalinen. Opus kokonaisuudessaan on aavistuksen paasaava ja erittäin yksipuolinen, sillä se pureutuu pelkästään teknologian (etenkin somen) aiheuttamiin ongelmiin, hyvät puolet kokonaan sivuuttaen. Kirja mielestäni myös vyöryttää syyn monesta nyky-yhteiskunnan rakenteellisesta ongelmasta netin, kännyköiden ja sen somen niskaan, vaikka hyvin usein ne ovat ennemminkin oire tai oheisongelma. Esimerkiksi kilpailullisuus ja loputon muihin vertailu ei mielestäni kumpua somen olemassaolosta sinällään vaan on kapitalismiin (virheellisesti) sisäänrakennettu oletus "ihmisluonteesta".

En suosittele ostamaan, mutta jos kirjastosta löytyy niin lukaiskaapa pois :)

24.1.2022

Suorat sanat

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että mielestäni ristiriitaisesti Australialla on maine hyvin rentona, letkeänä ja aurinkoisena paikkana, vaikka täällä toisaalta ollaan hyvinkin tiukkoja turvallisuuden ja sääntöjen suhteen. Palautteeksi sain enimmäkseen yllättynyttä hämmästelyä, mutta myös kommentteja, että tottakai letkeys rakentuu juurikin sen tiukkuuden päälle - vain maissa, joissa on oikeasti turvallista, voidaan ottaa rennosti. Eli eihän tuossa mitään ristiriitaa.

Ilmeisesti en onnistunut kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani, joten selvennän hitusen. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa on runsaasti erilaisia sääntöjä ja turvallisuusraameja, silti niillä ei ole letkeänrennon kulttuurin mainetta. Toisaalta maissa, joissa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja ihan arkielämä riskientäyteistä, voi olla hyvinkin leppoisa kulttuuri - tällaisina ainakin moni Etelä-Amerikan ja Afrikan maa tunnetaan. Eli kyllä meikäläisen silmään aika selkeänä hyppää tämä letkis silti tiukkis-ristiriita Australian kohdalla.

Tämä vain alustuksena, josta vaellellaan toiseen alustukseen ennen varsinaista aihetta. Blogini on omasta ja ehkä lukijoidenkin mielestä muuttunut paljon kriittisemmäksi Australiaa kohtaan vuoden 2021 mittaan ja linja arvatenkin jatkuu myös 2022. Tämä osin johtuu omista kokemuksistamme - suomut ja ruusun terälehdet karisivat luomiltani, kun kohtasimme Australian uber-tiukan koronapiikkilankalinjan omakohtaisesti -, toisaalta olen näin vuosikymmenen jälkeen paljon syvemmin sisällä maassa kaikin puolin, myös kulttuurissa, historiassa ja näiden kipupisteissä. Joita Australialla kolonialistivaltiona ikävä kyllä riittää. 

No taasko tästä seuraa valitusta ja urputusta, kannattaako lopettaa lukeminen heti? En valita enkä urputa huvikseni, vaan kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ja sietää vaikeitakin asioita. Ja tämä mielestäni on erityisen suomalainen piirre: ulkosuomalaiset ovat kirjoittaneet muistelmia ja mietteitä jo parisensataa vuotta ja suomalaisten kaikkein yleisin luova harrastus jonkun kyselytutkimuksen mukaan on juurikin pöytälaatikkokirjoittaminen, jonka avulla voi käsitellä aivan kaikkea.

Viimein nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. 

Australia valtiona, ja aussit henkilöinä, eivät (mielestäni) suomalaiseen verrattuna oikein kestä vaikeista asioista puhumista niiden oikeilla nimillä, vaan keskustelu ohjataan johonkin ihan muuhun - joko kepeään tai tyhjänpäiväisiin skandaaleihin, kunhan ei vain tarvitse oikeasti puida mitään vaikeaa. 

Esimerkkejä:

Länsi-Australiassa ei ole kuulemma tapana ottaa valokuvia hautajaisissa. Hautajaiset ylipäätään ovat aika erilainen tapahtuma kuin Suomessa. Kun Suomessa varataan seurakuntatalo koko lauantai-iltapäiväksi, syödään karjalanpaistia ja keitinperunoita, juodaan täytekakkukahvit, kahvitetaan pappi, itketään, lauletaan virsiä ja lopuksi ehkä aivan pienesti jo nauretaan vainajaa muistellessa, täällä Wessilässä hautajaiset ovat arkipäivänä ja niissä piipahdetaan keskellä työpäivää(!). Hautajaisista ei puhuta jälkeenpäin eikä niitä näköjään myöskään aktiivisesti muistella ainakaan valokuvien muodossa. 

Hautausmaita ei samassa mielessä ole kuin Suomessa. Tottakai täälläkin vainajat haudataan heille varatulle alueelle, mutta hautausmailla ei käydä massamitassa vainajia muistelemassa eikä siellä todellakaan käydä ns. huvikseen, toisin kuin Suomessa, jossa hautausmaat usein toimivat myös rauhallisina hiljentymispuistoina. Wessilän hautausmaat ovat usein ankeita paahteisia hiekkakenttiä ison autotien varrella. Edes Perthin vanhin historiallinen hautausmaa ei ole yleisölle auki kuin pyynnöstä ja se on kaikkiaan heinittynyt, ränsistynyt pelto, pioneerihistorian muistomerkin sijasta.

Vainajan muistoa kunnioittamaan perheet saattavat kuitenkin pystyttää pienen muistomerkin esimerkiksi onnettomuuspaikalle, jos kuolinsyy oli autokolari; tai tilata kunnalta puistonpenkin muistolaatoin jollekin kauniille, vainajalle tärkeälle paikalle. 

En ole koskaan, yhtään kertaa koko vuosikymmenen aikana, jutellut syvällisesti yhdenkään aussin kanssa mistään vaikeasta, surullisesta tai konfliktiherkästä aiheesta. Toki iso osa hyvistä ystävistäni täällä on mamuja (useimmiten australiansuomalaisia), mutta kuitenkin muutama oikeasti läheinen kaveri paikallisistakin on. Tiedän, että heidän kaikkien elämässä on ollut vaikeita aikoja, menetyksiä, kamppailua, traumoja, mutta ne on kaikki mainittu ohimennen ja niistä on keskusteluissa seilattu äkkiä eteenpäin. Ei aleta purkamaan, vellomaan, käymään läpi. Mutta toisaalta, miten ystävyys syventyy, jos tällaisia elämän tummia pohjavirtoja ei noteeraa tai jaa?

Sen sijaan uusia suomalaisia täällä tavatessani opin heistä yleensä jo ensimmäisellä, viimeistään kolmannella kerralla, jotain melko pysäyttävää - suomalaiset mielellään avautuvat vaikeistakin asioista ja esimerkiksi kuolemaan liittyvät keskustelut (mm. pitäisikö tehdä testamentti, tai vanhemmat alkavat ikääntyä ja heidän kuolemansa pelottaa) eivät ole ollenkaan harvinaisia. Välillä tässä uhkaa käydä itselleni käänteinen kulttuurishokki, sillä usein yllätyn hetkellisesti siitä, miten avoimesti ja mitä suomalaiset jakavat aika vieraidenkin kanssa. Ymmärtääkseni suomalaiset ottavat tämän avoimuuden aitoutena ja rehellisyytenä, ja sitä arvostetaan - näin itsekin teen, kulttuurishokkihämmennyksestä taas toivuttuani.

Australialla olisi kuitenkin kansakuntana TODELLA paljon vaikeita teemoja puitavana ja näin Australia-päivän alla (26.1.), eräs vakio-ongelma nostaa päätään: aboriginaalien ylisukupolvinen, historiallinen sorto, ja tästä seurannut trauma ja sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat. 

Aloitan pienellä arkipäivän esimerkillä. Kävimme kaveriperheen (ausseja) kanssa Rottnest Islandilla, joka on perthiläisten suosituin lomasaari puolen tunnin lauttamatkan päässä Intian Valtamerellä. Nykyään aurinkoinen perheparatiisi on kuitenkin historian haamujen hautausmaa, sillä se toimi aboriginaalien vankilana, sittemmin pakkotyösiirtolana vain 90 vuotta sitten. Kävimme pyynnöstäni saaren museossa, jossa aussiperhe ei ollut käynyt vielä koskaan, lomailtuaan Rottolla vuosittain. He lähtivät pois ennen minua, ulos aurinkoon, koska näyttely keskitysleirimäisyydessään oli "liian masentava". Niinkuin olikin.

Olen yrittänyt jo monta päivää katsoa dokumenttia nimeltään Incarceration Nation (SBS:llä), mutta en ole päässyt puoltaväliä pidemmälle. Dokumentti kertoo siitä epäsuhdasta, että Australiassa aboriginaaleja, mukaanlukien lapsia (rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on täällä 10v), tuomitaan vankiloihin suhteessa paljon enemmän kuin valkoisia tai muita etnisyyksiä. Dokumentissa on runsaasti valvontakamerakuvaa siitä, miten vartijat kohtelevat vankeja. Näihin kuviin yritykseni katsoa aina tyssää. En. Pysty. 

Kun kymmenvuotias orvoksi jäänyt poika heitetään niskasta pitäen patjalle, riisutaan väkisin alasti kolmen karhunkokoisen vartijan toimin ja jätetään yksin itkemään paniikissa sairaalakaapu vieressään - vastauksena itsemurhauhkailuihin - tätä ei pysty yksikään äiti katsomaan sydämen särkymättä. Korjaus: yksikään normaali, järkevä, tunteva ihminen. Ja tämä kohtaus ei edes ole pahin - lähimainkaan - dokumentissa.

Meillä töissä aboriginaalien voimauttaminen (paremman sanan puutteessa) on parin viime vuoden aikana lähtenyt uudelle kierrokselle sillä, että henkilökuntaa koulutetaan paljon aiempaa ponnekkaammin. Meitä kehotetaan myös osallistumaan aboriginaaleille tärkeisiin tapahtumiin kuten muistomarsseihin. Mikä minulle, ulkopuoliselle (siis ei Australiassa syntyneelle) pistää silmään on, kuinka varovaisesti koulutuksen täytyy tapahtua. Etnisyyksien välinen jännite on yllättävän vahva mielestäni: aboriginaalit suhtautuvat anglo-ausseihin eli valkoisiin vähintäänkin kyräillen ja sama kääntäen toisinpäin. Joskus kyräily leimahtaa täyteen vihaan.

Kaikki koulutuksemme alkavat maan tunnustamisella (acknowledgement of country), jossa järjestäjä osoittaa kiitoksen alueen perinteiselle haltijaheimolle. Tämä sinällään on normitapa ja osa kaikkia virallisia puheita. Mutta seuraavat kouluttajan sanat ovat: no blame no shame. Eli: ei syyttelyä, ei häpeää. Aboriginaalikouluttajat tietävät, että valkoiset eivät kuuntele heitä, elleivät ensin saa "vapautusta" esi-isiensä (tai omista) synneistä - kaikesta siitä ylenkatsonnasta, syrjinnästä, rakenteellisesta tai suorasta väkivallasta, jota aboriginaaleja kohtaan on osoitettu nyt kaksi vuosisataa. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten - vankilasaarimenneisyytensä takia? - Australian kulttuuriin kuuluu (minun nähdäkseni) tietynlainen manipulaation ja väärinkäytösten pelko. Kukaan ei halua olla vedätetty ja kaikki hivenen ennakoivat ja torjuvat mahdollista vedätystä jo ennakkoon. Ehkä tästä syystä moni ei halua/uskalla liikaa avautua, ettei vain joudu jotenkin hyväksikäytetyksi tai petetyksi. Olenpa peräti sellaisiakin mielipiteitä kuullut, että suomalaiset ovat hieman yksinkertaisia paljastaessaan niin paljon, heti, avoimesti. Naiivia sinisilmäisyyttä, ehkä, mutta sehän riippuu näkökulmasta.

Huijausrikoksia täällä ikävä kyllä paljon tapahtuukin, eli ei ihan tuulesta temmattu fobia. Mutta. 

Olen aiemminkin jo monta kertaa mutissut ja murissut siitä, miten virallinen* pikkulastenkasvatuslinja Perthissä on, että luulot pois jo vauvana, oppii tavoille, kuriin, rutiiniin, ja sitten on kaikkien elämä helpompaa. Tämä ilmenee CIO-menetelmän (cry it out) suosimisena ja pikkuvauvan päivän aikatauluttamisena (neuvolan virallisten ohjeiden mukaan vauva ruokitaan heti herättyään, sitten leikitään hieman, sitten nukutetaan, ei missään nimessä niin, että esim ensin leikitään ja sitten imetetään uneen, nounou. Kaikkein pahin synti on perhepeti, joka täkäläisen linjauksen mukaan on vaarallinen). Jos lapsi ei näihin luonnostaan taivu niin sitten hänet pitää siihen koulia, ja kaikki vastustelu ja itkeminen ovat vain tottumattomuutta ja manipulointia

*Huom: ei tarkoita, että läheskään kaikki vanhemmat tai edes kaikki viranomaiset tätä kannattavat, mutta tulee esiin mm. terveydenhuollon esitteissä, joskus päiväkodin työntekijöiden käytöksessä, ym.

Saattaa kuulostaa kaukaahaetulta, mutta mielestäni tämä ihmiskäsitys - muut koittavat manipuloida, sinun tehtäväsi on koittaa olla joutumatta manipuloiduksi - aiheuttaa juurikin tuota kymmenvuotiaiden lukitsemista nuorisovankiloihin (joista aikuisempana päätyy aikuisten vankiloihin, kun elämänkoulu siihen mennessä on ollut vankilasta, koulukodista ja huostasta toiseen kulkemista). Näitä lapsia ja nuoria ei nähdä sinä mitä he ovat - moniongelmaisina lapsina vailla huolenpitoa, mielenterveyspalveluja, koulutusta, oman perheen ja suvun turvaa, koska yleensä tulevat rikkinäisistä kodeista. Vaan manipuloivina lusmuina, rikollisenalkuina, joista pitää kitkeä kaikki juonet vaikka väkivalloin. Australia muuten oli viimeisiä länsimaita, jossa ruumiillinen kuritus kouluissa kiellettiin (v. 1985 julkissektorin kouluissa ja 2006 yksityiskouluissa).

Valtaväestön käsitys vaikuttaa olevan, että lakeja ja sääntöjä rikkovia tulee rangaista äkkiä, rajusti, kunnolla, jotta oppivat olemaan. Tämä yltää myös pakolaisten kohteluun (Australia pitää jo kymmenettä vuotta vangittuna ilman tuomiota noin sataa ihmistä, joista osan YK on todennut pakolaisiksi, mutta Australia ei tunnusta), ja nyt myös koronalinjaan: Länsi-Australia aikoo jatkaa lähes täydellistä matkustuskieltoaan ja rajasulkuaan muuhun maahan ja maailmaan jo kolmatta vuotta, ettei kukaan vain levitä tautia ja riko sääntöjä. Tiukka linja takaa turvan, ajatellaan.

No mitä minä tästä täällä huutelen, miksen tee asialle jotain? 

Juurikin tämä on viimeaikainen päänsärkyni. Minua painaa suunnattomasti, että kirjoittamalla ei voikaan muuttaa asioita. Kun aloitin blogin v. 2011, kuvittelin naiivisti, että näistä teksteistä seuraa jotain muutosta maailmaan. Alkuun lähinnä siis järkeilin, että postauksistani saisi infoa ja neuvoja Australiaan-muuttoon tai ulkomaille muuttoon ylipäätään. Samalla oppisi kulttuurieroista ja kulttuurishokista, valmistautumista varten. Ajattelin myös, että tekstini yleensäkin voisivat rohkaista ihmisiä tekemään erinäisiä muutoksia elämässään, kuka mitäkin etsii ja tarvitsee. Ehkä, toivottavasti, joitain näistä on pienessä mittakaavassa totetunut. Mutta en ikinä kirjoittamalla pysty muuttamaan sitä, mitä eniten haluaisin, eli jollain lailla vähentämään vääryyksiä maailmasta. Ja tämä ihan oikeasti ja julmetusti turhauttaa minua jopa siihen pisteeseen, etten välillä juuri siksi saa blogattua, koska kirjoittaminen tuntuu niin turhalta. 

Mutta mikä on vaihtoehto? 

Osallistun jo tapahtumiin, mielenosoituksiin, vetoomuksiin, kampanjoihin. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, kirjoitan poliitikoille, lobbaan siellä missä pystyn yhden hengen voimin. Mutta ei se riitä. Ihmiselle, jonka työ on kirjoittaminen (tutkijana), sen tajuaminen, että maailma ei muutu piirun vertaa minun näppikseni kautta, on oikeasti aika masentavaa. 

No, vaikutusmahdollisuuksien etsintä jatkuu. Ei se maailma muutu silläkään, että antaa periksi. Sisu, tuo suomalaisten oma voimaeläin, jossain sielun sisimmässä ilmeisesti yhä jaksaa tikuttaa juoksupyörässään. 

(C) SBS

7.1.2022

No worries - ihanko tosi?

Australialla on maailmanlaajuisesti no worries- eli heitä huolesi-maine. Miksi turhaan stressata, jos voi chillata? Onko maineessa perää? Osittain juu. Etenkin täällä WA:ssa, Länsi-Australiassa mañana-asenne alkaa säännöllisesti jopa jurppia täsmällistä suomalaista. Osavaltiomme lempinimikin on WA - wait awhile. Yleensä mikään virallinen asia ei tapahdu kovin nopeasti eikä ihmisillä ole myöskään kiire, tai syytä olla tismalleen ajoissa oikein missään. 

Kuitenkin mielenkiintoisesti täällä on pari elämänaluetta, joissa noworries ei pädekään. Nämä ovat mielestäni yleinen turvallisuushakuisuus sekä lastenkasvatus, tarkemmin sanoen se, että lapsen pitäisi oppia jotakuinkin ihan kaikki ensimmäisten elinkuukausiensa tai taaperovuosiensa aikana. 

Turvallisuushakuisuus ei välttämättä ole aussien* "alkuperäinen" luonteenpiirre: varmasti pioneeriaikaan pari vuosisataa sitten, tai syrjäisillä lammas- ja karjafarmeilla vielä nykyäänkin, elämä oli/on hyvin toisenlaista kuin kaupunkioloissa. Ylipäätään moderni elämä on jatkuvasti muuttunut kontrolloidummaksi ja suojatummaksi, alkaen turvavöistä ja kaikenlaisesta sääntelystä, joita ei ehkä vielä 1970-80-luvuillakaan ollut. Arvelen, että etenkin täällä WA:ssa, Australian kaivososavaltiossa, turvallisuushakuisuus juontuu paljolti kaivosyhtiöiden viime vuosikymmenenä runttaamista työturvallisuussäännöistä. Kaivosala on pahimmillaan erittäin riskialtista ja monikaan kaivos ei kauaa pyöri, jos ei ota turvallisuutta tosissaan. 

*puhun nyt vain angloausseista, aboriginaalikulttuuri on asia erikseen, josta en tiedä riittävästi.

Rennosta maineestaan huolimatta länsiaussit rakastavat sääntöjä ja ohjeistuksia, etenkin julkissektorilla. Perusohjeet ihan kaikkeen pitää olla paperilla/intranetissä, työhönperehdytys voi kestää viikon, ja koulutukset alkavat yhteisten pelisääntöjen listaamisella. Tämä tapahtuu myös kouluympäristössä pikkulastenkin kanssa. Jokaikinen seminaari, konferenssi tai vastaava alkaa sillä, että joku kertoo vessojen sijainnin, kahvitaukojen ajat, hätäpoistumistiet ja toimintaohjeet esim tulipalon sattuessa. Logiikka on, että jos ei ole ohjeistettu, ei voi olettaa ohjeiden tietämistä ja noudattamista. Toisaalta, jos on ohjeistettu, kukaan ei voi väittää, ettei tiennyt, ja tilaisuuden järjestäjä pesee kätensä vastuusta, jos joku mokaa/rikkoo sääntöjä. 

Turvallisuushakuisuus näkyy arjessa siinä, että erinäisissä tilanteissa voidaan mennä jopa naurettavuuksiin, jotta taataan riskien minimointi (sekä päästään itse vastuusta, henkisesti ja lakiteknisesti). Esimerkki. Kaverini on kerrostalon asunto-osakeyhtiön hallituksessa. Eräs asukas haluaa hankkia sähköauton ja asentaa sille laturin parkkiruutuunsa. Hallitus teki päätöksen, että laturia ei voi noin vain asennuttaa - asukkaan omalla kustannuksella - vaan hallituksen tulee teettää riskiarvointi, rakennuksen rakenteiden arviointi sekä sähköinsinöörin arvio siitä, onko pistoke turvallinen. 

Meillä töissä ei ole sallittua käyttää jumppapalloa työistuimena, koska vakuutus ei korvaa sen päältä putoamista. Työtauoilla työtiloissa ei saa jumpata tuolijumpaa enempää, koska vakuutus ei korvaa loukkaantumisia (yritimme nimittäin virittää lounastaukopilatesta neukkariin, ei käy). Etätyöluvan saadakseen tulee laatia pohjapiirustus omasta kodista, johon merkitään ihan kaikki latttiamateriaaleista, pistokkeista ja johdoista lähtien, jottei kukaan vain tee työtään riskialttiissa oloissa, esim talossa, jossa on erikorkuisia kynnyksiä, joihin voi kompastua. Ollessani edellisen työpaikkani työturvallisuusvastaava, tehtäväni oli kerran kuussa kiertää toimistotilat ja arvioida, onko lattialla kompastumisriskejä, kuten roikkuvia johtoja tai laukkuja. Minun tuli syynätä jopa WC-tilojen siivouksen taso, jotta kukaan ei joudu "tartuntavaaraan" roiskeiden vuoksi. 

Jäsenyyden hankinta ryhmäliikuntatunneilta, kuntosalilta, muista fyysisistä aktiviteeteista (esim seinäkiipeily), tai vaikkapa kiropraktikolla käynti, edellyttävät osallistujalta vastuuvapauslomakkeen allekirjoitusta. Siinä luvataan, ettei haasta paikkaa oikeuteen, jos tulee jotain tapaturmaa. Tavallaan ymmärrän käytännön, koska yrittäjien tulee suojata itseään pahansuopia rahanahneita feikkiloukkaantujia vastaan. Toisaalta, ei aina herätä luottamusta järjestäjää kohtaan, jos vaikkapa ensimmäisellä joogatunnilla pitää alkuun luvata, ettei vie ohjaajaa oikeuteen, jos niska niksahtaa väärässä asennossa (eli tullaanko täällä tekemään jotain vääriä asentoja?). En myöskään ole satavarma, voiko tällainen vastuuvapauslomake oikeasti vapauttaa ketään vastuusta, jos tunnilla/tapahtumassa tehdään jotain riskialtista ja osallistuja loukkaantuu. 

Turvallisuushakuisuus on viety tappiinsa nyt koronan aikaan, kun Länsi-Australiassakin on peruttu kahden vuoden mittaan paljon tapahtumia ja jopa joitain hoitoja/tutkimuksia (esimerkiksi astmatutkimuksia) koronariskin vuoksi. Osavaltiossa ei ole edes ollut koronaa kuin muutamina alle tusinan potilaan ryppäinä yli puolentoista vuoden ajan. Koronarokotepakko on Australiassa Suomea tiukempi: rokottamattomat eivät saa saapua maahan ilman kahden viikon valvottua karanteenia ja monissa ammateissa rokotteesta on tehty työssäololuvan ja palkanmaksun ehto. 

Hypätään lastenkasvatukseen. Noworries-kulttuuriksi Länsi-Australiassa mielestäni stressataan yllättävän paljon lasten käytöksestä ja kyvyistä, ihan synnäriltä asti. Kun N oli kuuden viikon ikäinen, liityin asuinalueeni terveydenhoitajan järjestämään äitiryhmään muiden samanikäisten lasten vanhempien kanssa. Meille opetettiin viikoittain, miten vastasyntynyttä tulisi hoitaa. Jatkuvasti toistuva oppi oli, että lapsen tulee oppia nukahtamaan pinnasänkyyn yksin ja tätä ei saa sieltä nostaa, vaikka itkisi. Terkkari oikein demonstroi asiaa, kun erään äidin pikkuvauva itki väsyneenä ja tyytymättömänä, opettamalla/vaatimalla, että äidin tulee nukuttaa vauva viltin päälle lattialle sylin sijaan, meidän kaikkien tuijottaessa. Tämä muisto edelleen ahdistaa minua, koska 6-viikkoisen ei mielestäni todellakaan tarvitse osata nukahtaa yksin minnekään, ja nuori äiti tuskailemassa lattialla itkevän lapsen kanssa ei millään lailla iskostanut meille muille ryhmäläisille, että nyt tämä menee oikein. 

Logiikka on, että vältytään jatkuvilta yöheräämisiltä, jos vauva oppii aivan nuorena, että syliä ei tule, vaikka miten itkisi. Tämä ajan myötä muuttuu helpommaksi niin vauvalle kuin vanhemmillekin, ja lopulta - tadaa - teoriassa meillä on puolivuotias, vuosikas, taapero, leikki-ikäinen, joka ei koskaan heräile öisin eikä vaadi mitään vanhemmiltaan 10-12h vuorokaudesta. 

No. Henkkoht en usko CIO-menetelmään eli controlled crying- (jätetään itkemään, kunnes nukahtaa)-kasvatukseen enkä sitä suostunut ottamaan osaksi omaa elämäämme, vaikka tottakai välillä idea houkutti, kun vauva heräsi seitsemättä kertaa per yö. Meillä ei edelleenkään nukuta täysiä öitä, vaikka lapsi täyttää 3v maaliskuussa - herätyksiä on kerran yössä, joskus sairasteluaikaan enemmän. Eli ammuinko omaan nilkkaani, E:n siinä sivussa? Mahdollisesti. Voin vain elää toivossa, että heräily katoaa iän myötä.

Suomalaisena minun on helpointa omaksua ikäkausiajattelu, eli lapsi oppii sen mukaan, kuin on hänelle kehityksellisesti mahdollista. Länsi-aussi-metodi näyttää olevan monessa muussakin kasvatusasiassa se, että lapsi olisi hyvä saada tiettyyn muottiin mahdollisimman aikaisin, koska aikaisuus takaa, että lapsii oppii "ajoissa". Täällä on Australian aikaisin koulunaloitusaika, nimittäin leikkikoulu (kindy) eli 2pvää/vko esikoulun esikoulu alkaa 3.5-4.5-vuotiaana riippuen lapsen syntymäkuukaudesta. Nykyään on mahdollista laittaa lapsi peräti pre-kindyyn tämän täyttäessä 3v, eli leikkikoulun esikouluun (esikoulun esikoulun esikouluun). Siellä harjoitellaan päivän verran viikossa asioita kindyä varten, jossa puolestaan harjoitellaan esikoulua varten, jossa puolestaan harjoitellaan ekaluokkaa varten. 

Sanon suoraan. Meitsille ei aukea. 

Tajuan, että olen integroitunut Suomen malliin, jossa kouluun mennään "kylmiltään" (tosin esikoulu on kuulemma nykyään Suomessa ns puolipakollinen). Lasten annetaan kasvaa leikkien 6-7-vuotiaiksi, ja sen jälkeen aloitellaan ns. akateemisia taitoja eli kirjoittamiseen, lukemiseen, päättelyyn ja matematiikkaan perustuvia kykyjä. 

Täällä osa ystävistäni stressaa jo nyt, miten saisi opetettua lapselleen kirjaimet ja numerot ajoissa, jotta nämä sitten pärjäävät pre-kindyssä ja kindyssä. Aivan kuin kaikki pitäisi jo tietää koulun alkaessa, eikä niinpäin, että koulu nimenomaan on oppimista varten. Myös paikallaan istumista ja siinä oppimista halutaan harjoitella hirmu aikaisesta, 2-3-vuotiaasta, mikä mielestäni on suorastaan epäluonnollista. Ei taaperoa tai leikki-ikäistä ole tehty tuijottamaan valkotaulua/ruutua/opettajaa, vaan liikkumaan, kokeilemaan, kiipeilemään, juoksemaan, testaamaan. 

Länsi-aussi-asenne perustuu mielestäni paljon harjoitteluun ja harjaantumiseen. Halutaan paljon aikaa toistoon, hiomiseen, tottumiseen, siihen, että lapselle muodustuu tietty rutiini jo kehdosta saakka ja tämä rutiini sitten menetyksekkäästi kantaisi aikuisuuteen. Välillä peräti tuntuu, että täällä ei "uskalleta" antaa lapsen vain kasvaa, kokeillen, leikkien, vapaasti vaellellen, vaan tämä pitää kietoa hernekepin ympärille jo vauvana, jotta oikea suunta löytyy heti - koetaan, että näin taataan elämässä menestyminen. Muuten, hernekepin englanninkielinen nimi on tutor, sama kuin ekstratunteja antavan epävirallisen opettajan. 

Välikommenttina on todettava, että kindyn aikainen aloitus on taloudellisesti helpotus. Se nimittäin on osa julkista peruskoulutusta eli (pääosin) maksutonta. Päivähoito puolestaan helposti maksaa saman verran kuussa kuin kodin vuokra tai asuntolaina.

Muita huomioita. Länsi-Australiassa elää vahvana kouluelitismi eli lapset ja aikuiset tietävät hyvin, mitkä koulut ovat ns hyviä ja mitkä huonoja. En ole itse vielä päässyt tälle tietämyksen tasolle, koska koulu tuntuu yhä sen verran kaukaiselta asialta. Kuitenkin suurin osa perheellisistä ystävistäni on valinnut asuinpaikkansa sen mukaan, missä ovat parhaat koulut - osin tämä on puolipakollista varautumista, koska kukaanhan ei halua lastaan heikosti varusteltuun tai peräti vaaralliseen kouluun, jossa vaikkapa kiusaaminen on tunnettu ongelma. Itse emme ole asettuneet aloillemme monen vuoden/vuosikymmenen säteellä, vaan voimme muuttaa sen mukaan kuin tarvitaan. Alueellemme on kuitenkin rakenteilla uusi peruskoulu ja toivottavasti siitä sukeutuu hyvä paikka N:lle aloittaa koulupolku parin vuoden päästä. 

Koulua valitessa täällä olisivat yhtenä mahdollisuutena tyttö- ja poikakoulut, joita itse pidän tunkkaisena menneisyyden jäänteenä. En halua, että oma poikani kasvaisi vain poikien ympäröimänä, tyttöjen muodostuessa joksikin eksoottiseksi mysteeriksi ja toisinpäin. Ihmisiä kaikki ovat erilaisine puolineen ja tähän on hyvä tottua elämässä heti, ei vasta korkeakoulussa saati työuralla. Länsi-Australiassa on mahdollista myös käydä sisäoppilaitosta 11-vuotiaasta eteenpäin: toinen peruskoulukummajainen, joita Suomessa ei käsittääkseni tunneta. Tosin nämä on ymmärtääkseni tarkoitettu syrjäseutujen lapsille, jotka muuttavat ilman vanhempiaan taajamiin kouluja käymään. 

Toistaiseksi keskeinen oppi- ja leikkipaikkamme on lähiranta. Intian valtamerta.