23.5.2018

Saunatontuista litteään maapalloon - mitä on tieto?

Ajattelin kirjoittaa jonkun hauskan kepeän postauksen, mutta sellaista ei taida nyt irrota. Ei sillä, että mikään on varsinaisesti huonosti, mutta olen viime päivät ja viikot ollut jossain syntyjä syviä soutamassa henkisesti. Osin työn takia, osin siksi, että luen parhaillaan (fiktiokirjoittamista varten ja yleisestä kiinnostuksesta) kirjaa Suomalainen Kansanusko - Samaaneista Saunatonttuihin. Nämä kaksi asiaa, työ ja tuo kirja, eivät äkkiseltään liity mitenkään toisiinsa, toisaalta liittyvät hyvinkin tiukasti teemalla usko, tieto ja miten näemme maailman.

Risto Pulkkinen toteaa em. kirjassa, että suomen sana uskonto on kansainvälisesti harvinainen, koska se pohjautuu uskomiseen, eli jonkin asian hyväksymiseen ilman rationaalista tietopohjaa. Muissa kielissä uskonto pohjautuu johonkin muuhun: esimerkiksi englannissa religion kumpuaa latinan merkityksistä sitoa/olla sidottu, tai velvollisuus/olla velvoitettu. Pulkkinen kirjoittaa, että entisajan suomalainen ei uskonut saunatonttuihin, shamaaneihin ja kaikenlaisiin luonnonhenkiin ja maahisiin, vaan hän tiesi, että ne ovat totta. Tämä siksi, että tietäminen oli hyvin erilaista ennen valistusaikaa ja tieteellisten menetelmien kehittymistä. Tieto oli sitä, minkä jo lapsesta oppi, mitä itse koki ja mitä muut kertoivat totena.

Mitä tieto oikeastaan on? Nykyäänkin "tiedämme" samalla lailla kuin menneisyyden ihmiset, omakohtaisen opin ja muilta kuullun perusteella. Toki nykyään tieteellä on paljon sanavaltaa ja itsekin akateemikoksi tähtäävänä luotan ns faktatietoon ja tutkittuun tietoon enemmän kuin muiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Toisaalta, monet asiat maailmassa ovat väistämättä "pelkästään" kokemusperäisiä: koemme asiat aina omasta näkökulmastamme ja esimerkiksi historiankirjoitus ei ole mikään faktalista, koska se on aina kerrottu jostain näkökulmasta - ihmisten toimien ja motiivien suhteen ylipäätään on vaikea löytää objektiivisia faktoja, koska kuka ne voi määritellä ja miksi tämän määrittelijän näkemys on faktapohjaisin?

Tästä päästäänkin hankalaan suohon, jossa yhdistyvät työni, Trump sekä flat earthers eli litteän maapallon kannattajat. Ai mitenkö? No kerron, kiitos kysymästä!

Kuten kerrottua, työnkuvaani on valitusten ratkominen ja se käytännössä tapahtuu kuulemalla valittajaa ja sen jälkeen etsimällä todistusaineistoa sille, mitä tilanteessa tapahtui ja miten olisi pitänyt mennä. Jos esim joku saa junassa sakot liputta matkustamisesta, kun kortinlukija ei toimi ja kortilla oli maksua, on todennäköistä, että sakot tulivat väärin perustein. Kuitenkin erittäin usein valittajan oma käsitys asiasta on hyvin eri kuin mihin todistusaineisto viittaa: aina ei ymmärrä kaikkea oikein, ei tiedä miten asioiden kuuluisi mennä, tai haluaa uskoa itse toimineensa oikein. On lähestulkoon mahdoton tehtävä murtaa sellaisen henkilön uskomuskuplaa, joka on vakuuttunut olevansa oikeassa oman kokemuksensa, tutuilta kuulemiensa asioiden sekä oman lakipykälien lukemisensa perusteella.

Luin äskettäin jutun tutkijasta, joka tutkii litteä-maapallo-teoriaa kannattavia ja osallistui näiden vuosikonferenssiin Englannissa. Tutkijan mukaan litteistit eivät ole - vastustajien käsityksistä huolimatta - keskimääräistä typerämpiä tai kykenemättömiä ymmärtämään tiedettä. He vain suhtautuvat tieteentekijöihin ja tiedon hallussapitäjiin erittäin epäluuloisesti. Litteistit ajattelevat, että tiedon valtalinnakkeet kuten yliopistot, parlamentit ja valtion virastot, tahallaan pimittävät tietoa ja/tai syöttävät kansalle sellaista tietoa, joka hyödyttää niitä itseään, mutta jotenkin haittaa tai vahingoittaa kansaa. (En tosin tiedä miten pyöreä maapallo haittaa kansaa). Litteistit uskovat, että jos heillä vain olisi itsellään samat varat ja tutkimusvälineet kuin tiedon valtalinnakkeilla, he voisivat todistaa oman väitteensä. Litteistien tunnuslause konferenssissa oli: "jos tiedät sisimmässäsi, että jokin on miten on, se on silloin totta." Samankaltaista ajatusta viljelevät Trumpin kannattajat, jotka uskovat Hillary Clintonin olevan suunnilleen noita-akka ja Barack Obaman terroristimuslimi.

Uskomus, että sydän, sielu tai jokin vastaava kertoo aukottomasti mikä on faktaa ja mikä ei, on epäilemättä meillä kaikilla jossain muodossa. Useinhan jonkinlainen kuudes aisti tai vaisto kertoo, jos jokin esimerkiksi on liian hyvää ollakseen totta, tai jonkun ihmisen käytöksessä on jotain arveluttavaa. Harmi kyllä tämä faktantunnistuslaite ei toimi luonnontieteellisten faktojen suhteen. Muinaisihmiset uskoivat, että maa on litteä ja sitä peittää jonkinlainen kupu tai telttakangas (taivas). Litteistit näyttävät uskovan johonkin samansuuntaiseen puhtaasti omien kokemustensa pohjalta. Omat aistit eivät aina kerro koko totuutta: itse asiassa emme edes tiedä, millainen maailma "oikeasti" on - sitä voisi aistia ja mitata niin monilla muillakin sensoreilla kuin ihmiskehossa olevilla, alkaen infrapunasta ja zoomaten kvanttitasolle asti. Hyönteiset aistivat ultraviolettivaloa, nähden aivan eri värisen maailman kuin ihmiset. Mikä versio maailmasta on se objektiivinen ja mikä ei?

Ennen internetin syntymistä joku ajattelija (jonka nimeä en muista) esitti, että kaiken tiedon saattaminen kaikkien ulottuville tulee tuottamaan maailmanrauhan, koska silloin ymmärrämme kaikki toisiamme. Oivoi... tieto on päinvastoin pirstaloitunut ja "henkilökohtainen tietäminen" samassa mielessä kuin muinaissuomalaiset tiesivät tonttujen olevan totta on muuttunut yhä yleisemmäksi, tieteelliseen tietoon nojaamisen sijasta. Tämä ei ole pelkästään paha asia - omakohtainen, subjektiivinen kokemus on hyödyllistä monessa mielessä, vaikkapa ruokavalion laatimisen suhteen (mikä sopii itselle parhaiten). Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kilpailevat mielipiteet ovat samanarvoisia: se, että minulle pälkähtää päähän jotain, ei tarkoita, että pälkähdys mitätöi esimerkiksi vuosien tieteellisen tutkimuksen ja empiirisen laajan todistusaineiston.

Mikä auttaisi tiedon pirstaloitumiseen? Ainakin koulutusleikkaukset ja koulutuksesta tinkiminen kaikkialla maailmassa ovat vaarallinen tie: kun ihmisille ei kehity kykyä kyseenalaistaa ja etsiä tietoa, yhä useampi luottaa omakohtaiseen kokemukseensa ja yhden ihmisen kokemus ei mitenkään vastaa esim. tuhansilla tehtyä tutkimusta tai vuosikymmenten mittaisissa tutkimuksissa kertynyttä tietopankkia. Toisaalta on terveellistä itse kunkin välillä kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja paikantaa luutuneita uskomuksia - miksi juuri minä tietäisin tästä enemmän tai paremmin kuin jokin vastakkaista kantaa oleva? Tosiaalta, miksi kovaäänisin, tunteikkain (tai vastavuoroisesti tunteettomin) olisi varmimmin oikeassa? He kun tuppaavat dominoimaan julkista keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin politiikassakin.

Kuva (c) Conversation. Itselleni ei ole selvinnyt, miksi litteä maa on uskottavampi kuin pyöreä maa.

9.5.2018

Pelkokerroin - mitä pelkäät ja miten siitä eroon?

Matkustaessa kohtaa aina uusia asioita; niin Japanissa(kin). Matkustaessa on myös eri lailla aikaa pohdiskella syntyjä syviä, etenkin reissulla, joka koostui seitsemän päivän reilaamisesta eli junakyydeistä sinne ja tänne. Aloin mietiskellä erilaisia pelkoja ja sitä, miten ne vaikuttavat itse kunkin elämään. En nyt puhu fobioista sinällään, kuten ahtaan tai korkean paikan kammosta, vaan enemmänkin sosiaalisista ja taloudellisista peloista.

Miten erilaista elämä voisi olla, jos moisia pelkoja ei olisi? Montako pelkomörköä sinulla pyörii kannoilla ja miten niistä voisi päästä eroon - tai tarvitseeko päästä?

1. Nolatuksi tulemisen pelko

Tämä hyökyi päälle Jaappanissa ihan jo siinä, että käytöskulttuuri on niin säänneltyä ja erilaista kuin Australiassa tai Suomessa. Potentiaalisia mokan paikkoja on ihan joka nurkalla, kirjaimellisesti. E porskutti menemään huolettomana, innokkaana, puhuen Google Translatorin pohjalta japania sen minkä osasi ääntää (tai ei osannut); minä puolestani hymistelin sanattomana, puhuin englantia tai pelkästään nöykyttelin kommunikointitilanteissa. Kuitenkin kun pelon voittaa, aukeaa aivan uusia mahdollisuuksia: tämänhän kaikki tietävät, joiden on pitänyt puhua vierasta kieltä, etenkin jos alle on saanut lasin tai pari rohkaisua - kieli luistaa kuin vettä vaan.

Nolatuksi tulemisen pelon voi voittaa ihan tahdonvoimalla, tai pakon voimalla. Itselleni yleensä onnistuu vain jälkimmäinen, kun ei muuta vaihtoehtoa ole. Esimerkki: viime kesänä sukuloin mökillä, jonne tuli myös kolumbialainen vieras. Hän ei puhunut lainkaan englantia enkä minä lainkaan espanjaa, mutta emme voineet päivätolkulla nököttää Suomen metsässä mykkinä. Pakosta aloin pölöttää englanti-suomi-italia-ranska-sekamelskaa ja saattoi joukkoon eksyä pari elokuvista opittua espanjankin sanaa. Kun itse yritin ankarasti, kolumbiatarkin innostui ja puhui lannistumatta espanjaa tajuttuaan, että yritän oppia. Yrittäminen sai kummankin panostamaan ja myös nauramaan tilanteelle sen sijaan, että olisimme häpeilleet puhumattomina nurkissamme.

Vaivaako sinua nolatuksi tulemisen pelko ja miten se näkyy?

2. Naurunalaiseksi joutumisen pelko

Tämä on tavallaan sama kuin edellinen, mutta luokittelen nolauksen pienemmäksi ja naurunalaisuuden pahemmaksi, pitkäkestoisemmaksi maineenmenetykseksi. Arkielämässä näitä on vaikea erottaa ja useimmat (minä mukaanlukien) potevat varmaan kumpaakin sekaisin.

Esimerkki: Tokiossa kävimme katsomassa Robottishown. Poskettomassa anime-teatterissa roboteiksi pukeutuneet ihmiset taistelevat kaikenlaisia muita otuksia vastaan, mukana isoja liikkuvia kojeita ja "tulta" syökseviä aseita. Kaikki tämä laservalojen välkkeessä ja mauttoman hevirokkipopin soidessa. Esitystä ei voi eikä mitenkään pidä ottaa vakavasti. Show tapahtuu aivan yleisön nenän alla, kosketusetäisyydellä, ja mitä enemmän yleisö on mukana, sitä parempi tunnelma esityksessä on. Liekö ajankohta tiistai-ilta aiheuttanut, että yleisö oli aika latteaa. E ja minä yritimme rummuttaa ja taputtaa ja huitoa glow-tikuilla sen minkä ehdimme osoittaaksemme, että meillä on hauskaa ja hei, saa irrotella.

En tiedä vaikutimmeko asiaan, mutta vähitellen muukin porukka hieman ottautui tunnelmaan ja ainakin saimme hyviä kuvia, kun esiintyjät poseerasivat meille kesken shown, "innokkaimpia fanejaan" miellyttääkseen. Ilmeisesti moni yleisössä ujosteli näkyvyyyttä ja sitä, että voi joutua jonkun toisen valokuviin ja someen idiootilta näyttäen. Itse ajattelen, että on helppoa lähteä mukaan pöljäänkin touhuun, jos joku antaa mallia ja tavallaan "luvan" irrotteluun tai mahdolliseen mokaamiseen. Australiassa asuminen on väljentänyt omaa asennettani maineenvarjeluun, koska pikkumokista ei välitetä, vaan ote on vanha tuttu no worries.

Mitä sinä tekisit elämässäsi toisin, jos et pelkäisi naurunalaiseksi joutumista?

3. Rahan menettämisen pelko

Tässäpä ajankohtainen ja tiukassa istuva pelko itselleni, paradoksaalisesti. Olen vakituisessa osavaltion virassa eli työttömyys ei varsinaisesti uhkaa, mutta juuri tästä syystä olen löytänyt itseni ns kultaisesta häkistä. En uskalla vaihtaa työpaikkaa ainakaan yksityiselle, koska YT:t ja muut huolet kummittelevat mielessä jo ennakkoon. Yksi syy, miksi Suomesta muutin pois, olivat ainaisen epävarmat työmarkkinat - olin aina tuntisopparilla, freelancerina, pätkässä ja milloin mitenkin - enkä kaipaa samaan epävarmuuteen takaisin. Nyt kun taloudellinen varmuus on löytynyt, uhkaa jähmettyminen ja muumioituminen uramielessä. Voihan Kroisos.

Suurta hupiani on kehitellä mielessäni kaikenlaisia rahanansaintakuvioita, joilla saisin irrotettua enemmän aikaa palkkatyönteolta sellaiseen tekemiseen, joka kiinnostaa enemmän, kuten akateeminen tutkimus, fiktionkirjoitus ja matkustelu. Uusin kuvioni on plärätä asuntosivustoja siinä toivossa, että nykyisen keskusta(nläheis)kolmion saisi myytyä ja tilalle ostettua jonkin puolet halvemman, syrjäisemmän asumuksen, ja siinähän säästäisi jo mellevästi asuntolainaan uppoavaa summaa. Ehkä joku päivä etenemme pyytämään kiinteistönvälittäjältä hinta-arvion. Ainoa asia, joka tätäkin tällä hetkellä estää, on rahan menettämisen pelko: entä jos emme saa omiamme pois kolme vuotta sitten ostetusta asunnosta, entä jos rahaa uppoaa välityskuluihin, veroihin, lainanjärjestelyihin jii än ee?

Millaista elämää eläisit, jos raha ei olisi kynnyskysymys?

4. Epäonnistumisen pelko

Tähän pelkoon verkottuvat varmaan kaikki kolme edellämainittua pelkoa, koska epäonnistua voi niin monella tavalla, vaihdellen urakämmeistä sosiaalisiin toilailuihin ja taloudellisiin floppeihin. Mielestäni epäonnistumisen pelko on erityisellä huolella porautunut/porattu suomalaisten kulttuuriseen sielunmaisemaan. Miksi muuten esimerkiksi antisankari Aku Ankka on niin suosittu jopa aikuisten keskuudessa? Hän yrittää, mokaa, uudelleen ja uudelleen - ahdistavalle tilanteelle nauraminen on tunnettu selviytymiskeino keittiöpsykologinkin ymmärryksen mukaan.

Kiinnostavasti onnistuminen ja epäonnistuminen ovat vankasti kulttuurisia konsepteja eli eri maissa eri asiat osoittavat kumpaankin. Esimerkiksi täällä Perthissä on kohtuutavallista, että aikuisetkin asuvat kimppakämpissä, etenkin jos tekevät FIFO- eli fly in, fly out - kaivostyötä (matkatyötä). Tämä ei ole millään mittarilla epäonnistuminen, vaan järkevää rahan- ja resurssienkäyttöä. Suomessakin on jonkun verran aikuisten kimppakämppiä etenkin hipsteri-Helsingissä, mutta se ole kovin tavanomainen työssäkäyvän aikuisen  asumismuoto - enemmänkin hieman ihmetelty, eikö sillä ole varaa hommata omaa kämppää? 

Olen aiemminkin toitottanut, että inhoan syvästi perisuomalaista asennetta "maitojunalla kotiin"; halveksuntaa siitä, että yritti, muttei onnistunut. Jos ei koskaan yritä, ei koskaan mitään voitakaan. Eikö se maitojuna voi olla hyvä asia, reitti turvasatamaan uutta vauhtia hakemaan, jos suunnitelma A menee puihin ja suunnitelmat B ja C vaativat vielä lisäaikaa ja hiontaa?

Millaisen hypyn sinä ottaisit, jos epäonnistuminen ja siitä seuraava taloudellinen tai sosiaalinen ansa eivät kummittelisi mielessä?

5. Tuntemattoman pelko

Luin joskus tiedesivustolta, että ihmiset alitajuisesti tai tietoisesti ennakoivat jatkuvasti tulevaa ja tätä ennakointia on karkeasti jaettuna kahdenlaista: anticipation eli positiivisväritteinen odottaminen, jopa innostus, ja dread eli jännityksen- ja pelonsekainen odottaminen. Käytännöllisimmillään uuteen, tulevaan ja tuntemattomaan pystyy suhtautumaan neutraalisti eli päästämättä kumpaakaan "moodia" pahasti valloilleen, mutta lie tavallista olla edes vähän varpaillaan, jos jokin uusi iso asia odottaa oven takana.

Mitä suuremmasta tuntemattomasta on kyse, sitä enemmän se todennäköisesti jännittää ja jopa ahdistaa. Tässäpä syy, miksi sanonta better the devil you know on edes syntynyt, eli parempi se paha minkä tuntee (kuin tuntematon) ja miksi ihmiset pysyttelevät hankalissa tai huonoissa tilanteissa, kuten epäonnistuneessa tai jopa väkivaltaisessa parisuhteessa. Entä jos muutos vie huonompaan suuntaan? Mutta... entä jos se vie parempaan, ja mistä sen tietää? Väitän ihan intuitiolla, että maailman ihmisistä vähintään kolmasosa kamppailee nytkin sen kanssa, ottaako jokin ratkaiseva muuttava askel vai ei, kun ei voi tietää, seuraako siitä menestys vai menetys.

Minne uuteen ja tuntemattomaan suuntaisit, jos tuntematon olisi vähemmän pelottava?

Miten peloista eroon?

Jos tietäisin, olisin yhtä rikas kuin Dr Phil. Pelkoihin suhtautuminen riippuu varmasti paljon luonteesta ja aiemmista kokemuksista, ja toiset stressaavat elämästä ylipäätään vähemmän kuin toiset. Mutta, kokeiltuna vinkkinä, kaikkia pelkoja voi siedättää ottamalla pieniä askelia kammoja kohti.

Idolini tässä on E, joka siedätti pahan korkeanpaikan kammonsa pois harrastamalla seinä- ja kalliokiipeilyä ja pystyy nyt työskentelemään nostolavalla ja puiden latvoissa. Itse en ole samaan pystynyt oman ahtaanpaikan/hukkumisen-kammoni kanssa eli ei huvita taistella omaa pakoreaktiotani vastaan snorkkeli suussa rantavedessä opetellakseni laitesukeltajaksi. Sen sijaan nolatuksi tulemista ja epäonnistumisen pelkoa olen siedättänyt ihan tällä Aussilaan muutolla ja yleisesti matkailulla, koska kotiympyröistä lähteminen pakottaa ulos mukavuusalueelta ja tekemään asioita, jotka eivät aluksi tunnu luontevilta, kuten verkostoituminen, vieläpä eri kielellä.

Miksi peloista pitäisi päästä eroon? Eikö kuitenkin ole ihan turvallista ja rattoisaa elää sellaista elämää, jossa ei joudu pelkojen rajamaille ja kamppailemaan niitä vastaan? Toki, jos pystyy elämään niin. Kokemuksesta olen huomannut, että mitä enemmän pelkoja yrittää vältellä, sitä suurempia mörköjä niistä tulee, ja sitä enemmän tilaa ne vaativat elämästä. Jos aina pyrkii poispäin peloista, ne lopulta hivuttautuvat lähemmäs ja puristavat huolettoman elintilan pienemmäksi ja pienemmäksi. Ja loppujen lopuksi, itse tilanne on harvoin jos koskaan niin paha kuin pelko itse.


2.5.2018

15 ajatusta Japanista, matkailusta ja muusta

Palasimme aamuviideltä Japanin-reissulta, vajaan kahden viikon "interraililta". Ostimme Japan Railways-passin, jolla saa matkustaa seitsemän päivää rajoitteetta JR:n junareiteillä. Huitaisimme Tokiosta Kiotoon, Osakaan, Naraan, Kobeen ja Himejiin eli ehdimme nähdä varsin paljon. Niin paljon, että täytyy hieman prosessoida teemoja ja jättää Japanista selostus tuonnemmaksi. Tällä kertaa vain sekalaisia huomioita Japanista, Australiasta, matkustamisesta ja matkailusta ylipäätään.

Buzzfeed-tyyliin... 15 ajatusta 15 tunnin matkustamisen ja pätkittäin nukutun yölennon jäljiltä.

1) Japanissa asuu 126 miljoonaa ihmistä, joista Tokion metropolialueella laskutavasta riippuen 9-14 miljoonaa ihmistä. Kun Suomen väliluku kertaa kaksi tai kolme pakataan samaan kaupunkiin, on se suomalaisen silmiin ensin ihmeellistä ja jännittävää, mutta kahden viikon jälkeen loppuu huumori. Joka paikassa on joku tiellä, aina, koko ajan!

2) Toisaalta, miksi suomalaisella on kuvitelma, että nähtävyys, suurkaupunki, ajotie tai metrovaunu olisivat yksin hänen? Kun Suomessa lähtee autolla jonnekin, on aina yhtä suuri ihme ja närkästyksen syy, jos joutuu hetkeksi ruuhkaan, rekan perään tai letkaan ajamaan. Olisi paljon suurempi ihme, että tie on auki Lappiin saakka jokaiselle viidelle miljoonalle ilman kenenkään muun aiheuttamaa "häiriötä".

3) Silti, miksi pitää jäädä keskelle kulkuväylää, rullaportaita tai hissin edustaa kaivamaan laukusta kännykkää, puuteria, eväitä? Menkää ihmiset askel syrjään! Japanilaiset tosin osaavat hyvin väistää ja huomioida, tämä koskee paljon enemmän taiwanilaisia ja kiinalaisia turisteja, matkailijoita ylipäätään lentokentillä ja turistikohteissa, sekä meitä harvaan asutukseen tottuneita metsäläisiä.

4) Sekä Japanissa että Australiassa on ongelmana turistien käytös luonnonvaraisten eläinten suhteen. Japanissa Naran puistossa elää puolikesyjä peuroja, joita ruokitaan niille tarkoitetuilla kekseillä. Peurat ovat niin addiktoituneet, että käyvät sarvin päälle, jos näkevät pussin. Niille pitää annostella keksi kerrallaan ja esittää, ettei ole antaa enempää. Samoin kengurut Australian itärannikolla hyökkivät ihmisten päälle, koska tolloturisteista on hauskaa antaa ruohonsyöjille hedelmiä, sipsejä ja Mäkkärin ruokaa. Kengut ovat addiktoituneet sokeriin ja ovat raapineet turisteja sairaalakuntoon saadakseen himoitsemaansa kamaa. 

5) Muuten täydellisessä (?) Japanissa eräs ilmiö pisti itkettämään: eläinkahvilat. Näitä varmasti on ihan kunnollisiakin, mutta suruksemme vierailimme aivan karmeassa pöllökahvilassa. Kuvitelmamme oli, että paikka olisi oikea kahvila, jossa pöllöjä esimerkiksi tuodaan turistien luo tai niitä ihaillaan lasin takaa, mutta ei. Pöllöt oli kiinnitetty orsiinsa ketjuilla niin, etteivät ne voi väistää silittelyjä; ja "kahvilan" muut pikkueläimet mangusteista aavikkokettuihin lojuivat apaattisina turkistarhamaisissa häkeissä.. Kahvilaosio oli juoma-automaatti, jonka takana piileksi paikan ainoa vapaa (irti päässyt?) pöllö. Ulos päästyäni tein ilmoituksen Japanin eläinsuojelujärjestölle. Vahingosta viisastuneena - ota selvää eläinaiheisista kohteista ennakkoon ja tue vain kestävästi toteutettuja!

6) Soijakastikkeella höystettyä ruokaa nuudeleista salaattiin ja raakaan kalaan pystyy syömään vain pari päivää kerrallaan ennen kuin tarvisee länsimaisen aterian, ja päivän 10 kohdalla soija alkaa yököttää. Paitsi jos on E ja rakastaa japanilaista ruokaa. Japanissa on onneksi helppo löytää länkkäriruokaa, paitsi raikkaita salaatteja, joista Australian kahvilat ovat kuuluisia.

7) Tuoreet vihannekset ja salaattiannokset ovat ilmeisesti enemmän eurooppalainen kuin aasialainen ruokavaliovalinta. Kiinassa vihannekset esivalmistetaan (esim höyrytetään, uppopaistetaan tai pikkelsöidään), Japanissa näköjään grillataan/paistetaan. Paitsi että kaali/retiisi/inkivääriraastetta näyttää kuuluvan ruokaan kuin ruokaan.

8) Sateinen, syksyinen Perth ja hiljainen asunto tuntuvat yhtäkkiä rauhallisuuden ja tyyneyden kammarilta, kun ne ennen reissua tuntuivat pelkästään tylsiltä. Ne kymmenen miljoonaa muuta kaupunkilaista jatkuvasti ympärillä kaikkialla - myös puolenyön jälkeen metrossa - saavat lopulta kaipaamaan hiljaisempaa kyläpahasta.

9) Ruuasta puheenollen: paras matkailuvinkkini lennoille on kasvisruuan tilaaminen, oletpa vege tai et. Koska ruoka on vihannespohjaista, se aiheuttaa paljon vähemmän vatsanväänteitä ja turvotusta lentokoneen ahtaassa penkissä ja paineenvaihteluissa kuin normiateriat (ainakin minulle). Lisäksi erikoisruuat tuodaan ennakkoon eli et joudu odottamaan ruokavaunun hiiidaasta etenemistä nälän kurniessa, vaan ruokailut aikaistuvat jopa kolmella vartilla muihin verrattuna, hurraa! Toki ei kovin kätevää, jos vieressä on matkatoveri, joka joutuu tuijottelemaan nälissään annostasi.

10) Japani on hämmentävä, kiehtova vastakohtien maa. Toisaalta kulttuuri ja käytös ovat hillittyä hallittua, toisaalta Japani on kuuluisa outouksistaan. Esimerkki: paikallisessa tv-showssa arkeologi kertoi tuhat vuotta vanhoista keisarillisista haudoista, joihin on vastikään myönnetty tutkijoille pääsy. Seuraavaksi jonkinsortin julkkispaneeli arvioi hautauutista ja söi haudanmuotoisen kakun, johon oli kätketty pähkinöitä ilmeisesti merkkaamaan hautalöytöjä (ruumiita?). Koko episodi vedettiin ilman mitään tunnontuskia siitä, onko tällainen rinnastaminen sopivaa. Ilmeisesti on.

11) Aivan oma lukunsa oli Tokion Robottishow, absurdi mutta viihdyttävä laser-hevi-tanssiesitys, jossa katkarapuprinsessa pelastaa maapallon julmien liskorobottien kynsistä apunaan Kung Fu panda, Ninja-kilpikonnat ja keijusamurait. Teatteri, anime, popkulttuuri ja kitsch löivät kättä niin että raikui.

12) Tokion spagettilinjaisella metrolla ei suotta ole häkellyttävän maine. Tokiossa toimii ainakin kolme eri junayhtiötä ja yhden reitille ostettu lippu ei käy toisen linjalla. Meillä oli JR-passi ja ostimme myös Tokyo Metron päiväpassin, mutta onnistuimme silti päätymään kolmannen (vai neljännen?) kilpailijan linjalle ja jouduimme maksamaan liput. Onneksi turistien toilailuihin ollaan ilmeisesti niin totuttuja, että tällaisia tapauksia varten on fare adjustement - eli hinnankorjaus- koppi, johon mennään selittämään asia ja virkailija rahastaa puuttuvan summan ilman mitään sakkomaksuja.

13) Onnistuimme myös JR-passilla menemään väärään junaan, sillä pari shinkansen- eli luotijunaa on rajattu pois passinkäyttäjien ulottuvilta. Napotimme kuitenkin tiukasti juurikin väärässä junassa, kun konnari ilmaantui paikalle. Puhumatta sanaakaan englantia hän kommunikoi Google-kääntäjän avulla, että meidän pitää poistua seuraavalla asemalla. Tälläkään kertaa ei sakkoja peritty ja selvisimme japaninkielisillä nuhteilla.

14) Google - karttaan voi luottaa ehkä 70% ajasta. Päädyimme monta kertaa kävelemään samaa korttelia ympäri satelliitin pohtiessa, minnehän ohjaisi. Eksyimme kerran väärään bussiin ja väärään terminaaliin luotettuamme Googlen ohjeisiin (sieltä onneksi pääsi junalla pois). Ja päädyimme satunnaisen japanilaisperheen ovelle, kun Google väitti tietävänsä, missä uusi majatalo nimeltään En on. Oven avanneet pappa ja mamma ymmärsivät selityksiämme sen verran, että pappa lähti näyttämään tien ja ohjasi meidät parin korttelin päähän majatalon ovelle. Onneksi tunsivat naapurustonsa - ehdimme jo pelätä, että joudumme nukkumaan taivasalla, kun majoitusta ei sitkeästä etsinnästä iltamyöhällä löytynyt!

15) Langaton netti eli wifi ei ole Japanissa läheskään niin yleinen kuin maan teknologiastatuksesta voisi luulla. Se on saatavilla vain satunnaisissa paikoissa eikä aina toimi/yhdisty kännyyn. Emme pihiyksissämme ostaneet paikallista sim-korttia (hintaan $30/viikko) koska oletimme wifin pelaavaan. Lopulta opimme asemoimaan itsemme kartalle aina wifin löydyttyä ja ottamaan kuvakaappauksia kartasta... en suosittele! Parempi pulittaa turisti-simistä suosiolla.

Keijusamurai voittaa hevimusiikilla.

Kobessa kukkii. Kobe on tunnettu naudanlihastaan, mutta yllätti valtavalla yrttitarhalla, jonne matkataan köysiradalla.

Japanissa jonotetaan, tunnollisesti, ohjeiden mukaan. Ihanaa vaihtelua Kiinan kaaokseen.

Merenelävät ovat pop. Alla E skaalatikkuna.

Upeita temppeleitä tietenkin löytyi joka lähtöön, jopa ähkyksi saakka.

Fushimi Inari Taisha, monta kilometriä pitkä porttikäytävä Kiotossa. Mitä useamman portin ali kävelee, sitä onnekkaampi ja vauraampi tulee olemaan - opimme tämän tosin vasta käynnin jälkeen kun jätimme reitin väsyksissämme kesken!

16.4.2018

Miten kohtaat vastoinkäymiset?

Työni on aikalailla mielen päällä, koska olen nyt kaksi kuukautta käsitellyt valituksia milloin mistäkin- milloin matkakortti ei toiminut junassa johtaen sakkoihin, milloin joku on oikeasti menettänyt isonkin summan rahaa jonkun tahattoman myöhästymisen tai pahimmillaan virkailijan kämmin vuoksi. Tämä postaus ei ole valituksista eikä valittamisesta sinällään, vaan mitä olen oppinut elämän varrella erilaisista reagointityyleistä vastoinkäymisiin. Tunnistatko ehkä itsesi listalta?

No worries... kai? Näistä en työn puolesta juuri koskaan kuule, koska kyseessä on henkilö, joka antaa huolien valahtaa pois harteilta kuin veden hanhen selästä - tai siirapin koin siivistä. Mahdollisesti enemmistö ihmisistä on jollain asteella huolettomia, eli vaikka tulisikin kohdattua vastoinkäyminen tai pieleenmeno, siitä pääsee omin avuin yli ja asian saa unohdettuakin viimein: ehkä se vie tunnin, ehkä päivän, toisinaan kuukauden tai ylikin. Mutta lopputulema on, että ongelma ei määrittele elämää eikä elämänsuuntaa, vaikka sitä vatvoisikin jonkun hetken tai peräti menettäisi joitain yöunia.

Ei mua varten tarvii. Ihminen, joka on joko vaarallisen vaatimaton tai ehta marttyyri. Vaatimaton jättää huomauttamatta asioista silloinkin kun olisi syytä, esimerkiksi maksaa jostain palvelusta eikä saa mitä tilaa, tullen hyväksikäytetyksi pahimmillaan uudestaan ja uudestaan. Marttyyri puolestaan kyllä valittaa, mutta passiivisaggressiivisesti, muita syyllistäen. Marttyyri on ehkä suosikki-inhokkini sikäli, että ammattimarttyyri ottaa kuuluvasti syyn niskoilleen myös asioista, joita kukaan ei pyytänyt. Esimerkki: työpaikalla marttyyri saattaa järjestellä toimistotarvikkeet värin mukaan ja sitten näkyvästi loukkaantuu, kun kukaan ei kiitä - vaikka kukaan ei odottanut/pyytänyt/tarvinnut moista värikoodausta.

Minulla on oikeus. Nyt perun sanojani, kyllä suosikki-inhokkini sittenkin on "minulla on oikeus"-tyyppi. Paradoksaalisesti olen itse tämä valittaja silloin, kun aidosti uskon, että minun oikeuksianihan ette polje. Oikeudentuntoinen on vakuuttunut, että on oikeassa, eikä suostu hyväksymään mitään selityksiä tai muttia, ottaen ne tekosyinä ja vastuunvälttelynä. Nämä ovat töissä kaikkein hankalimpia asiakkaita, koska ihminen, joka on vakuuttunut oikeuksistaan, ei kuuntele lakikirjaa, ei sääntöopusta, ei asiantuntijaa. Hän kun on jo satavarma, että tietää, miten homman kuuluisi mennä ja mitä hänen oikeuttaan on poljettu - oli se oikeus sitten saada poistaa naapurin pihapuu lehtiään tiputtelemasta tai päästä opiskelemaan lääkäriksi, vaikkei läpäise pääsykokeita.

Hämmentynyt. Näitä tyyppejä kohtaan työasioissa lähinnä kielimuurin tuottamina. Vähemmästäkin hämmentyy, jos jonkin ongelman kohdatessaan ei ymmärrä toisten selitystä, miksi asia tapahtui tai mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi. Hämmentynyt ei myöskään oikein osaa itse etsiä vastauksia, vaan etsii henkilöä, joka selittäisi tai hoitaisi asian hämmentyneen puolesta.

Perthiläiset ovat mielestäni kohtuullisen suvaitsevasta porukkaa yleisesti eikä avointa rasismia pahemmin näy, mutta kielimuuri aiheuttaa täkäläisille harmaita hiuksia: natiivipuhujilla ei vain ole kokemusta siitä tunteesta, millaista on, kun yrität selittää asiaasi tai kysyä ohjeita, mutta kukaan ei ymmärrä etkä sinä ymmärrä heidän vastauksiaan. Huomaan töissä olevani kaikkein kärsivällisin kollegoihini verrattuna esimerkiksi kiinalaisten soittajien kanssa, koska tiedän miten hankalaa on, kun ei löydä oikeita sanoja tai ei ymmärrä toisen lausumistapaa.

Hämmentyä voi myös monista muista syistä, kuten asian monimutkaisuuden vuoksi, tai siksi, että se on selitetty kapulakielellä. Pahimmillaan hämmentynyt ajautuu vaarallisen vaatimattomaksi, eli ei uskalla enää kysyä pelätessään nöyryytystä. Itse sympatiseeraan hämmentyneitä ja mielelläni autan, neuvon, opetan, missä tahansa asiassa, jos vain siitä jotain tietoa on. Tämä on yksi syy, miksi tätä blogiakin pidän, koska joskus pystyn jakamaan vinkkejä Australiaan muutosta, viisumeista jne ja hieman torjumaan hämmennystä maailmassa.

Päätä seinään. Tämä kaveri on rasittava autettava siksi, että hän jankuttaa samaa asiaa tai toistaa samaa kaavaa, eikä millään usko/hyväksy, että omaa toimintaa olisi muutettava ensin. Tai, vaikka jankkaaja itse olisikin oikeassa ja toinen väärässä, oman pään hakkaaminen kallioon ei johda mihinkään pattiutuneessa periaatetilanteessa, kun on törmännyt vaikkapa viraston muinaiseen ohjesääntöön tai toiseen yhtä itsepäiseen päänhakkaajaan. Olen suorastaan häkeltynyt tajutessani, miten moni jumittuu elämässään yhteen ratkaisuvaihtoehtoon, eikä suostu, pysty tai hoksaa huomata, että jokin muukin väylä voisi olla.

Työesimerkkinä: valittaja haluaa maksaa sakon osamaksulla, jota ei laki mahdollista. Laki kuitenkin mahdollistaa eräpäivän siirtämisen, jolloin valittaja ehtii säästää rahaa. Mutta kun ei. Pitää saada maksaa osamaksulla. Laajemman mitan ongelmana päätä seinään-tyyppi yrittää ja yrittää samaa asiaa, vaikkei se onnistu eikä tule onnistumaan taitojen, rahan tms puutteen vuoksi. Ymmärrän, että sisukkuuden ja hulluuden raja on häilyvä, samoin kuin omista oikeuksista kiinnipitämisen ja liiallisen jouston välinen. Mutta, en vain käsitä, miksi hukata resursseja umpikujassa sätkimiseen periaatteen/ensimmäiseen ideaan jumittumisen vuoksi, kun sieltä voisi kiertää pois omaa ajattelutapaa ja /tai suunnitelmia muuttamalla.

Olen aiemminkin blogissani julistanut suunnitelman C tärkeyttä, eli jos suunnitelma A on vaikkapa muuttaa Australiaan ja suunnitelma B on luovuttaa ja jäädä kotiin murjottamaan A:n epäonnistuttua, entäpä suunnitelma C eli muuttaa vaikka Maltalle? Aina löytyy jokin uusi väylä, suunta, idea, kun riittävästi pohtii ja rikkoo muotin, johon on ajatuksineen jämähtänyt.

Surffari. Tämä hahmo poikkeaa no worrierista sikäli, että hän ei murehdi yhtään mitään, senkun liiitelee päivästä toiseen huolettomana. Aina löytyy jokin reitti ulos, joko omien puhelahjojen ansioista tai muihin tukeutumalla. On tietenkin hyvä juttu osata ottaa elämä iisisti, mutta pahimmillaan surffari liukuu ongelmien yli kaatamalla ne muiden niskaan, esimerkiksi pikavippivelat jäävät perheen maksettavaksi tai rahattomuutta paikataan kavereilta pummaamalla. Australiassa(kin) kohtaa jonkun verran niitä, jotka eivät noudata paikallista sulle-mulle-kaavaa, eli esim grilli- tai baari-illoissa eivät tarjoa kierroksia muille vaan huoleti kuppaavat muiden tarjoilut.

Surffari voi olla naiivi tyyppi joka ei vain huomaa aiheuttavansa muille harmaita hiuksia, tai sitten ehta pummi, joka elää iloiten omista huijarinkyvyistään. Nämä tyypit tunnistan töissä siitä, että vaaditut korvaukset eivät ole missään suhteessa menetyksiin tai vahinkoon nähden, eikä henkilöillä yleensä ole mitään käsitystä tai halua käsittää omaa rooliaan ongelmiin joutumisessaan - kaikki on aina jonkun muun syytä, maailman tai kohtalon tai naapurin.

Positiivari. Joka asiaa löytyy jonkinlainen ratkaisu ja ongelmista kultareuna, kun positiivari pääsee valloilleen. Positiivari voi olla hyvin aikaansaava pulmien ratkomiseen, toisaalta ärsyttävä lässyttäjä muiden ongemissa. Kun on itse juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, viimeisin asia, jota haluaa kuunnella, on positiivarin litania asioita, joita erotilanne opettaa ihmisyydestä, rakkaudesta, itsetuntemuksesta jii än ee. Miksikö tiedän? Koska olen itse positiivari!

En tietenkään aina, kaikkialla ja heti ole positiivinen, vaan kyllä positiivarikin käy läpi raivon, pettymyksen ja huolen aaltoja. Jostain kuitenkin aina kumpuaa se "onneksi ei käynyt pahemmin/kyllä tästä selvitään"- tunne. Esimerkki: jätin vahingossa sormen oven väliin ja tietenkin sattui. Ensimmäinen ajatus oli "onneksi ei osunut kynsivalliin (joka olisi vielä kivuliaampaa)". Positiivari voi olla luonnostaan tai sellaiseksi voi opetella, aktiivisesti pohtimalla, mitä huonosta tilanteesta voi oppia. Toisaalta, positiivari voi joutua opettelemaan hiljaa olemisen jaloa taitoa sekä sympatiseerausta ilman, että yrittää ratkoa toisen ongelmaa pyytämättä. Mistäkö tiedän? Koska taloudessani asuu toinenkin positiivari, "anna kun kerron mitä kannattaisi tehdä"-E. Ha, pata kattilaa luotsaa!

Loppunuottina todettakoon, että todennäköisesti olemme kaikki tilanteesta riippuen vähän jokaista persoonaa ja kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Paitsi marttyyrissa. Jos olet marttyyri, pliis omaksu mikä tahansa muu metodi. T "puhu rehellisesti asioista, älä uhriudu"-life coach.

Sopii esikouluun ja työelämään.

14.4.2018

Muunneltua totuutta eli maassa maan tavalla

Aihe on pyörinyt päässä nyt jonkun aikaa, sekä työtapahtumien että yleisen elon vuoksi. Täällä Wessilässä on nimittäin Suomea huomattavasti yleisempää puhua lööperiä törkeästi valehdella paisutella tai muunnella totuutta. Sen sijaan, että asiaa pidettäisiin ongelmana, sitä pidetään normaalina, jopa odotettavana. Esimerkkejä:

Työtilanteessa älä koskaan sano, että et tiedä jotain tai osaa jotain. Perthissä ei erityisesti arvosteta nöyryyttä tai suomalaisen suorasukaista "en ole tästä varma, mutta otan selvää". Aussilan-urani alkuaikoina olin tiimijohtajan kanssa palaverissa työpaikan ulkopuolella ja asiakasfirman edustaja kysyi minulta jotain spesifiä sähkönmyyntiin liittyen (olin tuolloin energia- ja vesivalvontavirastossa töissä). Vastasin, että minulla ei ole vielä aiheesta tietoa, koska olen tähän saakka tehnyt töitä vain vesipuolella.

Tapaamisen loputtua pomoni veti minut syrjään ja sanoi, "mitä ihmettä vastasit, miksi? Älä ikinä enää sano mitään vastaavaa. Jos et tiedä, esität, että tiedät." Ilmeisesti hän koki nöyryyttävänä, että oli tuonut mukanaan palaveriin jonkun, joka ei esiintynyt huippuasiantuntijana joka asiassa. Vastaavaa ei ole tapahtunut vain tuon yhden kerran ja vain minulle, vaan sekä E:llä että minulla on riittävästi omakohtaista ripitystä/paheksuntaa tällaisen tiimoilta, että osaamme olla möläyttämättä "en tiedä".



Jos joudut riitatilanteeseen, throw your weight around eli esitä, että sinulla on vankempi sauma voittaa kina kuin toisella, vaikkei olisikaan. Käytännössä tämä tarkoittaa "mun isä on vahvempi kuin sun isä" tyyppistä argumentointia, mutta isä korvataan jollain auktoriteetilla, kuten poliisilla, tuomarilla tai oikeusasiamiehellä.

Käsittelemäni valitukset lähes aina sisältävät kommentteja, joissa valittaja on ilmoittanut valituksen kohteelle, että valittaa oikeusasiamiehelle ja vie asian oikeuteen. Nämä kaksi asiaa eivät voi tapahtua yhtä aikaa eli vain yksi väylä on auki per keissi, ja laki sanelee, kumpaa väylää voi missäkin tilanteessa noudattaa. Mutta sitähän eivät peruskansalaiset yleensä tiedä tai jos tietävät, eivät usko valituksen kohteen tietävän. Jos taas valituksen lopputulema ei miellytä, minua uhkaillaan melkein joka viikko oikeuteen haastamisella ja/tai julkisuudella, eli valittaja aikoo soittaa uutisiin/ajankohtaisohjelmaan/dokumentintekijälle, miten oikeusasiamies ei hoida hommiaan koska juuri kyseisen tyypin valitus ei johtanutkaan miljoonakorvauksiin.

Tämä pätee muussakin elämässä. Olen itse joutunut turvautumaan lakiapuun vuosia sitten vaikeassa tilanteessa, jossa break lease eli määräaikaisen vuokrasopimuksen katkaiseminen osoittautui lähestulkoon mahdottomaksi ja minua uhkailtiin n. 9 kuukauden vuokrien maksamisvaatimuksella. Sain tutunkauppana ilmaisen ajan asianajajalle, joka ei juurikaan pystynyt auttamaan ongelmassani, mutta tiputteli sen verran lakitermejä, että sain niistä pätevänkuuloisen sähköpostin leivottua kasaan. Lähetin sähköpostin vuokranantajalle väittäen, että olen hankkinut legal advice eli lainopillista ohjausta asiaan ja se tukee minun argumenttiani; eli minulla on oikeus katkaista vuokrasopimus. Kikka toimi, huoh, ja pääsin irti sopimuksesta.

Siviilioikeusistuinta (Magistrates Court) jota ei käsittääkseni Suomessa ole, käytetään täällä paljon uhkailuun. Sinne onkin helppo viedä asioita kuten velkojen perintää. Jutun avaaminen oikeudessa maksaa $160, euroissa satasen, ja sinne ei saa ottaa mukaan lakimiestä/naista, vaan jokainen edustaa itseään. Näin vältetään huimien oikeudenkäyntikulujen kertyminen. Tuomari tekee päätöksen todistusaineiston ja kuulemisen perusteella ja se on siinä. Yleensä oikeuteen saakka ei tarvitse riidoissa mennä, vaan uhkaa roikotetaan riitatilanteissa (esim vuokranantajan ja vuokralaisen välinen kiista maksuista, kiinteistön ylläpidosta tms) ja katsotaan, kummalla pettää pokka ensin ja myöntyy ratkaisuun ennen tuomarin tapaamista.

Fake it till you make it eli feikkaa kunnes breikkaat. Tämän ohjeen E sai ihan kirjaimellisesti työpaikan koulutuksessa, eli jos et osaa jotain, esität, että osaat, kunnes opit. Kun muutin tänne kaivosbuumin kuumimman aallon harjalla 2011, kaupungissa kiersi tarina, ehkä urbaanilegenda, ehkä tosipohjainen, miten saa töitä isoista kaivosfirmoista.

Kuulemma jonkun eteläafrikkalainen kaverinkaveri oli ilmaantunut johtavan kaivosfirman ala-aulaan väittäen respalle, että hänellä on työhaastattelu. Respa soitti henkilöstöosastolle, josta sanottiin, ettei ko. ihmisellä ole mitään haastattelua. Pyrkyri kuitenkin jotenkin onnistui vakuuttamaan (en muista oliko tekaistun tekstiviestin vai sähköpostin vain minkä avulla) että hänet olisi kutsuttu haastatteluun tai lähetetty sinne rekryfirman toimesta. Henkilöstöosasto suostui tapaamaan miehen ja haastattelemaan tämän ja tyyppi sai kuin saikin lopulta työn. Liekö totta, liekö villiä tarinaa, mutta tämä juttu kiersi suusta suuhun ei suinkaan paheksuntana, vaan henkäisyillä WAU mitä pokkaa, se sietääkin palkita!

Täällä on myös erittäin yleistä paisutella ansioluetteloa näyttämään paremmalta kuin totta onkaan, ja useampi työnantaja on kuulemani mukaan kehottanut alaisiaan värittämään osaamistaan isommaksi ja paremmaksi, koska muuten ei haastattelukutsuja ylennyksiin tai toisiin firmoihin/osastoille heru. On esimerkiksi täysin yleistä (joskaan ei ehkä virallisesti hyväksyttyä) väittää, että on jo kokemusta jostain asiasta, kuten esimiestehtävistä, vaikka olisi vasta muilta kuultuja juttuja ja katsottuja YouTube-videoita kokemuksen tueksi. Varmaankin tästä värittämisestä johtuen töihin ei juuri koskaan palkata pelkästään omien sanomisesti perusteella, vaan työnantaja soittaa aina yhdelle tai kahdelle suosittelijalle varmistaakseen tarujesi todenperäisyyden.

Have a go eli yritä, vaikket mitään mistään tietäisikään. Tämä pätee myös em. suosittelijoihin. Jos olet hyvää pataa suosittelijoiden kanssa, nämä voivat ns talk you up eli kehuvat perusteetta tai ainakin esittävät, että olet huikeampi ihme kuin oletkaan. Ei ole ennenkuulumatonta, että suosittelija ei edes ole se, joka väittää olevansa. Koska Perthissä on paljon vastamuuttaneita, ei meillä kaikilla ole paikallisia suosittelijoita. Siksipä sitäkin tapahtuu, että kaverin tai sukulaisen numero annetaan "ex-työnantajan" numerona ja pahaa-aavistamaton (?) työantaja saa kuulla positiivista puutaheinää joltakulta, joka ei ole edes koskaan palkannut sinua. Ei päde pelkästään vastamuuttaneisiin, vaan paikallisillakin voi olla syynsä, miksi ei halua uuden työnantajan soittavan entiselle pomolle - huonot välit tai äkkinäisesti päättynyt työsuhde päällimmäisinä.

Pari vuotta sitten toinen suosittu tarina kiersi nettiä: siinä radiojuontaja soitti pilapuhelun esittäen olevansa työnhakija ja tarvitsevansa kipeästi suosittelijan, koska ei tunne riittävästi sopivia suosittelijoita. Pilapuhelun kohde lähti välittömästi mukaan juttuun ja pölisi ummetlammet suosituksia "työantajalle" eli toiselle radiojuontajalle, joka soitti hetken päästä. Tämäkään juttu ei herättänyt pätkääkään paheksuntaa valehtelun, huijauksen tms takia, vaan se otsikoitiin ja kiersi tittelillä Radio-show löytää vahingossa Australian parhaan tyypin. Video alla.


En tiedä, miten paljon tätä värittämistä, paisuttelua ja muuntelua tapahtuu ympäri maan ja paljonko on Länsi-Australian Villin Lännen kulttuuria, mutta ainakin asenne totuuteen/kaikkeen on letkeämpi ja summittaisempi kuin Suomessa. Tämä on sekä hyvä että huono juttu. Ketä se nyt vahingoittaa, jos hieman maalailee itsestään parempaa kuvaa? Oppiihan sitä hommissa. Toisaalta, sama maalailu jatkuu kaikkialla ja esimerkiksi asiakaspalvelutilainteissa usein luvataan kuu taivaalta, mutta mitään ei toimiteta ilman jatkuvaa asiasta muistuttelua, ei edes mustavalkoista huonolla resoluutiolla printattua kuun kuvaa.

Huomaan, että seitsemän vuotta tämän meiningin keskellä elämistä on pehmittänyt minut tottumaan siihen ja jopa mukautumaan, koska omatkin työhakemukseni ja työhaastatteluni ovat nykyään aikamoista ameriikan+autokauppias-kamaa (kaikki on parempaa, hienompaa ja mahtavampaa kuin todellisuudessa). Toisaalta, aavistuksen huolettaa kaikissa vaativissa ammateissa olevien kohdalla, että näinköhän näillä on oikeasti hanskat hallussa vai pahasti hukassa.
Että no worries vaan sullekin! :D

1.4.2018

Mihin mielipaikkaan kuulut?

Vastasitko vuosi sitten väitöstutkimuskyselyyni mielipaikasta? Mielipaikka on määritelmällisesti paikka, jota käytät lievittääksesi stressiä, kokeaksesi olosi eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Tällä hetkellä mielipaikkatutkimusta tehdään paljon luontoon liittyen, koska luonnolla on tutkitusti paljon mieltä ja kehoa lataavia ominaisuuksia. Oma tutkimukseni laajentaa aihetta myös kaupunki- ja sisätiloihin, joita ei ole paljoa tutkittu siinä oletuksessa, että niissä on enemmän stressitekijöitä (melu, saasteet, väkijoukot jne) kuin luonnossa. Kohderyhmänä olivat eritoten suomalaiset ekspatit, ajatuksella, että tutkin samasta kulttuuritaustasta tulevaa joukkoa, joilla on kokemusta muistakin maantieteellisistä ja kulttuurisista seuduista.

Tutkimukseni eräs tavoite oli pohtia esteettisten kokemusten merkitystä stressinpoistoon ja siitä löytyikin paljon merkkejä. Esteettisillä kokemuksilla tarkoitin sekä positiivisia kehollisia tuntemuksia, että kauneuden kokemuksia. Lähes jokainen eli 95% vastaajista sanoi, että valitsevat sellaisia paikkoja, jotka miellyttävät esteettisesti, ja 82% vastasi, että esteettisillä elementeillä on melko tai erittäin tärkeä merkitys rentoutumiselle. Visuaalinen kauneus huomattiin varmimmin, mutta eri ihmiset näkivät sitä eri asioissa. Luonto oli todennäköisin kauneuden lähde, mutta moni koki sitä myös arkkitehtuurissa, tavaroissa, kanssaihmisissä ja eläimissä.

Seuraavaksi tärkein esteettinen elementti oli moniaistisuus eli yleisesti moninaiset positiiviset aistimukset, ja kolmanneksi tärkeintä oli miellyttävä äänimaisema eli joko hiljaisuus tai vaimeat, rauhoittavat luonnon äänet. Myös muita aistimuksia mainittiin, kuten miedot tai miellyttävät tuoksut, sekä mukava asento tai kosketustuntemus, kuten lämmin vesi tai puhtaat lakanat. Olennainen elementti mielipaikassa oli tunnelma, joka muodostuu aistimuksista, ajatuksista, muistoista ja mielleyhtymistä. Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on melko uusi havainto ympäristömieltymystutkimuksissa, jotka usein keskittyvät biologisiin tarpeisiin ja vaistoihin.

Tulosten analysointi on ollut kokopäivätyön ohessa hidasta, mutta akateeminen artikkeli valmistuu hitaan varmasti. Aineistosta "nousi" viisi kokijaprofiilia, eli vastauksia siihen, millaisissa paikoissa latautuu parhaiten ja mikä on lataavassa/voimaannuttavassa ympäristössä tärkeää. Mihin profiiliin itse kuulut, vai kuulutko ehkä useampaan?

1. Näkyvin, yleisin profiili oli lake-loving forest dweller eli järveä rakastava metsän asukki. Tähän profiiliin kuuluva on tyypillisesti tällainen: rakastaa suomalaista järvimaisemaa, eritoten kesämökillä oloa ja kesämökin rantaa. Viihtyy metsän ympäröimänä, mutta metsän tulee olla "suomalainen", "vanha" tai jotenkin muuten aito ja oikeanlainen. Jotkut tähän profiiliin kuuluvat kommentoivat, että järvimaisema metsän rannassa on kaikkein paras, mutta jos se ei ole saatavilla, jokin muukin luontokohde käy, kuten merenranta tai trooppinen metsä. Ei siis kesämökin ja juhannussaunan voittanutta.

Mökkeilyn suosio ei yllätä, koska sillä on vahva kulttuurinen merkitys Suomessa ja suomalaisuudessa ja nostalginen tai ideaalinen kesäloma vietetään mökillä ainakin osittain. On siis mahdollista, että mökin suosioon vaikuttaa paljon siihen liitetyt muistot ja mielikuvat. Tämä on tutkimukseni kannalta tärkeää, koska tämän hetken johtavat teoriat luonnon lataavasta voimasta perustuvat aika puhtaasti evoluutiobiologiaan ja oletukseen, että luonnossa rentoutuu, koska esi-isämme kehittyivät siellä.

Kuitenkin historiantutkimus ja kulttuuriantropologia osoittavat, että luonto (etenkin menneinä vuosisatoina) on pelottanut ja stressannut ihmisiä ja ns hieman kesytetty luonto, josta pääsee helposti ihmisten ilmoille, on oman tutkimukseni perusteella aivan villiä luontoa suositumpaa. Mutta, vain 6% vastaajista ilmoitti suosikkipaikakseen puiston, eli luonnon pitää silti tuntua aidolta.

Kansioistani ei löytynyt äkkiseltään suomalaista järvimaisemaa, joten Southwest Australian eli lounais-aussilainen merenranta paikatkoon puutetta.
2. Toiseksi yleisin profiili oli horizon gazer eli taivaanrannantuijottelija. Tähän profiiliin kuuluville tärkeää oli löytää paikka, josta on kauaskantoiset ja laajat maisemat, kuten vuoristo, kukkula tai merenranta. Myös korkeat rakennukset ja niistä avautuvat maisemat kelpasivat joillekin. Taivaanrantaa rakastavat kommentoivat suorasti ja epäsuorasti, että laajoissa näkymissä miellyttivät nämä: tunne, että on osa laajempaa kokonaisuutta, kuten yhteisöä, luontoa tai universumia; mahdollisuus nähdä kauas ja haaveilla matkustamisesta kauas pois tai ainakin tuntea, että on periaatteessa vapaa; taivaan ja meren katselu ja niiden kauneuden ihailu sinällään.

Tämä profiili linkittyy aiempiin tutkimuksiin, sillä jo 80-luvun lopulla havaittiin, että ihmisiä usein miellyttää maiseman "kauaskantoisuus" eli mahdollisuus kokea, että se jatkuu ja jatkuu. Tätä on perusteltu biologialla eli ajatuksella, että meille on lajina hyödyllistä asuttaa riittävän avaraa plänttiä, jotta siinä riittää ruuankeruumahdollisuuksia. Itse ajattelen, ja pyrin artikkelissani osoittamaan, että tähän on myös muita psykologisia syitä, kuten juuri tuo laajempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunne. Se puolestaan on onnellisuustutkimuksissa todettu tärkeäksi elementiksi tyytyväisyyden ja onnellisuuden saavuttamiseksi: emme halua olla irrallisia, yksinäisiä paloja ja saaria maailmassa, vaan kuulua joukkoon tai henkisessä/hengellisessä mielessä kuulua maailmaan ja maailmankaikkeuden järjestykseen.

Meille on myös tärkeää kokea henkireikiä ja muutoksen tai pakenemisen mahdollisuuksia, vaikka symbolisesti - kun huolet painavat, edes mieli saa liitää vapaana kuin taivaan lintu avarissa maisemissa, kohti horisonttia.

Horisontissa siintää Perth. Perthin kukkuloilla piknikillä eilen.
3. Kolmanneksi nousi profiili nimeltään reflective introvert eli pohdiskeleva introvertti. Tähän ryhmään kuuluville paikan sijaintia ja ominaisuuksia tärkeämpää oli, että siellä saa rauhassa keskittyä pohtimaan oman pään sisältöä ja syntyjä syviä. Ajatusten järjestelyyn, rauhoittumiseen ja stressinpoistoon kaivattiin tilaa, joka on rauhallinen, hiljainen ja takaa yksityisyyden ja häiriöttömyyden. Tämän ryhmän ihmisille kelpasivat sisä- ja ulkotilat yhtälailla, luonnossa tai muualla, kunhan siellä sai olla rauhassa, omaan itseen keskittyen. Kuuma kylpy kynttilöiden valossa oli yhtä hyvä kuin esimerkiksi hiljaisessa museossa kiertely tai lähiluonnossa vaeltelu.

Tämäkin profiili vahvistaa omaa hypoteesiani, että luonnon suosio ei kumpua puhtaasti evoluution ja biologian pohjalta, vaan meillä on myös vankkoja muita tarpeita, henkisistä esteettisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin. Jos luonnossa voi kokea olevansa turvallisesti yksin, se on hyvä vaihtoehto tälle ryhmälle, mutta moni koki olevansa parhaiten rauhassa omassa kodissaan, useimmiten omassa makuuhuoneessaan. Muutamat mainitsivat myös saunan sopivana paikkana, jossa tietenkin rauhoittumista tukevat myös positiiviset fyysiset tuntemukset eli rentouttava hikoilu ja virkistävä suihku.
Kirjastot mainittiin yhtenä latautumispaikkana. Perthin uusi kirjasto on suomihenkinen graniitti- ja puurakenteineen.
4. Yhtä suosittu vastaustyyppi edellisen kanssa oli seeker of order eli järjestyksen kaipaaja. Järjestyksen ystävälle siisti, puhdas ja organisoitu ympäristö oli kaikkein varmin tie rentoutumiseen. Muutama vastaaja kommentoi lähes sanasta sanaan, että "tarvitsen siistin ympäristön, koska epäsiisteys ahdistaa". Siksipä moni tämän ryhmän jäsenistä joko etsi sellaisen paikan ympärilleen, tai siivosi kotona saavuttaakseen rentoutumisen tunteen. Tämä profiili on itse asiassa kiehtovimpien joukossa, koska se saattaa viitata sukupuolirooleihin - tutkimukseeni vastaajista neljä viidestä oli naisia ikäluokassa 25-44v - tai se voi liittyä kulttuuritaustaan.

Suomi on tutkitusti maailman puhtaimpia maita, eli siellä siedetään huonosti saasteita ja roskaa. Koirankakat keväisin ovat yleisöpalstojen kestoaihe, luonnonsuojelu on monelle tärkeää, ja saastutusta pidetään moraalisestikin tuomittavana (tapaus Talvivaara). Suomalainen sisä- ja sisustuskulttuuri on myös yleisellä tasolla puhtauteen ja järjestykseen nojaava, eli kengät otetaan pois sisällä, konmaritus eli turhan tavaran karsiminen on huippusuosittua juuri nyt, ja "Scandi chic" eli skandinaavisen simppeli, hillitty sisustus on sisustusohjelmien, lehtien ja Asuntomessujen antia vuodesta toiseen.

Oma teoriani artikkelissani on, että ihmiset eivät pelkästään pyri heijastamaan mielialojaan ympäristöön (esim laittavat railakasta musiikkia soimaan ollessaan hyvällä tuulella), vaan ottavat ympäristöstä vaikutteita siihen, millaisella tuulella voisi tai tulisi olla. Taidehistoriassa on hieno esimerkki tästä ajattelusta: 1800-1850-luvuilla suosittu maalaustyyli oli romantisismi, luontoa romantisoiva ja sitä symbolisesti käyttävä taidesuuntaus. Maisema- ja eläinaiheita käytettiin runsaasti kuvaamaan sisäisiä tunnetiloja, esimerkiksi myrskyävä meri kuvasi kuohuvaa mieltä ja sen oli tarkoitus myös herättää kuohuvia, voimakkaita tunteita katsojassa. Siisti, puhdas, järjestyksessä oleva ympäristö ei pelkästään tarkoita, että nyt voi rentoutua koska työt on tehty. Se heijastelee myös ajatusta, että ulkoisesta järjestyksestä voi ammentaa sisäistä ja toisinpäin - järjestelemällä tavaroita konkreettisesti myös sisäinen, henkinen maailma loksahtelee kohdilleen.

Hakusanaksi Nordic Design ja tämä tulee eteen. Kuva (C) Freshomes
5. Pienin, mutta näkyvä profiili oli energiser eli energisoija. Energisoija etsii vireyttä aktiivisen tekemisen ja eläväisyyden kautta, joko suoraan tai epäsuorasti. Suoria muotoja ovat enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, kuten luonnossa liikkuminen, golf, moottoripyöräily, ratsastus tai ekstremelajit. Epäsuorasti eloisuutta voi etsiä seurailemalla muiden puuhia: katukahvilassa  tai ostoskadulla oleskelu tai ikkunasta katselu luovat linkin elämän jatkumiseen ympärillä, vaikka ei itse tuntisi oloaan aktiiviseksi sillä hetkellä. Eloisuutta voi koittaa kokea myös luontoa ja eläimiä seuraamalla ja jotkut lähtivätkin koiran kanssa lenkille katsellakseen sen temmellystä ja intoa.

Luonto oli myös energisoijille tärkeä ympäristö, koska luonnossa voi kokea erilaisia "elossaoloa" vahvistavia aistimuksia aina auringosta iholla kylmään tuuleen ja veteen. Myös hiljainen energisoinnin muoto eli erilaisten kauneus- ja miellyttävyyskokemusten hankinta oli osa tätä profiilia: nokipannukahvit nuotiolla virkistävät mieltä ja kehoa. Toisaalta energisoijat viihtyvät myös kaupunkiympäristössä, koska siellä näkee varmimmin muita ihmisiä ja voi seurailla näiden edesottamuksia tai itse osallistua, vaikkapa kaveriporukan tai perheen kesken seurustellen. Tämänkin profiilin olemassaolo haastaa reduktiivisen biologisen selityksen luonnon tärkeydestä, koska ihmiset ovat sosiaalinen laji luonnostaan ja kulttuuritaustasta riippuen sosiaalisilla suhteilla ja muiden kanssa vietetyllä ajalla on pienempi tai suurempi merkitys.

Energisoija vaikka riippuu puusta karkottaakseen stressin.

Kaupungin vipinä ja muiden seura voi antaa energiaa.

Myös kaupungissa voi latautua mainiosti. Katutaidetta löytyy bongattavaksi esimerkiksi Perthin Fremantle-kaupunginosasta.
Kaikki profiilit limittyvät ja linkittyvät, eli jokainen meistä voi kuulua useampaan profiiliin tilanteesta riippuen, tai vaikka kaikkiin samana päivänä, riippuen mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta tavalta latautua. Tutkimukseni tärkein anti on, että kauneuden kokemuksilla on iso merkitys latautumiselle; ja jokaisella on omat syynsä etsiä erilaisia ympäristöjä. Toisin sanoen luonnosta nauttimiseen on monia syitä vaihdellen henkilökohtaisista muistoista kulttuuritaustaan ym; emme koe luontoa pelkästään biologisia organismeina, jotka yhä etsivät merkkejä juomavedestä ja ruuasta kuten esi-isämme ehkä muinoin. Toisaalta kaikki eivät edes koe luontoa erityisen lataavana, vaan viihtyvät paremmin sisätiloissa tai kaupunkiympäristössä, koska sieltä löytyvät heille tärkeät ja lataavat asiat, kuten perhe, ystävät, vipinä, tapahtumat, tai rauhallinen, pehmeä oma sänky siistissä makuuhuoneessa.

23.3.2018

Saanko syödä luusi?

Seuraa henkilökohtaisempaa pohdintaa. Vaikka olenkin elämänmuutosten kannattaja ja toitottaja, en suuremmin lue self-help-kirjoja tai katso aiheesta ohjelmia. Satuin kuitenkin kirjastosta lainamaan puolivahingossa kirjan "Braving the Wilderness" eli "Rohkeasti Erämaahan". Valitsin sen, koska kuvittelin sen olevan kirja vaeltamisesta, leirielämästä ja pärjäämisestä luonto-olosuhteissa. No, olisi kannattanut lukea takakansi tarkemmin... sehän olikin self-help-opus siihen, miten voittaa pelkonsa siitä, ettei kuulu joukkoon. Ei huono aihe toki sekään.

Kirjoittaja Brene Brown on haavoittuvuus- tai pelkotutkija, eli hän on tutkinut aihetta millaisia sosiaalisia tilanteita pelkäämme, tai mitkä perustavanlaatuiset kokemukset elämässä ovat meille vaikeimpia päästä yli. Hän on etenkin keskittynyt yksinäisyyteen, joukkoonkuulumattomuuden tunteeseen ja siihen, miten voisi uskaltaa olla oma itsensä vaikka silloinkin, kun muut eivät tue, ymmärrä tai rohkaise sinua.

Kuva: https://brenebrown.com/
Kirja sattui ilmaantumaan elämääni sopivalla hetkellä. Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen rohkeana ihmisenä, enkä mielestäni hätkähdä pienestä. Nyt kuitenkin uudessa työssäni, valitusten käsittelijänä, olen tajunnut, etten todellakaan ole mikään teflonkuori vaan asiat tarttuvat mieleen, jäävät kalvamaan, muuttuvat henkilökohtaisiksi. Turhautuneet valittajat luonnollisesti reagoivat voimakkaasti ja vastaan tulee melkeinpä päivittäin huutoa, (lievää) uhkailua, turhautumista, inttämistä ja ahdistusta.

Töissä pitää tietenkin käyttäytyä professionaalisti eikä tilanteista voi tai saa tulla mikään huutokilpailu. Toisaalta minun on pidettävä puoleni ja oltava assertive eli mikähän olisi suomeksi, päättäväinen ja horjumaton? Tämä helposti johtaa konfliktiin, koska jos en ole samaa mieltä valittajan kanssa, tämä kokee, että olen häntä vastaan, vaikka tehtäväni on vain olla ulkopuolinen, itsenäinen, puolueeton.

Olen jo pidempään itseanalysoinut, että kommunikointityylissäni lie yleisesti parantamisen varaa, sillä näytän päätyvän konfliktitilanteisiin useammin kuin haluan. Pääsääntöisesti somessa, missä toki on helppo ajautua riitaan vaikka omien silmiensä väristä, mutta myös livenä. En oikein edes ymmärrä miksi, koska en todellakaan pidä riitelystä, enkä mielestäni ole riitaa haastavaa tyyppiä.

Miten tämä liittyy kirjaan ja erämaahan? Brene kirjoittaa, että psykologisesti yksi vahvimpia halujamme on joukkoon kuuluminen. Ihminen on "viritetty" niin, että haluamme olla osa porukkaa, suosittuja tai edes hyväksyttyjä - missään nimessä ei hyljeksittyjä. Hänen kirjansa teema on Maya Angeloun lausuma olet vapaa vasta kun ymmärrät, että kuulut kaikkialle ja et minnekään. Brene pohtii tätä näennäistä paradoksia: miten voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään, ja miten se voi tehdä vapaaksi? Silloinhan ei voi olla vapaa, vaan pelkästään onneton, jos ei kuulu minnekään?

Itselleni lause on jopa itsestäänselvyys ja olen oppinut sen hieman samalla lailla kantapään ja irrallisuudentunteiden kautta kuin Brene itsekin (hänen elämäntarinansa on kirjan johdantona). Perheeni muutti usein, kun olin lapsi. Opin, että en voi tukeutua mihinkään tiettyyn porukkaan kuten kavereihin, vaan joudun aina etsimään uudet ympyrät. Varmasti osansa on myös kasvatuksella ja luonteella, mutta opin jo pienenä, että muiden mielipiteiden ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä itse tekee, uskoo parhaaksi tai kokee oikeaksi. Kun ymmärtää sen, ettei tarvitse jonkun tietyn ihmisen tai piirin hyväksyntää, voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään aivan yhtä sujuvasti.

Muttamutta. Se, ettei tarvitse hyväksyntää ei tarkoita sitä, etteikö konflikti - epäsuora tai avoin vastustaminen, jyrääminen, mitätöinti, jopa viha - vaikuta negatiivisesti tai jää mieleen kytemään. Tiedän joka päivä, että tänäänkin saattaa tulla kaikkea ikävää luurista töissä. En itse asiassa tiedostanut ahdistuneeni asiasta, ennenkuin näin kummallista unta kahtena yönä, alitajunnan vilkuttaessa hätämerkkejä.

Ensimmäisessä unessa luokseni tuli kettu, nälkiintynyt, takkuinen, iso kuin susi. Se pyysi syötävää eikä minulla ollut antaa mitään. Jostain syystä yritin antaa sille kiven. Kettu otti koko käteni suuhunsa, tunsin sen hampaat kevyesti ihollani. Kettu sanoi, "anna minun syödä luusi" ja puri kovempaa. Sain käteni jotenkin irti, kielsin kettua syömästä minua ja lupasin tuoda sille kotoani jotain ruokaa. Sisälle päästyäni äitini sanoi, "et voi ruokkia sitä. Jos ruokit, se oppii, että täältä saa aina jotain, eikä se koskaan lähde. Se on epätoivoinen ja ottaa, mitä saa.". Näin ikkunasta, miten kettu kaarteli pihalla malttamattomana. Syyllisyyttä tuntien pysyttelin sisällä, verhojen takana piilossa.

Muutama yö myöhemmin, juteltuani työn aiheuttamasta ahdistuksesta sekä E:n että pomoni kanssa, näin uuden unen, aivan eri tunnelmaisen. Siinä nuori vaaleahiuksinen tyttö kulki synkässä metsässä ison karhun kanssa rinnakkain. Tyttö piti kättään karhun olalla, he olivat selvästi ystävät. Metsä ympärillä oli hämärä, pelottava, täynnä säksättäviä ja syöksähteleviä pieniä eläimiä. Tyttö tajusi, että eläimet ovat vain peloissaan ja hädissään, siksi niin äänekkäitä. Vankka, tyyni karhu toi turvaa.

Selkokielelle analysoituna kettu ovat kaikki ne ihmiset, jotka etsivät ratkaisua valitukseensa. En tietenkään ajattele, että he ovat kapisia petoja(! :D ) vaan että he ovat tilanteessa, jossa ovat epätoivoisia, yrittävät saada apua ja tukea vaikka painostamalla tai aggressiivisesti. En voi antaa heidän "imeä tukirankaani", itseluottamustani ja kaikkea huomiotani. En voi kantaa toisten ihmisten ongelmia yötäpäivää (koska nyt stressaan siitä, etten ratko asioita riittävän nopeasti, vaikka usein selvittelyyn saattaa mennä kolmekin kuukautta). Ja minulla on kanssakulkijana vahva tukiverkko, karhu eli kaikki läheiseni, joihin voin nojata ja tukeutua. 

Brene esittää kirjassaan askeleita siihen, miten voisimme kaikki kokea vähemmän yksinäisyyttä ja irrallisuutta, ja enemmän yhteenkuuluvuutta. Konfliktitkin syntyvät siitä, ettei ymmärrä tai halua ymmärtää toisen näkökulmaa. Askeleet ovat:

Ihmisiä on vaikea vihata läheltä  (people are hard to hate close up) - mitä paremmin tutustut muihin, mitä lähemmäs pääset ja päästät, sitä enemmän alat ymmärtää muita. Kaikilla on oma elämänpolkunsa. Toisen huolien ja unelmien tunteminen, motiivien ymmärtäminen, auttaa näkemään tämän ihmisenä, ei vain hankalana tyyppinä tai vastustajana.

Suora selkä, pehmeä etumus (strong spine, soft front) - kohtaa toiset avoimen uteliaasti, valmiina päästämään lähemmäs, mutta älä unohda omia arvojasi. Muiden näkemyksiä voi kuunnella ja pohtia ilman, että menettää otteen siitä, mihin itse uskoo ja mitä arvostaa.

Ota tuntemattomia kädestä (hold hands with strangers) - ei välttämättä kirjaimellisesti. Mutta: on hyvästä kokea tunteita muiden kanssa yhdessä, vaikkapa elokuvissa, konserteissa, kuorossa, mielenosoituksissa jne. Kun tuntemattomat kokoontuvat ja kokevat jotain samaa, se rakentaa siltoja ymmärtää muita, nähdä heidät ihmisinä.

Puhu totta hevonkukun sijasta, kohteliaasti (speak truth to bullshit, be civil) - tämä vinkki lienee pätevin amerikkalaisille, mutta kyllä siitä muutkin voivat oppia. Brenen mukaan on yleistä, että jos/kun emme tiedä jostain asiasta, väitämme silti tietävämme. "Kaikilla on mielipide kaikkeen". On täysin ok sanoa, että en itse asiassa tiedä tästä paljoakaan, voisitko kertoa, mitä sinä tiedät? Jälleen, konfliktin sijasta tämä rakentaa siltoja. Toisen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita, että on oltava samaa mieltä, mutta se on alkuaskel siihen, että edes tietää, miksi toinen ajattelee kuten ajattelee.

Konfliktitilanteisiin töissä pomoni antoi parhaat vinkit: joskus ihmiset ovat hankalia, jopa mahdottomia. Silloin tehtäväsi on vain kuunnella, ja lopulta ohjata keskustelu takaisin asiaan parhaasi mukaan. Sinun ei tarvitse väitellä, pelkästään keskustella, kertoa miksi kantasi on mikä on - ja että olet valmis kuulemaan toisen kannan.

Liekö helpommin sanottu kuin tehty? Ainakin ahdistus katosi - toistaiseksiko vai kokonaan, nähtäväksi jää.
Theodor Kittelsen, White Bear King Valemon.

14.3.2018

Australian keittiö - erot Suomeen

Tänään aiheena Australian keittiö. Siis aivan fyysisesti keittiö paikkana, ei ruokakulttuuri tai perinteinen keittiö, vaikka siitäkin sananen.

Bongaa suomenlippu Perthin ruotsalaisen kahvila-hotellin julkisivusta. Ruotsalaiset ovat onnistuneet tekemään rahaa myymällä voileipäbuffettia ja Suomikin mainitaan lähde/kohdemaana.
Pulpahti mieleen eilen työpaikan keittiössä, että siellä mahdollisesti näyttää erilaiselta kuin suomalaisen työpaikan keittiössä. Sosiaalitilat sinällään ovat samat, eli normikeittiö sekä pöytiä ja tuoleja henkilökunnalle. Mutta keittiökoneissa on mielestäni eroa - tosin muistikuvani suomalaistyöpaikan keittiöstä ovat seitsemän vuoden takaa eli mahdollisesti hieman homehtuneita vanhentuneita.

Näyte A. Nykyisessä, kuten entisessäkin työpaikassa, on kahviautomaatti: Nespresso-masiina, johon syötetään alumiinikuorisia kahvi-podeja. En tiedä miksi niitä kutsutaan suomeksi, kapseleiksi ehkä? Olen hieman kahden vaiheilla tästä, sillä toisaalta kahviautomaatilla saa tuoretta kahvia (töissä ilmaiseksi) aina halutessaan eikä kenenkään tarvitse juoda pannunjämiä tai keittää uutta koko poppoolle. Toisaalta noiden alumiinipodien ympäristöystävällisyys tai sen puute mietityttää. Meillä ne kerätään kierrätykseen, mutta Perthin kierrätystoiminnan tehokkuutta ja asianmukaisuutta epäilen sitäkin hieman. Ne voisi postittaa suoraan myös Nespressolle kierrätykseen, mutten ole varma, toimintaanko toimistossamme niin. 


Näyte B. Voileipägrilli. Jostain syystä aussit, ainakin wessit eli länsiaussit, rakastavat leipäprässissä paahdettuja kerrosleipiä tai wrappejä. Siksi leipägrilli täytyy olla työpaikallakin ja se on joka päivä käytössä. Kyllähän tämä masiina Suomessakin joissain kodeissa on, mutta enpä muista työpaikalla nähneeni, saati kenenkään prässäilevän leipiään sellaisessa lounastauolla. Suomalaisille on paljon ominaisempaa tuoda eilisen ruuantähteet mikrotettavaksi, ostaa mikroateria, tai syödä ihan perus-reissareita juustolla kylmiltään.

Näyte C. Grilliuuni. Työpaikalta löytyy tietysti mikro, mutta myös grilliuuni eli sellainen, jossa voi lämmittää esimerkiksi pasteijoita rapeakuorisiksi. Tätä ei kylläkään mielestäni käytetä lounaan lämmittelyyn, vaan cateringiin. Kaikilla kolmella näkemälläni aussityöpaikalla on ollut vähän väliä morning tea eli aamupäivän yhteiskahvit/teet, joko jonkun läksiäisten vuoksi, tai esim. johonkin hyväntekeväisyystempaukseen ja varainkeruuseen liittyen. Sinne erittäin tyypillisesti tuodaan sausage rollseja eli pasteijoita, joiden sisällä on lihatahnaa. Näitä ei ilmeisesti aussi hyväksy mikrotetun lässähtäneinä, vaan täytyy olla rapeaa. 

Etualalla voileipägrilli, taaempana grillivastusuuni.
Kotonakin keittiö on erilainen, nimittäin sieltä puuttuu astiankuivauskaappi. Jokainen suomalainen varmaan tähän mennessä tietää, että astiankuivauskaappi on suomalaisen Työtehoseuran keksintö (tosin sillä on amerikkalainenkin keksijä ja jenkkipatentti), eikä sitä juuri Suomen ulkopuolella tapaa. Kanadassakin oli kuvanmukaisia tiskipöytätelineitä tai astiat kasattiin tiskialtaaseen alassuin kuivumaan, sama homma Aussilassa. Aluksi pöytäteline ärsytti, koska siihen ei yleensä koskaan mahdu kaikki tiskit kerralla kuivumaan ja tiskien tasapainottelu toistensa päälle onkin taito, jonka tuon kanssa oppii. Lisäksi se tietenkin tiputtaa vettä pöydälle eli sen alle kuuluu laittaa pyyhe, meillä ihan keittiöpyyhe, mutta alle voisi ostaa asiaan tarkoitetun paksumman "imutyynyn".  Nyt kun mokomaan rojutellinkiin on tottunut, tiskipöytä näyttää autiolta, jos sen ottaa pois.

Kuvaa varten tyhjennetty teline.
Keittiön kruunaa kaasuliesi, joka on äärimmäisen kätevä ja nopea kokkauksessa, mutta vähintään yhtä ärsyttävä pitää puhtaana. Siitä pitää purkaa nuo metallitelineet pois pyyhkimisen ajaksi ja pestä metallit erikseen tiskialtaassa. Tietenkään ne eivät sinne kunnolla mahdu ja peseminen on yhtä pärskettä suuntaan ja toiseen. Tellinki on täynnä sojottavia kärkiä, joiden puhdistus ei tapahdu nopeasti, koska niihin helposti tökkää kämmenen/ranteen kivuliaasti, jos liian riuskasti puunaa. Siksipä kuva otettu autenttisesta tilanteesta eli liettä ei ole pyyhitty, vaikka muuten hinkkaan keittiön pintoja jopa neuroottisella otteella. 





Ruokakulttuurista sananen. Silloin tällöin törmään suomalaisten mielipiteeseen, että Australiassa ei ole ruokakulttuuria, koska täällä ei ole samassa mielessä perinteistä keittiötä kuin monissa Euroopan maissa, mukaanlukien Suomessa. Omasta mielestäni Australia on ruokaharrastajan taivas ja täältä saa aivan kaikkea ja siltä ja väliltä, eli vaikkapa korealais-argentiinalainen tai japanilais-italialainen ravintola ovat ihan normisettiä. En näe perinteistä keittiötä ja ruokakulttuuria toistensa synonyymeinä, vaan traditiot ovat osa ruokakulttuuria ja ruokakulttuuri voi syntyä myös puhtaasti uusista, eklektisistä aineksista. Suomalaiseenkin ruokakulttuuriin mielestäni kuuluvat nykyään eri maiden keittiöt, vaikka siellä on omiakin perinteitä - ja toisinpäin, sillä perinteisiin ovat usein vaikuttaneet muiden maiden keittiöt. 

Alakuvassa ranskalainen autenttisessa hurmoksessa löydettyään omaan perinteiseen keittiöönsä kuuluvia aineksia, juustoja, Perthin uusimmasta ruokakeskuksesta Yagan´s Squarelta


7.3.2018

Kulttuurierot kaikkialla

Pari aihetta on pyörinyt mielessä jonkin aikaa, mutta kumpikaan ei ole oikein kokonaan hahmottunut kirjoitusmuotoon: perustavimmanlaatuiset kulttuurierot Suomen ja ulkomaiden välillä (jos näin laaja yleistys edes sallitaan), sekä muuhun maahan sopeutumisvaiheet mallia omakohtainen (höystettynä muilta kuulluilla elementeillä).

Ei näistä koskaan tule valmiita esseitä, jos ei vain tempaa härkää sarvista, joten aloitetaan ensinmainitusta. Muutaman huomion verran, millaisia kulttuurieroja voi olettaa kohtaavansa melkeinpä kaikkialla, ehkä lukuunottamatta ihan lähinaapurimaita?

Valtio vs yksilö

... eli mitä kenenkin sopii odottaa saavansa verovaroin ja mitä tulisi itse kustantaa ja hoitaa. 

Mielestäni monilla suomalaisilla on turhankin mustavalkoinen kuva siitä, miten asiat maailmalla ovat: joko eletään pohjoismaista hyvinvointivaltiota, tai amerikanmeiningillä kaikki maksetaan itse. Todellisuudessa yhteiskuntamuotoja on aivan joka lähtöön siltä ja väliltä, eikä yhden maan systeemi ole automaattisesti parempi kuin toisen, olipa se kummasta laidasta vain.

Australia asettuu jonnekin keskivälille sikäli, että täälläkin maksetaan veroja tai veroluonteisia maksuja, joilla kustannetaan kokonaan tai suurelta osin esim. neuvolaa vastaava toiminta, peruskoulutus, perusinfra, terveydenhuolto, eläkkeet sekä jonkinasteinen sosiaaliturva. Opintotukea saati maksutonta korkeakoulutusta, päivähoitoa tai vanhustenhoitoa on käsittääkseni turha odottaa missään osavaltiossa. Aivan perillä kaikista palveluista ja etuuksista en ole, koska osa niistä on osavaltiokohtaisia, osa maankattavia.

Itselleni on ollut silmiä avaavaa, että valtion roolista voi ajatella niin monella eri tavalla. Suomalainen on mielestäni melko ehdollistunut siihen, että joka asiaan on virasto ja lupa, mutta myös etuus ja avustus, eikä ketään heitetä kadulle kylmään. Omaa sydäntäni lähellä ovat eritoten maksuton korkea-asteen koulutus ja opintotuki, koska mielestäni maan tulevaisuus riippuu aivan suoraan koulutustasosta ja siitä, että kukin pystyy olemaan hyödyksi siitä riippumatta, paljonko vanhemmilla oli pätäkkää koulutuksen turvaamiseen. Näin homma ei kuitenkaan näyttäydy kaikille.

Olen Perthissä kuullut usempaan otteeseen, miten korkeakoulutuksesta täytyy tietenkin maksaa - mielellään paljon - koska muuten opiskelijat valitsevat jotain typerää kuten taidehistoriaa. Jota sattumoisin itse opiskelin. Ymmärrän toki argumentin, että ei kannata kouluttaa liikaa populaa liian esoteerisille aloille kuten nyt vaikka filosofeiksi (jota tällä hetkellä opiskelen), mutta en toisaalta ymmärrä ajatusta, että päätöstä ohjaa parhaiten se, mistä pitkin hampain raaskii maksaa kymppitonnien opintolainan. Onko siinä hirveästi järkeä, että jokainen haluaa MBA:n eli master of business - tutkinnon (kauppatieteiden maisteri), koska sittenhän sen arvo romahtaa, kun tarjontaa on liikaa, eivätkä muut alat kehity?

Olen ikävä kyllä oppinut, että vaikka syvästi arvostankin suomalaista koulutusta esiasteilta tohtoriksi, en enää nykyään kerro ausseille, että teen omaa väitöskirjaani suomalaiseen yliopistoon ilmaiseksi eli maksamatta lukukausimaksuja (joita siellä ei siis ole). Ilmaisuus kääntyy täkäläisten mielessä jonkinlaiseksi community college - eli kansanopistotasoksi, eikä tohtorinlakkitavoitettani oteta kovin vakavasti, kun sen maksuttomuus paljastuu. Hurjaa, harmillista, ja jotain, jota en osannut odottaa.

Valtio vs yksilö - keskusteluun liittyy myös se, miten tulisi elää ylipäätään, paljonko esim. tehdä töitä (verovaroja kerrytääkseen). Suomessa maksetaan suhteessa paljon ja saadaan paljon yhteisestä kassasta. Siitä seuraa kansallinen "oikeus" vahtia, että kaikki varmasti maksavat osansa. Olen aiemminkin maininnut, että Aussilassa ei kohtaa käytännössä ollenkaan samaa syyllistämistä kuin Suomessa erilaisista irtiotoista kuten downshiftauksesta. Perthissä on kohtuullisen tavallista pitää välivuosi myös aikuisena, ja vaikkapa lähteä matkustelemaan. Itse aloitin tämän vuoden alussa osa-aikaisuuden eli keskiviikot ovat vapaapäiviä - huikeaa jaksamisen kannalta, suosittelen kaikille kynnelle kykeneville!

Sukupuoliroolit 

... eli miten naiset ja miehet nähdään. 

Tässä on aihe, josta perusskandinaavi, etenkin feministi, saattaa saada kourallisen herneitä hengityselimiin monessakin maassa. Onneksi ei pahemmin Australiassa. Lasten kasvatuksesta ja esimerkiksi päiväkotien asenteista en osaa sanoa mitään, koska omakohtaista kokemusta ei ole, eli esimerkkini liittyvät vain nuoriin ja aikuisiin. Koulussa täällä erotellaan sukupuolet sikäli, että koulupuku on pakollinen ja se on erilainen riippuen jalkovälistä: tyttö - mekko/hame, poika - shortsit/pitkät housut. Kaikilla on kauluspaita tai pikeepaita, jakku ja usein kravattikin.

Pukeutumista lukuunottamatta aussien ja suomalaisten käsityksissä ei muuten ole suuria eroja, eli naiset voivat periaatteessa työskennellä millä alalla vaan, kuten miehetkin. Läytännössä ei näin ruusuisesti ole vielä Perthissäkään (ehkä vielä jonain vuonna tai vuosikymmenenä), vaan miesten ja naisten aloja yhä on, samalla linjalla kuin Suomessakin: tekniikka, liikenne ja rakentaminen, miehet - hoiva ja opetus, naiset. Muttamutta.

Perthissä on Suomea paljon tavallisempaa, että kun nainen jää äitiyslomalle, tämä ei palaa töihin joko ollenkaan (jos puolisolla on riittävän hyvä palkka) tai palaa osa-aikatöihin. Tänne muuttaessani näin asian arveluttavana, eli ihmettelin, miksi naisten urakehityksen oletetaan tyssäävän saman tien, kun lapsia syntyy. Nyttemmin on avautunut, että asiaan on monta syytä, osa "ideologisia", osa käytännön syitä (jotka tosin linkittyvät ideologisiin yhteiskunnan tasolla).

Australiassa mielestäni arvostetaan syvästi perheitä ja lapsia, ja keskivertoaussi viettää paljon mieluummin aikaa lastensa / perheensä parissa, kuin töissä. Tutut osa-aikatyötä tekevät naiset kertovat, että miksi ihmeessä he haluaisivat kokoaikatyöhön, kun kotona on paljon hauskempaa ja lapsiperheille on paljon kivaa tekemistä kaikkialla, kaiken aikaa. Nykyään myös jotkut isäihmiset tekevät osa-aikaa, koska Oikean Elämän koetaan olevan siellä kotosalla perheen parissa, ei uraputkessa. Osa-aikaisuus ei siis olekaan naisten aliarvioimista, jollaisena sen aluksi  näin, vaan useimmiten oma arvovalinta.

Tosin käytännön syynä tähän arvovalintaan usein on fakta, että päivähoito on Perthissä Suomen mittapuulla kallista, ja palkasta saattaa mennä jopa puolet päivähoitomaksuihin, palkkatasosta riippuen toki. Valtion päivähoitotuella kannattaa tehdä juuri ja juuri se 2-3 päivää töitä, jotta omaankin pussiin jää jotain: taktinen luku, jonka moni perhe valitsee.

Kotityöt

...eli kuka tekee ja mitä tekee.

Aihe liittyy sukupuolirooleihin. Australiassa mielestäni on pientä pohjavirettä siihen, että mies tekee ulkotyöt (pihatyöt, rempat, autonhuolto, grillaus) ja nainen sisätyöt (siivous, kokkaus jne), mutta tämä on ehkä enemmänkin vanhan kansan peruja, eikä mikään yleissääntö joka kodissa. Moni suomikaverini, nainen, on hoidellut remppaa yksikseen, esimerkiksi maalaustöitä, eikä  heille ole tullut asiasta kommenttia rautakaupassa eli tuskinpa ovat ainoita.

Omassa taloudessamme kotityöt ovat jakaantuneet kiinnostuksen/viitsimisen perusteella, eli E pesee pyykit ja imuroi, minä tiskaan ja pesen pinnat (pölyt, moppaus, vessa ja kylppäri). Kokkaus hoidetaan yleensä yhdessä, tai jompikumpi noukkii take away-ruokaa mukaan kotimatkalla. Pihaa ja ulkotöitä meillä ei ole, ellei parvekkeen satunnaista lakaisua lasketa. E:tä ei kiinnosta auto pätkääkään, kuten ei minuakaan muuna kuin työkaluna ja liikennevälineenä, eli sitä ei ole kai imuroitu tai pesty yhtään kertaa kolmeen vuoteen muulloin kuin vuosihuollon yhteydessä... Kyllähän tuo silti kulkee :D

Seurasin tänään Ulkosuomalaisten blogit - Facebook-sivulla keskustelua kotitöiden jaosta Vietnamissa (tiukat rajat siihen mitä mies ja nainen tekevät) ja siihen nähden Australiassa pääsee helpolla, kulttuurieroihin sopeutumisessa siis. Täällä kotitöidenkin osalta asenne on enimmäkseen laissez faire, no worries eli kukin tehköön tyylillään ja joka ei niitä halua tehdä ollenkaan, joko elää törkykasassaan tai palkkaa siivojan ilman mitään kateellisten kommentointia tai syyllistymistä. Ruokaa saa edullisesti maan 60 000:sta ravintolasta. Tilastollisesti Aussilassa on yksi ravintola 400:aa asukasta kohti, eli eiköhän jokaiselle löydy jotain sopivaa hinnan ja menun puolesta. Vertailun vuoksi, Suomessa on yksi ravintola 550 asukasta kohti.

Summa summarum, vaikka Aussilaankin muutto aiheuttaa kulttuurishokkia, ei tämä ole vaikeimmista maista lähestulkoonkaan sopeutumisen suhteen. Toista varmasti on sellaisissa maissa, joissa kaikki edellämainitut teemat ovat hyvin eri tavalla kuin Suomessa - niitäkin paikkoja kun löytyy monta.

Kuvituskuvina symbolisesti puunlatvaseikkailua ja nuorallakävelyä Tree Adventure - puistossa Dwellingupissa noin tunnin ajon päässä Perthistä.

Kulttuurierojen nuorallatanssija.

Kaverini korkeuksissa, kala kuivalla maalla vai suomalainen eukalyptusmetsässä?

E pohtii, tästä alas, 10 metriä pudotusta kulttuurishokin syövereihin.

Mitä ranskalainen edellä, sitä suomalainen perässä.

Ja toinen suomalainen ei tietenkään jää pekkaa pahemmaksi.