22.1.2020

Tavarataivas ja taivas tavarana

Uusi vuosi, uusi vuosikymmen, uudet kujeet? Henkilökohtaisessa elämässä ehkä, mutta erityisesti yhteiskunnan tasolla tarvitsemme raastavan kipeästi niitä uusia kujeita.

Olemme olleet Suomessa nyt reilun kuukauden, ja ehdimme nippanappa kokea oikeaa talvea joulun ajan. Sittemmin Kuopion korkeudella asti on ollut nolla- ja plussakeliä koko tammikuun. Ilmiö, jollaista moni ei edes muista aiemmin sattuneen - ei pakkasta lähes ollenkaan koko tammikuussa! Samaan aikaan toinen kotimaani, Australia, on kirjaimellisesti häviämässä tuhkana tuuleen. Onneksi maastopalot ovat sentään hieman hellittäneet, tosin rankkasateiden ja tulvien alle.
Se on hyvin konkreettisesti täällä. Ilmastonmuutos.

Vastaälähdyksenä tähän on aina helppo heittää, että "paikallisilmiö", "sattuma", "viherpiiperöiden panikointia", "YK:n verotussalajuoni" ja muuta hälläväliä-settiä. Faktaa kuitenkin on, että maapallon keskilämpötila on jatkuvasti noussut ja nousussa, eikä sitä voi enää mistään kulmalta kieltää, vaikka miten paljon pitäisi Greta Thunbergiä aivopestynä tai ihailisi Trumpin kulutuskulttuurimiljardeja.

Liekö uusi vuosikymmen, nämä apokalyptisen tuntuiset tapahtumat, vai elämäntilanteemme ja elämänmuutoksemme aiheuttamaa, mutta olen viime kuukauden potenut melkoista maailmantuskaa ja ehkä eksistentiaalista kriisiäkin. Mikä on tärkeää, minkä täytyy muuttua, mikä ei voi jatkua samana? Mikä on itseäni askarruttanut erityisesti, on kulutuskulttuurin läpitunkevuus, kaikessa.

Koska elämme matkalaukkuelämää ja kannamme kaiken mukanamme seuraavat puoli vuotta - kolme kuukauttahan on jo tätä mallia takana - emme oikein voi ostaa mitään uutta. En ole materialistinen ihminen yleisestikään, pikemminkin minimalismiin kallellaan. En kuitenkaan ole immuuni vaihtelunhalulle ja tavaratulvalle, etenkin, kun kaikki ympärilläni siihen kannustaa. Eivät läheiset ihmiset sinällään, mutta mainonta, media, yhteiskunta, kaupunkitila. Meitä yllytetään ostamaan ja kuluttamaan joka tuutista. Talouden kasvu riippuu siitä. Työpaikat riippuvat siitä. Kaikkien meidän hyvinvointi riippuu siitä, paljonko laitamme rahaa kiertoon. Kuulemma, näköalattomien poliitikkojen ja omalehmäojassa-bisnesmaailman mukaan.

On oikeasti yllättävän vaikeaa keksiä sellaista tekemistä pitkään jatkuvalla matkalla, joka ei vaadi jonkin sortin kuluttamista. Ulkona syöminen on oma suosikkini ja koen sen palveluna enemmän kuin tavaraostoksena, joten siitä en pode huonoa omatuntoa. Samoin kulttuurimaailmaan osallistuminen eli museot, näyttelyt, tapahtumat, pääsyliput, nouproblem. Kuitenkin museoidenkin kiertelyssä on rajansa eikä niitä määräänsä enempää jaksa. Kun taas olisi tarjolla vaikkapa Antiikin Rooman ajasta kertova näyttely, jollaisen on nähnyt jo neljästi aiemmin, ei inspis vaan iske. Eritoten talvella kaupungilla oleilu keskittyy paljon sisätiloihin, eli liikkeisiin ja kauppakeskuksiin. Siellä katselemme päivästä toiseen asioita, joita emme voi ostaa, koska a) matkabudjetti ja b) kuka ne raahaa?

Maailmassa tuotetaan aivan törkeät määrät tavaraa ja ajattelen aina vaate-, kenkä-, teknologia-, lahjatavara-, ym. liikkeissä, miten iso osa tästä kaikesta päätyy lopulta kaatopaikalle niin, että sitä ei ole edes kukaan koskaan käyttänyt, tai viimeistään käytön jälkeen. Talouslehti Business Insiderin mukaan maailmassa poltetaan tai viedään kaatopaikalle joka sekunti rekkakontillinen vaatteita. Muotiteollisuus tuottaa jopa kymmenesosan kaikista kasvihuonepäästöistä. Ja muotivaatteista tulee samantien lähes arvottomia, kun ne kantaa kaupasta ulos - niitä jälleenmyymällä ei totisesti tienaa.

Koska meillekin on jo kertynyt kasseihin turhaa tavaraa (lähinnä pieneksi jääneitä vauvanvaatteita), yhdistin voimani perheeni kesken ja pidimme kirpparipöytää viikon. Pöydän vuokra oli 30e, kokonaistuotto 75e, eli käteen jäi 45e. Tavarasta jäi myymättä neljä viidesosaa, joten se päätyi lahjoitukseksi hyväntekeväisyyskirpparille. Kokemus oli jälleen hyvä osoitus siitä, että vähänkäytetty tai lähes uusi tavara ei liiku edes muutaman euron hinnalla, koska netistä saa upouutta jopa halvemmalla.

Amazonin omistaja Jeff Bezos on jo ylivoimaisesti maailman rikkain mies, silti katsoo asialliseksi firmansa kiristää ja kurittaa työntekijöitään mm. vessatauoista nipistämällä. Bezos omistaa 115 miljardia, kaksi kertaa Suomen valtion vuosibudjetin verran. Samalla rahalla siis pidettäisiin huolta 5,5-miljoonaisen kansan kaikista tarpeista, mukaanlukien valtion kaikkien työntekijöiden palkat ja kaikki verovaroin kustannettavat palvelut, kaksi vuotta. Voiko yksi ihminen mitenkään tarvita itselleen niin paljon?

Onko tässä meiningissä yhtään mitään järkeä?

Samaan aikaan mietin sitäkin, aavistuksen huonoa omatuntoa potien, että lennän ja lennämme niin paljon. Australiasta käsin ei pääse Suomeen vuosilomilla millään muulla järkevällä metodilla - takavuosien rahtilaivakyydit eivät nykymaailmassa noin vain toteudu. Tälle reissullemme olemme jo ostaneet maailmanympäriliput, ja matka Suomesta jatkuu Espanjan kautta Costa Ricaan huhtikuussa. Maailman päästöistä henkilölentäminen aihettaa noin 2% , mutta luku on jatkuvassa kasvussa. Teollisuusmaissa, Suomi ja Australia mukaanlukien, yksittäisen henkilön hiilijalanjäljestä jopa kolmannes voi tulla lennoista, etenkin jos lentää paljon.

Tavarasta on tehty taivas ja taivaasta tavaraa, kulutusmateriaa.

Onko matkustelu ihmisoikeus, kysyy Gia blogissaan. Eli onko meillä oikeus lentää vain siksi, että haluamme? Onko meillä ylipäätään oikeus tavaraan ja kamaan vain siksi, että haluamme? Näin meille vakuuttaa aikamme uskonto, markkinatalous, joka mielestäni on övereimmillään jenkkimallin kulutuskulttina. Siinä halut on muutettu tarpeiksi, ikäänkuin taaperomainen "mulle heti" olisi riittävä syy vaatia yhtään mitään itselleen. Meille uskotellaan, että tavara tekee autuaaksi, ostelu parantaa, shoppailu on terapiaa. Näinhän ei tietenkään ole ja jokainen järjellä ajatteleva sen tajuaa, viimeistään siinä vaiheessa, kun luottokorttilasku kolahtaa postiluukusta ja vaatekaappi pursuaa kenkäpareja, joita ei koskaan tule käytettyä.

Mutta voiko matkailu parantaa ja olla terapiaa? Tämä onkin paljon kinkkisempi kysymys mielestäni. Tutkitustikin maisemanvaihto auttaa kokemaan suurempaa subjektiivista hyvinvoinnin tunnetta, ja eiköhän kaikilla ole omakohtaisia kokemuksia siitä, miten loma virkistää ja auttaa jaksamaan. Juuri, kun maailman väestöstä iso osa on pääsemässä taloudelliseen tilanteeseen, jossa matkustelukin on mahdollista, tulisiko se kieltää tai lopettaa?

Matkustaminen on kohtalokasta ennakkoluuloille, kiihkomielisyydelle ja kapeakatseisuudelle, sanoi Mark Twain vuonna 1884 julkaistussa kirjassaan. Avaria, tervehenkisiä, hyväntahtoisia näkemyksiä maailmasta ja asioista ei pysty hankkimaan nököttämällä vain yhdessä maailman kolkassa koko ikäänsä. 

Ei tietenkään voi sanoa, että vain matkustelemalla voi kasvaa hyväksi ihmiseksi -  päinvastoinkin voi käydä. Maailman turismista osa on haitallista, tuhoisaa, jopa ihmiselämiä pilaavaa (eläimistä puhumattakaan). Mutta matkustaminen tuottaa maailmaan myös paljon hyvää. Vähemmän rasismia ja ennakkoluuloisutta, noin alkuun. Ruohonjuuritasolla voi tapahtua vaikkapa näin: Konalla-Anu kertoi blogissaan perheensä matkasta Myanmariin ja kohtaamastaan orpolasten huoltajasta. Muiden lukijoiden tavoin minäkin järkytyin ja liikutuin, miten yksittäinen perhe yrittää huolehtia 26 orvosta, omien lastensa lisäksi. Nyt olen mukana tukemassa perhettä, jotta kaikille riittää ruokaa pöytään ja katto pään päälle. Tätä ei olisi koskaan tapahtunut ilman matkustamista.

EU:n sisällä liikennepäästöistä reilu kymmenys tulee lennoista, kolmasosa rahdin- ja tavarankuljetuksesta, ja kaksi kolmasosaa yksityisautoilusta. Junat tuottavat vain puoli prosenttia kasvihuonekaasuista. Kun näitä lukuja tutkailee, aika äkkiä älyää, että junamatkustus olisi fiksuin siirto jatkossa ja näin aiommekin liikkua aina kun mahdollista. Kuitenkin, lukuihin, omakohtaisiin kokemuksiini ja Twainiin nojaten ajattelen, että jos jotain on pakko lentokoneilla liikuttaa, olkoon se ihmisiä tavaran ja ruuan sijaan. Kunhan kaikki teemme voitavamme, että minimoimme vahingot siellä missä voimme - vaikkapa kotimaan lentoja ja työlentoja vähentämällä aina kun mahdollista!

En muista missä, todistusaineiston perusteella Suomessa. Kuva: E.

15.12.2019

Vauvaperhe vailla vakituista osoitetta

Millaista on elää kiertolaisina, ilman omaa kotia, vierashuoneesta vierashuoneeseen vauvan kanssa? Ennen aiheeseen pääsyä, vaelletaan aasinsiltaa lähes kahden vuosikymmenen taa.

Toukokuu 2002. Opiskelen vanhojen rakennusten entisöintiä, olen savitiilien tekoleirillä. Eräs poika jää vahvasti mieleen. Rastatukka, paljaat jalat, sätkä korvan takana, hamppuvaatteet, hyväntahtoinen katse, unohteleva hymy.
Ehei, kyseessä ei ole nuoruuden rakkaustarina tai ensitapaaminen vauvani isän kanssa. Jäi mieleen, koska pidin tyyppiä erityisen ärsyttävänä.

En enää muista hepun nimeä - kutsutaan häntä vaikka Timoteiksi -, mutta muistan, miksi hän ärsytti. Ensinnäkin, ulkoasu. Epäsiisti, lököttävä, hieman lemahteleva. Ulkoasuakin enemmän minua haittasi hänen elämänkatsomuksensa: Timotei ei halunnut omistaa mitään tai tehdä palkkatöitä. Hän ei halunnut olla yhteiskunnan renki saati orja. Ailuaja mikä ituhippi, aivoni parkuivat silloin, vaikka jaoimmekin joitain samoja periaatteita, kuten innostuksen kierrätykseen ja vanhan kunnostukseen.

Timotei liftasi kaikki matkat ja asui siellä, minne sattui pääsemään. Kavereiden luona, festareiden liepeillä, lehtiroskiksissa. En ollenkaan tiedä, minne hän leirin jälkeen päätyi. Mutta nyt, eläessäni itse "kulkurina", Timotei on yhtäkkiä mielessäni ihan uudesta näkökulmasta. Ehkä hänen visiossaan oli jotain pointtia sittenkin.

Ajattelin vuonna 2002, että sellainen elämäntapa ei ole kestävä, joka edellyttää muiden puurtavan. Koin Timotein heinäsirkkana muurahaissadusta: jotta hän voi liikkua paikasta toiseen ilmaiseksi, jonkun muun on hankittava ajokortti, ylläpidettävä autoa, maksettava bensat. Jotta hän voi nukkua sohvalla, jonkun toisen on ensin hommattava asunto sohvineen ja tehtävä töitä kattaakseen vuokrat tai asuntolainat. Muiden omaisuuden jatkuva hyödyntäminen satunnaisina murusina tai vieraanvaraisuuteen luottaen kuulosti vähintään laiskuudelta, pahimmillaan hyväksikäytöltä.

Muttamutta.

Lähdimme Perthistä marraskuun alussa lähes yhdeksäksi kuukaudeksi tien päälle. Reissuajasta puolet olemme Ranskassa ja Suomessa sukulaisten (satunnaisesti kavereiden) huomassa, toisen puolen matkustamme maailmalla. Yhdeksän kuukauden aikana meillä ei ole omaa kotia, omaa autoa tai omia tavaroita matkalaukullisia lukuunottamatta.

Timotei ajatteli, että maailmassa on paljon ylimäärää, joka menee hukkaan, jos ei sitä hyödynnä. Jos joku ajaa yksin autoa, kyllä sinne mahtuu liftarikin samoilla bensoilla. Jos toinen heittää ruokaa roskiin ja liftari sen sieltä dyykkaa, sehän on vain win-win kaikille. Onhan se noinkin ja totta toinen puoli. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän jakamistalous puhuttelee minua. Miksi kaikkien tulisi omistaa "kaikkea", kun voidaan jakaakin, resursseja, tavaraa, aikaa, apua? Lisäksi minusta on tosi mielenkiintoista saada vierailla aidoissa kodeissa. Opimme joka päivä uutta toisten arvoista, elämänkatsomuksesta, tavasta olla ja elää, kasvattaa lapsiaan. Ja ehkä meiltäkin opitaan, puolin ja toisin.

Mutta missä menee jakamisen ja hyväksikäytön raja? Olemmeko vaivaksi, taakkana, toisten työssäkäyntiin luottavia loisia? Mielestäni niin kauan, kun emme odota keltään mitään, mitä nämä eivät ole valmiita täysin omaehtoisesti antamaan, näin ei ole. Emmekä suinkaan ole liikkeellä heinäsirkkoina rahatta, vaan ostamme ruokaa, tavaraa ja palveluja tarpeen mukaan, oman osamme kustantaen. Pidämme kiinni hyväksihavaitusta toteamuksesta: "kalat ja vieraat alkavat haista kolmen päivän jälkeen". Sohvilla ei ole fiksua surffailla liian kauaa, omien vanhempiemme koteja lukuunottamatta. Kaveruussuhteita ei kannata vaarantaa puolin ja toisin liian pitkillä visiiteillä!

Palataanpa siihen, miltä tuntuu olla vailla vakituista osoitetta vauvan kanssa - tiivistettynä, ajoittain mahtavan vapauttavalta, ajoittain tuskastuttavan hankalalta.

Kotona voisimme babyprooffata, tehdä kaikesta vauvaystävällisempää. Tulpat pistokkeisiin, särkyvät esineet piiloon, kaikki hutera tai terävä tai kaatumisaltis pois ulottuvilta. Nyt muiden kodeissa - ja satunnaisesti budjettihotelleissa - asuessamme meidän on tyytyminen siihen, mitä ympärillä on. Konttaavaa, ylösnousevaa vauvaa joutuu vahtimaan herkeämättä. Toisaalta koko irtiottomme idea on viettää läheisempää perhearkea, enemmän aikaa yhdessä, joten tämä tulee vähän puolipakollakin toteutettua. Tosin ei se ole aina ja koko ajan hauskaa, vaan väsyttävää ja ärsyttävääkin.

Vierashuonesurffaus vaatii kaikilta pitkää pinnaa, kompromissihalukkuutta ja monen mailin joustamiskykyä. Eikä näitä löydy joka päivä, ainakaan allekirjoittaneelta - pikkulapsen äitinä elän muutenkin jatkuvassa univajeessa, enkä nykyään saa hyvin unta uusissa paikoissa, vaikka nuorempana mikä tahansa sohvaa etäisesti muistuttava olisi kelvannut. E on sellainen kameleontti, että hän sopeutuu minne vain eikä hätkähdä yhtään mistään. En ole koskaan nähnyt majapaikkaa, joka hänelle ei kelpaisi, ja tämä kattaa ihan kaiken koirankakkalattiaisesta puolikylmästä remonttikaaoksesta Kaakkois-Aasian halvimpaan torakkahostelliin (näistä viimeisimmässä emme tosin ole vauvan kanssa olleet, onneksi. Koirankakkapaikastakin lähdimme aika liukkaasti lipettiin).

Ymmärrän, että kaikkein eniten odotamme vauvaltamme. Hänellä ei ole ympärillään selkeää tuttua ympäristöä, ei omaa sänkyä, ei muuttumattomana toistuvia rutiineja. Vaikka pidämmekin parhaamme mukaan kiinni päiväuni-, ruokailu- ja nukkuma-ajoista, kaikista on välillä pakko joustaa, jos reissun päällä on. En valehtele, tästä kärsimme ajoittain kaikki. N on pienestä asti ollut kevytuninen, ei nuku viittä tuntia pidempään kerrallaan yöllä, enkä itse ole vuoteen nukkunut sellaisia yöunia, jotka eivät olisi katkenneet ainakin neljä-viisi kertaa.

Onko huonosti nukkuvan vauvan kanssa matkustamisessa mitään järkeä?

On ja ei. Vauvan uniin ei näytä suuresti vaikuttavan, missä nukumme. Nukkuminen oli kotona melkein yhtä repaleista, eli tuttu paikka sinällään ei takaa pitkiä yöunia. Vanhemman näkökulmasta omassa kodissa voisi huoletta ottaa päiväunia kun tarvitsee, kun taas muilla kyläillessä ei aina voi, ja nähtävyyksiä kierrellessä hotellimajoittuessa ei malta. Toisaalta, kotona huonot unet ärsyttivät minua huomattavasti enemmän, koska energiaa ei riittänyt mihinkään ekstraan. Nyt sukuloidessa ja ystäviä tavatessa sosiaalinen kanssakäyminen antaa virtaa, samoin muiden tarjoama lapsenvahtiapu. Alkureissustamme emme tosin apua voineet ottaa vastaan, koska N eli pahinta vierastuskauttaan ja on vasta nyt 9 kuukautta täytettyään alkanut taas hyväksyä muutkin kuin minut lähelleen, leikittämään ja sylittelemään. Yöunille hän yhä suostuu vain minun nukuttamanani.

En missään nimessä kannata tai ihannoi sitä, että väkisin vääntää menemään, suorittaa elämää, nukkumatta. Meillä on koettu useampikin kriisinpoikanen siitä, että en vaan jaksa, mukaanlukien allekirjoittanut purskahtamassa itkuun jossain Ranskan perähikiän marketin kylmätiskillä. Näistä olemme toistaiseksi selvinneet sillä, että E ottaa vauvan hoiviinsa muutamaksi tunniksi. Tänäänkin hän on kaupungilla asioilla N mukanaan. Meillä on auttanut, että luojan kiitos N nukkuu päiväunensa ennustettavassa aikataulussa vähintään tunnin kerrallaan, joten se antaa hengähdystaukoja kaikkien päivään.

Mikä järki tällaisessa matkustamisessa on? Eikö se vain tee kaikkien elämästä vaikeampaa?

Ensinnäkin, järkisyyt löytyvät taloudellisuudesta. Meillä ei mitenkään olisi varaa pitää näin pitkää vapaata yhdessä, jos maksaisimme joka yö majoituksesta. Joko sukuloimme, tai paiskimme töitä kuten kaikki muutkin. Onneksi meillä on niin reiluja, auttamishaluisia ja sukurakkaita sukulaisia, että meille on jatkuvasti tarjolla jokin majapaikka ihan ilman pyytämistäkin. Toisekseen, toisten kodeissa matkustamisen paras puoli on, että vietämme paljon aikaa muiden perheiden kanssa. Vaikka olen aina ollut itsenäinen ja yksinoloakin kaipaava ihminen, olen Perthissä jatkuvasti ikävöinyt perheeni ja sukuni läsnäoloa eli isompaa "laumaa" tai heimoa, johon kuulua, ja nyt sellainen on.

Muttamutta numero 2: mitä enemmän elämäänsä jakaa muiden kanssa, sitä altistetumpi on kaikenlaisille ärsytyksille ja ärsyyntymisille puolin ja toisin. Aikataulut eivät aina mätsää, kuten eivät myöskään mielipiteet, asenteet ja tavat etenkin lastenkasvatuksessa. Hyväätarkoittavia neuvoja satelee, eikä niitä ole aina helppo ohittaa olankohautuksella. Jos jokin mättää päivässä, muissa tai omassa fiiliksessä, ei voi lukkiutua omaan kotiin neljän seinän sisälle odottelemaan huonoa oloa pois. Perheriidatkin on riideltävä kaikkien kuullen, vetäydyttävä jonnekin nurkkaan "neuvottelemaan" tai vaan nieltävä nalkutukset.

On selvää, että emme tällä matkalla voi paneutua samalla lailla nähtävyyksiin ja uuden kokemiseen, kuin ennen vauvaa. Jaamme vastuuta E:n kanssa niin paljon kuin mahdollista, mutta N:n äitiäiti-vaihe vaikeuttaa tasapainotusta, eritoten yöunien ja yöheräämisten suhteen - käytännössä ne lankeavat minulle, koska E ei yöllä kelpaa. Toisaalta saan matkustamisesta ja uusista asioista virtaa sinällään, eli niiden ansiosta jaksaa kompuroivillakin unilla. Jännä juttu, että mitä enemmän unenpuutetta on aikaa harmitella, sitä enemmän se ärsyttää ja vaivaa. Mitä enemmän keskittyy kaikkeen muuhun, puolivillaisillakin nokosilla kiskoo menemään.

Kun tämän kaiken laittaa paperille, kuulostaa, että rakennamme itsellemme, etenkin minulle, vaikeuksia koko reissuidealla. Mahdollisesti. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pikkuvauvan vanhempana jaksaminen oli enemmän kortilla yksin omaan kotiin jäädessä, vaikka yritinkin ulkoilla paljon ja tavata ystäviä lähes päivittäin. Samat ympyrät ja samat rutiinit univajeessa vaan saivat seinät kaatumaan päälle ja olon kurjaksi, itkuiseksi, äkäiseksi, jopa raivon partaalle.

Kaikesta tästä huolimatta paras palkkiomme on pikkupoikamme aurinkoinen ilme, kun hän innolla seuraa muiden puuhia, ihmettelee toisten lasten leluja, ihailee taas uuden isäntäperheen joulukuusta. Puhumattakaan siitä, että hän saa rauhassa, ajan kanssa, tutustua isovanhempiinsa ja sukuunsa ja toisinpäin.

Ei lisättävää.
Sveitsin Geneveenkin ehdimme joulun alla autoilla. Australiasta tulleelle Euroopan lyhyet välimatkat ovat mahtijuttu.

Joulurauhaa Oulujärvellä.

14.12.2019

Oletko suomalais-, aussi-, vai ranskalaisvanhempi?

Suomalaisilla, ausseilla ja ranskalaisilla on mielestäni perustavanlaatuista eroa siinä, miten vauvoihin ja vauvaperheisiin suhtaudutaan. Suomessa ja Australiassa vauva usein on perheen erikoisjäsen sikäli, että vauvan rytmi ja tarpeet sanelevat, miten muu perhe elää ja päivänsä viettää. Ranskassa näköjään homma menee päinvastoin ja vauva sujutetaan mukaan perheen elämään parhain päin tai miten kuten.

Tietenkin kaikissa maissa näkee kaikenlaisia variaatioita kummastakin – vauva sanelee vs muut sanelee –, testaa itse tästä, mitä kansallisuutta edustat. Varoitus, sisältää kärjistyksiä. Oletus kyselyssä on, että sinulla on vauva.


Saat kutsun illalliselle ystäväperheen luo. Mitä teet?

1) Varmistat monta kertaa, että vauvasi ei ole haitaksi, viet omat vauvanruuat, ja vahdit haukkana, ettei vauvasi sotke ystävien kotia. Tasan kello seitsemän, kun illallinen viimein päättyy, siivoat pöydän, pakkaat vauvan autoon ja viet kotiin nukkumaan omaan sänkyyn, ettei päivärytmi mene sekaisin. 
2) Et mene ollenkaan, koska vauvalla on kylpyaika kello viisi, iltapala kello kuusi ja hiljaista leikkiä ja kirjojenlukua kello seitsemän, jonka jälkeen vauva nukahtaa yksin omaan huoneeseensa – tai ainakin näin kerrot neuvolassa, koska jos paljastuisi, että aktiivisesti nukutat vauvaa, saisit ripityksen, koska et opeta vauvaa itsenäiseksi nukahtajaksi. 
3) Käyt ostamassa pullon viiniä, jota valitset hartaudella. Parasta sen olla pitää. Saavut ystävien luo kello kahdeksan, aloitatte alkumaljat ja pikkusuolaiset. Ruokaa aletaan miettiä kello yhdeksän ja kymmeneltä pääsette viimein pöytään. Vauva on joko nukahtanut omia aikojaan sohvalle, istuu pöydässä muiden kanssa tappiin saakka mutustellen patonkia, tai parkuu yliväsyneenä jonkun sylissä, mutta parku ei saa ketään lopettamaan ruokailua - ruokaa ei jätetä, koskaan. 

Olet itse illallisjärjestäjä, ilta venyy, kutsut vauvaperheen jäämään yöksi. Mitä tapahtuu?

1) Olet jo ennakkoon varautunut tähän mahdollisuuteen, olettehan hyviä ystäviä. Vieraampia et tietenkään kutsuisi. Olet siivonnut ja puunannut kaiken tiptop-kuntoon ja vaihtanut lakanat vierassänkyyn. Sängyllä odottavat vieraspyyhkeet ja kylppäriä on tuoksutettu raikastussuihkeella. Kyselet monta kertaa, onhan vierailla kaikki hyvin, pärjääkö vauva, ja oletteko liian meluisia vauvan nukkumista ajatellen. Pakotat kaikki pois pöydästä viimeistään kymmeneltä, että lapset saavat nukkua.
2) Kukaan ei ota kutsua kuuleviin korviinsa, äkkiähän sitä Uberin tilaa ja hurauttaa kotiin. Se on pikkuraha kuitenkin, maksaa kotimatka. Tai perheen isä vakuuttelee voivansa yhä ajaa ja hyppää rattiin muutamassa maistissa. 
3) Raivaat tilaa lastenhuoneeseen, jotta ystäväperhe mahtuu. Siellä on yksi sänky kolmelle. Voisiko joku nukkua sohvalla? Vieraspatja on hukassa. Vieraspyyhkeet ovat pyykkikorissa, annat oman vähänkäytetyn pyyhkeesi. Lakanoita ei kannata yhden yön takia vaihtaa, kyllä ne menevät, eivätkä vieraat sitä missään nimessä odotakaan. Illanvietto jatkuu aamuneljään, tottuneimmat lapset nukkuvat, loput itkeskelevät, jolloin heidät hyssytellään takaisin uneen. 

Haluat viettää hauskan sunnuntain ystäväperheen kanssa. Miten päivä kulkee?

1) Jos Muumilaakso ei ole vaihtoehto, muumit tietokoneelta toimii aina. Tai muuten vain rattoisaa yhdessäoloa kahvikupin äärellä, kun lapset leikkivät lattialla. Kaikki lähtevät viimeistään klo 17, kun on aika keittää perunoita ja nakkikastiketta. 
2) Vesipuisto, ehdottomasti! Vauvasi on uinut viisiviikkoisesta lähtien ja rakastaa vesileikkejä. Pakkaat oman lounaan, hedelmiä ja voileipiä, tai varaudut maksamaan kiskurihinnan vesipuiston nakkisämpylöistä ja sipsipussista. Kerran se vaan kirpaisee ja on pieni hinta siitä, että päivä on hauska ja kaikilla vatsa täynnä. 
3) Ensin sovitaan, tavataanko jo aamiaisella vai vasta lounaalla. Illallinen kuuluu ohjelmaan ilman muuta. Päätetään, ovatko ruokailut jonkun kotona vai ravintolassa. Valitaan parasta, oli se sitten omat maukkaimmat reseptit, tai suosikkiravintola. Vauvat istuvat syöttötuolissa, patonginpaloja tai vauvankeksejä pureksien. Isommat lapset saattavat piirrellä tai värittää värityskirjaa ruokalajien välillä. Pöydästä ei nousta leikkimään, koska juustolautanen ja jälkiruoka ovat vasta tulossa.  

Annat ystävän vauvalle lahjaksi vaatteita ja leluja. Mitä ostat?

1) Laadukasta kotimaista merkkituotantoa, kuten käytännöllisen ja lämpimän haalarin sukupuolineutraaleissa väreissä. Jos se löytyy alesta tai nettikirpparilta melkein uutena, aina parempi. Lelu on mieluiten puinen ja opettavainen, tai ainakin luonnonmateriaaleista.  
2) Uusimman, trendikkäimmän ja meluisimman härpättimen, jota olet kuullut kehuttavan, sekä uimapuvun ja kankaisia ruokalappuja. 
3) Ison pehmolelun, koska vauvoilla ei voi koskaan olla liikaa itseään isompia pehmoja. Vaatteet ovat söpöjä ja pikkuvanhoja, kuten tytölle romanttinen röyhelöpusero, pojalle farkkuiset lappuhaalarit. 

Tulokset

Jos sait eniten 1-vastauksia, olet ehta suomalaismartta tai -markku. Käytännöllistä, vaivatonta ja huomaamatonta sen olla pitää. Koskaan ei saa olla vaivaksi, ja koskaan ei tule poiketa liikaa keskitiestä, ”ettei tule sanomista”. 

Jos listallasi kukkivat kakkoset, sovit parhaiten Australiaan. Toisaalta otat asiat rennosti ja vauvasi kasvaa rantahiekkaa syöden, toisaalta panikoit siitä, että vauva ei nuku tietyillä kellonlyömillä kuten neuvolantäti painottaa. 

Jos kolmoset ovat heiniäsi, olet sielultasi ranskalainen. Ruoka ja viini tuovat ihmiset yhteen, miten muuten perheet kokoontuisivat vauvasta vaariin, ja mikä muu pointti perhe-elämällä on? Kaikki muu hoituu omalla painollaan ja jos ei hoidu, c'est la vie.

7.12.2019

Mokaillen halki Ranskanmaan

Ranskassa viettämämme aika on tulossa päätökseen: puolentoista viikon päästä matkaamme Suomeen joulunviettoon ja pysymme kotitanhuvilla näillä näkymin maaliskuulle. Kommelluksitta emme ole navigoineet.

Ensimmäinen mokani ranskalaisen ruokatapakulttuurin parissa tapahtui jo anopin ensivisiitillä Perthissä, olisiko ollut jouluna 2013. Anoppi oli laittamassa ruokaa, kun tulin nälkäisenä kotiin töistä. Äkkäsin keittiötasolla juustolautasen ja napostelin siitä pahimpaan nälkääni nokareen sieltä, siivun täältä. Anoppi katsoi touhuani ällistyneenä ja kauhoi sitten alkuruokasalaatista annoksen eteeni. Tajusin vasta myöhemmin, että juusto on aina osa jälkiruokaa Ranskassa ja pilasin Madame E:n juustoasetelman hätäisyyksissäni ronkkimalla. Opin myös, että on erittäin huonotapaista syödä eri aikaan kuin muut, tai aloittaa oma annos ennenkuin kaikilla on lautanen edessä. No, sattuu ja tapahtuu...

Tällä reissulla ensimmäinen etappimme oli rannikkokaupunki Nantes, jossa tapasimme E:n yliopistoaikaisia ystäviä. Meidät oli kutsuttu erään heistä kotiin, jossa muut majoittuivat. Saavuimme sovitusti aamupalalle, ja kaivelin repusta esiin omat eväämme, patonkia ja mehua. Eräs ryhmäläinen otti samantien mehupullon ja kaatoi siitä omaan lasiinsa. Ensireaktioni oli hämmentynyt hei se on mun mehu, mutta tulin sanoneeksi totuudenmukaisesti, mä kyllä join siitä pullonsuusta. Tyttö katsoi minua hetken ja lopetti kaatamisen. Silloin älysin, että kaikkien oli ollut tarkoitus tuoda jotain_yhteiseen pöytään_, tietenkin, ei vain omaan suuhun. Yritin paikata tilannetta ylituputtamalla, ota vaan siitä, juo ihmeessä. Tyttö kaatoi epäröiden tilkan lisää lasiinsa, muttei (tietenkään) koskenut siihen, ottaen huomioon nuhaisen ääneni ja lentokoneyskäni. Argh.

Seuraavaksi kyläilimme Toursissa E:n ystävän luona, kutsutaan häntä vaikka Marieksi. Saavuimme iltamyöhällä junalta ja juuri ennen nukkumaanmenoa sovimme seuraavan päivän kuvioista. Marie olisi päivän töissä, mutta halusi kokata meille illallisen töistä tultuaan. Meidän tehtävämme olisi tuoda pöytään patonkia, viiniä ja jälkiruoka. Vietimme seuraavan päivän isossa ostoskeskuksessa asioilla, muunmuassa kännynlaturin adapteria jahdaten. Ihmettelimme ison ruokakaupan tarjontaa, valitsimme hartaudella viiniä illalliselle, ostimme patongin ja lounastarpeet, huolehdimme vauvasta. Illankähmässä palasimme Marien kauniiseen marokkolaisvaikutteiseen asuntoon. Hän väänsi pitkän työpäivänsä jälkeen tarjolle vihanneskeittoa, jossa oli leipätaikinapyöryköitä, sekä shaksukaa, eli uppomunia tomaatti-paprika-chilipadassa. Jälkiruuan aika tuli. Tajusimme erheemme, tupla-argh. Nolona hikoillen tunnustimme, että jälkiruoka unohtui päivän tiimellyksessä!

Marie ei  hätkähtänyt, vaan alkoi saman tien leipoa päärynä-manteli-suklaapiirakkaa. Jestas, ranskalaisemäntä tai -isäntä ei anna periksi kolmen ruokalajin illallisesta, vaan tarjoilee sen vaikka läpi harmaan kiven. Eikä todellakaan mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Itse olisin hätäisenä pilkkonut vaikka hedelmäsalaattia, mutta E sanoi, ettei se ole ranskalainen tapa, kiirehtiä ruuan suhteen. Ehei, kun syödään, niin syödään kunnolla. Istuimme illallisella keskiyöhön, mutta näin olisi varmaan tapahtunut ilman jälkkärifiaskoakin. Nautimme Marien vieraanvaraisuudesta ja majapaikan tarjoamisesta kaksi päivää, ja unohdimme ainoan vastapalveluksen, jota hän pyysi! Nolotuspunoitus...

Tänne anopin luokse saavuttuamme olemme vierailleet myös E:n 97-vuotiaan mummon luona. Kutsun häntä tässä isomummoksi erotuksena anopista, N:n mummosta. Isomummo on ollut koko elämänsä taitava ja innokas kokki, eikä ikä ole höllentänyt hänen gastronomisia odotuksiaan lainkaan, vaikka hän ei itse enää jaksa ruokaa laittaa. Nyt hänellä on kotiapulainen, joka kokkaa. Isomummo kutsui meidät tapansa mukaan lounaalle, joka venyikin sitten yön yli vierailuksi eli kahdeksi lounaaksi ja yhdeksi illalliseksi. Itselleni ei käy pirtaan, että istuisin vain paikallani, kun lähes satavuotias emäntä häärää ja touhuaa, joten yritin parhaani mukaan auttaa kaikessa: kantaa astioita pöytään ja pois, leikata leipää, kaataa juomia. Isomummo yritti toppuutella, mutta en ottanut kuuleviin korviini, jatkoin puuhiani suomalaisella sisulla. Lopulta kohtelias mummoraukka ihan ärähti, että lopeta hyvä tyttö, ja siitä oli pakko uskoa, ettei ole sopivaa vieraan "varastaa" emännän velvollisuuksia.

Viimeisin mokasarja sattui automatkallamme Ranskan ja Sveitsin halki Ranskan alpeille Mont Blancin juurelle. Pysähdyimme matkalla E:n sukulaisilla Besanconin linnoituskaupungissa. Kaupungissa on monta kiinnostavaa nähtävyyttä, kuten jättimäisen linnoituksen sisällä sijaitseva eläintarha, sekä arkeologinen museo ja Ajan Museo eli kellojen valmistuksen historian museo. Majoituimme E:n serkun luona remontin keskellä - serkkupoika oli varoittanut E:tä kaaoksesta, mutta emme ihan tajunneet mittakaavaa. Talosta oli mm. vesi poikki yläkerran kylppäristä, ainoa toimiva hana oli alakerran keittiössä. Janon yllätettyä keskellä yötä vaelsin pimeän talon halki, säkinmustaan eteiseen, jossa kompastuin perheen pentukoiraan. Rekku innostui, kun avasin pariovet olohuoneeseen. Se pinkaisi riehalla sohvalle. Vasta silloin tajusin, että serkku nukkui kulmasohvassa 7-vuotiaan poikansa kanssa; hän oli luovuttanut oman sänkynsä meille, minä luulin, että nukumme vierashuoneessa. Isä ja poika heräsivät sadatellen villin pennun loikintaan, minä peruuttelin pois nolojen anteeksipyyntöjen kera.

Aamusella lähdimme tutkimaan kaupungin museoita. Tyypillisesti museot ovat kiinni maanantaisin, mutta Besanconissa ne ovatkin lukossa tiistaisin. Museot ja nähtävyydet jäivät haaveeksi. Iltapäivällä päätimme, että on aika lähteä jatkamaan matkaa etuajassa, koska aiheutimme ekstravaivaa serkulle majoituskuviollamme. Muokkasin aiemmin tekemääni hotellivarausta seuraavassa pysähdyspaikassa ja lähdimme matkaan. Perille päästyämme selvisi, että ilmaisena mainostettu varausmuokkaus ei ollutkaan onnistunut. Hotelli oli tulkinnut muokkaukseni liian myöhään tulleena peruutuksena, ja oli veloittanut yhden yön hinnan sakkomaksuna. Iltamyöhällä vastaanottotiskillä kinastelu, väsymystään parkuva vauva kainalossa, oli viimeinen meitä kiinnostava asia. Raivoitku ei ollut kaukana minultakaan. Saimme sentään yösijan, vaikka sänkyratkaisu olikin vähemmän ideaali - kaksi yhden hengen petiä kolmelle, lakanalla yhteensidottuna. Jotenkuten siinä nukkui. Nyt olemme jo palanneet anopille "turvaan". Tappelen yhä sakkomaksun palautuksesta hotellin kanssa sähköpostitse, peruutuksesta kun ei ollut kyse. No, loppu hyvin sentään.

Yllä odotukset Mont Blancin seudulta - täyttyivätkin, eli oli kaunista ja kuvauksellista. Alla todellisuus automatkan ajalta. Kuvat netistä.


29.11.2019

Vauvaperheen irtiotto - mitä mukaan reissuun?

Joskus luin, että tällaiset listicle- listausartikkelit ovat "laiskan bloggaajan" perustuote eli "vähemmän arvokkaita" kuin kolumnimaisemmat postaukset. No, näkökulmansa kullakin. Itse tykkään laatia listoja tehtävälistoista vertailuihin, ja kuvittelisin, että paloitellusta infosta on hyötyä muillekin. Siksipä tällä kertaa listikkelinä, mitä otimme mukaan ja mitä oikeasti tarvitsemme reissussa. Tähän samaan teemaan palaan, kun matkaa on takana enemmän ja tietoa tarvitusta tavarasta karttuu.

OTIMME MUKAAN

Vaatteet, tietenkin. Yhdeksän kuukauden matkaamme varten E:llä on iso, 150-litrainen matkalaukku ja minulla keskikokoinen, ehkäpä 80-litrainen. Mitään rinkkoja emme edes harkinneet, sillä kannettavana on käsimatkatavarareppujen lisäksi vauva rintarepussa siirtymien aikaan. Kumpikin kuljetamme omat vaatteemme, ja jaoimme vauvan tarvikkeet kummankin laukkuun. Minäkin olisin voinut hankkia isomman laukun, koska lentolippumme sallivat 23kg jokaiselle matkustajalle, mukaanlukien vauva. Käytännön syistä pitäydyin luottolaukussani, joka on jo nähnyt monet reissut milloin minnekin. Kriteerini oli, että jaksan itse nostaa ja kantaa sen, enkä aina joudu turvautumaan E:n tai jonkun ohikulkijan apuun esimerkiksi portaissa. 

Meillä kummallakin on suunnilleen samanlainen setti vaatetusta: Goretex-säänkestävä takki ja housut, kevyttoppatakki, kevyt kangastakki, sekä muutama pari housuja ja paitoja. Alusvaatteet ja sukat, tietenkin. Minulla on pari mekkoa ja hametta. Jalkinepuolelta otin mukaan kevyet kangastossut, sandaalit, lenkkarit ja siistimmät "kaupunkikorkkarit". E:llä on lenkkarit, vaellussandaalit ja maiharit. Suomessa minua odottavat talvisaappaat ja paksu toppatakki. E:kin lainaa Suomessa talvivaatetta tarpeen mukaan. 

Jo nyt huomaan, että vaatevalinnat menivät sikäli pieleen, että Australian helteissä pakatessani keskityin kesäkamaan. Talveen sopivaa lämmintä vaatetta on mukana niukalti. Esimerkiksi kaikki housuni ovat capri-mallia (naamapalmu) eli niitä ei voi pitää vain nilkkasukkien kanssa nollakelissä, tarvitaan sukkahousut alle. Vaatetta pakkasimme mukaan melko niukasti, koska voimme pestä niitä majoituksissa, ja ostaa tarpeen mukaan lisää. Suomessa joudun ja aion täydentää talveen sopivaa garderobiani. 

Vauvalle otimme vaatteet, korvikejauhetta, vaipat, vaipanvaihtoalusta, harso (pimentämään/suojaamaan vaunuja tai lentokoneen bassinet-nukkumakaukaloa), viltti, kaksi tuttipulloa, kaksi tuttia, pieni pussi leluja sekä peruslääkkeet - lääkkeistä pian enemmän. Ulkovaatteina on kevyttoppapuku, toppapuku ja kenkiä (joita N ei vielä käytä). Sisävaatetta on puolen tusinaa potkupukua, sekä viisi pitkähihaista paitaa ja viidet housut. Lisäksi pari pipoa, uimavaippa ja liuta sukkia. Vaatemäärä ei riittäisi alkuunkaan, jos emme pystyisi pesemään pyykkiä muutaman päivän välein. Vauva sotkee sellaiseen tahtiin, että päivää-paria pidempään en halua samoja vaatteita laittaa. Heti alkumatkasta Pariisissa saimme ystäväperheeltä pieneksi jääneitä talvisia vauvanvaatteita: neulepaidan, paksut college-housut ja ihanan lämpimän fleece-potkupuvun. Nämä tulivatkin tarpeeseen. 

Korvikejauheen kanssa päädyimme melkein heti pulmiin, sillä N:lle sopivaa korviketta, vuohenmaitopohjaista, ei myydä näköjään missään tällä seudulla Ranskaa. Yksi korvikejauhepurkki riittää noin 10 päivää, joten mukanamme tuomat kolme purkkia uhkasivat loppua jo ennen Suomeen siirtymistämme. Päädyimme tilamaan lisää netistä, hollantilaista Kabrita-jauhetta Aussilassa ostamamme Oli6-jauheen sijaan. Paketti tuli onneksi alle viikossa, eli löytyi luotettava toimittaja. 

En ikinä matkusta tai edes poistu kotoa ilman pientä lääkepussukkaa. Tämä on jäänne yliopisto-opiskelulajoilta, jolloin tarvitsin migreenilääkettä viikoittain. Migreeni on vuosien mittaan vähentynyt ja lähes kadonnut raskauden ja äitiyden myötä (mystisesti ja paradoksaalisesti, ottaen huomioon niiden tuottaman univajeen!), mutta lääkepussi kulkee yhä mukana. Nykyään siinä on migreenilääkkeen lisäksi särkylääkettä, laastareita, närästyslääkettä, matkapahoinvointilääkettä sekä pari kapselia ripulilääkettä turistivatsakramppeihin. Vauvalle mukana on myös pikkulasten panadolia sekä annosteluun tarvittava lääkeruisku ja varalla muovipipetti. Trooppisempiin kohteisiin tulemme hankkimaan lisälääkettä ohjeistuksen mukaan, eli esimerkiksi vauvan tarpeisiin nesteytys- ja ripulilääkettä pahan päivän varalle. 

TARVITAAN

Mitä on erityisesti tarvittu tähän mennessä:

Villasukat. En alkuun muistanut, että pakkasin villasukatkin, ja kärvistelin kylmissäni kivilattioilla. Lattialämmitys on Pohjolan luksusta, ja täällä etelämmässä vedetään kylmillä laatoilla tai vuotavasti lämmitetyissä taloissa varpaat sinisinä, jos ei satu omistamaan tohveleita. Viimein kuitenkin muisti pelasi ja löysin erittäin tarpeelliset villasukkani matkalaukun mutkista. 

Sisätossut. Kangas-ballerinani ovat ajaneet tämän asian, vaikka muuten moisia kesähömpötyksiä ei marraskuun kurakeleissä voi edes vilkaista nauramatta. En ole koskaan oppinut varvastossujen tai tohveleiden käyttäjäksi, mutta jotkut tossut on hyvä olla erilaisia majoituksia varten, oli kyseessä hostelli tropiikissa tai vetoinen satavuotias talo Keski-Euroopassa. Anopilla ollaan sukkasillaan sisällä, monissa muissa vierailemissani ranskalaiskodeissa marssitaan ulkokengät tai sisätossut jalassa. 

Yskänlääke. Jätimme ison pullon vauvan yskänlääkettä kotiin, ajatellen, että se vie laukusta tilaa ja emme me kuitenkaan heti tule kipeäksi. Just niin. Lennolta tarttui mukaan sitkeä yskä meihin kaikkiin, ja apteekkivierailuhan siitä seurasi, jotta olemme saaneet nukuttua.

Kuumemittari. Tämänkin jätimme kotiin sillä asenteella, että onhan kaikilla sukulaisilla kuitenkin kuumemittari - ensimmäiset kuukaudet kun majoitumme suvun huomissa. No, on tai ei. N:lle tuli korkea kuume vauvarokon myötä ja jälleen saimme rynnistää apteekkiin mittaria tiiraamaan. Anopin kuumemittarista oli patteri loppu, ja on muutenkin huikeasti kätevämpää mitata vauvalta lämpö sekunnissa otsalta kuin millään muulla metodilla. 

Kumisaappaat. Näitä ei olisi ollut kovin järkevää lähteä Australiasta raijaamaan, mutta onneksi Ranskan-mummolasta on löytynyt jotenkuten sopivat parit käyttöömme. N ei vielä kävele, joten hän ei kenkiä tarvitse. Täällä kaikki pihatyöt on tehtävä kumppareissa, lenkkarit imahtavat mutaan kiinni ensi askeleella. Myös viime viikonlopun vierailumme ystävien luona vuohifarmilla oli järkevä/mahdollinen pelkästään kumppareissa.

Vaunut. Toimme mukana omat yhdistelmärattaat Australiasta - merkkiä Baby Jogger City Mini GT - ja niitä on kyllä tarvittu jatkuvasti. N nukkuu kaikki päiväunet vaunuissa, ja viihtyy niissä muutenkin maisemia katsellen, kun olemme liikkeellä. Ostimme kyseisen merkin, koska ne olivat kaupassa testatessa helppo taittaa kasaan ja liikkuivat isoine pyörineen vilhakasti. Jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut heti kättelyssä ostaa matkarattaat, tai pienemmät yhdistelmärattaat erillisellä koppaosalla. Vauva voisi nukkua kopassa myös sellaisissa majoituksissa, joissa ei ole lastensänkyä, eli jotakuinkin kaikkialla. 

Vaikka rattaamme ovat Perthin elämässä kätevät, ne eivät ole lainkaan näppärät portaikkoisilla, kapeilla kaupunkikujilla Ranskassa. Ne eivät mahdu täkäläisten junien käytäville eivätkä edes taitettuna junien matkatavarahyllyihin. Niissä ei ole juuri säilytys/kuljetustilaa tavaroille, koska ne on tarkoitettu hölkkäykseen ja harrastamiseen. Ne eivät istuimineen myöskään ole erityisen kätevät näin nuorelle vauvalle, vaan olisivat parhaimmillaan varmaan 1-2-vuotiaille. Jos olet vaunuja hankkimassa Aussilassa, missä tämä on tosi suosittu malli, mieti vielä, mitkä sopivat parhaiten tarpeisiinne!

Yövalo. Minkä tahansa pöytälampun voi mallata yövaloksi, jos pakko on, mutta himmeä pieni valaisin on vauvan yöheräilyjen takia tarpeen. Useammassakin majapaikassa ongelma on ollut, että yöpöydän lamppu on liian kirkas koko yöksi päälle jätettäväksi (tai yöllä päälle napsautettavaksi). Milloin olemme jättäneet vessaan valon ja oven raolleen, milloin piilottaneet pöytälamppua yöpöydän alle ja manailleet silti sen kirkkautta. Täysin sattumalta N sai täällä lahjaksi pienen, kevyen yölampun ja se tullee jatkoreissussa tarpeeseen. 

EI TARVITA

Tähän mennessä emme ole tarvinneet ollenkaan kesähepeniä ja se oli kyllä tiedossakin, Euroopan syksyyn ja talveen kun saavuimme. Pakkasimme koko reissua ja maakirjoa varten, joten kesävermeet varmaan pääsevät oikeuksiinsa, kun lämpimämpi aika ja paikka koittaa. Tällä hetkellä kesävaatteiden kasa matkalaukussa lähinnä ärsyttää, kun olisi senkin tilan voinut käyttää villapaidoille ja välihousuille.

Liian pieni unipussi vauvalle - meillä on mukana kaksi kokoa, 6-12kk ja 12-18kk. Ranskan-mummo oli myös ostanut uuden unipussin koossa 12-18kk, joten tuota pienintä emme enää tarvitse, koska siihen ei 8kk ikäinen kovasti potkiskeleva epeli meinaa mahtuakaan. En tiedä, onko unipussi Suomessa tunnettu asia, mutta näissä talvisin sisälämpötiloiltaan arveluttavissa maissa Australiassa ja Ranskassa on kätevää, että vauva nukkuu petivaatteidensa sisällä makuupussissa.

Liian pienet vauvanvaatteet yleisesti. Kun lähdimme, N oli juuri kasvamassa ulos edellisen koon vaatteista, mutta pakkasin ne mukaan silti, jotta käytetään "loppuun asti". Nyt meillä on pieni pino vaatetta, joka ei enää mahdu, mutta emme siitä pääse eroonkaan, koska täällä maaseudulla ei ole kierrätyspisteitä tai kirppareita. Täytynee kuljettaa sumppu Suomeen ja siellä lykätä kierrätyslaatikkoon. Roskiin en halua laittaa ehjää ja käyttökelpoista. Jälkiviisaana olisi ehkä kannattanut ottaa pelkästään suurta ja liian suurta mukaan, mutta joudumme joka tapauksessa uusimaan vaatekertoja reissun aikana, joten turha harmitella tätä sen suuremmin. 

Siis näitähän ei kannata pakata Ranskan marraskuuhun tai Suomen jouluun, silti matkalaukkuni sisältö näyttää enemmän tältä kuin miltään hyödylliseltä.

23.11.2019

Oravanpyörästä ulos ulkomaille muuttamalla?

Onko ulkomaille muutto hyvä väylä ulos oravanpyörästä, tai onko se siihen väylä ollenkaan? Aiheesta tuli keskustelua Ulkosuomalaisten Blogit-sivustolla, ja aloin itsekin asiaa pohtia. Eräs kommentoija oli peräti sitä mieltä, että irtiotoista on tullut uusi normaali: nykyään ”kuuluu” ensin hankkia ”kaikki” - koulutus, vakityö, perhe, omakotitalo, auto ja koira - jonka jälkeen tehdään irtiotto sopivana tai sosiaalisesti hyväksyttynä pisteenä iin päälle. Tämä oli mielestäni mielenkiintoinen väite ja pureudun siihen lopuksi.

Lähtökohtainen ongelma aiheesta keskustellessa on oravanpyörän määrittelemättömyys. Onko perusarki oravanpyörä? Onko arki loppujen lopuksi kaikkialla samanlaista, eli onko oravanpyörää mahdotonta paeta? Voiko ulkomaille muuttamalla päästä oikeastaan mistään hamsterinhäkistä ulos, jos se oravanpyörä, juoksumatto tai myllynkivi lymyää kuitenkin uuden maan uusissa ympyröissä? Wikipedian mukaan oravanpyörä kuvaa turhauttavaa ja tehotonta toimintaa, tai kilpailu- ja kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa mukana pysymisen yrittämistä. Keeping up with the Joneses, pidetään kulisseja yllä, tavoitellaan aina jotain parempaa ja hienompaa oman jaksamisen ja terveyden kustannuksella, koska naapurillakin on.

Itselleni oravanpyörä on paikallaan juoksua eli samojen asioiden turhauttavaa, väsyttävää tai puuduttavaa toistamista päivästä, kuukaudesta, ehkä vuodesta toiseen. Oravanpyörä saa tuntemaan, että elämä valuu hukkaan, ja jokin toisenlainen tapa elää olisi täyttymyksellisempi. Mutta onko arki aina ikävää tai täyttymyksetöntä? Mielestäni ei, ja tässä piilee jutun juju. Arki eri maissa, kaupungeissa ja paikoissa voi olla hyvinkin erilaista eri painopisteineen ja juurikin tämä on syy, miksi sitä uutta parempaa arkea lähdetään haikailemaan kaukomailta.

Ulkomaille muuttajan tai irtiottajan perusmannekiini on digityöläinen, joka näpyttelee puolta työviikkoa palmun alla uima-altaalla, viettääkseen toisen puolen aurinkomaansa ravintoloissa, nähtävyyksissä, seikkailuissa, halvoista hinnoista nauttien. Tämä iltapäivälehtien myymä illuusio ei tietenkään läheskään kaikille (ei ehkä edes noille perusmannekiineille) ole ulkomaille muuton todellisuutta. Luonnollisestikin useat (useimmat?) muuttajat päätyvät ennemmin tai myöhemmin elämään perusarkea myös uudessa maassa, jos perusarki sisältää töitä, asioiden hoitoa, kauppareissuja, lääkärikäyntejä, harrastuksia, opiskelua, lasten kuskausta jne. Mutta palataan jälleen siihen, onko perusarki oravanpyörän synonyymi? Se voi olla, tai voi olla olematta.

Millaiseksi oman arkensa muodostaa, riippuu tietenkin eniten henkilöstä itsestään. Mutta ympäristö voi joko tukea tai vaikeuttaa ”omannäköisen” tai haaveillun arjen järjestämistä. Pienimuotoisena pikaesimerkkinä: itse harrastan kahvilalounaita aina voidessani, koska siitä tulee minulle hyvä mieli ja tunnen eläväni täyteläisempää elämää. Suomessa minulla ei ollut tähän harrastukseen varaa, Australiassa on. Lisäksi Aussilassa on paljon enemmän uusia kokeiltavia kahviloita sekä sosiaalinen hyväksyntä asialle, jos sitä kaipaa. Kellekään ei tarvitse perustella, miksi kuluttaa rahaa fiiniin cappuccinoon kahvilan terassilla, kun kotona voisi tyrkätä porot pannuun parilla pennillä. Jos jostain tykkää, siitä tykkää, good on you!

Oravanpyörästä hyppääjät ja irtiottajat usein perustelevat muutoshalujaan ilmasto- ja sääasioilla. Suomessa nyt vaan on aika pee ilmasto, jos sattuu tykkäämään lämpimästä, kuivasta ja aurinkoisesta säästä. Aamuruuhkat, laskujenmaksut ja kaupankassalla jonotukset ovat samaa joka maassa, mutta mitä näiden rutiinien ulkopuolella tekee tai pystyy tekemään, vaihtelee rajusti. Aurinko ei ole ainoa houkutin, eivätkä suomalaiset ainoita muuttajia – ulkomaille muutetaan jatkuvasti kaikkialla. Esimerkiksi aussinuoret usein haikailevat Kanadaan, kokemaan lumisen talven laskettelun ja lautailun parissa vuoristossa. 

Tosin irtiotto ei aina tähtää jonkin tarkastirajatun unelman toteutukseen, vaan yleisemmin muutokseen, jonkin erilaisen kokemiseen. Esimerkiksi me asumme jo ulkomailla, halusimme silti irtioton - Australian auringosta Ranskan marraskuun mutaan ja tihkuun. Ylipäätään ajatus, että ulkomaille muutto ja/tai irtiotto kerran elämässä ovat jokin onnen tae tai ratkaisu kaikkeen, on tietenkin naiivi, koska elämä on jatkuvaa muutosten tilaa ja mitä halusi eilen, ei välttämättä ole, mitä haluaa ylihuomenna tai ensi vuonna. Omassa tapauksessamme matkustelu, uuden kokeminen ja uudet alut ovat elämäntapamme sinällään, eli irtiotot irtiotosta ovat itse asiassa meille normaalia elämää. 

Ulkosuomalaisten keskustelussa tuli esille sekin puoli, että uutta auvoisaa elämää etsivät saattavat pettyä rankasti tajutessaan, että arki lyö kasvoille myös myyttisessä unelmamaassa. Aivan varmasti näin. Mutta elämä nyt on sellaista, että läheskään jokainen unelma ei olekaan toteutuessaan niin mahtava, kuin kuvitelmissa toivoi. Tuskinpa maailman jokaiset häät tai jokainen ostettu uusi koti on täysin vastannut mielikuvia, päinvastoin. Miksi ulkomaille muutto olisi asiassa poikkeus? Silloin on vaan paikan päällä pohdittava, miksi siihen oravanpyörään päätyy aina uudestaan, eli onko omissa valintamekanismeissa jotain ”vinksallaan”: suostuuko vaikka liian helposti ylitöihin, jos kuitenkin inhoaa sitä, että omaa aikaa ei ole?

Oravanpyörän vastakohta ei mielestäni ole jokin leppoisa paratiisi, jossa arkea ja arjen rutiineja ei ole olemassakaan. Pikemminkin vastakohta on hyvä arki, enimmäkseen mieluisa, mielekäs tapa olla ja elää. Itselleni mielekkyyteen ja mieluisuuteen kuuluu vahvasti omaehtoisuus, eli mahdollisuus itse valita, mitä tekee, miten ja milloin. Kun päätimme lähteä kiertämään maailman ympäri äitiys- ja muiden vapaideni aikana, emme missään vaiheessa kuvitelleet, että arjen rutiinit eivät tule koskettamaan meitä irtiottoajan mittaan. Päinvastoin. Suunnittelimme tarkoituksella niin, että voimme välillä elää mahdollisimman tasapaksua arkea, jotta muutokset, matkustus ja uutuudet eivät vie kaikilta voimia ja hermoja. Sitäpaitsi niistä uutuuksistakin tulee oravanpyörä, jos ne kokee pakkosyötöllä, suorittaen, enemmän on enemmän-mentaliteetilla. 

Onko irtiotto nykyään yksi ”must” muiden joukossa, sellaisten ihmisten ämpärilistan yksi jatke, jotka ovat jo saavuttaneet ”kaiken”, ks postauksen ensimmäinen kappale? Mahdollisesti. Välivuosien pito kaikenkaikkiaan vaikuttaa yleistyneen, tosin minulla ei ole asiasta tilastotietoa. Omasta mielestäni irtiottojen normalisoituminen on pelkästään hyvä juttu. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi putkielämä olisi kaikista arvokkainta: peruskoulusta opiskelemaan, sieltä töihin, naimisiin, vanhemmaksi, omakotitalon omistajaksi, eläkkeelle, hautaan. Etenkin kun kenenkään elämä ei todellisuudessa ole putki, vaan kaikilla on omat polkumme, mutkamme, umpikujamme ja irtipyristelymme. 

Jos siitä omasta arjestaan ja omasta normaalistaan haluaa poikkeuksen – oli se sitten Suomen Prisman jonoista Ranskan Carrefourin jonoihin – on vain mahtavaa, jos asian uskaltaa toteuttaa. Jos taas ei moista poikkeamaa kaipaa, mahtavaa sekin. Toinen ei ole toista parempi, vaan jokainen elämäntapa on kokijalleen yhtä arvokas.

Hyvää joulunodotusta keskiaikaisilta kujilta.


Anoppilan kauniita yksityiskohtia.



18.11.2019

Vauvaperheen irtiotto - vauvan ensitunnelmat reissussa

Lähdimme Perthistä tien päälle vajaat pari viikkoa sitten ja päätös tuntuu päivä päivältä oikeammalta. Huomaan nyt kärsineeni työuupumuksesta, mikä ei varsinaisesti helpottanut äitiysajan mukanaan tuoman toisenlaisen uupumuksen – unenpuutteen ja puuduttavan rutiininomaisuuden - vuoksi. Asumme tällä hetkellä Ranskan-mummolassa ja vaikutus on kuin viiden tähden lepolomalla.

Madame E asuu historiallisessa pikkukylässä Ranskan tunnetuimmalla aatelislinna-alueella Loiren laaksossa. Talo on kolmikerroksinen, valkoiseksi rapattu romanttinen huvila, jonka keskikerroksessa Mme E asuu itse, ylä- ja alakertaa hän vuokraa AirBnB-asuntoina. Keraamikko-käsityöläisen koti on kauniisti sisustettu vanhan roosan ja tumman puun sävyillä, kaikkialla on viehättäviä yksityiskohtia, osa matkoilta tuotuja, osa itse tehtyjä. Marokkolaiset messinkilyhdyt katossa, keraaminen minilinna-pöytälamppu senkin päällä, perhevalokuvia seinillä, valtava itämainen matto jyhkeän ruokapöydän alla, iloinen tuli Deville 1846-takassa. Taloa ympäröi laaja tontti, etupihalla syksylläkin kauniita hortensiaistutuksia, takapihalla jyrkkä ylämäki, suuria lehtipuita, mäen päällä uima-allas AirBnb-vieraiden käyttöön – tosin talviteloilla näin marraskuussa.

Teemme täällä perheenä yhdessä töitä sekä bisnekseen että yleisesti talonpitoon liittyen: puutarhanhoitoa, pikkuremonttia, paperitöitä, yleistä huushollausta, lapsenvahdintaa jaetusti. Löydän itseni, tajuan olevani luonteeltani perheyrittäjä: on valtavan motivoivaa työskennellä jonkin konkreettisen eteen yhteen hiileen puhaltavien läheisten kanssa. Mutta miten vauva-N suhtautuu ihanaan Ranskan-mummolaansa? No ei läheskään yhtä auvoisasti kuin äitinsä.

Meillä on ollut matkassa huonoa tuuria, sillä ensin E ja minä nappasimme sitkeän nuhan ja yskän lennolta, sitten N kärsi vauvarokon korkean kuumeen ja ihottuman kera. Nyt N vaikuttaa myös saaneen tämän nuhakröhän, juuri kun parani rokosta. Sairastelu, rutiinien muuttuminen ja tutun ympäristön katoaminen ovat vaikuttaneet N:ään niin, että ressukka ilmeisesti pelkää äidinkin katoavan, jos ei tässä roiku kirjaimellisesti kiinni 24/7. Hän haluaa olla sylissäni jatkuvasti, pikku kourat puristavat päättäväisesti paidankauluksesta tai niskahiuksistani. Tästä en lähde minnekään eikä kukaan muu saa pidellä minua tai aloitan palosireeniulvonnan, terveisin N.

Onneksi pari viime päivää on ilmassa ollut merkkejä, että N alkaa tottua ympäristöönsä, sillä hän on suostunut jopa leikkimään lattialla hetken, jos olen näköpiirissä. Isinkin syli on alkanut taas kelvata hetkittäin, mutta mummon ei, liian vieras vielä. Viime reissuun verrattuna matkustaminen N:n kanssa on toisaalta vaikeampaa, toisaalta helpompaa. Viisi-kuusikuukautisena hän oli paljon kiinnostuneempi ja innostuneempi vieraista ihmisistä, sekä asioiden katselemisesta. Hän viihtyi esimerkiksi lentokoneen penkissä tai vaunuissa hyvin, kun sai katsella uusia ihmisiä. 

Nyt N:ää kiinnostaa paljon enemmän asioiden tutkiminen omasta kädestä tai suuhun pistäen, mikään maisemien tuijottelu ei häntä viihdytä. Vieraat ihmiset ennemminkin pelottavat tai ujostuttavat nyt kahdeksan kuukauden kypsässä iässä, eikä hän samalla innolla ota kontaktia vieraisiin tai suostu syliin. Toisaalta, edelliseen matkaan verrattuna N osaa enemmän, eli hän voi istua syöttötuolissa tai lattiallakin hetken, etenkin tuettuna. Hän syö itse (pieniä määriä) sormiruokaa, joten ruokailu voi tapahtua yhtä aikaa muiden kanssa. Hän viihtyy yllättävän hyvin ravintoloissa, koska niissä saa maistella uusia (vauvaystävällisiä, tietenkin) makuja. Ja unohtaessaan pelkonsa, että äiti häviää, hän leikkii lattialla syvästi keskittyneenä eritoten nenäliinaboksiin – mikään ei ole hauskempaa kuin vetää paperia ulos luukusta ja repiä silpuksi!

Nukkuminen ei ole koskaan ollut N:n lempipuuhaa. Täällä yöt ovat vaikeutuneet entisestään. Toisaalta sairastelun vuoksi, toisaalta uutuuksien vyöryn takia, rauhoittuminen tuntuu hänelle hankalalta. N heräilee itkien pitkin yötä, suostuu nukkumaan vain minun vieressäni tai nukuttamanani, joten yön pätkittyminen vaikuttaa minunkin jaksamiseeni. Toisaalta päiväunet vaunuissa ulkona onnistuvat yhä hyvin, joten onneksi sentään päivällä saan taukoja ja tuokioita itselleni. E ja Mme E hoitaisivat vauvaa mielellään, mutta täytyy nyt odotella, että N pääsee sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja uskaltautuu olemaan ”normaalisti”. Vauvan kanssa on usein mahdotonta tietää, mikä johtuu mistäkin, eli nukkuminen olisi saattanut notkahtaa ihan kotonakin. En halua syyllistyä liikaa siitä, että olemme mullistaneet pikkuisemme maailman toistaiseksi, onhan hänellä yhä lähellään tärkeimmät ihmiset ja enemmän huomiota ja leikittäjiä kuin kotona. 

Tätä kirjoittaessani muu sakki on ulkona hoitamassa asioita, N mukanaan, joten jonkinlainen normaaliin paluu orastaa.  Sopeutumisajan antaminen vauvalle tulee vaikuttamaan matkustustyyliimme, eli jatkossa tarvitaan hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, aloilleenasettumista, rutiineja, tuttuutta.

100% totuus
Reilu vuosi sitten, kaikki aluillaan, irtiotosta ei tietoakaan.

Joulu 2018 joulutillin katveessa, jouluna 2019 saamme oikean joulukuusen Suomessa!

Tällaiset treenit alkoivat jo Perthin-kodisssa, jatkuvat täällä Ranskan-mummolassa.

13.11.2019

Irtiottajat Ranskanmaalla osa 1


Uunituoretta irtiottoelämäämme on nyt takana viikko Ranskanmaalla. Olemme ehtineet jo käydä kolmessa paikassa, sillä parin Pariisin-päivän jälkeen jatkoimme junalla Atlantin rannikolle Nantesiin ja sieltä takaisin sisämaahan Toursiin. Näistä Nantes ja Tours ovat E:n opiskelukaupunkeja ja pyrähdystemme syy opiskeluaikaisten kavereiden tapaaminen. Tulemme olemaan maassa kuukauden eli voin melkein ajatella ”muuttaneeni Ranskaan”.

Kuten kaikkialla, täällä on runsaasti sekä positiivisia että negatiivisia – tai siis sellaisina kokemiani – asioita. Positiiviset-listasta on helppo aloittaa. Tuoksuvat, rapeat, joka-aamuiset croissantit kulmaleipomosta. Vuohenjuusto, saucisson-makkara, vuosikertapunaviini, suklaiset eclaire-leivokset. Kullankeltaista ruskaa hehkuvat ginko-puut ja hevoskastanjat. Vuosisatoja kattava arkkitehtuuri, Napoleonin ajan patsaat ja suihkulähteet. Soljuva, sointuva ranskankieli. Viiniköynnökset liikenneympyröissä, muratit kivitalojen seinillä. Ruuhkaisilla kävelykaduilla paikalliset huikkaamassa iloisesti vauvallemme coucou (kukkuu, hei). Kuitenkin, mistä lie syystä, vahvemmin mielen päällä ovat ne `negatiiviset` tai ainakin kummalliset piirteet.

Ranskalaiset ovat tunnettua kulinaristikansaa, niin myös omienkin kokemusteni perusteella. Vieraita kestitään ja ravintoloissa syödään pitkän kaavan mukaan; aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, juustot, jälkiruoka, ehkäpä vielä digestiivi eli jälkiryyppy. En ole itse ollut aiemmin mikään foodie, mutta vuodet toisaalta Australiassa, toisaalta ranskalaisen puolisona ovat opettaneet arvostamaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja viinistä. Kulinarismissa sinänsä ei ole vikaa, ainoastaan suomalaisen ja ranskalaisen ruokakellon yhteensovittamisessa. Ensimmäinen majapaikkamme, ystäväperheen koti Pariisissa, demonstroi.

Koska E:lle normaali illallisaika on klo 19-20 (nyt vauvan myötä klo 18-19), oletin tämän olevan ruoka-aika isäntäväellemmekin. Ehei. Odottelin, odottelin, nälkä suolissa naukuen, kun viimein klo 21.30 otettiin tarjolle aperitiivit eli ruuanalusryypyt ja pikkusuolaiset. Tässä vaiheessa vauva oli ollut nukkumassa tuntikaupalla (onneksi). Suomalaiselle ajatus alkoholista tyhjään vatsaan on jo sinällään epäterveellinen, mutta olen tapaan nykyään tottunut. Aperitiivista voi yleensä laskea, että ruokailun aloitukseen on vielä puolesta tunnista tuntiin, riippuen, miten kiihkeään keskusteluun seurue heittäytyy eli miten nopeasti ruoka muistetaan tuoda pöytään. Apero-mojito kädessä, hiki otsalla, tiesin ettei petiin pääse ennen puoltayötä. Vaikka vierailu oli tosi mukava ja ruoka maittavaa kuten aina, väkisinkin tuskastuttaa joka kerta, kun kello tikittää hukkaan priimaa nukkuma-aikaa, kohti vauvan vääjäämätöntä aamuviiden heräämistä.

Olen aiemmillakin käynneilläni havainnoinut, eritoten Pariisissa, että ranskalaiset heittävät piutpaut esteettömyydelle. Rampit, rullaportaat ja hissit ovat poikkeus, eivät sääntö. Esimerkiksi tätä kirjoitan nelikerroksisen UUDEN kerrostalon ylimmän kerroksen asunnosta – talossa ei ole hissiä. Juna- ja metroasemilla hissit ovat aivan yleisesti joko rikki, loistavat poissaolollaan tai niihin mahtuu yksi matkustaja matkalaukkuineen kerrallaan. Kaksi aikuista, kaksi jättimatkalaukkua, kolme reppua, yksi vauva ja Hilux-luokan vaunut* eivät mahdu samaan hissiin edes kenkälusikalla vänkäämällä.

Hissittömyyteen liittyy toinen suosikki-inhokkini, opastuksen puute. Ranskalainen logiikka on aivan omanlaistaan säätämistä. Esimerkki 1: Pariisin Charles de Gaulle-kentällä on kahvila- ja ruokala-alue pohjakerroksessa. Sinne ei mene yksikään hissi ylemmistä kerroksista suoraan. Pitää ensin mennä kerrokseen kaksi, kävellä sen puoliväliin, ja löytää tietty minihissi, jolla kahviloihin pääsee. Missään ei tietenkään ole mitään kyltitystä oikeaa hissiä kohti. 

Esimerkki 2: taas, Charles de Gaulle-kentältä. Kentällä on pikaparkkipaikka matkustajien jättöä ja noutoa varten. Tätä ei kuitenkaan missään kerrota, ei edes kyseisen parkkipaikan kohdalla. Se pitää vaan tietää, tai kysyä englantia osaamattomalta kenttähenkilökunnalta. Tämä salainen drop off-piste on kerroksen kaksi 10D-ovella ja tietoa pitää ilmeisesti varjella verivalan lailla.

Esimerkki 3: juna-asemilla lähtölaiturit kerrotaan vasta varttia ennen junan lähtöä, ei niin, että junilla olisi ennaltamäärätty, helposti löytyvä raide. Tämä tarkoittaa, että kahdellekymmenelle raiteelle pysähtyven junien kaikki matkustajat parveilevat odotushallissa sen sijaan, että voisivat järkevästi jalkautua oikeille laitureille ajoissa. Viime minuuteilla tout le monde rynnistää oikeaa junaa kohti tukkien totaalisesti edellämainitut minihissit, aiheuttaen verisuonenpullistuman edellämainituille matkaajille matkalaukkuineen ja vauvoineen.

Tämä on neljäs matkani Ranskaan ja ja olen tähän saakka ihmeelllisesti välttänyt ranskalaisten, etenkin pariisilaisten, kuuluisan tylyyden. On Ranskan-matkaajien yleinen valituksen aihe, että heitä on kohdeltu töykeästi etenkin tilanteissa, joissa matkailija puhuu englantia, mutta vastapuoli ei sitä halua käyttää. Oman kokemukseni perusteella ranskikset ovat ujoja englanninpuhujia ja mieluiten vastaavat ranskaksi takaisin, eivät ylpeyttään tai tylyyttään, vaan koska eivät oikeasti osaa englantia kauhean hyvin. Itselleni tämä ei ole suuri ongelma eikä edes tylyyttä. Ymmärrän sen verran (hitaasti puhuttua) perusranskaa, että olen tähän saakka pärjännyt. Muttamutta, sitä ihan oikeaakin tylytystä on.

Esimerkki 1: jos ranskalaisen mielestä puhuttelet häntä epäkohteliaasti, hän saattaa vastata korostetun kohteliaasti, kuin opettaja typerää oppilasta läksyttäen. Itse en tätä osaa suoraan erottaa, mutta E manailee asiaa jatkuvasti, koska on Aussilassa unohtanut ”riittävät” käytöstavat ranskalaisella mittapuulla. 

Esimerkki 2: kävimme Pariisin keskustassa kaveriperheen kanssa autolla, parkkeerasimme ja maksoimme asianmukaisesti. Palatessamme autolle se oli ympäröity torikojun rangoilla – katu olikin suljettu iltamarkkinoita varten. Autoa ei saanut ajettua ulos purkamatta metallitankoja. Sen sijaan, että markkinoita pystyttävät työntekijät olisivat pahoitelleet saati auttaneet, he syytivät meille täyslaidallisen kirouksia, kun purimme kojun, peruutimme auton pois ja pystytimme kojun takaisin. Missään ei ollut minkään valtakunnan merkkiä, ettei tielle saa tänään pysäköidä. Emmekä olleet ainoat samassa jamassa: palttiarallaa joka kymmenes koju oli rakennettu parkkeeratun auton ympärille. 

Kummastelun aiheita tulee varmasti vielä liuta eteen, etenkin, kun meillä on tilaisuus asua ranskalaisissa perheissä ja siten nähdä aitoa arkea AirBnb-siloittelun sijasta. Loppukaneettina eli loppumotkotuksena vielä ranskalaiskotien vessat. Niissä ei ole juuri koskaan käsienpesupaikkaa, vaan kädet pitää mennä pesemään keittiöön tai suihkuhuoneeseen. Tämä ei tosin ole aivan uutta minulle, sillä aussitalotkin usein suunnitellaan samalla logiikalla. Australiassa vessa on yleensä kodinhoitohuoneen yhteydessä, ja kodinhoitohuoneessa on lavuaari, toisin kuin Ranskassa, jossa kodinhoitohuone on tilaavievää luksusta. Julkisista vessoista löytyy sen verran marinan aihetta, että niissä ei ole läheskään aina vaipanvaihtopistettä tai jos sellainen sattuu olemaan, se on vain naisten puolella. Äidin hommia moinen rättisirkus, ilmeisesti, kiitti vaan. N joutuukin kokemaan vaipanvaihtoja lattialla alustan päällä.

*Hilux-vaunut: meidän Aussilassa näppärät yhdistelmärattaat ovat täkäläisillä keskiaikaisilla kujilla, busseissa ja junissa isot ja kankeat kuin lava-auto muotiputiikissa.

Vaunut, reput, ostoskassit, vauvat kainaloon ja menoksi.

2.11.2019

Aussilan vauvanhoito-ohjeet testissä

Joka maassa on omanlaisensa tavat, uskomukset ja opastukset vauvanhoitoon. Tässäpä suomalais-ranskalais-aussivauvan testiajo aussiohjeista, eli mitä paikallinen neuvola ja moninaiset infosivustot opastavat.

1. Laita vauva aina nukkumaan samaan paikkaan

Jotta vauva alkaisi aivan vastasyntyneestä saakka nukkua hyvin, perusohje kuuluu, että vauvan tulee tottua nukkumapaikkaansa. Paikan on oltava hiljainen ja pimeä. Aussilassa vauvalla on usein oma huone, nursery, jo vastasyntyneestä. Vauvan voi myös nukuttaa kehtoon tai pinnasänkyyn vanhempien huoneeseen ja virallinen ohje onkin, että vauva nukkuisi yöunet vanhempien huoneessa vähintään puolivuotiaaksi.

N testaa: onko pakko jos ei haluu? Ei minua huvita nukkua jossain ankealla patjalla pelottavassa pimeässä huoneessa yksin, kun voin nukkua turvallisesti äidin tai isin sylissä tai mukavasti keinahtelevissa vaunuissa. No, nykyään näin isona poikana (7kk) voin jo nukkua yksinkin makkarissa, kun siellä varjoissa pesivät möröt ja kammotukset pelkäävät minua eikä toisinpäin.

Äidin kommentti: muuten hyvä, mutta minne vanhempi pääsee kotoa koskaan ikinä, jos vauvan nukkumiset sängyssään määrittelevät päivärytmin? Etenkin vastasyntynyt nukkuu paljon ja epäsäännöllisiin aikoihin. Kyllä suomalainen malli, että päikkärit nukutaan vaunuissa, toimii paljon käyttäjäystävällisemmin sekä vanhemman että vauvan näkökulmasta. Vauvakin nukkuu pidempiä unia raikkaassa ulkoilmassa - jos siis sattuu raikas eikä tukahduttavan kuuma vuodenaika.

2. Vauvalle paras rytmi on syö-leiki-nuku, ei saa nukahtaa rinnalle

Vauvan hyvinvointia tukee, että vauva oppii tietyn selkeän päivärytmin. Paras jaksotus on, että vauva syötetään heti tämän herättyä, sitten leikitään ja puuhaillaan ikään sopivasti, jonka jälkeen vauva heijataan uneen tai mieluiten opetetaan nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Jos vauva ei millään nukahda yksin, vauvan selkää voi silitellä, tai takamusta taputtaa sydämensykkeen rytmiin. Vauva lasketaan petiin kun tämä on unelias, muttei vielä nukahtanut.

N testaa: leikkiessä tulee ärjyvä nälkä, maitoa tänne niinkuin olis jo! Ruokaa pitää saada heti herättyä SEKÄ ennen nukahtamista, tietenkin. Miten sitä muuten nukkuu, jos pian herää tyhjin vatsoin? Ai mitä tarkoittaa unelias, mutta vielä hereillä? Minä ainakin leikin aivan tappiin asti ja sitten tipahdan melkeinpä ylikierroksilta, mutta pelkästään, jos äiti tai isi avittaa uneen maidon, tuutulaulujen tai vaunujen avulla.

Äidin kommentti: "unelias mutta hereillä", buahhhahaha. N ei ole edes vastasyntyneenä ollut sellainen tuhiseva käärö, joka hiljakseen ja omin neuvoin tuudittuu uneen tultuaan riittävän väsyneeksi. Evoluution näkökulmastakin on outoa, että maitoa ei saisi käyttää vauvan "unilääkkeenä" - eivät pienokaiset sata, tuhat tai satatuhatta vuotta sitten tienneet, että eivät saisi nukkua tissille vaan tulisi uinahtaa johonkin pepuntaputteluun.

3. Vauvan tulee nukkua läpi yön viimeistään puolivuotiaana

Mikäli vauva heräilee yöllä, tällä on nukkumisongelma, johon saatetaan tarvita spesialistin eli unikonsultin apua. Erilaisia unikoulumetodeja on monia, jotka vaihtelevat heijauksesta ja pepun- tai patjantaputuksesta extinction- eli tukahdutusmetodiin, jossa vauva laitetaan omaan huoneeseensa tiettyyn kellonaikaan ja tätä EI mennä katsomaan lainkaan koko yönä, vaikka vauva itkisi miten. Näin vauva oppii, että yö on nukkumista varten, ei vanhempien kanssa sosialiseeraamista.

N testaa: ... jätetään yksin yöksi? Mutta entäs nälkä? Sylinkaipuu? ... möröt ja kammotukset?

Äidin kommentti: unikoulua saatetaan tarvita, jos heräily vie vanhempien voimat, ja varmasti helliäkin metodeja on. Virallisissa ohjeissa ei kannusteta tuohon rajuimpaan extinction-metodiin, vaan asteittaiseen yksinoloon opettamiseen: vauvan annetaan totutella nukahtamiseen hivenen pidempiä aikoja kerrallaan, kunnes tämä toivottavasti oppii vaipumaan itsekseen uneen. Meillä puolen vuoden merkkipaalu oli ja meni, N heräilee yhä kuten mielestäni normaali vauva, joten jatkamme tutilla ja maidolla nukutusta. Unikoulujen pulma mielestäni on tuo nukkumisongelman korostaminen - tavallinen vauvan käytös muutetaan/muuttuu ongelmaksi ohjeiden takia, koska vanhemmat kokevat huonommuutta siitä, ettei puolivuotias tai vuosikaskaan nuku 8-10h putkeen.

4. Kiinteät ruuat aloitetaan riisivellillä

Koska vauvat usein potevat rautavajetta puolen vuoden iän ylitettyään, paras aloitusruoka on rautarikastettu riisijauho. Myös muita rautapitoisia ruokia kannattaa antaa heti alkuun, kuten lihaa.

N testaa: (mums mums) no hyi, kautta ripulivaippani! Karmeaa vettynyttä sahanpurua.

Äidin kommentti: joo ei. Riisivelli on täysin mautonta ja koostumukseltaan ruokahaluttomuutta herättävää. Riisiä ensiruokana kritisidaan nykyään siitä, että riisi sisältää arseenia ja saattaa olla vaarallista isoina määrinä. Tämä ohje onkin mielestäni poistumassa, vaikka neuvolassa se yhä annettiin. Riisivellin toinen ongelma on, että se totuttaa mauttomaan muussiin ruokana ja tutkimusten/spekulaatioiden mukaan saattaa altistaa hiilarihimolle isompana - lapsi ei osaa syödä monipuolista, terveellistä ruokaa, vaan suosii vaikkapa ranskanleipää. Rautapitoisten ruokien ohje sen sijaan kuulostaa järkeenkäyvältä.

5. Aktiivinen kanssakäyminen vauvan kanssa on paljon tärkeämpää kuin lelut

Lelujakin tarvitaan vauvan viihdykkeeksi, mutta niitä voi tehdä itse helposti ja halvalla, uutta ja hienoa ei tarvitse olla. Vaikkapa napeilla täytetty muovipullo muuttuu helistimeksi ja tarvikkeet siihen löytyvät melkein joka talosta. Ihmisten kasvot, juttelu ja kaikenlainen yhdessäolo kiinnostavat vauvaa enemmän kuin tavara.

N testaa: Leikitään! Jee! Aamusta iltaan! Katso äiti miten sain tämän lelun käteen itse! Jee, isi hyppyyttää! Jee! Ai mennään kyläilemään tai kaupungille? Jee, uusia ihmisiä, jee!

Äidin kommentti: mitäpä tähän lisäämään, 100% samaa mieltä. Hieman paradoksaalisesti tämä leluohje taitaa olla ainut, jota perthiläiset eivät näytä ottavan kovin tosissaan, tai eivät ainakaan yhtä tosissaan kuin noita neljää aiempaa. Taatusti vanhemmat seurustelevat ja leikkivät lastensa kanssa, mutta leluvuoret ovat aivan erilaisia kuin omassa lapsuudessani. Tosin en tiedä, onko sama tavara"taivas" vyörynyt Suomeenkin.

Olen usein maininnut, että Perth on kuin Suomi 80-luvulla juppikulutuskulttuureineen, jossa monikaan ei pode huonoa omatuntoa (yli)kulutuksesta, muovikrääsästä tai kertakäyttötuotteista. Aussipiireissäni on sentään muutama äiti, joita kiinnostaa esimerkiksi toy swap eli lelujen vaihtaminen päittäin, jotta uutta ei tarvitsisi jatkuvasti ostaa. Sen sijaan esimerkiksi neuvolani mammapiirin baby halloweenin naamiaisasut olivat lähes kaikki uutena kaupasta, ja jäin yksin kirppari-inspiraatioideni kanssa. Suomalaisten vanhempien kesken sen sijaan kierrätämme innokaasti sekä vaatteita että leluja, ja niitä annetaan ja myydään eteenpäin aina tarpeen tullen.

On taas se aika vuodesta, kun Halloween- ja joulutavara täyttävät marketit. Kuva target.com

29.10.2019

Minne muutatte? Vähän kaikkialle

Perthistä lähtöön on reilu viikko, mutta olemme eläneet muuttovalmistelujen keskellä nyt lähes kuukauden. Muuttaminen on mielestäni yksi mahtavimpia asioita elämässä (nimimerkillä kummallinen), mutta tällainen muuttotilanteessa junnaaminen ei ole kauhean kivaa. Taidamme kilistellä kuohuvat lentokentällä, kun tästä vihdoin liikahdamme eteenpäin.

Aloitimme muuttovalmistelut hyvissä ajoin, jotta loppuun ei tulisi hurjaa paniikkia. Taitaa se kaikesta huolimatta tulla, muuton luonteesta johtuen. Aiemmissa muutoissa on tavarat siirretty keskitetysti vanhasta paikasta uuteen, ja tultu takaisin siivoamaan. Tällä kertaa tyhjennyksen ja siivouksen on tapahduttava yhtä aikaa, koska lähdemme tästä kodista suoraan lentokentälle ja kämpän on jäätävä muuttokuntoon vuokralaisellemme. 

Ei ole kauhean helppo yrittää ennustaa, mitä tavaraa tarvitsee aivan viime metreille asti. Voiko pakata jo lääkekaapin pois? Entäs liinavaatteet ja pyyhkeet? Onneksi tavara ei mene kauemmas kuin alakerran varastoon, joten kyllä sen sieltä saa, jos tarvitsee. Entä missä järjestyksessä olisi fiksua siivota, ettei tarvitse hinkuttaa samoja jälkiä uudestaan? Emme voi kaikkea hankaamista jättää viimeiseen päivään, koska lentokentälle pitäisi ehtiä jo puoliltapäivin. Olemmekin joka päivä tyhjentäneet ja siivonneet jonkin kaapin tai nurkan. Nyt alkaa olla jonkinlaiset askelmerkit paikallaan viimeisiin päiviin: tyhjennä ruokakaapit, pyyhi kaikki pinnat, imuroi ja luuttua, pese jääkaappi ja roskikset, pese ja pakkaa petivaatteet pois...

Vaikka olen siisteyden ystävä, jokapäiväinen siivousteema alkaa tässä vaiheessa ahdistaa. Meillä on ollut kaksi asuntonäyttöä per viikko parin viikon ajan ja niitä varten on kuurattu kynnet karrella. Asuntomme on perthiläisittäin pieni ja luksukseton (meidän talossa ei ole esimerkiksi kuntosalia, saunaa ja uima-allasta, jotka usein ovat keskustan kerrostalojen vakiovarusteita). Niinpä kilpailemme sijainnilla ja siisteydellä. Onneksi nyt on vuokralainen löytynyt ja pääsemme reissuun helpottunein mielin. Voin sanoa, että Pariisin-koneeseen pääsy alkaa tuntua lomalta itsessään, vaikka edessä onkin puoli vuorokautta penkkiurheilua aktiivisen vauvan kanssa. 

Laskin huvikseni, että olen tähän mennessä asunut 21:ssä eri asunnossa. Niistä seitsemässä lapsuudenperheeni kanssa, seitsemässä omilleni muutettua opiskeluaikoina, ja täällä Perthissä nykyinen kotimme on minulle Aussilassa seitsemäs. Muuttojen tahti on siis kiihtynyt vanhemmiten, ei kylläkään itsetarkoituksella. Vaikka muutoista pidänkin, en ole koskaan muuttanut "huvin vuoksi" vaan jonkin tarpeen ratkaisemiseksi (lähemmäs opiskelupaikkaa, yhteen tai erilleen kumppanista, jne). 

Muutoissa minua kiehtoo muutoksen mahdollisuus ja uuden kodin tarjoaman uuden elämän idea. Uuden kodin saa sisustaa ja laittaa sellaiseksi kuin haluaa - saa tietenkin vanhankin, mutta uusi aina jotenkin eri lailla insproi. Uusi koti tuo muuassaan uuden tai muuttuneen elämän, koska kaikki arkikuviot ja arkiliikkuminen tulevat mukautumaan sijainnin perusteella. Kohtaa uusia naapureita, oppii uusia reittejä, huomaa ja kiinnostuu eri asioista kuin ennen. Minua on aivan pienestä asti kiehtonut kaikki poikkeuksellinen tai arkea mullistava: muistan, kuinka perheemme muuttopäivinä minusta oli ihmeellistä, että syötiin talouspaperin päältä ja kahvinkeitin raksutti muuttolaatikkokasan katveessa. Tyhjässä asunnossa on jotain mahdollisuuksissaan herkullista, kaikki on avoinna, mikään ei ole lukkoon lyötyä ja luutunutta. 

Kun viime viikolla hinkkasin seinistä asumisen jälkiä pois, N:n pyöriessä vieressä lattialla omissa puuhissaan, koin humahduksenomaisesti eläväni omia lapsuusmuistojani. Lapsena oli jotenkin mielikuvitusta lennättävää nähdä, kuin koti muuttuu tyhjiksi huoneiksi, kaikki tuttu riisutaan niistä. Toisaalta uuteen kotiin päästessä oli uudet tuoksut, uudet huonejärjestykset, naapureissa uudet kaverit. Jännä juttu sikäli, miten aika kultaa muistot, koska perheeni viimeisimmästä paikkakunnanvaihdosta Jyväskylän liepeiltä Kuopioon en tykännyt yhtään. Muutimme alkukestästä, ja pitkä kesä ennen koulun jatkumista oli yksinäinen ja tylsä. En alkuun pitänyt enkä oikein vieläkään pidä Kuopiosta asuinpaikkana, vaikka järjellä ajatellen ja paperilla se on oikein hyvä asuinkunta. Kuitenkin tämä aspekti on haalistunut niiden muuttoja yleisesti fiilistelevien tunteiden alle. 

Muuttoihin kuitenkin yleensä kuuluu se, että muutetaan jostain jonnekin. Nyt me tarkalleen ottaen muutamme jostain, mutta "minne" on avoimempi. Kaupan kassa kysyi eilen paikalliseen tapaan, miten päiväni on mennyt. En kiireissäni halunnut jutella, mutta vastasin kuitenkin, että muuttoa puuhaamme. VIRHE! Se nimittäin johti seuraavaan:

Kassa: - Ai muutatte? Oho! Siinä on iso työ. Minnepäin?
Minä: - Hmm, no itse asiassa lähdemme pidempään reissuun.
K: - Minne?
M: - (Muminaa, miten pääsisin tilanteesta pian pois) ...Eurooppaan.
K: - Ai minne Eurooppaan?
M: - Mm, no Ranskaan ja Suomeen nyt ensin.
K: - Miksi juuri sinne? 
M: - Minä ja puolisoni ollaan niistä maista kotoisin.
K: - Ooh, sepäs vasta jotain! Pääsisinpä itsekin Suomeen. Olen aina halunnut Suomeen!
M: (En keksi vastausta, onko tämä jotain kohteliaisuusfraasiparaatia?)
K: (Luullen, etten kuullut) Suomeen! Wau. Olen aina halunnut Suomeen.
M: (En vieläkään keksi sanottavaa, kuten: miksi juuri Suomeen? Oletko edes kuullut Suomesta ennen?)
K: (Yhä luullen, etten kuullut) Suomi se vasta on kiinnostava paikka, pääsisinpä sinne joskus.
M: Niin paljonko se yhteissumma olikaan? Voinko maksaa kortilla?
K: $39, joo tottakai, tuossa on laite. Suomeen! Wau. Aikamoista. Suomeen! Jännää!

Pian pyöräilemme uusissa maisemissa. Tai emme pyöräile ollenkaan, sillä pyörät jäävät tietenkin tänne.