18.9.2018

25+1 siistimpi koti - vinkkiä

Oletko konmarituksen ystävä, vai pikemminkin hamstraaja? Itse en ole ääriminimalisti, mutta tykkään decluttered- eli sälättömästä kodista ja tiloista. Minua suorastaan fyysisesti ahdistaa liika tavara, ja ahdistusta täytyy purkaa poistamalla liiat näkösältä: lattialta, pinnoilta, myös kaapeista. Paradoksaalisesti tosin tykkään vierailla kodeissa, joissa on paljon koristeita, ja reissussa usein käyttämämme AirBnB tulee valittua mielenkiintoisimman sisustuksen perusteella (tietenkin majoituksen taso, sijainti ja hinta painavat osaltaan).

Liekö tämä aivan arkijärkeä vai otollisia oivalluksia, mutta tässäpä muutama oman elämäni vinkki, jos kaipaat kotiisi lisää tyhjää tilaa tai edes jonkinlaista semi-väljyyttä. Tarkoitus ei ole saarnata saati tuomita hamstraajia, pelkästään jakaa havaintoja, jotka itselleni toimivat.

1. Kun ostat, kierrätä

En käytännössä koskaan osta uusia vaatteita ilman, että kierrätän kaapista jotain pois. Eihän sitä uutta vaatetta tarvitse, jos vanhatkin ovat vielä ok. En ole shoppailusta kiinnostunut, vaan se on pikemminkin pakollinen projekti, joka on about vuosineljänneksittäin tehtävä. Etenkin täällä Aussilan auringossa narulla kuivatetut vaatteet kulahtavat paljon Suomea nopeammin. Ostan kerralla muutaman vaatekappaleen ja samalla raivaan kaapista pois saman määrän, pitääkseni yllä perussiistin varaston arkeen ja töihin.

2. Jos säilytystila loppuu, älä hanki lisää

Havaintojeni mukaan on yleistä/loogista/väistämätöntä, että kun kaapeista loppuu tila, ostamme lisää kaappeja. Ikeasta saa hyllyjä, lipastoja, sängynaluslaatikoita, hengaripussukoita ja looraa looran päälle, edullisesti vieläpä. Itse ajattelen, että jos kaappiin ei mahdu, se on selkeä merkki, etten tarvitse lisää tavaraa. Tai, kaapista kannattaa kaivaa sellainen pois, jota ei käytä - miksi se sinne kaappiin on tungettu alunperinkään? En haluaisi myöskään käyttää kerrostalon kellarivarastoa lainkaan, mutta kun elämän jakaa sukeltaja-kalliokiipeilijä-retkeilijän kanssa, niin maastopyörä, pari kuutiota sukelluskamoja ja elintärkeitä köysiä ja koukkuja täytyy säilyttää jossain - mieluummin siellä varastossa kuin olkkarissamme. Kellarivarastovastaisuus juontaa siitä, että useammassakin muutossa olen kiroillut sitä epämääräistä sälää, jota kellarivarasto magneetin lailla kerryttää, ja joka pitää raikota tai raijata asunnonvaihdon yhteydessä väistämättä.

3. Vain litteitä matkamuistoja

Matkamuistot ovat asia, jota en oikein ymmärrä. Siis ymmärrän rationaalisella tasolla, mutten tunnepohjaisesti. Itselleni valokuvat ja muistot ovat tärkeämpiä kuin tavara, mutta toki siinä on perää, että matkamuistojen avulla on helpompi eläytyä reissun tunnelmiin jälkikäteen. Ostan matkoilta joko pelkästään käyttöesineitä (useimmiten vaatteita), tai kuvia: tauluja, julisteita, kehystettäviä asioita. Miksikö? Koska seinillä on sitä tavoiteltua tyhjää tilaa - tai itse asiassa ei pian ole tämän politiikan seurauksena. Taulu ei kauheasti täytä kotia, päinvastoin piristää ja muistuttaa Japanista, Egyptistä, Ranskasta, Suomesta....

4. Et keksi käyttöä? Eroon, pikimmiten

Tämä on uusi lempiaiheeni, turhien, kummallisten ja kirpparikelvottomien tavaroiden kierrätys tehokkaasti. Olen aiemminkin kirjoittanut Perthissä - ja muuallakin - toimivasta ryhmästä nimeltään Buy Nothing, Älä Osta Mitään. Se on naapurustoprojekti, jonka Facebook-sivulla voi kuka tahansa ilmoitella tavarasta, josta pyrkii eroon tai haluaa itselleen. Olen sivuston kautta päässyt eroon mm.  vähänkäytetystä kosmetiikasta ja kristallideodorantista, joita ei mitenkään voi laittaa kirpparille myyntiin (kuka maksaa avatusta ripsiväristä?), mutta josta ihme ja kumma kyllä joku kuitenkin ilmaiseksi ilahtuu ja suostuu käyttämään (tiedän, ettei kosmetiikan jakaminen ole hygieenistä, mutta omapahan on vastaanottajan asia).

5. Pyyhkeet ja lakanat eläinsuojaan

Perthissä paikallinen kissasuoja ottaa mielellään vastaan vanhoja pyyhkeitä ja liinavaatteita kissojen häkkeihin ja siivoukseen. En tiedä, onko tämä maailmanlaajuinen tapa, mutta kannattaa tsekata oman kotipaikkakunnan eläinsuojan tavarantarve. Kulahtaneita lakanoita tai nukkaantuneita pyyhkeitä kun ei tietenkään kukaan halua kirpparilta, mutta ei niitä viitsisi kaatopaikallekaan kuskata, hyvää kangasta yhä! Eläimet sen sijaan arvostavat (?) pehmeäksi hiutuneita pesä- ja leikkitarpeita.

6. Muista silti tunnearvo

En ole tavaroihin kiintyvä ihminen laisinkaan ja esimerkiksi muuttaessani Perthiin silloisen siippani kanssa myimme ja lahjoitimme pois kaksiomme kaiken sisällön; astiat, huonekalut, vaatteet ja teknologia mukaanlukien. En ole päivääkään katunut, että siihen mennessä kerryttämäni kama on elämästäni kadonnut, vaikka tappiolla. Mutta. Ainoa asia, jonka kierrättämistä yhä kadun, on mummolta saatu kesämekko, joka sattui olemaan täydellisesti kokoani ja väreiltään ja malliltaan kivan 60-lukuinen, aito sellainen. Se lähti SPR:n kirpparille samassa kuormassa kuin kaikki muukin, mutta nyt harmittelen, että olisin sitä kuitenkin mielelläni yhä käyttänyt ja ehkäpä säilyttänyt peräti jälkipolville, kun mummokin oli sen minulle saakka saanut välitettyä. Ei auta itku markkinoilla.

Toisaalta, jos kaikesta koskaan lahjoittamastani, kierrättämästäni tai myymästäni omaisuudesta vain yksi esine on jäänyt kalvamaan mieltä, aika helpolla olen päässyt! Todettakoon, että vanhempieni luona toki on vielä jokunen muistoesine, kuten piirustuksia ja maalauksia, joita tein teininä.

Onko kierrättäminen sinulle ilo vai pakkovelvollisuus? Entäpä kaappien siivous - vapauttavaa vai puuduttavaa? Löytyykö kodistasi vähintään 15 vuotta sitten turhaksi käyneitä asioita - ja onko se häpeä vai iloinen yllätys löytyessään?

Kuva siksi, että se on kiva ja aiheeseen sopiva. Ko bloggari ehdottaa helpoiksi declutter- eli raivauskohteiksi seuraavat... (jatkuu kuvan alla)

https://deliberatelyhere.com/declutter-from-your-home/
1. vanhat lääkkeet ja vitamiinit
2. vanhat CDt ja DVDt
3. vaatteet, jotka eivät mahdu päälle tai ole enää tyyliäsi
4. kokkauskirjat, joiden reseptejä et käytä
5. parittomat sukat
6. toimimattomat kynät
7. kengät - mitä käytät, mitä et? Mitkä ovat elähtäneet ohi elvytyksen?
8. säilytysrasiat - onko niitä oltava monta kaapillista?
9. vanhat kuitit, laskut ym paperi
10. postikortit (tunnesyistä tosin vaikeampi kuin edelliset)
11. rikkinäiset kodinkoneet
12. jääkaapin sisältö - löytyykö sieltä kolme vuotta vanhaa pestoa?
13. sälälaatikko, siis se, minkä sisältö on kaikille arvoitus
14. sekalaiset mukit
15. vanhat koristeet, esim vuosientakaisilta synttäreiltä
16. työpöytäsi sisältö
17. kirjat - mitä oikeasti yhä luet, mitä et ole edes vilkaissut vuosiin?
18. tehtävälistat: sen sijaan, että laadit listoja, ala toteuttaa niitä ;)
19. vanhat lakanat ja pyyhkeet
20. kierrätystavara - aika viedä ne kierrätykseen eikä vain suunnitella asiaa.

5.9.2018

Kuka on vastuussa tekemisistäsi?

Viime kuukaudet Australiaa on puhuttanut väite, että Melbournea terrorisoivat "sudanilaisjengit". Sisäministeri jostain syystä kokee asialliseksi tätä väitettä levittää, vaikka faktapohjaisesti sudanilaiset tekevät 1% Australian rikoksista, 78% on ihan aussien ja uusseelantilaisten omia tekosia ja loput sitten eri kansallisuuksien. Täällä asuu n. 200 eri kansallisuutta, joten porukkaa on laidasta laitaan, suurin osa kunnollisia, osa vähemmän.

Tämä bloggaus ei ole asiasta rikollisuus siltään, vaan asiasta mitä "yhteisö" voi asialle tehdä - vai voiko juurikaan? Nimittäin näitä sudanilaisuutisia siivittää aina some-kansan vankka vaatimus, että sudanilaisyhteisön tulisi puuttua asiaan ja ratkoa ongelma yhteisönsä sisällä. Samaa linjaahan kuulee aina, kun johonkin tiettyyn etniseen tai kulttuuritaustaan kuuluva tekee rikoksen: miksei X-yhteisö puutu asiaan, tuomitse rikoksia, estä niitä tapahtumasta? X-yhteisö on selvästi kokonaisuudessaan rikollinen, koska ei estä jäseniään rikkomasta lakia. Näkyvin esimerkki varmasti tällä hetkellä on, miten muslimeista puhutaan, mutta X:n voi korvata ihan millä vain taustalla.

Kuulun itse ns. suomalaisyhteisöön Perthissä ja olen mielestäni jonkinsortin yhteisövaikuttaja eli aktiivinen järjestämään tapahtumia ja kokoontumisia suomalaisille. Eniten suomalaisia kerralla olen täällä tavannut Suomi-koulun ja Suomi-kirkon yhteisesti järjestämillä Suomen 100-vuotisjuhlilla viime joulukuussa - n. 170 ihmistä. Mutta, ovatko nuo 170 koko Perthin "suomiyhteisö" ja mitä se edes tarkoittaa? Täällä on suomalaisia tai suomalaistaustaisia monesta syystä, eikä missään ole tilastoa, paljonko meitä palloilee Perthissä yhteensä.

Osa käy ja lähtee esim. välivuodella, Working Holidaylla, etätöitä tekemässä, tai expattina jonkin firman lähettämänä. Osa asettuu aloilleen hieman pidemmäksi aikaa, opiskelemaan, työskentelemään, perhettä perustamaan. Osa on ollut Perthissä vuosikymmeniä, muttei ole kokenut tarvetta verkostoitua muiden suomalaisten kanssa, tai ainakaan sellaisten kanssa, jotka ovat tulleet paikalle myöhemmin. Oma arvioni Perthin seudun suomalaisista liikkuu missä vain välillä 200 - 1000 riippuen siitä, kuka lasketaan tai kuka haluaa tulla lasketuksi mukaan. Ovatko turistit suomiyhteisöä? Entä toisen tai kolmannen polven suomalaiset? Tai ne, jotka eivät koskaan osallistu mihinkään  yhteisiin juttuihin, kun heillä on omatkin paikalliset ei-suomalaiset piirit?

Suomiyhteisö ei ole sen enempää olemassa yhtenäisenä, yhteisesti asioista päättävänä heimoneuvostona kuin sudanilais- tai muslimiyhteisö.

Jokaisella tiettyyn taustaan tai ryhmään kuuluvalla on omat ympyränsä, eikä sama kieli- tai kulttuuritausta takaa, että kaikki tuntevat kaikki, tulevat kaikkien kanssa toimeen, noudattavat samoja tapoja tai jakavat jonkinlaisen saman yhteisen johtajan, joka sanelee, miten eletään. Jopa uskontokunnittain ihmisten välillä on rajuja eroja ja yksi muslimi tai yksi kristitty voi olla vakaumuksestaan ja elämäntavastaan ihan eri mieltä kuin toinen muslimi tai toinen kristitty.

Seuraa esimerkkitarina aiheesta, mikä on yksilön ja yhteisön suhde tilanteessa, jossa yksilö tekee idioottimaisen tai moraalisesti väärän päätöksen. Tarina on palasteltu yhteen täällä kuulemistani tositarinoista (ei tosin vain suomalaisille tapahtuneista).

Pekka muuttaa Perthiin toiveikkaana uuden uran ja uuden elämän suhteen, onhan hän kuullut kaupungista paljon hyvää tutuilta, jotka ovat jo sinne työllistyneet. Pekka aloittaa työnmetsästyksen Working Holiday-viisumilla ja pian tärppääkin. Ammattinsa vuoksi hän pääsee kokiksi ravintolaan. Pekka puurtaa pitkää päivää ja hyväksyy sen, että lakisääteisiä penalty rates eli ilta/sunnuntaikorvauksia ei makseta, koska yrittäjä vakuuttaa, että sponsoroi Pekalle työviisumin WH:n päätyttyä. WH:lla kun saa työskennellä vain 6kk yhdelle työnantajalle, kun taas työviisumilla viisumityypistä riippuen 2-4 vuotta, jopa pysyvästi Australiaan jääden.

Viidennen kuukauden kohdalla Pekkaa alkaa ahdistaa, kun viisumia ei näy eikä kuulu, mutta yrittäjä vakuuttelee, että paperityö on ihan käynnistymäisillään. 6kk tulee täyteen ja yrittäjä toteaa, ettei pystykään sponsoroimaan Pekkaa, voivoi, kiitos ja ei muistella pahalla.
Alkaa taas armoton työnmetsästys.

Työtilanne on huonontunut eikä Pekalle löydy vakipaikkaa ravintoloista, pelkästään satunnaista keikkaa, joka ei kata vuokraa ja elämistä. Aiempien kesätöidensä ansiosta Pekka löytää Gumtreestä eli nettitorilta paikan brick layerina eli muurari-laatoittajana. Homma ei ole lupauksista huolimatta ns skilled muurausta vaan hän lähinnä avustaa muuraria, sekoittaa betonia ja kantaa sementtisäkkejä ja painavia tiilipakkauksia päivät pitkät jopa +37 asteen helteissä. Tälläkin kertaa on puhetta sponsoroinnista, mutta Pekka on viime kerrasta viisastunut ja ottaa selvää myös muista viisumivaihtoehdoista voidakseen jäädä maahan WH:n jälkeen. Mahdollisin väylä on TAFEssa eli ammattikorkeakoulussa opiskelu, mutta kurssit maksavat lähes kymppitonnin ja hänellä ei ole sellaisia säästöjä kasassa.

Työmaa ei ole paras mahdollinen. Pekka kuulee joka päivä kuittailua aksentistaan ja epäilyä, että hän on vähän jälkeenjäänyt, koska englanti ei aina luonnistu. Asiasta välittämättä hän tekee tuplavuoroja ja raataa ylitöitä niin paljon kuin ehtii - tämä firma sentään maksaa ylitöistä. Mutta, Pekka alkaa huomata ongelmia palkkakuiteissaan. Kaikkia tunteja ei olekaan maksettu, Pekan palkasta puuttuu jopa 15% useampia kertoja peräkkäin. Pekka valittaa asiasta ja firma lupaa tarkkaan tutkia palkkakuitit. Pekan casual eli tarvittaessa töihin tuleva työsopimus kuitenkin päättyy ja loppupalkka ei tule tilille ollenkaan. Lopulta yritys ei enää vastaa Pekan puheluihin eikä palkkaa näy, ei kuulu. Pekalta puuttuu vielä tonni tarvittavasta summasta TAFEen, jotta hän voi hakea uutta viisumia ja jäädä maahan. Maastapoistumispäivä lähenee joka hetki.

Täysin kypsähtäneenä kokemaansa kohteluun, Pekka tapojensa vastaisesti pyöräilee työmaalle yöllä, rikkoo munalukon ja varastaa työkalupakin, jonka sisällön tietää arvokkaaksi ja panttilainaamokelpoiseksi. Jos ei palkka tule, se otetaan itse, hän ajattelee, helteen sumentamin aivoin.

Kysymys: mitä suomiyhteisön tulisi tässä tilanteessa tehdä? Miten estää suomalaista kettuuntumasta ja ottamasta oikeutta omiin käsiin? Eritoten, jos kukaan muu suomalainen ei edes tunne Pekkaa tai tiedä hänen kokemastaan kohtalosta?

Tällä en väitä, että jokainen rikos on yhtä "mitätön" kuin Pekan, tai että rikoksia ylipäätään pitäisi jotenkin yrittää puolustella, pehmennellä tai ymmärtää. Ei tietenkään. Lähinnä pohdin, miten realistista on odottaa jonkinlaista yhteisöneuvosto-asiaanpuuttumista, kun sitä myyttistä yhteistä heimoa ja heimojohtajaa perustuen samaan kieleen tai synnyintaustaan ei itse asiassa ole?

Enemmistön edustajana on usein helppo unohtaa, että vähemmistöt(kään) eivät ole henkilökohtaisissa tekemisissä kaikkien tai edes suurimman osan kanssa omassa "yhteisössään". Edes 170-päinen suomiyhteisö ei pysty vastaamaan "omiensa" tekemisistä, miten silloin monituhatpäinen tai jopa monisatatuhatpäinen porukka? Kun suomalainen tekee Suomessa rikoksen, vaaditaanko kaikkia suomalaisia tuomitsemaan se, tai puuttumaan asiaan jotenkin? Yleensä ei, koska asiaanpuuttuja on oikeutetusti poliisi ja tuomari. Jos asia hoidettaisiin jotenkin muuten, "heimona", lähestytään uhkaavasti oman käden oikeutta ja lynkkausmahdollisuutta, jotka eivät mitenkään kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Oikeusvaltioon ei myöskään kuulu ajatus, että eri kansankerroksille tai ryhmille on eri oikeuskäytännöt.

Mutta tarkoittaako yhteisön paine oman käden oikeutta? Eikö se pikemminkin tarkoita vaikuttamista, asiaanpuuttumista ennakkoon, tilanteen hillitsemistä? Kyllä, parhaimmillaan. Tätähän koko ajan tapahtuukin kaikkialla maailmassa, kun esim perheet, naapurustot tai koulut yrittävät vaikuttaa lasten ja nuorten käytökseen positiivisesti. Ei kuitenkaan ole realistista ajatella, että esim Perthissä koulua käyvän suomalaisnuoren käytökseen vaikuttaa eniten "suomiyhteisö" sen oman lähiyhteisön sijasta: perhe, koulu, naapurusto, harrastuskaverit sekä yhteiskunta ylipäätään sääntöjensä, lakiensa ja ohjeidensa muodossa.

Pointtini ei ole, etteikö yhteisöön kuuluminen ole tärkeää, tai etteikö samaan kieli-, uskonto- tai kulttuuritaustaan kuuluvilla ole keskenään verkostoja. Pointti on, että vähemmistöjen kohtelu "heimoina" ei ole hedelmällistä eikä realistista. Kuulumme kaikki moniin eri yhteisöihin ja kaikkein tärkein moraalikoodisto tulee maan laista, koska se on ainoa, jota voidaan lakiteitse velvoittaa noudattamaan.

Miten todennäköistä on, että suomalainen aktiivisesti puuttuu toisen tuntemattoman suomalaisen elämään, kun bussissa viereen istuminen on haaste? :D

25.8.2018

Ruoka, kateus, elämänvalinnat

Osallistuin somessa huutomyrskyyn debattiin aiheesta armeijan kasvisruokapäivät. Koska olen koulutukseltani ja mielenkiinnon kohteiltani historiantutkija, kommentoin tuomalla esiin sen näkökulman, että Suomessa ei ole aina ollut lihaa saatavilla joka ruualle ja jatkuva lihanmässytys on aika uusi ilmiö. Kun katsotaan taaksepäin muutama vuosikymmenen, saati vuosisata, on perinteisempää suomalaista keittiötä syödä vegepainotteisesti. Useimmille vain puurot, perunavellit, kasviskeitot, ruisleipä ja karjalanpiirakat eivät tietoisesti edusta kasvisruokavaliota, vaan ihan tavallista arkiruokaa.

Tämä bloggaus ei sinällään ole kasvisruuasta, armeijasta tai debatoinnista, vaan aiheesta: miksi toisten ihmisten arvo- tai elämäntapavalinnat - kuten ruokavalio - aiheuttavat niin valtavaa reagointia. Lisäksi pohdiskelen suomalaisten kulttuurihistoriaa ja tapoja, koska törmäsin äskettäin kiehtovaan käsitteeseen "onnen vakioisuus", uskomus, joka oli vanhan kansan keskuudessa tavallinen ja vaikuttaa mielestäni suomalaisten mielenlaatuun vahvasti tänäkin päivänä.

Olen itse vegepainotteinen sekaani eli sekasyöjä. En ole henkilökohtaisesti joutunut siihen hullunmyllyyn, johon somen perusteella kasvissyöjät saati vegaanit joutuvat. Kuitenkin uutena (ei-toivottuna) aiheena elämääni on tullut vehnänvälttely jo aiemman maidonvälttelyn lisäksi, koska jostain syystä kroppani ei kestä kumpaakaan vaan protestoi kaikin tavoin, ml ihottumalla. Etenkin täällä aussilassa lounasruoka on hyvin usein sandwich eli kerrosvoileipä ja niitä myydään joka kulmalla. Jos ostan voileivän, pyydän sen nykyään gluteenittomana (koska gluteeniton tarkoittaa vehnätön) tai ostan wrapin minimoidakseni vehnän määrän. Tätä kautta olen saanut ilon pakon osallistua keskusteluun "gluteenin välttely on bimbojen muotihaihatusta, söisit sinäkin oikeaa leipää niinkuin Kunnon Ihmiset (tm)".

Ruokavalio on ihmeellisen kuuma peruna maailmassa, jossa luulisi, että on oikeitakin ongelmia ratkottavaksi. Ilmeisesti muiden henkilökohtaiset ruokavalinnat nähdään uhkana itselle ja oman pään sisäiselle maailmanjärjestykselle. Jollain tavalla ymmärrän tämän reaktion vegeyden tai vegaaniuden kohdalla, koska harva oikeasti kannattaa lihan tehotuotantoa haittavaikutuksineen - uskoisin, että useimmat lihansyöjät syövät lihaa hieman huonolla omallatunnolla tai sen päätöksen tehneenä, että "en ajattele lihan alkuperää". Niinpä muiden aktiivinen asiasta muistuttelu aiheuttaa itsepuolutusreaktion ja pelon, että kohta tämä asia kielletään. Gluteenin kohdalla en ole saanut kiinni samalla lailla, mikä gluteenin välttelyssä haittaa niitä, jotka sitä eivät vältä. Gluteenittomien tuotteiden tarjonta on räjähdysmäisesti kasvanut viime vuosina ja luulisi, että niiden saatavuus on pelkästään hyvä juttu. Ilmeisesti toisille vain tuottaa tyydytystä tunne oikeassa olemisesta, "hehheh tiedän, ettet ole oikea keliaakikko, vika on päässäsi".

Elämäntapa- ja arvovalinnat ylipäätään ovat mielestäni vähintäänkin kummallinen debatin aihe. Ymmärrän keskustelun ja kyselyn mielenkiinnon pohjalta: sen, että haluaa oppia ymmärtämään, miksi joku valitsee kuten valitsee. Toisia kiinnostaa matkustella maailman ympäri, toisille tärkeintä on asettua pian aloilleen kotipitäjään ja perustaa perhe. Yksi haluaa luomusynnyttää ja imettää, toinen valitsee kaiken kivunlievityksen ja pullomaidon. Kolmas haluaa opiskella vaikka maailman tappiin kun taas neljäs kaipaa äkkiä palkkatöihin peruskoulun penkiltä. Kaikista näistä ja tsiljoonista muista valinnoista väännetään perheissä, tuttavapiireissä, eritoten blogeissa ja somessa. Tietenkin on olemassa eettisesti tai terveydellisesti perustellumpia mielipiteitä - en missään tapauksessa usko relativistiseen malliin, että jokaisen käsitys tai arvo on yhtä arvokas, kyllä mielipiteitäkin voi ja tulee laittaa paremmuusjärjestykseen (vrt uusnatsi vai ihmisoikeuksien puolustaja). Mutta, jos kyseessä on pääasiassa omaan elämään vaikuttava asia kuten ruokavalio, kunto-ohjelma, opiskelut tai perheenperustaminen, en saa ymmärrettyä, miksi ympäröivä maailma suhtautuu niihin niin rajulla tavalla.

Teoretisoin, että elämäntapariitojen, eritoten oman elämäntavan ainoaksi oikeaksi julistamisen taustalla on usko/luulo/pelko, että jos muut elävätkin toisella tavalla, se vie pohjaa, uskottavuutta tai varmuutta omalta elämäntavalta.  Ilmeisesti (alitajuinen?) ajatuskulku on, että jos kaikki muut (tai enemmistö) eivät valitsekaan kuten minä, enkö silloin olekaan oikeassa ja voidaanko minua (aiheesta tai aiheetta) arvostella, tuomita tai pyrkiä muuttamaan? Enemmistöön kuuluminen luo aina turvaa tällaisella sosiaalisella lajilla kuin ihmiset. Ikävä kyllä enemmistöön kuuluminen usein myös tarkoittaa suoraa tai epäsuoraa sortoa vähemmistöön kuuluvia kohtaan, em syistä. Enemmistössäkin voi pelottaa, että vähemmistö joskus tai pian nousee uudeksi enemmistöksi, siksi enemmistöasemasta halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Tässä ikävä kyllä unohtuu, että mitään yhtenäistä enemmistömassaa ei oikeastaan koskaan ole olemassa, koska jokainen on aina oma yksilönsä taustoineen, arvoineen, ajatuskuvioineen, ja vaikka jakaisimmekin samat arvot ja asenteet yhdessä asiassa, emme välttämättä jaa niitä toisessa - eli kaikki kuulumme yhtäaikaa erilaisiin ryhmiin, enemmistöihin ja vähemmistöihin, aiheesta riippuen.

Tästä aasinmutkan kautta aiheeseen suomalainen kateus. Kateutta ilmenee aivan kaikkialla enkä väitä, että se on suomalaisten keksimää. Kateudella kuitenkin on kiinnostavasti suomalaiseen kansanuskoon perustuvat juuret, joiden olemassaolosta opin vasta äskettäin luettuani Risto Pulkkisen "Shamaaneista saunatonttuihin"-teoksen suomalaisista perinteistä ja uskomuksista aina kivikaudelta modernin ajan kynnykselle.

Kun pyyntikulttuurista (eli metsästys- ja keräilyelinkeinoista) siirryttiin maanviljelyyn, alettiin uskoa, että onnea on maailmassa olemassa vain vakiomäärä - ns onnen vakioisuuden periaate. Kulttuurintutkijoiden mukaan kyläkuntien muodostuessa naapureita alettiin tarkkailla entistä kriittisemmin ja alettiin uskoa, että jos naapurilla oli asiat paremmin kuin itsellä, se oli itseltä pois. Suomessa oli vielä 1900-luvun alussa yleisessä käytössä kansanmagiaa eli taikoja ja perinteitä, joiden tavoite oli kostaa  naapurin menestys tai siirtää se itselle. Ihmiset uskoivat ilmeisen yleisesti loitsuihin, pahaan silmään ja erilaisiin taikakeinoihin. Vihamielisyyttä ja epäluuloa naapurien välillä aiheuttivat onnettomuudet, joiden syy oli epäselvä ja siksi mahdollisesti paha silmä tai naapurin langettama loitsu. Siksi nykypäivänkin suomalaiset usein suhtautuvat vähättelevästi tai toppuutellen kehuihin ja hyviin uutisiin - pahaa silmää ei saanut houkutella minkäänlaisella onnen, menestyksen tai vaurauden merkkien näyttämisellä.

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Itku pitkästä ilosta. Sääliä saa ilmaseks, kateus pitää ansaita. Tuttua nykypäivänäkin?

Kasvisruokaa. Shokki ja järkytys Jussi Niinistölle.

4.8.2018

Oman elämäntarinansa seppä

Olen aina ollut kiinnostunut tarinoista. Olin pienenä armoton lukutoukka heti siitä asti, kun opin isän opastuksella lukemaan ehkäpä 6-vuotiaana. Perheemme kuului lasten kirjakerhoon, joten uutta luettavaa oli kuukausittain tiedossa. Kirjastoon pääsin jo eka-tokaluokasta saakka vaikka ilman vanhempia, koska kirjasto oli lähes koulumatkani varrella. Täysi kirjahylly kotona tai kiehtovat hyllyrivit kirjastossa ovat aina olleet minulle osa normaalia elämää, onnellista sellaista. Sellaista täydellistä flow-tilaa lie koskaan tulee, jonka aiheuttivat Rasmus Nallen seikkailut.

Aikuisena en enää omista isoa kirjahyllyä, koska kirjasto on minulle mielekkäämpi - saa aina uutta luettavaa, ei tarvitse käyttää isoja rahasummia jatkuviin uusiin ostoksiin, eikä tarvitse huolehtia kirjojen kuljettamisesta muutoissa. Luen erittäin harvoin samaa kirjaa uudestaan, joten kirjojen säilöminen ei ole tavoitteeni. Tosin lapsuuden lastenkirjoista osa on sellaisia, etten halunnut niistä luopua: kävin teininä pyytämässä ne takaisin naapurin lapsiperheeltä, jolle vanhempani olivat ne lahjoittaneet.

Kirjat ja tarinat eivät ole pelkästään hauska ajanviete. Tajusin äskettäin, miten iso merkitys tarinoilla on - faktaan perustuvilla, tai täysin keksityillä. Valtaistuinpelin kirjoittaja J R R Martin sanoi osuvasti, että ihminen, joka lukee, elää tuhat elämää. Tutkitusti lukemista harrastavilla ei ole pelkästään laajempi sanavarasto, mutta myös enemmän empatiakykyä kuin kirjoja harrastamattomilla. Tämä ilmeisesti siksi, että kun kirjan kautta pääsee toisen ihmisen "pään sisään", on myös helpompi eläytyä ja asettua toisen asemaan. Koska päähenkilöitä voi tarinoissa olla vaikka minkälaisia, hyviksistä pahiksiin ja pyhimyksistä psykopaatteihin, pääsee lukija mukaan hyvin erilaisiin elämiin kuin mihin todellisuudessa on mahdollisuus.

Kirjat eivät toki ole ainoa tarinamuoto, vaan elokuvat, tv-ohjelmat ja pelit ovat tarinoita yhtälailla. Sain Facebookissa haasteen "10 vaikuttavaa elokuvaa jotka yhä ovat katselulistallasi" ja aloin pohtia tarinoiden merkitystä elämäntarinan osina tai muokkaajina. Voiko sanoa, että lapsuuteni suosikki Jurassic Park on jotenkin muokannut minua ihmisenä, ja onko sellainen muokkautuminen edes mielekästä? No, monellako on lapsuudesta periytyviä suuria unelmia vaikkapa ammatin suhteen tai moniko on tehnyt elämässä päätöksiä jonkin lapsuuden sankarin tai vaikuttavan tarinan pohjalta? Luulisinpa, että suurin osa meistä ainakin jossain määrin ja ehkä osin huomaamattaan.

Minusta ei tullut paleontologia, mutta Jurassic Parkin innoittamana aloin lukea sen kirjoittajan Michael Crichtonin kirjoja. Opin, että fiktio on mainio keino spekuloida maailmoilla ja tapahtumilla, jotka eivät ehkä ole nyt (tai koskaan) mahdollisia, mutta joiden varjolla voi pohtia jotain tärkeää tai ajankohtaista arvoasetelmaa tai moraalikysymystä. Jurassic Parkissa esimerkiksi kloonaus, sukupuutto (sen aiheuttaminen tai "peruminen") ja ihmisen vaikutus maapalloon.

Tajusin, että lukemani ja näkemäni tarinat ovat kukin osaltaan muokanneet ajatteluani ja arvomaailmaani. Ei tietenkään niin, että joka tarina muodostuu osaksi persoonaani, vaan niin, että jokainen tarina antaa jotain pohdittavaa ja pohdiskeltavaa elämän peruskysymyksistä: mikä on oikein ja väärin, miksi? Millainen ihminen haluan olla, miksi? Millainen toivoisin maailman olevan, miksi? Millainen kohtelu on minusta hyväksyttävää, millainen ei, miksi?

Näin Schindlerin listan samana vuonna kuin ensimmäisen Jurassic Parkin - ala-asteella. Samoihin aikoihin luin Annen Franckin päiväkirjan. Vaikken juuri muuta muista melko synkästä sotatragediaelokuvasta, muistan vahvan tunteen, että altavastaajaa ja hyljeksittyä tulee auttaa (pakolaisia, syrjittyjä, vainottuja). En tiedä olisinko kehittänyt saman moraalikoodin muutenkin, mutta Schindlerin lista ja Anne Francin päiväkirja joko sytyttivät tämän tai ainakin vahvistivat olemassaolevaa siementä.

Tänään uutisoitiin, että Kardashianit-tosi-tv-sarjan katsominen aiheuttaa tutkitusti ihmisissä epäempatiaa köyhiä kohtaan. Materialismiin ja huikenteluun perustuvan sarjan katsojat alkavat eläytyä hahmoihin niin vahvasti, että suhtautuvat halveksien köyhiin, varattomiin, tukien varassa eläviin. Tämä on melko järkyttävä tutkimustulos. Jos täysin epärealistisen amerikanhömpän katsominen muokkaa arvoja noin paljon, millainen valta TV:llä, elokuvilla, peleillä ja kirjoilla onkaan? Itse olen jo aikaa sitten lakannut katsomasta amerikkalaisia poliisisarjoja, koska ne perustuvat lähes aina naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sillä mässäilyyn, mitä ei mielestäni tarvitse lainkaan levittää ja lietsoa maailmassa. En väitä, että poliisisarjat lisäävät väkivaltaa, mutta mielestäni ne voivat lisätä etäännyttävää ja kylmää suhtautumista uhreihin - "ainahan noin käy, siitä on joka päivä telkkarissa".

Sosiologiassa on käsite narratiivisuus, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa tarvettamme ja taipumustamme tehdä asioista tarinoita. Jokaisen elämä on oikeasti niin monimutkainen ja sirpaleinen kokoelma sattumuksia ja toistoa, että kenenkään elämäntarinaa ei pystyisi realistisesti ja sanatarkasti kirjoittamaan. Kuitenkin meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma omasta elämäntarinastamme, sisältäen tietoja kuten missä syntyi, millainen lapsuus oli, miten koulu sujui, mihin ammattiin valmistui jne. Elämäntarinaan kuuluu olennaisesti käännekohtia, kuten kriisejä tai traumoja, tai huippuhetkiä ja onnistumisia. Vaikka ne ajallisesti veisivät aivan saman ajan kuin maallisemmatkin jutut (esim. epäonnistuminen tärkeässä työhaastattelussa voi kestää saman ajan kuin joka-aamuinen kahvinkeitto), niistä muodostuu maamerkkejä elämäntarinaan, signaaleja ja majakoita, joiden mukaan navigoimme minuuttamme.

Viihteellistymisestä voi olla huolissaan, tai siitä voi olla mielissään. Kumpikin näkökulma on relevantti. Moraalisesti kyseenalainen viihde - mitä mielestäni on sellainen viihde, joka normalisoi tai lisää vihaa, väkivaltaa ja yhteiskunnan kokonaispahoinvointia - on tietenkin huolestuttavaa. Toisaalta samat tarinat voi kertoa sellaisesta näkökulmasta, että ne pistävät miettimään, mikä on oikein ja väärin. Tarinoilla on paljon vahvempi voima kuin kuivakalla asiaktekstillä havahduttaa ihmisiä tunteiden kautta. Mielestäni tarinallisuuden nousu on enimmäkseen hyvä asia, koska parhaimmillaan niiden kuluttaminen lisää ymmärrystä maailmasta ja vie pois aikaa, rahaa ja mielenkiintoa kaikenlaisesta materiaalisesta kuluttamisesta (paitsi jos kyseessä on Kardashianit ja kaverit ja viihde pelkkää roskaviihdettä).

Jokainen uusi tarinankerrontamuoto on aikanaan huolestuttanut moraalisesti arveluttavana. Kun kirjapaino keksittiin ja romaanit alkoivat yleistyä, (etenkin naisten harrastamana) viihdelukemista pidettiin moraalisesti arveluttavana ajanhukkana. Kun liikkuva kuva syntyi, yhtäkkiä kirjat olivatkin se moraalisesti rehdimpi vaihtoehto. Nykyään tv:n ja elokuvien katselu on moraalisesti vähemmän huolestuttavaa kuin pelaaminen, joka on silkkaa ajanhukkaa ja lietsoo vaikutusalttiita lapsia väärille teille. Kun jokin seuraava uusi viihdemuoto nousee, peleistä tullee kirjojen veroisia "vakavastiotettavia" kunnon harrastuksia.

Meillä on tapana katsoa lähes joka ilta jakso tai pari yhtä sarjaa: valitsemme jonkin sarjan seurattavaksi ja seuraamme vain sitä, kunnes se on lopussa ja on aika valita uusi. Tämä on mielestäni hyvä metodi, koska telkkaria ei tule katsottua liikaa, ja sarjan tapahtumissa pysyy hyvin mukana. TV on nykyajan leirituli, jonka ääreen keräännytään päivän päätteeksi. Sen sijaan, että kukin itse tarinoisi metsästysretkistään tai heimon käänteistä, seuraamme muiden heimojen elämää kuvaruudun kautta: oikeiden ja fiktiivisten. Mielestäni tässä ajatuksessa on jotain rauhoittavaa. Halumme nähdä ja kuulla muiden tarinoita, pohtia niitä, puhua niistä, vaikuttua niistä, on ja pysyy.

Oman elämäntarinani ja polkuni olennaisia paikkoja on synnyinseutuni Oulujärven rannalla. 


1.8.2018

Kenen on vastuu? Pussi-gate nro 3

Seuraa tajunnanvirta-avautumista aiheesta vastuu omasta elämästä ja maapallosta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten moni tällä samalla planeetalla haahuilee ilman elettäkään, että ottaisi vastuuta yhteisistä asioista. Huom, en tällä tarkoita etteikö aikaansaavia, empaattisia ja välittäviä ihmisiä ole - heitä on rutkasti, onneksi - mutta liekö täällä Wessilässä enemmän entitled eli etuoikeutusta vaativia ihmisiä, vai missä vika?

Yleistaustoitusta: työssäni valitusten käsittelijänä kohtaan säännöllisesti ihmisiä, jotka syyttävät jotakuta muuta kokemistaan vastoinkäymisistä. Krooninen ajattelu, että on vääryyksien uhri, on englanniksi nimeltään querulent behaviour ja termi on käytössä mm oikeus- ja lakipiireissä. Olen pohtinut paljon, ovatko vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus samaa juurta vai onko kyseessä eri syyt ulkoistaa kokemansa "vääryydet" - tähän lie vaikea saada tyhjentävää vastausta. Vainoharhainen ajattelee, että muut ovat lähtökohtaisesti häntä vastaan tai vähintään epäpäteviä; etuoikeutettu ajattelee, että hänelle kuuluu automaattisesti joitain etuja, helpotuksia tai hyvityksiä; ja laiska ajattelee, että on muiden tehtävä ratkoa ongelmat.

Miksi tämä aihe vaatii avautumaan juuri tänään? Pussi-gaten vuoksi. Täällä Wessilässä on viimein herätty siihen, että loputon ja aivan turha ilmaisten muovipussien tyrkytys ruokakaupoissa on ympäristölle haitallista ja sille pitäisi tehdä jotain. Heinäkuun alusta saakka heppoiset kertakäyttöpussit ovat olleet kiellettyjä, niistä laadittiin oikein laki. Muttamutta.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. Tänään uutisoitiin, että painostuksen alla Coles nolosti peruu pussikieltonsa ja alkaa jakaa noita vahvempia pusseja ilmaiseksi. Lisäksi Coles alkoi jakaa muovisia minikopioita tuotteistaan "keräilyleluina". Sen sijaan, että muovia vähennetään, sitä lisätään. Annamunkaikkikestää.

Jokainen yhtään asioita seuraava on varmaan jo tajunnut, että kirjaimellisesti hukumme muoviin, jos ei sitä pian aktiivisesti vähennetä. Pakkausjätettä ei todellakaan tarvittaisi sellaisia määriä kuin nyt tuotetaan, ja pakkausmateriaalit voisivat aivan hyvin olla ekologisempaa materiaalia - esim biohajoavaa muovia tai bambua - pienellä lisäpanostuksella. Mutta ei. Yleensä pidän länsi-aussien letkeydestä, mutta juuri tällä hetkellä hävettää asua osavaltiossa, jossa ihmiset eivät kykene sen vertaa ottamaan vastuuta omasta päivästään, että ottaisivat kauppakassit autoon tai maksaisivat alle dollarin muutamasta pussista. [naamapalmuja ja irvi-hymiöitä rivi]

Tässä pussikeississä tiivistyvät ongelmat vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus. Vainoharha ilmenee niin, että kuvittelee pussikiellon olevan vihersosialistien juoni, joka jollain lailla kierosti tuottaa kommunismia ja syyllistää turhaan kunnon ausseja, kun todellinen syyllinen maailman muoviongelmaan ovat kehitysmaat (jonne Australian muovi laivataan "kierrätettäväksi" kun omassa maassa ei ole saatu aikan kierrätystä, btw). Etuoikeutus jyllää, kun ajattelee, että minun kuuluu saada ilmaisia pusseja. Laiskuus kukkii, kun ei viitsi kantaa paria muovipussia taskussa, repussa tai käsilaukussa, jotta voisi niillä toimittaa ruokaostokset kotiin työpäivän jälkeen.

Wessilässä ei vieläkään ole käytössä pullopanttisysteemiä ja nyt tämä pussivähennyskin uhkaa kuivahtaa kasaan. Täällä ei myöskään ole toimivaa kierrätystä, sillä kierrätettävä tavara laivataan pääsääntöisesti Kiinaan, mutta Kiina on kieltäytynyt ottamasta enempää roskaa vastaan. Kirppareita käyttävät lähinnä vähävaraiset ja hipit opiskelijat, ne eivät ole mitään koko kansan huvia. Lisäksi täkäläiset myyvät ja ostavat sellaisia polyesterirytkyjä, ettei niitä juuri kirpparilta viitsi käytettynä kantaa, koska ne olivat laaduttomia uutenakin. Maantieteellisesti suuren maan ongelma mielestäni on, että roskaongelman voi helpommin painaa villaisella, koska kaatopaikkoja mahtuu aavikolle eivätkä roskat ala suoraan vyöryä asumuksiin kuten ahtaammissa paikoissa.

Muovin suhteen havahduin itsekin äskettäin siihen, että kylppärissäme ja kaapeissamme pyörii korillinen tuotteita, joita emme koskaan käytä - muovipurkkeja muovipurkkien päälle. Jaoin kaikki pois naapuruston "älä osta mitään" ryhmässä ja aloin testaamaan vuohenmaitosaippuaa shampoon sijasta. Näyttää toimivan hyvin, tosin vaatii omenaviinietikkahuuhtelun ja hoitoaineen (muovipullosta, kunnes löydän jonkin toisen vaihtoehdon). Vaihdoin muovipullotetun pyykinpesunesteen kartonkipakkauksessa tulevaan jauheeseen ja vessapaperit ostan paperipakkaukseen käärittynä muovin sijaan, jne.

No hyvä minä - ja kaikki jotka toimivat samoin - , mutta mitä tällaiselle yleiselle luonnosta piittaamattomalle kulutuskulttuurille tulisi tehdä?

Henkilökohtaisesti toivoisin, että jokainen maapallon kansalainen alkaisi ajatella hieman omaa nenäänsä pidemmälle, ellei jo niin tee. Onko ihan pakko ostaa uusinta uutta tai turhaa sälää, jota käyttää vain hetken? Onko pakko käyttää muovia, löytyisikö tuotteita pahviin, paperiin tai biomuoviin pakattuna? Voisiko tavaraa korjata ja kierrättää, voisiko ostaa käytettynä upouuden sijaan? Suomalaiselle nämä usein ovatkin aika itsenstäänselviä valintoja arvomaailman ja rahankäyttötottumusten vuoksi. Järkyttävää kyllä, omat itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikkialla, etenkään Klondyke-kaivos-kasino-buumia viimeisen vuosikymmenen eläneille uusrikkaille, nyt uusköyhille ex-juppi-perthiläisille.

Pliis, suomalaiset, jatkakaa samaan malliin ensiluokkaisina kierrättäjinä ja kirppareiden ystävinä!

Jokainen ostettu/saatu pussi maatuu sata vuotta, tai päätyy merieläimen vatsaan tai mikromuoviksi ravintoketjuun. Kuva Christine Ren, Project Aware.

"Liian kalliita" Coles-pusseja luonnollisessa ympäristössään. Mihinkään muuhun ympäristöön ne eivät kuulukaan.

Suomalainen kirppari nimeltään Ipanainen. Miksi, oi miksi, laadukas kirppari on niin harvinainen ilmiö Suomen ulkopuolella? Tällaisia yksityisiä kirppareita ei ole olemassakaan Perthissä, ainoastaan SPR:n kirppareita vastaavia muutama.

28.7.2018

Suomijulkkiksia Perthissä? Haastattelussa Sanna Peden

Paljonko Perthissä asuu suomalaisia? Tätä kysytään minulta täkäläisten toimesta silloin tällöin, ilmeisesti ajatuksella, että kaikki suomalaiset varmaan tuntevat toisensa. Australian väestönlaskennassa suomalaisuus ei erotu pienestä promillesta johtuen. Mutulla arvioisin, että Perthissä oleilee ehkä 200-1000 suomalaista, riippuen kuka identifioituu suomalaiseksi - osa kun on saapunut jo vuosikymmeniä sitten, tai on suomalaista sukujuurta, vaikkei ole Suomessa syntynyt tai siellä ahkerasti käynyt.

Entä onko Perthissä kuuluisia suomalaisia? Ei ehkä maailmanluokan kuuluisia, mutta kuuluisuuden kynnyksellä tai ainakin kuuluisuutta ansaitsevia löytyy.

Tänään haastattelussa on yksi Perthin suomi-aussi-tähti Sanna Peden. Sanna muunmuassa opettaa Euroviisu-aiheista kurssia yliopistossa, johtaa marsseja työväen puolesta ja lavaesittää runoja Australiassa, Suomessa ja Iso-Britanniassa. Hänen esikoisrunoteoksensa straight lines ilmestyy elokuussa Mulla Mulla Press-kustantamolta.

Hei Sanna, miten päädyit Australiaan ja kauanko olet asunut Perthissä? 

Tulin alunperin isän töiden takia koko perheellä (vanhemmat Airi ja Asko, sisarukset Maria ja Antti) vuonna 1999. Asuimme kaikki täällä neljä vuotta ja jäin tänne opiskelemaan ja elämään, kun muut palasivat Suomeen. Olen siis ollut täällä nyt 19 vuotta.

Mitä teet työksesi ja millainen urapolkusi on ollut Perthissä?   

Virallinen tittelini on Senior English Language and Study Skills Advisor Länsi-Australian yliopistossa (University of Western Australia). Opetan erilaisia akateemisia taitoja kuten kirjoittamista, tutkimista, esitelmöintiä sekä englantia. Valmistuin filosofian tohtoriksi vuonna 2012, ja parin vuoden ajan toimin luennoitsijana, tutkimusapulaisena ja yliopiston markkinoinnin puolella ennen nykyistä rooliani.

Olen asunut Perthissä koko aikuisikäni, eli 'urapolkuuni' kuuluu myos fish&chips- tiskillä oloa ja erilaisia tutorointihommia, sekä kandin tutkinnon jälkeen pysyvää oleskelulupaa ja tohtorikoulutettavan paikkaa odotellessa muutama enemmän tai vähemmän sielua ruokkiva toimistotyö.

Nyt uran vakiintumisen myötä olen ryhtynyt aktiivisemmaksi ammattiliittolaiseksi, ja tämän vuoden lokakuussa aloitan kaksivuotisen kauden oman yliopiston liittojaoston puheenjohtajana. Perthissä ammattiliitoilla ei ole yhtä vakiintunut asema kuin Suomessa. Noin joka viides työntekijä on liiton jäsen. Kun hallitus pyrkii rajoittamaan työntekijöiden oikeuksia ja yliopistoja johdetaan enenevässä määrin liike-elämän ehdoilla eikä yhteiskunnan etujen mukaisesti, tekemistä riittää!

Luennoit mm. Aki Kaurismäestä ja Euroviisuista. Miten australialaiset opiskelijat ottavat nämä aiheet: mikä heitä kiinnostaa, mikä ei? 

On mielenkiintoista nähdä, minkälainen perspektiivi australialaisilla on esimerkiksi eurooppalaiseen identiteettiin, tai ylipäätään siihen, mitä "Eurooppa" tarkoittaa. Alusta asti minulla pisti silmään matkatoimistojen ikkuinoissa mainostetut lennot "Isoon Britanniaan ja Eurooppaan" - ikäänkuin ensimmäinen olisi vain Euroopan lähellä, eikä osa sitä (eivätkä näemmä olleet ihan väärässä.).

Euroviisuilla on Australiassa pitkä historia, ja kisoja on täällä näytetty televisiossa jo yli kolmekymmentä vuotta - aikaeron takia viiveellä, tosin viime vuosina on ollut mahdollista seurata lähetystä myös suorana, jos aamukahden herätys viehättää. Viisujen suosio yllätti aluksi, mutta kun ottaa huomioon miten monesta maasta Australiaan on väkeä muuttanut, niin ei se lopulta niin outoa olekaan. Aussien viisusuhteeseen kuuluu kaikenlainen piikittely ja hämmennys, etta kuinka vakavissaan osallistujamaat oikeasti ovat. Vastaushan on vähän, paljon ja kaikkea siltä väliltä, mikä on alkanut täkaläisillekin aueta paremmin nyt kun Australia on päässyt osallistumaan. Vuoden 2014 railakkaan hirvittävä aussistereotypioiden kavalkadi teki tässä arvokasta työtä!

Joillekin opiskelijoille Kaurismäki uppoaa heti: virnistävät ironian häivähdyksille ja ovat innoissaan, että ovat löytäneet jotain oikeasti erilaista. Toisilla kestää kauemmin, ja näiden eri opiskelijoiden välisiä keskusteluja on hienoa seurata, kun molemmat tietävät katsoneensa saman elokuvan, mutta *nähneensä* sen aivan eri tavoin. Mistä tahansa elokuvasta keskustellessa täytyy myös päästä yli oletuksesta, että elokuvassa kuvattaisiin "oikeaa" todellisuutta ilman minkäänlaisia filttereitä. Elokuvalla on aina oma kielensä ja kaikella kuvattavalla - repliikeillä, puvustuksella, lavastuksella jne - on kerronnalle jokin merkitys.

Elokuva ei ole koskaan ajasta ja paikasta irrallaan, vaan vastaa ja osallistuu aikansa yhteiskuntaan ja mediakenttään. Kaurismäkeläisen yhteiskuntakriittisen tyylitellyn nostalgian ymmärtäminen vaatii aikamoista tulkintakykyä keneltä tahansa. Kahdeksantoistavuotias aussi, joka on ehkä joskus kuullut Suomesta, saa tehdä aikalailla toitä päästäkseen elokuviin kiinni. Muutama kuukausi sitten uuden opiskelijaryhmän kanssa tuli väitöskirjani aihe puheeksi, ja Kaurismäen nimen kuullessaan koko ryhmä innostui - olivat nimittäin vastikaan käyneet koko porukalla katsomassa Toivon tuolla puolen. Eli joskus näinkin päin.

Olet jo pitkään kirjoittanut ja live-esittänyt runoja. Kertoisitko tästä hieman?

Aloitin kolmisen vuotta sitten, ja alusta asti kirjoitin lavarunoja, eli esitettäväksi tarkoitettuja. Perthissä on paljon hyviä lavarunokeikkoja ja mahdollisuuksia esittää ja muuten vain kokea runoja. Muihin runoilijoihin tutustuminen on johtanut kaikenlaisiin projekteihin ja kokemuksiin.  Kohokohtia ovat olleet esimerkiksi Scott-Patrick Mitchellin ja Matthew Jamiesonin kanssa kirjoitettu Informalities, jossa kukin tyyleillämme tulkitsemme eri runomuotoja; Denmark Festival of Voice- esiintymiset ja Kate Wilsonin kanssa toteutettu puutarhashow.

Viime vuonna osallistuin myös slameihin eli lavarunokisoihin Lontoossa ja Helsingissä. Kaikkein erikoisin kokemus oli muutama kuukausi sitten Mojo's-baarissa kokeellisen poikkitaiteellisen anarkistipunk-bandin lämppärina olo. Torstai-iltana.

Hyödynnätkö suomalaisuutta työssäsi mitenkään ja jos, miten?

Aloitin kokeellisen kalevalankäännösprojektin - Team Louhi - viime vuonna, mutta en saanut sitä mitenkään pitkälle vietyä. Olen kirjoittanut pari varsinaisesti suomalaisuutta, tai nimenomaan australiansuomalaisuutta, käsittelevää runoa; mutten muuten tietoisesti kirjoita suomalaisuudesta.

Ensimmäinen runokirjasi julkaistaan elokuussa. Mikä sinua inspiroi runoilijana ja onko mielestäsi kaksikielisyys vaikuttanut runoihisi?

Aika moni runoistani käsittelee tavalla tai toisella eri kielien tai muuten vain kulttuurien ja perspektiivien välistä kommunikaatiota. Elokuvien jälkimainingit ovat myos hyvää kirjoitusaikaa - kokoelmassani on mm. A Single Man-elokuvan ja The Trip- trilogian innoittamia runoja. (Perthin "vanhassakaupungissa") Fremantlessa on vaikea käydä ilman, että mukaan tarttuu runollisia ajatuksia. Yleensä runo alkaa hahmottua kävellessä: liike ja rytmi auttavat kirjoittamista, ja näitä runoja on helpompi myos esittää ulkomuistista, kun ne ovat alunperinkin syntyneet yksikseen höpisten eikä paperille raapustaen.

Kiinnostavia mietteitä, kiitos Sanna!

Sannan ajatuksia elämästä ja työelämästä, työn ja elämän tasapainosta ja ammattiliittojen arvosta haastateltiin hiljattain UWA:n eli Länsi-Australian yliopiston toimesta: podcast-haastattelu Peacocks and Poetry - are you where you need to be? löytyy linkistä.

Sanna esittämässä lavarunoja Suomi100-juhlissa Perthissä 2.12.17.

Komealla UWA:n kampusalueella kelpaa työskennellä.

19.7.2018

Oletko urapolveilija? Uskalla repäistä!

Liekö iästäni vai yleisestä yhteiskuntakehityksestä johtuvaa, mutta viime aikoina olen bongaillut paljon juttuja aiheesta "miten vaihtaa alaa aikuisempana" - kun on jo hyvän huikosen tehnyt yhtä hommaa, miten päästä johonkin aivan muuhun kiinni? Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan.

Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

Jos opintojen loppuvaiheesta lasketaan, takanani on noin tusinan vuoden työura, tai pikemminkin neljä eri uraa. Olen siis laskennallisesti vaihtanut ammattia joka kolmas vuosi, tosin osittain ammatit ovat olleet päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Tässä oma tarinani, miten alanvaihto on onnistunut/miten siihen päädyin, ja millaisia ongelmia tai onnistumisia mahtuu matkaan.

1. Museon portteja kolkuttamaan

Ensimmäinen ammattini oli museo-, taide- ja kulttuurialalla, jota myös opiskelin. Yliopistossa luennoijat kertoivat, että museoista eläköityy pian paljon porukkaa ja työpaikkoja olisi auki pilvin pimein. Työllistymismahdollisuudet eivät tosin olleet syy, miksi alaa opiskelin - hyvä niin, koska luennoitsijoiden arviot eivät osuneet napakymppiin, eivät koko tauluun. Porukkaa eläköityy kyllä, mutta tilalle ei vain palkata enää.

Tein pätkä-, projekti-, ja sesonkitöitä kulttuuriorganisaatioissa ja freelancerina. Opintojen loppuvaiheessa sain vielä opintotukea ja siksi tällainen elämänmuoto onnistui, mutta valmistuttuani ja tuen loputtua tuli myös todellisuus vastaan. Ei vakihommia. Päädyin koruliikkeeseen myyjäksi ja sivussa jatkoin mm. museo-opastuksia ja lapsille suunnatun sisällön tuottamista. Parissa vuodessa tulin tulokseen, että homma ei tule toimimaan, sillä vaikka freelancerin elämä oli yhtä vapautta, oli se myös yhtä rahahuolen tuskaa. Kyllästyin myös kulttuurialalla valitettavan yleiseen keskinäiseen nahisteluun - kun sekä piirit että tulovirrat ovat pieniä ja epävakaita, reilun yhteistyön sijaan jotkut sortuvat riitelyyn ja kuppikuntaisuuksiin.

2. Arkkitehtuuri- ja historiakonsultiksi

Koska olin erikoistunut arkkitehtuurihistoriaan, keksin väsätä tästä itselleni konsulttitittelin. Vimmaisen verkostoitumisen seurauksena löytyi kohtuuvakaa paikka ympäristö- ja arkkitehtuurikonsulttiyrityksestä, jossa pakersinkin hommia useamman vuoden. Tein myös taide- ja arkkitehtuurihistorian opettajan sijaisuuksia käsi- ja taideteollisissa oppilaitoksissa. Tämä oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta jälleen ongelmana olivat epävarmat työsuhteet ja pätkitykset. Konsultti on kirjaimellisesti asiakkaan armoilla ja jos tilauksia ei tule tai tarjouskilpailuja ei voita, ei ole myöskään leivän päälle voita.

Vuosien nollatuntisoppareiden jälkeen kyllästyin tähänkin polkuun, vaikka rahallisesti olin keskituloinen. Tulojen epävakaus, jatkuva itsensämarkkinointi ja YT-neuvottelujen uhka saivat kypsähtämään työelämään ja koko Suomeen niin pahasti, että muutin maasta, kuten blogihistoriani kertoo. Toki nämä eivät olleet ainoa syy ja tietenkin muuallakin on työelämässä epävakautta; alle kolmekymppisen silmissä asiat kuitenkin olivat vielä melko mustavalkoisia ja "täällä huono-muualla paremmin"-mentaliteetti vei voiton. Toisaalta, onneksi vei!

3. Vesi - ja energiavirastoon

Pääsin/jämähdin vuosiksi vesi- ja energiavirastoon, ensin tarkastajaksi, sitten ylemmäksi tarkastajaksi, sitten osastopäällikön sijaiseksi. Mitä taidehistorian maisteri tietää vesi- ja energia-asioista, kysyt? No tätä ei rekrytoitaessa ihme kyllä kysytty, vaan minut alunperin lähetettiin puotiin vuokratyöfirman toimesta ja ilmeisesti työmoraali ja nopea oppivaisuus vakuuttivat isokenkäiset sen verran, että hain ja sain elämäni ensimmäisen Vakituisen Viran. Ylipäätään Aussilan julkisektorin työstä iso osa on lakipykälien syynäystä, joten melkeinpä mikä tahansa korkeakoulututkinto takaa sen verran tutkimus/analyysi/sovellustaitoja, että pärjää kyllä, jos vain kielitaitoa on.

Miksen hakeutunut arkkitehtuurin pariin? Olin tuolloina sen verran kypsähtänyt aiemman urani lieveilmiöihin (tarjouskilpailut, YT:t, jatkuva itsensämarkkinointi), että halusin hieman hajurakoa. Ajelehdin aikalailla vahingossa eri suuntaan. Olin aluksi innoissani, koska Vakituisen Viran tuoma taloudellinen ja henkinen turva tuntui niin upealta vuosien friikkauksen jälkeen. Vuosien vieriessä työn monotonisuus, toisto ja silkka tylsyys saivat tajuamaan, että olen päätynyt kultaiseen häkkiin: paikkaan, josta en uskalla lähteä etujen/tulojen menettämisen pelossa.

4. Pseudo-lakiasiantuntijaksi

Puolitoista vuotta sitten, normi-hakuprosessin seurauksena, sain viran Oikeusasiamiehen toimistosta ajatuksenani, että pääsen tekemään jotain astetta merkityksellisempää. No, totta ja ei. Oikeusasiamies on olemassa ratkoakseen valituksia muiden viranomaisten toiminnasta ja sinällään tehtävä on aivan elintärkeä demokratian ja anti-korruption suhteen. Toisaalta, itse työtehtävät ovat vaihdelleet mielekkäistä niin rankkoihin, että hakeuduin elämäni ensimmäisen kerran psykologin juttusille saadakseni paremmat eväät kestää sitä jatkuvaa konfliktia, mitä valitusten käsittely on.

Eteninkö urapolulla hyvään vai huonoon suuntaan? Mielestäni tällaiset asiat näkee vasta paljon jälkikäteen, koska jokaisesta työstä oppii ja jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, todennäköisesti paljastuu vasta eläkkeellä.

Eihän tätä voi verrata vaikka sairaanhoitajan tai poliisin tilanteeseen, koska ne ovat koulutusspesifejä ammatteja?

Ymmärrän, että oma polkuni on ollut sikäli helppo, ettei se ole vaatinut massiivista ja kallista uudelleenkouluttautumista. Miten itse olen onnistunut haalimaan tarvittavia taitoja muihin hommiin on:

  • käytän kaikki mahdollisuudet työnantajan tarjoamaan koulutukseen ja yritän valita sellaisia kursseja, jotka auttavat siihen suuntaan/sillä alalla, jolle tähtään.
  • yritän tutustua  ihmisiin monilta eri aloilta - vaikka teenkin tämän yleisestä mielenkiinnosta ja sosiaalisuudesta, se auttaa mm. saamaan "sisäpiirin tietoa", millainen jokin ala tai työpaikka on.
  • opiskelen omatoimisesti ja olen jatkanut opintoja tutkinnon hankkimisen jälkeenkin. Suomessa ja Suomen ulkopuolella on mahdollista opiskella avoimessa yliopistossa tai avoimessa AMKissa, ja jopa ei-avointa tutkintoa voi olla mahdollista tehdä etänä.
  • käytän edulliset ja ilmaiset koulutustilaisuudet hyväkseni: niitä järjestävät esimerkiksi kansalaisopistot, kirjastot, ammattiliitot ja joskus jopa yritykset - tästä lisää pian.
  • luen artikkeleja ja katson videoita oppiakseni: vaikkei YouTube ole sama kuin yliopisto, sieltä oppii paljon ekstrataitoja. Itse olen esimerkiksi opetellut (hyvin alkeellista) koodausta sekä tilastomatematiikkaa YouTubesta. 
  • kaikkia koulutuksia ei välttämättä voi käyttää "virallisesti" hyväksi eli laittaa ansioluetteloon, mutta kaikista saa lisää tietoa ja uutta itseluottamusta siitä, ettei ole ummikko.
  • lisään relevantit koulutukset ansioluettelooni ja karsin pois sellaiset, jotka eivät liity haettavaan ammattiin. Lisäksi minulla on eri ansioluettelo eri aloille, eli en esimerkiksi yritä tyrkyttää akateemisia julkaisuja asiakaspalveluun enkä konferenssinjärjestämiskokemusta lakipykälätehtävään.

Miten työnantajat ovat ottaneet uravaihdokset - eikö niitä joudu selittelemään?

Ihme kyllä ei. Ensimmäiset kaksi uraani liittyivät melko suoraan opintoihini ja olivat toisiaan liippaavilta aloilta, joten niiden välillä vaihto ei aiheuttanut minkäänlaisia kyselyjä. Olin vielä melko "tuore" työmarkkinoilla, eli ansioluettelo ei ollut ehtinyt täyttyä töistä, jotka eivät näytä mätsäävän johonkin loogisenviileästi laadittuun urasuunnitelmaan.

Energiavirastoon pääsin osin siksi, että Perthissä oli valtava työvoimapula, toisaalta siksi, että kokemukseni kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun parissa liittyi riittävällä tavalla energia- ja vesi-infraan. Oikeusasiamiehellä työpaikka aukesi, koska olin energiavirastossa tottunut syynäämään lakipykäliä ja valvomaan, että asiat tehdään ohjeiden ja sääntöjen mukaan.

Jokainen työ on osaltaan rakentunut edellisen päälle sikäli, että jokin taito, jonka aiemmassa pestissä opin, on ollut keskeinen seuraavassa. Nämä taidot tosin pitää itse tunnistaa ja pukea sanoiksi, koska työnantaja ei työhakemuksesta osaa sitä tietää titteleiden perusteella. Luonnollisestikaan en työhakemuksissa sano, että päädyin minnekään vahingossa, vaan maalaan kuvan niin, että tarinassani on ollut joku juoni koko ajan: olen esim. halunnut oppia lisää jostain alasta ja hakeutunut siksi sinne.

Entä jos alanvaihto ei vain onnistu, kukaan ei ota hakemuksia vakavasti, tai vaaditaan jokin pitkällinen/kallis uudelleenkouluttautuminen?

Maailmalla ja Perthissä vaikuttaa olevan yleistymässä ns. side hustle eli sivutyö. Se voi olla yksinkertaisimmillaan jokin lisätienesti kuten Uberin ajaminen, tai sen verran vakava oman harrastukseen panostaminen, että pyrkii tekemään siitä työn/yrityksen. Pelkkä kahden työn tekeminen taloudellisesta pakosta ei niinkään ole side hustle, SH tyypillisesti liittyy johonkin unelman toteuttamiseen tai itsensäkehittämiseen: hustlaaja vaikkapa kerää rahaa matkailuun tai pyrkii tekemään taiteestaan tai innovatiivisesta ideastaan myyvää.

Kävin eilen Googlen järjestämässä ilmaisessa koulutuksessa, jossa kerrottiin nettityökaluista pienyrittäjille. Ajatuksenani oli oppia sisällöntuotannosta ja nettimarkkinoinnista. En väitä, että jokin puolen päivän työpaja muuntaa ketään sairaanhoitajasta poliisiksi tai toisinpäin, mutta työpajoista ja infoista saa uutta virtaa, ideoita ja kontakteja. Jos päivätyön vaihtaminen toiseen ei ole mahdollista, olisiko mahdollista nävertää päivätyöstä muutama tunti pois ja siirtää se johonkin itseään oikeasti kiinnostavaan tekemiseen?

Googlen työpajassa oli mm. luomulannoitteen kehittäjä, mehiläistarhuri, kynsiteknikko, pizzaleipuri, koulujen turva-applikaation kehittäjä, digitaalinen markkinoija ja ristipistopohjien kehittäjä. Heistä kukaan ei tällä hetkellä/vielä/ehkä koskaan tienaa kaikkia tulojaan tuosta lähteestä, mutta pääasia onkin saada lisää mielekkyyttä, inspiraatiota ja uusia mahdollisuuksia elämään.

Minne urapolveilijan työura vie jatkossa?

Kuka tietää? On totta, että liian palapelimäisen uran teko uskottavasti voi olla vaikeaa, koska jossain kohti alkavat kysymykset/vihjaukset, ettet osaa keskittyä mihinkään tai et ole pitkäjänteisesti sitoutuva työntekijä. Sain tästä hieman esimakua viime viikolla, kun kävin työhaastattelussa... tadaa, museossa! Eli palaanko alkujuurille? Nähtäväksi jää. Haastattelussa nimittäin tuli hieman tuntu, että heitä epäilytti fakta, että olen ollut lähes vuosikymmenen poissa museoalalta.

Itse näen asian näin: ennen muinoin, kun suurin osa ihmisistä oli maanviljelijöitä tai metsästäjä-keräilijöitä, joka työlle oli oma sesonkinsa. Varmasti elämä oli raskasta ja epävarmaa, mutta toisaalta, tehtävät ja tavoitteet muuttuivat sesongin myötä ja mukana oli aina myös lepokausi, talvi. Nykyään pakerramme 24/7, aina tavoitettavissa, aina samaa perushommaa puskien, oli alku- tai loppuviikko, kesä tai talvi. Eli jos olet sitä mieltä, että saman asian vääntö kehdosta hautaan ei ole sinun juttusi - - - vika ei ole sinussa, se on systeemissä ;)


Yllä ja alla: side hustlet. Minulle kirjoittaminen ja maukkaiden aamupalojen syönti kahviloissa (syönnistä ei saa palkkaa, kirjoittamisesta joskus), E:lle sukellus ja snorklaus.


5.7.2018

Suomi 101 - pakollista tiedettävää Suomesta

Kävin pikaisella Suomen-reissulla ja siellähän taas tarttui mietittävää matkaan.

Koomisia ja kääntämismahdottomia sanontoja on varmasti joka kielessä, suomesta tulevat ensimmäisinä mieleen kauhistuksen kanahäkki ja jokisen eväät. E:llä on pitkä liuta ranskalaisia sanontoja, jotka eivät aukene minulle, yleensä mallia "hässäkkää kuin bordellissa" tai "laskee kuin koira kirppujaan". En kuitenkaan tässä pohdi varsinaisesti sanontoja, vaan erilaisia konsepteja, jotka ovat Suomessa tärkeitä ja kaikille tuttuja, suorastaan Suomen ja suomalaisuuden peruskurssikamaa. Varoitus, sisältää huumoria.

1. Jemma

Jos jemma täytyisi selittää jollekin asiaa ymmärtämättömälle, olisi sanakirjateksti ehkäpä jotain tällaista:

Jemma on kätkö tai säilytyspaikka asioille, jotka niiden haltija kokee tärkeiksi joko nyt tai mahdollisesti tulevaisuudessa. Jemma on kooltaan mitä tahansa kahvikupin kokoisesta komeroon. Asiantuntijat väittelevät siitä, voiko varsinainen varastotila, ml autotalli, olla jemma, vaikka sinnekin jemmataan. Keskeistä jemmalle on, että sinne säilöttävät asiat eivät ole päältäpäin arvokkaita eikä niiden arvoa tiedä edes niiden haltija, ennenkuin kyseisiä asioita - ehkä - tarvitaan. Jemmassa voi olla esimerkiksi kierrätettyjä lasipurkin kansia, viinipullonkorkkeja, pestyjä jugurttipurkkeja, puolitoimiva sytkäri, klemmareita, käytettyä lahjapaperia, kolhiintuneita tai osin rikkinäisiä astioita, ja kaikki kolikot kaikilta ulkomaan matkoilta vuodesta 1989.

Suomalaiset jakautuvat jemmaajiin ja jemmojen tyhjentäjiin. Jemmaajat kokevat varautuvansa pahan päivän varalle, koska ikinä ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tarvitsee. Jemmojen tyhjentäjät ovat hurahtaneet konmaritukseen ja pyrkivät sisäiseeen rauhaan vapauttamalla kaappinsa jemmoista eli konmarin kielellä energia- ja tunnelukoista. Jemmaajat pääsevät ilakoimaan jemmojen tyhjentäjien kustannuksella joka kerta, kun tarvitsevat vähänkäytettyä lahjanarua ja ostamisen sijasta löytävät sen kolmannen jemmansa pohjalta päivän etsimisen jälkeen.

2. Pahan päivän vara

Jemma liittyy läheisesti toiseen keskeiseen suomi-ilmiöön, pahan päivän varaan. Suomi - muu maailma - sanakirjasta:

Pahan päivän varalle säilötään tärkeitä asioita, mukaanlukien rahaa, mutta ensisijaisesti tavaraa: eritoten tavaraa, joka on aavistuksen muttei kokonaan käyttökelvotonta, kuten takki, josta on rikkoutunut vetoketju. Suomalaistenkin keskuudessa on epäselvyyttä siitä, onko pahan päivän vara aina rahallisesti arvokasta, esimerkiksi säästötilin sisältö tai kaappiin säilötyt tölkkiruuat, vai enemmänkin henkistä turvaa tuova ajatus, että talosta löytyy mitä tarvitaan, kun tarvitaan. PPV-tavaran keskeinen piirre on, että niin pahaa päivää ei käytännössä koskaan tule, että PPV otettaisiin käyttöön.

3. Vaikka aidan seipäänä ja ennemmin kuin turpiinsa ottaa

Tunnetaan myös nimillä "läpi harmaan kiven" ja "hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää". Nämä suomalaisten keskuudessa hyvin tunnetut ja toistellut konseptit kuvaavat ajatusta, että ihmisen tulee ponnistella päästäkseen tavoitteeseensa. Rohkaisuna lisätään, että ponnistelu on kuitenkin väliaikaista. Sen jälkeen realistisesti todetaan, että ponnistelu on tuskin koskaan mukavaa. Itse asiassa ponnistelu on aina kamalaa, ja oikeastaan elämä kaikkineen on pelkkää ponnistusta yhdestä ongelmasta toiseen, mutta ennemmin sitä kuitenkin elossa on kuin turpiinsa ottaa.

4. Lapinkävijä ja ruska-aika

Ponnistelun lomassa on kuitenkin suomalaisellakin loma-aika ja monilla sen ajankohdaksi valikoituu syksyn ruska ja paikaksi Lappi. Sanakirja selvittää:

Lappi on suomalaisten mekka, jossa kaikkien on käytävä vähintään kerran elämässään. Lappi on tuhansien laulujen ja itsensälöytämisien tyyssija, Lapin Jenkasta Dannyn Kuusamoon. Lappi on lapimmillaan talvella tykkylumiaikaan, tai ruska-aikaan, jota etelästä tullut lapinkävijä voi kuvata iPhonellaan ja kuratoida itselleen täydellisen Instagram-feedin. Lapinkävijä ei ole mikä tahansa retkeilijä, vaan tuohon myyttiseen erämaahan perehtynyt ja vihkiytynyt Lapin-tuntija, lappofiili. Missä vaiheessa turisti kasvaa lapinkävijäksi, on debatin alla. Tärkeintä kuitenkin on käydä Lapissa kokemassa sen taika, kerran tai sata. Mieluiten sata.

[Ylelle aplodit siitä, että nykyään koko maassa näytetään saamenkieliset uutiset, tehden Lapin alkuperäisten asukkaiden elämää ja nykyhetken vaiheita ja ongelmia kaikille tunnetuksi.]

5. Retki, eväät ja laavu

Englannin kielessä ei ole olemassa sanoja retki ja eväät (saati laavu), vaan lähinnä ovat ehkä trek ja snack: trek kuitenkin on yleensä pitkähkö vaellus ja snack on mikä tahansa välipala tai pikkupurtava, ei nimenomaan retkelle tai reissuun otettava ravinto. Myöskään englannista (ja ranskasta) tuttu picnic ei kuvaa retkeä, koska retki usein suuntautuu esim. metsään tai saareen, kun taas picnic vietetään tyypillisesti puistossa tai vaikka omalla parvekkeella. Kiintoisasti luin äskettäin tutkimuksen, jossa britit arvostavat metsiä kaukaa katsomalla, mutteivat tykkää olla metsän sisällä. Suomalaiset mörököllit taas viettävät mielellään aikaa korpikuusen kannon nokassa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Retki on sikäli myyttinen suomalainen asia, että monilla meistä on lämpimiä muistoja lapsuuden retkistä vanhempien tai kavereiden kanssa; tai jos ei ole, toivomme omien lastemme tai lasten ylipäätään saavan tällaisia muistoja. Retkiä tehdään päiväkodeista ja kouluista ja retkipäivä tavallisesti on kovasti odotettu ja iloinen poikkeama arjesta. Myös ulkomaalaiset viedään mielellään retkelle Nuuksioon tai minne tahansa metsään, rantaan tai saareen, laavulla tai ilman. Syystä viedäänkin, koska retkeilymaastot ja retkeilykulttuuri ovat ehdottomasti Suomen vahvuus ja ylpeydenaihe.

Australia vastaa

Vertailun vuoksi, muutamia keskeisiä aussikonsepteja eli asioita, jotka ovat täällä tuttuja ja yleisiä, mutteivät ehkä tuttuja muualla (ainakaan Suomessa).

1. Sunday session ja sundowners

Sunnuntaisessio tarkoittaa sunnuntai-iltapäivää, joka vietetään pubissa. Tarkoituksena ei ole kännäys vaan drinkki, pari; eikä pubi ole mikä tahansa lähiöräkälä, vaan perheille ja kaveriporukoille suunnattu brittiperinne public house, aussilaisittain usein nimeltään hotel. Tarjolla on grilliruokaa, pizzaa, paahtopaistia ja salaatteja sekä tietenkin juomia. Sessio vietetään syöden, juoden ja turinoiden. Sundowners puolestaan on drinkki tai pari minä tahansa päivänä auringonlaskun aikaan eli työpäivän jälkeen, tyypillisesti niitä järjestetään viikonloppuisin esim. kollegaporukalle.

(Oikeasta) sanakirjasta löysin, että aussiperinteessä sundowner on tarkoittanut myös kiertelevää työmiestä, joka saapuu farmille alkuillasta niin, että ehtisi saada majapaikan ja ruokaa, mutta tulee liian myöhään tehdäkseen mitään varsinaisia töitä. Kuulostaa australialaiselta :D

2. BYO

Jatkuu alkoholiteemalla. BYO tai BYOB, bring your own (beverages), tuo omat juomasi. Kirjainyhdistelmää saattaa nähdä ravintoloiden ikkunoissa, menuissa tai nettisivuilla ja tarkoitus on kertoa, että paikkaan saa tuoda omat pullot haluaamansa ainetta, alkoholilla tai ilman. Aussit ovat sen verran viinifiiniä kansaa, että usein haluavat valita itse omasta mielestään ruokaan sopivimman ruokaviinin - tai vain säästää rahaa ostamalla pullot bottleo:sta, alkoholikaupasta, ennen ravintolaan saapumista. Mitä ravinteli tästä hyötyy? Mainetta ja kunniaa, suosiota ja corkage feen eli pullonavausmaksun, tyypillisesti esim pari dollaria per juoja tai vitosen per pullo.

3. Cappuccino strip eli cappuccino-kuja

Cappuccino lifestyle eli cappuccino-elämäntapa on asia, jota jokainen asiansa osaava kiinteistönvälittäjä hehkuttaa asuntomainoksissa Perthissä. Perth koostuu useista pienemmistä historiallisista kylistä, jotka on kasvatettu lähiöillä yhteen puolentoista vuosisadan mittaan. Kaikilla kylillä on yhä oma personaansa ja elävimmissä näistä on historiallinen (tai uusi) keskusta, jossa tyypillisesti on persoonallisia pikkuputiikkeja sekä Australian elinvoiman kultasuoni, kahvilakatu. Aussit eivät liikahdakaan kodeistaan, ellei tarjolla ole yhtä seuraavista: upea uimaranta, eksoottinen erämaa, paras pubi tai kakkuisa kahvila. Koska kaupungeista ei aina löydy kahta ensimmäistä, täytyy kodin lähistöllä olla kaksi jälkimmäistä.

Keskeisten konseptien määrässä Suomi voittaa 5-3! Hurraa!

[tai kirjoittajalta vaaditaan lisää asumista Australiassa tasapeliin pääsemiseen]

Muita keskeisiä suomikonsepteja: salmiakkisuklaa, tai kuten muu maailma tuntee asian - suklaan myrkyttäminen. Kurssilta Suomi 101
Kesän marjat ja itse kudottu poppana. Kurssilta Suomi 101


Juhannuksen normisää. Kurssilta Suomi 101

28.6.2018

Ystävyyden evoluutio

Luin toisesta ulkosuomalaisblogista juttua, jossa kirjoittaja harmitteli ikävöivänsä itseään ulkomailla asuessaan. Kotimaassa on tietynlainen persoona, ulkomailla toisenlainen, ja kirjoittaja koki, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla ylipäätään on valtava vaikutus siihen, missä on minkäkinlainen.

Jäin pohtimaan asiaa ja ymmärrän hyvin ajatuksen, että erilaisissa ympäristöissä eri puolet omasta itsestä ja käytöksestä korostuvat. Omalla kohdallani sattuu olemaan niin, että pidän itsestäni ja elämästäni enemmän Australiassa kuin Suomessa. Mielestäni omat hyvät puoleni - sosiaalisuus, optimistisuus ja leikkimielisyys - pääsevät oikeuksiinsa Australiassa, kun taas Suomessa niitä on astetta hankalampi toteuttaa. No eikö Suomessakin voi olla juuri niin sosiaalinen ja hupaisa kuin lystää? Tavallaan voi, tavallaan ei.

On aina helpompaa mennä virran mukana kuin sitä vastaan, vaikka miten itsenäinen tyyppi olisikin. Australiassa arvostetaan letkeyttä, rentoutta ja ystävällismielistä huumorintajua, kun taas Suomessa mielestäni korostuvat enemmän vakavamielisyys vakavastiotettavuuden merkkinä, sekä huumorinkukkana sarkasmi ja jopa kettuilu. Kun vastakkain ovat no worries- ja itku pitkästä ilosta- mentaliteetit, lähden mieluummin optimistijollalla surffaamaan kuin varomaan katajaan kapsahtamista.

Tämän postauksen idea ei kuitenkaan ole ruotia tai suomia Suomea. Ympäristön vaikutusta miettiessäni pohdiskelin myös ystävyyden evoluutiota, eli miten ystävyyssuhteet elävät elämän mittaan ylipäätään ja etenkin ulkomaille muuton myötä.

Olen itse lapsesta saakka muuttanut suhteellisen usein, joten minulla ei ole samassa mielessä vanhoja ystäviä kuten niillä, joiden paras ystävä löytyi jo synnäriltä, päiväkodista tai ekaluokalta. Toki minullakin on vanhoja tuttuja ja pitkän ajan takaa löytyviä kavereita muutoista huolimatta, mutta varsinaiset nykyiset parhaat ystäväni löytyvät yliopistoajoilta, sukulaisista sekä Perthin-tuttavuuksista. Omassa tapauksessani ystävyyssuhteet ovat eläneet ulkomaille muuton myötä näin:

1) Innostus muiden suomalaisten seurasta

Vaikka Australiaan muuttaessani tahdoin jo alusta saakka sopeutua uuteen maahan ja tutustua paikallisiin, oli lähtökohtaisesti helpointa tutustua muihin suomalaisiin: tähän vaikuttivat kielitaito, englannin puhumisen väsyttävyys, sekä sama elämäntilanne. Kaikkein nopeiten ja luontevimmin tutustuin omanikäisiin vastatulleisiin, koska yllätyksettömästi näiden kanssa löytyi eniten asiaa.

Meille muodostuikin (sittemmin hajaantunut) noin tusinan tytön porukka, jotka kaikki kohtasimme toisemme joko paikallisten suomalaisten tapahtumissa tai kaverinkaverien kautta. Tässä porukassa vietimme usein suomalaisia juhlia, kuten vappua ja pikkujoulua. Jälkikäteen ajateltuna en varmaankaan olisi samoihin ihmisiin tutustunut Suomessa, koska olimme kaikki eri puolilta maata, eri aloilta, eri arvomaailmoista ja muutenkin erilaisissa elämäntilanteissa, lukuunottamatta Perthissä asumista.

2) Työkaverit

Oltuani riittävän kauan samassa työpaikassa - oikeastaan saatuani vakipaikan rekrytoimiston sopimuksen sijasta - aloin tutustua myös työkavereihini. Ennen vakiintumistani kollegat eivät kauheasti kiinnittäneet huomiota minuun, enkä itsekään yrittänyt varsinaisesti ystävystyä, koska työsuhteen jatko oli epävarma. En yleisesti kannata ajattelua, ettei kannata panostaa sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka eivät ehkä kestä (mistäs sen tietää, mikä kestää ja mikä ei), mutta vastamuuttaneena olin muutenkin tuulisessa tilanteessa eli minne asettuisin tarkalleen asumaan, mihin urasuuntaan hakeutuisin jne.

Noin parin vuoden työuran jälkeen, viisi vuotta sitten, aloin löytää kollegoista porukan, joka hitsautui mukavasti yhteen ja on yhä yksi tärkeimpiä sosiaalisia ympyröitäni Perthissä. Paradoksaalisesti olemme ja emme ole läheisiä. Meitä on viisi ex-kollegaa ja näiden puolisot. Toiset tunnen paremmin kuin toiset, mutta meitä yhdistää eniten samanlainen huumorintaju ja kiinnostus matkusteluun. Tavatessamme juttelemme ummet ja lammet matkailuasioista, sekä entisen työpaikan toimistopolitiikasta, mutta emme varsinaisesti pui sen henkilökohtaisempia.

Tiedän raapaisun verran itse kunkin terveys-, parisuhde- ym asioita, mutta niistä ei yleensä suuresti haluta puhua. En vieläkään tiedä, onko tämä kulttuuriero (minua ja E:tä lukuunottamatta kaikki ovat ausseja), vaiko sattumaa tässä porukassa. Toisaalta syvällisyyden puute joskus haittaa, toisaalta on mukava tietää, että tavatessamme meillä on aina hauskaa.

3) Harrastuskaverit

Olen pelannut kuusi vuotta futsalia enemmän tai vähemmän samalla porukalla puulaakiseurassa. Tämä sakki kokoontuu yhteen vain yhtä tarkoitusta varten ja se on pelaaminen tai pelaamisesta puhuminen. En itse asiassa ole kovinkaan kiinnostunut penkkiurheilija, ja yhteiset stadionkeikat liigajalista katsomaan jätän väliin. Harrastuskavereista on kuitenkin se ilo - harrastamisen mahdollistamisen lisäksi - että melko pian uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen saa tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön.

Vaikkei harrastuskavereista ole tullut hyviä ystäviä muutoin, harrastus luo rutiinia ja mielekästä arkea sinällään. Jos Suomeen vertaa, Perthissä harrastaminen on sosiaalisempaa sikälikin, että kokoonnumme pari kertaa vuodessa tapaamisiin pelien ulkopuolella: syömään ja juomaan. Ainakaan en itse onnistunut löytämään aikuisena sellaista harrastusporukkaa, jossa tavattaisiin muulloin kuin jumppasalilla tai urheilukentällä.

4) Kirjoittajapiirit

Olen muutamaan otteeseen maininnut, että harrastan kirjoittamista (faktan ja fiktion) ja toiveeni on jossain kohti tulevaisuutta saada romaani/romaaneja julkaistua. Tätä kautta onkin löytynyt ehkä itselleni "mätsäävimmät" uudet ystävät, koska meitä yhdistää yhteinen intohimo kirjoittamiseen ja lukemiseen. Itselläni on suomalainen kynäilijäpiiri ja aussipiiri, joista suomalainen kokoontuu kolmen viikon välein ja näemme toisiamme muutenkin. Aussipiiri on vähemmän virallinen eli kommunikoimme lähinnä facebook-ryhmässä, joskus harvoin tapaamme kasvokkainkin.

5) Sukulaiset ja vanhat ystävät

Ehkä itsestäänselvästi, ehkä ristiriitaisesti, yhä tärkeämmäksi elämässäni ovat nousseet sukulaiset ja vanhat ystävät. Olen aina ollut sikäli sukurakas että olen lapsesta asti visiteerannut ahkerasti mummolassa ja tätini luona, mutta vanhempieni, veljieni ja koko suvun arvo nousee jatkuvasti mielessäni, kun välissä on puoli maapalloa.

Kun enemmän tai vähemmän jatkuvasti on tekemisissä uusien tai ainakin uudehkojen ihmisten kanssa, on jopa hämmästyttävän rentouttavaa olla sellaisten seurassa, jotka tuntevat minut vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ei tarvitse stressata siitä, teenköhän hyvän vaikutuksen ja mitä tuokin minusta ajattelee - vaikken näistä olekaan erityisen kova stressaamaan. Senkun on vaan, mökkivaatteissa, tukkakin kampaamatta, ketään ei haittaa.

Yhteenkuuluvuuden tunteesta

Vaikka tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ajattelen, että uuteen maahan muuttaessa on tärkeää löytää sellaisia sosiaalisia ympyröitä, jotka oikeasti "resonoivat". Kavereita löytänee helpoiten juuri toisista suomalaisista ja työkavereista, mutta niissä pooli ja valinnanvapaus on kuitenkin rajoitettua. Ei ole annettua, että muut ulkosuomalaiset tahi kollegat ympärilläsi ovat juuri kaltaisiasi tyyppejä, ja yhteydentunne saattaa jäädä muutaman langan, kuten yhteisen kielen tai yhteisen työn varaan. Ei sekään huono juttu ole, mutta omimman oman itsen löytämisen kannalta voi olla fiksua ihan etsimällä etsiä itselle sopivia ympyröitä.

Joskus oikeiden tyyppien löytäminen voi viedä vuosiakin. Jos välillä tuntuu, ettei itselle löydy mieleistä seuraa, ei kannata lannistua, vaan kartoittaa uusia suuntia, joista sitä voisi löytyä. Harrastus, työ, naapurustopiiri, hyväntekeväisyysjärjestö, vanhempainryhmä, matkailusta innostuneet, jne. Ulkosuomalaisena ikävä kyllä joutuu tottumaan myös siihen, että ihmisiä tulee ja menee ihan eri tavalla kuin kohtuuvakaasti Suomessa asuessa. Australiassa eritoten on paljon populaa, joka käy ja lähtee: reppureissaamassa, irtiottovuodella, turistina, työkomennuksella... Aina kun johonkuhun uuteen tutustuu, ottaa riskin, että tämä ei olekaan saapuvilla kauaa. Riski on myös niin päin, että itse muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin tai maahan.

Toisaalta ulkosuomalaisuuden etu on - ainakin omalla kohdallani - että oppii löytämään yhteistä, sekä tekemään tikusta asiaa. Kun ei voi tukeutua johonkin aina lähellä olleeseen seuraan, vaihtoehdot ovat joko käpertyä yksinäisyyteen (tai tottua siihen terveellä tavalla), tai kiskaista itsensä kuoresta kohti muita, tavalla tai toisella.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa painiskeleville; jospa pian jostain suunnasta löytyy joku mukava tyyppi arkea jakamaan ja juhlista iloitsemaan.

Kuva (c) familyfriendpoems.com 

30.5.2018

Näin valitat oikein

Seuraa niksinurkka, näin valitat oikein silloin kun valittamisen aihetta on. Suomalaisilla on maine huonoina valittajina, mutta epäilen tämän pätevän vain sellaisiin tilanteisiin, joissa valittamisen tulisi tapahtua jonkun palvelun jälkeen ja valituksen aihe on osin makuasia - esim. kampaaja- tai parturikäynti, tai ravintolaruokailu. Sen sijaan viallisista tuotteista suomalaiset käsittääkseni valittavat aivan reippaasti, samoin viranomaisten kuten verottajan toimista.

Valituksen voi tehdä joko hyvin tai huonosti - eli tehottomasti tai tehokkaasti - ja näin valitusten käsittelijänä voin jakaa omasta mielestäni parhaat vinkit siitä, miten saat asiasi hoidettua pienimmällä vähimällä kriiseilyllä ja junnauksella.

1. Kerro asia selkeästi - mitä tapahtui, miksi, ja mikä on realistinen ratkaisuehdotuksesi

On uskomattoman tavallista, että valittaja kirjoittaa muutaman sanan sähköpostin, josta ei mitenkään selviä, mitä on tapahtunut, missä kontekstissa ja miksi. Valitus saattaa koostua vain lyhimmästä mahdollisesta tapahtumakuvauksesta ja sekin tiukasti valittajan omasta vinkkelistä (eli ei esim mitään selitystä, miksi tilanne lähti menemään pieleen). Pahimmillaan valitus on liuta HUUTOaakkosia, kiroilua ja uhkailua tuomarilla ilman, että edes selviää, miksi asiakas valittaa.

Toinen yleinen, mutta vastakkainen tapa on kertoa ummet ja lammet asiasta, joko kirjeitse tai suullisesti - kuitenkin enimmäkseen asian vierestä, alkaen kuukausien takaa ja päättyen johonkin epämääräiseen loppuhuipentumaan kuten valittajan tunnemyrskyyn, ei niinkään itse valituksen aiheeseen. Yllättävän moni ei hoksaa, että asiaa tuntematon ei mitenkään pääse jyvälle monipolvisesta pohdiskelusta ja monta eri tunnekokemusta kietovasta tarinoinnista, jos siinä ei selkeästi ilmaista (mielellään heti alussa), mitä asia edes koskee.

On ymmärrettävää, että kun valituksen aihetta on, valittaja on tiukasti omassa kuplassaan, eläen tapahtumaa mahdollisesti uudelleen ja uudelleen. Tapahtuma ei kuitenkaan välity ulkopuoliselle kuulijalle, jos sille ei anna selkeää kontekstia ja kaarta eli mitä tapahtui, missä, milloin, miksi, mitä asiakas odotti tilanteessa ja mitä hän odottaa nyt asian korjaamiseksi.

2. Älä paisuttele turhaan

Useimmat yritykset ja viranomaiset pyrkivät noudattamaan lakeja ja toimintaohjeita ja jos sinulla on oikeus esimerkiksi tuotteen palauttamiseen tai asian uudelleenkäsittelyyn lakipykälien valossa, asian paisuttelu ei mitenkään nopeuta, priorisoi tai tehosta asiasi käsittelyä.

Jos valituksesi sisältää asian kannalta tarpeettomia paisutteluja tyyliin "vien tämän valtakunnan mediaan", tai "tämä sama on varmasti tapahtunut tuhansille muillekin, te epäpätevät idiootit", asian käsittely saattaa viivästyä sen sijaan, että se nopeutuu: etenkin viranomaispuolella käsittelijän täytyy nämäkin noteerata jotenkin, esimerkiksi kirjoittaa auki sisäiseen raporttiin tai viedä asia johtoportaaseen, vaikka se olisi edennyt paljon nopeammin alemmassa portaassa.

Yksityispuolella hyperbolivalitukset eli selkeästi draamahakuiset ja liioittelevat valitukset saavat kokemukseni mukaan osakseen lähinnä naureskelua - just joo, vai että ihan uhkaa henkeä ja terveyttä, että ostamasi hammasharja oli keskipehmeä eikä pehmeä? Koska valitusta ei oteta silloin niin vakavasti kuin ehkä muuten voisi tai pitäisi, käsittely saattaa jälleen viivästyä. Ihmisillä on ylipäätään aika hyvä keskimääräinen mittari, mikä on reilua ja kohtuullista ja mikä ei. Jos valituksesi aihe on kohtuullinen, vaikkapa pohjaanpalanut pihvi, kokki yleensä mielellään korjaa asian. Mikä on reilua ja kohtuullista on tietenkin subjektiivista, mutta aina auttaa, jos pitäytyy faktoissa sen sijaan, että alkaa arvailla ja spekuloida, monelleko muulle sama asia on varmaan tapahtunut tai tulee tapahtumaan.

Ainoa tilanne, jolloin kannattaa pumpata ekstratunnetta valitukseen, on jos sen käsittely on kestänyt kohtuuttoman kauan (esim. yli 2-3 kuukautta) tai se ihan oikeasti jollain lailla uhkaa sinun tai jonkun muun hyvinvointia - huom, ei vain mielentyyneyttä vaan terveyttä tai turvallisuutta. Tällöinkin kannattaa perustella asia hyvin, esimerkiksi viitata aiempiin sattuneisiin vahinkoihin tai tiedossaoleviin riskeihin, oman mielipahan ja loukatuksi tulemisen tunteen alleviivauksen sijasta.

3. Älä hauku tai loukkaa 

Ihmeellisen moni ihminen kuvittelee, että olemalla "jämäkkä" virkailijaa tai asiakaspalvelijaa kohtaan saa asian hoidettua nopeammin, ja vielä useampi kuvittelee, että "jämäkkyyteen" kuuluu huutaminen, haukkuminen tai kettuilu. Jokainen asiakaspalvelutyössä oleva on kohdannut ikävää kanssakäymistä ja eritoten valitusten käsittelijät ymmärtävät kyllä, että silloin kun ihminen valittaa, häntä lähtökohtaisesti ottaa päähän. Paha mieli ei kuitenkaan oikeuta purkamaan sitä käsittelijään, koska a) tämä on erittäin harvoin suoraan syyllinen tapahtuneeseen, b) vaikka olisikin, tapahtunut on erittäin harvoin tahallista ja c) asiasi ei etene yhtään nopeammin sillä, että järkytät, loukkaat tai satutat henkisesti ihmistä, jonka tulisi auttaa sinua.

Viranomaispuolella asiat tulee yleensä käsitellä siinä järjestyksessä kun ne on vastaanotettu, eli huutaminen virkailijalle asian nopeuttamiseksi ei yleensä tuota mitään muuta kuin pahan mielen kummallekin osapuolelle. Yksityispuolella kokemani mukaan tahallisesti loukkaavat kettuilijat saattavat päätyä pinon alimmaiseksi, koska kukaan ei halua ehdoin tahdoin konfliktitilanteeseen ja käsittelijä yrittää vältellä sitä niin kauan kuin voi.

Jos sinulla on aihetta valitukseen, ei tietenkään ole mitään järkeä olla kynnysmatto. Omista oikeuksista saa ja voi pitää kiinni. Kuitenkin tehokkain mahdollinen tapa hoitaa valitus on pysyä tyynenä, esittää asiat selkeästi, perustella hyvin miksi on oikeutettu johonkin hyvitykseen tai uudelleenkäsittelyyn, ja olla neutraalin kohtelias käsittelijää kohtaan. Myrskyisät kohtaamiset tuottavat pelkästään negatiivisia lieveilmiöitä, kuten syövät aikaa - esimerkiksi eilen jouduin käymään vartin lenkin ulkona kaksi kertaa työpäivän aikana tasoittaakseni tunteeni, kun asiakas käyttäytyi poikkeuksellisen hankalasti tai epäasiallisesti.

4. Älä odota epärealistista lopputulosta

Ihmettelen joka päivä, miten harvoin ihmiset ottavat itse aktiivisesti selvää omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Moni valitus jäisi saapumatta tai ainakin niiden aihepiiri leikkautuisi puoleen, jos jokainen ennen valituksen jättöä tarkistaisi, olinko itse oikeassa vai väärässä, onko minulla jokin muu keino hoitaa asia, ja mitä voin realistisesti odottaa tässä tilanteessa. Esimerkiksi tuotepalautusten suhteen on saatavilla paljon tietoa netissä ja usein kaupoissakin on selkeät kyltit ja kuiteissa ohjeet palautusten osalta. Tietoa kannattaa aina etsiä itsekin, ja tarkistaa, onko edes oikeutettu siihen, mitä valituksella pyrkii saavuttamaan.

Esimerkki: on erittäin epätodennäistä, että vaikkapa valtion virkailija erotetaan toimestaan siksi, että hän puhui sinulle mielestäsi alentuvalla äänensävyllä. Toki tästäkin voi ja saa valittaa, koska kyseessä voi olla ihan oikea systeeminen vika ja kyseisellä virkailijalla esim. rasistinen asenneongelma. Jos tällaisesta ei kuitenkaan ole näyttöä ja kyseessä on sana sanaa vastaan, ei ole mitään järkeä jäädä jumittamaan tilanteeseen vaan päästää irti ja kuitata se huonona päivänä tai satunnaisena epäkohteliaana moukkana.

Ei myöskään kannata olettaa, että valituksen käsittelijä ylittää valtuutensa tai jotenkin venyttää lakeja, pykäliä tai raameja tarjotakseen sinulle ratkaisun. Joskus yksityispuolella toki yritys voi tarjota vaikkapa hyvitystuotteen tai ilmaisen aterian, mutta jos heillä ei ole siihen kuluttajasuojan mukaan velvollisuutta, asia ei sillä muutu, että siitä jankuttaa, valittaa useammalle eri taholle, uhkailee tuomarilla tai käyttää kohtaa 3, haukkuhuutokettuilua. Juuri tästä(kin) syystä on hyvä itsekin ottaa selvää, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia asiakkaalla on missäkin tilanteessa, ettei lähde puskemaan ratkaisua, joka ei edes ole mahdollinen.

5. Älä jää limboon

Kaikkein suurin yllätys työssäni on ollut, miten moni ihminen jumittuu johonkin epäkohtaan vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi. Oikeusasiamies voi lain mukaan käsitellä vain tapahtumia, joista on enintään 12kk aikaa. Tämä siksi, että mitä pidempään tapahtumasta on, sitä epätodennäköisempää on, että siitä on jäljellä tarkkoja muistikuvia tai tarkkoja tallenteita - esimerkiksi arkistoidut paperit ja muut voivat olla hukkuneet jne. Niinpä menneisyyden penkomisesta tulee helposti sana sanaa vastaan-matsi, jota ei voi ratkaista todisteiden puutteessa.

Meille kaikille on tapahtunut ja tulee tapahtumaan ikäviä asioita elämän varrella. Joskus vastaan tulee idioottimaista käytöstä, väärinkäytöksiä, jopa suoranaisia rikkomuksia. Kaikkien ja kaiken kannalta on parempi koittaa ratkoa asia niin pian kuin mahdollista, ja jos se ei ratkea sinua tyydyttävällä tavalla, löytää jokin toinen keino (esim viedä oikeuteen) tai suosiolla päättää jättää asia taakse. Se, että hautoo kokemiaan vääryyksiä vuosikausia, ei millään lailla edistä mitään. Ihannemaailmassa ikävyyksiä ei tapahtuisi, tai ainakin ne ratkottaisiin kaikin puolin reilusti ja oikein aina. Aina näin ei kuitenkaan tapahdu ja joskus on vain pakko hyväksyä, että minä otin jossain asiassa henkisesti turpiin ja se oli väärin. Muuta ei aina voi tehdä kuin kuvainnollisesti nousta ylös, pudistella pölyt ja jatkaa matkaa.

Oikeuksien rinnalla on aina velvollisuuksia. Ja Nuuskamuikkunen tietää, että kannattaa jättää asiat taakse säännöllisesti ja suunnata kohti jotain uutta.

26.5.2018

Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu

Kirjoitan usein aiheista mikä on suomalaisen silmiin outoa Australiassa, tai ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen silmiin outoa Suomessa. Vuosienkin jälkeen aina bongailee uusia havaintoja.

Tällä kertaa muutin kysymystä hiukan ja kyselin australiansuomalaisilta Facebook-ryhmässä, mitkä asiat Australiassa he nykyään kokevat normaalina - eli mitkä ehkä alkuun olivat kummia ja sittemmin arkea, tai mitkä asiat verrattuna Suomeen ovat "enemmän normaaleja" täällä ja "oudommin" Suomessa.

Mainintoja saivat seuraavat ihmeet.

Small talk

Useimpien suomalaisten kokemus lie on, että Australiaan saapuessa small talk enemmän tai vähemmän häkellyttää. Kassalle pitäisi jutella mukavia ostostenteon yhteydessä, myyjä saattaa kysellä päivän suunnitelmat ja hississäkin voi naapuri tai jopa joku vieras alkaa pulputtaa säästä ja milloin mistäkin. "Miksi kysyt kun et oikeasti halua tietää" on suomalaisen tavanomainen ensireaktio normitervehdykseen how are you eli mitä kuuluu.

Kappas kummaa, muutaman vuoden tai jopa kuukauden oleskelu smalltalkkauksen luvatussa maassa iskostaa sen niin selkärankaan, että Suomessakin alkaa vahingossa jutustella.

=
Tuli pieni kulttuuri shokki kun piti tilata syntymatodistus maistraatista ja puhelu meni aika pitkalti nain.
[puhelimeen vastataan] "Irmeli helsingin maistraatista"
"Hei Irmeli, tassa Nea, miten sun paiva on sujunut?"
"Niin miten voin auttaa?" 
Muistin puhelun jalkeen ettei ole soveliasta kysella tollasia

=
Todellakin! Muistan kun olin pidempään käymättä Suomessa ja vaatekaupassa pöyristyin kun myyjä ei kysynyt miten mun päivä on sujunut ja mitä mulle kuuluu. Lähdin tosi tympääntyneenä kunnes tajusin että se on normaalia.

=
Asiointi Australiassa: Moi, hyvää, entäs itsellesi? Kiirettä? Joo, ajattelin koittaa välttää lounasryysiksen. Joo, ihan tien toisella puolen - meillä itse asiassa on se sellanen kapselikone kahvihuoneessa, mutta ei se ole yhtään sama, eihän? Enivei, nappaan kahvin rasvattomalla maidolla - joo ja saisinko yhden keksinkin, kiitos? Upeat korvikset sinulla muuten!
Asiointi Suomessa: Kahvi.
=

Kahvi, kahvilat

Kahvista puheenollen, suomalaisilla on maine janoisimpina kahvinkittaajina maailmassa, mutta Australia ei varmasti ole kaukana takana ja laatuun panostetaan täällä paljon enemmän kuin määrään. Usein tuntuu, ettei ole sellaista kadunpätkää Perthissä(kään), jossa ei ole vähintään yhtä kahvilaa, olipa kyse lähiön keskustasta, kaupunkikeskustasta tai pikkukylän raitista.

Kahvila voi olla pelkkä luukku seinässä, jonka joku on vuokrannut bisnekselleen - kopperossa on hädin tuskin tilaa kahvikoneelle ja tarpeiden säilömiselle, ja sieltä myydään kuppeja kuin kuumille kiville. Meidän lähistöllämme on useampia kuntosaleja ja nekin näyttävät mainostavan kahvia. Eli edes punttikselle ei mennä, jos ei sieltä saa kofeiinifiksiä!

=
Ainakin isoissa kaupungeissa on kahviloita ja ravintoloita tiuhaan myos lahioissa ja yleensa ihan kohtuuhintaisia. Kun kayn Helsingissa tulee ihan vieroitusoireita kun kahvitkin pitaa keittaa itse! Ravintolaan ainakin mun vanhemmat eksyy vain jos on joku erityinen juhlatilaisuus.

=
7eleven joka toisella kulmalla ja dollarin automaatticappuccinot. Ei haittais vaikka olis Suomessakin.

=
[Suomessa]ei ollut babycinoja [vaahdotettua maitoa ripauksella kaakaota]. Meitä tuijotettiin kun hulluja kun yritin tilata kahvin ja kaksi babychinoa. Ja muutenkin täällä ollaan ystävällisempiä lapsille kuin Suomessa.

=
Mun sisko yritti myydä ravintolassaan babyccinoja Suomessa. Ei niitä kukaan halunnut tai tajunnut.

=
höh! Suomalaiset! Toki pitää lapsilla olla omat kaffet! Syrjintää ja hatunnosto sun siskolle!

=

Kaupat ja asiakaspalvelu

Aussilassa on yleisesti kaupoissa Suomea parempi (eli huomioonottavampi/aktiivisempi) palvelu, mikä on sekä hyvä että huono juttu allekirjoittaneelle. En oikein pidä pikkuputiikeista, koska en halua myyjää hännille tarjoamaan vaihtoehtoja. Tosin aussimyyjät usein osaavat lukea tilannetta ja jättävät asiakkaan rauhaan kun heille sanoo taikasanat just browsing eli katselen, "selailen" vain.

Ruokakaupat ovat oma lukunsa joka maassa ja niiden tarjonta määrittelee arkea paljonkin. Australiassa on yleisessä käytössä itsepalvelukassoja; jos taas perinteiselle kassalle menee, kassa pakkaa ostokset, mikä sekin on hyvä tai huono juttu, ks pussi-gate. Pakkaamiseen kuitenkin helposti tottuu... samaten hedelmät punnitaan täällä aina kassalla. Mitään vaakoja ei yleensä edes ole, saati tarrantulostuskoneita, hedelmäosastoilla.

=
Vaikka täällä ärsyttää kuinka paljon ruokakaupassa muovipusseja käytetään kassalla, silti Suomessa käydessä jäin tollona seisomaan kassalle ja odottamaa pakkausta

=
Pitkän aikaa ihmettelin ruokakauppojen tuoreen lihan niukkaa valikoimaa, kunnes tajusin että täällä onki lihakauppoja erikseen. Voittaa ehdottomasti supermarketin hyllyllä olevat lihat.

=
Suomessa kävelin hevi-tuotteineni suoraan kassalle kun odotin myyjän ne punnitsevan ja kunnei onnistunut annoin ystävällisesti turhan pitkäsanaisen sepustuksen miten tässä nyt näin kävi! Myyjä olisi ollut ihan tyytyväinen jos vaan olisin äkkiä käynyt tuotteeni punnitsemassa ja sitten vähäsanaisesti maksanut!

=
[Aspakulttuuria ei juuri ole, koska] Suomalaisilla on aika hyvät kädentaidot meidän ikäpolvella vielä ts itse tehdään syntymäpäiväkakut, juhlatarjottavat, hoidetaan puutarha, pidetään kasvimaata, kudotaan villasukat, voidellaan sukset, laitetaan ripsiin kestovärit, tehdään vauvansoseet, otetaan valokuvia, korjataan autot, vaihdetaan kesärenkaat, korjataan muut vempaimet, pestään autot jne.

=
Ruokakaupasta ei saa Suomessa samaan tyyliin kotiinkuljetusta, Uberin puute, Gold Class* -elokuvateatterit puuttuu, joissa voi syödä kunnon illallista. Ja jep toi jo mainittu aspakulttuuri. Tai ylipäätään sellanen ihmisille juttelu ja ystävällisyys. Kun täällä menee vaatekauppaan niin eipä ole apua tarjolla. Perthissä tulee H&M:lläkin myyjät kyselemään, että voiko auttaa.

[*Gold class on elokuvateatterisali, jossa on mukavat nojatuolit ja lipunhintaan sisältyy ruokailu ja juoma]

Juhlaetiketti etenkin alkoholin suhteen

Suomessa varmasti jokainen iltajuhlien järjestäjä pohdiskelee, kuuluko siellä tarjota alkoholia ja jos niin, onko se hyvä idea. Jos ei ole Viron-matkaa tiedossa, tarjoilun järjestäminen on kallis paukku. Puhumattakaan siitä, että alko saattaa pilata koko juhlat - känninen känkkäränkkäsukulainen häissä ei enää nykyään ole yhtä hyväksyttävä tai väistämätön asia kuin männävuosina.

Aussilassa tällaista pohdiskelua ei ilmeisesti ole, vaan alkoholi kuuluu melkeinpä mihin vain sosiaaliseen tilanteeseen ristiäisistä grillijuhliin ja vanhuksen syntymäpäivistä baby showeriin eli vauvan syntymää edeltäviin juhliin. Aussit eivät arastele juoda lasten nähden ja läsnäollessa - juju on siinä, että em tilanteissa ei todellakaan kännätä käeksi vaan juodaan lasi, pari rupattelun ja napostelun ohessa.

=
Mulle tullut aika yllätyksenä tää Australialainen alkoholikulttuuri, suomalaisen kahvin sijaan täällä usein kaverin kodissa vieraillessa tarjotaankin olutta! Olit sitten autolla tai et! Muutenkin tuntuu että täällä ollaan paljon rennompia tuon alkoholin käytön kanssa, ei niinkään humalahakuista kuin Suomessa.

=
Lasten synttäreillekin puistoon otetaan omat oluet mukaan!

=
Ja ristiaisiin ja lasten synttareille pitaa olla olutta tarjolla - anoppini otti ohjat ja sanoi etta ihmiset olettaa etta taalta saa alkoholia, nama molemmat oli suomikirkolla heidelbergissa joten vahan tuntu musta kummalliselta.

=

Liikenne ja raha-asiat

Liikenteestä voisi varmasti kirjoittaa monta postausta, koska lähes jokaisella on tusina tarinaa liikenteestä ja omat suosikki- ja suosikki-inhokkiaiheensa autoiluun, julkisliikenteeseen ja muuhun liikkumiseen liittyen. Keskustelijoita puhutti erityisesti aihe liikenneympyröissä ajo. Niitä nimittäin on kaikkialla, koska aussit pitävät neljänsuunnan risteystä vaarallisena, jos siinä ei ole liikennevaloja - varmasti asiasta on tilastotietoakin. Täällä kun asuu ja vierailee porukkaa joka mantereelta ja kaikilla ei ole aina sama käsitys, miten risteyksissä ajetaan ja kellä on etuajo-oikeus. Ei se liikenneympyrässä ajokaan ihan päivänselvää ole...

Ainakin Perthissä kortilla maksaminen on aika uusi juttu, pikkuliikkeissä nimittäin. Kun tänne muutin 2011, useimmat kahvilat ottivat vastaan vain käteistä ainakin alle $10-20 ostoksista. Nyt tilanne on isosti muuttunut, sillä pienimmässäkin kojussa yleensä on mobiili-kortinlukulaite eli erillinen mokkula. Muutama mainitsi suosikikseen sen, että automaateista saa rahaa ilman korttia pelkällä puhelimella. Itse en ole tätä käyttänyt eli en asiasta sen enemmälti tiedä - kuulostaa ihan kätevältä kyllä, jos kortti on unohtunut matkasta.

=
[Oudointa Australiassa on] Liikenneympyrässä vilkun pitäminen ympyrän keskelle! :D Eihän siinä ole mitään järkeä! Varsinkin kun pitää kuitenkin vilkuttaa vastakkaiseen suuntaan ulos lähtiessä!  EDIT: Luin alkuperäisen tekstin liian nopeasti ja enpä sitten vastannut edes oikeaan kysymykseen! Niin kovasti piti päästä kertomaan että liikenneympyrässä vilkutus on omituista täälläpäin.

=
Miten niin omituista? Minusta ainakin on hyödylllistä, että osaan aavistaa jo etukäteen (nähdessäni auton saapuvan liikenneympyrään), mihin suuntaan ko. auto on aikeissa mennä. Kunpa vain kaikki osaisivat vilkuttaa! Huonoja kuskeja paljon liikenteessä, kun eivät osaa yhtä aikaa kahta asiaa: ratin kääntöä ja vilkkuvivun käyttöä. Kortti joutaisi moisilta pois.

=
Suomessa vilkutetaan ainoastaan liikenneympyrästä pois lähtiessä, Australissa sekä tullessa että poistuessa, paitsi suoraan mennessä vilkutetaan vain ulos lähtiessä. 

=
Vilkutan vaan koko ajan kun olen siella paitsi en kun menen suoraan. Minusta tama on selkeinta. Olen tottunut englannissa 5 kaistasiin liikenneymyroihin joten aussiympyrat on ok.

=
sen takia mä junailen - ei tartte enää henkisesti kärsiä liikenneympyröissä...

=
Tää oli mulle tosi outo tapa että piti vilkuttaa niinkun risteyksessä eikä vain ympyrästä poistuessa mutta nyt täällä asuneena se on ihan paras tapa ja mielestäni tosi fiksu kun tosiaan näkee mihin toinen on menossa!

=
Mä kyllä tykkään tuosta cardless cash ideasta täällä! Se on eri näppärä kun lompakko on jäänyt kotiin tai jos pitää lähettää rahaa jollekin. :) 

=
Saa automaatista rahaa ilman korttia. Mä käytän tätä varsin usein kun taapero tykkää tyhjentää mun lompakkoa ja puolet korteista on aina muualla kun pitäis.

=

Hajamainintoja saivat yleinen ystävällisyys Australiassa, mahtava ilmasto ja se, ettei tarvitse vahtia jokaista aurinkoista päivää hyödyntääkseen sen, kun muitakin aurinoisia päivä tulee taatusti, sekä vanha tuttu no worries - kulttuuri; ei elämä ole niin vakavaa, kun sen oikein oivaltaa.

Kuvasta puuttuvat liikenneympyrät, kahvi ja joku joka pakkaa tuotteet puolestasi. Muuten kiteyttää Australian.