18.11.2018

Raha ja Australia - ruokakori, hintataso, mediaanitulot

Yhteistyöpostaus muiden ulkosuomalaisblogien kanssa.

Otsikko on sikäli ympäripyöreä, että laajalla mantereella hinnat vaihtelevat asuinpaikan mukaan ja ei Suomessakaan olisi kovin mielekästä kuvitella Utsjoen ja Espoon koreja tai hintoja samaksi. Päätarkoitus postauksessa on olla osa sarjaa, jossa eri maissa asuvat bloggaajat kirjoittavat omista viikko-ostoksistaan hinta- ja sisältövertailua varten.

Ruokakaupat

Me shoppailemme normaalisti Aldissa, joka on n. 5km päässä ostarilla. Lähempää löytyisivät Coles ja Woolworths-ruokakaupat, ns täkäläiset K-market ja S-market, kun taas Aldi on samaa sarjaa kuin Lidl. Coles ja Woollies sijaitsevat jalankulku-ydinkeskustassa, joten jos niissä käyn, pyörähdän töiden jälkeen hakemassa jotain kohtuullisen pientä. Aldista haemme autolla viikon tarpeet kerrallaan, joita täydennämme tarpeen mukaan.

Aivan parin korttelin päässä olisi IGA, kuin Sale tai Alepa, mutta sen hinnat ovat kaksinkertaiset Aldiin nähden. IGAssa asioimme vain hätätapauksissa (kun kauramaito loppuu kahvista). Viikko-ostokset hoitaa joko E töistäpaluureissulla, tai käymme yhdessä viikonloppuna.

Viime viikolla poikkeuksellisesti kävimme Aldissa kahdesti, eli ostimme pienemmät satsit kahden Ikea-jättikassillisen sijaan. Koska kaikki tuotteet eivät mahtuneet samaan kuvaan järkevästi, jaoin setin kolmeen osaan. Ihan kaikki kaupasta raahattu ei tullut kuvatuksi, koska en enää muistanut, mitkä asiat jääkaapissa ja pantryssa eli ruokakaapissa on tällä viikolla ostettu, mitkä aiemmin. En alkanut jokaista pastakastikepurnukkaa, oliivitölkkiä ja papuseossettiä kaivelemaan esiin.

Viikko-ostokset


Kuva 1:
Thai Green Curry-mikroateria $4.99 - 3.15e
Mac & Cheese - mikroateria $3.99 - 2.50e
kauramaito 1l - $1.99 - 1.25e
mango-hedelmäseos-smoothie 1l - $3.99 - 2.50e
hunajakinkkuleikkele 200g - $4.99 - 3.15e
luomukananmunat 700g - $4.99 - 3.15e
sinihomejuusto 200g - $4.99 - 3.15e
reblochon-juusto 125g (ranskalainen hieman brien kaltainen mutta voimakkaamman makuinen juusto) - $3.99 - 2.50e


Kuva 2:
porkkanapussi 1kg - $0.79/kg - 0.50e/kg
aprikoosinpuolikkaat, 400g purkki - $1.79 prk - 1.15e prk
mansikkarasiat 250g - $1.49 rasia - 0.95e rasia
valko-maitosuklaalevy 250g - $2.69 - 1.70e
tomaatit 900g - $2.99/kg - 1.90e/kg
bocconcini-juusto (kuin mozzarellaa) 250g - $3.49 - 2.20e


Kuva 3:
banaaneja 2kg - $2.99/kg - 1.90e/kg
sipsipussi 200g - $1.99 - 1.25e
pähkinäseos 500g - $12.99 - 8.25e
fettucini-pasta 200g - $1.99 - 1.25e
mustikkajugurtti 1kg - $3.99/kg - 2.50e/kg
4prk passionhedelmää - $1.99 prk - 1.25e prk

Yhteensä näihin meni $80.75 tai euroina noin 52e.

Kaikki kuvien tuotteet eivät ehdi viikossa loppua, osa taas hyvinkin, esim pähkinäpussi kestää kuukauden, kun taas mansikat on syöty parissa päivässä. Joka viikon ruokakassi ei ole tismalleen samanlainen, mutta kuvissa olevat ovat aika perustuotteita meille.

Kuvista puuttuu pumpernickel-ruisleipä eli saksalaistyylinen tai Suomessa terveysleiväksi kutsuttu erittäin tumma kokojyväleipä 500g ($4.99 - 3.15e ) ja cheddar-juusto 500g ($7.99 - 5.05e). Näitä ostan tarpeen mukaan: juusto riittää pariksi viikoksi, leipäpaketti alle viikoksi. Cheddarit tulevat Aldista, ruisleipä IGAsta, koska sitä ei saa mistään muualta.

Muita yleisiä ostamiamme tuotteita ovat pakastemarjat: vadelmat, mustikat, mansikat ja sekamarjat, sekä pakastepizzat, joita - tunnustan - menee ainakin yksi per viikko. Sesongin mukaan ostamme myös mangoja ja avokadoja, kumpiakin silloin kun niiden hinta tippuu luokkaan $2/kpl tai alle - tämä yleensä tapahtuu marraskuu-tammikuu-välillä eli kuumimpaan kesäaikaan. Mangoja vedämme joskus samalla metodilla kuin suomalaiset kesämansikoita, eli laatikollinen kerrallaan ähkyyn saakka :D

Jos joku ihmettelee, missä on kaikki liha listasta, niin välillä hamstraamme jauhelihaa, kanaa ja kalaa pakkaseen eli meillä yleensä on kilo, pari pakastimessa. Tällä viikolla sitä ei ostettu. Lihankulutus on meillä yleisesti melko pientä, proteiinit tulevat paljolti ruisleivästä, pähkinöistä, juustosta ja kananmunista, joskus kikherneistä ja pavuista. Salaattia ostamme hieman kausittain, eli joskus tekee vihreää mieli, joskus salaatin virkaa hoitavat porkkanaraaste tai kirsikkatomaatit.

Ruokaostoksiamme tutkaillessani huomasin, että juustolautanen on näköjään jokaviikkoinen asia perheessämme. Ranskalainen E ei voi käsittää, että itse suosin leivän päällä esim. Colbyä (Edamin  kaltainen hyvin mieto juusto). Yritin selittää asiaa kulttuuritaustalla - meillä oli aina kotona Edamia eikä juuri mitään muuta. E oli sitä mieltä, että jos ei saisi muita juustoja, hän varmaan kituisi pois.

Lounasruokailu, take away

Lista ei sisällä juuri lainkaan lounaita. E:llä on yleensä eväänä valmisruokia kuten pussikeittoja, itse käyn mielelläni lähikahviloissa tauolla eli lounaaseeni kuluu helposti $10 (6.33e) per arkipäivä. Perheessämme juodaan myös kahvia ja teetä, joita tulee ostettua reilun kuukauden välein. Koska ostan pelkästään kofeiinitonta kahvia, saan pulittaa enemmän kuin tavallisesta: 200g paketti decaf-kahvia on noin kympin aussidollareissa, reilut kuusi euroa.

Lisäksi ostamme noin kahdesti viikossa illallisen take awayna, esimerkiksi burritoja ($10/kpl, 6e), intialaista curryä ja riisiä, $12 annos kahdelle (7.60e), tai thaimaalaista curryä ja riisiä, $25 annos kahdelle (15.80e).

Ruokamenot

Jos laskee yhteen ruokakaupan, lounaat ja illalliset, ruokien viikkohinnaksi tulee n. $200 eli $100 per henki (63.30e hlö). Joskus menee reilusti yli, jos viikkoon sattuu ravintolakäyntejä. Olemme melko hintatietoisia ruuan suhteen, mutta toisaalta en tykkää pihistellä ruuasta, sillä työpäivieni ilo on juurikin kivoissa lounaspaikoissa vierailu.

Nettilähteistä riippuen perusaussi käyttää ruokaan $80-$280/hlö (50-180e) viikossa, kun taas toisaalla kerrotaan, että pelkkiin ravintolasyömisiin ja take awayhin menee n. $90/hlö/viikko. Ruokasummat riippuvat rajusti siitä, missä shoppailee - Coles ja Woolworths ovat n. 15-20% kalliimpia kuin Aldi - sekä tietenkin ulkona syömisen määristä. Omilla eväillä ja kokkauksilla pääsee aina halvemmalla.

Suomalaisten kotitalouksien keskikulutus ruokaostoksiin on nettilähteestä riippuen 100-200e viikossa, jotkut saattavat sinnitellä jopa parillakympillä per viikko. Sanoisin, että täällä ruokaostokset ovat aika samoissa hinnoissa Suomen kanssa, mutta aussit käyttävät enemmän rahaa juuri ulkona syömiseen ja etenkin kahviloihin ja kahviin: monelle take away-kahvi on päivittäinen normiasia, kun Suomessa se keitetään kotona tai työpaikalla.

Mediaanitulot

Täkäläinen kotitalouden mediaanitulo vuodessa on $84 000 - kuukausipalkaksi ja euroiksi muunnettuna 4496e/kk tai kaksi henkeä tienaamassa 2248e/kk. Lakisääteinen minimipalkka on $18.23/h  - kuukausi- ja europalkaksi muunnettuna 1762e/kk. Tosin kaikki eivät saa kk-, vaan tuntipalkkaa, eli paljon alle tuonkin voivat tulot jäädä.

Itseäni hieman yllättää tuo mediaanitulon "pienuus" sillä olen ollut uskossa, että Australiassa on paremmat palkat kuin Suomessa. Toisaalta tilastoon vaikuttaa se, että täällä on kohtalaisen yleistä, että perheelliset (etenkin äidit) tekevät osa-aikatyotä, ja Suomessa usein tilastoidaan keskipalkka (2500-2600e) mediaanipalkan sijaan. Keskipalkka on kaikkien palkkojen keskiarvo - suurten palkkojen vääristäessä keskiarvoa -, kun taas mediaanipalkka kertoo pisteen, jota pienempää palkkaa saa 50% työssäkäyvistä.

Perushintoja

Kaikki yhteistyöpostaukseen osallistujat lupasivat ilmoittaa tietyt ostohinnat hintatason "indikaattorina", tässä keskihinnat euromääräisinä:

- kananmunat 2.65e (12 kpl)
- maito 1e/l
- leipä (kokojyväpaahto) 2.60e/paketti
- kahvi 11.50e/kg
- banaani 2.15e/kg

Ruokakoripostauksia muualta

Melkein tropiikissa - Espanja
Pala suklaata - Sveitsi
Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä - Turkki
Viisi kymppiä lasissa - Luxemburg

4.11.2018

Häät Australiassa

Saimme kutsun häihin - ne vietettiin eilen - ja tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme ´aitoaustralialaisissa häissä´. Aiempaa kokemusta on suomi-aussi-parin häistä sekä aussiparin bbq-juhlista, joissa meitä ei oltu kutsuttu seremoniaan, vaan kotijuhliin seremonian jälkeen.

Häät poikkesivat hieman suomalaisille tutusta kaavasta, joten siitä lisää:

Ensinnäkin, niin häät kuin hautajaisetkin voivat Australiassa olla minä viikonpäivänä tahansa. Juuri viime viikolla näin hääseurueen talomme edessä tiistaiaamuna, ja pari viikkoa sitten kollega lähti perjantaina lounastauolla hautajaisiin. Suomalaiseen viikonlopputilaisuuksiin tottuneeseen logiikkaan tämä on kummaa. En ole selvittänyt, johtuuko tämä siitä, että on otettava mikä aika sattuu esim papille käymään, vai onko kyseessä kulttuuriero - viettävätkö eri etniset/kulttuuriset ryhmät tilaisuuksia tiettyinä päivinä. Kavereidemme häät olivat kuitenkin ns normaaliin tapaan lauantaina.

Tilaisuus alkoi klo 16 ja hääseremonia oli puistossa, kuten täällä on yleisenä tapana. Puistot, puutarhat, viinitilat ja omat takapihat ovat käsittääkseni huomattavasti yleisempiä hääpaikkoja kuin kirkko. Myös vihkijä oli ei-kirkollinen. Perthissä vihkijä voi olla celebrant- eli juhlistaja/seremoniamestari(?)-tutkinnon suorittanut henkilö, pappi (tai muissa uskonnoissa heidän johtohahmonsa) tai osavaltion celebrant eli notaaria vastaava virkailija. Kirkkohäät papin vihkimänä ovat omassa tuttavapiirissäni vähemmistössä, mutta tilastollisesti en tiedä, mikä prosentti häistä on virkailijoiden ja mikä pappien suorittamia.

Seremoniamestari oli aivan erilainen kuin mihin olen Suomessa kirkkohäissä tottunut. Hän oli ennemminkin kombo juontajaa, viihdyttäjää ja juhlapuhujaa, ja keskittyi kertomaan hauskoja sattumuksia parin yhteiselämän varrelta, mukaanlukien miten nämä tapasivat.

Kirkkohäissä huomio mielestäni yleensä on Raamatun rakkaus-aiheisissa teksteissä ja tunnelma on harras, ehkä hieman jäykkäkin, kun taas tämä oli lähempänä stand up - showta. Olen yleensä huumorin ystävä, mutta vihkimiseen miellän tiettyä arvokkuutta. Omissa minihäissämme, joissa ei ollut kuin maistraatin todistajat, tunnelma oli seremoniallinen ennemmin kuin rento. Eilinen hääpari ei sanonut "I do" jenkkielokuvien malliin, vaan vastasivat rennosti "yup", jep, kun kysyttiin, haluatteko naimisiin. Häiden tyyli oli hyvin muodollinen muuten, eli pukukoodi, koristelut, väriteemat ym viimeisen päälle, joten minulla oli hieman dissonanssia fiinin tyylin ja letkeänrennon sisällön kesken.

Hääpari toisti vihkijän perässä tietyn kaavan, jotakuinkin "minä xx otan sinut näiden todistajien edessä vihityksi aviopuolisokseni", sen jälkeen he lukivat omat lyhyet valansa, jotka taas olivat humoristiset ennemmin kuin seremonialliset ("lupaan karkottaa oveltamme kaupustelijat ja kuunnella mielenkiinnolla juttujasi tietokonepelaamisesta"), sitten vaihtoivat sormukset, suudelmat ja taputusten kera käytävää pois. Vihkimisen ja vastaanoton välillä oli reilun tunnin tauko, kun pari otti hääseurueensa kanssa hääkuvia - itse ajoimme sillä aikaa kotiin jättääksemme auton parkkiin ja matkasimme lähijunalla juhlapaikalle, keskustan ravintolan juhlatilaan.

Hääjuhla alkoi klo 18 cocktail-paloilla ja juomilla. Häävieraat hengailivat keskenään ja hääpari ja hääseurue (3 kaasoa ja 3 best mania) saapuivat klo 18.45 kun vieraat istuivat jo pöydässä. Eli mitään onnittelu- ja halausjonoa ei tapahtunut. Hääpari saapui näyttävästi "Mr and Mrs xx" kuulutuksen myötä ja kaikki nousivat seisomaan ja taputtamaan heidän sisääntulolleen. Häälahjat jätettiin lahjapöydälle (lahjakortteja ja/tai rahaa kuorissa) ja hääkakku, komea taideteos, oli koko illan näytillä lahjapöydällä.

Ruokailu tapahtui täällä juhlatilaisuuksissa yleisellä alternate platter - metodilla: pöytiin tarjoillaan kahta annosta, joka toiselle versio A, joka toiselle versio B. Jos ei satu pitämään itselle sattuneesta annoksesta, sen voi pyrkiä vaihtamaan vieruskaverin kanssa. En ole tähän törmännyt Suomessa, mutta en tiedä, onko tämä kulttuuriero vai vain minulle aiemmin tuntematon etiketti.

Alkupaloiksi oli mustekalaa tai pork bellyä eli possunrasvaa - kumpikaan ei ole lempparini, joten E söi meidän kummankin annokset, paitsi minä vetelin lisukkeita eli herkullisen papusalaatin ja gnoccheja. Alkupalojen jälkeen ruokailussa oli pitkähkö tauko, sillä tässä välissä pidettiin puheet: puhujina olivat morsiamen isä ja äiti, sulhasen isä, morsiuspari itse, sekä best man. Puheet olivat kaikki humoristisia ja irrottivat hyvät naurut vieraista. Muuta ohjelmaa, kuten hääleikkejä, ei illan aikana nähty. En tiedä, oliko tämä hääparin oma valinta vai ovatko leikit enemmänkin suomalaisten perinnettä.

Puheiden jälkeen pari leikkasi kakun, mikä mielestäni oli yllättävä ajankohta, koska pääruokaa ei vielä oltu tarjoiltu. Kakunleikkausta ei myöskään menty katsomaan, vaan pari leikkasi sen salin päädyssä kuvaajan edessä, muut istuivat pöydissä. Jalanpolkemisia ja kaapinpaikan määräyksiä ei tapahtunut - varmaan ihkasuomalainen perinne se.

Pääruoka tarjoiltiin n. klo 21 taas vaihtolautasina, minulle sattui barramundi-kalaa kesäkurpitsasalaatilla ja E:lle naudanpihvi bataattisoseella. Aiomme ensin jakaa annokset puoliksi, kuten monet muutkin pöydässä, mutta kala-annos oli niin suussasulava, että se katosi minun kitusiini, kun taas E nautiskeli pihvinsä onnessaan yksin. Kun ruokailu oli lopuillaan, morsiamen isä julisti, että on häätanssin aika, ja hääpari tanssi jonkinlaisen jive-irrottelun, hääseurue ja lähisuku liittyivät pian mukaan. Tässä vaiheessa järjestelmällinen suomalainen sekosi ohjelmassa, sillä samaan aikaan tarjoilijat toivat hääkakkuannokset (sitä ei itse jonotettu eikä leikattu). Seurustelu muiden vieraiden kanssa vaikeutui jälkkärin aikana, koska musiikki pauhasi tanssilattialta, joten ohjelman päällekkäisyys hieman haittasi herkkäkorvaista finskiä.

Bileet jatkuivat pitkälle yöhön, mutta itse lähdimme noin klo 23 väsymyksen iskettyä. Kaikenkaikkiaan hauska ja kiinnostava kokemus ja hääpari vaikutti nauttivan täysin rinnoin, joten täydet pisteet!







Juhlista nauttimassa.

12.10.2018

Hyvää tyttöjenpäivää - tyttönä Australiassa

Eilen vietettiin YK:n toimeenpanemaa kansainvälistä tyttöjen päivää. Täällä Australiassa päivää en huomannut, asia tuli tietooni somesta ja Suomen-tutuilta, lähinnä poliitikkojen sivuilta. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa tyttöjen ja naisten asemasta Australiassa päivän kunniaksi, sillä vaikka Suomi ja Australia ovat monella lailla samanlaisia, erojakin aina löytyy.

Kärkeen disclaimer: Australia on iso maa, koko Euroopan mantereen kokoinen. Vaikka se ei koostukaan eri maista vaan osavaltioista, eroja asioissa ja asenteissa varmasti löytyy paikkakunta- ja aluekohdittain, puhumattakaan eri yhteisöistä kuten työpaikat, harrastuspiirit, sosiaalinen / taloudellinen asema jne. Mutta silmissäni ja omien kokemusteni mukaan Perthissä pyritään tasa-arvoon, tosin tasa-arvo tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. Toisille se on samanlaista kohtelua sukupuolesta riippumatta, toisille se on tiettyjä eroavaisuuksia ja erivapauksia, koska kuuluu käytöstapoihin (esim miehet ja pojat avaavat usein ovet naisille ja tytöille), tai "tottakai pikku prinssille/prinsessalle kuuluu" asia x, vaikkapa ritarin asu tai Disneyn prinsessamekko.

Ehkä silmiinpistävin esimerkki tyttöjen ja poikien erilaisesta kohtelusta ovat koulupuvut, jotka ovat täällä pakolliset: tytöille hameet tai mekot, pojille housut tai shortsit. Kaikkiin koulupukuihin kuuluu lisäksi jakku, kauluspaita (tai kauluksellinen mekko), kiillotetut nahkakengät ja lierihattu. Tosin jotkut koulut ovat alkaneet muuttaa sääntöjä ja niissä tytöillekin sallitaan shortsit tai housut. Tämä vanhempien painostuksesta, sillä jotkut vanhemmat kokevat, että hame rajoittaa tytön vapautta liikkua ja leikkiä rennosti. Itse olen hameihminen, koska se on viileämpi kuin housut, enkä ole tästä asiasta suuntaan tai toiseen vankkaa mieltä - tosin mielestäni on ihan fiksua, että vanhemmilla ja lapsilla itsellään on enemmän sanavaltaa, mitä lapsi pitää koulussa päällä.

Lasten pukeminen/pukeutuminen on mielestäni sukupuolittuneempaa kuin Suomessa. Tämän huomasin selvästi esimerkiksi viikonlopun Garage Salessa eli kirppiksellä, jonka Suomi-koulu ja Suomi-kirkko järjestivät yhteistyössä ja jossa olin koulun puolesta töissä. Poikien ja tyttöjen vaatteet on selvästi värein ja kuvioin eroteltu: pojille harmaata, mustaa, valkoista, sinistä - totisia "miehisiä värejä", dinosauruksia ja autokuvioita; tytöille pinkkiä, punaista, keltaista, kirkkaita ja iloisia värejä, paljettisydämiä ja harsokukkasia.

Useampi kollegani on paraikaa raskaana ja näille on kaikille ollut tärkeää tietää vauvan sukupuoli ennakkoon, jottei tule vahingossa ostettua tai saatua lahjana "vääränvärisiä" vaatteita. Suomalaista marttaa moinen häkellyttää - esimerkiksi E:n lempiväri on kirkkaanpunainen, enkä itse koe, että lapsi pitäisi kuorruttaa tiettyyn väriin tai välttää toisia, ettei vain mene "väärin". Lisäksi kollegat eivät keskenään vaihtele "vääriä" vaatteita eli pojan saanut ei anna vaatteita eteenpäin tyttövauvalle, koska eiväthän ne käy. No ehkä eivät niine paljettisydämineen ja harsokukkineen, ellei sitten pojasta kasva Broadway-musikaalitähti, mikäpäs siinä.

Isompien lasten osalta itselläni ei juuri ole kokemusta muuten kuin kuulopuheina, mutta nähtävästi esimerkiksi harrastuksia saa aika vapaasti harrastaa sukupuolesta riippumatta. Tosin täällä(kin) kuulostaa olevan yleisempää, että tytöt harrastavat vaikkapa voimistelua tai cheerleadausta, kun taas pojat pelaavat krikettiä ja footyä eli aussijalkapalloa. Toisaalta esimerkiksi net ballia eli koriksen versiota ja jalkapalloa pelaavat kummatkin.

Vanhempien eli teinityttöjen ja nuorten aikuisten (18-25v) osalta ns girly girl näyttää olevan Perthissä in ja heille onkin nimitys Perth Princess, mikä ei ole ihan ei-halventava vaan sanojasta riippuen sarkastinen tai naureskeleva. Taas suomimarttaa ihmetyttää, miten ahkerasti ko tytöt kyselevät esimerkiksi Facebookin foorumeilla, mistä saa parhaan bikinivahauksen, tekorusketuksen, tekokiharat tai tekoripset. En toki Suomen keskustelufoorumeilla ole pyörinyt herranaikaan, mutta ei omassa nuoruudessani ollut minkäänlaista vimmaa kynsiin, ripsiin ja lisäkkeisiin - tai olin vain väärissä piireissä grunge-kirppis-vaatteineni ja taidehippikavereineni.

Toisaalta Perthissä on aivan yhtä normaalia olla ns tomboy eli poikamainen tyttö, jota kiinnostaa enemmän vaikkapa telttailu, kalliokiipeily, surffaus ja ravustaminen kuin uudet glitterit kynsiin. Sekä pojat että tytöt näyttävät aloittavan kesätyöt ja viikonlopputyöt aika nuorena (paitsi jos perheellä on varaa vippailla runsaita viikkorahoja ilman teinin töitäkin) ja etenkin markettien ja pikaruokaloiden kassoilla pyörii porukkaa naamasta päätellen 16-vuotiaasta lähtien. Lain mukaan töitä saisi alkaa tehdä rajoitetusti jo 13-vuotiaana ja ilman erikoislupia 15-vuotiaasta eteenpäin. Perthissä on melko tavallista hankkia koulutus oppisopimuksella ja siksikin lie nuoria työntekijöitä näkyy vaikkapa rakennustyömailla.

Työelämässä kohtelu riippuu paljon työnantajasta ja tämän politiikasta. Lain mukaan ketään ei saa töissä syrjiä sukupuolen, etnisen taustan, uskonnon tms perusteella ja jos tällaista kohtaa, voi valittaa tasa-arvo-valtuutetulle (Equal Opportunity Commission). Julkissektorilla on pakollista suorittaa koulutuksia kuten kiusaamisenvastainen koulutus, rasisminvastainen koulutus ja seksisminvastainen koulutus. Nämä voivat olla nettikursseja, kouluttajan ohjaamia tai roolileikki-työpajoja. E juurikin suoritti kyseiset kurssit roolileikkeinä ja oli oppimetodista vaikuttunut.

Syrjinnän vastaisessa koulutuksessa oli esimerkiksi pyydetty osallistujia pisteyttämään seksistisiä vitsejä nollasta viiteen, akselilla harmiton - sopimaton. Lopuksi ohjaaja oli paljastanut/painottanut, että mikään seksistinen vitsi ei ole harmiton, eikä  niitä voi arvottaa, vaan jos vitsi on seksistinen, se on sopimaton, aina. En itse ole satavarma tästä tulkinnasta, sillä vitsailukin riippuu tilanteesta (kelle kerrotaan ja miten - vaikkapa stand up showssa jokin aivan räikeän sopimatonkin saattaa toimia), mutta työpaikalla varmasti kaikkein turvallisinta on pitäytyä möläyttämästä mitään idioottimaista naisten tai miesten logiikasta jne, saati harhautumasta seksuaalisen ahdistelun puolelle vahingossa.

Onko parempi syntyä ja kasvaa tyttönä Suomessa vai Australiassa? Vaikea vertailla! Suomessa on paljon sellaisia valtion tarjoamia etuja, joita Australiassa ei ole - alkaen pitkistä äitiysvapaista, lapsilisistä, edullisesta päivähoidosta, ilmaisesta koulutuksesta... Toisaalta Australian elämänilo, ulkoilu- ja matkustusmahdollisuudet, monipuolinen ja monietninen yhteiskunta sekä letkeä meininki ovat etuja sinällään. Ehkä jos minulla on joskus tyttö kasvatettava, voin raportoida aiheesta lisää.

Kuva (c) Mehaan Charitable Foundation

26.9.2018

Pohjola aussin silmin

Olen useinkin kirjoittanut asioista ja havainnoista, jotka itseäni ovat ihmetyttäneet, ihastuttaneet tai vihastuttaneet Australiassa. Samaten olen troolannut muiden aussisuomalaisten mielipiteitä samasta aihepiiristä. Tänne muuttavat eivät kuitenkaan - tietenkään - ole ainoat ihmettelijät. Myös ausseja ihmetyttää moni juttu ulkomailla.

Tässä yleisimpiä aiheita, joita täkäläiset ovat minulle ihmetelleet tai ihastelleet liittyen pohjoiseen ilmastoon ja ilmiöihin. "Pohjoinen" tässä tarkoittaa Kanadaa ja Pohjoismaita - läheskään kaikilla tapaamillani ihmisillä kun ei ole kokemusta juuri Suomesta, mutta monilla on takanaan reissu (tai haaveena matka) jonnekin Mystiseen Arktiseen Maailmaan. Eli niputetaan nyt surutta Pohjola yhdeksi ja samaksi ja sukelletaan ihmeisiin:

1) Lumi

Keskiverto perthiläinen ei välttämättä ole nähnyt lunta koskaan. Täkäläiset matkailevat kyllä paljon, mutta lumi kuuluu perthiläisten mielessä yleensä hiihto- ja laskettelukohteisiin, tai valkeaan jouluun, jota he eivät välttämättä osaa kaivata. Jos on aina viettänyt joulua uima-altaassa, rannalla tai takapihalla grillaten, joulu pakkasenpuremassa pirtissä kynttilänvalossa ei välttämättä millään lailla puhuttele tai kiehdo. Mutta, niitäkin täkäläisiä on runsaasti, joita lumi ihmetyttää ja vetää puoleensa. Lunta saatetaan lähteä katsomaan esim Japaniin tai Koreaan talvilomalle, tai Australian Alppien hiihtokeskuksiin itärannikolle. Kuulemani perusteella aussinuorten yleinen unelma on viettää välivuosi Kanadassa, hiihtokeskuksissa työskennellen ja lumilautaillen.

Olen noin sata kertaa kuullut tarinan, miten Perthissä satoi v. 2010 golfpallon kokoisia rakeita, ja vaikkei kyseessä olekaan lumi, on se ehkä lähimpänä lunta, jota täkäläinen paikallisissa oloissa voi kokea. Tosin Lounais-Australian korkeimmalla huipulla nimeltään Bluff Knoll sataa joskus hetkellisesti lunta, ja tämä ylittää joka kerta uutiskynnyksen. Minulta on mm kysytty, tuntuuko lumi samalta kädessä kuin rantahiekka. On muuten tosi vaikea selittää, miltä lumi tuntuu, koska sehän tuntuu erilaiselta eri pakkasasteilla! Ei kylläkään rakeisen jauhoiselta rantahiekalta koskaan.

2) Vuodenajat

Perusperthiläinen tietää, että Pohjolassa on neljä vuodenaikaa, ja monista se on tavattoman kiehtovaa. On toki Perthissäkin kesä, syksy, talvi ja kevät, mutta vuodenaikojen vaihtelu ei ole läheskään niin näkyvää ja dramaattista kuin pohjoisessa. Suomalaisen silmiin Perthin vuodenajat ovat pikemminkin superkesä, kesä, syksy ja taas kesä. Täällä vuodenajat vaihtuvat kirjaimellisesti kalenterin perusteella, eli esimerkiksi nyt 1. syyskuuta alkoi kevät, ja 1. joulukuuta alkaa kesä. Omaan järkeeni ei käy, että kalenteripäiväys kertoo vuodenajan - sehän riippuu täysin säistä ja eri vuosina vuodenajat rullaavat hieman eri tahtiin.

Harvaa täkäläistä kuitenkaan kiinnostavat Pohjolan kevät ja syksy, varmaankin siksi, ettei niiden kauneutta/arvoa osaa oikein hahmottaa, jos ei ole niitä kokenut. Kevään ujo kaikenkattava vihreä tai syksyn ruska ovat asioita, joita ei samassa laajuudessa Perthissä näe (koska täällä on niin paljon ikivihreää ja hiirenkorvat tai syksyn värit näkyvät vain pienessä mittakaavassa). Talvi ja se Ihmeellinen Lumi ovat asia, jotka enemmän täkäläisiä puhuttavat.

3) Ulkoilu ja säähän varautuminen

Perthissä paistaa aurinko keskimäärin 200 päivää vuodesta, mikä on mahtavaa. Toisaalta se tuottaa mielestäni epäterveen suhtautumisen sateeseen. Täällä esimerkiksi ei kaikissa päiväkodeissa ulkoilla lainkaan tihku/sadesäällä, ja juuri kukaan ei ulkoiluta koiria sateella. En tiedä, miten lapset ja koirat nauttivat ulkoilmasta 3-4kk kestävän sadekauden eli talven aikana, eivätkö ollenkaan, vai vain pieninä pistäytymisinä kuurojen välissä?

Useampi täkäläinen on hehkuttanut minulle, miten Pohjoisessa ihmiset ulkoilevat säällä kuin säällä ja pukeutuvat sään mukaan! Daa, eikös tuo nyt ole itsestäänselvää...? Kanadassa asunut kollega oli aivan myyty vancouverilaisten ulkoilmainnostuksesta, ja samaten hänestä on kiehtovaa, että Pohjolassa aurinko sanelee niin paljon elämää: jos aurinko paistaa, pitää päästä äkkiä ulos. Aurinkoisella säällä ei tuhlata aikaa kotitöihin, telkkariin, sisälläoloon, ihmeellistä.

4) Valo ja pimeys

Nämä puhuttavat suomalaisiakin, mutta etenkin eri ilmasto-oloista tuleva jaksaa hämmästellä päivän pituutta tai lyhyyttä. Jotakuinkin ensimmäinen asia, jota minulta aina kysytään, kun synnyinmaani selviää, on: eikös siellä ole tosi pimeää talvella? Mitäpä siihen vastaamaan muuta kuin myöntävästi. Noin puolet juttukumppaneista on oma-aloitteisesti lisännyt "ja valoisaa kesällä", kun taas se toinen puolisko ei tiedä/muista/noteeraa tätä kääntöpuolta talven pimeyden rinnalla.

Perthissä päivän pituus ei kovasti vaihtele. Talvisin aurinko nousee aamukuudelta ja laskee iltakuudelta. Keskikesällä mittaa on parisen tuntia enemmän, aurinko nousee n. viideltä ja laskee seitsemältä. Monien täkäläisten ilmeistä päätellen se, että Suomessa talviaurinko pysyy puunlatvojen tasolla ja näkyy vain muutaman tunnin per päivä kuulostaa legendalta, vaikka he olisivat kuulleet asiasta aiemminkin. Tapaamani kesälomailleet pohjolankävijät (Norjan, Ruotsin tai Suomen) kyllä sitäkin innokkaammin hehkuttavat yötöntä yötä, joka on satunnaiselle kokijalle silkkaa magiaa. Kanadassa ei keskimäärin pääse samaa kokemaan, sillä maan asutuimmat seudut ovat Keski-Euroopan tasolla ja vain pohjoiset territoriot tarjoaisivat samaa kuin Pohjoismaat.

Neljä vuodenaikaa.

18.9.2018

25+1 siistimpi koti - vinkkiä

Oletko konmarituksen ystävä, vai pikemminkin hamstraaja? Itse en ole ääriminimalisti, mutta tykkään decluttered- eli sälättömästä kodista ja tiloista. Minua suorastaan fyysisesti ahdistaa liika tavara, ja ahdistusta täytyy purkaa poistamalla liiat näkösältä: lattialta, pinnoilta, myös kaapeista. Paradoksaalisesti tosin tykkään vierailla kodeissa, joissa on paljon koristeita, ja reissussa usein käyttämämme AirBnB tulee valittua mielenkiintoisimman sisustuksen perusteella (tietenkin majoituksen taso, sijainti ja hinta painavat osaltaan).

Liekö tämä aivan arkijärkeä vai otollisia oivalluksia, mutta tässäpä muutama oman elämäni vinkki, jos kaipaat kotiisi lisää tyhjää tilaa tai edes jonkinlaista semi-väljyyttä. Tarkoitus ei ole saarnata saati tuomita hamstraajia, pelkästään jakaa havaintoja, jotka itselleni toimivat.

1. Kun ostat, kierrätä

En käytännössä koskaan osta uusia vaatteita ilman, että kierrätän kaapista jotain pois. Eihän sitä uutta vaatetta tarvitse, jos vanhatkin ovat vielä ok. En ole shoppailusta kiinnostunut, vaan se on pikemminkin pakollinen projekti, joka on about vuosineljänneksittäin tehtävä. Etenkin täällä Aussilan auringossa narulla kuivatetut vaatteet kulahtavat paljon Suomea nopeammin. Ostan kerralla muutaman vaatekappaleen ja samalla raivaan kaapista pois saman määrän, pitääkseni yllä perussiistin varaston arkeen ja töihin.

2. Jos säilytystila loppuu, älä hanki lisää

Havaintojeni mukaan on yleistä/loogista/väistämätöntä, että kun kaapeista loppuu tila, ostamme lisää kaappeja. Ikeasta saa hyllyjä, lipastoja, sängynaluslaatikoita, hengaripussukoita ja looraa looran päälle, edullisesti vieläpä. Itse ajattelen, että jos kaappiin ei mahdu, se on selkeä merkki, etten tarvitse lisää tavaraa. Tai, kaapista kannattaa kaivaa sellainen pois, jota ei käytä - miksi se sinne kaappiin on tungettu alunperinkään? En haluaisi myöskään käyttää kerrostalon kellarivarastoa lainkaan, mutta kun elämän jakaa sukeltaja-kalliokiipeilijä-retkeilijän kanssa, niin maastopyörä, pari kuutiota sukelluskamoja ja elintärkeitä köysiä ja koukkuja täytyy säilyttää jossain - mieluummin siellä varastossa kuin olkkarissamme. Kellarivarastovastaisuus juontaa siitä, että useammassakin muutossa olen kiroillut sitä epämääräistä sälää, jota kellarivarasto magneetin lailla kerryttää, ja joka pitää raikota tai raijata asunnonvaihdon yhteydessä väistämättä.

3. Vain litteitä matkamuistoja

Matkamuistot ovat asia, jota en oikein ymmärrä. Siis ymmärrän rationaalisella tasolla, mutten tunnepohjaisesti. Itselleni valokuvat ja muistot ovat tärkeämpiä kuin tavara, mutta toki siinä on perää, että matkamuistojen avulla on helpompi eläytyä reissun tunnelmiin jälkikäteen. Ostan matkoilta joko pelkästään käyttöesineitä (useimmiten vaatteita), tai kuvia: tauluja, julisteita, kehystettäviä asioita. Miksikö? Koska seinillä on sitä tavoiteltua tyhjää tilaa - tai itse asiassa ei pian ole tämän politiikan seurauksena. Taulu ei kauheasti täytä kotia, päinvastoin piristää ja muistuttaa Japanista, Egyptistä, Ranskasta, Suomesta....

4. Et keksi käyttöä? Eroon, pikimmiten

Tämä on uusi lempiaiheeni, turhien, kummallisten ja kirpparikelvottomien tavaroiden kierrätys tehokkaasti. Olen aiemminkin kirjoittanut Perthissä - ja muuallakin - toimivasta ryhmästä nimeltään Buy Nothing, Älä Osta Mitään. Se on naapurustoprojekti, jonka Facebook-sivulla voi kuka tahansa ilmoitella tavarasta, josta pyrkii eroon tai haluaa itselleen. Olen sivuston kautta päässyt eroon mm.  vähänkäytetystä kosmetiikasta ja kristallideodorantista, joita ei mitenkään voi laittaa kirpparille myyntiin (kuka maksaa avatusta ripsiväristä?), mutta josta ihme ja kumma kyllä joku kuitenkin ilmaiseksi ilahtuu ja suostuu käyttämään (tiedän, ettei kosmetiikan jakaminen ole hygieenistä, mutta omapahan on vastaanottajan asia).

5. Pyyhkeet ja lakanat eläinsuojaan

Perthissä paikallinen kissasuoja ottaa mielellään vastaan vanhoja pyyhkeitä ja liinavaatteita kissojen häkkeihin ja siivoukseen. En tiedä, onko tämä maailmanlaajuinen tapa, mutta kannattaa tsekata oman kotipaikkakunnan eläinsuojan tavarantarve. Kulahtaneita lakanoita tai nukkaantuneita pyyhkeitä kun ei tietenkään kukaan halua kirpparilta, mutta ei niitä viitsisi kaatopaikallekaan kuskata, hyvää kangasta yhä! Eläimet sen sijaan arvostavat (?) pehmeäksi hiutuneita pesä- ja leikkitarpeita.

6. Muista silti tunnearvo

En ole tavaroihin kiintyvä ihminen laisinkaan ja esimerkiksi muuttaessani Perthiin silloisen siippani kanssa myimme ja lahjoitimme pois kaksiomme kaiken sisällön; astiat, huonekalut, vaatteet ja teknologia mukaanlukien. En ole päivääkään katunut, että siihen mennessä kerryttämäni kama on elämästäni kadonnut, vaikka tappiolla. Mutta. Ainoa asia, jonka kierrättämistä yhä kadun, on mummolta saatu kesämekko, joka sattui olemaan täydellisesti kokoani ja väreiltään ja malliltaan kivan 60-lukuinen, aito sellainen. Se lähti SPR:n kirpparille samassa kuormassa kuin kaikki muukin, mutta nyt harmittelen, että olisin sitä kuitenkin mielelläni yhä käyttänyt ja ehkäpä säilyttänyt peräti jälkipolville, kun mummokin oli sen minulle saakka saanut välitettyä. Ei auta itku markkinoilla.

Toisaalta, jos kaikesta koskaan lahjoittamastani, kierrättämästäni tai myymästäni omaisuudesta vain yksi esine on jäänyt kalvamaan mieltä, aika helpolla olen päässyt! Todettakoon, että vanhempieni luona toki on vielä jokunen muistoesine, kuten piirustuksia ja maalauksia, joita tein teininä.

Onko kierrättäminen sinulle ilo vai pakkovelvollisuus? Entäpä kaappien siivous - vapauttavaa vai puuduttavaa? Löytyykö kodistasi vähintään 15 vuotta sitten turhaksi käyneitä asioita - ja onko se häpeä vai iloinen yllätys löytyessään?

Kuva siksi, että se on kiva ja aiheeseen sopiva. Ko bloggari ehdottaa helpoiksi declutter- eli raivauskohteiksi seuraavat... (jatkuu kuvan alla)

https://deliberatelyhere.com/declutter-from-your-home/
1. vanhat lääkkeet ja vitamiinit
2. vanhat CDt ja DVDt
3. vaatteet, jotka eivät mahdu päälle tai ole enää tyyliäsi
4. kokkauskirjat, joiden reseptejä et käytä
5. parittomat sukat
6. toimimattomat kynät
7. kengät - mitä käytät, mitä et? Mitkä ovat elähtäneet ohi elvytyksen?
8. säilytysrasiat - onko niitä oltava monta kaapillista?
9. vanhat kuitit, laskut ym paperi
10. postikortit (tunnesyistä tosin vaikeampi kuin edelliset)
11. rikkinäiset kodinkoneet
12. jääkaapin sisältö - löytyykö sieltä kolme vuotta vanhaa pestoa?
13. sälälaatikko, siis se, minkä sisältö on kaikille arvoitus
14. sekalaiset mukit
15. vanhat koristeet, esim vuosientakaisilta synttäreiltä
16. työpöytäsi sisältö
17. kirjat - mitä oikeasti yhä luet, mitä et ole edes vilkaissut vuosiin?
18. tehtävälistat: sen sijaan, että laadit listoja, ala toteuttaa niitä ;)
19. vanhat lakanat ja pyyhkeet
20. kierrätystavara - aika viedä ne kierrätykseen eikä vain suunnitella asiaa.

5.9.2018

Kuka on vastuussa tekemisistäsi?

Viime kuukaudet Australiaa on puhuttanut väite, että Melbournea terrorisoivat "sudanilaisjengit". Sisäministeri jostain syystä kokee asialliseksi tätä väitettä levittää, vaikka faktapohjaisesti sudanilaiset tekevät 1% Australian rikoksista, 78% on ihan aussien ja uusseelantilaisten omia tekosia ja loput sitten eri kansallisuuksien. Täällä asuu n. 200 eri kansallisuutta, joten porukkaa on laidasta laitaan, suurin osa kunnollisia, osa vähemmän.

Tämä bloggaus ei ole asiasta rikollisuus siltään, vaan asiasta mitä "yhteisö" voi asialle tehdä - vai voiko juurikaan? Nimittäin näitä sudanilaisuutisia siivittää aina some-kansan vankka vaatimus, että sudanilaisyhteisön tulisi puuttua asiaan ja ratkoa ongelma yhteisönsä sisällä. Samaa linjaahan kuulee aina, kun johonkin tiettyyn etniseen tai kulttuuritaustaan kuuluva tekee rikoksen: miksei X-yhteisö puutu asiaan, tuomitse rikoksia, estä niitä tapahtumasta? X-yhteisö on selvästi kokonaisuudessaan rikollinen, koska ei estä jäseniään rikkomasta lakia. Näkyvin esimerkki varmasti tällä hetkellä on, miten muslimeista puhutaan, mutta X:n voi korvata ihan millä vain taustalla.

Kuulun itse ns. suomalaisyhteisöön Perthissä ja olen mielestäni jonkinsortin yhteisövaikuttaja eli aktiivinen järjestämään tapahtumia ja kokoontumisia suomalaisille. Eniten suomalaisia kerralla olen täällä tavannut Suomi-koulun ja Suomi-kirkon yhteisesti järjestämillä Suomen 100-vuotisjuhlilla viime joulukuussa - n. 170 ihmistä. Mutta, ovatko nuo 170 koko Perthin "suomiyhteisö" ja mitä se edes tarkoittaa? Täällä on suomalaisia tai suomalaistaustaisia monesta syystä, eikä missään ole tilastoa, paljonko meitä palloilee Perthissä yhteensä.

Osa käy ja lähtee esim. välivuodella, Working Holidaylla, etätöitä tekemässä, tai expattina jonkin firman lähettämänä. Osa asettuu aloilleen hieman pidemmäksi aikaa, opiskelemaan, työskentelemään, perhettä perustamaan. Osa on ollut Perthissä vuosikymmeniä, muttei ole kokenut tarvetta verkostoitua muiden suomalaisten kanssa, tai ainakaan sellaisten kanssa, jotka ovat tulleet paikalle myöhemmin. Oma arvioni Perthin seudun suomalaisista liikkuu missä vain välillä 200 - 1000 riippuen siitä, kuka lasketaan tai kuka haluaa tulla lasketuksi mukaan. Ovatko turistit suomiyhteisöä? Entä toisen tai kolmannen polven suomalaiset? Tai ne, jotka eivät koskaan osallistu mihinkään  yhteisiin juttuihin, kun heillä on omatkin paikalliset ei-suomalaiset piirit?

Suomiyhteisö ei ole sen enempää olemassa yhtenäisenä, yhteisesti asioista päättävänä heimoneuvostona kuin sudanilais- tai muslimiyhteisö.

Jokaisella tiettyyn taustaan tai ryhmään kuuluvalla on omat ympyränsä, eikä sama kieli- tai kulttuuritausta takaa, että kaikki tuntevat kaikki, tulevat kaikkien kanssa toimeen, noudattavat samoja tapoja tai jakavat jonkinlaisen saman yhteisen johtajan, joka sanelee, miten eletään. Jopa uskontokunnittain ihmisten välillä on rajuja eroja ja yksi muslimi tai yksi kristitty voi olla vakaumuksestaan ja elämäntavastaan ihan eri mieltä kuin toinen muslimi tai toinen kristitty.

Seuraa esimerkkitarina aiheesta, mikä on yksilön ja yhteisön suhde tilanteessa, jossa yksilö tekee idioottimaisen tai moraalisesti väärän päätöksen. Tarina on palasteltu yhteen täällä kuulemistani tositarinoista (ei tosin vain suomalaisille tapahtuneista).

Pekka muuttaa Perthiin toiveikkaana uuden uran ja uuden elämän suhteen, onhan hän kuullut kaupungista paljon hyvää tutuilta, jotka ovat jo sinne työllistyneet. Pekka aloittaa työnmetsästyksen Working Holiday-viisumilla ja pian tärppääkin. Ammattinsa vuoksi hän pääsee kokiksi ravintolaan. Pekka puurtaa pitkää päivää ja hyväksyy sen, että lakisääteisiä penalty rates eli ilta/sunnuntaikorvauksia ei makseta, koska yrittäjä vakuuttaa, että sponsoroi Pekalle työviisumin WH:n päätyttyä. WH:lla kun saa työskennellä vain 6kk yhdelle työnantajalle, kun taas työviisumilla viisumityypistä riippuen 2-4 vuotta, jopa pysyvästi Australiaan jääden.

Viidennen kuukauden kohdalla Pekkaa alkaa ahdistaa, kun viisumia ei näy eikä kuulu, mutta yrittäjä vakuuttelee, että paperityö on ihan käynnistymäisillään. 6kk tulee täyteen ja yrittäjä toteaa, ettei pystykään sponsoroimaan Pekkaa, voivoi, kiitos ja ei muistella pahalla.
Alkaa taas armoton työnmetsästys.

Työtilanne on huonontunut eikä Pekalle löydy vakipaikkaa ravintoloista, pelkästään satunnaista keikkaa, joka ei kata vuokraa ja elämistä. Aiempien kesätöidensä ansiosta Pekka löytää Gumtreestä eli nettitorilta paikan brick layerina eli muurari-laatoittajana. Homma ei ole lupauksista huolimatta ns skilled muurausta vaan hän lähinnä avustaa muuraria, sekoittaa betonia ja kantaa sementtisäkkejä ja painavia tiilipakkauksia päivät pitkät jopa +37 asteen helteissä. Tälläkin kertaa on puhetta sponsoroinnista, mutta Pekka on viime kerrasta viisastunut ja ottaa selvää myös muista viisumivaihtoehdoista voidakseen jäädä maahan WH:n jälkeen. Mahdollisin väylä on TAFEssa eli ammattikorkeakoulussa opiskelu, mutta kurssit maksavat lähes kymppitonnin ja hänellä ei ole sellaisia säästöjä kasassa.

Työmaa ei ole paras mahdollinen. Pekka kuulee joka päivä kuittailua aksentistaan ja epäilyä, että hän on vähän jälkeenjäänyt, koska englanti ei aina luonnistu. Asiasta välittämättä hän tekee tuplavuoroja ja raataa ylitöitä niin paljon kuin ehtii - tämä firma sentään maksaa ylitöistä. Mutta, Pekka alkaa huomata ongelmia palkkakuiteissaan. Kaikkia tunteja ei olekaan maksettu, Pekan palkasta puuttuu jopa 15% useampia kertoja peräkkäin. Pekka valittaa asiasta ja firma lupaa tarkkaan tutkia palkkakuitit. Pekan casual eli tarvittaessa töihin tuleva työsopimus kuitenkin päättyy ja loppupalkka ei tule tilille ollenkaan. Lopulta yritys ei enää vastaa Pekan puheluihin eikä palkkaa näy, ei kuulu. Pekalta puuttuu vielä tonni tarvittavasta summasta TAFEen, jotta hän voi hakea uutta viisumia ja jäädä maahan. Maastapoistumispäivä lähenee joka hetki.

Täysin kypsähtäneenä kokemaansa kohteluun, Pekka tapojensa vastaisesti pyöräilee työmaalle yöllä, rikkoo munalukon ja varastaa työkalupakin, jonka sisällön tietää arvokkaaksi ja panttilainaamokelpoiseksi. Jos ei palkka tule, se otetaan itse, hän ajattelee, helteen sumentamin aivoin.

Kysymys: mitä suomiyhteisön tulisi tässä tilanteessa tehdä? Miten estää suomalaista kettuuntumasta ja ottamasta oikeutta omiin käsiin? Eritoten, jos kukaan muu suomalainen ei edes tunne Pekkaa tai tiedä hänen kokemastaan kohtalosta?

Tällä en väitä, että jokainen rikos on yhtä "mitätön" kuin Pekan, tai että rikoksia ylipäätään pitäisi jotenkin yrittää puolustella, pehmennellä tai ymmärtää. Ei tietenkään. Lähinnä pohdin, miten realistista on odottaa jonkinlaista yhteisöneuvosto-asiaanpuuttumista, kun sitä myyttistä yhteistä heimoa ja heimojohtajaa perustuen samaan kieleen tai synnyintaustaan ei itse asiassa ole?

Enemmistön edustajana on usein helppo unohtaa, että vähemmistöt(kään) eivät ole henkilökohtaisissa tekemisissä kaikkien tai edes suurimman osan kanssa omassa "yhteisössään". Edes 170-päinen suomiyhteisö ei pysty vastaamaan "omiensa" tekemisistä, miten silloin monituhatpäinen tai jopa monisatatuhatpäinen porukka? Kun suomalainen tekee Suomessa rikoksen, vaaditaanko kaikkia suomalaisia tuomitsemaan se, tai puuttumaan asiaan jotenkin? Yleensä ei, koska asiaanpuuttuja on oikeutetusti poliisi ja tuomari. Jos asia hoidettaisiin jotenkin muuten, "heimona", lähestytään uhkaavasti oman käden oikeutta ja lynkkausmahdollisuutta, jotka eivät mitenkään kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Oikeusvaltioon ei myöskään kuulu ajatus, että eri kansankerroksille tai ryhmille on eri oikeuskäytännöt.

Mutta tarkoittaako yhteisön paine oman käden oikeutta? Eikö se pikemminkin tarkoita vaikuttamista, asiaanpuuttumista ennakkoon, tilanteen hillitsemistä? Kyllä, parhaimmillaan. Tätähän koko ajan tapahtuukin kaikkialla maailmassa, kun esim perheet, naapurustot tai koulut yrittävät vaikuttaa lasten ja nuorten käytökseen positiivisesti. Ei kuitenkaan ole realistista ajatella, että esim Perthissä koulua käyvän suomalaisnuoren käytökseen vaikuttaa eniten "suomiyhteisö" sen oman lähiyhteisön sijasta: perhe, koulu, naapurusto, harrastuskaverit sekä yhteiskunta ylipäätään sääntöjensä, lakiensa ja ohjeidensa muodossa.

Pointtini ei ole, etteikö yhteisöön kuuluminen ole tärkeää, tai etteikö samaan kieli-, uskonto- tai kulttuuritaustaan kuuluvilla ole keskenään verkostoja. Pointti on, että vähemmistöjen kohtelu "heimoina" ei ole hedelmällistä eikä realistista. Kuulumme kaikki moniin eri yhteisöihin ja kaikkein tärkein moraalikoodisto tulee maan laista, koska se on ainoa, jota voidaan lakiteitse velvoittaa noudattamaan.

Miten todennäköistä on, että suomalainen aktiivisesti puuttuu toisen tuntemattoman suomalaisen elämään, kun bussissa viereen istuminen on haaste? :D

25.8.2018

Ruoka, kateus, elämänvalinnat

Osallistuin somessa huutomyrskyyn debattiin aiheesta armeijan kasvisruokapäivät. Koska olen koulutukseltani ja mielenkiinnon kohteiltani historiantutkija, kommentoin tuomalla esiin sen näkökulman, että Suomessa ei ole aina ollut lihaa saatavilla joka ruualle ja jatkuva lihanmässytys on aika uusi ilmiö. Kun katsotaan taaksepäin muutama vuosikymmenen, saati vuosisata, on perinteisempää suomalaista keittiötä syödä vegepainotteisesti. Useimmille vain puurot, perunavellit, kasviskeitot, ruisleipä ja karjalanpiirakat eivät tietoisesti edusta kasvisruokavaliota, vaan ihan tavallista arkiruokaa.

Tämä bloggaus ei sinällään ole kasvisruuasta, armeijasta tai debatoinnista, vaan aiheesta: miksi toisten ihmisten arvo- tai elämäntapavalinnat - kuten ruokavalio - aiheuttavat niin valtavaa reagointia. Lisäksi pohdiskelen suomalaisten kulttuurihistoriaa ja tapoja, koska törmäsin äskettäin kiehtovaan käsitteeseen "onnen vakioisuus", uskomus, joka oli vanhan kansan keskuudessa tavallinen ja vaikuttaa mielestäni suomalaisten mielenlaatuun vahvasti tänäkin päivänä.

Olen itse vegepainotteinen sekaani eli sekasyöjä. En ole henkilökohtaisesti joutunut siihen hullunmyllyyn, johon somen perusteella kasvissyöjät saati vegaanit joutuvat. Kuitenkin uutena (ei-toivottuna) aiheena elämääni on tullut vehnänvälttely jo aiemman maidonvälttelyn lisäksi, koska jostain syystä kroppani ei kestä kumpaakaan vaan protestoi kaikin tavoin, ml ihottumalla. Etenkin täällä aussilassa lounasruoka on hyvin usein sandwich eli kerrosvoileipä ja niitä myydään joka kulmalla. Jos ostan voileivän, pyydän sen nykyään gluteenittomana (koska gluteeniton tarkoittaa vehnätön) tai ostan wrapin minimoidakseni vehnän määrän. Tätä kautta olen saanut ilon pakon osallistua keskusteluun "gluteenin välttely on bimbojen muotihaihatusta, söisit sinäkin oikeaa leipää niinkuin Kunnon Ihmiset (tm)".

Ruokavalio on ihmeellisen kuuma peruna maailmassa, jossa luulisi, että on oikeitakin ongelmia ratkottavaksi. Ilmeisesti muiden henkilökohtaiset ruokavalinnat nähdään uhkana itselle ja oman pään sisäiselle maailmanjärjestykselle. Jollain tavalla ymmärrän tämän reaktion vegeyden tai vegaaniuden kohdalla, koska harva oikeasti kannattaa lihan tehotuotantoa haittavaikutuksineen - uskoisin, että useimmat lihansyöjät syövät lihaa hieman huonolla omallatunnolla tai sen päätöksen tehneenä, että "en ajattele lihan alkuperää". Niinpä muiden aktiivinen asiasta muistuttelu aiheuttaa itsepuolutusreaktion ja pelon, että kohta tämä asia kielletään. Gluteenin kohdalla en ole saanut kiinni samalla lailla, mikä gluteenin välttelyssä haittaa niitä, jotka sitä eivät vältä. Gluteenittomien tuotteiden tarjonta on räjähdysmäisesti kasvanut viime vuosina ja luulisi, että niiden saatavuus on pelkästään hyvä juttu. Ilmeisesti toisille vain tuottaa tyydytystä tunne oikeassa olemisesta, "hehheh tiedän, ettet ole oikea keliaakikko, vika on päässäsi".

Elämäntapa- ja arvovalinnat ylipäätään ovat mielestäni vähintäänkin kummallinen debatin aihe. Ymmärrän keskustelun ja kyselyn mielenkiinnon pohjalta: sen, että haluaa oppia ymmärtämään, miksi joku valitsee kuten valitsee. Toisia kiinnostaa matkustella maailman ympäri, toisille tärkeintä on asettua pian aloilleen kotipitäjään ja perustaa perhe. Yksi haluaa luomusynnyttää ja imettää, toinen valitsee kaiken kivunlievityksen ja pullomaidon. Kolmas haluaa opiskella vaikka maailman tappiin kun taas neljäs kaipaa äkkiä palkkatöihin peruskoulun penkiltä. Kaikista näistä ja tsiljoonista muista valinnoista väännetään perheissä, tuttavapiireissä, eritoten blogeissa ja somessa. Tietenkin on olemassa eettisesti tai terveydellisesti perustellumpia mielipiteitä - en missään tapauksessa usko relativistiseen malliin, että jokaisen käsitys tai arvo on yhtä arvokas, kyllä mielipiteitäkin voi ja tulee laittaa paremmuusjärjestykseen (vrt uusnatsi vai ihmisoikeuksien puolustaja). Mutta, jos kyseessä on pääasiassa omaan elämään vaikuttava asia kuten ruokavalio, kunto-ohjelma, opiskelut tai perheenperustaminen, en saa ymmärrettyä, miksi ympäröivä maailma suhtautuu niihin niin rajulla tavalla.

Teoretisoin, että elämäntapariitojen, eritoten oman elämäntavan ainoaksi oikeaksi julistamisen taustalla on usko/luulo/pelko, että jos muut elävätkin toisella tavalla, se vie pohjaa, uskottavuutta tai varmuutta omalta elämäntavalta.  Ilmeisesti (alitajuinen?) ajatuskulku on, että jos kaikki muut (tai enemmistö) eivät valitsekaan kuten minä, enkö silloin olekaan oikeassa ja voidaanko minua (aiheesta tai aiheetta) arvostella, tuomita tai pyrkiä muuttamaan? Enemmistöön kuuluminen luo aina turvaa tällaisella sosiaalisella lajilla kuin ihmiset. Ikävä kyllä enemmistöön kuuluminen usein myös tarkoittaa suoraa tai epäsuoraa sortoa vähemmistöön kuuluvia kohtaan, em syistä. Enemmistössäkin voi pelottaa, että vähemmistö joskus tai pian nousee uudeksi enemmistöksi, siksi enemmistöasemasta halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Tässä ikävä kyllä unohtuu, että mitään yhtenäistä enemmistömassaa ei oikeastaan koskaan ole olemassa, koska jokainen on aina oma yksilönsä taustoineen, arvoineen, ajatuskuvioineen, ja vaikka jakaisimmekin samat arvot ja asenteet yhdessä asiassa, emme välttämättä jaa niitä toisessa - eli kaikki kuulumme yhtäaikaa erilaisiin ryhmiin, enemmistöihin ja vähemmistöihin, aiheesta riippuen.

Tästä aasinmutkan kautta aiheeseen suomalainen kateus. Kateutta ilmenee aivan kaikkialla enkä väitä, että se on suomalaisten keksimää. Kateudella kuitenkin on kiinnostavasti suomalaiseen kansanuskoon perustuvat juuret, joiden olemassaolosta opin vasta äskettäin luettuani Risto Pulkkisen "Shamaaneista saunatonttuihin"-teoksen suomalaisista perinteistä ja uskomuksista aina kivikaudelta modernin ajan kynnykselle.

Kun pyyntikulttuurista (eli metsästys- ja keräilyelinkeinoista) siirryttiin maanviljelyyn, alettiin uskoa, että onnea on maailmassa olemassa vain vakiomäärä - ns onnen vakioisuuden periaate. Kulttuurintutkijoiden mukaan kyläkuntien muodostuessa naapureita alettiin tarkkailla entistä kriittisemmin ja alettiin uskoa, että jos naapurilla oli asiat paremmin kuin itsellä, se oli itseltä pois. Suomessa oli vielä 1900-luvun alussa yleisessä käytössä kansanmagiaa eli taikoja ja perinteitä, joiden tavoite oli kostaa  naapurin menestys tai siirtää se itselle. Ihmiset uskoivat ilmeisen yleisesti loitsuihin, pahaan silmään ja erilaisiin taikakeinoihin. Vihamielisyyttä ja epäluuloa naapurien välillä aiheuttivat onnettomuudet, joiden syy oli epäselvä ja siksi mahdollisesti paha silmä tai naapurin langettama loitsu. Siksi nykypäivänkin suomalaiset usein suhtautuvat vähättelevästi tai toppuutellen kehuihin ja hyviin uutisiin - pahaa silmää ei saanut houkutella minkäänlaisella onnen, menestyksen tai vaurauden merkkien näyttämisellä.

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Itku pitkästä ilosta. Sääliä saa ilmaseks, kateus pitää ansaita. Tuttua nykypäivänäkin?

Kasvisruokaa. Shokki ja järkytys Jussi Niinistölle.

4.8.2018

Oman elämäntarinansa seppä

Olen aina ollut kiinnostunut tarinoista. Olin pienenä armoton lukutoukka heti siitä asti, kun opin isän opastuksella lukemaan ehkäpä 6-vuotiaana. Perheemme kuului lasten kirjakerhoon, joten uutta luettavaa oli kuukausittain tiedossa. Kirjastoon pääsin jo eka-tokaluokasta saakka vaikka ilman vanhempia, koska kirjasto oli lähes koulumatkani varrella. Täysi kirjahylly kotona tai kiehtovat hyllyrivit kirjastossa ovat aina olleet minulle osa normaalia elämää, onnellista sellaista. Sellaista täydellistä flow-tilaa lie koskaan tulee, jonka aiheuttivat Rasmus Nallen seikkailut.

Aikuisena en enää omista isoa kirjahyllyä, koska kirjasto on minulle mielekkäämpi - saa aina uutta luettavaa, ei tarvitse käyttää isoja rahasummia jatkuviin uusiin ostoksiin, eikä tarvitse huolehtia kirjojen kuljettamisesta muutoissa. Luen erittäin harvoin samaa kirjaa uudestaan, joten kirjojen säilöminen ei ole tavoitteeni. Tosin lapsuuden lastenkirjoista osa on sellaisia, etten halunnut niistä luopua: kävin teininä pyytämässä ne takaisin naapurin lapsiperheeltä, jolle vanhempani olivat ne lahjoittaneet.

Kirjat ja tarinat eivät ole pelkästään hauska ajanviete. Tajusin äskettäin, miten iso merkitys tarinoilla on - faktaan perustuvilla, tai täysin keksityillä. Valtaistuinpelin kirjoittaja J R R Martin sanoi osuvasti, että ihminen, joka lukee, elää tuhat elämää. Tutkitusti lukemista harrastavilla ei ole pelkästään laajempi sanavarasto, mutta myös enemmän empatiakykyä kuin kirjoja harrastamattomilla. Tämä ilmeisesti siksi, että kun kirjan kautta pääsee toisen ihmisen "pään sisään", on myös helpompi eläytyä ja asettua toisen asemaan. Koska päähenkilöitä voi tarinoissa olla vaikka minkälaisia, hyviksistä pahiksiin ja pyhimyksistä psykopaatteihin, pääsee lukija mukaan hyvin erilaisiin elämiin kuin mihin todellisuudessa on mahdollisuus.

Kirjat eivät toki ole ainoa tarinamuoto, vaan elokuvat, tv-ohjelmat ja pelit ovat tarinoita yhtälailla. Sain Facebookissa haasteen "10 vaikuttavaa elokuvaa jotka yhä ovat katselulistallasi" ja aloin pohtia tarinoiden merkitystä elämäntarinan osina tai muokkaajina. Voiko sanoa, että lapsuuteni suosikki Jurassic Park on jotenkin muokannut minua ihmisenä, ja onko sellainen muokkautuminen edes mielekästä? No, monellako on lapsuudesta periytyviä suuria unelmia vaikkapa ammatin suhteen tai moniko on tehnyt elämässä päätöksiä jonkin lapsuuden sankarin tai vaikuttavan tarinan pohjalta? Luulisinpa, että suurin osa meistä ainakin jossain määrin ja ehkä osin huomaamattaan.

Minusta ei tullut paleontologia, mutta Jurassic Parkin innoittamana aloin lukea sen kirjoittajan Michael Crichtonin kirjoja. Opin, että fiktio on mainio keino spekuloida maailmoilla ja tapahtumilla, jotka eivät ehkä ole nyt (tai koskaan) mahdollisia, mutta joiden varjolla voi pohtia jotain tärkeää tai ajankohtaista arvoasetelmaa tai moraalikysymystä. Jurassic Parkissa esimerkiksi kloonaus, sukupuutto (sen aiheuttaminen tai "peruminen") ja ihmisen vaikutus maapalloon.

Tajusin, että lukemani ja näkemäni tarinat ovat kukin osaltaan muokanneet ajatteluani ja arvomaailmaani. Ei tietenkään niin, että joka tarina muodostuu osaksi persoonaani, vaan niin, että jokainen tarina antaa jotain pohdittavaa ja pohdiskeltavaa elämän peruskysymyksistä: mikä on oikein ja väärin, miksi? Millainen ihminen haluan olla, miksi? Millainen toivoisin maailman olevan, miksi? Millainen kohtelu on minusta hyväksyttävää, millainen ei, miksi?

Näin Schindlerin listan samana vuonna kuin ensimmäisen Jurassic Parkin - ala-asteella. Samoihin aikoihin luin Annen Franckin päiväkirjan. Vaikken juuri muuta muista melko synkästä sotatragediaelokuvasta, muistan vahvan tunteen, että altavastaajaa ja hyljeksittyä tulee auttaa (pakolaisia, syrjittyjä, vainottuja). En tiedä olisinko kehittänyt saman moraalikoodin muutenkin, mutta Schindlerin lista ja Anne Francin päiväkirja joko sytyttivät tämän tai ainakin vahvistivat olemassaolevaa siementä.

Tänään uutisoitiin, että Kardashianit-tosi-tv-sarjan katsominen aiheuttaa tutkitusti ihmisissä epäempatiaa köyhiä kohtaan. Materialismiin ja huikenteluun perustuvan sarjan katsojat alkavat eläytyä hahmoihin niin vahvasti, että suhtautuvat halveksien köyhiin, varattomiin, tukien varassa eläviin. Tämä on melko järkyttävä tutkimustulos. Jos täysin epärealistisen amerikanhömpän katsominen muokkaa arvoja noin paljon, millainen valta TV:llä, elokuvilla, peleillä ja kirjoilla onkaan? Itse olen jo aikaa sitten lakannut katsomasta amerikkalaisia poliisisarjoja, koska ne perustuvat lähes aina naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sillä mässäilyyn, mitä ei mielestäni tarvitse lainkaan levittää ja lietsoa maailmassa. En väitä, että poliisisarjat lisäävät väkivaltaa, mutta mielestäni ne voivat lisätä etäännyttävää ja kylmää suhtautumista uhreihin - "ainahan noin käy, siitä on joka päivä telkkarissa".

Sosiologiassa on käsite narratiivisuus, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa tarvettamme ja taipumustamme tehdä asioista tarinoita. Jokaisen elämä on oikeasti niin monimutkainen ja sirpaleinen kokoelma sattumuksia ja toistoa, että kenenkään elämäntarinaa ei pystyisi realistisesti ja sanatarkasti kirjoittamaan. Kuitenkin meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma omasta elämäntarinastamme, sisältäen tietoja kuten missä syntyi, millainen lapsuus oli, miten koulu sujui, mihin ammattiin valmistui jne. Elämäntarinaan kuuluu olennaisesti käännekohtia, kuten kriisejä tai traumoja, tai huippuhetkiä ja onnistumisia. Vaikka ne ajallisesti veisivät aivan saman ajan kuin maallisemmatkin jutut (esim. epäonnistuminen tärkeässä työhaastattelussa voi kestää saman ajan kuin joka-aamuinen kahvinkeitto), niistä muodostuu maamerkkejä elämäntarinaan, signaaleja ja majakoita, joiden mukaan navigoimme minuuttamme.

Viihteellistymisestä voi olla huolissaan, tai siitä voi olla mielissään. Kumpikin näkökulma on relevantti. Moraalisesti kyseenalainen viihde - mitä mielestäni on sellainen viihde, joka normalisoi tai lisää vihaa, väkivaltaa ja yhteiskunnan kokonaispahoinvointia - on tietenkin huolestuttavaa. Toisaalta samat tarinat voi kertoa sellaisesta näkökulmasta, että ne pistävät miettimään, mikä on oikein ja väärin. Tarinoilla on paljon vahvempi voima kuin kuivakalla asiaktekstillä havahduttaa ihmisiä tunteiden kautta. Mielestäni tarinallisuuden nousu on enimmäkseen hyvä asia, koska parhaimmillaan niiden kuluttaminen lisää ymmärrystä maailmasta ja vie pois aikaa, rahaa ja mielenkiintoa kaikenlaisesta materiaalisesta kuluttamisesta (paitsi jos kyseessä on Kardashianit ja kaverit ja viihde pelkkää roskaviihdettä).

Jokainen uusi tarinankerrontamuoto on aikanaan huolestuttanut moraalisesti arveluttavana. Kun kirjapaino keksittiin ja romaanit alkoivat yleistyä, (etenkin naisten harrastamana) viihdelukemista pidettiin moraalisesti arveluttavana ajanhukkana. Kun liikkuva kuva syntyi, yhtäkkiä kirjat olivatkin se moraalisesti rehdimpi vaihtoehto. Nykyään tv:n ja elokuvien katselu on moraalisesti vähemmän huolestuttavaa kuin pelaaminen, joka on silkkaa ajanhukkaa ja lietsoo vaikutusalttiita lapsia väärille teille. Kun jokin seuraava uusi viihdemuoto nousee, peleistä tullee kirjojen veroisia "vakavastiotettavia" kunnon harrastuksia.

Meillä on tapana katsoa lähes joka ilta jakso tai pari yhtä sarjaa: valitsemme jonkin sarjan seurattavaksi ja seuraamme vain sitä, kunnes se on lopussa ja on aika valita uusi. Tämä on mielestäni hyvä metodi, koska telkkaria ei tule katsottua liikaa, ja sarjan tapahtumissa pysyy hyvin mukana. TV on nykyajan leirituli, jonka ääreen keräännytään päivän päätteeksi. Sen sijaan, että kukin itse tarinoisi metsästysretkistään tai heimon käänteistä, seuraamme muiden heimojen elämää kuvaruudun kautta: oikeiden ja fiktiivisten. Mielestäni tässä ajatuksessa on jotain rauhoittavaa. Halumme nähdä ja kuulla muiden tarinoita, pohtia niitä, puhua niistä, vaikuttua niistä, on ja pysyy.

Oman elämäntarinani ja polkuni olennaisia paikkoja on synnyinseutuni Oulujärven rannalla. 


1.8.2018

Kenen on vastuu? Pussi-gate nro 3

Seuraa tajunnanvirta-avautumista aiheesta vastuu omasta elämästä ja maapallosta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän ihmettelen, miten moni tällä samalla planeetalla haahuilee ilman elettäkään, että ottaisi vastuuta yhteisistä asioista. Huom, en tällä tarkoita etteikö aikaansaavia, empaattisia ja välittäviä ihmisiä ole - heitä on rutkasti, onneksi - mutta liekö täällä Wessilässä enemmän entitled eli etuoikeutusta vaativia ihmisiä, vai missä vika?

Yleistaustoitusta: työssäni valitusten käsittelijänä kohtaan säännöllisesti ihmisiä, jotka syyttävät jotakuta muuta kokemistaan vastoinkäymisistä. Krooninen ajattelu, että on vääryyksien uhri, on englanniksi nimeltään querulent behaviour ja termi on käytössä mm oikeus- ja lakipiireissä. Olen pohtinut paljon, ovatko vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus samaa juurta vai onko kyseessä eri syyt ulkoistaa kokemansa "vääryydet" - tähän lie vaikea saada tyhjentävää vastausta. Vainoharhainen ajattelee, että muut ovat lähtökohtaisesti häntä vastaan tai vähintään epäpäteviä; etuoikeutettu ajattelee, että hänelle kuuluu automaattisesti joitain etuja, helpotuksia tai hyvityksiä; ja laiska ajattelee, että on muiden tehtävä ratkoa ongelmat.

Miksi tämä aihe vaatii avautumaan juuri tänään? Pussi-gaten vuoksi. Täällä Wessilässä on viimein herätty siihen, että loputon ja aivan turha ilmaisten muovipussien tyrkytys ruokakaupoissa on ympäristölle haitallista ja sille pitäisi tehdä jotain. Heinäkuun alusta saakka heppoiset kertakäyttöpussit ovat olleet kiellettyjä, niistä laadittiin oikein laki. Muttamutta.

Kaksi suurinta ruokakauppaketjua, Woolworths ja Coles, saivat kimppuunsa vihaisten asiakkaiden ryöpyn, kun ilmaisia pusseja ei enää saakaan. Sen sijaan, että asiakkaat maksaisivat kiltisti 15 senttiä vahvemmista pusseista, kuten Suomessa on tehty aina, vinkuvat wessit ovat aloittaneet vihakampanjan tätä vääryyttä kohtaan. Tänään uutisoitiin, että painostuksen alla Coles nolosti peruu pussikieltonsa ja alkaa jakaa noita vahvempia pusseja ilmaiseksi. Lisäksi Coles alkoi jakaa muovisia minikopioita tuotteistaan "keräilyleluina". Sen sijaan, että muovia vähennetään, sitä lisätään. Annamunkaikkikestää.

Jokainen yhtään asioita seuraava on varmaan jo tajunnut, että kirjaimellisesti hukumme muoviin, jos ei sitä pian aktiivisesti vähennetä. Pakkausjätettä ei todellakaan tarvittaisi sellaisia määriä kuin nyt tuotetaan, ja pakkausmateriaalit voisivat aivan hyvin olla ekologisempaa materiaalia - esim biohajoavaa muovia tai bambua - pienellä lisäpanostuksella. Mutta ei. Yleensä pidän länsi-aussien letkeydestä, mutta juuri tällä hetkellä hävettää asua osavaltiossa, jossa ihmiset eivät kykene sen vertaa ottamaan vastuuta omasta päivästään, että ottaisivat kauppakassit autoon tai maksaisivat alle dollarin muutamasta pussista. [naamapalmuja ja irvi-hymiöitä rivi]

Tässä pussikeississä tiivistyvät ongelmat vainoharha, etuoikeutus ja laiskuus. Vainoharha ilmenee niin, että kuvittelee pussikiellon olevan vihersosialistien juoni, joka jollain lailla kierosti tuottaa kommunismia ja syyllistää turhaan kunnon ausseja, kun todellinen syyllinen maailman muoviongelmaan ovat kehitysmaat (jonne Australian muovi laivataan "kierrätettäväksi" kun omassa maassa ei ole saatu aikan kierrätystä, btw). Etuoikeutus jyllää, kun ajattelee, että minun kuuluu saada ilmaisia pusseja. Laiskuus kukkii, kun ei viitsi kantaa paria muovipussia taskussa, repussa tai käsilaukussa, jotta voisi niillä toimittaa ruokaostokset kotiin työpäivän jälkeen.

Wessilässä ei vieläkään ole käytössä pullopanttisysteemiä ja nyt tämä pussivähennyskin uhkaa kuivahtaa kasaan. Täällä ei myöskään ole toimivaa kierrätystä, sillä kierrätettävä tavara laivataan pääsääntöisesti Kiinaan, mutta Kiina on kieltäytynyt ottamasta enempää roskaa vastaan. Kirppareita käyttävät lähinnä vähävaraiset ja hipit opiskelijat, ne eivät ole mitään koko kansan huvia. Lisäksi täkäläiset myyvät ja ostavat sellaisia polyesterirytkyjä, ettei niitä juuri kirpparilta viitsi käytettynä kantaa, koska ne olivat laaduttomia uutenakin. Maantieteellisesti suuren maan ongelma mielestäni on, että roskaongelman voi helpommin painaa villaisella, koska kaatopaikkoja mahtuu aavikolle eivätkä roskat ala suoraan vyöryä asumuksiin kuten ahtaammissa paikoissa.

Muovin suhteen havahduin itsekin äskettäin siihen, että kylppärissäme ja kaapeissamme pyörii korillinen tuotteita, joita emme koskaan käytä - muovipurkkeja muovipurkkien päälle. Jaoin kaikki pois naapuruston "älä osta mitään" ryhmässä ja aloin testaamaan vuohenmaitosaippuaa shampoon sijasta. Näyttää toimivan hyvin, tosin vaatii omenaviinietikkahuuhtelun ja hoitoaineen (muovipullosta, kunnes löydän jonkin toisen vaihtoehdon). Vaihdoin muovipullotetun pyykinpesunesteen kartonkipakkauksessa tulevaan jauheeseen ja vessapaperit ostan paperipakkaukseen käärittynä muovin sijaan, jne.

No hyvä minä - ja kaikki jotka toimivat samoin - , mutta mitä tällaiselle yleiselle luonnosta piittaamattomalle kulutuskulttuurille tulisi tehdä?

Henkilökohtaisesti toivoisin, että jokainen maapallon kansalainen alkaisi ajatella hieman omaa nenäänsä pidemmälle, ellei jo niin tee. Onko ihan pakko ostaa uusinta uutta tai turhaa sälää, jota käyttää vain hetken? Onko pakko käyttää muovia, löytyisikö tuotteita pahviin, paperiin tai biomuoviin pakattuna? Voisiko tavaraa korjata ja kierrättää, voisiko ostaa käytettynä upouuden sijaan? Suomalaiselle nämä usein ovatkin aika itsenstäänselviä valintoja arvomaailman ja rahankäyttötottumusten vuoksi. Järkyttävää kyllä, omat itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikkialla, etenkään Klondyke-kaivos-kasino-buumia viimeisen vuosikymmenen eläneille uusrikkaille, nyt uusköyhille ex-juppi-perthiläisille.

Pliis, suomalaiset, jatkakaa samaan malliin ensiluokkaisina kierrättäjinä ja kirppareiden ystävinä!

Jokainen ostettu/saatu pussi maatuu sata vuotta, tai päätyy merieläimen vatsaan tai mikromuoviksi ravintoketjuun. Kuva Christine Ren, Project Aware.

"Liian kalliita" Coles-pusseja luonnollisessa ympäristössään. Mihinkään muuhun ympäristöön ne eivät kuulukaan.

Suomalainen kirppari nimeltään Ipanainen. Miksi, oi miksi, laadukas kirppari on niin harvinainen ilmiö Suomen ulkopuolella? Tällaisia yksityisiä kirppareita ei ole olemassakaan Perthissä, ainoastaan SPR:n kirppareita vastaavia muutama.

28.7.2018

Suomijulkkiksia Perthissä? Haastattelussa Sanna Peden

Paljonko Perthissä asuu suomalaisia? Tätä kysytään minulta täkäläisten toimesta silloin tällöin, ilmeisesti ajatuksella, että kaikki suomalaiset varmaan tuntevat toisensa. Australian väestönlaskennassa suomalaisuus ei erotu pienestä promillesta johtuen. Mutulla arvioisin, että Perthissä oleilee ehkä 200-1000 suomalaista, riippuen kuka identifioituu suomalaiseksi - osa kun on saapunut jo vuosikymmeniä sitten, tai on suomalaista sukujuurta, vaikkei ole Suomessa syntynyt tai siellä ahkerasti käynyt.

Entä onko Perthissä kuuluisia suomalaisia? Ei ehkä maailmanluokan kuuluisia, mutta kuuluisuuden kynnyksellä tai ainakin kuuluisuutta ansaitsevia löytyy.

Tänään haastattelussa on yksi Perthin suomi-aussi-tähti Sanna Peden. Sanna muunmuassa opettaa Euroviisu-aiheista kurssia yliopistossa, johtaa marsseja työväen puolesta ja lavaesittää runoja Australiassa, Suomessa ja Iso-Britanniassa. Hänen esikoisrunoteoksensa straight lines ilmestyy elokuussa Mulla Mulla Press-kustantamolta.

Hei Sanna, miten päädyit Australiaan ja kauanko olet asunut Perthissä? 

Tulin alunperin isän töiden takia koko perheellä (vanhemmat Airi ja Asko, sisarukset Maria ja Antti) vuonna 1999. Asuimme kaikki täällä neljä vuotta ja jäin tänne opiskelemaan ja elämään, kun muut palasivat Suomeen. Olen siis ollut täällä nyt 19 vuotta.

Mitä teet työksesi ja millainen urapolkusi on ollut Perthissä?   

Virallinen tittelini on Senior English Language and Study Skills Advisor Länsi-Australian yliopistossa (University of Western Australia). Opetan erilaisia akateemisia taitoja kuten kirjoittamista, tutkimista, esitelmöintiä sekä englantia. Valmistuin filosofian tohtoriksi vuonna 2012, ja parin vuoden ajan toimin luennoitsijana, tutkimusapulaisena ja yliopiston markkinoinnin puolella ennen nykyistä rooliani.

Olen asunut Perthissä koko aikuisikäni, eli 'urapolkuuni' kuuluu myos fish&chips- tiskillä oloa ja erilaisia tutorointihommia, sekä kandin tutkinnon jälkeen pysyvää oleskelulupaa ja tohtorikoulutettavan paikkaa odotellessa muutama enemmän tai vähemmän sielua ruokkiva toimistotyö.

Nyt uran vakiintumisen myötä olen ryhtynyt aktiivisemmaksi ammattiliittolaiseksi, ja tämän vuoden lokakuussa aloitan kaksivuotisen kauden oman yliopiston liittojaoston puheenjohtajana. Perthissä ammattiliitoilla ei ole yhtä vakiintunut asema kuin Suomessa. Noin joka viides työntekijä on liiton jäsen. Kun hallitus pyrkii rajoittamaan työntekijöiden oikeuksia ja yliopistoja johdetaan enenevässä määrin liike-elämän ehdoilla eikä yhteiskunnan etujen mukaisesti, tekemistä riittää!

Luennoit mm. Aki Kaurismäestä ja Euroviisuista. Miten australialaiset opiskelijat ottavat nämä aiheet: mikä heitä kiinnostaa, mikä ei? 

On mielenkiintoista nähdä, minkälainen perspektiivi australialaisilla on esimerkiksi eurooppalaiseen identiteettiin, tai ylipäätään siihen, mitä "Eurooppa" tarkoittaa. Alusta asti minulla pisti silmään matkatoimistojen ikkuinoissa mainostetut lennot "Isoon Britanniaan ja Eurooppaan" - ikäänkuin ensimmäinen olisi vain Euroopan lähellä, eikä osa sitä (eivätkä näemmä olleet ihan väärässä.).

Euroviisuilla on Australiassa pitkä historia, ja kisoja on täällä näytetty televisiossa jo yli kolmekymmentä vuotta - aikaeron takia viiveellä, tosin viime vuosina on ollut mahdollista seurata lähetystä myös suorana, jos aamukahden herätys viehättää. Viisujen suosio yllätti aluksi, mutta kun ottaa huomioon miten monesta maasta Australiaan on väkeä muuttanut, niin ei se lopulta niin outoa olekaan. Aussien viisusuhteeseen kuuluu kaikenlainen piikittely ja hämmennys, etta kuinka vakavissaan osallistujamaat oikeasti ovat. Vastaushan on vähän, paljon ja kaikkea siltä väliltä, mikä on alkanut täkaläisillekin aueta paremmin nyt kun Australia on päässyt osallistumaan. Vuoden 2014 railakkaan hirvittävä aussistereotypioiden kavalkadi teki tässä arvokasta työtä!

Joillekin opiskelijoille Kaurismäki uppoaa heti: virnistävät ironian häivähdyksille ja ovat innoissaan, että ovat löytäneet jotain oikeasti erilaista. Toisilla kestää kauemmin, ja näiden eri opiskelijoiden välisiä keskusteluja on hienoa seurata, kun molemmat tietävät katsoneensa saman elokuvan, mutta *nähneensä* sen aivan eri tavoin. Mistä tahansa elokuvasta keskustellessa täytyy myös päästä yli oletuksesta, että elokuvassa kuvattaisiin "oikeaa" todellisuutta ilman minkäänlaisia filttereitä. Elokuvalla on aina oma kielensä ja kaikella kuvattavalla - repliikeillä, puvustuksella, lavastuksella jne - on kerronnalle jokin merkitys.

Elokuva ei ole koskaan ajasta ja paikasta irrallaan, vaan vastaa ja osallistuu aikansa yhteiskuntaan ja mediakenttään. Kaurismäkeläisen yhteiskuntakriittisen tyylitellyn nostalgian ymmärtäminen vaatii aikamoista tulkintakykyä keneltä tahansa. Kahdeksantoistavuotias aussi, joka on ehkä joskus kuullut Suomesta, saa tehdä aikalailla toitä päästäkseen elokuviin kiinni. Muutama kuukausi sitten uuden opiskelijaryhmän kanssa tuli väitöskirjani aihe puheeksi, ja Kaurismäen nimen kuullessaan koko ryhmä innostui - olivat nimittäin vastikaan käyneet koko porukalla katsomassa Toivon tuolla puolen. Eli joskus näinkin päin.

Olet jo pitkään kirjoittanut ja live-esittänyt runoja. Kertoisitko tästä hieman?

Aloitin kolmisen vuotta sitten, ja alusta asti kirjoitin lavarunoja, eli esitettäväksi tarkoitettuja. Perthissä on paljon hyviä lavarunokeikkoja ja mahdollisuuksia esittää ja muuten vain kokea runoja. Muihin runoilijoihin tutustuminen on johtanut kaikenlaisiin projekteihin ja kokemuksiin.  Kohokohtia ovat olleet esimerkiksi Scott-Patrick Mitchellin ja Matthew Jamiesonin kanssa kirjoitettu Informalities, jossa kukin tyyleillämme tulkitsemme eri runomuotoja; Denmark Festival of Voice- esiintymiset ja Kate Wilsonin kanssa toteutettu puutarhashow.

Viime vuonna osallistuin myös slameihin eli lavarunokisoihin Lontoossa ja Helsingissä. Kaikkein erikoisin kokemus oli muutama kuukausi sitten Mojo's-baarissa kokeellisen poikkitaiteellisen anarkistipunk-bandin lämppärina olo. Torstai-iltana.

Hyödynnätkö suomalaisuutta työssäsi mitenkään ja jos, miten?

Aloitin kokeellisen kalevalankäännösprojektin - Team Louhi - viime vuonna, mutta en saanut sitä mitenkään pitkälle vietyä. Olen kirjoittanut pari varsinaisesti suomalaisuutta, tai nimenomaan australiansuomalaisuutta, käsittelevää runoa; mutten muuten tietoisesti kirjoita suomalaisuudesta.

Ensimmäinen runokirjasi julkaistaan elokuussa. Mikä sinua inspiroi runoilijana ja onko mielestäsi kaksikielisyys vaikuttanut runoihisi?

Aika moni runoistani käsittelee tavalla tai toisella eri kielien tai muuten vain kulttuurien ja perspektiivien välistä kommunikaatiota. Elokuvien jälkimainingit ovat myos hyvää kirjoitusaikaa - kokoelmassani on mm. A Single Man-elokuvan ja The Trip- trilogian innoittamia runoja. (Perthin "vanhassakaupungissa") Fremantlessa on vaikea käydä ilman, että mukaan tarttuu runollisia ajatuksia. Yleensä runo alkaa hahmottua kävellessä: liike ja rytmi auttavat kirjoittamista, ja näitä runoja on helpompi myos esittää ulkomuistista, kun ne ovat alunperinkin syntyneet yksikseen höpisten eikä paperille raapustaen.

Kiinnostavia mietteitä, kiitos Sanna!

Sannan ajatuksia elämästä ja työelämästä, työn ja elämän tasapainosta ja ammattiliittojen arvosta haastateltiin hiljattain UWA:n eli Länsi-Australian yliopiston toimesta: podcast-haastattelu Peacocks and Poetry - are you where you need to be? löytyy linkistä.

Sanna esittämässä lavarunoja Suomi100-juhlissa Perthissä 2.12.17.

Komealla UWA:n kampusalueella kelpaa työskennellä.

19.7.2018

Oletko urapolveilija? Uskalla repäistä!

Liekö iästäni vai yleisestä yhteiskuntakehityksestä johtuvaa, mutta viime aikoina olen bongaillut paljon juttuja aiheesta "miten vaihtaa alaa aikuisempana" - kun on jo hyvän huikosen tehnyt yhtä hommaa, miten päästä johonkin aivan muuhun kiinni? Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan.

Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

Jos opintojen loppuvaiheesta lasketaan, takanani on noin tusinan vuoden työura, tai pikemminkin neljä eri uraa. Olen siis laskennallisesti vaihtanut ammattia joka kolmas vuosi, tosin osittain ammatit ovat olleet päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Tässä oma tarinani, miten alanvaihto on onnistunut/miten siihen päädyin, ja millaisia ongelmia tai onnistumisia mahtuu matkaan.

1. Museon portteja kolkuttamaan

Ensimmäinen ammattini oli museo-, taide- ja kulttuurialalla, jota myös opiskelin. Yliopistossa luennoijat kertoivat, että museoista eläköityy pian paljon porukkaa ja työpaikkoja olisi auki pilvin pimein. Työllistymismahdollisuudet eivät tosin olleet syy, miksi alaa opiskelin - hyvä niin, koska luennoitsijoiden arviot eivät osuneet napakymppiin, eivät koko tauluun. Porukkaa eläköityy kyllä, mutta tilalle ei vain palkata enää.

Tein pätkä-, projekti-, ja sesonkitöitä kulttuuriorganisaatioissa ja freelancerina. Opintojen loppuvaiheessa sain vielä opintotukea ja siksi tällainen elämänmuoto onnistui, mutta valmistuttuani ja tuen loputtua tuli myös todellisuus vastaan. Ei vakihommia. Päädyin koruliikkeeseen myyjäksi ja sivussa jatkoin mm. museo-opastuksia ja lapsille suunnatun sisällön tuottamista. Parissa vuodessa tulin tulokseen, että homma ei tule toimimaan, sillä vaikka freelancerin elämä oli yhtä vapautta, oli se myös yhtä rahahuolen tuskaa. Kyllästyin myös kulttuurialalla valitettavan yleiseen keskinäiseen nahisteluun - kun sekä piirit että tulovirrat ovat pieniä ja epävakaita, reilun yhteistyön sijaan jotkut sortuvat riitelyyn ja kuppikuntaisuuksiin.

2. Arkkitehtuuri- ja historiakonsultiksi

Koska olin erikoistunut arkkitehtuurihistoriaan, keksin väsätä tästä itselleni konsulttitittelin. Vimmaisen verkostoitumisen seurauksena löytyi kohtuuvakaa paikka ympäristö- ja arkkitehtuurikonsulttiyrityksestä, jossa pakersinkin hommia useamman vuoden. Tein myös taide- ja arkkitehtuurihistorian opettajan sijaisuuksia käsi- ja taideteollisissa oppilaitoksissa. Tämä oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta jälleen ongelmana olivat epävarmat työsuhteet ja pätkitykset. Konsultti on kirjaimellisesti asiakkaan armoilla ja jos tilauksia ei tule tai tarjouskilpailuja ei voita, ei ole myöskään leivän päälle voita.

Vuosien nollatuntisoppareiden jälkeen kyllästyin tähänkin polkuun, vaikka rahallisesti olin keskituloinen. Tulojen epävakaus, jatkuva itsensämarkkinointi ja YT-neuvottelujen uhka saivat kypsähtämään työelämään ja koko Suomeen niin pahasti, että muutin maasta, kuten blogihistoriani kertoo. Toki nämä eivät olleet ainoa syy ja tietenkin muuallakin on työelämässä epävakautta; alle kolmekymppisen silmissä asiat kuitenkin olivat vielä melko mustavalkoisia ja "täällä huono-muualla paremmin"-mentaliteetti vei voiton. Toisaalta, onneksi vei!

3. Vesi - ja energiavirastoon

Pääsin/jämähdin vuosiksi vesi- ja energiavirastoon, ensin tarkastajaksi, sitten ylemmäksi tarkastajaksi, sitten osastopäällikön sijaiseksi. Mitä taidehistorian maisteri tietää vesi- ja energia-asioista, kysyt? No tätä ei rekrytoitaessa ihme kyllä kysytty, vaan minut alunperin lähetettiin puotiin vuokratyöfirman toimesta ja ilmeisesti työmoraali ja nopea oppivaisuus vakuuttivat isokenkäiset sen verran, että hain ja sain elämäni ensimmäisen Vakituisen Viran. Ylipäätään Aussilan julkisektorin työstä iso osa on lakipykälien syynäystä, joten melkeinpä mikä tahansa korkeakoulututkinto takaa sen verran tutkimus/analyysi/sovellustaitoja, että pärjää kyllä, jos vain kielitaitoa on.

Miksen hakeutunut arkkitehtuurin pariin? Olin tuolloina sen verran kypsähtänyt aiemman urani lieveilmiöihin (tarjouskilpailut, YT:t, jatkuva itsensämarkkinointi), että halusin hieman hajurakoa. Ajelehdin aikalailla vahingossa eri suuntaan. Olin aluksi innoissani, koska Vakituisen Viran tuoma taloudellinen ja henkinen turva tuntui niin upealta vuosien friikkauksen jälkeen. Vuosien vieriessä työn monotonisuus, toisto ja silkka tylsyys saivat tajuamaan, että olen päätynyt kultaiseen häkkiin: paikkaan, josta en uskalla lähteä etujen/tulojen menettämisen pelossa.

4. Pseudo-lakiasiantuntijaksi

Puolitoista vuotta sitten, normi-hakuprosessin seurauksena, sain viran Oikeusasiamiehen toimistosta ajatuksenani, että pääsen tekemään jotain astetta merkityksellisempää. No, totta ja ei. Oikeusasiamies on olemassa ratkoakseen valituksia muiden viranomaisten toiminnasta ja sinällään tehtävä on aivan elintärkeä demokratian ja anti-korruption suhteen. Toisaalta, itse työtehtävät ovat vaihdelleet mielekkäistä niin rankkoihin, että hakeuduin elämäni ensimmäisen kerran psykologin juttusille saadakseni paremmat eväät kestää sitä jatkuvaa konfliktia, mitä valitusten käsittely on.

Eteninkö urapolulla hyvään vai huonoon suuntaan? Mielestäni tällaiset asiat näkee vasta paljon jälkikäteen, koska jokaisesta työstä oppii ja jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, todennäköisesti paljastuu vasta eläkkeellä.

Eihän tätä voi verrata vaikka sairaanhoitajan tai poliisin tilanteeseen, koska ne ovat koulutusspesifejä ammatteja?

Ymmärrän, että oma polkuni on ollut sikäli helppo, ettei se ole vaatinut massiivista ja kallista uudelleenkouluttautumista. Miten itse olen onnistunut haalimaan tarvittavia taitoja muihin hommiin on:

  • käytän kaikki mahdollisuudet työnantajan tarjoamaan koulutukseen ja yritän valita sellaisia kursseja, jotka auttavat siihen suuntaan/sillä alalla, jolle tähtään.
  • yritän tutustua  ihmisiin monilta eri aloilta - vaikka teenkin tämän yleisestä mielenkiinnosta ja sosiaalisuudesta, se auttaa mm. saamaan "sisäpiirin tietoa", millainen jokin ala tai työpaikka on.
  • opiskelen omatoimisesti ja olen jatkanut opintoja tutkinnon hankkimisen jälkeenkin. Suomessa ja Suomen ulkopuolella on mahdollista opiskella avoimessa yliopistossa tai avoimessa AMKissa, ja jopa ei-avointa tutkintoa voi olla mahdollista tehdä etänä.
  • käytän edulliset ja ilmaiset koulutustilaisuudet hyväkseni: niitä järjestävät esimerkiksi kansalaisopistot, kirjastot, ammattiliitot ja joskus jopa yritykset - tästä lisää pian.
  • luen artikkeleja ja katson videoita oppiakseni: vaikkei YouTube ole sama kuin yliopisto, sieltä oppii paljon ekstrataitoja. Itse olen esimerkiksi opetellut (hyvin alkeellista) koodausta sekä tilastomatematiikkaa YouTubesta. 
  • kaikkia koulutuksia ei välttämättä voi käyttää "virallisesti" hyväksi eli laittaa ansioluetteloon, mutta kaikista saa lisää tietoa ja uutta itseluottamusta siitä, ettei ole ummikko.
  • lisään relevantit koulutukset ansioluettelooni ja karsin pois sellaiset, jotka eivät liity haettavaan ammattiin. Lisäksi minulla on eri ansioluettelo eri aloille, eli en esimerkiksi yritä tyrkyttää akateemisia julkaisuja asiakaspalveluun enkä konferenssinjärjestämiskokemusta lakipykälätehtävään.

Miten työnantajat ovat ottaneet uravaihdokset - eikö niitä joudu selittelemään?

Ihme kyllä ei. Ensimmäiset kaksi uraani liittyivät melko suoraan opintoihini ja olivat toisiaan liippaavilta aloilta, joten niiden välillä vaihto ei aiheuttanut minkäänlaisia kyselyjä. Olin vielä melko "tuore" työmarkkinoilla, eli ansioluettelo ei ollut ehtinyt täyttyä töistä, jotka eivät näytä mätsäävän johonkin loogisenviileästi laadittuun urasuunnitelmaan.

Energiavirastoon pääsin osin siksi, että Perthissä oli valtava työvoimapula, toisaalta siksi, että kokemukseni kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun parissa liittyi riittävällä tavalla energia- ja vesi-infraan. Oikeusasiamiehellä työpaikka aukesi, koska olin energiavirastossa tottunut syynäämään lakipykäliä ja valvomaan, että asiat tehdään ohjeiden ja sääntöjen mukaan.

Jokainen työ on osaltaan rakentunut edellisen päälle sikäli, että jokin taito, jonka aiemmassa pestissä opin, on ollut keskeinen seuraavassa. Nämä taidot tosin pitää itse tunnistaa ja pukea sanoiksi, koska työnantaja ei työhakemuksesta osaa sitä tietää titteleiden perusteella. Luonnollisestikaan en työhakemuksissa sano, että päädyin minnekään vahingossa, vaan maalaan kuvan niin, että tarinassani on ollut joku juoni koko ajan: olen esim. halunnut oppia lisää jostain alasta ja hakeutunut siksi sinne.

Entä jos alanvaihto ei vain onnistu, kukaan ei ota hakemuksia vakavasti, tai vaaditaan jokin pitkällinen/kallis uudelleenkouluttautuminen?

Maailmalla ja Perthissä vaikuttaa olevan yleistymässä ns. side hustle eli sivutyö. Se voi olla yksinkertaisimmillaan jokin lisätienesti kuten Uberin ajaminen, tai sen verran vakava oman harrastukseen panostaminen, että pyrkii tekemään siitä työn/yrityksen. Pelkkä kahden työn tekeminen taloudellisesta pakosta ei niinkään ole side hustle, SH tyypillisesti liittyy johonkin unelman toteuttamiseen tai itsensäkehittämiseen: hustlaaja vaikkapa kerää rahaa matkailuun tai pyrkii tekemään taiteestaan tai innovatiivisesta ideastaan myyvää.

Kävin eilen Googlen järjestämässä ilmaisessa koulutuksessa, jossa kerrottiin nettityökaluista pienyrittäjille. Ajatuksenani oli oppia sisällöntuotannosta ja nettimarkkinoinnista. En väitä, että jokin puolen päivän työpaja muuntaa ketään sairaanhoitajasta poliisiksi tai toisinpäin, mutta työpajoista ja infoista saa uutta virtaa, ideoita ja kontakteja. Jos päivätyön vaihtaminen toiseen ei ole mahdollista, olisiko mahdollista nävertää päivätyöstä muutama tunti pois ja siirtää se johonkin itseään oikeasti kiinnostavaan tekemiseen?

Googlen työpajassa oli mm. luomulannoitteen kehittäjä, mehiläistarhuri, kynsiteknikko, pizzaleipuri, koulujen turva-applikaation kehittäjä, digitaalinen markkinoija ja ristipistopohjien kehittäjä. Heistä kukaan ei tällä hetkellä/vielä/ehkä koskaan tienaa kaikkia tulojaan tuosta lähteestä, mutta pääasia onkin saada lisää mielekkyyttä, inspiraatiota ja uusia mahdollisuuksia elämään.

Minne urapolveilijan työura vie jatkossa?

Kuka tietää? On totta, että liian palapelimäisen uran teko uskottavasti voi olla vaikeaa, koska jossain kohti alkavat kysymykset/vihjaukset, ettet osaa keskittyä mihinkään tai et ole pitkäjänteisesti sitoutuva työntekijä. Sain tästä hieman esimakua viime viikolla, kun kävin työhaastattelussa... tadaa, museossa! Eli palaanko alkujuurille? Nähtäväksi jää. Haastattelussa nimittäin tuli hieman tuntu, että heitä epäilytti fakta, että olen ollut lähes vuosikymmenen poissa museoalalta.

Itse näen asian näin: ennen muinoin, kun suurin osa ihmisistä oli maanviljelijöitä tai metsästäjä-keräilijöitä, joka työlle oli oma sesonkinsa. Varmasti elämä oli raskasta ja epävarmaa, mutta toisaalta, tehtävät ja tavoitteet muuttuivat sesongin myötä ja mukana oli aina myös lepokausi, talvi. Nykyään pakerramme 24/7, aina tavoitettavissa, aina samaa perushommaa puskien, oli alku- tai loppuviikko, kesä tai talvi. Eli jos olet sitä mieltä, että saman asian vääntö kehdosta hautaan ei ole sinun juttusi - - - vika ei ole sinussa, se on systeemissä ;)


Yllä ja alla: side hustlet. Minulle kirjoittaminen ja maukkaiden aamupalojen syönti kahviloissa (syönnistä ei saa palkkaa, kirjoittamisesta joskus), E:lle sukellus ja snorklaus.