22.10.2014

Amed, Bali - miltä tuntuu laitesukeltaa?



Matkustamisen idea on nähdä ja kokea uusia asioita, joten tuumasta toimeen oikein isolla vaihteella. Viikon toisen puolikkaan vietimme Amedissa, uneliaassa kalastajakylässä Balin pohjoisrannikolla.

Amed on scuba diving - eli laitesukellusmekka, koska matala rantavesistö on täynnä korallia ja jos jonkinlaista kirjavaa merenelävää. Erityisesti naapurikylä Tulambenin ranta vetää sukelluksesta kiinnostunutta porukkaa läheltä ja kaukaa, kaikista ikäluokista. Erikoisuus on pinnan alla piilevä Liberty-rahtilaivahylky, joka mahtavalla 120 metrin pituudellaan on maailman suurin turistisukeltajien saavutettavissa oleva hylky.

Liberty makaa veden alla syvyyksissä 5-20 metriä, ja koska näkyvyys kirkkaissa trooppisissa vesissä on mainio 12 metriä, iso osa siitä on näkyvissä jo snorklaajille sekä aloitteleville sukeltajille. Muille maailman hylyille eli yli 20 metrin syvyyteen on asiaa vain kokeneilla sukeltajilla ja ammattilaisilla.

Itselläni ei ollut Amedista sen kummempaa mielikuvaa ennen sinne saapumista, koska kohde oli E:n valitsema. Hankkiuduimme sinne Ubudista minibussilla (joka piti vaihtaa satunnaisessa tienristeyksessä ulos hypäten ja seuraavaa odottaen, kuten Kiinan reissullakin). Amed on kalastajakylä, joka vasta hiljattain on alkanut kiinnostaa turisteja. Se on käytännössä talonauha mutkaisen, nippanappa asfaltoidun tien molemmin puolin.

Tie kiemurtelee Balin pohjoisrannikkoa mukaillen kolmen tulivuoren ja merenrannan väliin jäävällä kaistalla, parisataa metriä rannasta. Kyliä on tien varrella muutaman kilometrin välein ja silloin tienvarresta löytyy paikallisten taloja, erilaisia pieniä kauppakojuja ja -puoteja, satunnaisia ravintoloita sekä majataloja. Kaikki yritykset ovat luonnollisesti perheputiikkeja, joita pyöritetään extended family'n eli suvun ja ystävien voimin. Ketjuja on täältä turha etsiä.

Välillä näkyy pelkkää palmumetsää, kuivia vuorenrinteitä, kynnettyjä porraspeltoja vuorenrinteiden puolella ja suolantekokenttiä meren puolella, kunnes tie taas saavuttaa seuraavan kylän, joskus jopa hivenen isomman hotellin. Hotellit ovat kuitenkin harvassa ja majoitus on pääasiassa mallia homestay eli paikallisten kotonaan pitämä majatalo, hyvällä tuurilla aamupalan sisältäen. Meillä oli tuuria.

Maksoimme yöpymisestä Bali Sari'n kauniissa siistissä huoneessa $20/yö eli kympin (7€) per nenu. Saimme päälle aamukahvit sekä aamupaloiksi banaanilettuja, munakas-paahtoleipiä ja paikallista sitäsuntätä eli grillipossua riisillä, chilillä ja mausteilla. Yksinkertaista ja hyvää. Ilmastointia majoitus ei sisältänyt, vaan pelkän tuulettimen. Jos en olisi tottunut kuumuuteen jo Perthissä, olisin kärsinyt tropiikin helteissä. Nyt meni vanhasta muistista.

Ikkunoita emme voineet pitää auki moskiittojen pelossa, mutta yhtään emme kylläkään nähneet tai kokeneet. Sadekausi on tänä vuonna - taas - myöhässä Balilla ja lokakuun sateita toivotaan nyt marraskuulle. Ilmastonmuutos vai sattumaa, ihan sama paikallisille, jotka kärsimättöminä odottavat viljelysten kastelemista ja jokien ja juomavesivarantojen täyttymistä. Kuivuus oli Amedissa käsinkosketeltavaa. Kivikoiksi kuivuneita joenuomia näki kaikkialla.

Perhe, jonka majatalossa yövyimme, osoittautui todella vieraanvaraiseksi ja lämminsydämiseksi. Saimme ekstrahedelmiä ja riisitaikina-banaanikakkusia kahvin kanssa, ja isäntä kyyditsi meitä ilmaiseksi parhaille snorklaus- ja auringonlaskunkatselupaikoille. Kävimme myös kylässä isännän vanhempien kotitalossa, jota asuttivat lisäksi siskojen ja veljien perheet lapsineen.

En tiedä miksi, mutta oli kummallisen koskettavaa käydä kylässä paikassa, jossa neljä kouluikäistä lasta ryntää ihmettelemään ulkomaalaisia vieraita, ujostelee ensin ja sitten, kuten lapset kaikkialla, haluavat esitellä ihmeellisintä omaisuuttaan: punaruskeaa lemmikkikania nimeltä Kenguru. Liikutuksen kyynel silmässä ihailin lasten kalleinta aarretta ja sain palkkioksi leveimpiä hymyjä ikinä.

Jotenkin Amedissa tuli tunne, että oli toisessa maailmassa tai ehkä toisella vuosisadalla. Turisteja paikka vetää, mutta ei samoissa massoissa kuin etelä-Balin rannat. Pääasiassa paikalla oli ranskalaisia sukellusharrastajia ja matkailijoiden keskinäinen kieli ranska: kun muita valkonaamoja kohtasi, ensinsanat olivat oletusarvoisesti bonjour. E oli ensin yhtä yllättynyt kuin minäkin ranskalaisten määrästä, mutta totesi sitten, että ranskalaiset tyypillisesti tykkäävät matkailla paikkoihin, joista vielä löytää aitoja maisemia, ihmisiä ja kokemuksia pelkän turistihuminan ja muovikrääsäkojujen sijasta. Allekirjoitan kuvauksen Amedista.

E oli myös sitä mieltä, että Balin pohjoisosat ovat aidointa ja elävintä alkuperäiskulttuuria, mitä hän on Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren reissuillaan tavannut, mukaanlukien sellaisia maita kuin Vietnam, Kambodza, Laos, Thaimaa ja Tahiti.

Balilla ihmiset elävät ja hengittävät taidetta, perinnetanssia, musiikkia, kuvanveistoa ja hengellisyyttä. Auto ei liiku ennenkuin siinä on suojelus-uhrilahja eli bambunlehvistä tehty koriste. Bisnes ei kannata ennenkuin oven edessä on joka aamu uusi uhrilahja eli pieni bambukori täynnä kukkia, riisiä, hedelmiä, kolikoita tai kurkkupastilleja.

Koti ei kukoista, jos ei esi-isien alttarille laita joka aamu ja ilta suitsukkeita ja pieniä ruokalahjoja. Rakennus ei ole minkään arvoinen, jos sitä eivät kaikkialla korista kivipatsaat, puusta veistetyt koristeet ja maalaukset, ja jos ei sisällä soi paikallinen musiikki: xylofonilta tai calypsolta kuulostava pimpahtelu. Paikalliset tarinat ja myytit kerrotaan esittämällä erityislaatuista tanssia, jossa käsien, sormien, jalkaterien ja varpaiden asennot sekä silmien liikkeet ovat keskeisessä asemassa.

Amedin ranta, kuten koko Balin pohjoisrannikko, on mustaa laavakiveä, ei valkoista hiekkaa. Terveisiä Balin yhä aktiivisilta tulivuorilta. Mount Agung-vuori etualalla, kaksi sisarusvuortaan horisontissa.





Paikallinen kulttuuri, maisemien lisäksi, on syy tulla kaikkialle muualle Balille paitsi etelän rannoille. Niille eli Kuta- ja Sanur-rannoille puolestaan tullaan samasta syystä kuin Espanjan Aurinkorannikolle tai Bulgarian Sunny Beachille, joten niitä en laske aidoksi Baliksi.

Omaan lapsuuteeni kuului järvissä pulikointi ja koska perheeni ei tehnyt etelänmatkoja, en ole koskaan snorklannut saati laitesukeltanut. Hyvä että olen meressä uinut. Siispä uutta oppimaan. Ostin snorklausmaskin ja räpylät majapaikkaa vastapäätä sijaitsevasta upouudesta sukelluskoulusta, ja testasimme niitä Jemeluk-rannalla upeiden korallien tyyssijoilla.

Helpommin sanottu kuin tehty. Räpylät jalkaan ranta-aalloissa, maski naamalle ja... ei mitään. En kertakaikkiaan uskaltanut painaa naamaa veden alle! En todellakaan ole vesipeto ja tässä se nähtiin. Meni monta pitkää minuuttia E:n suostutellessa minua testaamaan uutta ostosta. Olin varma, että snorkkelin putkesta syöksyy koko meri suoraan keuhkoihin. Täysin mahdollinen skenaario.

Rauhoituttuani uskalsin sentään vähän kurkata ja kun sitten tajusin, että putki on riittävän pitkä ja happea tulee, merenalainen maailma veti niin puoleensa, että tajunnan reunamilla häilyvä paniikki melkein unohtui. Melkein.

E varoitteli polttavasta auringosta ja kehotti menemään veteen vain pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päällä, mutta itse "tiesin paremmin" eli uskoin pärjääväni vedenpitävällä aurinkorasvalla suojakerroin 50. Parin päivän mittaan ottauduin snorklaukseen niin, että selkähän siinä kärähti ja sain myös omat joulukinkut kotiinviemisiksi pahasti palaneiden pakaroiden muodossa.
Ei näin.

Koska olin mielestäni täysin pätevä snorklaaja kahden päivän kokemuksella, ilmoittauduin hetken mielijohteesta laitesukellus-introon. E buukkasi toivomansa sukellusretken Liberty-hylylle ja minullakin oli nyt optio päästä mukaan, kun uima-altaassa harjoittelun jälkeen saisin lähteä hylylle sukeltamaan oppaan kanssa. No tottamaar!

Introon kuului lyhyt teoriavideo, sukellusvarusteisiin tutustuminen kuivalla maalla, ja sen jälkeen laitteisiin tutustuminen uima-altaassa veden alla. Video opetti aivan alkeet ja vaarat (älä koskaan ponkaise pinnalle yllättäen, muista aina tasata paine korvissa nenäpuhalluksella, älä tee mitään omia stuntteja, seuraa aina opastasi, opettele nämä käsimerkit, luota varusteisiisi, sillä yksikään onnettomuus ei ole johtunut varusteista vaan inhimillisestä virheestä, ja ennenkaikkea, pysy tyynenä). Sen jälkeen vedettiinkin jo vermeet päälle altaan reunalla.

Miltäkö sukeltaminen tuntuu? Testaa helposti itse kotona:
Tarvikkeet

  • kumiset hammassuojat tai paremman puutteessa tutti
  • metrin pätkä puutarhaletkua (jos tarkkoja ollaan, kolme pätkää)
  • reppu
  • 8 kiloa tiiliskiviä
  • ilmastointiteippiä
  • vyö
  • luontodokkari merenalaisesta elämästä, mieluiten BBC:n tai muu lempparisi
  • snorklaus- tai hiihtomaski tai uimalasit; jos ei ole, isot kekkosmalliset silmälasit käyvät hätätapauksessa. Olennaista on, että maski/lasit painavat korvilta ja nenältä
  • kaksi settiä korvatulppia
  • avustaja ja vesikannu/suihku/vesiletku.
Ohjeet
Teippaa neljä kiloa tiiliskiviä vyöhön ja laita toiset neljä kiloa reppuun. Tässä on lyijyvyö ja happipulloliivi. Pue vyö ylle, ota reppu selkään ja pujota kumiletkun pätkä repusta etupuolellesi. Lisäautenttisuuden takia pujota kaksi muuta letkunpätkää reppuun, vedä ne olkiesi yli ja pujota päät repun olkahihnojen alle. Nämä markkeeraavat vararegulaattoria (varahengitysletku) sekä happimäärä- ja syvyysmittaria. 

Laita hammassuojat/tutti sekä yhden letkun pää suuhusi niin, että puret siitä hammassuojilla kiinni. Jos sinulla on tutti, pure letkusta hampailla kiinni ja ujuta huulet tutin muovireunojen yli niin, että tuntuu epämukavalta ja ikeniä hankaa. Tadaa: regulaattorisi eli hengitysletku ja suukappale. 

Tunge korvatulpat niin syvälle korviin, että ahdistaa. Tunge toinen setti korvatulppia sieraimiin niin, ettet varmasti saa henkeä - oikea maski tukkii nenäsi kiinni kumikotelolla ja vedenpaine painaa tärykalvoja. Laita maski naamalle, mutta sitä ennen hönkäise hieman toiseen lasiin, jotta se huurtuu. Tositilanteessa tavoite on, ettei maski huurru, mutta huurtuu se silti. 

Nyt itse testiin. Kuvittele, että olet jähmeässä vellovassa nesteessä: huojahtele paikallasi hitaasti oikealta vasemmalle sydämenlyöntien tahtiin vähintään 45 minuuttia luontodokkaria katsoen. Ajattele, että ylläsi on metritolkulla vettä ja ympärilläsi hehtolitroittain lisää koko valtameren täydeltä. Hengitä letkun avulla suun kautta vaikka kurkkusi kuivuu ja yskittää, ja järjestä avustaja kaatamaan päähäsi vettä koko ajan niin, että naamasi on märkä ja osa valuu maskin alle. Jälleen tositilanteessa tavoite on, ettei vettä mene maskin alle, mutta menee sitä silti. 

Jos lasit huurtuvat, kumarru eteenpäin niin, että valuva vesi huuhtelee huurteen puhtaaksi, sen jälkeen "tyhjennä" lasit pitämällä yläreunasta tiukasti kiinni ja puhaltamalla nenästä niin kovaa kuin lähtee. Jos korvatulpat lentävät sieraimista, tunge ne välittömästi takaisin vetämättä henkeä nenän kautta. 

Jos kaikesta tästä huolimatta pystyit seuraamaan luontodokkaria ja nautit näkymistä ajatellen, että tätä lisää, onnittelut. Olet syntynyt sukeltajaksi. 

Laitesukeltaminen on ihan muuta kuin snorklaus, opin. En entuudestaan tiennyt, että minulla on kaksi fobiaa tai ainakin ahdistuksen aihetta. Toinen on tukehtumisen pelko. Tämän tiesin jo ennakkoon, koska vahdin hysteerisesti ihmisiä, jotka syövät pihviä. En halua olla se, jonka on yritettävä epätoivoista heimlich-otetta pihviravintolassa. Kävi ilmi, että tukehtumisen pelko on itse asiassa sama kuin hukkumisen pelko. Pää veden alle minuuttitolkulla? Ei, älkää pakottako, ette voi pakottaa, ei ei ei!!! Avulias viesti aivoiltani, kun yritin kastautua laitteet päällä uima-altaaseen. 

Toinen fobia on muunnelma suljetun tilan kammosta. En tykkää lentokoneista enkä muista ahtaista tiloista, koska en pidä tunteesta, etten pääse ulos vaikka haluaisin. Olen oppinut elämään tämän kanssa ja pystyn kyllä lentämään Suomeen asti ja takaisin, mutta en erityisesti asiasta nauti. 

Nyt kävi ilmi, että sukeltajalle meri on suljettu tila, koska kun sukeltamaan lähtee, sieltä ei pääse turvallisesti pois milloin haluaa sen jälkeen, kun on syvemmällä kuin viidessä metrissä. Muuten saattaa käydä kinkkisesti ja iskeä painetauti: happipullosta hengitetyt typpikuplat rikkovat kudosta kehossa, jos paine muuttuu liian nopeasti. 


Puolen tunnin panikoinnin jälkeen uima-altaassa opin kuin opinkin hengittämään epämukavan suukappaleen kautta, kestämään uloshengityksen aiheuttamaa voimakasta kuplintaa, joka tönii maskia ja omaa naamaa ja blokkaa näkyvyyyttä, ja ylipäätään sietämään ajatusta, että ehkä, ehkä, tähän ei kuolekaan.

Kurssikavereinani olleen ranskalaispariskunnan toinen puolikas, tyttö, lähti kesken kurssin lätkimään. Hän ei päässyt samaan vaiheeseen kuin minä viimein, eli uskomaan, että ei tähän kuolekaan. Kuulemma kohtuullisen yleistä, että ensikertalaisilla jää leikki kesken. En ihmettele. Tuli täysin yllätyksenä itselleni, miten vahva psykologinen muuri omissa aivoissa on sen suhteen, että laita nyt vaan se pää veden alle ja usko, että letkusta tulee riittävästi ilmaa. Miten h%#¤"*:ä muka voisi tulla, huutavat avuliaat aivot. On vain pakko kokeilla ja uskoa ja painaa asia lihasmuistiin.

Lopulta makasin mahallani altaan pohjalla veden alla kolmen metrin syvyydessä ohjaajan kanssa harjoittelemassa paineentasausta ja hengittämässä sisään - ulos - sisään - ulos - sisään - ulos...
Rohkea rokan syö ja kuuseen kurkottaa. Parin tunnin allastreenailun jälkeen uskoin, että kyllä tämä tästä. Seuraavana aamuna mereen mars.

Edellisen päivän rohkeat ajatukset meren valloittamisesta karisivat ranta-aalloissa, kun piti iskeä maski eli nenäntukkija taas päähän, pujottaa räpylät jalkaan ja pusertaa suukapula suuhun. EIEIEIEIEIEIEIEIIEIEIEEEEEEIIIIII! tuli taas vaistoista viestiä kroppaan ja adrenaliinia perään. Kiitos. Ei helpota asiaa.

Kuulemma paniikki on normaali tila sukellusharrastuksen aloittamisessa, koska ihmisille nyt vaan on epänormaalia olla kokonaan veden alla ja hukkumisen pelko on ihan oikeutettu. Kun killuu aalloissa muun porukan odottaessa, että saa itsensä kasaan, tämä tilan normaalius ei kuitenkaan tunnu normaalilta vaan kaikelta muulta. Lopulta kärsivällisen ohjaajan avulla sain kuin sainkin sen verran zeniä tilanteeseen, että uskalsin laskeutua aaltojen alle ja lähteä etenemään - tiukasti käsi kädessä ohjaajan kanssa - pohjan tuntumassa korallien ja kalojen suuntaan.

Harmi kyllä tämä saitti ei ollut yhtä kiinnostava kuin paikat, joissa aiemmin snorklasimme, ja hiekkapohjan tuijottelun lomassa oli ihan liikaa aikaa panikoida ja käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, miten vesi kohta tunkee suoraan suuhun ja happipullossani ei taatusti olekaan ilmaa vaan vettä. Eli vaikka aikani ihmettelin muutamia mereneläviä ja katselin rauskua kaivautumassa hiekkaan, lopulta hermo petti ja oli päästävä pois. Ylös, ylös, ylös, hoin ohjaajalle käsimerkein (peukku ylös) vaikka tämä puisteli päätä ja yritti kärsivällisesti näyttää, että calm down and relax.

Ohjaaja sääti kanssani aikansa, yrittäen taivutella minua pysymään paikallani ja pitämään pintani, mutta kaiken epämukavuus oli liikaa. Hankaava suukappale, kuivuva kurkku, korvia pusertava maski, räkänenä puristettuna maskin kumisuojaan, jatkuvasti huurtuva maski (koska paniikissa hengitin siihen nenälläni vaikka piti hengittää pelkästään suun kautta). Olo oli kuin olisin merenpohjassa pesukoneen sisällä pikku luukusta ulos kurkkimassa, haluamassa epätoivoisesti pois.

Lopulta toinen opas otti minut mukaansa ja johdatti pintaan ja rantaan, kun muu seurue, E mukaanlukien, jäi jatkamaan matkaa. Kun odotin ohjaajani lupaa päästä pintaan hänen pitäessä puvustani kiinni, sain juuri ja juuri pidettyä paniikin aisoissa. Tajusin vasta pari päivää jälkikäteen, että hän viivytteli tarkoituksella saadakseen paineen tasaantumaan ja typpikuplavaaran pois elimistöstäni.

Hylky olisi ollut päivän toinen sukellus, mutta sen päädyin snorklaamaan eli näkemään vain yläviistosta. Mahtava oli silti. E kehui jälkikäteen, että oli isoin hylky, jonka hän on vuosien sukellusuransa mittaan nähnyt. Eli reissu kannatti.

Luulin, että mokasin sukelluksen kovastikin, mutta kuulin sukelluskoululle palattuamme, että olin itse asiassa sukeltanut 25 minuuttia ja syvimmillään 8 metrissä. Ei paha vesipelkoiselta panikoijalta. Jos suunnittelet sukeltamisen testausta: pidä pää kylmänä, hengitä hiiiiittttaaaaassttii ulos ja sisään (tahdilla 10 sekuntia sisään, 10s ulos), luota varusteisiin ja ohjaajaan, ja siitä se lähtee.

Alla todistusaineistoa. Merikuvissa typerästi päiväykset, koska sukelluskoulun kamera ne siihen laittoi.

Kaikki ok - ainakin just nyt. Peukku ylös-merkki olisi "haluan ylös". 











Ankeriasmetsä. Ankeriaita huojumassa pohja-aalloissa.



Bali - alkumatkan kankeutta



Kotona taas! Tavanomainen matkanuha tuli valokuvien ohella kotiintuomisina, joten otin loppuviikon saikkua parannellakseni itseni toimistokuntoon.

Ei-aivan-nappiin-mennyt laitesukellusyritys Amedissa Balilla lukkiutti korvani niin pahasti, että puhumiseen ja kuuntelemiseen perustuva kommunikointi ei onnistuisi tänään. Kirjoittaminen sen sijaan onnistuu ilman korviakin.

Reissu Balille sisälsi kaksi ennaltasuunniteltua etappia: kylät nimeltään Ubud sisämaassa sekä Amed pohjoisrannikolla. Lisäsimme päivää ennen kotiinlentoa pari ekstrapysähdystä Sanur - ja Kuta - rannoilla pääkaupunki Denpasarin molemmin puolin, nähdäksemme omin silmin Balin suosituimmat eli pahimmat turistirysät. Seminyak, aussien suosikki ja Balin Beverly Hills'iksi kutsuttu kaupunginosa jäi väliin. Tiedä haittaako.

Reissu lähti vähemmän luistavasti käyntiin. Kotona yrittämäni Air Asian netti- check in eli varausvahvistuksen muuttaminen lentolipuiksi ei ensin onnistunut. Heillä on todella kiero rastiruutuun-systeemi, jossa aluksi vaikuttaa siltä, että matkustajan on pakko ostaa matkavakuutus jo maksetun lentohinnan päälle. Lippuja ei pysty kotoa käsin tulostamaan ilman ostotapahtumaa.

Tapani mukaan tulistuin asiasta ja valitin Air Asian palautepalveluun, sekä yritin jättää valituksen myös kuluttajasuojaan: se paljastui lentoyhtiöiden omaksi keskinäiseksi sovitteluelimeksi. Tähän tahoon voi kuitenkin ottaa yhteyttä vasta, jos ongelma ei ratkea asiakkaan ja lentoyhtiön kesken. Eli voin urputtaa kuluttajasuojaan vasta, kun Air Asia virallisesti käsittelee valitukseni.

Saavuimme Perthin kentälle ennen puoltayötä, ilman lippuja pelkän varaustunnuksen kanssa, huuhkajalentoamme (lähtö klo 04:30) odottelemaan. Ajatus oli, että tulostetaan liput kentän check in - automaatista, jotka tietenkin joka kentällä on. Perthin kansainväliselle kentälle pääsee joko omalla autolla, kalliilla taksilla tai "kätevällä" kombolla paikallisjuna + paikallisbussi kotimaan kentälle + lentokenttäbussi kotimaan terminaalista parin kilometrin päähän ulkomaan terminaaliin.

Koska emme halunneet jättää omaa autoa viikoksi parkkiin emmekä haaskata matkabudjettia jo Perthin päässä taksiin, käytimme "kätevää" metodia, joka jo itsessään ärsyttää. En ole ilta- tai yöihmisiä ollenkaan, vaan alan nuokkua iltakymmeneltä. Jos en pääse kunnon yöunille keskiyöhön mennessä, muutun itkukärttyiseksi pikku ipanaksi. Merkit olivat siis hyvät.

Perthin melkein-modernilla kentällä ei tietenkään ollut sellaista asiaa kuin check in - automaatti.

Ilman lippuja ainoa vaihtoehtomme oli odotella passintarkastuksen ulkopuolella, kunnes kenttä- check in aukeaa kello 01:30 ja saamme sieltä liput tulostettuina. Passintarkastuksen toisella puolen, lähtöportin penkeillä, on tietysti mukavampaa kuin vetoisassa, meluisassa loisteputkiaulassa. Siispä toiveikkaana tutkin vielä netti- check inniä kentän ilmaiskoneella. Kappas kummaa, matkavakuutusruksin pystyi kuin pystyikin kiertämään klikkaamalla sivun alareunan pientä pränttiä (ei ollenkaan pakkomyyntiä...)!

Autofirman sponsoroima tietokone ei sisältänyt tulostinta, enkä myöskään saanut lippuja sähköpostiini kuten yleensä. Sen sijaan sain tekstarilla puhelimeeni viivakoodin. No yritetään tällä.

Passivirkailija vain tuijotti koodia ja sanoi, ettei meillä ole toiselle puolen portteja asiaa ilman paperitulostetta. Perthin kansainvälinen kenttä ei kuulemma hyväksy elektronisia lippuja missään muodossa, ei koodeina, ei sähköpostilippuina, ei minään. Kuulemma ei ole myöskään tulostinta tarjolla missään. Jaaha. Paitsi että ala-aulassa saattaisi sellainen jollain firmalla olla, jos kierrämme kyselemässä kaikki autonvuokrausfirmat ynnä muut. Tuumasta toimeen ja takaisin ala-aulaan.

Kiersimme aikamme kyselemässä tulostinta, tuloksetta. Viimein löytyi oikein tulosteita myyvä firma. Kopissa jäpötti tiukka ukko, joka suostui tulostamaan meille paperia hintaan $2/sivu, jos lähetämme dokumentin hänen sähköpostiinsa. Tämä ei tietenkään onnistunut, koska Air Asia ei lähettänyt minulle sähköpostivahvistusta. Olisi pitänyt pystyä tekemään check in uudelleen ukkelin koneella ja tulostaa prosessin viimeinen sivu. Ei pysty, ei onnistu, ei käy laatuun. Sähköposti sen olla pitää. Mikään muu järjestely ei nyt vaan ole mahdollinen.

Tässä vaiheessa, yhteensä tunnin lippusäätämisen jälkeen keskiyöllä, muutuin tuhkimosta rupisammakoksi, käännyin kannoillani ja marssin vessaan kiukuttelemaan ja itkemään turhautumistani.

Aina kärsivällinen E jäi asiaa selvittelemään parhaan kykynsä mukaan.

Kun sain itseni kerättyä lattialta ja palasin aulaan, siellä odotteli aurinkoinen E kahden lipputulosteen kanssa. Hän oli kuin olikin onnistunut tekemään check innin uudelleen puhelimellaan, ottamaan kuvakaappauksen puhelimen näytöstä, lähettämään sen itselleen sähköpostilla ja lopulta lähettämään tämän sähköpostin tulosteukkelin tarkoin vartioituun tietokoneeseen. Tadaa!

Seuraava esterata kohdattiin Balin lentokentällä. Ensimmäinen kohteemme Ubud on puolentoista tunnin matkan päässä Denpasarin lentokentästä, ja sinne ei mene busseja vaan pelkkiä takseja. Kentän ulko-ovella olisi nettitietojen perusteella pitänyt olla virallinen taksikoppi, josta saa ostettua kiinteähintaisen taksin Ubudiin. Nähtävästi eksyimme ovesta, sillä mitään taksikoppeja saati kiinteitä hintoja ei näkynyt, vaan sitäkin ahnaampi ja kirjavampi lauma yksityisautokuskeja. Siellä odottelivat typertyineitä yölentoturisteja saaliin toivossa.

Korppikotkalauma saartoi meidät saman tien ja koska itse olen tiukempi neuvottelija kuin E, katkoin tyrkky-yrityksiä alkuunsa. Kohtelias E jäi joidenkin kynsiin, kun ei kehdannut olla yhtä tyly. Taksin Ubudiin pitäisi maksaa noin 210 000 rupiaa eli 21 aussidollaria (15 euroa). E sopi jonkun roikkujan kanssa, että kuski vie meidät Ubudiin hintaan 240 000 rupiaa, mikä on kolme dollaria normaalihintaa enemmän - siedettävän rajoissa siis.

Trooppinen kuumuus ja yölennon rasitus sai meidät hyppäämään kyytiin sen sijaan, että olisimme palanneet takaisin kentälle sitä virallista taksia etsimään. Hyvin meni matka, Denpasarin kävelyvauhtiruuhkista huolimatta. Majapaikkakin löytyi, vaikka kuski näytti siltä, että näki kartan ensimmäistä kertaa elämässään, kun annoimme tulostetun Google-karttamme ajo-ohjeita varten.

Nolosti en tiennyt ennakkoon, että Ubud on tullut tunnetuksi kirjasta ja elokuvasta Eat, Pray, Love (suomeksi ilmeisesti Omaa Tietä Etsimässä, tähtenä Julia Roberts) ja onkin oikea jooga-taide-mindfulness-mekka. Jos olisin tämän kuuluisuuden tiennyt etukäteen, olisin saattanut nyrpistellä maineelle muoviseksi olettaen. Mutta koska en tiennyt, nautin tästä kauniista taiteelle, trooppiselle vehreydelle, kukille, meditaatiolle, vegeruokakahviloille, hipsteribaareille, tanssille, hieronnalle ja joogalle omistautuneesta kylästä täysin siemauksin.

Jos Ubud oli matkakohde, jonka päälle oli kirjoitettu isolla ANU, oli Amed ennakkoon tietämättämme paikka, jonka päällä vilkkui iso neonvalo-E nuolien ja alleviivausten kanssa.

E nimittäin rakastaa merta ja merenalaista maailmaa. Amediin tullaan uimaan, snorklaamaan ja laitesukeltamaan, koska matalissa vesissä elää tusinoittain erilaisia värikkäitä koralleja ja kaloja. Muutaman kilometrin päässä Amedissa, Tulambenin kylän edustalla, makaa hylkynä laivavanhus Liberty. Japanilaiset torpedoivat amerikkalaisen rahtialuksen toisessa maailmansodassa ja se haaksirikkoutui Tulambenin rantamatalaan.

Hylky on nyt täysin korallien peittämä kalojen koti ja mahdollisesti helppopääsyisin hylkysukelluspaikka koko maailmassa, eli sitäkin suositumpi. Vähänpä tiesimme ennakkoon, miten iso merkitys Amedilla tulee elämäämme olemaan. Siitä lisää pian.

Vaikka alkumatka taittui kankeasti, homma lähti luistamaan sitäkin paremmin perillä. Blogger ei jostain syystä suostu ymmärtämään, että iso osa kuvistani on pystysuuntaisia ja tunkee lähes kaiken vaakatasoon, joten alla muutamia Bloggerin kelpuuttamia akupaloja mahdollisesti parhaasta lomasta mies- ja naismuistiin.

Ensimmäisessä kuvassa uhrilahja, joita hindu-buddhalais-animistista uskontoa hartaasti harjoittavat balilaiset laittavat joka päivä kotialttareilleen, kotioven eteen, kauppansa eteen, myymiensä/vuokraamiensa tuotteiden eteen, auton kojelaudalle ja ihan kaikkialle onnea ja suojelusta tuomaan. Esi-isille ja jumalille voi antaa esimerkiksi kurkkupastilleja, kuten kuvassa.

Vesiallas alla ei ole uima-allas, vaan pyhä puhdistautumisallas. Kahvikuppikokoelma puolestaan kahviplantaasilta, jossa maistelimme erilaisia kahveja ja teetä - mukaanlukien maailman kalleinta kissaeläinkakkakahvia eli luwak-kahvia. Asiasta lisää myöhemmin :)









12.10.2014

Kohta Balilla

Työnhakustressi pukkaa päälle, vaikka yritän ajatella positiivisesti: nykyisissä hommissani voisin näillä näkymin jatkaa turvatusti vaikka eläkkeelle asti, palkkaan tulee vuosikorotus jotakuinkin automaattisesti ja tehtävät pysyvät loistavan esimiehen ansiosta hyvin hallinnassa - ei juuri koskaan tarvitse itkeä ylitöissä. Mikä siis voi mättää? 
No se helkutin puuduttavuus!

Opin vasta tällä viikolla, mikä työnkuvani nimi on niille, jotka sitä ovat opiskelleet. Laatuauditointia. Kuulostaa ihan samalle kuin kirjanpito, ja onkin sen serkku. Eli tylsimpien tunnettujen työtehtävien perheestä päivää (tsori kaikki auditoijat ja kirjanpitäjät).

Selittääkin sen, miksi paikka aikoinaan oli auki, kun itse siihen soljahdin. Toisaalta, kirjanpito ja auditointi ovat aasialaisten opiskelijoiden eniten suosimia aloja aussiyliopistoissa, koska niistä urkenee ura varmaan työhön, joka ei koskaan lopu.
Selvästikään en ole tarpeeksi aasialainen.

Laitoin viime viikolla paperit vetämään Department of Environment Regulation'ille eli osavaltion ympäristövirastolle, jos siirtyisin sinne tekemään hieman samantyylistä hommaa, mutta itselleni merkityksellisemmässä yhteydessä: narauttamaan saastuttajia oikeuteen. Vastausta odotellessa.

Samassa "elämäni valuu hukkaan jos en pian löydä jotain sisällökkäämpää tekemistä"- olemassaolokriisissä selasin jo YK:n paikkoja vaikka mistä Addis Abebasta, kunnes tajusin, että tässä Ebolan, ISIS-psykokultin ja muiden uhkien maailmassa en sittenkään ihan välttis halua olla eturintamassa.

E yrittää toppuutella ailahteluani parhaan kykynsä mukaan ja onkin siinä hyvä, koska on vankka "jalat maassa ja katse kohti maalia" - tyyppi. Eli emme ole lähdössä Japaniin virkamiesvaihtoon, Uuteen-Seelantiin kalastusyrittäjiksi, Montrealiin neuvottelemaan alkuperäiskansojen oikeuksista emmekä myöskään edellämainittuun Addis Abebaan.

Ainakin moinen muutos kannattaa toteuttaa hieman paremmalla suunnittelulla kuin meikäläisen paperit vetämään vaan, päättää sitten jos paikan saa - touhuilu.

Perthin kaivosbuumi on ollut virallisesti ohi nyt suunnilleen vuoden päivät ja työpaikat eivät todellakaan auo oviaan enää samaan malliin hakijoille kuin onnen vuonna 2011, jolloin omani löysin. Jos uutta paikkaa ei tule vastaan, niin on turvauduttava vaihtoehtoon B: nyhdettävä irti niin paljon ostovapaata kuin työpaikkani myöntää (rahapalkan vaihtamista vapaapäiviksi) ja kehitettävä joku järjellinen, inspiroiva sapattiprojekti. Kuten oman elämäni palkaton Lonely Planet - bloggaus.

Ensi viikolla ei onneksi tarvitse miettiä töitä - uusia eikä vanhoja - kun suuntaamme kevätlomalle kaikkien Wessien kanarialle Balille. E on halunnut Balia tutkimaan jo pidempään, kun taas itselleni se kuulostaa samalta kuin Mallorca, tai ehkä Ibiza. Eli ei oma juttuni. Kun kuitenkin olen nyt enemmän aiheesta lukenut, saattaa siellä sittenkin olla muutakin nähtävää kuin Kutan bileranta ja Seminyakin massaturistilabyrintti.

Kuten tällaista:
Riisiterasseja Ubudin ympäriltä. Kuva (c) Act Global.
Kuva (c)Viceroy Resort. Todennäköisesti ei mahdu meidän budjettiin, sillä tämä viiden tähden luksushotelli ei edes paljasta hintoja nettisivullaan.
Balin riisipeltoja. Kuva (c) Daily Mail.
Secret Monkey Forest, Ubud. Kuva Wikitravelista.
Bali-tarina ja ihan itse otetut kuvat jakoon puolentoista viikon päästä!

10.10.2014

Top 4 - aussit vastaan suomalaiset

Huomioita ja vertailua Suomen ja Australian meiningistä, vanha kunnon neljän lista pitkästä aikaa. Missä kukakin on parempi? Täysin subjektiivinen mielipide, mutta sitäkin vankempi, kuten mutuun perustuvat mielipiteet yleensäkin.

1) Kahvi. Suomalaiset ovat kahvikansaa ja ylpeilevät vuosittaisilla kahvilitroilla, mutta onko määrä parempi kuin laatu? No eipä tietenkään. En yllättynyt ollenkaan, kun Suomen-loman ja Lapin majapaikkoja etsiessäni törmäsin booking.comissa pariinkin aussimielipiteeseen suomihotelleista: paikka oli hyvä ja luonto ympärillä mahtavaa, mutta... kahvi oli kamalaa!

Aussille kahvi ei tule kahvinkeittimessä seisseenä, vaan jokainen kuppi erikseen tehden. Joko kahvilan baristan tekemänä, oman kodin Nespresso-masiinan tekemänä, tai oman plungerin eli kahvipresson tekemänä. Kahvi ostetaan kahvilassa paahtoasteen, alkuperämaan ja ties minkä meriittien perusteella, ei siis pelkästään sanoen "kahvi".

Itse olen edelleen pihalla kahvipaahdoista, joten tilaan tavallisesti "talon kahvin" eli mikä sekoitus sattuu sinä päivänä olemaan mainostettuna. Ja koska olen enimmäkseen siirtynyt decaf'iin eli kofeiinittomaan, sitä tulee, mitä lajia ja sekoitusta kahvilalla on. Löysin kotiin reilun kaupan luomua myrkyttömästi decaffinoitua kahvia ja siitäkös ilahduin. Kofeiiniton ei siis ole pelkkää kengänpohjanmakuista Nestleä, vaan ihan aitoa tavaraa!

Täällä on ihan käypäinen bisnesidea perustaa kahvila, joka on käytännössä komero seinässä kadunvarressa. Näiden yleisnimi on standing room only eli ei ole istumapaikkoja, vaan kahvit tilataan kuin pikaruokaluukulta ja matkaa jatketaan pahvimuki kourassa. Taso on tietenkin aivan muuta kuin pikaruoan. Löytyy laatuja ja paahtoja joka kahvimaasta. Eräskin hyvinpalkattu kollegani irtisanoutui hommistaan pari vuotta sitten mennäkseen töihin vastaperustamaansa kahvinpaahto-osuuskuntaan. Ja viikko sitten oli lehdessä ilmoitus teineille tarkoitetusta barista- eli kahvikoneenkäyttökurssista, joka on ajoitettu koulujen kevätloman ajaksi. Jättihitiksi osoittautunut kurssi oli saman tien myyty loppuun.

2) Autolla ajo. Keskiverto suomalainen on sen verran teknisesti taitava kuski, että pyyhkii perthiläisten meiningillä lattiaa - itkee ja pyyhkii, koska täkäläiset kruisailevat miten sattuu, ilman turvavälejä, moottoritielle neljän kaistan levyisiä tukoksia ja kaaoksia aiheuttaen, sateella tieltä suistuen.

Luulisin tämän johtuvan kolmesta asiasta. Perthiläisautoista roima enemmistö on automaattivaihteisia; täällä paistaa aina aurinko; ja kaupungin liikennesuunnittelu on mitä sattuu eli kaistat viskaavat lyhyellä varoitusajalla ihmeellisiin suuntiin ja opastusta on minimaalisesti.

Automaattivaihteet ovat mielestäni kaksijakoinen juttu. Toisaalta vaihteiden ja kytkimen kanssa pelaaminen jää pois, jolloin aivojen laajakaistaa jää enemmän muun liikenteen havainnointiin. Ikävä kyllä tämä ei näytä perthiläisillä tapahtuvan, vaan ilmeisesti ekstra-aika ja ylijäänyt keskittymiskyky käytetään puhelimen, radion, navigaattorin tms. näpräilyyn, sillä ajotaito ei autonkäytön helppoudesta kohene. Kun taas itse olen aina ajanut pelkillä manuaalivaihteilla, autoiluun keskittyy ihan eri tavalla, kun pitää varmistaa oikea vaihde ja auton sammumattomuus kaikkialla.

Sää on suurin syy asenteeseen, joissa turvavälejä ei tarvita ollenkaan, ihmeellisiä koukkauksia ja kaistanvaihtoja tehdään metrin varoitusajalla, ja moottoritieltä kurvataan ulosmenorampille huoleti ajokieltoviivojen päältä eli liian myöhään. Kun 200 päivää vuodesta on loistava, aurinkoinen, kuiva ajokeli ja sata päivää vuodesta hivenen pilvinen ja tihkuinen, ne muutamat rajumyrsky- ja kaatosadepäivät tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kuivan kelin minimijarrutusmatkat ovat uskonto, jota ei turhaan kyseenalaisteta fysiikan lakien miettimisellä (auto ei pysähdy vauhdista 100km/h kahdessa metrissä ikinä!).

Eilen matkalla jalispeliin jumituin pahimpaan sumppuun sitten tännemuuton, kun moottoritiellä oli kuuden kaistan levyinen tukkeuma - kaksi liittymiskaistaa mukaan lukien. Ihmiset vaihtelivat kaistaa oikealta laidalta vasemmalle ja taas takaisin nopeinta reittiä hakien, kun kaikki etenivät kävelyvauhtia joka tapauksessa. Olin ihan varma, että kohta tulee kaupunkimaasturi kylkeen, sillä esim. kaistamerkintöjähän ei tarvitse seurata, vaan voi vapaasti ajella kahden kaistan päällä yhtä aikaa tai puskea samalle kaistalle rinnakkain, jos on pakottava tarve, kuten kiire kotiin. Huhhei.

3) Sosiaalisuus. Tässä - ei varmaan yllättäen - aussit voittavat kuusinolla. En tarkoita amerikkalaistyylistä "jutellaan kaikille jopa ruuhkabussissa", jota ei siis täälläkään tapahdu. Vaan yleistä kanssaihmisten huomioonottamista, sekä mutkatonta solahtamista kaveripiireihin. Kaveripipiirejä ei yleensä ole jaoteltu tarkkoihin lokeroihin kuten työkaverit, opiskelukaverit, harrastuskaverit ja naapurit, vaan kaikki ovat samaa kaverimassaa.

Olen tullut johtopäätökseen, että ausseilla on tässä kohtuuton etulyöntiasema ja suomalaisilla puolestaan takamatka: pimeässä, kylmässä, märässä maassa ei pysty olemaan pirteänsirpakka vuoden ympäri. Väkisinkin on sisäänpäinkääntynyt yrmy ainakin ne pimeimmät kuukaudet. Eli yleistykseni pitäisi ehkä lukea kesämaan ja talvimaan välisiksi eroiksi. Kesämaan meno sopii paremmin omaan pirtaani ja täällä on yleisesti paremmalla tuulella ja rennompi olo ihan päivittäin.

Jo siitä syystä, että kanssaihmiset eivät ole sitruunanaamoja, vaan normaaleja ihmisiä. Jos ruuhkajunassa tönäisee jotakuta, tätä katsotaan silmiin ja pyydetään anteeksi. Ovea pidetään auki seuraavalle. Jos kadulla törppöilee ja kumpikin väistää samaan suuntaan, taas katsotaan silmiin ja hymyillään, ellei peräti naureta koomiselle tilanteelle. Kanssakulkijan olemassaolo havainnoidaan ja tunnustetaan. Sinä olet siinä, kappas. Hassu juttu! Suomessa jupistaan nolona ja/tai ärtyneenä, ja katsotaan omiin jalkoihin. Miksi?

Rohkeasti pipoa löysemmälle!

Luin tämän (vanhan) jutun ohareista ja tapaamisten perumisesta, ja mietin välittömästi, että eikö tätä täällä tapahdu vai enkö vain muista? Vai eikö kesämaassa välitä, kun aina on muutakin tekemistä tarjolla, jos yksi suunnitelma pettää? En nimittäin muista Perthin elämästä yhtään kertaa, jossa olisin jäänyt ankeana lehdelle soittelemaan ja katkerana miettimään, että no miksei se tullut. Ja aivan varmana on täälläkin tapaamisia peruttu!

Suomen-lomalla on varma nakki, että joku tusinasta kaverista peruu sovitun tapaamisen siksi, että oli pitkä työpäivä eikä tänään jaksa. Joo, ymmärrän. Pitkiä työpäiviä on itse kullakin ja aina ei elämä jousta vaikka miten haluaisi. Mutta sitten nähdään vasta ensi vuonna, koska joudun jatkamaan matkaa seuraavaan kaupunkiin, että ehdin kaikkialle. "Et sitten tullu käymään/et soittanu" - viestejä ja kommentteja on kuitenkin nurjaa torjua, kun itse on ollut partiolaisvalmiina hyvissä ajoin sovittuun tapaamiseen, jonka vastapuoli perui väsymykseen tai kiireeseen vedoten.

Kaikkien ulkosuomalaisten puolesta: suomikaverit ja -tutut. Pliis pliis pliis, älkää myöskään syyllistäkö asenteella: "et sitten voinu täällä tunnin-parin reitiltäpoikkeamismatkan päässä piipahtaa". En niin, koska lensin jo 20-24 tuntia päästäkseni maahan. Ekstratunti minulle tietää yli vuorokauden matkustusta yhteensä, kun ekstratunti sinulle tietää tunnin matkustusta. Olisi tosiaankin aidosti kiva nähdä, mutta voitaisiinko toimia hitusen enemmän minun ehdoillani?

Epäilemättä nyt nillitän ja pyhimystelen, mutta nykyään kiinnitän aina huomiota suomikavereiden facebook-seinillä muiden kavereiden keskinäisiin kommentteihin "et sitten tullu käymään kun olit näillä kulmilla", tai "hei sori laitoin sulle viestiä muttet varmaan saanu sitä, en päässykään tänään kun oli töissä kiire". Ensinnäkin, miksi puolustusasemia jo lähtökohtaisesti lietsova passiivis-aggressiivinen "et sitte voinu"-kysymys? Ja toisekseen: jos toista ihmistä oikeasti arvostaa ja haluaa pitää ystävänään, eikö jostain varaenergia- ja aikavarastosta löytyisi yhtä ekstratuntia tapaamista varten?

4) Suorapuheisuus ja tehokkuus. Suomalaisten synnyinlahja. Silloin kun puhutaan, sanotaan mitä tarkoitetaan; ja se tehdään, mitä pitää ja sillä tavalla, kuin oli ohjeistettu.

Suorasukainen mölälyttely sattuu olemaan oma luonteenpiirteni ja välillä turhankin päällepainava, kuten työhaastattelussa opin (eli älä paljasta, ettei jokainen saavutus ollutkaan niin huikea kuin työnsaantia varten pitäisi olla). Aussien kommunikoinnissa plussapuoli on luonnollisesti kohteliaisuus, mutta miinuspuoli se, ettei aina tiedä, mitä vastapuoli oikeasti ajattelee tai sinulta odottaa.

Kysynkin joskus työtilanteissa, että mitä ihan tarkalleen haluat minun tekevän/reagoivan; tai mitä pohjimmiltaan, kaikista krumeluureista riisuttuna, tarkoitat. Olen onneton puusilmä toimistopolitiikassa ja kaikenlaisten ihmissuhde- tai ylenemispelien pelailussa, enkä pääse yhtään kärryille, jos joku yrittää saada minut diplomaattisesti ymmärtämään jotain ratkaisevaa hierarkiasta tai mistä ikinä kirjoittamattomasta säännöstä. Sanokoon suoraan, kyllä sen kestän. Enemmän kestämistä taitaa olla aussiosapuolella, jonka on pakko tulla mukavuusalueeltaan ulos tokaisemaan asiat niinkuin ne ovat.

Piirre, joka yhä itseäni hämmästyttää täällä on, miten vähäistä yrittämistä joissain asioissa odotetaan. Esimerkiksi työpaikkailmoitusten työtehtäväkuvaukset alkavat joskus niin esikouluperusteista, ettei mitään järkeä. Tyyliin: tässä roolissa sinulta odotetaan perustasoisia tietokoneenkäyttötaitoja ja suullisia ja kirjallisia kommunikointitaitoja.

Eivätkö nämä ole ihan ihmisenä olemisen perusoletuksia 2000-luvulla?

Tuli suomiporukalla puhetta virallisista papereista ja asioinnista mm. viisumiviranomaisten kanssa tai työhaastattelussa. Suomalainen menee työhaastatteluun todistukset ja liitteet mukanaan, ja virkailijan pakeille paperinippu ojennuksessa, jokainen vaadittu dokumentti ajoissa hankittuna ja leimattuna. Virkailija ällistyy. Miten sinulla voi nämä kaikki olla jo nyt? Miten nämä kaikki ovat oikeassa järjestyksessä? Miten voit olla noin organisoitu?

No, lukemalla kaikki ohjeet ja noudattamalla niitä kuten normaali ihminen...?
Me Naiset - lehden artikkelista Ohareista tuli arkea (linkitetty blogissa). Mikset sä jo tuu, tai edes soita? Kuva (c) Shutterstock.

8.10.2014

Työnhausta eli hole in one omaan maaliin

Olin oikeassa työhaastattelun aikaisen hehkutuksen suhteen. Kannatti nimittäin aloittaa hehkutus hyvissä ajoin, ennenkuin tilanne lässähti levälleen. Vastaus tuli ja pettymystä niellen luin sanat "kiitos mutta ei kiitos".

Työhaastatteluja on täällä kahta täysin erilaista mallia - varmaan useampiakin, mutta näihin olen omakohtaisesti tai tuttujen kautta törmännyt.

Toinen on äärimmäisen virallinen, ja toinen ei pätkääkään virallinen. Kun E haki nykyistä paikkaansa kiipeilevänä puuntrimmaajana, puhelinhaastattelu meni tällä tavalla: E alkoi selittää taustastaan ja osaamisestaan, kun linjan toisessa päässä vastasi paksua aussiaksenttia puhuva kaveri you sound all right mate, come and have a trial on Monday eli "kuulostat ihan jees tyypiltä, tuuppa kokeilemaan hommia maanantaina".

Haastattelu kesti ehkä kaksi minuuttia. Koetyöpäivä tai koeparituntinen on täällä tavallinen metodi testata kokelas ennen palkkaamista. Koepäivästä tai -tunneista saa teoriassa palkkaa, vaikkei työpaikkaa saisikaan. Käytännössä rahojen nyhtäminen työnantajalta on jälkikäteen mahdotonta, eli palkattomia testitunteja ja -päiviä olen nähnyt teetetyn.

Jos sen sijaan työpaikan saa, rahat tulevat palkkapäivänä myös tästä testipäivästä. Rehellisten työnantajien kanssa tämä on ihan käypäinen systeemi, sillä paremminhan sitä osaamisensa näyttää työpaikalla kuin haastattelussa. Epärehelliset sen sijaan saattavat käyttää tätä systeemiä samaan malliin kuin epärehelliset suomityönantajat työkkärin harjoittelijoita: joo tule vaan testaamaan, ei me sua palkatakaan, otetaan toi seuraava, ei me suakaan palkata, otetaan toi seuraava... ja pyörä pyörii.

Koska oma työhaastatteluni oli osavaltion virkaan, oli se kategoriasta virallinen. Jo hakemusvaiheessa minun piti vastata mm. tällaisiin kysymyksiin tosielämän esimerkkejä ja aiempaa työkokemustani esiintuoden: pystyt osoittamaan analysointitaitoja ja korkeatasoisia neuvonantokykyjä (viraston johtajalle/poliitikoille); ja ymmärrät tämän hetken polttavat kysymykset eri vähemmistöryhmien keskuudessa. Jotakin järjellistä sain sepustettua, koska haastattelukutsun sain.

Haastattelu oli kuitenkin se todellinen koetinkivi.

Haastattelu toimi samalla kaavalla kuin kirjallinen hakemus. Ennen puheosuuden alkua sain vartin aikaa miettiä pontevat ja pätevät vastaukset samantyylisiin neljään kysymykseen kuin mitä hakemuksessakin. Kysymykset olivat mielestäni astetta vaikeampia, etenkin kun aikaa oli vain se vartti, piti antaa jotain uutta tietoa hakemukseni päälle, ja kaiken piti kummuta omista kokemuksista ja osaamisesta.

[Tosin jälkikäteen sain kuuman vinkin kaverilta, joka myös oli äskettäin haastattelussa ja sai siitä tällaista palautetta: jos ei ole aitoa kokemusta, anna teoreettinen vastaus tyyliin "näin tekisin tilanteessa x tai näin opinnoissani tämä käsiteltiin", tai: valehtele pokalla". Näin siis valitsijapaneelin jäsen ohjeisti!].

Haastattelua veti kolmehenkinen paneeli, kuten ilmeisesti virkoihin yleensäkin. Olen kerran kämmännyt paneelihaastattelun lattianpyyhkimistasolle - eli itse pyyhin itselläni lattiaa - tekemällä virheoletuksen, että vain yksi henkilö on tärkeä ja loput ovat jonkinsortin sihteereitä. Eivät tietenkään olleet. Enkä tietenkään saanut paikkaa. Siitäpähän opin, että älä koskaan aliarvioi ketään ja vaikka firman siivoojan sijainen haastattelisi sinua, ole aina paras ja mukavin itsesi.

Onneksi kävin äskettäin puhujakoulutuksessa, jonka pääviesti oli, miten rakentaa äkkiä uskottava ja selkeä viesti asiasta, josta ei tiedä paljoa tai ei ole aikaa miettiä. Ohje oli: paloittele viesti kolmeen osaan tiettyä rakennetta käyttäen, kuten

  • yleisellä tasolla - tarkennetulla tasolla - yksityiskohtatasolla (tai käänteisesti)
  • aikaisemmin - nyt - tulevaisuudessa
  • tästä näkökulmasta - toisesta näkökulmasta - kolmannesta näkökulmasta.

Kun viesti on rakenteeltaan selkeä, se on helpompi esittää ja jää myös mieleen paremmin, vaikka sisältö olisikin heppoinen. Heppoinen sekä sekava viesti kun ei uppoa mihinkään. Käytin näitä menetelmiä, mainiten vastauksen aluksi, että kerron asiasta x yleisellä tasolla, tarkemmalla tasolla ja sitten yksityiskohtaisella esimerkillä - tai mitä rakennetta käytinkään. Ja onnistuin kuin onnistuinkin selittämään työkokemuksestani yleistyksistä yksityiskohtiin zoomaten niin, että kuulosti kuin olisin enemmänkin saanut aikaan paremman yhteiskunnan hyväksi.

Harmi kyllä panikoin paineen alla ja pälätin turhaan, kun huomasin, että sanottava alkaa loppua. Ammuin itseäni huolella kumpaankin jalkaan toteamalla tahattomasti siellä täällä, että "minun osuuteni tässä saavutuksessa nyt ei ollut kummoinen", "ei minulla ole tästä juurikaan kokemusta", "tämä onkin vaikea vastattava, kun en oikein tiedä mitä sanoa" ynnä muuta alimarkkinointia ja 10-0 omaan maaliin laukomista!

Kaikkein tragikoomisinta on, että tajusin toki tämän jo haastattelutilanteessa, ja silti kuulin suustani tulevan seuraavan kysymyksen aluksi: "enhän minä tästä juurikaan tiedä...". Mitä h¤%&#* aivot?? Mitä pahaa minä olen ikinä teille tehnyt, että petätte minut näin?

Valitsijapaneelin nimetyltä jäseneltä saa pyytää palautetta jälkikäteen, jos ei paikkaa saa. Eipä lie ihme, että päätöksenjälkeiset puhelinkommentit olivat: olit loistava hakija ja teit meihin vaikutuksen esiintymistaidoillasi, mutta ikävä kyllä kokemuksesi ei ollut yhtä kattavaa ja syvää kuin kahdella muulla hakijalla. Mutta olit erittäin selkeä puhuja ja todella rehellinen.

Jes. Suomalainen rehellisyys ja vaatimattomuushan se siellä kukkii. Eikun vaan ensi kertaa varten peilin eteen amerikkalaista itsemarkkinointipuhetta harjoittelemaan pepsodent-hymy välkkyen.
Koska haastattelu ei ollut jättihitti, muisteluksi kuva lajista, jossa peittosin kaikki lomakumppanit. Ainoa hole in one jonka haastiksessa tein oli omien kykyjen mitätöinnin vihreällä veralla. Ei näin.

4.10.2014

Pakkaus-gate eli väärin pakattu ruokakassi

Aioin kirjoittaa lomakuulumisia ja laittaa kuvia tulemaan, mutta pakko avautua asiasta, joka jurppii täällä joka kerta. Nimittäin ruokakaupan kassat. Tai pikemminkin se, että he pakkaavat asiakkaan ostokset kasseihin. Ja aina väärin! Krääh.

Kun käyn itsekseni kaupassa, maksan aina itsepalvelukassalla. Se on piste, jossa itse skannataan joka tuote ja pakataan omin nokkineen. Yleensä otan myös omat pussit mukaan, koska kaupan muovikassit ovat samaa vahvuutta kuin suomalaiset hedelmäpussit. Höttöä. Niitä joutuu laittamaan kaksi päällekkäin, että saa mehupurkit ja säilyketölkit kotiin tai edes autoon asti.

Ja kaikkihan tietävät, miten muovikassit päätyvät lopulta sadaksi vuodeksi maatumista yrittämään kaatopaikalle, tai pahimmillaan merenelävien mahaan, joten tällainen tuplatuhlaus ei houkuttele. Aina ei kuitenkaan muistu kangaskassi mieleen kauppaan lähtiessä - etenkin, jos sinne menee ex tempore -, joten pakko on joskus joustaa periaatteista. Mutta asiaan, eli siihen pakkaamiseen.

Pakkaus-gate syntyy joka kerta, kun menemme kauppaan E:n kanssa. E ei nimittäin pidä itsepalvelukassoista. Syyt ovat: a) siellä yleensä sattuu joku härö, eli laite skannaa jotain väärin tai alkaa muuten vaan herjaamaan oikeastakin skannauksesta, vaatien henkilökuntaa paikalle hälytysäänin ja sireenivaloa pyörittäen; sekä b), jos kaikki käyttävät itsepalvelukassaa, kassahenkilöt menettävät työpaikkansa.

Tänäkin aamuna ruokakaupassa päädyimme hetken keskinäisen purnaamisen jälkeen jonottamaan miehitetylle kassalle, koska meillä oli niin paljon ostettavaa, että itsepalvelukassan pakkaustila ei meinaa riittää. Itsepalvelukassojen huonoin puoli on, että ne yleensä alkavat hälytyspiippaamaan, jos nostat edellisen pussin pois pakkaustasolta muistamatta ilmoittaa sitä kosketusnäytölle - kassin painoa tarkkaileva kassa kuvittelee, että nyt tässä varastetaan jotain. Jostain syystä tämä toiminto ärsyttää E:tä ylitsepääsemättömästi. Siispä normikassajonoon.

Pakkaus-gate lähti välittömästi kumuloitumaan.

Nuori kassaneiti alkoi ensin tunkea ostoksia niihin hedelmäpussin rohjiin, ennenkuin ehdimme ilmoittaa, että omatkin kassit löytyy. E miehitti pakkauspäätä ja itse vahdin linjaa, jotta kaikki rullaa kohti skannaushetkeä mutkattomasti, eikä kukaan tuuttaa omia ostoksiaan meidän satsin päälle. Täällä ei nimittäin läheskään aina ole niitä erotuskapuloita kaupoissa, vaan pitää itse osata jättää kohtelias väli edellisen ruokavarastoon.

Luin muuten jostain - Hesarista, Ylen sivuilta tai todennäköisimmin ihan vaan Facebookista - että erotuskapulan oikeaoppinen käyttö ja siitä keskustelu oli aiheuttanut kovan myrskyn jollain suomalaisella nettisivulla (Suomi24? Vauva.fi?). Nähtävästi erotuskapulakoulukuntia on kahta täysin eri laitaa edustavaa lahkoa: "itse laitat itsesi perään" tai "seuraava laittaa edellisen perään". Nämä koulukunnat eivät kohtaa ymmärrystasolla, eivät diplomatian, eivät verisen riitelynkään tuloksena.

Tyypillinen suomalainen tuppisuu ei myöskään asiaa sanallisesti kommunikoi kassalla, vaan tuijottaa ärtyneesti kapulaa ja tuuppaa sen lopulta loukkaantuneena ruokavuorten väliin, koska se toinen asiakas on tietenkin juuri vastakkaisen koulukunnan edustaja = idiootti. Mutta takaisin Australian ruokakassikriisiin.

Kassaneiti alkoi pakkaamaan kassejamme ja luonnollisesti ihan väärin. Tunki viinirypäleitä ja muuta murskaantuvaa alimmaiseksi, kun käsillä olisi ollut myös raskaita mehupurkkeja ynnä muuta kulmikasta ja kestävää. Ei, ei, ei ja vielä kerran ei! E yritti ohjailla tuotteita oikeisiin kassinnurkkiin, mutta kassa latoi settiä kahteen pussiin vuorotellen niin, että mitään järjestystä ei taatusti synny.

Sanat "voin mielelläni pakata itsekin, kiitos" eivät tuottaneet mitään muutosta asiaan, kuten eivät yleensäkään. Pakkaus kuuluu kassan työtehtäviin eivätkä he siitä hevillä luovu - varmaankin siksi, että sitten tulisi pomolta sanomista, että laiskottelet tai välttelet hommiasi. Lopulta meitä oli kolme käsiparia hääräämässä kassien yllä, jokainen omaa ruokatetristään pelaten.

Suomalainen kauppa: teet tämän homman oikein, koska jätät pakkaamisen pakkausasiantuntijan eli kunkin asiakkaan omaksi huoleksi.

Alla mielenkiintoinen kuva Woolworth'ista, eli paikallisesta Prismasta tänään: eurooppalaista leipää. Kohtuullisen laaja maantieteellinen ote italialaiseen foccacciaan ja ranskalaiseen patonkiin, sekä ihan tavalliseen vaaleaan leipään. Nähtävästi se on eurooppalaista, koska ei ole valmiiksiviipaloitua paahtista.
Alla toinen täkäläinen ominaisuus, vakioasiakaskortteja kahvilan seinällä. Jotkut kahvilat tarjoavat ilmaiset kahvit 10 tai 20 ostoksen jälkeen, ja monet asiakkaat säilyttävät vakkarikorttejaan kahvilassa oman lompakkonsa sijasta (näin ainakin olen tämän homman ymmärtänyt). 

Vitsi seinällä ei käänny suomeksi, mutta oli hauska engkuksi: Cape Drilling Services - Never dull, always boring eli Niemen Porauspalvelut, ei koskaan mälsää vaan aina tylsää [dull = tylsä (myös terä) ja boring = kyllästyttävä, mutta myös kaivon- tms. kairaus]. Tietysti slogan oikeasti tarkoittaa: ei koskaan tylsää terää vaan aina kairaamassa.


2.10.2014

Lomalla etelässä eli luontopolkuja, valasbongausta, luolakierros ja jäätelötehdas

Viime viikonlopun vietimme valtameren rannassa joogahippien ja surffareiden suosimassa Dunsborough'ssa, Perthistä reilut kolme tuntia etelään. 

Kylä on Margaret Riverin viininviljelyalueen reunamilla ja majoitus löytyikin pelkästään tutunkaupalla, koska koko down south on Perthin suosituinta loma-aluetta etenkin näin koulujen kevätloman aikaan.

Yleisnimi down south kattaa koko WA:n lounaiskolkan eli maapalasen, joka suunnilleen jää viivottimen eteläpuolelle jos kartalle vedetään viiva Bunburystä Albanyyn. Down south voi yksityiskohtaisemmin tarkoittaa Cape Leeuwin'in ja Cape Naturaliste'n väliin jäävää kaistaletta, jonka maantieteellinen napa on Margaret Riverin kylä. Down southiin lähteminen on sama kuin helsinkiläisille ilmaisu: lähdetään mökkeilemään, tai lähdetään pohjoiseen viikonlopuksi.

Kyseessä oli pitkä viikonloppu maanantain pyhäpäivän ansiosta: kuningattaren syntymäpäivä, jo toinen tässä maassa tänä vuonna. Villi länsi WA nimittäin viettää synttäripäivää eri päivänä kuin muut Australian osavaltiot. Muualla päivää juhlitaan aina kesäkuun toinen maanantai. WA:ssa puolestaan on päätetty, että meillä juhlitaan syyskuun viimeinen maanantai, tai joskus lokakuun ensimmäinen maanantai. Ettepä voi tietää ennakkoon lällällää.

WA:ssa Queen's Birthday'n ajoitus riippuu koulujen vuosilomista, koska sen halutaan osuvan kevätloman aloitukseksi ja Perthin perinnetapahtuman Royal Show'n osaksi. WA:n maalaismaista meininkiä hyvin kuvaava Royal Show on viikon mittainen yhdistelmä maatalousnäyttelyä, tivolia, markkinoita ja tuotantoeläinnäytöksiä, kuten lammaskoirien taitokisoja.

Englannin Elizabethin oikea synttäripäivä on Wikipedian mukaan 21. huhtikuuta, päivänä, jota ei missään päin Australiaa oikeasti juhlita. Ota tästä nyt selvää.

Vetäisimme pitkästä viikonlopusta vielä pykälän pidemmän ottamalla perjantai vapaaksi, ja starttasimme auton etelää kohti torstai-iltana. Lähtö viivästyi työpäivän jälkeen pakkailessa, ja vielä entisestään, kun piti käydä tankkaamassa fish and chips-annos ennen motarille liittymistä. Matkalla nimittäin olisi ruokaa saanut vain huoltsikoilta, jotka eivät edes välttämättä ole metropolialueen ulkopuolella auki iltakahdeksan-yhdeksän jälkeen!  

Leivitetty kalapala- ja ranskisannos kääräistiin mukaan Lathlain'in lähiön perukoilta, puiston laidalta löytyneestä kioskista. Kioski luonnollisesti etsittiin ruokaraamatustani Urbanspoon-nettisivulta, ja oli kaikkien keräämiensä tähtien ja ”Perthin P-A-R-A-S fish and chips-paikka!!!” hehkutusten arvoinen. Tuoretta, herkullista, pikaisesti öljyssä käristettyä, juuri kuten pitääkin. Easy Bite Fish Burger, painakaahan kaikki perthiläiset nimi mieleen.

Lomalla tehtiin niin paljon erilaisia juttuja, että on pakko jakaa tämä postaus useampaan osioon. E ja minä saavuimme majapaikkaan ensimmäisinä. Lomaseura eli kaksi muuta pariskuntaa sekä yksi yksittäiskaveri ilmaantuivat paikalle kukin omaan tahtiinsa perjantai-illan ja lauantapäivän mittaan.

Koska lomapaikkamme oli tutulta vuokrattu talo, maksoimme neljän päivän majoituksesta vain $50/kotitalous, kun viralliset majoittajat pyysivät mitä tahansa väliltä saturaisia-tonneja samasta ajasta. Kuten sanottua, Perthin suosituimmalla loma-alueella voi pyytää mitä lystää, ja aina joku maksaa. Talon kalustus oli melko perustasoa, mutta ihan riittävä mökkeilyyn tottuneelle.

Mitä siellä teimme? No söimme tietysti! Ruokavalio koostui pääasiassa nachosalaatista (eli nachoja papu- ja jauhelihakastikkeella, salsalla ja juustolla), supermaukkaista maustemakkaroista, sekä pizzasta. Ja pavlovasta, eli marenkilevy-kermavaahto-marja-kerroskakusta. Ja kyllä, olen syönyt pelkkää marjavihannesjuures-osaston antia reissusta palattuamme tasapainon takia... 

Iltaisin pelasimme tarkoitusta varten tuotuja lautapelejä; mitä nyt meikäläinen tapani mukaan simahdin pikkulasten aikaan, jättäen muut vielä takomaan Scrabble-sanapeliä, Risk-maailmanvalloituspeliä tai Texas Hold'em-pokeria pikkutunneille.

Perjantain trekkasimme kaksistaan rantapolkuja pitkin Cape Naturalisten luonnonpuistossa villikukkia maanisesti kuvaten – ne kun ovat nyt kevään myötä kukkeimmassa loistossaan, ja WA:sta löytyy kolmisentuhatta erilaista kukkivaa lajia. Tämän jälkeen ajoimme ihailemaan metsää, jollaista löytää koko planeetalta vain WA:n lounaiskolkasta: jykevärunkoisia eukalyptuksia nimeltään karri, jotka kasvavat jopa 80-metrisiksi. Ajoimme majesteettisen metsän halki ja pysähtelimme kuvaamaan villiä luontoa ihan keskenämme, yhtään vastaantulijaa ei koko tunnin reissun aikana näkynyt.

Lauantaina kävimme porukalla tutustumassa Jewel Cave'en eli jalokiviluolaan, joka oli E:n ennakkoluuloista poiketen mieletön hitti meille kaikille. Miten voi kivionkalo ollakin näin näkemisen väärti. Valtavia maanalaisia tippukiviluolasaleja, kammioita ja käytäviä! Seuraavana listalla oli Cape Leeuwinin majakka ja sen näköalatasanteelle kiipeäminen raivoisasti repivää tuulta uhmaten. Kotimatkalla poikkesimme Simmo's-jäätelötehtaalla syömässä parasta lakritsijäätelöä nais- ja miesmuistiin, sekä pelasimme 18 reiän kierroksen minigolfia. Juhlin minigolf-mestaruutta yhden pisteen erolla seuraavaan, jehuu!

Sunnuntaina osa meistä irrottautui kolmen vartin matkan päähän Busseltoniin valaidenbongausretkelle, eli kahdeksi tunniksi pikaveneilemään oppaan kanssa. Näimme ryhävalaita jo Cape Naturalisten kallioilta, tosin kaukaa, sillä valaiden muutto on juuri nyt käynnissä trooppisilta leveyspiireiltä Etelänavalle kesävesille. WA:n koillisnurkan kiertää peräti 40 000 erilaista valasta matkallaan kesälaitumille. Ja saimme kuin saimmekin ryhävalaita kiikariin eli kameran tähtäimeen myös vesillä ollessamme!

Viime keväänä, siis syyskuussa, näimme kauempana etelässä Albanyn tuntumassa southern right whale- (ehkä suomeksi etelän hetulavalas?) valaita aivan rantavedessä kellimässä, ne kuulemma tykkäävät levätä ja leikkiä parimetrisessä vedessä. Ryhävalaat puolestaan viihtyvät hieman syvemmässä vedessä ja tykkäävät hyppiä ilmaan ja kierähdellä ympäri. Sekä hetula- että ryhävalaat ovat kokoluokkaa 15 metriä aikuisiksi kasvettuaan. Jopa sinivalaita eli maailman suurimpia eläimiä - kokoluokkaa 30 metriä - voisi täällä nähdä. Huhhei. Ei sattunut kylläkään tällä kertaa kohdalle, harmi.

Tähän postaukseen ei enempiä mahdu, joten pitää kertoa aktiviteeteista lähemmin ensi kerralla, kuvien kera tietenkin. Monen kuukauden mittaisen lomattoman työpuserruksen jälkeen nelipäiväinen tauko oli kummallekin enemmän kuin tervetullut, samoin kuin lokakuun puolivälissä tulossa oleva viikon breikki Balilla. Kyllä nyt kelpaa :) 
Dunsborough´n keskustan kiva kahvi- ja karkkipuoti, Chocolatte.