17.11.2021

Kenellä on oikeus mielipiteisiin uudessa maassa?

Seuraa aihe, joka on muhinut mielessäni vuoden, mutta josta on vaikea kirjoittaa tasapuolisesti/-painoisesti niin, että tulee ymmärretyksi eikä välittömästi dissatuksi (arvelen). 

Kellä on oikeus sanoa mielipiteensä maan asioista, etenkin uuden asuinmaan? Pitääkö maassa elää maan tavalla? 

Heti kättelyssä ensimiete on, että tottakai kaikilla on oikeus, mutta toisaalta maassa pitää elää maan tavalla. Tämän virkkeen pureskelu kuitenkin osoittaa, että se on paradoksi. Jos kaikilla on oikeus, niin silloinhan ei välttämättä eletä maassa maan tavalla vaan laeista, tavoista ja kulttuurista riippuen ollaan haastamassa uuden kotimaan sosiaalista struktuuria. Eli kummin päin asia on?

Avataan esimerkkien kautta. Olen kertonut jo moneen otteeseen, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan. Meidän oli määrä heinäkuussa 2020 palata kotiin ja töihin Australiaan, mutta Australian korona-rajasulkujen takia lennot onnistuivat vasta 4kk myöhemmin, marraskuussa 2020. 

Olen kuvaillut asian aiheuttamaa epätietoisuutta, stressiä, turhautumista, petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunnetta: aussipassi, josta olin suunnattoman iloinen aiemmin, ei yhtäkkiä merkinnytkään mitään ja käytännössä oma työnantajani (Länsi-Australian osavaltiohallinto) esti pääsyni takaisin kotiin, töihin, tienaamaan elantomme, maksamaan asuntolainamme, normaalielämään. Asiasta aiheutui niin paha shokki ja suorastaan trauma, että jouduin käsittelemään sitä sittemmin terapeutin avulla. Nyt jälkikäteen kerrottuna tarina ei ole läheskään yhtä dramaattinen kuin sitä läpieläessä, kun emme aidosti tienneet, milloin jos koskaan kotiportti aukeaa, ja milloin meiltä loppuvat rahat odottaessa. 

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta mielestäni enemmistön turva ei saisi koskaan vaatia vähemmistön oikeuksien uhraamista vaan on löydettävä sellainen malli, jossa kaikki otetaan edes perusfiksusti huomioon eikä aiheuteta kohtuutonta henkistä, taloudellista tai fyysistä haittaa.

Koska olen tämän kokemuksen jälkeen ollut äänekkään kriittinen epäinhimillisesti toteutettua rajasulkua kohtaan sekä somessa että IRL, olen saanut vastaani myös aikamoisen peemyrskyn, lievässä ja rajussa muodossa. Lievä muoto on positiivisuus-kultareunatsemppaus: ajattele kaikkia hyviä puolia elämässä, älä jumitu huonoon! Raju muoto on täyslaidallinen kritiikkiä siitä, että kehtaan olla millään lailla arvosteleva Australiaa tai Länsi-Australiaa kohtaan, koska maan johto on toiminut "ainoalla mahdollisella tavalla" lukitessaan rajat sisään ja ulos, pitääkseen "kaikki turvassa". 

Olen saanut tätä kritiikkiä vastaani sekä omasta lähipiiristä, ulkopuolisilta, että aivan tuntemattomilta. Sekä ausseilta että mamuilta. Sellaistakin on tullut runsaammin kohdattua, että ei ihme jos en viihdy/sopeudu/ymmärrä elää oikealla lailla Australiassa, kun näin kärkkäästi, äänekkäästi ja typerästi arvostelen maata. Eli oma vika, mitäs läksit. Muuta pois.

Miksi ihmeessä muuttaisin pois maasta, josta muuten pidän, hetkellisen politiikan vuoksi?

Oma vika, maitojuna ja ei passaa jälkikäteen valittaa ovat kultareuna-tsemppauksen kanssa yhtä yleinen vastausmuoto, kun maahan/maastamuuttaja kohtaa jotain odottamattoman ikävää ja kehtaa valittaa siitä. Ihan kuin jokainen pystyisi ennakoimaan kaikki mahdolliset hyvät ja huonot elämänkäänteet, laatimaan niistä excelin ennakkoon (jopa vuosikymmeniä ennakkoon), ja tekemään sen pohjalta päätökset robottimaisen kylmästi bonukset ja miinukset laskien. 

Työni vuoksi tutkin tällä hetkellä traumaa ja yksi traumaa aiheuttava tai voimistava tekijä on, että ei saa ulkopuolista tukea tai ymmärrystä. Traumaattinen kokemus itsessään eristää muista, koska suurin osa ympärillä ei ole kokenut samaa. Eräs trauman muoto on yhteiskunnallinen trauma eli kokemus, jossa yhteiskunnan rakenteet, toiminnot tai käytännöt aiheuttavat alistetun ja eristetyn kokemusta, toivottomuuden ja voimattomuuden tunnetta. Bändi Rage against the Machine epäilemättä tarkoitti jotain tämänkaltaista, ihmisyyden murskaavaa koneistoa, joka kylmästi jyrää eteenpäin välittämättä, mitä telaketjuihin jää.

Mutta palataan asiaan: kellä on oikeus kommentoida maan politiikkaa ja käytäntöjä? 

Australiassa kuten monissa muissa maissa tavallaan halutaan kaikki mukaan dialogiin, eli vähemmistöjä kunnioitetaan juhlapuheissa ja koitetaan sisällyttää esimerkiksi valtion ohjenuoriin, mutta käytännön tasolla erittäin helposti lipsutaan siihen, että kussakin asiassa enemmistö kokee, että vähemmistön on pidettävä suu supussa ja taivuttava enemmistön tahtoon. 

Tämähän ei ole millään lailla fiksu tai inhimillinen linja, koska mitään uutta ei synny siitä, eikä ongelmia havaita, jos toisinajattelijat lakaistaan maton alle. Ei politiikkakaan toimi niin, että vallassaolijat ovat vallassa ikuisesti, eikä muilla ole nokankoputtamista. Päinvastoin, valtapuntari heilahtelee puolelta toiselle sen mukaan, mitä äänestäjät kulloinkin pitävät fiksuimpana arvolinjana. Ja oppositio voi aina haastaa sen ja koittaa saada valta-aseman itselleen. 

Mutta. Mihin saakka tätä ajatusmallia voi viedä? Länsi-Australiassa tuli voimaan laki, jossa melkeinpä kaikille aloille määrättiin koronarokotepakko. Pakko on välillinen eli sulkutilan sattuessa rokottamattomat eivät saa tulla töihin ja joillain aloilla henkilö voidaan irtisanoa, jos ei suostu rokotukseen. Onko oikein, että enemmistö saa runtata tällaisen linjan läpi? Tai onko oikein, että vähemmistö saisi sanoutua siitä irti eli jatkaa rokottamattomana? 

Henkkoht tämä on vaikea kysymys, sillä olen rokotteen kannalla ja tilastollisesti se on huikeasti turvallisempi kuin koronan (vakavan muodon) sairastaminen. Toisaalta olen sitä mieltä, että kukin päättäköön omasta terveydestään itse eli jos ei rokotetta halua, olkoon ottamatta. Taas toisaalta, onko oikein, että teho-osastot täyttyvät rokottamattomien takia? Onhan meillä muitakin pakkorokotuksia, ml. kaikki lapsuuden rokotteet (jotka eivät teknisesti ottaen ole aivan pakko Australiassa, mutta monia yhteiskunnan rahallisia tukia ei saa lasta varten, jos lapsi ei ole rokotettu). Toisaalta, maailmassa on paljon koronaa kroonisempia ja vaikeampia terveysongelmia emmekä jätä hoitamatta esimerkiksi tupakoijia siksi, että he ovat itse "sabotoineet" terveytensä. 

Eli minulla ei ole tähän jokotai vastausta. 

Omiin ajatuksiini kylläkin vaikuttaa se, että en tunne ketään rokotteesta vakavasti sairastunutta, mutta sukulaiseni kuoli koronatautiin.

Hyppy takaisin maahanmuuttoon. On traagisella tavalla kiinnostavaa huomata, miten moni mamu Australiassa on omaksunut ns. kiitollisuushierarkia-asenteen, eli ei saa kritisoida Australiaa, koska on saanut maan kansalaisuuden tai oleskeluluvan "lahjaksi", siis itse sitä hakien ja siitä maksaen, ei syntymän kautta. Näen tätä jatkuvasti somessa ja kohtaan ihan päivittäin esimerkiksi työkavereideni keskuudessa. Olen viime vuoden mittaan käynyt useissa työkoulutuksissa ja -seminaareissa, joissa aiheena on monikulttuurisuus tai maahanmuutto, ja niissä erottuu aika selkeä tahaton teema. 

Moni (länsi-)aussi olettaa, että maahanmuuttajat ovat automaattisesti jostain "huonommasta" maasta eli ovat muuttaneet Australiaan paremman elintason vuoksi. Tottahan tämä usein onkin, mutta ei automaattinen fakta. Elintaso on kaikkialla Länsi-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa vähintään yhtä hyvä kuin Australiassa, vaikkakin eri tavoin järjestetty ja yksityiskohdista voi aina debatoida (esim. mitä tulisi kattaa verovaroin, mitä tarkoittaa hyvä asuinrakentaminen). Näinollen aussit itse usein odottavat kiitollisuutta. Sama teema toistuu Suomessakin, eli etenkään pakolaiset eivät saisi kritisoida Suomea mitenkään vaan heidän tulisi olla ikuisesti, avoimesti ja näkyvästi kiitollisia. 

Kävin seminaarissa, jossa puhujina oli pelkästään nuoria, 15-24-vuotiaita. He olivat kaikki muttaneet Australiaan lapsena. Heidän pääviestinsä oli, että lopettakaa se kiitollisuuspuhe ja kiitollisuudenvelkaan syyllistäminen. Etenkin lapsena muuttaneet eivät usein ole saaneet vaikuttaa mitenkään siihen, minne päätyvät, joten on kohtuutonta vaatia, että heidän tulisi olla kiitollisuudenvelassa uudelle kotimaalleen. Onko ylipäätään tervettä ajatella, että muualtatullut ei saisi esittää mitään rakentavaakaan kritiikkiä, koska siinä rikkoutuu kiitollisuudenvelka? Useinhan muualtatullut nimenomaan näkee yhteiskunnan, kulttuurin, tapojen jne outouksia, eroavaisuuksia ja ongelmiakin, joihin paikalliset ovat täysin sokeutuneet. 

Henkkoht uskon, että ihmiskunnan jaettu tavoite on tai sen tulisi olla asioiden parantaminen. Oli kyseessä sitten yhteiskuntarakenne, vähemmistöjen asema, sairaudet, vaikeudet, ongelmat, luonnontuho jne, meidän tulisi pyrkiä sitä kohti, että tehdään aiempaa paremmin tai vahingoitetaan ja haitataan vähemmän. Jos yksi ryhmä suljetaan ulos tästä keskustelusta kokonaan, emme etene kovin tehokkaasti emmekä myöskään reilusti. 

Mutta onko reilua, että maassa ei eletä maan tavalla? Entä jos vähemmistö tai jokin tulokasryhmä haluaa muuttaa asiat huonommiksi kaikille, itse kuvitellen, että tehdään paremmin? Tämä on yleensä argumentti, joka nousee esiin, kun puhutaan muslimeista, Islamista ja Sharia-laista. 

Vaikka vankasti kannatan jokaisen yksilön huomioimista ja tarpeiden täyttämistä, olen myös filosofiselta kannaltani utilitaristi eli kaikkien päätösten tulisi tähdätä suurimman mahdollisen ryhmän hyvinvointiin - kuitenkaan sortamatta vähemmistöjä. Jos nyt jokin hypoteettinen Sharia-lakitulkinta vaatisi esimerkiksi naisten poistamista julkisista asemista tai muuten naisten oikeuksien vähentämistä, ei se ole utilitaristisen mallin mukaista eli ei kannatettavaa. Kenenkään asemaa ei saa, tule tai voi parantaa polkemalla muita. 

Utilitarismi on kuitenkin vain yksi ajattelutapa ja arvovalinta, eihän se voi olla toista parempi? Näin väittää kulttuurirelativismi, jonka mukaan mitään arvoja ja tapoja ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen vaan kaikki on täysin suhteellista ja subjektiivista, kokijastaan kiinni. Maailma ei kuitenkaan oikeasti toimi näin vaan kulttuurirelativismi on puhtaasti teoreettista. Jokainen ihminen (mikäli ei ole lapsena traumatisoitu esim. väkivallan kautta) haluaa olla fyysisesti terve, vapaa kaikenlaisesta sorrosta ja kiusaamisesta, vapaa tekemään omia päätöksiä, vaikuttamaan elämänsä kulkuun, toteuttamaan itseään. Ei voi väittää, että nämä tarpeet olisi vain jollain tietyllä rajatulla ryhmällä ja muut ryhmät sitten selviytyköön miten taitavat. 

Mielestäni kaikissa maissa olisi hyvä päästä eroon ajattelusta, että vain kanta-maalaisilla eli maassa syntyneillä tai monen sukupolven takaa maan kansalaisilla voi olla varteenotettavia ajatuksia ja mielipiteitä, muut taipukoon tai olkoon hiljaa. Eli maassa maan tavalla on fiksu ohje vain tiettyyn rajaan asti. Tietenkään en kehota anarkiaan tai rikollisuuteen, se ei liity tähän. Mutta en henkkoht näe esimerkiksi maltillista, väkivallatonta kansalaistottelemattomutta ongelmallisena. Jälleen riippuen siitä, mitä siinä ajetaan. Oikeuksia ja etuja minulle itselleni pelkästään, vai jollekin laajemmalle ryhmälle, ja millä motiiveilla? Halutaanko purkaa sortoa, vai hankkia itselle enemmän muiden kustannuksella? 

Kaikki on tapauskohtaista ja siksipä meillä on oikeussysteemi, joka tällaisia asioita punnitsee. Ja siksi myös lakeja muutetaan jatkuvasti: kun tajutaan, että jokin asia voidaan tehdä paremmin, reilummin tai haitattomammin, uudistetaan lakipykäliä. Tämä on parlamentin olemassaolon tarkoitus demokraattisissa maissa. Tietenkin tämä on idealistinen tulkinta asiasta, mutta periaatteena fakta. 

ABC ivew, Total Control. Sarja aboriginaalinaisesta, joka päätyy kansanedustajaksi traagisten sattumusten kautta, ja naispääministeristä, joka kamppailee säilyttääkseen valtansa selkäänpuukottavassa parlamentissa. Kapseloi hyvin sen, kellä on oikeus sanoa ja mitäkin, ketä kuunnellaan, kuka halutaan pyyhiä pois valta-asemasta.

10.11.2021

Aikamatka Australian perinteisiin

Löysin kirpparilta pari kiinnostavaa kirjaa, nimittäin australialaisia keittokirjoja vuosilta 1970 ja 1990.

En ole varsinaisesti mikään ruokakirjojen keräilijä. Ensimmäisen vuosikymmenen omillani asumista ruuanlaitto oli aikamoista tervanjuontia, se vain tuntui jatkuvalta epäinspiroivalta toistolta ja ruokanikin aika mauttomilta. Ruuanlaitto on alkanut kiinnostaa enemmän vasta viime vuosina, kun olen mestarikokki-anopiltani Madame E:ltä oppinut monia ruokakikkoja maustamisen, ruokalajien yhteensovittelun jii än ee saralla. Mutta tämä postaus ei ole ruuista sinällään, vaan tapakulttuurista ja ajattelutavoista, jotka näistä muutaman vuosikymmenen takaisista keittokirjoista heijastuvat. 

Vanhempi kirja on nimeltään Cookery for Young Australians eli Keittotaitoja nuorille australialaisille. Kiitän sukupuolineutraalista nimestä ja otteesta, missään kohti kirjaa ei nimittäin sanota, että kokkaus on naisten hommaa. Vaikka 1970-luku epäilemättä oli tasa-arvo-asioissa valistuneempi kuin vaikkapa 1950-luku, on Australiassa mielestäni nykyäänkin voimassa yllättävän vanhakantainen sukupuoliroolijako, mihin mm. kuuluu kotiäitiys tai kotirouvuus, mutta erittäin harvoin koti-isyys. Täällä villissä lännessä on myös järkyttävän normaalia ajatella, että naiset eivät kuulu tietyille aloille (rakennusala, kaivosala), koska he vain "sekoittavat miesten päitä" (wuuuut..... Elämmekö Afganistanissa vai Australiassa??). 

Mutta asiaan. Cookery-kirja on googlauksen perusteella kotitalouden oppikirja 1970-80-luvuilta ja tavoite aikanaan oli juurikin, että kaikki nuoret oppisivat keittiötaitojen perusteet. Mielestäni vanhoissa keittokirjoissa on kiinnostavaa yleisesti se, miten monet nykyään itsestäänselvät asiat esitellään niissä uutuuksina, esim Cookery-kirja alkaa erilaisten juomien valmistuksella: tee, kaakao, kahvi, sekä sitruunalimonadi ja hedelmämehut. Kahvi on aikoinaan tehty eri lailla, ohje nimittäin kuuluu:

Lämmitä kahvinporot paistinpannulla.

Kaada lämpimät kahvinporot kattilaan kiehuvaan veteen, lisää suolaa (!)

Kiehauta, anna vetäytyä 3 minuuttia.

Suodata hienojakoisen suodattimen läpi.

Lämmitä uudelleen mutta älä enää keitä. 

Tarjoillaan mustana sitruunaviipaleen kera, tai sekoita yksi osa maitoa, yksi osa kahvia maitokahvia varten. On tavanomaista tarjota myös hienoa sokeria tai erikoissokeria kahvin kanssa. 

Yhtä kiinnostavaa Cookery-kirjassa on aamupalat-osio. Aamupala on hieman rajoittunut verrattuna suomalaiseen makuun. Suomalaiseen aamiaiseen maailmalta käsin katsottuna kuuluu tyypillisesti suolapala-buffet eli voileipää erilaisin päällisin, puuroa, viiliä/jugurttia, kananmunaa, leikkeleitä, ehkä karjalanpiirakkaa. Täällä näköjään perinteisesti vaihtoehdot olivat paahtoleipä, kananmuna eri variaatioina omeletista keitettyyn, sekä mysli appelsiinilohkojen kanssa. Paahtoleipäruokia esitellään kolme: voideltu paahtoleipä, vegemite-päällystetty voileipä (vegemite on erittäin suolaista, hieman rukiisen makuista hiivamäskiä) sekä sokeri-kaneli-paahtoleipä. Tämä 50v vanha keittokirja tarjoaa yhä paahtamiseen "hehkuvia hiiliä" eli pitäisi olla tulipesällinen uuni. Tosin leivänpaahdinkin jo mainitaan. 

Yksi ilmeisen vanhentunut aamiaisruoka kirjasta löytyy, jota en ole täällä koskaan nähnyt missään tarjottavan. Pekonia paistetun tomaatin ja omenan kanssa. Pekoni ja tomaatti ovat normikauraa yhä, mutta ei paistetun omenan kylkiäisenä.

Yleisesti ottaen kirjan ruuat ovat suomalaisillekin, jos ei kaikki suoraan tuttuja, niin järkeenkäypiä. Eli anglosaksinen kulttuurivaikutus on ilmeisesti Suomeen sen verran vuotanut, että aussiruuat viiden vuosikymmenen takaa menisivät meilläkin. Kuitenkin eräs kirjan osio kiinnittää huomion: lounaat. Kirjassa on erikseen kappale eväslounaita varten ja se sisältää pelkästään erilaisia voileipiä. Täällä on pitänyt aina pakata omat lounaat mukaan kindyyn eli leikkikouluun tai esi-esikouluun (päiväkodissa lämmin ruoka kuuluu hintaan), kouluun ja töihin. Työpaikkaruokaloita ei juurikaan tunneta ja koulujen kanttiinit ovat maksullisia. 

Voileivät neuvotaan rakentamaan paahtoleivästä niin, että niihin kuuluu jokin levite, esim vegemite, kalatahna tai suolakurkkutahna (en tiedä mitä nämä kaksi viimeistä ovat, en ole elävässä elämässä koskaan törmännyt), sekä täyte eli esim kananmunahakkelus tai leikkeleet, ja paketoidaan tiiviisti paperiin tai kelmuun. Tavoite on tehdä useampi erivärinen ja -makuinen kerros. Jälleen omena yllättää eli yhdeksi täytteeksi ohjeistetaan maapähkinävoi, selleri ja omenaviipaleet. 

Kuten monissa maissa Suomen ulkopuolella, Aussilassa leipä on usein pullamaisempaa, täällä myydään normina esimerkiksi rusinapaahtoleipää. Tilasin juuri Suomikaupasta ison satsin ruispaloja, kun täkäläiset antimet eivät aina kohtaa suomalaisten makunystyröiden kanssa. Välillä leivoin itse "ruisleipää" eli joko täysjyvä-ruisseos-vuokaleipää tai teeleipää, mutta aina ei jaksa, eikä se myöskään koskaan maistu samalta kuin ehta aito suomalainen. 

Eräs perinteinen aussiruoka, jota en itse ymmärrä ollenkaan, on mornay eli laatikko tai vuoka, joka tehdään pastan tai juuresten sijasta korppujauhoista, vehnäjauhoista, juustosta ja jostain täytteestä, esimerkiksi tonnikala, lohi tai tankoparsa. En ole itse tällaisia koskaan syönyt, mutta ei vaan minusta kuulosta kovin ihanalta eikä edes terveelliseltä. Toisaalta, ehkä ulkomaalaisten reaktio esimerkiksi jauhelihaperunalaatikkoon tai kinkkukiusaukseen olisi sama, eli kukin tyylillään ja mihin tottuu. 

Kiinnostavasti muuten 70-luvun keittokirjaan on päässyt myös pari aasialaista ruokaa, nimittäin paistettu riisi ja chow mein eli kasvis-nuudeli-papupata. Vertailun vuoksi olisi kiva tietää, oliko suomalaisissa 70-luvun keittokirjoissa miten paljon ns ulkomaan vaikutteita, jos Ruotsia ja Venäjää ei lasketa. 

Jälkkäreistä sen verran, siinä missä Suomessa harrastetaan kiisseleitä, Australian perinteisiin kuuluu pudding eli vanukas. Kirjasta löytyvät mm. tällaiset vanukasreseptit:

höyrytetyt hedelmät, banaani-luumu, inkivääri, vaniljakastike, karamellikastike, riisi, leivänmuru-voi, kookos, sagopalmu, sitruuna-taateli, sitruunamarenki, hyytelö, kaurakeksi, passionhedelmä, sekä puolen tusinaa erilaista omenavanukasohjetta.

Nyt hyvästit 70-luvulle, kelataan eteenpäin 90-luvulle. Tämä 30 vuotta vanha kirja on nimeltään The Festive Season Handbook eli Juhlakauden käsikirja, eikä se rajoitu pelkästään ruokaohjeisiin vaan sisältää mm. lahjaideoita sekä leikkejä ja pelejä joulunviettoon. Jännittävästi kirjan nimessä ei ole sanaa joulu, mutta se käsittelee vain joulua. Kirja alkaa parin sivun selonteolla siitä, mikä joulu on, eli yleisönä ovat muutkin kuin peruskristityt, joille luulisi joulun olevan aika tuttu. Tosin selonteossa käsitellään myös joulun pakanallisia juuria ja mainitaan, että talvipäivänseisauksen aika on ollut vuosituhansia tärkeä vuoden käännekohta ja juhlakausi pohjoisella pallonpuoliskolla (Euroopassa). 

Mitä joulupöytään kuuluu? Australiassa, kuten Iso-Britanniassa, joulua juhlitaan joulupäivänä 25.12. ja kirjan mukaan ruokaperinteitä ovat täytetty kalkkuna tai kinkku kasvisten ja vihannesten kera, jouluvanukas, murokeksit, joulupiiraat (rusinamassalla täytetyt pienet voitaikinapiirakat), "kaikki huuhdotaan alas shampanjalla, viinillä, sekä runsaalla määrällä jääkylmää olutta". Kirja itse asiassa suosittelee, että Australiassa voisi panostaa enemmän ilmaston- ja säänmukaiseen ruokailuun sen sijaan, että koitetaan pitää tätä kylmään ilmanalaan sopivaa angloperinnettä yllä. Olisi fiksumpaa nauttia esimerkiksi salaatteja, mereneläväbuffet tai grillata ulkosalla kuuman keittiön sijaan - täyttä totta. Etenkin Perthissä joulun sää on usein aurinkoiset +30-40 astetta, eli laatikoiden väkellys keittiössä on hullun hommaa. 

Kirjassa on ohjeet monenlaisiin mereneläväruokiin, sekä reseptit eri Euroopan maissa tyypillisiin joulukakkuihin. Ruotsalaiset piparitkin ovat mukana. Opuksesta löytyy myös ohjeita erilaisiin itsetehtyihin pikku lahjoihin, leipomuksista sisustuselementteihin kuten potpourri tai koristeelliset rasiat tai tölkit, jotka voi täyttää vaikka karkeilla. Lisäksi löytyy erilaisia säilyke-, hilloke-, ja marmeladiohjeita. 

Joulukuusen historiasta kirja kertoo seuraavaa:

Erään legendan mukaan ensimmäinen joulupuu kasvoi Englannissa. Pyhä Boniface saapui Englantiin 700-luvulla käännyttämään pakanoita kristinuskoon. Eräänä iltana Pyhä Boniface törmäsi joukkioon, joka aikoi uhrata nuoren pojan jumalilleen tammen alla. Boniface kaatoi tammen estääkseen teon. Hän istutti tilalle havupuun taimen osoitukseksi siitä, että tässä maassa harjoitetaan nyt uutta uskoa. Myöhemmän tarinan mukaan joulukuusi oli Martti Lutherin keksintö, kun hän koristeli kuusen kynttilöillä vuonna 1530 symboloidakseen tähtitaivasta, josta Jeesus laskeutui maan päälle. Vuoteen 1605 mennessä strasbourgilaiset koristelivat kuusia jouluksi paperiruusukkein, omenoin ja makeisin.

Iso-Britanniaan joulukuusiperinne saapui, kun kuningatar Victorian aviomies Prinssi Albert pystytti ensimmäisen joulukuusen Windsorin linnaan vuonna 1841. Saksalainen prinssi halusi kokea lapsuudestaan tuttua traditiota myös uudessa kotimaassaan. Joulukuusen vakiinnuttua kuninkaallisessa perheessä tavan otti omakseen myös muu kansa, joka alkoi koristella kuusiaan kimalleköynnöksin, valoin ja nauhoin. Ikivihreät koristeet myös muualla kotona yleistyivät. 

Tämän kirjan mielenkiintoisinta antia eivät ole ruuat, vaan leikit ja pelit. Yksi leikki etenkin kiinnittää huomion ja ei positiivisesti. Nimittäin:

Samaa parvea-peli (birds of feather)

Jaetaan lapset kahteen ryhmään. Toinen ryhmä poistuu huoneesta, toinen ryhmä istuutuu tuoleille, kullakin on vieressään tyhjä tuoli. Kukin lapsi päättää yhden henkilön, kenet haluaa viereensä toisesta huoneesta. Nyt toisesta huoneesta saapuu yksi lapsi kerrallaan paikalle ja kaikki tuoleilla istujat yrittävät kaikin keinoin houkutella tämän viereensä. Jos tulokas valitsee oikein (eli sen, joka oikeasti halusi tämän viereensä), hän saa jäädä tuolille. Jos hän valitsee väärin, hänet buuataan kovaäänisesti ulos huoneesta. Leikki jatkuu, kunnes kaikki ovat tuoleilla. Sen jälkeen vaihdetaan ryhmien paikat ja aloitetaan alusta.

Hmm, ehkä olen herkkänahkainen, mutta mielestäni 90-luvun "heikoin lenkki" ja julkinen nöyryytys-mentaliteetti eivät ole enää nykyään kuumaa valuuttaa eikä niitä tarvitse takaisin tuoda. Ei jatkoon. 

Toinen ajankuvaleikki on:

Leikkaa lehdistä erilaisia mainoksia, mutta leikkaa pois tai peitä tuotenimi. Tee seinälle iso kollaasi mainoksista. Lapset yrittävät arvata/muistaa jokaisen tuotenimen oikein. Kuka muistaa eniten tuotenimiä, voittaa. 

Aavistuksen haiskahtaa kulutuskulttuurin ihannoinnilta... mutta ehkä hauska, tiedä häntä!

Muut leikit ovat suomalaisillekin tutunkuuloisia, kuten rikkinäinen puhelin, piirrä ja arvaa, näyttele ja arvaa, täytä puuttuva adjektiivi (valmiiksi kirjotettuun tarinaan lisätään summassa adjektiiveja ja lopuksi absurdi tarina luetaan ääneen). 

Tämän opuksen opeilla elämässä eteenpäin.

3.11.2021

Suomalaisena arvostaa - top 5

Olen tänä vuonna uppoutunut pitkälle yhteiskunnallisiin ongelmiin lähtien Australian (ylitiukoista) koronarajoituksista ja seilaten vähäosaisten arkeen tutkimustyöni kautta. Tässä vaiheessa vuotta alkaa tulla olo, että nyt sitä happea, ei kukaan jaksa pelkkiä ongelmia vatvoa. 

Ihan pyytämättä ja yllättäen pulpahti päähän lista asioita, joita suomalaisena erityisesti arvostan. Tietty lista voisi sisältää ihan kaikkea luokkaa järvimaisema, peruskoulu, yötön yö, tasa-arvo, hapanjuuriruisleipä, poliittinen vakaus, metsämarjat, meritokratia, kiurun liverrys, pehmeä vessapaperi ja viili, mutta nämä esittelyssä tänään. Ei paremmuusjärjestyksessä.

Suomen opettamat top 5 asiaa (kun omaa perhettä, ystäviä, kesää ja salmiakkia ei lasketa)

1. Kirjasto

Kirjasto on mielestäni ihmiskunnan parhaita keksintöjä sitten tulen, pyörän, lääkkeiden ja yleisesti teknologian ohella. Kirjasto on nykykaupungeissa viimeisiä paikkoja, joissa saa viettää aikaa maksamatta mitään, ostamatta mitään, tai hankkimatta laskutettavaa jäsenyyttä. Lisäksi kirjasto on täynnä kirjoja, joita olen rakastanut ihan pikkutytöstä saakka. Muistan, kun pääsin alle kouluikäisenä ensimmäisiä kertoja kirjastoon ja eihän sellaista mahtavuutta ollut missään (paitsi sittemmin hevostallilla ja aikuisempana matkustelussa). 

Lattiasta kattoon luettavaa, tarinoita, seikkailuja, opittavaa, aivan erilaisia näkökulmia ja kohtaloita kuin omani - toisaalta myös samanlaisia, antaen tunteen, että en ole yksin, kukaan ei ole yksin, vaan joku toinen muualla on kokenut jotain samaa ja ymmärtää, osaa sanoittaa kaikenlaisia tunteita ja avata aatteita. 

Kirjastoista on tullut myös etätyöpaikkani, ensin opintojen aikana ja sittemmin freelancerina ja tutkijana. Tietenkin se on myös ajanviettonurkkaus. Tuon N:n joka keskiviikko vapaapäivänäni kirjastoon, vaikka hän ei kirjoista vielä suuresti perusta, lähinnä juoksee hippaa hyllyjen välissä. 

Toisin kuin luulin, Suomessa ei ole maailman eniten kirjastoja väkilukuun suhteutettuna. Top 10-maat ovat melkein kaikki ns. entistä Itäblokkia (mikä sinällään mahdollisesti kertoo jaettujen resurssien arvostuksesta sosialistitaustaisessa kontekstissa). Mutta, Suomessa on lailla säädetty, että jokaisen kunnan pitää tarjota kirjastopalveluja ja yli 90% suomalaisista asuu max. 10km päässä kirjastosta, väittää lähde. Suomessa käydään kirjastossa ja lainataan kirjoja tuplaten verrattuna Australiaan. 

Kirjojen arvostusero Suomessa ja (Länsi-)Australiassa karahti kasvoille maanantaina, kun ajelimme E:n kanssa jättiostoskeskuksen ohi ja poikkesimme sisään, koska E halusi ostaa kirjoja. Ostarilla, jolla on 170 kauppaa, ei kuitenkaan ole YHTÄÄN kirjakauppaa. Tätä ei mielestäni voisi tapahtua Suomessa eikä Ranskassa, joissa kirjakaupat kuuluvat isojen ostoskeskusten perusvalikoimaan. Suomessa myös kirjasto saattaa olla ostarilla, täällä se on erikseen kunnan monitoimitalossa/palvelukeskuksessa.

2. Kansalaisopisto

Kansalaisopisto on harrastusmahdollisuus, jota kaipasin Australiassa alkuun kovasti. Täällä on erilaisia harrastusryhmiä ja käsityöpiirejä siellä täällä, mutta ei lainkaan samalla tavoin keskitetysti kuin Suomessa. Asuessani Jyväskylässä ja Kuopiossa sain muiden tavoin postista kansalaisopiston kurssivihkon, josta ympäröin kiinnostavat kurssit ja ilmoittauduin. Superkätevää. Opiskelin ranskaa, japania, italiaa, saksaa, piirustusta, maalausta, grafiikantekoa, mitähän vielä. 

Kävin kansalaisopiston kursseilla ala-asteikäisestä asti, joten mukaanlähtö tuli tutuksi ja arkiseksi elämänosaksi. Vaikka kansalaisopistonkin kurssit tuntuivat joskus hippasen hinnakkailta, ne ovat tosiasiassa äärimmäisen edullisia. Täällä olen selaillut erilaisia taidekursseja, mutta hinnat liikkuvat aina useammissa satasissa, kun kansalaisopistolta sai lukukauden muutamalla kympillä (tämä siis yli kymmenen vuotta sitten, voi olla muuttunut). 

Olen nyt elvytellyt harrastuspiiritoimintaa muuta kautta ja olen osallistunut naapuruston naisverkoston kautta mm. värianalyysiin (mitkä vaatetusvärit ja -sävyt sopivat minulle) ja olen menossa vero- ja eläkekurssille (ei kuulosta huikean jännältä, mutta on tarpeellista tietoa raha-asioiden skarpeimpaan hanskaamiseen). Muuta kautta löysin joulukranssin tekokurssin, joka on sopivasti nimipäivänäni joulukuussa (nimipäiväähän tosin ei täällä vietetä eikä ymmärretä). 

3. Omavaraisuuskulttuuri

Minulla oli paha dilemma tässä joku viikko takaperin, olin nimittäin hukannut parsimisvälineeni. Kyllä, kuulostaa 1800-luvun draamalta, mutta on elävää elämää aussifinskin kotiportailta vuonna 2021. Muuton jäljiltä ompeluneulat, nuppineulat ja lankarullat oli pakattu jonnekin pomminvarmaan piiloon, joten piti kipaista kaupasta uudet.* Sain kuin sainkin lempi-pellavaneuleeni vielä käyttökuntoon parin kulumareiän paikkauksella, ja lapsen muutamia vaatteita siistimmiksi kainalo- ja polvireiät tukkimalla. 

Perthissä, Australian Texasissa, ei ilmeisesti ole tapana korjata juuri mitään. Aina kun osallistun johonkin tavarankeräysprojektiin hyväntekeväisyysmielessä jälleenmyyntiä ajatellen, osa kamasta on reikäistä, rikkonaista, tahraista, pesemätöntä (näin kai Suomessakin). Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä verge collection eli kadunvarsikeräys paljastaa järkyttävät läjät puolirikkinäistä kiinankamaa naapurien autotallien ja kaappien perukoilta. Keräyksessä siis saa dumpata kaatopaikalle menevät rojut kadunvarteen, josta kunta siivoaa ne pois ennaltasovittuna päivänä. Keräys itsessään on kätevä, mutta ylikulutuksen todistaminen ottaa hiukan syämmestä joka kerta. 

Täällä ei voi mennä metsään marjastamaan ja sienestämään, koska a) ei ole jokamiehenoikeutta, b) emme tunne syötäviä kasveja ja c) se ei ole oikeastaan kenenkään harrastus, joten ei ole ketään, jota pyytää seuraksi ja opettamaan. Wessejä ylipäätään ei näytä suuresti kiinnostavan bush tucker eli aboriginaalien perinteisesti metsästä löytämä ruoka. Perthissä ei esimerkiksi ole yhtään ravintolaa, joka sellaista myisi tai mainostaisi, tai pyrkisi profiloitumaan asialla. Sen sijaan Suomi on pullollaan gourmet-ravintoloita ja pikkupaikkakuntien lounaskahviloita, joissa kuhafile, poronkäristys, puolukkahillo, lakkakiisseli ja tyrnijäätelö ovat joka menussa. Ja tuskin sellaista perhettä onkaan, jolla ei ole itsepoimittuja metsämarjoja pakastimessa talvella, tai vähintään naapurin/sukulaisen lahjoittamia.

En ole näiden kymmenen vuoden aikana maistanut vielä yhtään kertaa jotain sellaista kasvia/marjaa/hedelmää, joka kasvaa natiivisti pelkästään Australiassa. Tottakai täällä myydään liutana mangoja, banaaneja, macadamia-pähkinöitä jne joita maassa viljellään ja joita täällä on kasvanut tuhansia vuosia, myös alkuperäiskansan ravintona. En kuitenkaan tunne yhtään kasvilajia puskasta, josta voisin ottaa eksyessä evästä. No, tämä on korjattavissa vain omin voimin eli esim. löytämällä joku bush tucker-kurssi. 

*TIETENKIN paikallistin ne edelliset parsimatarpeet samana päivänä kun ostin uudet. 

4. Kirppari

Liittyy edelliseen. Kirppareita nyt luulisi olevan ihan kaikkialla ja tietysti jossain muodossa onkin. Muistan kuitenkin aikamoisen silmien avautumisen muuttaessani Budapestiin v. 2001, kun koko kaupungista ei tuntunut löytyvän yhtään kirpparia (tosin kielimuuri haittasi asiaa). Lopulta jostain kujien kätköistä löytyi vintage-vaateliikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole sama kuin ihan perustavaran myyntikirpparit. 

Suomalaiset rakastavat pöytäkirppareita ja se onkin yllättäen uniikki suomijuttu. En ole moiseen myyntitapaan törmännyt missään muualla. Eli on olemassa jokin halli tai alue, josta voi vuokrata pöydän, ja seistä siellä joko itse myymässä tai jättää tavarat henkilökunnan myytäväksi, kuitenkin itse tuotot keräten. Täällä maailmalla kirpparit yleensä ovat hyväntekeväisyysjärjestöjen reviiriä, ja vaatteet lahjoitetaan niille. Nykyään nettikirppari- tai netitse jälleenmyynti tietysti on mahdollista.

Aussien versio kirppareille on garage sale tai car booth sale eli autotalli- tai autonkonttimyynti. Edellisessä ladotaan kaikki myytävä esille esimerkiksi omaan autotalliin tai etupihalle, ja odotetaan, että naapurit tulevat ostoksille. Jälkimmäisessä parkkeerataan auto, kontti täynnä tavaraa, jonnekin tapahtumaan ja myydään suoraan siitä. Kumpikaan ei mielestäni vedä vertoja suomikirppareille, koska a) niitä pitää itse mainostaa eli viesti ei välttämättä tavota moniakaan, b) myyntiä on vain yhtenä päivänä eli jos tavara ei heti liiku, ei se liiku ollenkaan ja c) kaikki eivät halua levitellä omia kamojaan naapureidensa nenien alle, joskus anonyymius on kivempaa (vaikkei myynnissä mitään salaista olisikaan). 

5. Hammashygienia

Eilen hampaita harjatessa yhtäkkiä muistui mieleen joskus ala-asteella tehty tarkastus, jossa piti purskutella värjäävää nestettä, joka tekee näkyväksi plakin. Hammashoitaja katsoi suuhuni ja totesi, että aijai, ei ole tullut alahampaita harjattua kunnolla takaa. "Kaikki haluavat kiiltävän edustan, mutta pitää harjata yhtä hyvin kaikkialta". Muistan tämän ohjeen vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, ja tunnollisesti hinkutan sähköhammasharjalla puhdasta, xylitolihammastahnalla tietenkin. Lapselle tilaan xylitolihammastahnaa ja -tabletteja Suomesta, vaikka niitä kuulemma saa täältäkin joistain korealais- tai japanilaiskaupoista (en ole itse nähnyt). 

Minulla ei ole yhtään reikää, hammasvikaa jne, ei E:lläkään. Samaan on yritys tähdätä myös N:n kanssa, vaikka tällä hetkellä taapero nippanappa hyväksyy harjauksen. Xylitolitabletti palkkiona motivoi kummasti. Äitini oli ilmeisen tarkka meidän lasten hammashygieniasta ja siitä suuri kiitos hänelle: en ole koskaan kärsinyt hammasongelmista, oikomishoitoa lukuunottamatta. 

Länsi-Australiassa hammasongelmat ovat järkyttävän yleisiä ja täällä törmää päivittäin aikuisiin, joilta puuttuu hampaita. Osasyy on ikävä kyllä huumeidenkäyttö. Täällä yleinen metamfetamiini aiheuttaa käyttäjilleen hammasmätää, ientulehdusta ja reikiintymistä, ja joskus hoitokeinoja ei jää muita kuin hampaiden poisto (potilailla ei ole läheskään aina varaa hankkia tekohampaita). 

Kuitenkin myös ruokavalio, tietämättömyys ja hammashoidon kalleus ovat syitä, miksi ihmisillä kirjaimellisesti mätänevät hampaat suuhun. Joidenkin raporttien mukaan ausseista vain puolet harjaa hampaat päivittäin, ja Australian suuterveyden taso on huonointa kehittyneistä maista. Täällä hammashoito ei ole ollenkaan julkisen terveydenhuollon piirissä eli sinne pääsevät vain ne, joilla on varaa tai yksityinen vakuutus. Kaiken yksityistäminen, mikä mahtava idea. Onneksi edes lapsille kustannetaan Medicaresta - paikallinen Kela - vähintään yksi tarkastus per vuosi ja meillä tietenkin on vakuutus, joka kattaa myös hammashoitoa.

En tunne täkäläistä koulusysteemiä, mutta Suomessa mielestäni homma hoidettiin (ainakin 1980-90-luvuilla) hyvin, koska meillä oli säännöllisiä hammashoitajien esitelmiä ja vuosittaiset hammastarkastukset. Xylitolia lobattiin voimakkaasti ja ilmeisesti hyvästä syystä. Täällä suuri enemmistö ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja hammastahnat makeutetaan sorbitolilla. 

Suomalainen arvostaa myös kahvia ja pullaa... Kuvat Fremantlen ruotsalaisesta Fika-kahvilasta.