5.6.2015

Miten käy ulkosuomalaisen suomi-ihmissuhteiden?

Olen taas Suomessa, kolmen viikon reissulla opintojen ja freelancer-luentokeikkojen takia kaupunkisuunnitteluun liittyen. Ja ajoitus ei voisi parempi olla: kesäkesäkesä ja juhannuskin vielä! Vaikka edellisestä käynnistä ei ole kuin neljännesvuosi, etäisyys ja välimatka tekevät kuitenkin sen, että kaikkea katsoo uusin, innokkain silmin ja sydämin. Distance makes the heart grow fonder, kuten sanotaan - etäisyys herättää tajuamaan, mitä kaipaa.

Ensimmäiset kolme-neljä päivää olin ihan fiiliksissä jotakuinkin kaikesta. Vihreää! Koivuja! Luonto kesäasussa! Voikukkia! Voikukan höytyviä! Sauna! Syreenejä! Omenapuun kukkia! Kaikkia muita puita, joissa on kukkia! Mustikanvarpuja! Pullaa! Mokkapaloja! Perunapiirakoita! Riisipiirakoita! Ruisleipää! Rakkaita perheenjäseniä! Rakkaita ystäviä! Oikeastaan Ihan Mukavia Tuntemattomia Kesäsuomalaisia, Jotka Eivät Ole Talviyrmyjä!

Suomeen paluu on myös aina aistien ja muistojen miellyttävää porekylpyä, koska pitkä "vaje" ympäristön kokemisessa tavallaan nollaa aivot ja paluu aktivoi muistoja koko elämän mitalta ihan uudella vahvuudella. Heinäntuoksu muistuttaa kesistä maalla. Koivut ovat yhtä kuin mökkijuhannus. Kaupan hedelmä- ja vihannespuoli on kesätyö mansikanmyyjänä Prismassa. Bensanhaju on mummolamatkan alku, kun pysähdyttiin tankkaamaan. Neulasten peittämä metsäpolku on metsätonttujen ja muiden mielikuvitusolentojen täyttämä lapsuus.

Ulkosuomalaisena elän kahta rinnakkaiselämää, joista toinen tapahtuu Australiassa ja toinen Suomessa. Olen siitä onnekas, että olen päässyt Suomessa käymään usein loman ja rahan puolesta, eli pysyn melko hyvin kartalla kavereiden ja perheenjäsenten elämästä ja arjesta ihan visiittieni sekä netin ja puhelujen kautta. Joku toinen voisi olla sitä mieltä, että onko tuossa kahden maan välillä ramppaamisessa ja itsensä jakamisessa järkeä, kun sitten ei ole kummassakaan oikein kunnolla kotonaan. Itse olen aina ollut monta rautaa tulessa-tyyppi ja nautin siitä, että vähän joka rintamalla tapahtuu (tein mm. montaa eri työtä useamman vuoden ja enimmäkseen nautin siitä).

Voisi tosiaan tuntua, että ei ole oikein kotonaan missään, jos ei asetu selkeänjämäkästi aloilleen, ja aina on siitä toisesta elämästä jotenkin paitsi tai kaipaa jonnekin. Itselleni on onneksi käynyt niin, että tämä kahden maan ja elämän pyöritys on avannut pysähtyneen läsnäolon tunteen kuin paraskin jooga ja meditaatio. Toisin sanoen: kun olen siellä missä olen, kerään sekä alitajuisesti että tietoisesti arjesta asioita, joista olla tänäänkin kiitollinen ja onnellinen.

Suomessa saan ruisleipää vaikka joka aamu. Australiassa saan mennä kohtuuhintaiselle, maukkaalle luomulähiruokabrunssille luovanleikkisästi sisustettuun hipsterikahvilaan vaikka joka viikonloppuaamu. Suomessa saan tavata kaikkia rakkaita ihmisiä. Australiassa saan tutustua uusiin, kiinnostaviin tyyppeihin kaikkialta maailmasta ja oppia uutta itsestäni ja muista. Suomessa saan olla hiljaa ja tuijotella koivujen huminaa kesätuulessa tuntikaupalla. Australiassa saan jutustella hymyillen niitänäitä kaupan kassan kanssa, elää kaksikielisenä ja blogata sellaisista havainnoista, joita en Suomessa olisi koskaan löytänyt tai tajunnut.

Koska käyn Suomessa kerran-pari vuodessa, ehtii kaikkea tulla riittävästi ikävä, muttei kuitenkaan sydänsäryksi asti. Ulkosuomalaisen fiiliksiä voi simuloida omassa elämässä niin, että kuvittele ensi kerralla kaupassa, ettet vuoteen pysty ostamaan mitään arkisista suosikeistasi. Ja sitten yhtäkkiä saat hetkellisen pääsyn salmiakkihyllylle, ruisleipähyllylle, viilihyllylle, jätskilaarille, mikä ikinä onkaan suomituotesuosikkisi.

Ihmissuhteissa nautin siitä, että kaikki osapuolet ristiriitaisesti panostavat niihin enemmän, kun etäisyys kasvaa. Kaverit ovat silminnähden ilahtuneita nähdessään minut ja järjestävät aikaa tapaamisille, vaikka vaivankin kanssa - kuten tietenkin minäkin. Suomessa asuessa oli puolin ja toisin ihan liian helppo ajatella, että ehtiihän tuota vaikka ensi viikonloppuna, ensi kuussa, ensi vuonna, jos ei just nyt tapaa. Ja pian on livahtanut niitä kuukausia, vuosia, kun ei tavannutkaan, ja välit murenevat ja haalentuvat väistämättä yhteisen arjen puutteen myötä.

Sama perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Nyt tuntuu, että minusta on tullut jopa jonkunsortin magneetti ihmisille tavata toisiaan, koska tapaavat yhtä aikaa minua ja muita, sillä yhteenkerääntyminen on kätevää ja tehokasta. Eli elämääni on tullut mukaan jonkinlaista semi-eteläeurooppalaista perhekeskeisyyttä ja porukalla ajanviettoa, jota siinä ei Suomessa asuessani ollut.

Toki käy niinkin - kuten monet ekspatit valittelevat -, että kaikki ihmissuhteet eivät säily. Jokainen kaveri ei olekaan niin kiinnostunut minusta, että viitsisi hypätä junaan tai bussiin ja tulla minua tapaamaan edes puolen tunnin matkan päähän, jos en itse lähde heille kotiin. Mutta ehkäpä emme sitten olisi Suomessa asuessanikaan tavanneet, ja vähitellen kaveruus olisi haalistunut tietyn elämänvaiheen muistoksi. Turha siitä on ressata. Suomalaiset eivät keskimäärin ole kovin sosiaalisesti aktiivista kansaa (minun mielestäni), ja ihmissuhteita hoidetaan, jos se onnistuu muun arjen pyörityksen ohella; ei toisinpäin.

Enemmistö kavereistani on sitä mieltä, että tapaavat minua useammin kuin monia muita samassa maassa tai peräti kaupungissa asuvia juuri sen "ehtiihän tuota, en just tänään jaksa kun oli töissä kiire/lapsilla nuhaa"- ajattelun takia.

Toki eri ihmiset kokevat maastamuuton eri tavalla, ja monella välimatka ja poissaolo lietsovat pelkästään ikävää, sydänsuruja, menetyksen tunnetta ja harmitusta. Riippuu taatusti elämänvaiheesta, luonteenlaadusta sekä etenkin siitä, miten usein on mahdollisuus ja varaa emämaassa rampata. Perheellisillä on aivan eri ongelmat ratkottavinaan kuin minulla, joka voin huoleti jättää E:n keskenään kotiin ja hypätä koneeseen, jos löydän tarjouslennot. Tajuan kyllä, että oma tilanteeni on peräti poikkeuksellinen, ja tällainen kahden maan aktiivikansalaisuus ei ole kaikille miltään elämänkohdalta mahdollista.

Reissujeni tuottama "ja kaikilla oli niin mukavaa"-meininki on saanut ensimmäistä kertaa sitten poismuuton ajattelemaan, että ehkäpä Suomeen paluu ei olisikaan aivan poissuljettua. Tai entäs jos viettäisi kesät Suomessa? Ehkei tämä sellainen epäsosiaalinen mörköjen pesä ja mielensäpahoittajien luvattu ikuisten taantumien maa olekaan kuin muistelin. Ensimmäistä kertaa ihan omakohtaisesti ymmärrän, miksi lähes jokainen ulkosuomalainen elättää koko elämänsä ehkä joskus ajatusta, eli pitää ovea ainakin raollaan ajatukselle, että entäs jos joskus tulevaisuudessa palaisikin alkuperäisille kotitanhuvilleen.

Mutta. Järki muistuttaa, että lomat - etenkin kesäloma - ovat todella harhaanjohtavia indikaattoreita sille, millaista arki todellisuudessa olisi. Tämä kaikilla on aikaa, intoa, iloa ja mielenkiintoa viettää aikaa juuri minun kanssani ei taas siellä marraskuun räntäsateessa pitkään kestä, ja todennäköisesti myös taloudellinen epävarmuus, työnsaannin vaikeus ja yleinen ketutus alkaisivat ennemmin pikemmin kuin myöhemmin ahdistaa, kuten ennen Australiaan muuttoanikin. Varma virka, juuri ostettu asunto ja parhaimmoilleen Perthiin perustettu elämä vievät sittenkin voiton.

Nyt pullakahvin keittoon - taas ;) !

Voikukka! Voikukkaniitty! [kyllä näitä Perthissäkin on, mutta ehkei tismalleen samaa lajiketta, sillä suomalaiset voikukat kukkivat isoin rehevin kukinnoin, kun taas näkemäni aussiversiot ovat pieniä ja aneemisia].

10 kommenttia:

  1. Ihana postaus! En osaa sanoa miksi, mutta minua liikututti. :) Oon itse huomannut, että Suomesta on muodostunut mulle tosi romantisoitu kuva ja voin ajatuksissani olla täysin fiiliksissä jostain koivuista ja voikukista (joille molemmille olen muuten allerginen!). Tiedän kuitenkin, etten ikimaailmassa kiinnittäisi niihin mitään huomiota, jos asuisin Suomessa.

    Ihmissuhdekuviot jännittää mua vähän. Mulla on vasta vuosi ulkomailla asumista takana, mutta epäilen, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan niille Suomessa asuville kavereille. Toisaalta olen kuullut tuota samaa kuin säkin: Suomessa asuvat kaverit eivät tapaa toisiaan usein lyhyestä välimatkasta huolimatta, koska on niin kiire ja aina kaikkea muuta (mukamas). Eli tuskin tässä ulkomailla asuessa kauheasti mitään missaa. :D

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista hannael! Olen tullut tulokseen, että ihmissuhteet muuttuisivat joka tapauksessa. Meille ulkkareille se vain näkyy vahvemmin, kun ystävät eivät pikkuhiljaa luisu pois siinä "ei ehditä tällä viikolla/kuussa/vuonna, nähdään seuraavana"-lykkäämisen myötä. Meille se erkaantuminen tapahtuu ikäänkuin kertarysäyksellä, koska emme tapaa silloin, kun itse haluaisi ja ehtisi ja olisi panostanut.

    Oon huomannut, että osa kavereista kaikkoaa, mutta ehkä se olisi tapahtunut Suomessa asuessakin. Toisaalta, osa kavereista muuttuu läheisemmiksi sikäli, että jostain ilmaantuu vanhojakin tuttuja, joihin ei muuten ole pitänyt paljoa yhteyttä, mutta jotka haluavat tavata kun Suomessa käy. Eli joitain menettää, joitain voittaa :)

    VastaaPoista
  3. Kun muutin melkein 20 vuotta sitten yliopiston jälkeen Englantiin ja yhteydenpito oli vähemmän helppoa kuin nyt (aika ennen skypeä, älypuhelinta, naamakirjaa ja jokapaikan internettiä), tuli mieleen, miten ystävyyssuhteille kävisi. Oli positiivista huomata, että ne tyypit pitivät yhteyttä, joiden olin arvellutkin - eikä yhteys niihin parhaisiin vanhoihin kavereihin ole katkennut vieläkään. Jotkut ihmiset ovat toki matkan varrella kadonneet, joihinkin olen saanut yhteyden uudestaan somen kautta. Kyllä ne tärkeimmät ihmiset pysyvät mukana, vei tie minne tahansa. :-)

    VastaaPoista
  4. Kiinnostavia mietteitä! Mä olen vasta viime vuosina (lapsen takia) alkanut harmitella, että Suomessa kaverit oikeasti odottavat, että minä tulen aina kylään. Lapsen kanssa kun sitä ei viitsi jatkuvasti rampata paikasta toiseen, varsinkin kun pitää varmistaa, että tulee päikkärit kiskottua ja ateriat syötyä. Kun ollaan jo valmiiksi poissa kotoa, vaikka olisikin mummola, se on lapselle poissa kotoa ja jatkuva päiväretkien tekeminen stressaa. Pitäisi kai ottaa lunkimmin ja todeta, että ei sitten. Ehkäpä ystävyys olisi tosiaan haihtunut näiden tyyppien kanssa Suomessakin, mutta sitten ei ois kyllä yhtään ystävää jäljellä :D

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen postaus ja monia näistä on tullut itsekin mietittyä! Olemme myös siitä onnellisessa asemassa, että asumme suht lähellä Suomea eli Saksassa ja näin olleen Suomeen matkustaminen ei maksa maltaita tai kestä vuorokautta! Meillä toki on 3 lasta, joten kokonaissummana reissut maksavat... Ilokseni perheeni ja muutama ystäväkin on myös vieraillut luonamme. Ja Suomessa ollessa osa tulee majapaikkaamme meitä tapaamaan. Todellakin olen huomannut sen, että meitä tullaan pienellä vaivallakin tapaamaan ja aikaa löytyy kalentereista, kun olemme vain rajoitetun ajan Suomessa. Moni sanoo, että niitä Suomessa asuvia ystäviä/sukulaisia tule yhtään sen useammin nähtyä... (Mutta kyllä me silti ajetaan itse helposti tuhatkin kilometria Suomessa lomaillessa ja vaihdetaan kylä- ja yöpaikkaa joka välissä...) Eniten ulkomailla asuminen harmittaa pienten lasten kohdalla. He kasvavat niin nopeasti ja harmittaa, että kummipojan vauvavuosi meni ihan ohitse. Mutta toisaalta vaikka omia lapsia ajatellen näen ulkomaila asumisesta rutkasti enemmän hyötyjä, vaikka toki sitä arkea ei voi kaikkien kanssa juuri nyt yhdessä jakaakaan.

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommmenteista ibasicallytravel, Jonna ja Terhi! Kylla nain on, etta elamantilanne vaikuttaa paljon siihen, miten Suomesta poissaolon ja sinne paluun kokee, ja monestiko pystyy paikan paalla kaymaan. Ja tosiaan niita ihmisia loytyy, jotka eivat ole millaansakaan poismuutosta sikali, etta pitavat yhteytta ylla ja jaksavat olla ystavia / laheisia. Kaikki puolestaan eivat, mutta se lie elamaa ja ehka eri teille olisi ajautunut sitten joka tapauksessa. Kuten viisas joogaopettaja kerran sanoi - ja kolahti sydameen:
    distance means nothing to the soul.

    VastaaPoista
  7. Nyt vasta löysin tämän blogisi, ja voi miten se kolahtikaan! Ihan juuri samanlaisia mietteitä, niin Suomessa käyntiin kuin aussitalojen eristysongelmiinkin liittyen. Ihan kuin omasta kynästäni. :) Olen vielä aika samanlaisessa tilanteessa sikäli, että pääsen myöskin Suomeen kerran pari vuodessa töiden ja välillä lomienkin puolesta. Tunnistan tosi hyvin tuon ruisleipä-aussibrunssivertailun! :D

    Kiitos tästä blogista, alan ehdottomasti seuraamaan!
    Terkut Spearwoodista
    Hanna

    VastaaPoista
  8. Hyviä mietteitä ulkosuomalaisuudesta, kolahti! Muistan kun monia vuosia sitten muutin Englantiin en voinut kuvitellakaan haluavani muuttaa joskus takaisin Suomeen. Tämä on ollut pitkä prosessi, kun ennen mietin palatako vai eikö, nyt mietin, koska. Haluaisin asettua aloilleni kotimaahani, haluan että lapseni saisi käydä Suomessa koulua. Tunnen nyt olevani Englannissa vain koska minulla on täällä opintoja. Tunnen jääväni paitsi suomen asioista, ennen en ajatellut niin. Jos voisin valita ja se olisi juuri nyt järkevin ratkaisu, lähtisin kyllä Suomeen. Mutta onneksi nyt ainakin tiedän että paluu on vain ajan kysymys.

    VastaaPoista
  9. Muutin takaisin Suomeen 30v maailmalla olon jälkeen. Ensimmäinen vuosi oli todella haastava Etelä-Amerikkalainen helppo elo muisto vain. Nyt viiden vuoden jälkeen se palo lähteä jonnekin, vaikka kuuhun, vain kasvaa. Onhan täällä hyvä asua ja kaikki toimii, mutta kuitenkin. ..

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!