1) Alkuperäisessä kotimaassa joutuu ramppaamaan tavan takaa - ainakin parin vuoden välein -, jos haluaa pitää sukulaisuus- ja kaveruussuhteet yllä. On todennäköisempää, että kaikki kasvokkain tapaamiset riippuvat sinusta, muuttaja, itsestäsi. Suvulla ja kavereillasi ei ole aikaa, mahdollisuutta saati rahaa lähteä maapallon toiselle puolen edes kerran vuosikymmenessä. Sen sijaan sinun (ja puolisosi/lastesi) kaikki lomasi viettyvät oletusarvoisesti Suomessa, koska "tottakai sinä jouluksi tulet? Kai te nyt kesälomalla tulette ja käytte meilläkin? Pitäähän nyt vappua tulla Suomeen viettämään!" jne.
Toisaalta: Suomesta tulee vaivaton, mutkaton lomaparatiisi, jossa on aina kesä tai joulu (riippuen siitä suosikkiajankohdasta, jonka valitset vuosittaisten käyntien näyttämöksi) ja jossa kaikki on aivan älyttömän helppoa, koska ympärillä on turvaverkkoa ja saa puhua omaa äidinkieltään takeltelematta. Majoitus on ilmaista tai puoli-ilmaista, ja herkkuruokia syydetään eteesi joka sukulaisen ja kaverin voimin.
Koska olet itse oppinut uuden maasi kulttuurissa katsomaan silmiin ja hymyilemään paljon, sinulle ollaan ystävällisempiä myös Suomessa ja asiakaspalvelukin pelaa. Ei myöskään koskaan tarvitse miettiä reittejä, selata sanakirjaa tai arvailla, voiko hanavettä juoda ja uskaltaako syödä salaattia tai juoda juomia jäillä. Kolibakteeri ei jäistä tai salaatista tartu eikä turistiruikulia tarvitse potea - muuten, kuin ehkä joka paikassa tarjottavan kahvin, pullan, ruisleivän ja salmiakin yliannostuksesta.
2) Onneksi nykyään voi pitää yhteyttä yllä myös skypellä, facebookissa ja sähköpostitse. Paitsi että. Tajuat, ettet ole yhtään kertaa skypettänyt yhdenkään kaverin kanssa, ja äidillekin vain kerran puolessa vuodessa. Skypetapaamiset pitää sopia ennakkoon ainakin niiden kanssa, joilla ei ole skypeä puhelimessa eli puhuminen onnistuisi vain kotona tietokoneen ääressä. Kun lopulta saat jonkun skypeen, näillä ei toimi mikki tai kamera tai kummatkin, tai puhelussa on muuten viivettä, häiriöitä ja alienien mouwuuouuuwoo-tsssrrrrrrrrrrk-viestejä. Aikaero pitää huolen siitä, että kun itselläsi olisi aikaa ja intoa skypettää, vastapuoli on töissä tai nukkumassa. Ja toisinpäin.
Toisaalta. Sähköinen viestintä pitää sen verran kärryillä toisten elämästä, että facebook eli ihan tavallisen arjen jakaminen, tykkäykset, uutisten kommentointi ynnä muut pitävät käsityksen yllä, mitä kummallekin kuuluu, millaisia asioita nykyään tekee ja arvostaa, missä mennään. Kun sitten tavataan, ei tarvitse päivittää viime vuodelta saakka, mitä käänteitä elämässä on tapahtunut ja millaista se arki nykyään on.
Arkijuttuja on muutenkin vaikea pitkän tauon jälkeen ladella, koska ei oikein tiedä, mikä olisi ns. kertomisen arvoista ja onko nyt vaikkapa joku työjuoru olennaista jutteluasiaa, kun toinen osapuoli ei edes tiedä jutun henkilöitä. Mutta. Kun arki päivittyy virtuaalisesti puolin ja toisin, voi tavatessa suoraan rupatella mistä nyt juttua syntyy: säästä, työstä, elämästä, politiikasta. Tai luodata syntyjä syviä, muistella yhdessä, parantaa maailmaa. Kasvokkain tapaaminen on loppujen lopuksi paljon muuta kuin informaation vaihtoa. Se on toisen seuran ja olemassaolon arvostamista ja siitä nauttimista. Kiva, että saan olla juuri sinun kanssasi.
3) Uudessa maassa etenkin aluksi on kaikki ihmeellistä. Eksoottista, kiehtovaa, värikästä, kertomisen arvoista. Mutta. Ennemmin tai myöhemmin kaikki on ärsyttävää, byrokraattista, typerää omituisiin tapoihin juuttumista. Olo on aluksi kiitollinen ja innokas, koska on päässyt näinkin upeaan maahan asumaan ja ehkä peräti töihinkin. Muutaman kuukauden tai jopa viikonkin päästä olo on rasittunut ja ulkopuolinen. Kaikki on niin hiton vaikeaa, koska sanavarasto ei riitä, aksenttia kummastellaan, ulkkkarityökokemustasi väheksytään ja koulutuksesikin kyseenalaistetaan.
Etenkin suomalaiselle, joka on tottunut uskomaan, että Suomeen syntyminen on lottovoitto ja suomalainen koulu on maailman paras, muiden epäilykset ja vähättely osuvat kipeästi. Älkää te änkyräaussit yhtään väittäkö, että teidän puuhastelukoulunne olisi tasokkaampi kuin Suomen, tai teidän ostotutkintonne olisivat tasokkaampia kuin suomalaisten pääsykoekorkeakoulut! Lopulta, vuosien päästä ymmärtää, että kummassakin maassa ja kulttuurissa on puolensa.
Suomalaiset uskovat tekniikkataitoihin, tiedon omaksumiseen ja tehokkuuteen. Aussit uskovat vuorovaikutus- ja tiimityötaitoihin. Periaatteessa motto maissa on sama: fair go for all eli reilu peli kaikille - jokainen saa yrittää taitojensa mukaan, ei varallisuutensa tai syntyperänsä (tosin Australiassa hämmästelen, miten tämä nykyään toteutuu, kun iso osa peruskouluista on maksullisia ja korkeakouluista kaikki ovat hinnakkaita).
Ensimmäiset pari vuotta Australiassa olo tuntui ulkopuoliselta. Kaveerasin pelkästään muiden expattien kanssa, valittelin viisumivaikeuksia, päivittelin aussitapoja ja menoa ja muistelin lämmöllä monia Suomen käytäntöjä ja etuja, kuten puhtaan makuista hanavettä kloorilta haisevan sijaan. Nyt olen harjaantunut/ehdollistunut näkemään enimmäkseen hyviä puolia Australiassa. Rento, ystävällinen meininki auringonpaisteen alla. Ulkoilma ja luonto sekä niistä nauttiminen piknikeillä, telttaillen, mökkeillen. Lähiruoka- ja luomubrunssit hauskasti sisustetuissa kahviloissa kukkivien puiden alla.
Aijuu, käänteisenä kulttuurishokkina: aussit tykkäävät paljon eklektisemmästä eli yhdistelevämmästä, leikkisästä estetiikasta kuin suomalaiset. Kahviloiden ja ravintoloiden sisustus, (samoin kuin esimerkiksi graffitit) ovat yleensä värikkäitä ja leikitteleviä, uutta ja vanhaa yhdistäviä, kirpputori-, teollisuushalli-, roskalava-, ja mummon perintö- tyylisiä elementtejä eli retroa ja modernia kierrättäen ja sekaisin viskellen.
Suomessa puolestaan olen ällistellyt ravintoloiden siistiä, hillittyä valkoliinameininkiä: kaikki tuolit, lasit, aterimet ja lautaset ovat samaa sarjaa ja toisiinsa sopivia. Enemmistön silmään tämä taatusti näyttää siistiltä ja arvokkaalta, mutta omaan aussiutuneen makuuni se näyttää - - - 80-lukuiselta. Suomi-kahviloissa puolestaan hämmästyttää ainainen tarjottimilta syönti. Itse haetaan, itse viedään pöytään, sitten syödään rumalta muovitarjottimelta kuin ala-asteella tai Esson baarissa. Australian pöytiintarjoilu ja kauniit kattaukset, sinua kaipaan!
4) Maasta- ja maahanmuutosta voi jäädä kytemään koko elämäksi tietynsorttinen levottomuus. Olenko nyt kotonani täällä uudessa maassa? Jäänkö tänne iäksi? Pitäisikö jäädä, olisiko se oikea ratkaisu? Pitäisikö palata kotimaahan sitten kun lapsia syntyy - sitten kun lapset aloittavat koulun - sitten kun eläköidyn? Pitäisikö muuttaa jonnekin täysin uuteen maahan, nyt kun olen todistanut itselleni, että maan- ja kulttuurin vaihto onnistuu, uusia ystäviä saa ja vanhatkin onnistuu pääosin säilyttämään, uuden työpaikan löytää, uuteen sopeutuu, kun yrittää?
Itseäni ei suunnattomasti kiinnosta eikä houkuttele Suomeen paluu, koska a) Euroopan taloustilanne, b) E:n vaikeus saada järkeviä töitä, ennenkuin puhuisi sujuvaa suomea, mutta ennenkaikkea c) Suomi on jo nähty. Minua kiehtovat muutos, vaihtelu, uutuudet jopa haitaksi asti, sillä joudun tietoisesti pinnistelemään ja rauhoittumaan ollakseni onnellinen sen keskellä, mitä minulla jo on. En haikaile vihreämpää ruohoa aidan takaa sinällään eli en luule, että jonkin uuden jutun saaminen/saavuttaminen tekisi minusta onnellisen tai onnellisemman. Olen vain puhtaasti utelias ja virikkeistä ja uuden oppimisesta innostuva, eli haluaisin matkustaa ja nähdä kaiken minkä ehdin ja kertoa niistä eteenpäin muille. Olinkohan lie Marco Polo edellisessä elämässä.
Aina silloin tällöin googlaan YK:n töitä ja myös konsulaattiuraa, joten ehkäpä googlailu vielä jonain päivänä muuttuu tekemiseksi asti!
Alla graffiteja (tai muraaleja) Melbournesta, tekijä Ghost Patrol eli David Booth.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!