Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva. Näytä kaikki tekstit

27.1.2020

Vauvan kanssa pidempään reissuun - oletteko hulluja?


Onko vauvan kanssa matkailussa oikeasti järkeä? Eikö olisi helpointa - ennenkaikkea turvallisinta - pysyä kotona? Ihmettelen, että näitä kysymyksiä ei ole meiltä avoimesti kysytty, vaikka satunnaisesti keskustelukumppanien kasvoilta on voinut merkkejä lukea. No, aivan totuudenmukaisesti, vastaus kysymyksiin järjestyksessä on: ei ole, kyllä olisi. Tästäkin matkustusmuodosta löytyvät puolensa ja puolensa, ainakin nämä. 

Vauvan kanssa reissaamaan, TOTTA MAAR

1. Halpaa

Vauva ei tietenkään tee reissauksesta sinällään halvempaa kuin aiemmin. Mutta verrattuna isompien lasten kanssa matkustukseen, vauvan kulut ovat minimaaliset. Lennoista joutuu maksamaan kymmenisen prosenttia aikuisen hinnasta. Juna- ja bussiliput saa joskus maksutta, joskus niistäkin joutuu maksamaan pikkuosuuden, yhtiöstä riippuen. Maksamallakaan vauva ei yleensä saa omaa penkkiä, vaan matkustaa sylissä. 

Alle vuosikkaan muut kulut ovat ainakin meillä melko pienet, rajoittuen lähinnä vaippoihin ja korvikkeeseen. Pitkään imetetyllä vauvalla korvikekin putoaisi listalta. Kymmenkuinen N syö myös kiinteää ruokaa, mutta aika pieniä määriä, eli ruuan kulut jäävät euroon-pariin/päivä. Kotoa matkaan otetut vaatteet mahtuvat vielä, uusia pitää hankkia tarpeen mukaan. Näissä auttavat kirpparit ja sukulaisilta ja kavereilta perityt vaatteet. Leluja pystymme kantamaan mukana vain pienen määrän, joten enimmäkseen N leikkii sekalaisilla kodin esineillä ja esimerkiksi tyhjillä pahvilaatikoilla, jotka ovatkin tämänhetkinen suuri suosikki.

Suurimmat kulut vauvaan liittyen ovat erikoisvarusteet kuten talvihaalari (sekin saatiin serkultani ilmaiseksi), ja matkarattaat, joita meillä ei vielä ole, mutta hankinta on harkinnassa. Lava-autoluokan Baby Jogger-vaunuilla emme jaksa Suomesta edetä, sillä jo niiden raahaaminen Ranskan halki oli aikamoinen vapaapainimatsi. 

2. Tunneside sukulaisiin

Tämä pykälä riippuu tietenkin siitä, matkustaako suvustaan poispäin vai sitä kohti. Meidän tapauksessamme jätimme taaksemme Australian, jossa meillä ei ole juuri ollenkaan sukua. Perthissä asuviin E:n veljiin emme ole voineet tukeutua vauvanhoidon suhteen. Ensimmäisinä matkakohteina olivat N:n mummolat Ranskassa ja Suomessa. Suomessa pysymme maaliskuun loppupuolelle, joten mummoloissa asumista tulee mittariin viitisen kuukautta. 

Meidän tapauksessamme reissuunlähdön iso osasyy oli, että nyt N saa tiiviimmän tunnesiteen isovanhempiin ja päinvastoin. Vaikka nykymetodeilla on helppo lähettää kuvia, viestejä ja videoita puolin ja toisin vaikka päivittäin, ei se minusta ole yhtä lähentävää kuin fyysinen läsnäolo. 

3. Mielekästä vanhemmille

Myönnetään, kaikkein suurin syy matkaamme on, että se tuntuu mielekkäältä meistä vanhemmista.

Vauvan hoito voi olla palkitsevaa ja mielekästä ihan itsessään, mutta kyllä se enimmäkseen on rutiineja, toistoa, itkua, valvomista, toistoa. Kumpikaan meistä ei ole erityinen kodin hengetär, eli meitä ei kiinnosta kodinlaitto ja kodinhoito välttämätöntä enempää. Kodissa tai kotikonnuilla kökötys ei tuntunut erityisen vetovoimaiselta tavalta viettää vuosi. Halusimme yrittää ottaa kaiken irti mahdollisuudesta olla yhteisellä vanhempainvapaalla, vaikka se E:n tapauksessa onkin täysin omakustanteinen eli säästöillä ja minun äitiysrahallani rahoitettu. Joten eikun Skyscanneriin parhaita diilejä jahtaamaan.

4. Pitkäaikaisesti antoisaa vauvalle, toivottavasti

Emme kuvittele, että N tulee tietoisesti muistamaan tästä reissusta mitään. Hän on aivan liian nuori edes ymmärtämään, missä paikoissa käymme ja mitä nähtävyyksiä koemme. Tavoitteemme ei ole yksittäisten lapsuusmuistojen luominen, vaan toivon mukaan laaja-alaisemman pohjan rakentaminen. 

Reissussa N kohtaa koko ajan uutta, mukaanlukien uusia ihmisiä. Näistä reipas enemmistö on tähän saakka ollut ystävällisiä ja lempeän kiinnostuneita N:stä. Toivomme, että kokemuksista syntyy N:lle vakaa perusturvallisuuden tunne ja hyvä itseluottamus, jotta hän uskaltaa isompana olla oma itsensä, reippaasti sosiaalinen ja muista kiinnostunut. 

En toki luule, että matkustelu on ainoa väylä rakentaa itsetuntoa, tai että jos ei vauvana reissaa, itsetunnon kehitys on jotenkin vaarassa. Itse tein ensimmäisen ulkomaan matkani ruotsinlaivalla Tukholmaan 12-vuotiaana. Seuraavan kerran pääsin Suomen rajojen ulkopuolelle vasta täysi-ikäisenä. Silti, reissaaminen, uusien paikkojen ja ihmisten näkeminen on tuskin huonoinkaan väylä kiinnostua ulkomaailmasta ja rakentaa omanlaistaan elämänkatsomusta. 

Vauvan kanssa reissaamaan, NO EI HEL

1. Univelka

Vaikka N on huipputyyppi täysin puolueettomien vanhempiensa mielestä, hyvä nukkuja hän ei ole. Hän on vastasyntyneestä asti ollut herkkäuninen ja nukkuu parhaiten/varmimmin kontaktissa eli sylissä tai aivan vieressä. Päikkärit menevät hienosti vaunuissa, onneksi, mutta yöunille on aivan turha yrittää laittaa jonnekin pinnasänkyyn saati sellaisen matkaversioon. Einukuta, T: N.

Täällä Suomen-mummolassa, kuten kotonakin, meillä on sivuvaunusänky N:lle. Siinä hän nukkuu ehkä puolet ajasta. Puolet öistä menevät vieressäni tai välissämme. Tuskin tarvitaan Einsteinia kertomaan tai Graham Belliä arvaamaan, että silppuiset yöt eivät pätkääkään helpota matkustamista. Jokainen pidempi lento tuo mukanaan aikaeron, joka aina vaikeuttaa unille rauhoittumista. Samallakin aikavyöhykkeellä matkustaminen on aikamoista unenlahjojen murhaa, sillä uudet paikat, tuoksut, näyt ja etenkin uudet sängyt ovat niin jänniä kymmenen kuukautta vanhalle, että ei ainakaan nukkua malta. 

2. Hankalaa 

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että mikään, yhtään mikään, ei ole vauvan kanssa helpompaa tai yhtä helppoa kuin ilman vauvaa. Joka asia vie vähintään kaksinkertaisesti aikaa, ja matkatavarapino kasvaa väistämättä, vaikka pakkaisikin ultrakevyesti kuten me. Puhumattakaan kuuluisista niskakakoista eli erittäin epäsopiviin aikoihin sattuvista vaippavuodoista - falskauksista, joissa sitä ihteään tulee lahkeista ja hihoista jollain painovoiman uhmaustaialla. 

Ilman yhdistelmärattaita emme voisi reissata, koska vaunut näyttelevät niin montaa roolia: päikkäripaikka, vauvankuljetin, ostoskassien säilytystaso ja yleistavaran raijausrattaat. Vaunujen kanssa ei kuitekaan pääse tai mahdu joka paikkaan ja jos vielä kerrankin joudun raahaamaan vaunut ylös tai alas ranskalaisen juna-aseman portaita, koska sinne ei tietenkään ole hissiä tai ramppia, niin =/(&%%##¤

3. Sairastelut

Siitä asti, kun N sairasti ensimmäisen nuhansa viiden kuukauden iässä, hän on ollut nuhassa suunnilleen puolentoista kuukauden välein. En tiedä, onko tämä usein vain harvoin vauvan mittakaavalla. Sairastelu ei ole vauvalle kivaa, mutta ei se ole vanhemmillekaan (tai yhtään kellekään samassa taloudessa/kuuloetäisyydellä) rattoisaa. En tiedä, olisimmeko välttyneet tukkonokkaisuuksilta pysyttelemällä Perthissä. Vauvan Panadol, Vicks ja suolaliuos-nenäsumute ovat olleet ikävän ahkerassa käytössä, onneksi sentään tilannetta hieman helpottaen. Ranskassa koimme myös vauvarokon, joka säikäytti perusteellisesti esikoisen vanhemmat, mutta joka onneksi meni taudinkuvan mukaisesti ohi parissa vuorokaudessa. 

Ennen Australiasta lähtöä tapasimme immunologin eli rokotuksiin ja vastustuskykyyn erikoistuneen lääkärin. Kun häneltä tiedustelimme näkemystä matka-aikeistamme, vastaus oli, että on vauvalle vain hyvästä "päivittää pöpökirjastoaan". Idea ei tietenkään ole, että sairastutetaan tahallaan tai huolimattomuudella. Pointti on, että vauvaa(kaan) ei tule kääriä pumpuliin, vaan eletään elämää kuten muutkin - sairastumisia tulee ja menee, mutta useimmista selviää hetken kituutuksella. Rokotukset saatoimme ajan tasalle Perthissä ja seuraavat, 12kk iässä, otamme täällä Suomessa. 

4. Riskit

Sairastelut ovat ilmiselvä, mutteivät ainoa riski reissussa. Kaikkeahan voi sattua. Olen yön pimeinä tunteita potenut kaikki mahdolliset paniikit kaikista mahdollisista vaaroista, aina onnettomuuksista Madeleine McCannin tapaukseen (lapsikaappaus Espanjassa v. 2007). Toisaalta, jos antaa hätäännyksen, pelkojen ja suurentelun ohjata elämäänsä, eipä sitä elettävää elämää paljoa jää - turvamarginaalit kutistavat kaiken varsin pieneksi, jos joka asiasta alkaa vääntää mörköä. 

Riskejä on tietysti järkevää torjua ja minimoida, lähtien matkavakuutuksesta. Tämä on tosin meillä työn alla, sillä luulin, että meillä on luottokorttiyhtiön complementary eli luottokorttiin kuuluva matkavakuutus voimassa. Eipä olekaan, koska kyseinen vakuutus kattaa enintään puolen vuoden retket. Vakuutuksen hommaamme itsestäänselvyytenä ennen Suomesta lähtöä. 

EU-parlamentissa kansanterveysasiantuntijana työskentelevä kaverimme antoi vinkiksi, että kaikista matkustelukohteista kannattaa ennakkoon selvittää parhaat sairaalat lapselle, sekä luonnollisesti se, mitä matkavakuutus kattaa. Muuten(kin) pidetään järki matkassa, eli olemme valinneet kohteet sen mukaan, että ne ovat vähintään kohtuuturvallisia - sataprosenttista turvallisuuttahan ei olekaan - ja pidämme huolta käsi- ja ruokahygieniasta. Tosin helpommin sanottu kuin tehty konttaavan, kaiken suuhunsa työntävän epelin kanssa!

Reissuäksöniä tätini luona.


15.12.2019

Vauvaperhe vailla vakituista osoitetta

Millaista on elää kiertolaisina, ilman omaa kotia, vierashuoneesta vierashuoneeseen vauvan kanssa? Ennen aiheeseen pääsyä, vaelletaan aasinsiltaa lähes kahden vuosikymmenen taa.

Toukokuu 2002. Opiskelen vanhojen rakennusten entisöintiä, olen savitiilien tekoleirillä. Eräs poika jää vahvasti mieleen. Rastatukka, paljaat jalat, sätkä korvan takana, hamppuvaatteet, hyväntahtoinen katse, unohteleva hymy.
Ehei, kyseessä ei ole nuoruuden rakkaustarina tai ensitapaaminen vauvani isän kanssa. Jäi mieleen, koska pidin tyyppiä erityisen ärsyttävänä.

En enää muista hepun nimeä - kutsutaan häntä vaikka Timoteiksi -, mutta muistan, miksi hän ärsytti. Ensinnäkin, ulkoasu. Epäsiisti, lököttävä, hieman lemahteleva. Ulkoasuakin enemmän minua haittasi hänen elämänkatsomuksensa: Timotei ei halunnut omistaa mitään tai tehdä palkkatöitä. Hän ei halunnut olla yhteiskunnan renki saati orja. Ailuaja mikä ituhippi, aivoni parkuivat silloin, vaikka jaoimmekin joitain samoja periaatteita, kuten innostuksen kierrätykseen ja vanhan kunnostukseen.

Timotei liftasi kaikki matkat ja asui siellä, minne sattui pääsemään. Kavereiden luona, festareiden liepeillä, lehtiroskiksissa. En ollenkaan tiedä, minne hän leirin jälkeen päätyi. Mutta nyt, eläessäni itse "kulkurina", Timotei on yhtäkkiä mielessäni ihan uudesta näkökulmasta. Ehkä hänen visiossaan oli jotain pointtia sittenkin.

Ajattelin vuonna 2002, että sellainen elämäntapa ei ole kestävä, joka edellyttää muiden puurtavan. Koin Timotein heinäsirkkana muurahaissadusta: jotta hän voi liikkua paikasta toiseen ilmaiseksi, jonkun muun on hankittava ajokortti, ylläpidettävä autoa, maksettava bensat. Jotta hän voi nukkua sohvalla, jonkun toisen on ensin hommattava asunto sohvineen ja tehtävä töitä kattaakseen vuokrat tai asuntolainat. Muiden omaisuuden jatkuva hyödyntäminen satunnaisina murusina tai vieraanvaraisuuteen luottaen kuulosti vähintään laiskuudelta, pahimmillaan hyväksikäytöltä.

Muttamutta.

Lähdimme Perthistä marraskuun alussa lähes yhdeksäksi kuukaudeksi tien päälle. Reissuajasta puolet olemme Ranskassa ja Suomessa sukulaisten (satunnaisesti kavereiden) huomassa, toisen puolen matkustamme maailmalla. Yhdeksän kuukauden aikana meillä ei ole omaa kotia, omaa autoa tai omia tavaroita matkalaukullisia lukuunottamatta.

Timotei ajatteli, että maailmassa on paljon ylimäärää, joka menee hukkaan, jos ei sitä hyödynnä. Jos joku ajaa yksin autoa, kyllä sinne mahtuu liftarikin samoilla bensoilla. Jos toinen heittää ruokaa roskiin ja liftari sen sieltä dyykkaa, sehän on vain win-win kaikille. Onhan se noinkin ja totta toinen puoli. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän jakamistalous puhuttelee minua. Miksi kaikkien tulisi omistaa "kaikkea", kun voidaan jakaakin, resursseja, tavaraa, aikaa, apua? Lisäksi minusta on tosi mielenkiintoista saada vierailla aidoissa kodeissa. Opimme joka päivä uutta toisten arvoista, elämänkatsomuksesta, tavasta olla ja elää, kasvattaa lapsiaan. Ja ehkä meiltäkin opitaan, puolin ja toisin.

Mutta missä menee jakamisen ja hyväksikäytön raja? Olemmeko vaivaksi, taakkana, toisten työssäkäyntiin luottavia loisia? Mielestäni niin kauan, kun emme odota keltään mitään, mitä nämä eivät ole valmiita täysin omaehtoisesti antamaan, näin ei ole. Emmekä suinkaan ole liikkeellä heinäsirkkoina rahatta, vaan ostamme ruokaa, tavaraa ja palveluja tarpeen mukaan, oman osamme kustantaen. Pidämme kiinni hyväksihavaitusta toteamuksesta: "kalat ja vieraat alkavat haista kolmen päivän jälkeen". Sohvilla ei ole fiksua surffailla liian kauaa, omien vanhempiemme koteja lukuunottamatta. Kaveruussuhteita ei kannata vaarantaa puolin ja toisin liian pitkillä visiiteillä!

Palataanpa siihen, miltä tuntuu olla vailla vakituista osoitetta vauvan kanssa - tiivistettynä, ajoittain mahtavan vapauttavalta, ajoittain tuskastuttavan hankalalta.

Kotona voisimme babyprooffata, tehdä kaikesta vauvaystävällisempää. Tulpat pistokkeisiin, särkyvät esineet piiloon, kaikki hutera tai terävä tai kaatumisaltis pois ulottuvilta. Nyt muiden kodeissa - ja satunnaisesti budjettihotelleissa - asuessamme meidän on tyytyminen siihen, mitä ympärillä on. Konttaavaa, ylösnousevaa vauvaa joutuu vahtimaan herkeämättä. Toisaalta koko irtiottomme idea on viettää läheisempää perhearkea, enemmän aikaa yhdessä, joten tämä tulee vähän puolipakollakin toteutettua. Tosin ei se ole aina ja koko ajan hauskaa, vaan väsyttävää ja ärsyttävääkin.

Vierashuonesurffaus vaatii kaikilta pitkää pinnaa, kompromissihalukkuutta ja monen mailin joustamiskykyä. Eikä näitä löydy joka päivä, ainakaan allekirjoittaneelta - pikkulapsen äitinä elän muutenkin jatkuvassa univajeessa, enkä nykyään saa hyvin unta uusissa paikoissa, vaikka nuorempana mikä tahansa sohvaa etäisesti muistuttava olisi kelvannut. E on sellainen kameleontti, että hän sopeutuu minne vain eikä hätkähdä yhtään mistään. En ole koskaan nähnyt majapaikkaa, joka hänelle ei kelpaisi, ja tämä kattaa ihan kaiken koirankakkalattiaisesta puolikylmästä remonttikaaoksesta Kaakkois-Aasian halvimpaan torakkahostelliin (näistä viimeisimmässä emme tosin ole vauvan kanssa olleet, onneksi. Koirankakkapaikastakin lähdimme aika liukkaasti lipettiin).

Ymmärrän, että kaikkein eniten odotamme vauvaltamme. Hänellä ei ole ympärillään selkeää tuttua ympäristöä, ei omaa sänkyä, ei muuttumattomana toistuvia rutiineja. Vaikka pidämmekin parhaamme mukaan kiinni päiväuni-, ruokailu- ja nukkuma-ajoista, kaikista on välillä pakko joustaa, jos reissun päällä on. En valehtele, tästä kärsimme ajoittain kaikki. N on pienestä asti ollut kevytuninen, ei nuku viittä tuntia pidempään kerrallaan yöllä, enkä itse ole vuoteen nukkunut sellaisia yöunia, jotka eivät olisi katkenneet ainakin neljä-viisi kertaa.

Onko huonosti nukkuvan vauvan kanssa matkustamisessa mitään järkeä?

On ja ei. Vauvan uniin ei näytä suuresti vaikuttavan, missä nukumme. Nukkuminen oli kotona melkein yhtä repaleista, eli tuttu paikka sinällään ei takaa pitkiä yöunia. Vanhemman näkökulmasta omassa kodissa voisi huoletta ottaa päiväunia kun tarvitsee, kun taas muilla kyläillessä ei aina voi, ja nähtävyyksiä kierrellessä hotellimajoittuessa ei malta. Toisaalta, kotona huonot unet ärsyttivät minua huomattavasti enemmän, koska energiaa ei riittänyt mihinkään ekstraan. Nyt sukuloidessa ja ystäviä tavatessa sosiaalinen kanssakäyminen antaa virtaa, samoin muiden tarjoama lapsenvahtiapu. Alkureissustamme emme tosin apua voineet ottaa vastaan, koska N eli pahinta vierastuskauttaan ja on vasta nyt 9 kuukautta täytettyään alkanut taas hyväksyä muutkin kuin minut lähelleen, leikittämään ja sylittelemään. Yöunille hän yhä suostuu vain minun nukuttamanani.

En missään nimessä kannata tai ihannoi sitä, että väkisin vääntää menemään, suorittaa elämää, nukkumatta. Meillä on koettu useampikin kriisinpoikanen siitä, että en vaan jaksa, mukaanlukien allekirjoittanut purskahtamassa itkuun jossain Ranskan perähikiän marketin kylmätiskillä. Näistä olemme toistaiseksi selvinneet sillä, että E ottaa vauvan hoiviinsa muutamaksi tunniksi. Tänäänkin hän on kaupungilla asioilla N mukanaan. Meillä on auttanut, että luojan kiitos N nukkuu päiväunensa ennustettavassa aikataulussa vähintään tunnin kerrallaan, joten se antaa hengähdystaukoja kaikkien päivään.

Mikä järki tällaisessa matkustamisessa on? Eikö se vain tee kaikkien elämästä vaikeampaa?

Ensinnäkin, järkisyyt löytyvät taloudellisuudesta. Meillä ei mitenkään olisi varaa pitää näin pitkää vapaata yhdessä, jos maksaisimme joka yö majoituksesta. Joko sukuloimme, tai paiskimme töitä kuten kaikki muutkin. Onneksi meillä on niin reiluja, auttamishaluisia ja sukurakkaita sukulaisia, että meille on jatkuvasti tarjolla jokin majapaikka ihan ilman pyytämistäkin. Toisekseen, toisten kodeissa matkustamisen paras puoli on, että vietämme paljon aikaa muiden perheiden kanssa. Vaikka olen aina ollut itsenäinen ja yksinoloakin kaipaava ihminen, olen Perthissä jatkuvasti ikävöinyt perheeni ja sukuni läsnäoloa eli isompaa "laumaa" tai heimoa, johon kuulua, ja nyt sellainen on.

Muttamutta numero 2: mitä enemmän elämäänsä jakaa muiden kanssa, sitä altistetumpi on kaikenlaisille ärsytyksille ja ärsyyntymisille puolin ja toisin. Aikataulut eivät aina mätsää, kuten eivät myöskään mielipiteet, asenteet ja tavat etenkin lastenkasvatuksessa. Hyväätarkoittavia neuvoja satelee, eikä niitä ole aina helppo ohittaa olankohautuksella. Jos jokin mättää päivässä, muissa tai omassa fiiliksessä, ei voi lukkiutua omaan kotiin neljän seinän sisälle odottelemaan huonoa oloa pois. Perheriidatkin on riideltävä kaikkien kuullen, vetäydyttävä jonnekin nurkkaan "neuvottelemaan" tai vaan nieltävä nalkutukset.

On selvää, että emme tällä matkalla voi paneutua samalla lailla nähtävyyksiin ja uuden kokemiseen, kuin ennen vauvaa. Jaamme vastuuta E:n kanssa niin paljon kuin mahdollista, mutta N:n äitiäiti-vaihe vaikeuttaa tasapainotusta, eritoten yöunien ja yöheräämisten suhteen - käytännössä ne lankeavat minulle, koska E ei yöllä kelpaa. Toisaalta saan matkustamisesta ja uusista asioista virtaa sinällään, eli niiden ansiosta jaksaa kompuroivillakin unilla. Jännä juttu, että mitä enemmän unenpuutetta on aikaa harmitella, sitä enemmän se ärsyttää ja vaivaa. Mitä enemmän keskittyy kaikkeen muuhun, puolivillaisillakin nokosilla kiskoo menemään.

Kun tämän kaiken laittaa paperille, kuulostaa, että rakennamme itsellemme, etenkin minulle, vaikeuksia koko reissuidealla. Mahdollisesti. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pikkuvauvan vanhempana jaksaminen oli enemmän kortilla yksin omaan kotiin jäädessä, vaikka yritinkin ulkoilla paljon ja tavata ystäviä lähes päivittäin. Samat ympyrät ja samat rutiinit univajeessa vaan saivat seinät kaatumaan päälle ja olon kurjaksi, itkuiseksi, äkäiseksi, jopa raivon partaalle.

Kaikesta tästä huolimatta paras palkkiomme on pikkupoikamme aurinkoinen ilme, kun hän innolla seuraa muiden puuhia, ihmettelee toisten lasten leluja, ihailee taas uuden isäntäperheen joulukuusta. Puhumattakaan siitä, että hän saa rauhassa, ajan kanssa, tutustua isovanhempiinsa ja sukuunsa ja toisinpäin.

Ei lisättävää.
Sveitsin Geneveenkin ehdimme joulun alla autoilla. Australiasta tulleelle Euroopan lyhyet välimatkat ovat mahtijuttu.

Joulurauhaa Oulujärvellä.

18.11.2019

Vauvaperheen irtiotto - vauvan ensitunnelmat reissussa

Lähdimme Perthistä tien päälle vajaat pari viikkoa sitten ja päätös tuntuu päivä päivältä oikeammalta. Huomaan nyt kärsineeni työuupumuksesta, mikä ei varsinaisesti helpottanut äitiysajan mukanaan tuoman toisenlaisen uupumuksen – unenpuutteen ja puuduttavan rutiininomaisuuden - vuoksi. Asumme tällä hetkellä Ranskan-mummolassa ja vaikutus on kuin viiden tähden lepolomalla.

Madame E asuu historiallisessa pikkukylässä Ranskan tunnetuimmalla aatelislinna-alueella Loiren laaksossa. Talo on kolmikerroksinen, valkoiseksi rapattu romanttinen huvila, jonka keskikerroksessa Mme E asuu itse, ylä- ja alakertaa hän vuokraa AirBnB-asuntoina. Keraamikko-käsityöläisen koti on kauniisti sisustettu vanhan roosan ja tumman puun sävyillä, kaikkialla on viehättäviä yksityiskohtia, osa matkoilta tuotuja, osa itse tehtyjä. Marokkolaiset messinkilyhdyt katossa, keraaminen minilinna-pöytälamppu senkin päällä, perhevalokuvia seinillä, valtava itämainen matto jyhkeän ruokapöydän alla, iloinen tuli Deville 1846-takassa. Taloa ympäröi laaja tontti, etupihalla syksylläkin kauniita hortensiaistutuksia, takapihalla jyrkkä ylämäki, suuria lehtipuita, mäen päällä uima-allas AirBnb-vieraiden käyttöön – tosin talviteloilla näin marraskuussa.

Teemme täällä perheenä yhdessä töitä sekä bisnekseen että yleisesti talonpitoon liittyen: puutarhanhoitoa, pikkuremonttia, paperitöitä, yleistä huushollausta, lapsenvahdintaa jaetusti. Löydän itseni, tajuan olevani luonteeltani perheyrittäjä: on valtavan motivoivaa työskennellä jonkin konkreettisen eteen yhteen hiileen puhaltavien läheisten kanssa. Mutta miten vauva-N suhtautuu ihanaan Ranskan-mummolaansa? No ei läheskään yhtä auvoisasti kuin äitinsä.

Meillä on ollut matkassa huonoa tuuria, sillä ensin E ja minä nappasimme sitkeän nuhan ja yskän lennolta, sitten N kärsi vauvarokon korkean kuumeen ja ihottuman kera. Nyt N vaikuttaa myös saaneen tämän nuhakröhän, juuri kun parani rokosta. Sairastelu, rutiinien muuttuminen ja tutun ympäristön katoaminen ovat vaikuttaneet N:ään niin, että ressukka ilmeisesti pelkää äidinkin katoavan, jos ei tässä roiku kirjaimellisesti kiinni 24/7. Hän haluaa olla sylissäni jatkuvasti, pikku kourat puristavat päättäväisesti paidankauluksesta tai niskahiuksistani. Tästä en lähde minnekään eikä kukaan muu saa pidellä minua tai aloitan palosireeniulvonnan, terveisin N.

Onneksi pari viime päivää on ilmassa ollut merkkejä, että N alkaa tottua ympäristöönsä, sillä hän on suostunut jopa leikkimään lattialla hetken, jos olen näköpiirissä. Isinkin syli on alkanut taas kelvata hetkittäin, mutta mummon ei, liian vieras vielä. Viime reissuun verrattuna matkustaminen N:n kanssa on toisaalta vaikeampaa, toisaalta helpompaa. Viisi-kuusikuukautisena hän oli paljon kiinnostuneempi ja innostuneempi vieraista ihmisistä, sekä asioiden katselemisesta. Hän viihtyi esimerkiksi lentokoneen penkissä tai vaunuissa hyvin, kun sai katsella uusia ihmisiä. 

Nyt N:ää kiinnostaa paljon enemmän asioiden tutkiminen omasta kädestä tai suuhun pistäen, mikään maisemien tuijottelu ei häntä viihdytä. Vieraat ihmiset ennemminkin pelottavat tai ujostuttavat nyt kahdeksan kuukauden kypsässä iässä, eikä hän samalla innolla ota kontaktia vieraisiin tai suostu syliin. Toisaalta, edelliseen matkaan verrattuna N osaa enemmän, eli hän voi istua syöttötuolissa tai lattiallakin hetken, etenkin tuettuna. Hän syö itse (pieniä määriä) sormiruokaa, joten ruokailu voi tapahtua yhtä aikaa muiden kanssa. Hän viihtyy yllättävän hyvin ravintoloissa, koska niissä saa maistella uusia (vauvaystävällisiä, tietenkin) makuja. Ja unohtaessaan pelkonsa, että äiti häviää, hän leikkii lattialla syvästi keskittyneenä eritoten nenäliinaboksiin – mikään ei ole hauskempaa kuin vetää paperia ulos luukusta ja repiä silpuksi!

Nukkuminen ei ole koskaan ollut N:n lempipuuhaa. Täällä yöt ovat vaikeutuneet entisestään. Toisaalta sairastelun vuoksi, toisaalta uutuuksien vyöryn takia, rauhoittuminen tuntuu hänelle hankalalta. N heräilee itkien pitkin yötä, suostuu nukkumaan vain minun vieressäni tai nukuttamanani, joten yön pätkittyminen vaikuttaa minunkin jaksamiseeni. Toisaalta päiväunet vaunuissa ulkona onnistuvat yhä hyvin, joten onneksi sentään päivällä saan taukoja ja tuokioita itselleni. E ja Mme E hoitaisivat vauvaa mielellään, mutta täytyy nyt odotella, että N pääsee sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja uskaltautuu olemaan ”normaalisti”. Vauvan kanssa on usein mahdotonta tietää, mikä johtuu mistäkin, eli nukkuminen olisi saattanut notkahtaa ihan kotonakin. En halua syyllistyä liikaa siitä, että olemme mullistaneet pikkuisemme maailman toistaiseksi, onhan hänellä yhä lähellään tärkeimmät ihmiset ja enemmän huomiota ja leikittäjiä kuin kotona. 

Tätä kirjoittaessani muu sakki on ulkona hoitamassa asioita, N mukanaan, joten jonkinlainen normaaliin paluu orastaa.  Sopeutumisajan antaminen vauvalle tulee vaikuttamaan matkustustyyliimme, eli jatkossa tarvitaan hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, aloilleenasettumista, rutiineja, tuttuutta.

100% totuus
Reilu vuosi sitten, kaikki aluillaan, irtiotosta ei tietoakaan.

Joulu 2018 joulutillin katveessa, jouluna 2019 saamme oikean joulukuusen Suomessa!

Tällaiset treenit alkoivat jo Perthin-kodisssa, jatkuvat täällä Ranskan-mummolassa.

30.9.2019

Lennolle vauvan kanssa - uhka vai mahdollisuus?

Palasin pari viikkoa sitten vajaan puolentoista kuukauden Euroopan-reissulta N-poikamme kanssa.  Hän täytti juuri kuusi kuukautta, eli ei ollut matkamme alkaessa vielä aivan viittäkään kuukautta. Isä-E ei mukaan päässyt töiden takia, joten sain kertarysäyksellä kokea soolohuoltajuutta erilaisissa liikennevälineissä, mukaanlukien monen monta lentokonetta ja Ranskan TGV-luotijuna.

Tuoreeltaan tunnelmia ja tärppejä: lentäminen vauvan kanssa, onko järkee vai ei?

Ensimmäinen etappi matkalla oli Singapore, jonne on Perthistä 5.5h lento. Tälle reitille ei saanut bassinet- eli vauvankoppapaikkaa, vaan piti selvitä sylittelemällä. Tuurilla tai Qantas-lentoyhtiön taktikoinnilla vieressäni oli tyhjä paikka, joka tuli todellakin tarpeeseen. Sain vauvan siihen selälleen, jotta sain itse tarpeelliset asiat kuten turvavyön kiinnityksen tai laukunpenkomiset hoidettua. N myös onnellisena nukkui vieruspenkillä hyvän tovin. Hänellä ei ilmeisesti sattunut korviin nousuissa ja laskuissa, tai ainakin antamani tuttipullo auttoi asiaa. Ainut vaihe, joka N:ää huomattavasti ärsytti, oli sylissäni vyötettynä istuminen eli hänen näkökulmastaan rajoittaminen, nousujen ja laskujen ajan.

Singaporessa meillä oli idioottimaisen pitkä odotus, 7h (t. parhaita matkadiilejä jahtaava tarjoushaukka). Jälkikäteen järkeiltynä olisi kannattanut ottaa lentokenttähotelli odotusajaksi. Singaporen kentällä oli onneksi vapaana lastenrattaita ja niiden muotoilu on sellainen, että sylivauvakin pystyy niissä köllöttämään puoli-istuvassa asennossa. Kentällä on myös lastenhoito- ja imetyshuoneita, joista yhden varasinkin aika pitkään yrittäessäni nukuttaa N:ää edes jonkinlaisessa semi-rauhassa. Näissä saa oven lukkoon, joten siellä olisi teoriassa voinut vaikka äitikin torkahtaa hetken - kentällähän ei tietenkään muuten uskalla nukkua lapsi rattaissa, ettei lapsi vain katoa sillä aikaa.

Singaporen kenttä kaikenkaikkiaan on ajanviettoon ja odotukseen yksi parhaista kokemistani, sillä siellä on panostettu paljon viihtyvyyteen ja erilaisiin pikku nähtävyyksiin, kuten kaktus- ja perhospuutarhoihin. Uusimpaan uutuuteen, Singaporen Jalokiveen emme lähteneet, koska se olisi vaatinut kentältä poistumista passintarkastuksineen. Mikään ylimääräinen jonotus ja touhotus ei kiinnostanut jo valmiiksi univelkaista äitiä.

Singapore-Helsinki-lentoaika on 11.5h, toisin sanoen vauvan kanssa ikuisuus. Onneksi lento on yön yli, joten ajasta ehkäpä 8h meni vauvan nukkuessa, tosin ei aivan yhtäjaksoisesti. Loput reilut kolme tuntia olivat aikamoista kitkutusta, kun vauvalla meinasi mennä hermo milloin tuohon, milloin tähän asiaan. Myös imetyksen suhteen lento oli melkomoista sylipainia, koska N ei malttanut keskittyä ruokailuun kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä. N ei huoli mitään huivia tai harsoa näköesteeksi, vaan käyttää sitä leluna... Penkissä ei ole mitenkään hauskaa vilautella, mutta pakko mikä pakko, kun näin nuoren imeväisen kanssa liikkuu. Onneksi taas tuttipullo korvikkeineen pelasti pahimmilta itkuilta.

Omista unistani ei tullut lennoilla juuri mitään, mutta onneksi perillä odotti sukulaisten huoma, oma rauha ja SAUNA. N sai yllättävän pian aikaeron selätettyä, sillä Suomeen päin mennessä päivä jatkuu 5h pidempään kuin normaalisti. Ylimääräisillä parilla päikkäreillä pääsimme rytmiin lähes saman tien.

Mukavien Suomen-sukulointien päätteeksi olin luvannut tehdä vajaan viikon matkan Ranskaan anopin luo. Tämä pätkä hirvittikin eniten, koska piti ensin lentää Pariisiin, siitä siirtyä luotijunaan, matkata pari tuntia Toursiin ja siitä vielä anopin noutamana autolla perille. Monta eri siirtymää ison matkalaukun, repun, rintarepun ja vauvan kanssa ei kuulostanut ihan tervejärkisen touhulta. Luvattu mikä luvattu ja eikun tien päälle tai pikemminkin ilmojen halki.

Reissu onnistui jopa yli odotusten, sillä parin tunnin lento ja parin tunnin juna ovat huomattavasti vähemmän rasittavia kuin vuorokauden rykäisy Aussilasta Perä-Pohjolaan. Meillä oli taas pitkähkö odotus lentokentällä ennen luotijunaan pääsyä. Tällä kertaa allekirjoittaneella leikkasi ja etsiydyimme lentokenttähotellin aulaan aikaa tappamaan. Koska lounastin hotellilla, saimme käyttää kaikkia avoimia tiloja eli wifillä varustettua aulaa, lastenhoitohuonetta ja vessaa sekä leikkialuetta, #travelhacks! Kannattaa valita budjettihotelli: niiden aulassa yksi leggings-asuinen äiti muumipyjamaisen vauvan kanssa menee nuhteetta - ehkä fiinimmissä loosseissa ei olisi katsottu vetelehdintää yhtä hyvällä.

Ranskan-mummolassa vietimme rattoisaa aikaa perinteisine, päivittäisine perhelounaineen, jotka ranskalaiseen tapaan kestävät ainakin pari tuntia kerrallaan. Tai siis näistä olisi nauttinut, jos N olisi malttanut nukahtaa tai odotella toisten syömisiä. Käytännössä söimme vuorotellen anopin kanssa, kun toinen lykki protestoivaa N:ää vaunuissa pitkin mukulakivikatuja ravintoloiden edustalla.

Kotiinpaluu oli reissun raskain vaihe, sekä henkisesti että fyysisesti. Vaikka kotona odotti kovasti ikävöimämme E, oli kuitenkin surullista jättää perhe, suku ja hyvät ystävät taas taakse. Lennot takaisinpäin olivat myös vähiten lapsiystävälliset, sillä meillä oli vaihto Dubaissa kello 02-04 (!!).

Jokainen vanhempi tietää, että ei ole fiksu idea herättää vauvaa kesken yöunien. Etenkin jatkolennolla melkein itku silmässä manailin, että pankaa ne h!!!!tin matkustamovalot jo pois päältä, kun N parkui katkerana pystymättä nukahtamaan nousun aikana ja jälkeen. Ja tietenkin aamupalaa aletaan tarjoilla jo kolme tuntia ennen laskeutumista, kun vauva olisi ilman hälinää nukkunut vielä ainakin tunnin-pari. No, väsy voitti tälläkin kertaa ja jonkinlaista katkonaista unta saimme kumpikin. Kotona odotti uusi esterata nimeltään vauvan jet lag, joka tarkoitti kolmea yötä marakattimaratonia  punasilmäisten vanhempien katsellessa voimattomina vierestä.

Reissun kohokohdat:
  • N:n ja isovanhempien sekä muiden sukulaisten ensitapaaminen.
  • Suomi-positiivisuuksien fiilistely, kuten mansikka-aika, loppukesän luonto ja hyvät säät.
  • Avuliaat ihmiset lennoilla, jotka mm. tarjoutuivat pitämään N:ää sylissä, jotta pääsin vessaan.
  • Onnistuneesti toiminut harsovinkki lennoilla: maalarinteippaa tumma harso vauvan kaukalon ylle helpottamaan unta ja pitämään uteliaat ihastelijat loitommalla.
Reissun "olisi voinut jäädä tapahtumatta"-kohdat
  • Vuohenmaitopohjaisen korvikkeen loppuminen kaksi päivää ennen kotiinpaluuta ja sen löytämisen mahdottomuus ranskalaisista ruokakaupoista tai apteekeista. Jouduin testaamaan lehmänmaitopohjaista korviketta päivää ennen lentoa, tuloksena allergiareaktio, eli ei ollut mitä antaa pullosta paluulennolla.
  • Lentoemon kysymys, "oletko raskaana"? Älkää pliis kysykö pikkuvauvan äidiltä, onko tämän raskauskilopömppö ehkäpä uusi vauva...
  • Muuten avuliaiden kanssamatkustajien kommentit siitä, miten vauvaa pitäisi hoitaa, mm "sinulta ei varmaan tule riittävästi maitoa, kun vauvasi huutaa" (naamapalmu).
Huumorilla näistäkin selvittiin, tai ainakin itseäni ärsytti vähemmän naurun kautta. Tarpeellisimmat varusteet reissussa olivatkin juuri pitkä pinna ja joustava huumorintaju.

Singapore Jewel, se meiltä näkemättä jäänyt ihme.

Unet vaakatasossa omassa sängyssä maistuivat kotona! Olin ennen tarkka petaamisesta, nyt vauvan myötä se on muuttunut "olishan se kiva" asiaksi. 

5.8.2019

Kansainvälinen jo syntymästä

Blogin syövereistä löysin luonnoksen, jonka kirjoitin vauva-N:n ollessa vajaan kuukauden ikäinen. Hämmästelin siinä, mitäs muutakaan, kuin kulttuurieroja.

***

En tarkalleen tiedä, miten vierailu- ja ulkoiluasioista ohjeistetaan Suomessa. Googlauksen perusteella ulosmenoa suositellaan vasta parin viikon iässä ja vieraiden tapaamista neuvotaan välttämään kuukauden ikään asti. Joillain sivustoilla ohjeistettiin, että paras perinteinen aika vieraiden tapaamiseen on ristiäisissä, eli kun vauva on parin kuukauden ikäinen. Tämä varmaan riippuu suosittelijasta, koska niitäkin ohjeita löytyy, joissa ulkoilua suositellaan vaikka suoraan synnytyslaitokselta. Suomessa myös kovasti arvostetaan ja suositellaan ulkona nukuttamista, kun taas täällä sitä varotaan liian kuumuuden tai liian sateisuuden (!) vuoksi.

Kuuman välttelyn ymmärrän, mutta ei pieni tihku etenkään katoksen alla ole yhtään vauvaa sulattanut. Aussitalot ovat talvisin yllättävän kylmiä, koska eristystä ei juuri ole, eikä tupla- saati triplaikkunoita ole käytännössä missään. Makkarin lämmittäminen läpi talven voi tulla kalliiksi. Normiratkaisu on, että vauvat ja pikkulapset nukkuvat paksussa unipuvussa, joka on käytännössä hihallinen tai hihaton makuupussi. Mielestäni on varsin ristiriitaista, että ausseja ihmetyttää ja jopa kauhistuttaa suomalainen tapa nukuttaa vaunuissa ulkona, kun täällä makkarin sisälämpötila ei juuri ulkoilmasta poikkea.

Itselleni on ollut suurin kulttuurishokki, että vieraiden tapaamista hoputetaan, jopa tuputetaan ihan pienenkin vauvan vanhemmille. Ensimmäinen mahdollisuus vieraisiin olisi jo synnytyssalissa: synnytykseen saisi osallistua puolison lisäksi vaikkapa synnyttäjän äiti, anoppi, sisko, serkku tai joissain sairaaloissa vaikka koko perhe. Minulle moinen katsomo olisi lähinnä painajainen, mutta moni täkäläinen tarttuu tilaisuuteen. Sairaalasta pääsee helpon synnytyksen jälkeen lähtemään jopa neljässä tunnissa, mutta jos sinne jää toipumaan 1-3:ksi päiväksi, vuodeosastolle toki odotetaan vieraita. Paitsi meillä, koska aktiivisesti kielsin kaikki visiitit. E:n veli kävi katsomassa vauvaamme heti tuoreeltaan, mutta en verenhukan ja kivuliaan kokemuksen päätteeksi jaksanut itse asiaan osallistua - E vei vauvan käytävälle uunituoretta setäänsä morjestamaan.

Ennen sairaalasta poispääsyä kätilöparivaljakko piti E:lle ja minulle puhuttelun opastusinfon, jonka keskeinen sisältö eritoten tuoreelle äidille oli: jos et jaksa tai halua tavata vieraita tai ulkoilla jo muutaman päivän sisällä, saattaa se olla merkki synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja oire, joka pitää ottaa vakavasti. Samaa toistelivat oma kätilöni ja imetysneuvoja. Kun olin enemmän zombi kuin ihminen traumaattisen ponnistuksen jäljiltä, ajatus vieraista tai vierailuista oli aivan pohjalla prioriteettilistalla. Ensimmäisen kerran ulkoilimme E:n ja vauvan kanssa viikon iässä, ja yksin uskaltauduin vaunulenkille vauvan ollessa kaksiviikkoinen.

Kyläilijöitä jouduimme torjumaan melkein käsirysyllä. E:n perhe kävi katsomassa vauvaa viikoittain ensimmäisten kolmen viikon mittaan, samoin pari läheistä ystävää pikapiipahti, mutta ns kaukaisempia kavereita jouduimme torppaamaan lähes ovelta. Ilmeisesti osa aussikavereista a) ei tiedä, miltä tuntuu olla vastasyntyneen univelkainen ja synnytystoipilas vanhempi, b) on unohtanut kohdan a, tai c) olettavat silti, että no tottakai ne kaipaa seuraa. Tulipa sellaisiakin viestejä, että haluamme tulla katsomaan vauvaa päivänä x kellonaikaan y, ja meidän oli pakko vastata tylyhkösti, että ei passaa, otamme yhteyttä kun jaksamme ja kutsumme teidät, ei toisinpäin.

Eräs hyväätarkoittava tuttu ilmaantui ensimmäisellä kotiviikollamme kerrostalon alaovelle ruokavadin kanssa ja vaikka olin sanonut hänelle ennakkoon, että en juuri sinä päivänä jaksa ottaa vieraita vastaan (olin rintatulehduksen vuoksi korkeassa kuumeessa), hän hieman loukkaantui, kun E vain otti vadin vastaan päästämättä sisälle vauvaa ihailemaan. Aikaisten vierailujen kannustaminen on sikäli ristiriitaista, että toisaalta täällä jyrkästi neuvotaan olemaan viemättä vauvaa ruuhkaisiin paikkoihin tai vieraiden kosketeltavaksi ennen ensimmäisiä rokotuksia iässä 6 viikkoa, toisaalta edellytetään, että visiteeraajia ramppaa.

Ensimmäistä kertaa kävimme ulkona syömässä N:n ollessa kolmeviikkoinen. En itse ollut asiasta ollenkaan innostunut, mutta ruokailu oli anopin läksiäisiksi, joten siitä oli vaikea kieltäytyäkään. Luulimme menevämme kivaan tuttuun kahvilaan, mutta kahvila olikin odottamattomasti sulkenut ovensa ja tilalla oli meluisa pubi. Olut ja ranskikset mökäisessä diskojumputuspaikassa eivät innostaneet ja jatkoimme matkaa hiljaisempaan paikkaan. Silti tuossakin pubissa, kuten käytännössä kaikkialla sunnuntai-iltapäivisin, oli perheitä pikkulasten kanssa - mukaanlukien vain muutama kuukausi N:aa vanhempia vauvoja.

Monissa kulttuureissa on lapsivuodeaika, jolloin äiti ja vauva toipuvat synnytyksestä. Aussilassa ei ilmeisesti tunneta minkäänsorttista lapsivuodetta, vaan on ehkä hieman kunnia-asiakin tai ainakin yleistä, että äiti on out and about eli jatkaa menoa suoraan synnytyspediltä. Osa aussiäideistä kertoo, miten he piipahtivat lähikahvilassa suoraan laitokselta, tai vähintään seuraavana päivänä. Jos vointi on hyvä ja olo aktiivinen, niin tottamaar, tosi hyvä! Mutta tällaiselle puolikuntoiselle äidille kätilöiden julistukset samantien alkavasta reippailusta ja vierailuista aiheuttivat silkkaa turhaa stressiä siitä, mitä pitäisi jaksaa tai mikä on "normaalia".


***

Nyt jälkikäteen tuota luonnosta lukiessani ihmettelen, miksi edes stressasin toisten vaatimuksista ja oletuksista. Olisi pitänyt rohkeasti kuunnella omaa vointia ja oloa, ja pysyä vaikka petipotilaana ovet lukossa, jos siltä tuntui. Tarinan opetus lie se, että aina kannattaa seuloa toisten kommenteista pois ne, jotka eivät omaan tilanteeseen sovi tai päde. Mutta nyt astetta eri tulokulmaan:

Minusta on kiehtovaa, miten erilaiseksi N:n lapsuus eittämättä muodostuu kuin omani. Elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta elelin Pohjois- ja Keski-Suomen pikkukylillä ja/tai metsän keskellä, järvenrannalla. Talvisin pidimme hiihtokilpailuja kavereiden kesken. Kesäisin sammal- ja suopursupeitteinen metsä oli mitä ihmeellisin leikkikenttä. Minulla ei ollut ainuttakaan ulkomaalaista sukulaista eikä oikein sellaisiakaan, jotka olisivat matkustelleet maailmalla, Ruotsin-risteilyä tai aurinkorantamatkaa lukuunottamatta. Oman perheeni kesälomareissu Ahvenanmaalle tuntui ulkomailta, kiehtovan oudolta ja uudelta. Kummitätini perhe asui jakson Australiassa ja mahdollisesti siitä kumpuaa omakin alitajuinen kiinnostukseni tätä maata kohtaan.

N:n lähtökohdat ovat aivan erilaiset. Hän kasvaa maassa, jossa yleisimmät harrastukset liittyvät mereen, surffauksesta ravustukseen. Täällä ei tule koskaan talvi, ainakaan suomalaisen mielestä. N:n äidin suku on Suomesta, isän Ranskasta ja Iso-Britanniasta. Isänisän suku on algerianranskalaisia ja samassa haarassa on juuria myös Sveitsistä ja Espanjasta. N:n isänisä asuu Kambodzassa, isän serkut Tahitilla ja USA:ssa ja N:n ensimmäinen oma serkku Uudessa-Seelannissa. N:llä on "käytettävissään" melkeinpä joka manner ihan pelkkään sukulointiin, mikäli hänestä kasvaa matkailuintoinen ja seikkailullinen tyyppi. Puhumattakaan siitä, että hän elää arkeaan Helsinkiä neljä kertaa suuremmassa kaupungissa yhdessä maailman kiinnostavimmista matkailumaista.

Lähtötelineet maailmanmatkailuun ovat aivan briljantit, mikäli aihe N:ää vanhemmiten kiehtoo. Ja vaikkei kiehtoisikaan, niin on vaikea kuvitella hänen kasvavan esimerkiksi kovin rasistiseksi, koska jo oma suku sisältää monenvärisiä ja monenkulttuurisia tyyppejä. N ei kuitenkaan ole uniikki tapaus, vaan päinvastoin, osa yhä kasvavaa joukkoa lapsia, joiden sukulaiset ovat monesta eri maasta. Nykyään kun matkustellaan, opiskellaan ja tehdään töitä yli rajojen, eikä synnyinmaa saati synnyin-kirkonkylä enää sanele, minne kukin asettuu tai mistä löytää kumppanin.

Vaikka Australiassakin on umpimielisiä "painu takaisin sinne mistä tulit"-huutelijoita, väittäisin, että suurta osaa ausseja kiehtoo ajatus ulkomaalaisista juurista ja kyvystä puhua montaa kieltä. Kun oma  taustani tulee puheeksi, on keskustelukumppanin normikommentti jokin seuraavista:
- minäkin olen käynyt Suomessa/Ruotsissa/Pohjoismaissa tai naapurini on jostain sieltäpäin.
- minunkin isovanhempani ovat Euroopasta/ulkomailta ja puhuvat englantia toisena kielenään.
- minullakin on EU-passi/jonkin toisen maan passi, koska onnistuin saamaan sen sukujuurten perusteella.
- voi vitsit, kunpa vanhempani/isovanhempani olisivat puhuneet minulle sinnikkäästi alkuperämaansa kieltä, jotta olisin kaksikielinen kuten sinäkin.

Tämän verran populaa saisi vaikka synnytyssaliin, ainakin siltä tuntuu kätilöiden puheiden / neuvojen pohjalta.

9.3.2019

Blogin identiteettikriisi

Esikoisemme laskettuun aikaan on jäljellä jokunen hassu viikko ja äitiysvapaalla ollessa on ollut aikaa myös potea blogin identiteettikriisiä. Vapaalle jäädessäni ajattelin, että minulla olisi valtavasti aikaa tehdä kaikenlaista, käytännön järjestelyistä mukaviin harrastuksiin kuten juuri bloggaukseen. Todellisuudessa raskauden loppumetreillä energiatasot ovat ihan muuta kuin optimistisuuksissani oletin, ja kuvittelemistani tekemisistä olen aikaansaanut ehkä 10%.

Itse inhoan käsitettä baby brain, vauva-aivot: moni sanoo, että raskaana ollessa ja pikkulapsen äitinä elää kuin sumussa, hoksottimet ja muisti jatkuvasti puoliteholla. En ollut tähän ilmiöön ihan täysillä uskonut, vaan ajattelin sen vain tarkoittavan väsymyksen ja vauvaan liittyvien ajatusten ristiaallokkoa eli huomiokyvyn herpaantumista muualta. Tykkään lukea ja kirjoittaa, ajatella ja pohtia, tehdä havaintoja ja käyttää päätäni. Nyt kuitenkin olen löytänyt itseni ehdasta baby brain-tilasta, eli aivot eivät kertakaikkiaan raksuta. Minulle tämä on ehdottomasti raskauden ikävin puoli, epämukavan ja kömpelön olon lisäksi. Toisaalta, aika helpolla pääsen, jos muita isompia vaivoja tai ongelmia ei ole.

Blogin identiteettikriisi juontaa siitä, että toisaalta tuleva vauva tietenkin on isossa osassa elämäämme, toisaalta en koe itseäni lainkaan mummy bloggeriksi eli äitiyteen ja perheasioihin keskittyväksi. Mistä siis kirjoittaa? Sivuuttaakko oman elämän isoin muutos jutuissa, vaiko keskittyä siihen - vaikka toisaalta aihe tuntuu niin henkilökohtaiselta ja yksityiseltä, etten sitä oikein haluakaan kaikelle maailmalle jakaa? Tutuksi tulleita blogeja seuratessani olen huomannut, että perhe-elämä ilmaantuu yhden jos toisenkin postauksiin sitä mukaa, kun elämä etenee, eikä se näytä olevan bloggaajille itselleen mikään identiteettikriisin paikka; tai ehkä sitä ei vain ole blogeissa mainittu. Omissa pohdinnoissani en ole vielä päässyt lopputulokseen, eli millaiseksi tämän blogin suunta muotoutuu.

Ulkosuomalaisuusteema ja kulttuurienväliset erot ja yhtäläisyydet eivät blogista katoa, koska ne ovat tekstieni perusta. Tässäpä muutamia keskeisiä omakohtaisesti huomaamiani eroja, joita suomalaisten ja aussien käytöksessä on, kun tulee vauvasta ja perheenperustamisesta puhe.

Bundle of joy vs odotahan vaan

Aussit ovat lähtökohtaisesti hyvin lapsiystävällistä kansaa ja vauvat nähdään upeana uutisena. Kun vauvauutiset kertoo, ensimmäiset reaktiot ausseilta ovat iik ihanaa mahtavaa elämäsi upein aika on edessä, kun taas suomalaisilta alkaa irrota paljon todennäköisemmin realismin kyllästämiä tai ainakin niihin pyrkiviä "nuku nyt kun vielä voit" ja "aijai, kakkakone tulossa" tyyppisiä humoristisia (?) kommentteja. Kummassakin lähestymistavassa on puolensa, mutta kumpikin voi myös mennä äärimmäisyyksiin. Pahimmillaan aussien kanssa on vaikea puhua rehellisesti ja rakentavasti ongelmista tai hankaluuksista, kun kaikki haluavat keskittyä positiiviseen ja vauvojen suloisuuteen. Toisaalta suomalaiset saattavat lannistaa mustavalkoisella "elämä loppuu kun lapsia syntyy" kyynisyydellään.

Onko lastenhuone valmis?

Minulta on viimeiset puoli vuotta kyselty, onko nursery eli hoitohuone tai lastenhuone valmis. Olen sitkeästi vastannut, että ei ole, koska vauva nukkuu makuuhuoneessamme alkuun, eli emme ole sisustaneet mitään erillistä vauvanhuonetta. Vasta tällä viikolla tajusin, että kaikki kyselijät eivät tarkoita vauvan omaa huonetta, vaan yleisesti sitä, onko meillä kaikki tarvittava vauvalle hankittuna. Olen ottanut nurseryn hyvin kirjaimellisesti erillisenä huoneena, en esim hoitopöydän sisältönä. Toisaalta, tämä ei ole väärä tulkinta, koska täällä yleisesti kuulostaa olevan tapana laittaa vauva omaan huoneeseen hyvin pian syntymän jälkeen. Huoneeseen tarvitaan sen jälkeen itkuhälytin tai vauvamonitori, koska usein aussitalot ovat niin jättimäisiä, ettei eri siivessä tapahtuvaa vauvan äännehdintää kuule.

Asuntomme koosta, kerrostalokolmio, olemmekin kuulleet joitain kritisoivia kommentteja. Suomalaiselle kolmio kolmihenkiselle perheelle on aivan normiratkaisu, kun taas muutamia tuttuja - ml kotivieraileva kätilö - "miniasuntomme" on häkellyttänyt. Kätilö ei suoraan arvostellut, mutta sivulauseista olen huomannut, että hänestä kotimme on kumman pieni vauvaperheelle - mm. "tännehän ei sitten kauheasti mahdu vauvatavaraa". Länsi-ausseille ylipäätään ajatus, että lapsiperhe asuu kerrostalossa, on ällistyttävä, peräti paheksuttava. Minne mahtuvat vaunut? Missä lapsi leikkii? Miten lapsi koskaan ulkoilee, kun ei ole omaa pihaa? Parveke, puistot ja leikkipuistot eivät vastauksina näytä edes tulevan mieleen. Täällä elää yhä sitkeässä myytti, että kerrostalot ovat vain ongelmaisille ja vähävaraisille, eli eivät "sopivia kasvuympäristöjä". Kunnon ihmiset kun asuvat omakotitaloissa, joiden takapihalla mahtuu pelaamaan aussijalista ja krikettiä.

Poika vai tyttö?

Olen mielenkiinnolla pannut merkille, miten eri lailla tytöistä ja pojista puhutaan. Meille syntyvää pikkupoikaa kommentoidaan, että onpa kiva, tulee isälle seikkailu- ja vaellusseuraa - tämä siis sekä aussien että suomalaisten suusta. Tosin suomalaiset aina lisäävät loppuun, että miksipä ei tyttökin voi seikkailla. Koska E:n kanssa yhteinen harrastuksemme on juuri luontoretkeily, vaeltaminen ja seikkailullisuus, päällimmäinen tunteeni on ollut ihmetys -  mitäs minä siellä seikkailuilla näin naisena sitten teen, jos se on "poikien juttu"?

Tyttöön liittyen etenkin E kuulee kommentteja, että hyvä kun tulee poika, niin ei tarvitse isän olla niin huolissaan. Ymmärrän kyllä, millaisia huolia pikkutytön ja teinitytön vanhemmilla voi olla, koska maailma ei ole naisille mitenkään varman turvallinen paikka. Itse en kuitenkaan näe, että pojan kasvatus on yhtään huolettomampaa, melkeinpä päinvastoin. Ainakin E itse on ollut sellainen huithapeli ja Vaahteramäen Eemeli, että ihme ettei ole enempää arpia ja luunmurtumia lapsuuden toilailuista.

Vaatteet ovat yllättävän tiukasti värikoodattuja Aussilassa, ja täkäläisiltä onkin tullut pelkästään "pojalle sopivia" vaatelahjoja. Lahjat ovat tietenkin ihana asia aivan kaikenlaisina, eli niistä olen pelkästään kiitollinen. Mutta on ollut kiinnostava huomata, että ainoat ns sukupuolineutraalit tai väreistä välittämättömät lahjat tulivat suomalaisilta - sekä venäläistutultani, joka huoleti antoi kirkkaan pinkkejä potkupukuja pojalle. Suomalaiset, ilmeisesti lukukansana, myös antoivat pääasiassa kirjoja vaatteiden sijaan, mikä oli aivan nappivalinta. Vaatteet jäävät pian pieniksi, kirjoista on iloa moneksi vuodeksi!

Kirjoitin aiemmin, etten aio viettää baby showeria - sellainen kuitenkin järjestyi kavereiden toimesta yllätyksenä ja oli mahtavat kemut, KIITOS!



Tutustumassa Dr Seussiin, lahja Suomi-koulun opettajilta.